Korppi

Bela Lugosin ja Boris Karloffin ensimmäisen yhteisen elokuvan, Edgar G. Ulmerin ohjaaman Mustan kissan (The Black Cat, 1934) saama vastaanotto oli sen verran hyvä, että Universal päätti liittää nämä kauhuikoninsa yhteen uudemmankin kerran. Myös uuden yhteistyön kohdalla aihe otettiin Edgar Allan Poelta, mutta melkeinpä siihen yhtäläisyydet kirjailijan tekstiin jäävätkin. Se ei kuitenkaan haittaa, sillä vuonna 1935 valmistunut Korppi (The Raven) on kaikesta huolimatta omilla jaloillaan seisova, pienimuotoinen ja näppärä kauhuelokuva, jolle toivoisi kieltämättä hieman enemmän huomiota kuin mitä se on tähän mennessä saanut.

Lugosi esittää kuuluisaa kirurgia, tohtori Richard Vollinia, joka pystyy tekemään leikkauspöydällä mitä tahansa. Kun tuomari Thatcherin tytär joutuu auto-onnettomuuteen, pelastaa Vollin hänen henkensä. Vollinilla ei ole kuitenkaan intoa käyttää taitojaan hyviin asioihin, vaan tällä Poe-fanaatikolla on varsin sadistiset aikeet suunnitteilla. Niissä häntä saa auttaa vaarallinen rikollinen (Karloff), jonka tehtävänä on kaapata tuomari Thatcherin tytär.

Vaikka Poen kuuluisaa runoa siteerataankin elokuvan alussa varsin tiuhaan, on Korppi kaikesta huolimatta varsin perinteinen kertomus mielenvikaisesta tohtorista, joka valitsee lopulta pimeän puolen palveltavakseen. Se miksi tohtori toimii tällä tavalla jää perustelematta – kuten moni muukin asia – mutta moinen ei kuitenkaan tässä tapauksessa haittaa, sillä tärkeintä on tarinan kokonaistoimivuus ja tunnelma, jossa ei ole valittamista. Tohtori Vollinin kellariinsa rakentama kidutuskammio kaikkine mahdollisine Poen tarinoista tuttuine välineistöineen on mielenkiintoinen ja kekseliäs idea.

Kuten arvata saattaa, tämänkin elokuvan suurin teho lepää nimekkäiden pääosanesittäjiensä harteilla. Lugosi on loistava vinksahtaneena tohtori Vollinina, jossa on pirullisuutta vaikka muille jakaa. Karloff puolestaan saa yllättävän paljon eloa paperinohueen hahmoonsa, mutta ei yllä kuitenkaan Lugosin tasolle – toisaalta hänen hahmonsa on huomattavasti epäkiinnostavampi. Sivuosan esittäjien tehtävänä on täyttää tarinan puuttuvat palaset ja siinä he onnistuvat kelvollisesti joskaan eivät mieleen jäävästi.

Kaksi kelpo elokuvaa vuoden sisään antoivat olettaa, että Universal tarjoaisi tätä herkkua runsaasti tulevaisuudessakin. Niin ei kuitenkaan käynyt, sillä vaikka Lugosin ja Karloffin seuraava yhteistyö The Invisible Ray valmistuikin jo seuraavana vuonna, niin kokonaisuutena kaksikkoa nähtiin valitettavan harvoin yhdessä – ehkäpä Universal laski, että erillään tähdillä olisi enemmän imua lippuluukuilla? Joka tapauksessa Louis Friedlanderin ohjaama Korppi lukeutuu parivaljakon yhteisten töiden parhaimmistoon ja se kiinnostanee jokaista Universalin kauhuelokuvien ystävää.

THE RAVEN, 1935 Yhdysvallat
Tuotanto: Universal Pictures Tuottaja: Stanley Bergerman  Ohjaus: Louis Friedlander (= Lew Landers) Käsikirjoitus: David Boehm (Edgar Allan Poen runon “Korppi” ja novellin “Kuilu ja heiluri” pohjalta) Kuvaus: Charles Stumar Lavastus: Albert S. D’Agostino Leikkaus: Albert Akst Maskeeraus: Jack P. Pierce Musiikki: Clifford Vaughan
Näyttelijät: Boris Karloff (Edmond Bateman), Bela Lugosi (tri Richard Vollin), Lester Matthews (tri Jerry Halden), Irene Ware (Jean Thatcher), Samuel S. Hinds (tuomari Thatcher), Spencer Charters (eversti Bertram Grant), Inez Courtney (Mary Burns), Ian Wolfe (Geoffrey “Pinky” Burns)

