lauantai 22. huhtikuuta 2017

Kummisetä I-III

”Pidä ystävät lähellä, mutta viholliset vielä lähempänä.”

Ei ole mitenkään epätavallista, että menestyneet ja rakastetut elokuvat ovat syntyneet monien vaikeuksien ja vastoinkäymisten kautta. Epätavallista on sen sijaan se, että 1970-luvun alkupuolella valmistui kaksi kuolemattomaksi laskettavaa klassikkoa, joiden syntyyn ei alun perin tuntunut uskovan oikein kukaan. Toinen on Milos Formanin ohjaama, viisi tärkeintä Oscar-palkintoa voittanut Yksi lensi yli käenpesän (One Flew Over the Cuckoo’s Nest, 1975), jonka filmausoikeuksia palloteltiin puolelta toiselle ennen kuin Forman tarttui ohjaksiin. Toinen on tietenkin Francis Ford Coppolan suurmiesluokkaan nostanut Kummisetä (The Godfather, 1972) kaksine jatko-osineen.

Kolmeosaiseksi paisunut elokuvasarja käynnistyi pienen budjetin toimintaelokuvana. Sen ohjaajaksi kiinnitettiin monien mutkien kautta nuori ja toistaiseksi vielä ilman menestyselokuvaa ollut Coppola, jota pidettiin kuitenkin taustojensa puolesta oikeana valintana tehtävään. Hän itse ei pitänyt elokuvaa ensi alkuun juuri minään, mutta innostui lopulta aiheesta siinä määrin, että hänestä tuli sen todellinen mestarismies, joka esitti rohkeasti vaatimuksia kaikkialle aina näyttelijävalintoja myöten: perheen päätä esittänyttä Marlon Brandoa pidettiin jo sammuneena tähtenä, eikä Michael Corleonen rooliin valittu Al Pacino vakuuttanut ensi alkuun ketään. Coppolan vaisto osui oikeaan, eikä mainittuihin rooleihin pysty näin jälkikäteen kuvittelemaan ketään muita.

Elokuva alkaa maailmansodan jälkeisestä New Yorkista. Päähenkilö Don Vito Corleone (Brando) on suuren mafiaperheen johtaja, jonka puoleen kaikki apua tarvitsevat yleensä kääntyvät. Hänen edustamansa maailman ylle on laskeutunut kuitenkin tummia pilviä, sillä huumekauppiaat ovat tunkemassa järjestäytyneen rikollisuuden alueelle, eikä Corleone katso sitä hyvällä. Välienselvittelyt johtavat väkivaltaisuuksiin, joissa hän loukkaantuu vakavasti. Tällöin perheen nuorin poika Michael (Pacino) ottaa kostotoimet hoitaakseen ja kun hänen vanhin veljensä Sonny (James Caan) tapetaan, siirtyy Michael askel askeleelta lähemmäs isänsä valtaistuinta ja perheen pään paikkaa.


Coppolan taito luoda intiimiä elokuvaa suuren, oopperamaisesti toteutetun spektaakkelin keskelle on ihailtavaa. Hän aloittaa kronikkansa romantisoituna ja nostalgisena perhekuvauksena näennäisen kunniakkaiden miesten aikakaudesta ja kasvattaa sen massiiviseksi visioksi maailmasta, jossa raha näyttelee kaikkein suurinta osaa ja ihmishenki on täysin arvoton. Paitsi kuvaus menestyksestä, Kummisetä on myös kuvaus menetyksestä, siitä, kuinka kaiken keskipisteenä ollut perheidylli murenee väärien ratkaisujen, itsekkyyden ja muuttuvan maailman puristuksessa. Vanhat arvot väistyvät uuden, häikäilemättömän toiminnan tieltä, kun yhä useampi haluaa osalliseksi rikkauksista ja on valmis menemään äärimmäisyyksiin ne saavuttaakseen.

Kaiken keskipisteenä on tietysti Michael Corleone, isänsä paikan perinyt sotasankari, jonka tarkoituksena ei ole ollut edes heittäytyä mafian maailmaan. Hänestä tulee silti kylmäverisempi ja vallanhimoisempi kuin lähes koko New Yorkia taskussaan pitänyt isänsä: Michaelille ei riitä pelkkä suurkaupunki, hän haluaa laajentaa imperiuminsa kaikkialle maailmaan. Se tarkoittaa tarvittaessa murhaamista, mikä ei ole hänelle ongelma – henkensä menettävät lopulta niin lähisukulaiset kuin tuntemattomatkin. Ironista, mutta ei suinkaan yllättävää, että valtansa huipulla Michael on yksinäisempi ja eristäytyneempi kuin koskaan.

