keskiviikko 1. elokuuta 2018

Katsotut elokuvat: heinäkuu 2018

Leo McCarey: Rouvani sulhanen (The Awful Truth, 1937)
Screwball-komedia avioparista, jonka liitto kariutuu luottamuksen puutteeseen, mutta joka juuri ennen eron voimaan astumista löytää toisensa uudelleen ja päättää palata yhteen. Cary Grant ja Irene Dunne ovat hyvä pääosapari ja tapahtumat rullaavat kepeästi, joskin turhan ilmeisin juonenkääntein loppuun asti.

Luis Buñuel: Kulta-aika (L’age d’Or, 1930)
Elokuva, joka on jostain syystä saanut vuosittaisen katseluperinteen. Kuvastoltaan vähemmän shokeeraava kuin Andalusialainen koira (1928), mutta ei myöskään yhtä itsetarkoituksellinen, joten siksi Kulta-ajan parissa viihtyy paremmin. Loppuhuipentuma on komea.

Raoul Walsh: Klondike Annie (1936)
Mae West esittää sanfranciscolaista ravintolaesiintyjää, joka tappaa isäntänsä ja suuntaa karkumatkalle pohjoiseen. Hän päätyy pieneen kaivoskaupunkiin ja saavuttaa nimeä väärällä identiteetillä esiintyen pelastusarmeijalaisena. West on elementissään molempina hahmoina ja Victor McLaglen tukee häntä hyvin. ”(Ympäri)leikattu teos jäi Westin viimeiseksi suureksi elokuvaksi.” (Antti Alanen).

Jacques Tati: Riemuloma Rivieralla (Les Vacances de Monsieur Hulot, 1953)
Tatin kenties kuuluisin teos lukeutuu Peter von Baghin Elämää suurempien elokuvien katalogiin, joten sai siksi katseluvuoronsa, vaikka en olekaan Tatin komiikan suuri ystävä. Riemuloma Rivieralla ei muuta käsitystä, sillä koin koko jutun häiritsevän epätasaiseksi. Yksittäisen kohtaukset toimivat kelvollisesti, mutta kokonaisuus tuntuu horjuvalta ja Tatin omaperäinen hahmo liiankin omaperäiseltä ollakseen millään muotoa uskottava.

Satyajit Ray: Musiikkihuone (Jalsaghar, 1958)
Apu-trilogian keskellä valmistunut kertomus rappiosta ja unohduksesta. Päähenkilö on iäkäs, elämässään kaiken menettänyt maanomistaja, jonka liiketoimissa menestynyt naapuri haluaa syrjäyttää vallasta ja nousta alueen merkittävämmäksi henkilöksi. Pitkä arvostelu: https://kinokabinetti.blogspot.com/2018/07/musiikkihuone.html

Marcel Carné: Varjojen yö (Le Jour se lève, 1939)
Jean Gabinin esittämä Francois ampuu miehen huoneessaan. Ennen kuin poliisit saavat hänet kiinni, takaumat kertovat Francoisin tekemän veriteon taustat. Simppeli ihmissuhdedraama, jonka visuaalisuus on ihailtavaa, mutta valitettavasti tarina ei oikein nouse sellaiseen lentoon kuin toivoisi. Pääosanelikko on mainio.

Jean Cocteau: Orfeus (Orphée, 1950)
Tarina Orfeuksesta, nuorukaisesta, joka himoitsee menestystä niin kipeästi, ettei huomaa kunnolla edes vaimonsa kuolemaa. Hän matkustaa tuonpuoleiseen noutaakseen vaimonsa kotiin, mutta yhteiselo osoittautuu vaikeaksi, sillä mies menettää naisensa lopullisesti, mikäli vain vilkaiseekaan tätä. Lopulta Orfeukseen itse rakastunut kuolema kuitenkin heltyy ja laskee avioparin takaisin elämään. Viehättävä elokuva elämää suuremmasta rakkaudesta.


Max Mack: Der Andere (aka The Other, 1913)
Tohtori Jekyllin ja herra Hyden tarinaa varioiva kertomus miehestä, joka loukkaantuu ja jonka mieli jakautuu aina öisin kahtia: päivällä hän on viileästi maailmaa tarkkaileva miljonääri, yöllä hänestä tulee varas, joka murtautuu lopulta omaan kartanoonsa. Toteutukseltaan jähmeä ja raskassoutuinen elokuva on harvoja yleisessä jakelussa olevia maailmansotaa edeltäviä saksalaiselokuvia.

Orson Welles: Mahtavat Ambersonit (Magnificent Ambersons, 1942)
Kaihoa täynnä oleva sukukronikka, jossa ennen niin mahtava Ambersonin-Miniferin perhe menettää uuden aikakauden myötä kaiken valtansa ja omaisuutensa. Komea teos.

Jean Renoir: Kultavaunut (The Golden Coach, 1952)
Renoirin myöhäiskauden pääteoksiin lukeutuva kertomus Peruun matkustavasta commedia dell’arte -seurueesta, jonka päätähti Camilla (Anna Magnani) saa paikalliset suurmiehet niin pyörälle päästään, että hänelle luovutetaan vastikään maahan tilatut kultaiset hevosvaunut. Meno on rentoa ja railakasta, mutta myös hyvin dialogivetoista, joten olisi suotavaa saada joskus tämä nähtyä kunnon julkaisulta tai miksei jopa teatterissa.

Masaki Kobayashi: Harakiri (Seppuku, 1962)
Salaperäinen ronin eli isännätön samurai saapuu ruhtinas Iin linnaan pyytämään lupaa harakiriin. Todellisuudessa muukalainen on tullut kostamaan sisarensa miehen kohtalon, sillä häntä on kidutettu ruhtinaan samuraiarmeijan taholta todella julmasti. Kaikkien aikojen suuriin samuraielokuviin lukeutuva Harakiri kulkee vääjäämättömästi kohti veristä loppuhuipentumaa, joka on aivan Akira Kurosawan elokuvien veroinen. Tatsuya Nakadai on pääosassa mies paikallaan.

Ari Aster: Hereditary – pahan perintö (Hereditary, 2018)
Joka puolella vahvasti suitsutusta saanut uuden ajan kauhuelokuva kertoo amerikkalaisen ydinperheen vaietuista salaisuuksista ja niihin liittyvistä kauheuksista. Tai niin ainakin väitetään, mutta itse en saanut tästä kauhistelusta irti kuin reilu kaksi tuntia pitkän sekamelskan, joka yrittää lainailla genren klassikkoteosten parhaimpia puolia siinä kuitenkaan onnistumatta. Muutamat oivat ideat eivät kanna loppuun asti, kun vastineeksi on tarjolla myös outoja näkyjä, katossa mönkiviä hahmoja ja vaatimatonta säikyttelyä. Liian paljon melua tyhjästä.

Brian De Palma: Sodan arvet (Casualties of War, 1989)
Neljä idioottia sotilasta raahaa vietnamilaistytön viidakkoon, pitää panttivankinaan ja raiskaa tämän. Partion viides jäsen, Michael J. Foxin esittämä sotamies katsoo touhua voimattomana sivusta ja haastaa myöhemmin toverinsa oikeuteen. Karikatyyrimäiset hahmot ja häiritsevästi elehtivät näyttelijät (etenkin Sean Penn ja Donald Patrick Harvey) tekevät elokuvasta tuskallisen katsoa. Aiheesta olisi varmasti saanut paljon enemmän irti.

Christy Cabanne: The Mummy’s Hand (1940)
Universalin surkea jatko-osa Muumiolle (1932). Kuten niin monissa muissakin vastaavissa kauhisteluissa, tässäkin ollaan kaivoksilla ja Kharis-muumio herätetään henkiin. Murha jos toinenkin ehtii tapahtua, ennen kuin urheat arkeologit saavat tuhottua muumion ja tämän palvelijan.

Victor Sjöström: Ajomies (Körkarlen, 1921)
Selma Lagerlöfin novelliin perustuva kertomus alkoholistista, joka käy kuolemansa hetkellä läpi elämänsä ja tekonsa. Teknisesti loistelias elokuva toimii moitteetta myös juonensa osalta ja pääosanesittäjät (Sjöström, Hilda Borgström) ovat mahtavia. Ingmar Bergmanin suosikkielokuva ei ole menettänyt rahtuakaan tehostaan sitten valmistumisensa.