Taru sormusten herrasta

J. R. R. Tolkienin vuonna 1954 loppuun saattamaa Taru sormusten herrasta -trilogiaa pidetään 1900-luvun suosituimpana ja luetuimpana kirjana heti Raamatun jälkeen. Ensimmäisen maailmansodan juoksuhaudoissa hahmoteltu ja paljon myöhemmin romaaniksi muuntunut tarina houkuttelee jatkuvasti uusia lukijoita pariinsa ja syystäkin trilogiaa voi pitää fantasiagenren suurena yksinäisenä. Itse en koe kiinnostusta kirjalliseen versioon, mutta sen pohjalta tehtyjä elokuvia katselen kyllä mielelläni.

Uusiseelantilainen Peter Jackson oli haaveillut Tolkienin eepoksen filmaamisesta jo vuosien ajan, mutta pitkään näytti siltä, että mielikuvituksellisen Keski-Maan siirtäminen valkokankaalle näytelmäelokuvan keinoin olisi mahdotonta toteuttaa. Toisaalta, alkuperäistekstin nimiin vannovat fanaatikot ovat todennäköisesti sitä mieltä, ettei mikään elokuva voisi tehdä tarpeeksi kunniaa Tolkienin näkemyksille ja keksinnöille, joten sellaista ei olisi ollut tarpeenkaan tehdä (Ralph Baksin vuonna 1978 ohjaama animaatio on sen verran pienen piirin teos, että sen olemassaolo on helppo unohtaa). Jackson ei antanut kuitenkaan periksi ja lopulta hänen onnistui löytää sekä rahoitus että työryhmä elokuvaa varten. Tästä oli tosin vielä pitkä matka lopulliseen trilogiaan, joka huipentui Kuninkaan paluun (The Lord of the Rings. The Return of the King) saadessa ensi-iltansa joulukuussa 2003.

Taru sormusten herrasta alkaa D. W. Griffithin Suvaitsemattomuuden (Intolerance, 1916) tavoin pienenä purona, haarautuen sitten koskiksi, jotka laskevat lopulta valtamereen, jonka taivaanrannan taa haltioidenkin purret lopulta katoavat. Keski-Maan Konnussa asustelevan iäkkään Bilbo Reppulin syntymäpäiväjuhlilta alkava seikkailu johdattaa sankarijoukon paholaismaista Sauronia ja tämän armeijaa vastaan. Jännittävänä retkenä alkanut valtasormuksen tuhoaminen johtaa tilanteeseen, jossa on kyseessä koko Keski-Maan kohtalo.

Elokuvateattereissa kahdeksaan tuntiin supistettu, mutta ohjaajan virallisina versioina lähes kymmentuntinen sormustrilogia on suurta seikkailuelokuvaa heti ensimmäistä ruuduista lähtien (itse pidän pitkiä versioita huomattavasti parempina ja toimivampina vaihtoehtoina). Se iskeytyy niin syvälle ja voimalla aiheeseensa, että tämän jälkeen kenenkään ei ole helppoa siirtää Keski-Maan tarinaa valkokankaalle. Vaikka taistelut ja muut suuret joukkokohtaukset ovat runsaasti esillä, on Jacksonilla taitoa luoda myös rauhallisempia tuokioita ja antaa todelliset kasvot kertomuksen sankareille, sormuksen ritareille, jotka taistelevat henkeään uhaten ylivoimaiselta tuntuvaa vihollista vastaan. Tässäkin kohtaa tulee mieleen Griffith: sormustrilogiassa ei ole niin suurta kahakkaa, etteikö Jackson pystyisi poimimaan massojen keskeltä yhtä ainoaa henkilöä ja nostaa hänet hetkeksi esille aivan kuin kyseessä olisi kohtauksen kannalta tärkeä tekijä. Hahmot ovat jatkuvasti katsojan lähellä, joten siksi niiden kohtaloista on helppo välittää.