Kummisetää on aina kehuttu sekä miljöö- että tapainkuvauksensa osalta. Niitä hienompaa on kuitenkin henkilökuvaus, kuinka Coppola ja Puzo ovat onnistuneet tekemään jokaisesta ruudulla vilahtavasta henkilöstä tärkeän, lihaa ja verta olevan hahmon, joiden tavat ja repliikit jäävät pitkäksi aikaa katsojan mieleen. Vahvan panoksen antavat tietysti monet tutut näyttelijät, joita putkahtelee esiin milloin mistäkin. Viimeistä osaa lukuun ottamatta Coppola tuntuu valinneen ryhmänsä onnistuneesti ja siinäkin oikeastaan vain Andy Garcia erottuu muuta ryhmää heikompana – aivan kuin hän kävisi jatkuvasti ylikierroksilla ja tulkitsisi roolinsa innostumisen vuoksi roimasti heikommin kuin mihin taitojensa puolesta pystyisi.

Coppola on aina ollut parhaimmillaan suurten aiheiden kuvaajana, eikä Kummisetä-trilogia ole poikkeus. Ne ovat mestariteoksia paitsi yksittäisinä elokuvina, myös trilogiana yksi elokuvahistorian parhaista. Se on kauttaaltaan vahvasti luotu kokonaisuus, jota ei edes viimeisen osan heikkoudet pysty kaatamaan. Kerronta on laajasta aikajänteestään huolimatta tiivistä ja mukaansa tempaavaa, hahmot ja rooleihin valitut näyttelijät ensiluokkaisia, ajankuva huolella luotu ja Nino Rotan mestarillinen musiikki kuorruttaa herkullisesti koko komeuden.

”Perhettä ei voi ikinä menettää…”

THE GODFATHER (1972) – THE GODFATHER PART II (1974) – THE GODFATHER PART III (1990), Yhdysvallat
Tuotanto: Alfrand Productions (I), Coppola Company (II), Zoetrope Studios (III). Tuotannonjohto: Robert Evans (I), Francis Ford Coppola (II), Fred Fuchs, Nicholas Cage (III). Tuottajat: Albert S. Ruddy (I), Francis Ford Coppola (II, III). Ohjaus: Francis Ford Coppola. Käsikirjoitus: Mario Puzo, Francis Ford Coppola (Puzon romaanin pohjalta). Kuvaus: Gordon Willis. Lavastus: Dean Tavoularis. Leikkaus: William Reynolds (I), Peter Zinner, Barry Malkin, Richard Marks (II), Barry Malkin, Lisa Fruchtman, Walter Murch (III). Musiikki: Nino Rota (I, II), Carmine Coppola (III). Puvustus: Anna Hill Johnstone (I), Theadora Van Runkle (II), Milena Canonero (III).
Näyttelijät: Al Pacino (Michael Corleone), Marlon Bradon (Don Vito Corleone), Robert De Niro (Vito Corleone nuorena), James Caan (Sonny Corleone), John Cazale (Fredo Corleone), Talia Shire (Connie), Diane Keaton (Kay Adams), Richard Castellano (Clemenza), Robert Duvall (Tom Hagen), Sterling Hayden (komisario McCluskey), Richard Conte (Barzini), Al Lettieri (Sollozzo), Alex Rocco (Moe Greene), Lenny Montana (Luca Brasi), Lee Strasberg (Hyman Roth), Andy Garcia (Vincent Mancini), Eli Wallach (Don Altobello), Joe Mantegna (Joey Zasa), Bridget Fonda (Grace Hamilton), Sofia Coppola (Mary Corleone).

torstai 6. huhtikuuta 2017

Katsotut elokuvat: maaliskuu 2017

Přemysl Pražský: Batalion (engl. Battalion)
Löyhästi tositapahtumiin perustuva tarina arvostetusta lakimiehestä, jonka elämä romahtaa hänen saadessaan tietää vaimonsa salasuhteesta. Lakimies päättää unohtaa menneen elämänsä ja siihen liittyneet ihmiset kertaheitolla ja katoaa Prahan alamaailmaan. Batalionia pidetään kotimaansa elokuvan monitoimimiehenä muistetun Pražskýn ohjaajanuran kohokohtana.

Satyajit Ray: Yksinäinen nainen (Charulata)
Menestyvällä päätoimittajalla ei ole aikaa kotona päivänsä viettävälle vaimolleen, joten mies pyytää joukon sukulaisiaan vierailulle. Yksi heistä herättää vaimon mielenkiinnon, mutta kiellettyä tilannetta ei sovi päästää liian pitkälle. Vähäeleinen ja rauhallinen elokuva vaatinee katselukerran jos toisenkin auetakseen kunnolla. Rayn oma suosikki.