Harold Young: The Mummy’s Tomb (1942)
The Mummy’s Handia heikompi muumiokauhistelu, jossa edellisessä osassa tuhottu Kharis saapuu palvelijoineen Yhdysvaltoihin ja alkaa tappaa hänen hautansa häpäisijöitä. Ensimmäinen vartti on edellisosan kertausta ja loppu menee muumion tuhotöiden tekemiseen ja niiden selvittämiseen. Muumio-sarjan heikoin tekele.


Steven Spielberg: Kolmannen asteen yhteys (Close Encounter of the Third Kind)
Kiinnostava ja hyvin tuotettu, mutta myös hivenen liian pitkä ja tyhjäkäyntiäkin sisältävä tieteiselokuva maassa vierailevista avaruuden muukalaisista, jotka sieppaavat ihmisiä aluksilleen ja palauttavat nämä takaisin, kun eivät niitä enää tarvitse. Hallitus salaa tietysti kaiken kansalaisilta, vaikka todisteet humanoidien vierailusta ovat kiistattomat. Richard Dreyfuss on elementissään pakkomielteen omaisesti tapahtumista kiinnostuvana taviksena.

Reginald Le Borg: The Mummy’s Ghost (1944)
Kharis paloi tuhkaksi edellisen elokuvan lopussa, vai paloiko sittenkään? Ei palanut, vaan tekee John Carradinen esittämän käskyttäjänsä komennossa taas tuhojaan yhdysvaltalaisessa pikkukaupungissa. The Mummy’s Ghost on parannusta edelliseen osaan, mutta ei kuitenkaan merkittävästi parempi. Loppuhuipentuma on yllättävän onnistunut.

Leslie Goodwins: The Mummy’s Curse (1944)
Muumio-sarjan viimeinen osa. Edellinen osa linkittyy kerrankin tarinaan uskottavasti, kun suohon uponneen muumion hautapaikka kuivataan ja näin ollen Kharis on taas vapaa mellastamaan elävien parissa. Muuta järkevää tässä(kään) osassa ei ole.

Samuel Fuller: Valkoinen koira (White Dog, 1982)
Tositapahtumiin pohjautuva kertomus nuoresta näyttelijättärestä, joka ottaa hoidettavakseen loukkaantuneen koiran. Koira osoittautuu mustien kimppuun hyökkääväksi ”valkoiseksi koiraksi”, jolloin muuan eläintenkouluttaja ottaa tavoitteekseen opettaa koira uusille tavoille. Kiihkoilematon ja kaunistelematon elokuva kantaa vaivatta maaliin saakka ja välttää tällaisten elokuvien pahimmat sudenkuopat onnistuneesti.

Richard Brooks: Kissa kuumalla katolla (Cat on a Hot Tin Roof, 1958)
Paul Newman ja Elizabeth Taylor ratkovat avioliitto-ongelmia samaan aikaan kun miehen isä tekee kuolemaa ja veli vaimoineen kyttää komeaa perintötilaa itselleen. Tennessee Williamsin näytelmään perustuvassa elokuvaversiossa on runsaasti kiperää sanailua ja hyviä dialogipätkiä itse kullekin, mutta loppua kohden myös hivenen tyhjäkäyntiä. Näyttelijät ovat loistavia.

Erle C. Kenton: The Ghost of Frankenstein (1942)
Tohtori Frankensteinin perintö elää taikauskoisessa maalaiskylässä, jonka asukkaat päättävät tuhota tämän linnan. Tietämättään he vapauttavat näin hirviön maallisesta vankilastaan, eikä aikaakaan, kun Frankensteinin omalaatuinen Igor-palvelija saapuu hirviön kanssa tohtorin veljen luo esittämään vaatimuksiaan. Lon Chaney ei ole kovinkaan onnistunut valinta hirviöksi, eivätkä Sir Cedric Hardwicke tai Lionel Atwill saa juuri mitään aikaiseksi, mutta Bela Lugosi loistaa Igorin roolissa. Helppo elokuva katsoa, mutta erittäin helppo myös unohtaa.

Irvin Willat: Behind the Door (1919)
Räikeä sotapropagandaelokuva esittää saksalaiset todella synkässä valossa. Päähenkilö on amerikkalainen laivaston upseeri, joka menettää vaimonsa saksalaissotilaiden leikkikaluksi, mutta saa lopulta kostonsa unohtumattomalla tavalla. Hobart Bosworth näyttelee roolinsa paikoin räikeästi yli, mutta on silti erinomainen valinta pääosaan.

Andre de Toth: Vahakabinetti (Wax Museum, 1953)
Vincent Price esittää mielipuolista vahanukketaiteilijaa alun perin 3D-tekniikalla tehdyssä kauhuelokuvassa. Kuuromykkää apuria näyttelee nuori Charles Bronson. Tyylikäs vanhan liiton kauhuelokuva.

Mike Flanagan: Julma leikki (Gerald’s Game, 2017)
Vetelä yritys muuttaa Stephen Kingin psykologinen kauhutarina elokuvaksi.


Frank Borzage: Silkki- ja satiinisieluinen tyttö (Back Pay, 1922)
Uneliaassa pikkukaupungissa elelevien rakastavaisten tiet eroavat, sillä nainen haluaa nähdä maailmaa, kun taas miehelle riittää rauhallinen elämä ilman sen suurempaa jännitystä. Maailmansota muuttaa kaiken, sillä mies loukkaantuu kuolettavasti ja nainen ymmärtää, ettei onnellisuudessa olekaan lopulta kyse vain materiasta. Tavanomainen kasvutarina, jota edes Borzagen kaltainen mestari ei saa nostettua korkeuksiin. Borzagen mykän kauden sotasankarit palasivat rintamalta lähes aina rampautuneina.

Andres Muschietti: Se (It, 2017)
Pitkäveteinen ja muovinen elokuvaversio Stephen Kingin parhaasta romaanista – tämä tosin on vasta ensimmäinen osa, jälkimmäinen puolisko valmistunee ensi vuonna. Elokuvaan ei oltu saatu siirrettyä rahtuakaan Kingin tarinan tunnelmasta, joka on kuitenkin sen parasta antia.  Edellinenkään versio (1990) ei ollut kuolematon, mutta Tim Curryn Pennywise-klovni jäi sentään pysyvästi mieleen. Bill Skarsgårdin vastaava on alusta alkaen väärillä raiteilla ja jos paperivenettään uittava Georgie on niin typerä, että antautuu tuollaisen hirviöpellen uhriksi, joutaa kuollakin.

Louis Friedlander: Korppi (The Raven, 1935)
Bela Lugosi irrottelee sydämensä kyllyydestä Edgar Allan Poeta siteeraavana kirurgina, joka rakastuu potilaaseensa ja päättää saada tämän itselleen vaikka vilpillisiä keinoja käyttäen. Välikädeksi valikoituu Boris Karloffin esittämä rikollinen, jonka kiusaaminen on varmasti tuonut sadistista mielihyvää myös kulissien ulkopuolella, jäihän Lugosi näistä kauhutähdistä selvästi toisen viulun soittajaksi. Universalin kauhuelokuvien parhaimmistoa.

Tom Holland: Kauhun yö (Fright Night, 1985)
Vampyyri muuttaa lähiöön ja saa naapurin pojan elämän sekaisin. Keskiverto kasarikauhistelu sortuu jaaritteluun, mutta vastaavasti muutamat vitsit ovat oikein toimivia ja vampyyrimaskit hauskasti ylivedettyjä. Mukana menossa myös Roddy McDowall.

Mark Robson: Seitsemäs uhri (The Seventh Victim, 1943)
Nuori nainen matkustaa New Yorkiin tutkimaan sisarensa äkillistä katoamista ja joutuu tekemisiin saatananpalvontaryhmän kanssa. Tarina hyytyy loppua kohden, mutta alkupuolisko on erittäin tunnelmallista ja ennakkoluulotonta kauhuelokuvaa.