Jackson hallitsee työryhmineen myös erikoistehosteet, pienoismallit ja muut kommervenkit: pitkälti tietokoneella luotu avausjakso massiivisine taisteluineen on tehostetaidetta parhaimmillaan. Toisin kuin efektejään jatkuvasti esille tuova, mutta elokuvanteon kosketuksen kadottanut George Lucas, Jackson tietää, kuinka ne valjastetaan vain ja ainoastaan elokuvaa palveleviksi (tämän taidon tosin Jacksonkin tuntuu kadottaneen rymisyttäessään Hobitin tarinaa päättömällä vauhdilla sinne tänne). Olipa kyseessä sitten verinen ja väkivaltainen kahakka Sarumanin örkkien kanssa, sormuksen ritarien pako Morian kaivoksista tai tavallinen arkipäivä kiireettömässä Konnussa, kaikessa on nähtävissä ennemminkin minimalismi kuin liioittelevaisuus. Tietokoneella luoduista hirviöistä upein on varjoista noussut Balrog, enkä voi vähätellä Andy Serkisin mallintamaa Klonkkuakaan, vaikka en kyseisestä hahmosta liiemmin pidäkään. Elokuvan komein jakso on puolestaan Enttien viimeinen marssi, tietokoneella luotua illuusiota sekin.

Alkuperäistarinalle omistautuneet katsojat voivat huoletta kinastella käsikirjoittajaryhmän ratkaisuista, itse miellän kokonaisuuden tältäkin osin varsin onnistuneeksi. Tarinan rytmitys on pitkälti kunnossa, Tolkienin mielikuvituksellinen maailma vilisee toinen toistaan kiinnostavampia hahmoja, jokainen kokonaisuuden kannalta keskeinen henkilö saa kosolti esilläoloaikaa ja tulee näin katsojalle tutuksi. Hahmot eivät ole yksioikoisen tyypiteltyjä, vaan tarinan edetessä yhdestä jos toisestakin paljastuu piirteitä, jotka yllättävät niin hyvässä kuin pahassa. Tarinan opetus, jonka mukaan suuria saavutuksia voidaan saada aikaan vasta sitten, kun jokainen meistä on valmis toimimaan yhteisen edun hyväksi, ei tunnu lainkaan teennäiseltä, vaan kaksi maailmansotaa kokeneen, jo iäkkään miehen viisaalta opetukselta.

Suurta moitittavaa trilogiassa ei ole ennen kuin vasta viimeisessä osassa. Kun ensimmäiset kaksi jaksoa esittelevät elokuvan moitteettomasti mallinnetun maailman, sen kiehtovimmat hirviöt ja muut luomukset sekä Helmin syvänteen taistelun ja luovat kohtaus kohtaukselta suuren seikkailun henkeä, on sanomattakin selvää, että päätösosaan on vaikea keksiä mitään uutta ja kiinnostavaa. Itselleni viimeinen osa on trilogian selkeästi heikoin lenkki, sillä vaikka Frodon ja Samin matka jatkuukin kohti Tuomiovuorta ja sormuksen tuhoamista, jää lähes neljätuntisesta Kuninkaan paluusta mieleen ensisijaisesti vain sotiminen ja muu rymistely. En myöskään pidä turhan pitkäksi venytetystä, sormuksen lopullisesta tuhoamisjaksosta, jossa Klonkku tekee vielä kaikkensa estääkseen ystävysten aikeet. Pidän epäonnistuneina myös liian usein käytettyjä ”Frodon ja Samin puolesta” -hengennostatuksia, joten trilogian viimeisestä osasta jää kerta kerralta yhä karvaampi jälkimaku. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että se olisi aivan katselukelvoton – ei suinkaan, mutta kahta aiempaa osaa selkeästi heikompi kuitenkin.

Roolitus on kaikin puolin kohdillaan. Elokuviin ei valittu suuren suuria tähtiä, mikä on loppujen lopuksi vain hyvä asia: nyt katsojan on helpompi seurata hahmoa kuin näyttelijää. Lopputulos on todella onnistunut – joidenkin tapauksessa ehkä liiankin – sillä esimerkiksi Elijah Woodia on todella vaikea mieltää tänä päivänä mihinkään muuhun kuin Frodo Reppulin rooliin. Oikeastaan kaikki muut ovat onnistuneet jo aikapäiviä sitten luomaan nahkansa uudelleen ja heidän tapauksessaan Taru sormusten herrasta -trilogia on vain työ muiden suurten teosten joukossa. Woodin puolustukseksi on tosin sanottava, ettei reaktio ole mitenkään ainutkertainen, en usko nimittäin näkeväni Daniel Radcliffeakaan minään muuna kuin Harry Potterina.