Boris Barnet: Laitakaupunki (Okraina)
Kehuttu neuvostoliittolaisen äänielokuvan varhainen edustaja kertoo pienen venäläiskylän vaiheista ensimmäisen maailmansodan vuosina. Sain tällä toisella katselukerralla irti enemmän kuin ensimmäisellä, mutta en vieläkään täysin ymmärrä tämän suuruutta.

Fritz Lang: Vakoilija (Spione)
Thea von Harboun romaaniin perustuva jännityselokuva mestaririkollisesta, joka ryöstää joukkoineen hallitusten salaisia dokumentteja ja lakaisee säälimättömästi kaikki todistajat tieltään. Louis Feuilladen sarjafilmien hengessä tehty Vakoilija on lennokkuudestaan huolimatta tylsähkö ja moneen suuntaan haarautuvat juonenkäänteet kasvattavat kestoa liiaksi.

Rex Ingram: Sydänverta (The Magician)
Hämäräperäinen okkultisti alkaa vainota kaunista amerikkalaista kuvanveistäjää juoneltaan heppoisessa, mutta tunnelmaltaan mainiossa mykkäelokuvassa.

Satyajit Ray: Kansanvihollinen (Ganashatru)
Kunnianarvoisa lääkäri huomaa, että läheisen temppelin juomavesi sairastuttaa ihmiset. Kun hän yrittää tuoda asian julki, hän saa vastaansa sekä paikalliset poliitikot että temppelin ylläpitäjät. Mitä voi sanoa julkisuudessa ja mitä jättää sanomatta, siinä Rayn upean elokuvan sisältö tiivistettynä.

Boris Barnet: Sinisen meren rannalla (U samogo sinego morja)
Kaksi merimiestä pelastuu syrjäiselle saarelle ja rakastuu samaan naiseen, mikä aiheuttaa ennen pitkää ongelmia heidän välilleen. Arkirealismi ja runollisuus kulkevat käsi kädessä kohti loppuhuipentumaa, joka on lopulta ainoa sopiva tähän tarinaan. Tyylikäs tuttavuus.


Rex Ingram: Meremme (Mare Nostrum)
Ingramin ensimmäinen Nizzassa ohjaama elokuva pohjautui Ibáñezin kertomukseen espanjalaisesta merikapteenista, joka sodan aikana Napolissa vieraillessaan ajautuu ulkomaisen agentin pauloihin ja sen seurauksena moraaliseen vastuuseen suuren matkustaja-aluksen upottamisesta. Välimeren kauniissa maisemissa kuvattu elokuva yhdistelee vakoilijatarinaa, romantiikkaa ja kostoelementtejä, mutta tekee sen kaiken hallitusti ja vaivatta.

James Cruze: Ponipikalähetti (The Pony Express)
Sacramenton kaupungin senaattori Glen haluaa irrottaa Kalifornian liittovaltiosta, mutta paikalle saapuva nuori korttihai sotkee hänen suunnitelmansa perusteellisesti. Hollywoodilaisittain huoliteltu ajankuvaus jokilaivoineen, karavaaneineen ja lännenkaupunkeineen ihastuttaa, mutta lopputuloksesta puuttuvat ne aitouden aspektit, jotka tekivät ohjaajansa edellisestä lännenelokuvasta, Karavaanista (1923), lajityyppinsä merkkiteoksen.

Kenneth Lonergan: Manchester by the Sea
Väkevä draama nuoresta miehestä, joka palaa monen vuoden jälkeen kotikonnuilleen huoltamaan sydänkohtaukseen kuolleen veljensä teini-ikäistä poikaa ja kohtaa samalla monet menneisyyden haamuista. Tasapainoinen, erittäin hyvin näytelty ja toteutettu elokuva osoittaa, ettei elämässä kaikki mene aina suunnitelmien mukaan, vaikka kuinka niin haluaisi.

Marshall Neilan: M’liss
Höperön ja alkoholisoituneen isänsä sekä tämän lemmikkikanan kanssa asuva temperamenttinen rasavillityttö rakastuu kotikylänsä komearaamiseen opettajaan, asettuu tämän rinnalle isänsä murhaa käsittelevässä oikeudenkäynnissä ja voittaa lopulta myös miehen sydämen. ”Vertaansa vailla oleva kaunotar”. (Kevin Brownlow).

David Yates: Tarzanin legenda (The Legend of Tarzan)
Yllättävän toimiva viidakkoseikkailu eikä lainkaan niin tietokonepelimäinen kuin olin odottanut. Loppu oli turhankin hutaistun oloinen, mutta ehkä isolta kankaalta katsottuna olisi toiminut paremmin?