Richard Rosson & Lewis Milestone: Tule sellaisena kuin olet! (Fine Manners, 1926)
Upporikas poikamies rakastuu kabareetanssijaan ja pyrkii ennen naimisiin menoa kouluttamaan tästä oikean seurapiiriladyn vain ymmärtääkseen lopulta, ettei rakkaudessa pitäisi olla mitään tekemistä luokkarajojen kanssa. Gloria Swansonissa on särmää ja Eugene O’Brienissa tyyliä, mutta juoni on kaikkine käänteineen turhankin tuttu ja väritön, eikä kahden erilaisen maailman yhteentörmäyksestä saada sen enempää draamaa kuin komediaakaan. Swansonin viimeinen elokuva Paramountille.

Ralph Ince: Reckless Youth (1922)
Nuori nainen ei välitä aviomiehensä tunteista pätkääkään, vaan juhlii kuin viimeistä päivää 1920-luvun vauhdikkaassa New Yorkissa. Lopulta hän ymmärtää tehneensä väärin ja päättää taistella miehensä rakkauden vielä takaisin. Juonessa on ideaa, mutta toteutus on yksiulotteinen ja vanhentunut.

Andrew Douglas: The Amityville Horror (2005)
Luojan tähden paetkaa (1979) -elokuvan uusintafilmatisointi alkaa lupaavasti, mutta sortuu sitten turhaan säikyttelyyn ja selittelyyn. Uusioperheen pään muutos leppoisasta isäehdokkaasta kirvestä heiluttavaksi mielipuoleksi on turhan nopea ja jo pelkästään siksi epäuskottava. Kuuluisalle kummitustalolle yritetään rakentaa myös kattavampaa historiaa kuin aiemmissa teoksissa, mutta turhaan: miksi kaikki pitää aina pyrkiä selittämään?

Robert Wise: Ruumiinsieppaajat (The Body Snatcher, 1945)
Boris Karloff varastaa ruumiita Henry Daniellin esittämän tohtorin tarpeisiin vuoden 1831 Edinburghissa. Tositapahtumien innoittama tarina kulkee moitteetta, mustavalkokuvaus on erittäin näyttävää ja Karloff tekee uransa parhaimpiin lukeutuvan roolisuorituksen.

King Vidor: Jokapäiväinen leipämme (Our Daily Bread, 1934)
Jatko-osa Kansan miehelle (1928). Suurkaupungissa köyhyyttä kokevat John ja Mary Sims muuttavat maaseudulle ja perustavat hallinnoimalleen maatilalle kollektiivin. Paikalle saapuva suttura ja pahasti vaivaava kuivuus sekoittavat pakan perusteellisesti, mutta viime hetkellä John keksii ratkaisut ongelmiin ja tila pelastuu. Vaikuttava elokuva, joskaan ei edeltäjänsä veroinen.

Fred Niblo: Rakkauden ikuinen taistelu (Sex, 1920)
MGM:n glamourilla silatuista tuotannoista paremmin tunnetun Niblon varhainen ohjaustyö on kertomus miehiä surutta pyörittävästä naisesta, joka saa lopulta maistaa omaa lääkettään ja huomata, että todellinen rakkaus kestää koviakin vastoinkäymisiä. Elokuva on siisti ja hyvällä maulla toteutettu, mutta moraalinen sormenheristely ja mieshahmojen värittömyys heikentävät kokonaisuutta jonkin verran.

Jacques Tourneur: Kissaihmiset (Cat People, 1942)
Tourneurin tummanpuhuva ja runollinen kauhuelokuva rakkaudesta ja mustasukkaisuudesta. Unenomainen tunnelma toimii vieläkin ja kohtaus uima-altaalla on syystäkin kuuluisa.

lauantai 7. heinäkuuta 2018

Musiikkihuone

Kuinkahan monesti olenkaan teilannut klassikkoelokuvan ensimmäisen katselukerran jälkeen ja huomannut palatessani vuosien kuluttua sen pariin näkeväni sen aivan uudella tavalla? Siksi alankin olla varovaisesti sitä mieltä, että kaikki vähänkään kiinnostavat elokuvat tulisi katsoa kahdesti ennen mielipiteen muodostamista. Ilman uusintakatselua olisin hylännyt Citizen Kanen (1941), Taksikuskin (Taxi Driver, 1976), Chinatownin (1974) ja jopa Laulavat sadepisarat (Singin’ in the Rain, 1952) kenties lopullisesti, sillä jokainen niistä vaati useamman tutustumiskerran avautuakseen kunnolla.

Tähän samaan kategoriaan kuuluu myös intialaisen Satyajit Rayn varhainen mestariteos Musiikkihuone (Jalsaghar, 1958), joka valmistui Rayn kuuluisan Apu-trilogian toisen ja kolmannen osan välissä. 1920-luvulle sijoittuvan tarinan päähenkilö on menneisyydessä kaiken menettänyt, mutta siinä edelleen kaikin voimin roikkuva iäkäs maanomistaja Biswambhar Roy (vähäeleisen upeasti näyttelevä Chhabi Biswas), joka elelee rappeutuvassa palatsissaan muutaman uskollisen palvelijansa auttamana. Palatsi ja ennen kaikkea sen musiikkihuone on aiemmin ollut yläluokan sosiaalinen kokoontumispaikka, mutta Royn perhettä kohdannut vakava tragedia on eristänyt miehen muusta maailmasta. Eräänä päivänä taidetta ja eritoten musiikkia arvostava entinen suurmies päättää järjestää vielä yhdet unohtumattomat juhlat, vaikka se veisi hänet vararikkoon.

Vastapuolella – jos nyt näin voi sanoa – Roylla on naapurissa asuva, isänsä liiketoimia menestyksellä jatkanut Mahim Ganguli (Gangapada Bose), joka haluaa syrjäyttää seudun vanhan mahtimiehen ja nousta hierarkiassa hänen paikalleen. Vaikka Roy ei ole menestyksensä päivinä itsekään ollut kaikkein vaatimattomin henkilö, on Ganguli häntä huomattavasti tyylittömämpi tapaus, arrogantti nousukas, jolla ei ole sen enempää arvokkuutta kuin käytöstapojakaan. Ganguli ei kuitenkaan näe olemuksessaan saati käytöksessään mitään väärää, vaikka lähikylän asukkaat kivittävät hänen komeaa autoaan samalla kun he hurraavat Royn vanhan palvelijan käyttämälle norsukyydille. Tyylittömästi käyttäytyvän Gangulin tahdittomuus tulee selkeimmin esille viimeisissä juhlissa, jossa hän on valmis unohtamaan vanhat ja perinteiset säännöt, joiden mukaan tapahtuman isännän on aina päätettävä vierailevan esiintyjän palkitsemisesta.


Peri-intialaisen ulkoasun ja länsimaailman silmissä jo vanhanaikaisen toteutuksen ei pidä antaa hämätä, sillä Musiikkihuone on kiehtovasti luotu elokuva, jossa pienillä ja yksinkertaisilla keinoilla (auto vs. norsukyyti, elektroninen musiikki vs. esiintyjät) luodaan vahva kuvaus uuden ja vanhan aikakauden yhteentörmäyksestä. Se on kuvauksellinen ja lavastuksellinen taidonnäyte, jossa glamour ja ulkokultainen loisto väistyvät pysähtymättömästi kulkevan ajan tieltä kohti menneisyyden vääjäämättömästi tavoittavaa tuhoa ja unohdusta. Maailma muuttuu, valtakunnat rapistuvat, luonto valtaa palatsit ja syrjäyttää maat, eikä rikkainkaan mies voi tehdä sille mitään.

Musiikkihuone on kahden taitavan näyttelijän voimankoitos, jossa ei ole varsinaista voittajaa. Chhabi Biswas on erinomainen Charles Foster Kanen kaltaisena, kaiken menettäneenä mahtimiehenä, joka ei näe ympärillään olevan maailman muutosta eikä varsinkaan osaa reagoida siihen. Aivan kuten Kane tahollaan, myös tässä elokuvassa mahtimies kuolee sielun täydellisessä yksinäisyydessä ja vieläpä tavalla, joka ei ole hänen arvoisensa. Rahanlainaaja Gangulia esittävä Bose on niin ikään loistava uuden maailman ja ajankuvan edustajana. Hän haluaa pyyhkäistä menneen maailman tomut jaloistaan edetessään kohti voittoa ja vaikka luuleekin tekevänsä sen tyylikkäästi, onnistuu vain ärsyttämään vanhoista toimintatavoista kiinni pitäviä tahoja.