Peter Jacksonin elokuvatrilogia nousi alkuvaikeuksien jälkeen elokuvahistorian suurten menestyjien joukkoon. Se voitti kaiken kaikkiaan 17 Oscar-pystiä, valtavasti kaikenlaisia muitakin palkintoja ja keräsi massiivisesta budjetistaan huolimatta voittoakin satoja miljoonia dollareita. Onko trilogia lopulta kaiken tämän väärti, on tietysti jokaisen itsensä päätettävissä, mutta varmaa on ainakin se, että seuraavalla Sormustrilogian filmauksesta haaveilevalla on pirunmoinen vuori kiivettävänään, jos hän aikoo Jacksonin mammutin edes jollain tavalla syrjäyttää.

THE LORD OF THE RINGS: THE FELLOWSHIP OF THE RING (2001) - THE TWO TOWERS (2002) - THE RETURN OF THE KING (2003), Yhdysvallat/Uusi-Seelanti/Saksa
Tuotanto: New Line Cinema, Wignut Films, Lord Zweite Productions Deutschland, Lord Dritte Productions Deutschland Filmproduktion Tuottajat: Barrie Osborne, Peter Jackson, Frances Walsh, Tim Sanders Ohjaus: Peter Jackson Käsikirjoitus: Frances Walsh, Peter Jackson, Philippa Boyens, Stephen Sinclair (J. R. R. Tolkienin romaanista) Kuvaus: Andrew Lesnie Kuvalliset tehosteet: Jim Rygiel, Joe Letteri, Randall William Cook, Mark Stetson Digitaaliset tehosteet: Weta Digital FX Pienoismallit: Alex Funke Veistokset: Sam Genet, Brigitte Wuest Lavastus: Grant Major, Joe Bleakley, Robin Outterside, Phil Ivey, Mark Robins, Dan Hennah, Alan Lee Leikkaus: Jamie Selkirk, John Gilbert Maskeeraus: Peter Owen, Peter King Musiikki: Howard Shore Puvustus: Ngila Dickson, Richard Taylor Äänitys: David Farmer, Ethan van der Ryn
Näyttelijät: Elijah Wood (Frodo Reppuli), Ian McKellen (Gandalf), Viggo Mortensen (Aragorn), Liv Tyler (Arwen), Sean Astin (Sam), Billy Boyd (Pippin), Dominic Monaghan (Merry), Orlando Bloom (Legolas), John Rhys-Davies (Gimli), Christopher Lee (Saruman), Hugo Weaving (Elrond), Sean Bean (Boromir), Ian Holm (Bilbo Reppuli), Cate Blanchett (Galadriel), Miranda Otto (Eowyn), Brad Dourif (Grima), Karl Urban (Eomer), Andy Serkis (Klonkku), Bernard Hill (kuningas Theoden), David Wenham (Faramir)

Katsotut elokuvat: lokakuu 2013

Roberto Rossellini: Saksa vuonna nolla (Germania anno zero)
Rossellinin sotatrilogian viimeinen osa on kuin D. W. Griffithin Isn’t Life Wonderful? (1924) potenssiin kymmenen, mutta vailla Griffithin tarjoamaa toivon pilkahdusta. Elämää sodan raunioittamassa Berliinissä tarkastellaan pienen pojan kautta ja lopputuloksena on yksi vaikuttavimmista toisen maailmansodan jälkeistä aikaa kuvaavista elokuvista.

George A. Romero: Dawn of the Dead
Romeron zombi-trilogian toinen osa. Epidemia on edelleen päällä ja tällä kertaa pääosanesittäjät linnoittautuvat eläviä kuolleita kihisevään ostoskeskukseen. Tylsä kuin mikä, olkoon yhteiskuntakriittisyyttä tai ei.

Harry Roeck-Hansen & Erkki Kivijärvi: Murtovarkaus
Minna Canthin näytelmään perustuva suomalaismykkis. Ei korkeinta kotimaista laatuluokkaa, mutta silti katsomisen arvoinen teos.

Valentin Vaala: Gabriel, tule takaisin
Tarmo Manni huijaa ikääntyvää naiskaksikkoa Mika Waltarin tekstiin pohjautuvassa klassikkoelokuvassa vuodelta 1951. Vai huijaako, sillä joku taitaa olla vielä häntäkin häikäilemättömämpi. Näyttelijät tekevät laatutyötä kautta linjan ja Vaala ohjaa taidokkaasti.