Danny Boyle: Sunshine
Maasta lähetetty tutkimusalus törmää edeltäjäänsä ja löytää sieltä jotain, mitä ei kaiken järjen mukaan pitäisi enää edes olla. Komean näköinen ja mielenkiintoinen scifi-pätkä.

Hans Karl Breslauer: Die Stadt ohne Juden (engl. The City without Jews)
Fiktiivinen kuvaus Utopia-nimisestä valtiosta, joka päättää häätää kaikki maassa asuvat juutalaiset muualle. Elokuvan parasta antia ovat Wienin kadulla kuvatut mielenosoitukset ja marssit, minkä lisäksi mukaan on yhytetty myös kaikuja saksalaisesta ekspressionismista. Loppua kohden meno hyytyy kuitenkin pahasti.

F. W. Murnau: Matka yöhön (Der Gang in die Nacht)
Murnaun varhaisimman säilyneen ohjaustyön päähenkilö on arvostettu tohtori Börne, joka jättää viehättävän tanssijattaren vuoksi vaimonsa ja muuttaa tämän kanssa pieneen merenrantakylään. Rakastavaisten onni ei kestä kauan, sillä nainen rakastuu tohtorin parantamaan taidemaalariin. Saksalainen alakulo ja skandinaavinen luonnonlyriikka sulautuvat hienosti toisiinsa hurjan loppuhuipentuman omaavassa draamassa.


Lois Weber: Too Wise Wives
Tarina kahdesta hyvin toimeentulevasta amerikkalaisesta pariskunnasta, joista toisessa vaimo haluaa miehensä nauttivan niistä asioista joista hän itsekin pitää, kun taas toisessa vaimo on valmis miellyttämään miestään kaikin tavoin saadakseen vastaisuudessakin nauttia tämän paksusta shekkivihosta. Muuten pätevää keskitasoa, mutta lopun moraalinen opetus tuntuu liian vaivattomalta ja yllätyksettömältä.

Lambert Hillyer: Pookkeri Bill (White Oak)
William S. Hartin suuriin teoksiin lukeutuva Pookkeri Bill sisältää lähes jokaisen lännenelokuvan juonenkäänteen ja lainalaisuuden, mutta käyttää niitä onnistuneesti ja kokonaisuuteen sopivasti.

Tri Arnold Fanck & G. W. Pabst: Valkoinen helvetti (Die Weisse Hölle vom Piz Palü)
Komea ja tasapainoinen elokuva sai innoituksensa tosielämästä, nuorten vuorikiipeilijöiden onnettomuudesta kertovasta lehtiuutisesta. Se kertoo Alpeilla lomailevista rakastavaisista, jotka auttavat heidän kanssaan samaan vuoristomajaan asettuvaa miestä löytämään tämän vuoristoon kuolleen vaimon ruumiin. Kekseliäillä kamerakulmilla luoduissa kiipeilyjaksoissa on vaaran ja jännityksen tunnetta, upeasti valaistut yökohtaukset ovat mainitsemisen arvoisia, eikä sotaveteraani Ernst Udet’n lentojaksojakaan sovi vähätellä.

G. W. Pabst: Vallankumouksen hornankattila (Die Liebe der Jeanne Ney)
Ranskalaistytön ja bolsevikkinuorukaisen yhteinen tie vie Venäjän vallankumouksen moukaroimalta Krimiltä Pariisiin, jossa häikäilemätön rikollinen on valmis tekemään kaikkensa heidän onnensa tuhoamiseksi. Liikkuva kamera tekee Pabstin ohjauksessa huomattavasti huomaamattomampaa työtä kuin Murnaun tai Dupontin kuuluisammissa teoksissa ja leikkaus on puolestaan niin sulavaa, ettei siihen kiinnitä edes huomiota. Siksi onkin sääli, että tarinassa ei ole muun elokuvan omaavaa voimaa ja painokkuutta.

G. W. Pabst: Sielun salaisuus (Geheimnisse einer Seele. Ein psychoanalytischer Film)
Naapurustossa tapahtunut raaka murha suistaa lempeän kemistin tolaltaan ja hän alkaa tuntea kammoa veitsiä kohtaan. Kaikelle kansalle ymmärrettävästi selitetty, joskin erittäin tiivistetty ja lopulta myös ennalta-arvattava sairauskertomus kiehtoo runsaan symboliikan ja kuvallisen liioittelemattomuuden ansiosta, minkä lisäksi Krauss eläytyy mieleltään järkkyneen miehen rooliin ensiluokkaisesti.

Gustav Ucicky: Café Elektric (engl. Café Electric)
Rikkaan perheen tytär heittäytyy rikollisen syliin sodanjälkeiseen Wieniin sijoittuvassa rikosdraamassa, jossa nuori Marlene Dietrich pääsee esittelemään näyttelijäntaitojaan ja seksuaalista vetovoimaansa. Juoni on vaatimaton, mutta ajan henki on saatu talletettua hyvin kuvaan.