JALSAGHAR, 1958 Intia
Tuotanto: Satyajit Ray Productions. Tuottaja: Satyajit Ray. Ohjaus: Satyajit Ray. Käsikirjoitus: Satyajit Ray (Tarasankar Banerjeen novellista). Kuvaus: Subrata Mitra. Lavastus: Bansi Chandragupta. Leikkaus: Dulal Dutta. Musiikki: Vilayat Khan.
Näyttelijät: Chhabi Biswas (Biswambhar Roy), Padma Devi (Mahamaya, hänen vaimonsa), Pinaki Sen Gupta (Khoka, hänen poikansa), Gangapada Bose (Mahim Ganguli), Tulsi Lahiri (taloudenhoitaja), Kali Sarkar (Ananta, Royn palvelija).

keskiviikko 4. heinäkuuta 2018

Katsotut elokuvat: kesäkuu 2018


Toivo Särkkä & Yrjö Norta: Kaikenlaisia vieraita
Kepeä komedia, jossa nuoren agronomin rikkaan tädin kartano muuttuu tämän poissa ollessa täysihoitolaksi, jonne saapuu monenkirjavaa väkeä. Suomen kesä hehkuu lämpöä ja aurinkoa, ihmissuhteiden ollessa silkkaa onnea ja romantiikkaa. Kokonaisuus on raikas, vaikkakaan ei kovin omaperäinen.

Gore Verbinski & kumpp.: Pirates of the Caribbean
Tuli katsottua koko viisiosainen seikkailuelokuvien sarja ja taas kerran on myönnettävä, että taso laskee osa osalta. Suurin syy tähän on fokuksen siirtyminen täydellisesti Johnny Deppiin, jonka omaperäinen ja alussa hauskakin piraattikapteeni muuttuu sarjan edetessä aina vain hölmömmäksi ja erikoisemmaksi olematta enää edes huvittava. Ajanvietettä, eikä edes kovin kaksista sellaista.

Paul Feig: Ghostbusters
Uusintakatselu. Muistin jonkin verran paremmaksi. Tehosteet olivat halpahintaisia, huumori latteaa ja apokalyptinen loppuhuipentuma tyhmääkin tyhmempi. Pisteet alkuperäisideasta.

Rino Lupo: Os Lobos
Portugalilainen mykkäelokuva, jossa naisten parissa varsin suosittu mies aiheuttaa mustasukkaisuusdraamaa niin kalastajakylässä kuin vuoristossakin. Idea on kelvollinen, mutta toteutus horjuu loppua kohden, eikä tilannetta auta irrallinen kylähullu, joka saa turhan paljon esilläoloaikaa.

E. A. Dupont: Juutalainen (Das alte Gesetz)
Alan Croslandin Jazzlaulajaa (1927) kovasti muistuttava tarina teatterikärpäsen puremasta nuoresta miehestä, joka katkaisee valinnoillaan välit perheeseensä. Visuaalisesti rikas elokuva on juoneltaan innostava, mutta ennen pitkää Dupont innostuu korostamaan elokuvan dramaattisuutta. Sen seurauksena tarinan kuljetus takkuaa ja kokonaisuus muuttuu hidastempoiseksi, raskaaksi ja väsyttäväksi.

Thierry Frémaux: Lumière
Ihastuttava kooste Lumièren veljesten ensimmäisistä elokuvista.



Teuvo Tulio: Hornankoski
Åke Lindman ja William Markus rakastavat Regina Linnanheimon tulkitsemaa piikaa hurjassa kotimaisessa melodraamassa, joka lukeutuu Tulion parhaimpiin ja vimmaisimpiin elokuviin. Annie Mörk on vahvassa vedossa Yli-Koskelan vanhana emäntänä.

Mauritz Stiller: Gunnar Heden taru (Gunnar Hedes saga)
Selma Lagerlöfin Herraskartano-novelliin löyhästi perustuva elokuva nuoresta Gunnar Hedestä, joka menettää järkensä valon ja on hyvää vauhtia ajamassa kotikartanoaan vasaran alle, ennen kuin tulee taas tolkkuihinsa. Kirjailija ei pitänyt Stillerin moninaisista ratkaisuista, mutta vajaana säilyneestäkin kopiosta on nähtävissä, että ohjaajan muutokset olivat onnistuneita ja niinpä Gunnar Heden taru kohoaa korkealle ruotsalaisen mykkäelokuvan joukossa.

Danny Cannon: Judge Dredd – tuomari (Judge Dredd)
Sylvester Stallone on murhasta syytetty superpoliisi tympeässä sarjakuvafilmatisoinnissa, joka ei tarjoa aihetta tuntemattomalle juuri mitään muuta kuin puolitoista tuntia toimintaa.

Leitão de Barros: Lisboa, Chrónica Anedótica (Lisboa)
Miellyttävä kaupunkisinfonia, jonka tehoa heikentää vain tieto näytellyistä kohtauksista. Silti oiva lisä tällaisten elokuvien joukkoon.

Hayao Miyazaki: Naapurini Totoro (Tonari no Totoro)
Elokuva, jossa ei tapahdu mitään ja joka silti lumoaa kekseliäisyydellään. Sairaalassa olevan äitinsä vuoksi maaseudulle muuttavan perheen lapset kokevat outoja seikkailuja lähimetsissä ja pelloilla, joilla asustaa mitä mielikuvituksellisimpia olentoja. Sulavasti kulkeva tarina, komea animointi ja kekseliäät mielikuvitusolennot saavat aikaan lukuisia katselukertoja kestävän sadun.

sunnuntai 24. kesäkuuta 2018

Sodis 2018: katsotut elokuvat

Malgorzata Szumowska: Mug
Uuden elokuvan helmet -sarjaan kuuluva, Hopeisella Karhulla Berliinissä palkittu Mug on koskettava kertomus nuoresta miehestä, joka menettää työssä tapahtuneen onnettomuuden seurauksena kasvonsa kirjaimellisesti lähes täysin. Jos elämä oli uomissaan ennen onnettomuutta, se ei enää ole sitä ja aiemmin hyvin suositusta nuorukaisesta tulee lähes kaikkien kummastelema ja osin pelkäämäkin friikki. Ulkonäkökeskeisen maailman reaktioita olisi voinut painottaa vieläkin enemmän, sillä eihän tämän tarinan tapahtumat juurikaan eroa esim. aivoinfarktipotilaiden kokemuksista. Raskaita tapahtumia kevennetään mustan huumorin keinoin. Loppu jäi miellyttävällä tavalla auki, plussaa vielä hyvästä musiikista ja alun Nowhere-lyhytelokuvasta (alusvaatteisilleen riisuutuneet asiakkaat tappelevat telkkareista ja muusta krääsästä).

George Cukor: Skandaalihäät (The Philadelphia Story)
Televisioesityksistä ja dvd-julkaisuista huolimatta aiemmin missaamani klassikkoelokuva naimisiin menevästä rikkaan perheen tyttärestä, jonka edellinen aviomies päättää sekoittaa pakkaa ja pyytää juorulehden toimittajia tekemään häistä mehukkaan jutun. Kaikki ei mene suunnitelmien mukaan ja lopulta alttarille astelee aivan eri sulhanen kuin alun perin oli tarkoitus. Katharine Hepburnille kirjoitettu elokuva on ajan hengen mukaista ihmissuhdekiemurtelua alusta loppuun, mutta hyvät näyttelijät pitävät homman elossa ja tapahtumat liikkeessä – olkoonkin, ettei Cukor ole komediaohjaajajana Howard Hawksin tai Leo McCareyn veroinen, joten sanailusta puuttuu kaikkein terävin sähäkkyys ja kohtausten rytmitys heittelee. Cary Grantista olisi saanut varmasti enemmän irti. Kaikesta huolimatta miellyttävä tuttavuus.