Jaakko Korhonen: Aatamin puvussa ja vähän Eevankin
Agapetuksen romaanin ensimmäinen filmatisointi on ikääntynyt, mutta silti varsin hauska kertomus kahdesta kaveruksesta, jotka juoksentelevat vaatteitta ympäri maita ja mantuja ja joutuvat erinäisiin selkkauksiin. Elokuvaa mainostettiin aikoinaan äänielokuvana, mutta kyseessä on ennemminkin part talking -tuote, muutamalla laulunlurituksella ja äänitehosteella varustettu mykkäelokuva.

Thomas H. Ince: The Heart of an Indian
Intiaanit ovat kyllästyneet heidän maillaan asuviin uudisasukkaisiin ja päättävät häätää nämä kauas pois. Kun eräs intiaani varastaa maanviljelijän lapsen, valkoiset lähtevät kostoretkelle ja tuhoavat lähes koko heimon. Incen kriittinen lännenelokuva on toteutukseltaan primitiivinen, mutta sanomaltaan kaunistelematon: näin se taisi olla todellisessakin elämässä.

Yasujiro Ozu: Wakaki hi (engl. Days of Youth)
Kaksi nuorta opiskelijaa lähtee suosittuun talviurheilukeskukseen, jossa he yrittävät tehdä vaikutuksen tuntemaansa naiseen. Peli muuttuu kaverusten välillä yllättävän raadolliseksi, vahvemman nöyryyttäessä heikompaansa. Pieni tiivistys ei olisi ollut pahitteeksi, mutta satunnaisista heikkouksistaankin huolimatta Wakaki hi on Ozun parhaimpia mykkäelokuvia.

Albert Capellan: The Red Lantern
Komeasti restauroitu, mutta muuten varsin vaatimaton mykkäelokuva, jonka julkaisu on itse elokuvaa kiinnostavampi. Pääosaa esittää aina ihana Nazimova, mukana myös Noah Beery sekä Anna May Wong ensimmäisessä valkokangasesiintymisessään.

Johanna Vuoksenmaa: 21 tapaa pilata avioliitto
Käsittämättömät katsojaluvut – yli 400 000 katsojaa pelkästään elokuvateattereissa – saavuttanut mukahauska komedia, jossa sängystä toiseen hyppivä avioliittotutkija tapaa elämänsä rakkauden ja joutuu tarkistamaan kantansa naimisiinmenon ja pysyvän parisuhteen suhteen. Eipä paljon naurattanut, videokasettiaikaan tämän olisi voinut huoletta hoitaa kuvakelauksella. Riku Nieminen oli roolissaan hyvä, muiden epäonnistuminen johtui tuskin taidoista, vaan hölmöiksi kirjoitetuista roolihahmoista.

David Cronenberg: eXistenZ
Tulevaisuuden pelisuunnittelijat ovat suuria tähtiä, ainakin mikäli on uskomista Cronenbergin erikoiseen visioon. Kiinnostava, joskin satunnaisesti liian häröilyksi menevä elokuva vaatinee toisenkin katselukerran, ennen kuin lopullista arvosanaa kannattaa alkaa miettiä.

Charles Chaplin: Kultakuume (The Gold Rush)
Chaplinin kuuluisa mykkäklassikko, jossa Kulkuri seikkailee Alaskan kultaryntäyksessä. Yksi maailman parhaista elokuvista, nyt ja aina.

Nicolas Ray: Nuori kapinallinen (Rebel without a Cause)
James Dean ja kumppanit kokevat kasvukipuja Rayn kuuluisassa, arvokkaasti vanhentuneessa nuorisokuvauksessa. Mukana menossa Sal Mineo, Natalie Wood ja Dennis Hopper.

Béla Tarr: Kárhozat (engl. Damnation)
Tarrin tummanpuhuva ja iloton kuvaus erään unkarilaismiehen elämästä ja ihmissuhteista on vangitsevaa nähtävää. Tarinassa ei ole yhtä paljon tarttumapintaa kuin vaikkapa Torinon hevosessa, mutta kyllä tämä ohjaajan elokuvista kiinnostuneet pitää helposti tuolissa koko kaksituntisen kestonsa ajan.