Asghar Farhadi: The Salesman
Nuori pariskunta muuttaa uuteen vuokra-asuntoon. Yksin kotona oleva vaimo tekee kohtalokkaan erehdyksen ja päästää tunkeilijan sisään, jonka seurauksena nainen loukkaantuu. Mies selvittää vierailijan nimen ja alkaa hautoa kostoa. Intensiivinen ja eloisa, liioittelematon ja ajatuksia herättävä The Salesman jatkaa Farhadin loistavien elokuvien sarjaa.

Dan Gilroy: Nightcrawler
Jake Gyllenhaal on kaveri, joka kuvaa onnettomuuspaikkoja aamu-uutisiin. Mitä paremmin hän menestyy, sitä pidemmälle hän on valmis menemään. Gyllenhaal tekee täyttä oikeutta kierolle roolihahmolleen ja eläytyy rooliinsa loistavasti.

sunnuntai 12. maaliskuuta 2017

Katsotut elokuvat: helmikuu 2017

Robert Aldrich: Ulzana – verinen apassi (Ulzana’s Raid)
John Fordin Etsijöiden (1956) innoittama, tositapahtumiin perustuva western, jossa kokenut armeijan tiedustelija johdattaa sotilasryhmän reservaatista paenneen apassijoukon perään. Eläimiin kohdistuva väkivalta jättää pahan jälkimaun, vaikka muuten elokuvan parissa viihtyykin.

Aki Kaurismäki: Toivon tuolla puolen
Kaurismäen uusin kertoo ihastuttavan lämminhenkisen aikuisten sadun turvapaikanhakijasta ja häneen tutustuvasta ravintoloitsijasta. Sakari Kuosmanen ja Sherwan Haji ovat kuin luotuja rooleihinsa ja vaikka dialogi onkin paikoin väkinäistä, on lopputulos silti ohjaajansa parhaimmistoa.

Kote Mikaberidze: Isoäitini (Chemi bebia)
Railakas ja raivokas, neuvostobyrokratialle avoimesti irvaileva teos kuvaa päätäntäelimiä naurettaviksi ja itsekeskeisiksi: toiset leikkivät leluautoilla, toiset potevat lemmenhuolia ja mahdollisesta ylennyksestä ollaan valmiita käymään jopa fyysistä kaksinkamppailua. Silti mikään ei toimi kuten pitäisi. Elokuva joutui ilmestyessään lähes kolmenkymmenen vuoden esityskieltoon, mikä tuskin yllättää ketään.

D. W. Griffith: Suvaitsemattomuus (Intolerance)
Kolmituntinen mykkäelokuvajärkäle, jota en ollut katsonut yli kymmeneen vuoteen. Neljälle eri aikakaudelle sijoittuvat tarinat kertovat maailmasta, jossa suvaitsemattomuus ja epäoikeudenmukaisuus uhkaavat tukahduttaa kaiken rakkauden ja inhimillisyyden. Lopputulos on komea ja ainoastaan Ranskaan sijoittuva Pärttylinyön verilöylyjakso on heikko.

Julien Duvivier: Kuoleman pataljoona (La Bandera)
Jean Gabin esittää nimetöntä murhaajaa, joka katoaa Espanjan muukalaislegioonaan. Hänen taustansa tulee ennen pitkää selville, joten kissa ja hiiri -leikki on valmis alkamaan. Gabin on loistava, mutta muilta osin elokuva ei oikein sytyttänyt ja loppuratkaisukin tuntui liian selvältä.

James Cameron: Terminator – tuhoaja (The Terminator)
Cameronin tyylikäs tieteisfantasia, joka ei sorru vielä itsetarkoituksellisuuteen ja tähtikultin palvontaan.

Jaroslav Siakel: Jánošík
Suosittu slovakialainen tarina yksinkertaista elämää viettävästä vaatimattomasta miehestä, josta tulee kaikkien sorrettujen sankari ja puolestapuhuja. Lopputulos on vaatimaton ja kömpelö.

Robert Mulligan: Kuin surmaisi satakielen (To Kill a Mockingbird)
Suuri pieni tarina amerikkalaisesta pikkukaupungista, sen asukkaista ja elämästä. Tarina kerrotaan lapsen silmin, mutta keskiössä on kuitenkin aikuinen: kertojan oikeudenmukainen lakimiesisä Atticus Finch, jonka rooli toi Gregory Peckille Oscar-palkinnon. Komeasti kuvattu, nostalginen ja tunteita herättävä aikamatka kadonneeseen maailmaan.