José Luis Guerín: Train of Shadows (Tren de sombras)
Kaunis, mykkäelokuvien estetiikkaa oivallisesti tarjoileva kertomus vuosikymmeniä aiemmin kadonneesta amatöörielokuvantekijästä, jonka jälkeensä jättämä materiaali innostaa toista elokuvaajaa selvittämään hänen jälkiään. Train of Shadows sisältää runsaasti viittauksia niin elokuvahistorian varhaisiin vuosiin kuin taiteenalan ensimmäisten suurten mestareiden teoksiinkin. Lopussa on turhaa toistoa, mutta kokonaisuus on kuitenkin kiehtova, jokaista katsojaa varmasti eri tavoilla puhutteleva elokuva.


Laís Bodanzky: Just Like Our Parents (Como Nossos Pais)
Brasilialainen perhedraama, jossa lähes keski-ikäinen nainen saa tietää, ettei hänen isänsä olekaan se jota hän on pitänyt isänään. Kulissien kaatumista seuraavasta kriisistä on lopulta myös hyötyä, kun nainen alkaa käydä läpi suhdetta etenkin äitiinsä, mutta myös etääntyneeseen aviomieheensä vain huomatakseen liittonsa ajautuneen karille jo ajat sitten. Hienovaraisesti toteutettu ja hyvin ohjattu elokuva, ”joka onnistuu kuvaamaan äitiyden, uran ja avioliiton ristiaallokon vailla dramaattisia ylilyöntejä” (MM, festivaalikatalogi). Maria Ribeiro tekee tyttären roolissa laatutyötä, mutta äitiä tulkitseva Clarisse Abujamra suoriutuu osastaan vielä häntäkin hienommin.

AJ Annila: Ikitie
Elokuva, joka kampitti Jussi-gaalassa Aku Louhimiehen ohjaaman Tuntemattoman sotilaan pystein 6-5 ja vieläpä täysin ansaitusti. Olen haukkunut viime vuosina paljon kotimaisia elokuvia, joten saamistani suosituksista huolimatta odotukset eivät olleet kovinkaan korkealla Ikitien suhteen. Epäilyt osoittautuivat kuitenkin turhiksi ja Antti Tuurin romaaniin pohjautuva Ikitie iski todella kovaa. Elokuvan tehoa syventää tieto siitä, että tapahtumilla on vahvaa todellisuuspohjaa. Historialliset tapahtumat yhdistyivät hyvin kirjoitettuun ja napakasti ohjattuun draamaan, jonka tunnevahvat juonenkäänteet saivat ison teltan runsaslukuisen yleisön vetistelemään oikein toden teolla. Hannu-Pekka Björkman tekee elämänsä roolin nilviäismäisenä valtiollisen poliisin työntekijänä. Loppu on turhan suoraviivainen, mutta se on vähäinen virhe muuten vaikuttavassa elokuvassa.

Ingmar Bergman: Talven valoa (Såsom i en spegel)
Yksi suurista Bergman-suosikeistani on kertomus uskonsa kanssa kamppailevasta papista. Vertauskuvallinen tarina ihmissuhdeongelmineen on napakasti ja tasapainoisesti kerrottu ja vaikka elokuvassa ei näennäisesti tapahdukaan paljon, siinä tapahtuu valtavasti. Roolihahmot ovat hyvin kirjoitettuja ja näyttelijät mahtavia.

Jarmo Lampela: Eila
Festivaalin toinen kotimainen tuttavuus kertoo siivoojasta (erinomainen Sari Mällinen), joka kamppailee työongelmien (lakkorikkurina toimiminen, laiton irtisanominen), jälkikasvun (kriminaalipoika) ja parisuhteen (älylliseen kommunikointiin kykenemätön miesystävä) pyörteissä, mutta selviytyy lopulta voittajana. Tositapahtumiin pohjautuva tarina on suoraviivainen ja yllätyksetön, mutta toimiva. Tunnekylläinen loppu on muuten vahvan teoksen heikoin lenkki, joskaan siitä ei ole kokonaisuuden romuttajaksi. Elokuva sai aikoinaan kaksi Jussi-palkintoa (paras ohjaus, naispääosa).

Olivier Assayas: Cold Water (L’eau froide)
1970-luvulle sijoittuva nuorisodraama, jossa vaikeaa nuoruutta elävän pääparin ainoa mahdollisuus on jättää kotikaupunki kauas taakse ja suunnata kohti uutta alkua. Omaelämäkerrallinen teos ei onnistunut innostamaan kuin ajoittain, sillä koin jatkuvasti iholle tunkevan kameran vieraannuttavaksi, paikoin jopa epämiellyttäväksi tehokeinoksi.  Lisäksi tarina tuntui kovin tutulta ja nuorten ongelmat hyvin tavanomaisilta. Alice Cooperin School’s Out soi kuitenkin komeasti.

Mahamat-Saleh Haroun: A Season in France (Une saison en France)
”Onko Euroopasta tulossa samanlainen Baabelin torni, jollainen se oli vuonna 1938 sulkiessaan rajat juutalaisilta siirtolaisilta” on ydinkysymys Mahamat-Saleh Harounin ajankohtaisessa pakolaiselokuvassa A Season in France (2017). Arvokkuus ja itsekunnioitus ovat kerta toisensa jälkeen vaakalaudalla, kun uuden elämän alkuun pyrkivien pakolaisten haaveet musertuvat yksi toisensa jälkeen. Tarina on loppuratkaisua myöten lohduton, mutta siitä huolimatta ohjaaja käsittelee rankkaa aihetta liioittelematta ja älykkäästi: kaikkea ei näytetä, vaan katsojalle annetaan aikaa ja tilaa sulatella näkemäänsä. Turvapaikkabyrokraatit ovat yhtä tunteettomia kuin mielivaltaisesti lupia myöntävä systeemi. Näkemistäni festivaalielokuvista paras.

keskiviikko 20. kesäkuuta 2018

Talkoolaisena Sodiksessa

- Kuule Kari, sinä kun olet tuollainen elokuvamies, mikset lähtisi Sodikseen talkoolaiseksi?

Suunnilleen näillä sanoilla minulle myytiin alkuvuodesta ajatus Sodankylän elokuvajuhlista. Olin kyllä miettinyt Sodikseen lähtöä jo yli vuosikymmenen, mutta matka oli aina tyssännyt budjettiin: matkojen, majoituksen, ruokien ja lippujen yhteenlaskettu summa on lähes sama, jolla kustantaa viikon vaikkapa Pordenonessa, joten valinta oli aina helppo tehdä. Tällä kertaa kuluja aiheutuisi ainoastaan matkoista, sillä kaiken muun tarjoaa festivaalin järjestäjä. Näin ollen otin ehdotuksen vastaan varteenotettavana vaihtoehtona ja ihmettelin samalla itsekseni, kuinka moinen ei ollut tullut aiemmin edes mieleeni.

Midnight Sun Film Festival eli Sodankylän Elokuvajuhlat ovat loppuunmyytyine mykkäelokuvanäytöksineen, tähtivieraineen, aamukeskusteluineen ja laadukkaine ohjelmistoineen käsite ympäri maailmaa. Harvalla on kuitenkaan aavistusta siitä kaikesta työstä, mitä kulisseissa tehdään tapahtuman toteuttamiseksi. Monisatapäinen talkoolaisjoukko on jatkuvasti valmiina tehdäkseen kaikkensa vieraiden viihtymisen eteen. Hakulomakkeessa pystyi antamaan haluamiaan painotuksia eri tehtäviin, mutta en osaa sanoa, kuinka paljon niillä on lopulta painoarvoa tehtäviä jaettaessa. Itse sain paikan kuljetuksesta.


Kuljettajien ryhmä oli hieman yli kymmenhenkinen, tiivistä yhteistyötä keskenään tekevä joukko, jonka tehtävänä oli olla valmiina kuljettamaan festivaalivieraita koko tapahtuman ajan. Töitä tehtiin kellon ympäri kuuden tunnin vuoroissa, mutta oikeasti tilanne eli koko ajan ja aikataulut saattoivat muuttua lennosta: milloin odoteltiin myöhässä olevaa lentoa Rovaniemellä, vietiin nilkkansa telonutta talkoolaista terveyskeskukseen, kuljetettiin elokuvakeloja Lapinsuun teatterista kelaamoon tai ajettiin tarvittaessa muusikkoryhmä Ivalon lentokentälle. Toisinaan saattoi olla vuoroja, jolloin ajoja oli yhdestä kahteen. Tehtäväkartta eli siis runsaasti ja koko ajan oli oltava terävänä, tarkkaavaisena ja kyyditettävät huomioivana.