Alan Crosland: Jazzlaulaja (The Jazz Singer)
Eli kuinka Al Jolson tuli, lausui muutama repliikin ja jäi pysyvästi elokuvan historiaan. Ensimmäisenä äänielokuvana usein mainittu Jazzlaulaja on tarinaltaan kovin tavanomainen kertomus nuoresta miehestä, joka haluaisi toteuttaa unelmansa ennemmin kuin astella isän valmiiksi viitoittamaa tietä.

Josef von Sternberg: Vaalea Venus (Blonde Venus)
Marlene Dietrich on Helen Faraday, entinen kabareetanssija, joka heittäytyy miljonäärin (Cary Grant) käsivarsille saadakseen rahaa kuolemaisillaan olevan miehensä (Herbert Marshall) sairaalahoitoa varten. Kun mies saa selville vaimonsa syrjähypyn, hän haluaa erota ja ottaa heidän pienen poikansa hoteisiinsa. Tällöin nainen karkaa lapsi mukanaan. Sternbergiläisen komea, mutta tarinaltaan varsin tavanomainen tuote, eikä loppuratkaisukaan oikein vakuuta.

Joseph L. Mankiewicz: Kaikki Eevasta (All About Eve)
Bette Davisin esittämä teatteritähti Margo ottaa nuoren ihailijansa (Anne Baxter) siipiensä suojaan, vain huomatakseen, että tämä alkaa pikkuhiljaa ottaa hänen paikkaansa parrasvaloissa. Nuori Eve ei epäile käyttää kaikkia mahdollisia keinoja noustessaan huipulle, mutta lopulta röyhkeydellekin löytyy rajat. Viimeinen kohtaus Even asunnolla oli mielestäni turha, muuten aivan erinomainen elokuva.

Gilles Bourdos: Renoir
Ei välttämättä paljoakaan tarinaa, mutta sitäkin enemmän kauneutta. Olisi kaivannut saksia siellä täällä, mutta menihän tämä helposti näinkin. Saanut paljon kritiikkiä osakseen, mutta itselleni tämä oli todella positiivinen yllätys, joka pitänee hankkia omaankin kokoelmaan.

John Ford: Upstream
Kertomus teatteriväen asuttamasta täysihoitolasta ja heidän ihmissuhteistaan. Pieni, lämminhenkinen ja viihdyttävä, joskaan ei mikään kuolematon mykkäkomedia.

Alfred Machin: La Manoir de la peur
Salaperäinen, tummiin pukeutunut muukalainen saapuu pieneen ranskalaiskylään, jota alkaa pian vaivata asuntomurtojen aalto. Onko muukalainen syyllinen vai onko kaikki vain sattumaa? Visuaalisesti suorastaan henkeäsalpaava elokuva, jonka kiinnostava juoni vesitetään tarjoamalla katsojalle ratkaisut aivan liian varhaisessa vaiheessa. KAVA:n näytöksen alkukuvana esitettiin Edouard-Emile Violet’n La Main (1920), erikoinen kertomus ammuntaa harrastavasta suurriistanmetsästäjästä, jonka seinällä roikkuu irtonainen käsi. Mies ei tohdi kertoa käden alkuperää, mutta lopulta sekin selviää, joskaan ei hänen toivomallaan tavalla.

Akira Kurosawa: Idiootti (Hakuchi)
Kumpi onkaan hölmö ja idiootti, henkilö joka pystyy rakastamaan pyyteettömästi pahintakin vihamiestään vai henkilö, jolla ei tällaista ominaisuutta ole? Kurosawan näkemys Fjodor Dostojevskin klassikkoromaanista on kunnianhimoinen ja näyttävä, mutta tuottajien saksima versio, josta puuttuu n. 100 minuuttia materiaalia on turhan hyppivä ja raskas.

August Blom: Atlantis
Vuosi Titanicin onnettomuuden jälkeen valmistunut kertomus nuoresta tiedemiehestä, joka ajautuu ihmissuhdesotkujen seurauksena Tanskasta Yhdysvaltoihin. Matkalla ihastutaan, rakastutaan, erotaan ja koetaan suuren matkustajalaivan tuhoisa haaksirikko. Ensimmäisellä katselukerralla Atlantis ei ottanut oikein tuulta alleen, mutta näin toisen katselun myötä rauhallisesti etenevä tarina ja vakuuttavasti sommiteltu ajankuva toimivat oikein mainiosti. Yksi aikansa suurimmista ja kalleimmista elokuvista.