King Vidor: Suuri paraati (The Big Parade)
Yksi kaikkien aikojen sotaelokuvista, kertomus kolmesta nuoresta amerikkalaismiehestä ensimmäisessä maailmansodassa. Vidor ei kiihkoile, eikä muodosta patrioottista läpimarssia sodan helvetistä, vaan osoittaa, että sota on lopputuloksesta huolimatta aina kaikkea muuta kuin menestystarina.

Martin Scorsese: Silence
Historiallinen suurelokuva kristinuskoa Japaniin vievistä katolilaisista papeista. Ulkoasultaan komea, mutta tarinaltaan jahkaileva elokuva vaatii uusintakatselun, sillä moni juonenkäänne tuntui menevän ohi väsymyksen vuoksi.

Barry Jenkins: Moonlight
Parhaan elokuvan Oscar-pystin voittanut tarina mustasta nuorukaisesta, joka etsii itseään väkivaltaisessa ympäristössä ja yrittää samalla tulla toimeen huumeaddiktiosta kärsivän äitinsä kanssa. Juoneltaan yksinkertaisen koruton, kuvastoltaan kaunistelematon ja hahmoiltaan aito elokuva kulkee vaivattomasti alusta loppuun, mutta aivan täysin en pysty sen saamia hehkutuksia ymmärtämään.

Aarne Tarkas: Villin pohjolan kulta
Vaatimaton kotimainen länkkäri kertoo kauas Pohjolaan matkanneista Vornan veljeksistä, jotka päätyvät syrjäiseen kaivoskaupunkiin. Siellä heitä on vastassa paitsi kaunis ja liipaisinsormeltaan herkkä neito, myös intomielinen lynkkausporukka, joka syyttää veljeksiä vuosien takaisesta verityöstä. Toimintaa ja romantiikkaa piisaa, mutta kumpaakaan ei kovin kaksisesti esitettynä.

D. W. Griffith: Sirkusilmaa (Sally of the Sawdust)
Suosittuun Broadway-musikaaliin pohjautuva Sirkusilmaa kertoo lapsena orvoksi jääneen Sallyn ja hänen kasvatti-isänsä ”Pop” McGarglen kommelluksista heidän etsiessään tytön isovanhempia Uudesta-Englannista. Tätä teosta tuskin enää muistettaisiin, ellei sen miespääosaa esittäisi teatteritähti ja sittemmin myös elokuvissa ihastuttanut W. C. Fields.

Rex Ingram: 3 intohimoa (The Three Passions)
Ingramin viimeisen mykkäelokuvan aihetta parjattiin vanhanaikaiseksi, mutta siitä huolimatta rahan palvomista ja maallisten himojen turmiollisuutta alleviivaava elokuva antaa ajateltavaa myös katsojalle. Ingram-elämäkerran kirjoittaneen Liam O’Learyn mukaan tarina toistaa Fritz Langin Metropoliksen (1927) ydinideaa, jonka mukaan ”aivojen ja käsien välittäjänä täytyy olla sydän”.


keskiviikko 8. helmikuuta 2017

Katsotut elokuvat: tammikuu 2017

Abel Gance: Napoleon (Napoléon vu par Abel Gance)
Gancen yli viisituntinen, mahtava mykkäelokuvaeepos on elokuvakerrontaa parhaimmillaan. Gance valjasti työryhmänsä kokeilemaan kameralla kaikkea vähänkään mahdollista: kamera syöksyy keskelle vallankumouksen hulluutta, humaltuu nuoren kenraalin isänmaallisesta hurmiosta ja todistaa jälkipolville ylväästi, kuinka Napoleon johdattaa ryysyläismäisen, mutta johtajaansa pelottomasti seuraavan armeijan Italian valloittajaksi kolmelle valkokankaalle heijastetussa triptyykissä, joka suorastaan räjähtää katsojan silmien eteen. Vastaavasti Gancella oli silmää myös hiljaisuudelle ja hiljaisuudelle.

Robert Aldrich: Filmin kulissien takana (The Big Knife)
Todella mustanpuhuva kuvaus filmikaupungista, jossa elokuvamoguli yrittää kiristää tähteään tämän rattijuopumuksella ja sivullisen kuolemalla. Jack Palance ja Rod Steiger loistavat keskeisissä miesosissa.

Robert Aldrich: Mitä tapahtuikaan Baby Janelle? (What Ever Happened to Baby Jane?)
Bette Davis ja Joan Crawford loistavat niin ikään filmikaupunkiin sijoittuvassa, kauhua hipovassa draamassa, jossa sisartaan vihaava Baby Jane Hudson (Davis) pitää rampautunutta sisartaan (Crawford) tiukasti pihdeissään ja tekee tämän elämän helvetilliseksi päivä toisensa jälkeen. Koko komeus silataan mustaakin mustemmalla, paikka paikoin lähes ällöttäväksi äityvällä huumorilla.