Koin alussa lievää epävarmuutta koko hommasta, sillä en ollut koskaan tehnyt vastaavaa työtä. En myöskään koe osaavani kieliä kaikkein parhaimmalla tavalla ja muutenkin uudessa ympäristössä helposti syrjempään vetäytyvänä mietin, kuinka tällainen tiimityöskentely onnistuisi kohdallani. Huolet osoittautuivat turhiksi, sillä vanhat konkarit ottivat uudet tulokkaat erinomaisesti vastaan ja pian juttu luisti vaivatta kaikkien kanssa. Erikoiset vuorojenjakotavatkin tulivat nopeasti tutuiksi ja aiemmin sekalaisilta tuntuvat vuoromuodostelmat osoittautuivat ainoaksi oikeaksi keinoksi toimivien kuljetusten takaamiseen. Itse työvälineet eli autot olivat erittäin hyväkuntoisia ja siistejä, enkä usko että ihan pian pääsen samanlaisilla kulkupeleillä taittamaan kilometrejä – ainakaan ajavana osapuolena. Kaikki meni loppujen lopuksi moitteetta ja mikäli ensi vuonnakin Sodikseen päädyn, aion ehdottomasti hakea paikkaa kuljetuksesta.

Entäpä sitten elokuvat, niitähän Sodikseen mennään kuitenkin katsomaan? Totta, eikä se osoittautunut ongelmaksi missään vaiheessa. Kuuden tunnit työvuorot – vuorosta tietysti hieman riippuen – antavat hyvin mahdollisuuksia näytöksissä istumiseen ja ohjelmakartan hallintaan. Valintoja on tietysti tehtävä, mutta niin on kaikkien muidenkin, sillä päällekkäisyyksiä tulee väistämättä. Itse ehdin ja jaksoin katsoa yhdeksän elokuvaa, joista kirjoitan yhteenvedon myöhemmin.

sunnuntai 1. lokakuuta 2017

Katsotut elokuvat: elokuu 2017

Carl Junghans: Sellaista on elämä (Takový je život)
Karu alkoholismikuvaus, jossa perheenpää syö, juo, nukkuu ja lempii lähikapakassa tapaamaansa vierasta naista samaan aikaan kun hänen vaimonsa koettaa hankkia perheelle elantoa pyykkärinä. Tsekkiläisen mykkäelokuvan suuria teoksia.

Steven Spielberg: Tappajahai (Jaws)
Jokakesäinen katselunautinto ja aina yhtä hyvä.

Sebastián Cordero: Europa Report
Komean näköinen ja pitkälti hyvin toimivakin kertomus Jupiteria tutkimaan lähteneestä retkikunnasta, joka saa kauhukseen huomata planeetan olevankin asuttu. Viimeiset kuvat ovat mielestäni liikaa, mutta muilta osin elokuva tavoittaa hyvin avaruusmatkailun hengen ja siihen liittyvän ahdistuneisuuden tunteen. Myös näyttelijät ovat vakuuttavia tahoillaan.

Charles Laughton: Räsynukke (The Night of the Hunter)
Mykkäelokuvan estetiikkaa vuolaasti pursuava jännityselokuva 10 000 dollarin ryöstösummaa etsivästä huijarisaarnaajasta, joka saapuu pieneen amerikkalaiseen pikkukaupunkiin tietäen rahojen olevan siellä jossain. Robert Mitchumin esittämä saarnamies on kuin isäpuoli helvetistä, Lillian Gishin tulkitsema ystävällinen rouva puolestaan maailman kolhimille lapsille turvapaikan tarjoava taivaan enkeli. Mahtava elokuva, jonka jaksaa katsoa kerta toisensa jälkeen.

Sam Firstenberg: American Ninja
USA:n armeijan Filippiinien tukikohdan ympärille sijoittuva älyvapaa karaterymistely, jossa orvoksi nuorena jäänyt jenkki mätkii pahoja poikia turpaan ja paljastaa siinä sivussa myös koko armeijaa kalvavan salaliittojuonen.

Sylvester Stallone: Rocky IV
Kiveäkin kovempi Rocky Balboa kohtaa silkkaa terästä olevan Ivan Dragon vihamielisessä Moskovassa järjestetyssä nyrkkeilytapahtumassa. Länsi pieksää tietenkin Idän, mutta samalla molemmat oppivat kenties myös kunnioittamaan toisiaan. Elokuva, joka pitää katsoa kerran parissa vuodessa.


John W. Brunius: Johan Ulfstjerna
Tuntemattomaksi haalistuneen ruotsalaisohjaajan näkemys Suomen sortovuosista. Päähenkilö on runoilija Johan Ulfstjerna, jonka poika aikoo ampua pahan kenraalikuvernöörin, mutta isä ehtii estämään tämän aikeet.

John W. Brunius: Lujatahtoisia (Hårda viljor)
Pieneen norjalaiseen kalastajakylään sijoittuva romanttinen komedia kertoo nuoresta sähköttäjä Rolandsenista, joka saa rukkaset rakastamaltaan tytöltä, mutta on valmis tekemään erikoisiakin ratkaisuja saadakseen tämän omakseen. Yksinkertainen, mutta samalla myös viehättävä elokuva.

Dziga Vertov: Kinosilmä (Kino-glaz)
Kamera kulkee Neuvostoliiton maaseudulla ja kuvaa sen elämää ja ihmisiä. Vertovin ensimmäinen pitkä teos on kuin yhteenveto hänen aiemmista elokuvakokeiluistaan ja teorioistaan. Ilmestyessään ihastuttaneet kuvalliset tehokeinot eivät tällä kertaa anna lisäarvoa tapahtumille – kenties siksi, että olemme nähneet Vertovin käyttäneen niitä onnistuneemmin muissa teoksissaan.

George Sluizer: Kadonneen jäljillä (Spoorloos)
Automatkalla ollut aviopari pysähtyy huoltoasemalle, jossa nainen yllättäen katoaa. Tapahtuma jää mysteeriksi, kunnes vuosien jälkeen naisen oletettavasti murhannut henkilö ottaa mieheen yhteyttä ja lupaa näyttää, mitä naiselle on tapahtunut. Yksinkertainen trilleri, jolla on hetkensä ja erittäin onnistunut loppuratkaisu, mutta jota tuskin jaksaa kahdesti katsoa.

Joseph Zito: Invasion U. S. A.
Chuck Norris listii pahoja miehiä yksiulotteisessa ja hölmössä, mutta silti niin viihdyttävässä toimintaelokuvassa.

Dziga Verto: Yhdestoista vuosi (Odinnadtsatyi)
Vertovin ylistyslaulu Neuvostoliitolle ja sen teollisuudelle.

Juho Kuosmanen: Hymyilevä mies
Erittäin hieno kuvaus nyrkkeilyn maailmanmestaruusotteluun valmistautuvasta Olli Mäestä. Jarkko Lahti (Mäki), Oona Airola (Raija Jänkä) ja Eero Milonoff (Elis Ask) tekevät vahvat roolisuoritukset. Kuosmasen ohjaus on tasaisen varmaa alusta loppuun. Viime vuosien parhaita kotimaisia.


Victor Sjöström: Laiva tulessa (Eld ombord)
Sjöströmin viimeinen Ruotsissa ohjaama mykkäelokuva on yhdistelmä ihmissuhdedraamaa ja jännityselokuvaa. Hyvistä aineksista ja nimekkäistä näyttelijöistä huolimatta tulos on lattea, sillä juoni laahaa ja hahmot ovat mielenkiinnottomia. Kokonaisuuden kruunaa turhankin sovitteleva loppunäytös, joka lienee tehty kansainvälisiä markkinoita ajatellen.

Abbas Kiarostami: Close-Up
Kiarostamin kehutuin ja tunnetuin teos kertoo miehestä, joka esiintyy merkittävänä elokuvantekijänä ja onnistuu näin huijaamaan erästä varakasta perhettä, kunnes jää kiinni ja joutuu oikeuden eteen. Mielenkiintoinen elokuva, joka jätti itseni kuitenkin kylmäksi. Teknisesti moitteeton, mutta en saanut kiinni kokonaisuudesta. Uusintakatselun paikka.

Gustaf Molander: Hänen englantilainen rouvansa (Hans engelska fru)
Ihmissuhdedraama, jossa englantilainen ylhäisöleski nai rahavaikeuksiensa vuoksi ruotsalaisen maanomistajan, mutta ei sitten sopeudukaan elämään Pohjoisessa. Lil Dagover ja Urho Somersalmi ovat erinomaisia rooleissaan.

Buster Keaton & Eddie Cline: Kolme aikakautta (Three Ages)
Keatonin ensimmäinen virallinen pitkä elokuva sijoittuu kivikaudelle, muinaiseen Roomaan ja 1920-luvun Los Angelesiin. Jokaisessa tarinassa Keatonin esittämän nuorukaisen on raivattava kilpakosija tieltään. Todellinen gag-ilotulitus, jota ei mielestäni arvosteta elokuvana tarpeeksi.

Carl von Haartman: Kajastus
Clyde Bruckman: Kenraali (The General)
Mauritz Stiller: Juha (Johan)
Carl Th. Dreyer: Lehtiä paholaisen kirjasta (Blade af Satans Bog)
John Emerson: His Picture in the Papers

George Fitzmaurice: Syreenien kukkiessa (Lilac Time)
First Nationalin vastaus Suurelle paraatille (1925) ja muille menestyneille sotaelokuville. Englantilaisen lentäjän ja ranskalaisen maalaistytön suuri rakkaustarina alkaa kepeän komediallisena, mutta kääntyy sodan edetessä vakavaksi draamaksi, kun lentäjämiehen täytyy lähteä laivueineen viimeiseen suureen taisteluun. Kokonaisuus nojaa liikaa karismaattisen Cooperin ja kauniin Mooren väliseen kemiaan, minkä lisäksi tapahtumissa on liian vahva kierrätyksen maku, monet aiemmat sotaelokuvat ovat käsitelleet samoja asioita huomattavasti paremmin.

Léon Poirier: Verdun, visions d’histoire (engl. Verdun: visions of history)
Boris Barnet & Fjodor Otsep: Miss Mend (engl. The Adventures of the Three Reporters)

Tobe Hooper: Poltergeist
Lapsuuden kauhuelokuvasuosikkeihin lukeutunut Poltergeist vaikuttaa näin vanhemmalla iällä katsottuna tyhjänpäiväiseltä ja ennalta-arvattavalta kauhistelulta, jossa amerikkalaista ydinperhettä alkavat ahdistella asuinalueen alla olevan hautausmaan pahanilkiset henget. Ne nappaavat television kautta perheen pienen tyttären toiseen ulottuvuuteen ja pistävät lopulta sellaiseksi hulinaksi, ettei perhe voi muuta kuin paeta kodistaan.

Erkki Karu & Eero Leväluoma: Finlandia
Pitkään kadonneena pidetty, mutta sittemmin lähes alkuperäiseen asuunsa rekonstruoitu ja maamme itsenäisyyden 100-vuotisjuhliin restauroitu Finlandia avaa katsojan silmien eteen panoraaman pohjoisen metsistä etelän merellisiin maisemiin, tehtaiden hämystä suurten kaupunkiemme maankuuluihin nähtävyyksiin. Elokuvan uudelleenrestaurointi oli valtava urakka, mutta lopputulos on loistelias.


sunnuntai 3. syyskuuta 2017

Katsotut elokuvat: heinäkuu 2017

Antoine Fuqua: The Magnificent Seven
Energinen, muttei sisällöltään yhtään alkuperäistä Sturgesin versiota rikkaampi länkkäri, jossa seitsemän erilaista ja eri syystä mukaan lähtevää pyssymiestä puolustaa pikkukaupunkia roistojoukon toimia vastaan. Itse asiassa pyssymiehiä on tässä versiossa vain kuusi, koska mukaan on täytynyt ottaa myös intiaani. Loppuräiskintä on aivan liian pitkä ja onpa koko tapahtumaketjuun saatu ujutettua mukaan henkilökohtaisuuksiakin. Ei mikään kaksinen tekele, yhden katselukerran viihdyke.

Jakov Protazanov: Valkoinen kotka (Belyi orjol)
Boris Barnet: Talo Trubnaja-kadun varrella (Dom na Trubnoi)
George W. Hill: Kasakat (The Cossacks)

Ingmar Bergman: Mansikkapaikka (Smultronstället)
Victor Sjöström loistaa vanhana professorina, joka käy kunniatohtoripromootioon suuntaavan matkansa aikana läpi elämäänsä ja ihmissuhteitaan. Bergmanin ohjaus on moitteetonta ja takaumien käyttö mestarillista. Yksi kaikkien aikojen elokuvasuosikeistani.

D. W. Griffith: The Avenging Conscience

Grigori Kozintsev & Leonid Trauberg: Yksin (Odna)
Ajan henkeen tarttuva, ensimmäisen viisivuotissuunnitelman ihanteita toistava Yksin kertoo nuoresta, vastavalmistuneesta leningradilaisopettajattaresta, joka lähetetään töihin kaukaisen Altain pieneen vuoristokylään. Hän lähtee matkaan vastahakoisesti, mutta oppii vähitellen arvostamaan alkeellisesti eläviä kyläläisiä ja heidän tapojaan ollen lopulta valmis nousemaan koko kylän elinolot vaaraan asettavia mahtimiehiä vastaan

Raoul Walsh: Yksinäinen ratsastaja (Pursued)
Robert Mitchum kannattelee karismallaan kaunista, mutta tarinaltaan vaatimatonta westerniä, jossa takaa-ajettu mies tekee tilit selviksi menneisyytensä haamujen kanssa.

Mihail Kalatozov: Svanetian suola (Sol svaneti)

Otto Preminger: Missä jalkakäytävä loppuu (Where the Sidewalk Ends)
Tyylikäs rikosjännäri kaikkea rikollisuutta halveksivasta poliisista, joka lyö erään roiston hengiltä, mutta joutuu peittelemään tekosiaan ja keksimään ratkaisun päästäkseen ulos tilanteesta. Tapahtumat ajautuvat lopulta siihen pisteeseen, jossa syytön mies on joutua sähkötuoliin.

Andrew Davis: Nico (Above the Law)
Steven Seagal pääsee huumekaupan jäljille, mistä aiheutuu ongelmia paitsi hänelle, myös hänen perheelleen. Vauhdikas toimintaelokuva, joskaan ei Seagalin parhaimmistoa.


Jakov Protazanov: Isä Sergius (Otets Sergi)
Protazanovin kuuluisin ja menestynein tsaarin vallan aikana ohjaama mykkäelokuva kertoo nuoresta upseerista, joka hylkää ihmissuhdeongelmiensa seurauksena sotilaselämän ja suuntaa luostariin. Sielläkään hänen sielunsa ei saavuta täydellistä rauhaa, vaan suureen kansansuosioon nouseva pappi joutuu kamppailemaan himojensa ja halujensa kanssa, jättää lopulta vapaaehtoisesti luostarin ja ryhtyy maankiertäjäksi. Isä Sergius vilahtaa Aki Kaurismäen omaperäisessä elokuvassa Calamari Union (1985), jossa viisitoista Frankia ja yksi Pekka lähtevät vaeltamaan Kalliosta Eiraan.

Anthony Asquith: Underground

John Flynn: Katujen laki (Out for Justice)
Aito Seagal-klassikko, jossa sankari tarvitsee vain auton ja haulikon puhdistaakseen kotikulmansa rikollisuudesta.

Paul Verhoeven: Starship Troopers
Hauska ja kekseliäs satiiri, jossa naureskellaan avoimesti amerikkalaisten mediamaailmalle ja sotahulluudelle.

Aki Kaurismäki: Varjoja paratiisissa
Työläistrilogian ensimmäinen osa, jossa roskakuski Nikander rakastuu kaupan kassana työskentelevään Ilonaan. Sympaattinen elokuva loistavin näyttelijäsuorituksin ryyditettynä.