Cristian Mungiu: Valmistujaiset (Bacalauereat)
Nuorella Elizalla on kaikki kohdallaan ja muutto ulkomaille enää muutaman päivän päässä. Koulumatkalla hän on tulla raiskatuksi ja yhtäkkiä maailma romahtaa silmissä. Isä yrittää piiskata tytärtään viimeisiin tentteihin, jotta tämä ei hukkaisi loistavaa mahdollisuutta jättää kaikki taakseen, mutta mikään ei tunnu onnistuvan. Hieno elokuva risteilee menneiden tapojen ja nykyisten vaatimusten keskellä, mutta kärsii hienoisesta ylipituudesta.

Alfred Santell: Isänmaaton mies (The Patent Leather Kid)
King Vidorin Suuren paraatin (1925) teemoja ja tyyliä mukaileva sotadraama kertoo rintamalle lähtevästä nyrkkeilysankarista. Sodan hulluutta kuvataan hienosti ja rintamakohtaukset vetävät vertoja aikakautensa parhaille elokuville – siksi onkin erittäin harmillista, että viimeinen minuutti lähestulkoon vesittää koko komeuden.

Herbert Brenon: Trikolorin sankarit (Beau Geste)
Pitkänä takaumana kerrottu tarina kolmesta englantilaisnuorukaisesta, joita syytetään tätinsä hallussa olevan arvokkaan safiirin varastamisesta. Pojat karkaavat syytökset niskassaan maailmalle vain palatakseen yhteen Saharaan matkaavassa muukalaislegioonassa. Runsaasti kehuja kerännyt elokuva ei innostanut minua, sillä seikkailusta puuttuivat kohokohdat, hahmoista tarttumapinta ja taistelukohtauksista intensiteetti.

Raoul Walsh: Kilpakosijat (What Price Glory?)
Menestyneen teatterinäytelmän pohjalta syntynyt sotaelokuva on lajityyppinsä aatelia. Mahtavasti toteutetut sotajaksot vuorottelevat idyllisten, paikoin lähes hartaiden rintaman taakse sijoittuvien kohtausten kanssa, joissa pientä lohtua sodan armottomuuteen tuovat onnen hetket paikallisten neitosten kanssa tai kaipuuta välittävät kirjeet kotipuolesta. Peittoaa John Fordin tekemän uusintafilmatisoinnin mennen tullen.

Haifaa Al-Mansour: Vihreä polkupyörä (Wadjda)
Nuori saudityttö haluaa saada kaupassa näkemänsä vihreän polkupyörän ja todistaa ystävälleen, että tytöt voivat oppia pyöräilemään siinä missä pojatkin. Hän osallistuu vaativaan kilpailuun ja voittaa sen, mutta huomaa katkerasti, ettei totuuden puhuminen suinkaan aina kannata. Sympaattinen, paikoin tosin synkkiäkin sävyjä saava kertomus tyttöjen ja naisten asemasta muslimivaltiossa. Waad Mohammed on pääosassa ensiluokkainen.


Mauritz Stiller: Thomas Graalin paras filmi (Thomas Graals bästa film)
Maailman laiskimmaksi elokuvanäytelmien kirjoittajaksi sanottu Thomas Graal alkaa työstää käsikirjoitusta nuoren miehen ja kauniin naisen suhteesta hahmoinaan hän itse ja hänen irtisanoutunut sihteerinsä. Hienostunut ja lennokas komedia, jossa Stillerin elokuvallinen ilmaisutaito loistaa kirkkaana taitavasti sommiteltujen juonenkäänteiden lomassa.

Mauritz Stiller: Thomas Graalin parhaat lapset (Thomas Graals bästa barn)
Edellisessä elokuvassa kihloihin menneet Thomas ja Bessie astelevat nyt alttarille. Unelmaliitosta muodostuu kuitenkin painajainen, sillä ongelmat alkavat jo hääpäivänä, kun vastanaineet eivät pääse yhteisymmärrykseen tulevan lapsensa sukupuolesta. Taitavasti rytmitetty, loistavasti näytelty ja oikealla tavalla humoristinen komedia on säilyttänyt tehonsa meidän päiviimme asti.

Erich Schönfelder: Oliveran härkä (Der Stier von Olivera)
Tosielämän silloinen aviopari Jannings ja Ralph varastavat shown näytelmään ja siitä tehtyyn oopperaan perustuvassa melodraamassa, jossa Napoleonin armeijassa palveleva kenraali Guillaume saa tehtäväkseen laittaa tuhoisia iskuja tekevät espanjalaiskapinalliset kuriin. Komeasti tuotettu elokuva on toteutukseltaan staattinen ja juonenkäänteiltään turhankin tavallinen, mutta Janningsin näyttelemistä on ilo katsoa.