Jack Arnold: Mustan laguunin hirviö (Creature from the Black Lagoon)
Komea tieteiskauhistelu, jossa tutkimusmatkailijat saapuvat aiemmin tuntemattomalle Amazon-joen osalle ja kohtaavat oudon kalaihmisen. Hirviö yrittää ajaa tutkijat pois reviiriltään, kun taas nämä ovat valmiit tekemään kaikkensa, jotta saavat pyydystettyä löydöksensä ja kuljetettua sen ihmisten ilmoille.

Jack Arnold: Mies joka kutistui (The Incredible Shrinking Man)
Tavallinen amerikkalaismies saa päälleen radioaktiivista säteilyä ja hyönteismyrkkyä ja alkaa kutistua. Lääkärit eivät löydä tilanteeseen pelastusta ja edessä on kamppailu elämästä ja kuolemasta, joka huipentuu yhteenottoon kellarissa majailevan hämähäkin kanssa. Arnoldin paras elokuva.

Tim Burton: Big Fish
Burtonin viimeinen suuri elokuva kertoo tekemisillään railakkaasti liioittelevan, kuolemaa tekevän Edward Bloomin tarinan. Edwardin poika ei ole voinut koskaan ymmärtää isänsä halua värittää kaikkea kokemaansa, mutta ennen pitkää hän tulee huomaamaan, että totuus voi olla jopa taruakin ihmeellisempää.

Paul Powell: Pollyanna
Sympaattinen, joskin monen mielestä myös liian sokerinen Mary Pickford -elokuva.

Mark Robson: Tuhoon tuomittu saari (Isle of the Dead)


Jevgeni Bauer: Hiljaiset todistajat (Nemyje svideteli)
Bauerin hurjien melodraamojen varjoissa ohjaama ihmissuhdedraama on kuvaus yläluokan ja sen palvelijoiden elämästä. Ihmissuhteiden verkko kietoutuu moneen suuntaan ja rakkaus on vain huvitusta, jolla väritetään muuten pitkäveteistä arkea ja elämää. ”Kaikkiaan tämä tilaa ja elämänmuotoa koskeva esitys, jossa palvelijat kulmastaan näkevät kaiken, ja ymmärtävät kaiken, ja vaikenevat, on Bauerin kaunopuheisimpia dramaturgisia pelkistyksiä.” (Peter von Bagh).

Colin Campbell: Little Orphant Annie
Little Orphant Annie on sympaattinen ja ihastuttava kertomus nuoresta orpotytöstä Anniesta, joka vastoinkäymisten jälkeen löytää ilon elämäänsä. Näyttelijät tekevät hyvää työtä ja Colleen Moore on nimiroolissa ensiluokkainen.

Jevgeni Bauer: Aikakauden lapset (Deti veka)

Hal Ashby: Saattokeikka (The Last Detail)
Kaksi laivaston merisotilasta lähtevät viemään kollegaansa vankilaan. Matkalla he tutustuvat toisiinsa paremmin ja päättävät ottaa vielä kerran ilon irti elämästä. Näyttelijäsuoritukset ovat hienoja ja etenkin Randy Quaidia tuomittuna sotamiehenä kelpaa ihailla.

King Vidor: The Sky Pilot
Hyvävauhtinen lännenelokuva, jossa nuori mies saapuu pieneen pohjoiseen rajaseutukaupunkiin levittämään uskon sanaa sen asukkaille. Vaikean alun ja vastoinkäymisten jälkeen hänen onnistuu ottaa paikkansa yhteisössä, valloittaa seudun kaunottaren sydän ja saada tämän katkeroituneen isän elämä taas elämisen arvoiseksi.

Christopher Nolan: Dunkirk
Komea ja erikoisella tavalla aikajanalla leikittelevä kertomus Dunkerquen rannan evakuoinnista kesällä 1940. Nolanin tapa pitää hahmot etäisinä ja tapahtumat mahdollisimman yksinkertaisina on kerännyt paljon kehuja, mutta mielestäni tässä on elokuvan kompastuskivi: yksikään elokuvan henkilöistä ei ole kiinnostava ja niinpä lopputulos on teknisesti loistelias, mutta sisällöltään sieluton.

René Clair: Le Fantôme du Moulin-Rouge (The Phantom of the Moulin-Rouge)

Georg af Klercker: Loistavat huulet eli Elämän ja kuoleman välillä (Mellan liv och död)
Rakkaus, mustasukkaisuus, viha, kosto ja sovitus seuraavat toisiaan melodraamassa, jossa työpariinsa rakastunut nuori nainen päättää raivata tämän uuden naisystävän pois tieltään. Hyvin kirjoitettu ja ohjattu elokuva on tekijänsä parhaita töitä ja pirullinen murhatapa kuin nimekkäimpien rikoskirjailijoiden kynästä.

Keoni Waxman: The Keeper
Steven Seagal -rymistely, jossa eläkkeelle pakotettu poliisi asettuu vanhan ystävänsä tyttären henkivartijaksi. Perusvarmaa, joskin helposti unohdettavaa toimintaa.

Lynn Reynolds: Purppurarinteiden ratsastajat (Riders of the Purple Sage)
Zane Greyn samannimiseen lännenromaaniin (ilm. 1912, suom. 1981) perustuva virtaviivainen ja lennokas western, jossa siskonsa ja tämän lapsen kaappausta tutkiva asesankari saapuu arizonalaiseen pikkukaupunkiin, laittaa sitä hallitsevan roistojoukon ojennukseen, ratkaisee siskonsa kohtalon ja löytää vielä rakkaankin rinnalleen. Hyvän tuulen teos, jossa Mixin elokuvien tärkeimmät elementit – toiminta ja huumori – ovat mallikkaasti tasapainossa.

Robert Zemeckis: Paluu tulevaisuuteen (Back to the Future)
Amerikkalaisteini Marty McFly matkustaa tiedemiesystävänsä tekemällä aikakoneella menneisyyteen ja saattaa vanhempansa yhteen tulevaisuutta muokkaavin seurauksin. Trilogian ensimmäinen osa on täynnä vauhtia ja hyvää huumoria.

Frank Capra: Syvyyden vangit (Submarine)
Yhdysvaltain laivaston sukellusveneonnettomuuksia peilaava kertomus kahdesta laivastossa palvelevasta miehestä, joiden ystävyys joutuu kovalle koetukselle, mutta jotka lopulta tosipaikan tullen seisovat toistensa tukena. Irvin Willat jätettiin tekijätiedoista pois, vaikka ohjasi elokuvasta leijonanosan ennen kuin tuottaja Harry Cohn kiinnitti tehtävään suosikkinsa Capran.

Robert Zemeckis: Paluu tulevaisuuteen II (Back to the Future part II)
Tällä kertaa matkataan sekä tulevaisuuteen että menneeseen. Yksinkertainen virhe tulevaisuudessa johtaa tapahtumaketjuun, joka sekoittaa maailman karmealla tavalla. Lopputulos on turhan sekava ja joka suuntaan kurkotteleva.

Georg af Klercker: Nobelpristagaren
Suomalaisen tanssijasuuruuden, Maggie Gripenbergin, ainoa elokuva.

Robert Zemeckis: Paluu tulevaisuuteen III (Back to the Future part III)
Trilogian viimeinen osa petraa roimasti edellisestä. Tällä kertaa Martyn tie vie villiin länteen, jonne edellisosan lopussa kuolleeksi luultu Doc on päätynyt. Elokuvaviittauksista plussaa, lopun lentävä juna olisi saanut jäädä tekemättä. Siitä huolimatta onnistunut päätös hauskalle elokuvasarjalle.

Grigori Kozintsev & Leonid Trauberg: Uusi Babylon (Novyi Vavylon)
Pariisissa kuvattu, tositapahtumiin pohjautuva Uusi Babylon on neuvostoliittolaisen mykkäelokuvan viimeisiä suuria saavutuksia. Kuvalliselta ilmaisultaan se on tekijöidensä aiempaa tuotantoa kokeellisempi ja vaatii katsojalta jatkuvaa tarkkaavaisuutta. Tekijät suosivat kameratehosteiden lisäksi vahvoja vastakkainasetteluja dynaamisine kuvakulmineen, joihin Šostakovitšin ensimmäinen elokuvasävellys sopii loistavasti.