Victor Sjöström: Suotorpan tyttö (Tösen från Stormyrtorpet)
Ensimmäinen koskaan filmattu Selma Lagerlöfin tarina kertoo aviottoman lapsen synnyttäneen Helgan ja talollisen komean pojan Gudmundin rakkaudeksi syventyvästä ystävyydestä. Sjöström pettyi lopputulokseen, joskin aiheetta, sillä Taalainmaalla kuvatut komeat maaseutuotokset ja pieteetillä luodut juhlakohtaukset toimivat suunnannäyttäjinä monille myöhemmille aihepiirin tulkinnoille.


D. W. Griffith: Kahden veljen rakkaus (Drums of Love)
Ikuisena romantikkona muistetun Griffithin yritys siirtää Francesca da Riminin ja hänen rakastajansa Paolo Malatestan kielletty rakkaustarina valkokankaalle on puiseva ja pitkäveteinen, sillä Griffith ei saa eloa sen enempää tarinaan kuin hahmoihinkaan.

Lois Weber: Hypocrites
Teatraalinen, ihmisten välinpitämättömyyttä ja itsekkyyttä alleviivaava teos, jonka mukaan totuuden kertominen on mahdotonta, sillä ihmiskunta ei ole valmis sen vastaanottamiseen.

Victor Sjöström: Sendomirin luostari (Klostret i Sendomir)
Synkkä ja surumielinen tarina rakastavasta aviomiehestä, häntä pettävästä vaimosta ja tämän rakastajasta. Vaikka toteutus on etenkin sisäkohtausten osalta hyvin teatterimainen, kehittyy tarina Sjöströmin käsittelyssä tukahdutettujen tunteiden ja valheiden näyttämöksi, jossa suuren linnan kapeat käytävät, lukuisat salaovet ja varjoisat pihat kätkevät sopimattomia haluja ja salaisuuksia.

Fritz Lang: Kamppailevia sydämiä (Kämpfende Herzen. Vier um die Frau)
Vaimonsa uskollisuutta epäilevä, hämäriin jalokivikauppoihin sekaantunut liikemies Yquem päättää ottaa selvää mitä hänen avioliitossaan oikein tapahtuu. Lang kuljettaa tarinaa sulavasti eteenpäin ja lataa lähikuviin voimaa, mutta lopun juonenkäänteiden teennäisyys verottaa kokonaisuutta melkoisesti.

Ritwik Ghatak: Meghe dhaga tara (engl. The Cloud-Capped Star)
Synkkä ja surumielinen kertomus pakolaistytöstä, joka tekee ympäripyöreitä päiviä elättääkseen vanhempansa ja veljensä, mutta joka painuu unohduksiin välittömästi kuolemansa jälkeen. Vaikuttavasti kuvattu elokuva pohtii elämisen, työnteon ja vastuun mielekkyyttä tavalla, joka toivottavasti saa jokaisen elokuvan nähneen miettimään omien arvojensa tärkeysjärjestystä.

Alain Resnais: Yö ja usva (Nuit et brouillard)
Resnaisin hyytävän kaunis keskitysleiridokumentti.

John Brahm: Hot Rods – seikkailijat (Hot Rods to Hell)
Elokuva, jonka nimi antaa odottaa paljon, mutta turhaan. Liikenneonnettomuudessa loukkaantunut mies muuttaa perheensä kanssa syrjäseudulle motellinpitäjäksi, mutta joutuu paikallisten nuorukaisten terrorin kohteeksi. Laimea elokuva jopa 1960-luvun mittapuulla, eikä tästä jää muutenkaan mitään konkreettista mieleen.

Allen Holubar: The Heart of Humanity
Amerikkalaisten sotapropagandaelokuvien pahamaineisimpiin edustajiin lukeutuva The Heart of Humanity muistetaan parhaiten kohtauksesta, jossa Erich von Stroheimin esittämä saksalaisupseeri heittää pienen lapsen ulos ikkunasta päästäkseen raiskaamaan Punaisen ristin sairaanhoitajaa. Ohjaaja Holubarin kanssa naimisissa ollut Dorothy Phillips tekee roolissaan vakuuttavaa työtä ja etenkin raiskauskohtauksen intensiivisyys jää pitkäksi aikaa katsojan mieleen.

lauantai 7. tammikuuta 2017

Mitä tapahtuikaan Baby Janelle?

Useimmat meistä työskentelevät todennäköisesti paikoissa, joissa työkavereiden ja kollegoiden valitseminen on vaikeaa tai täysin mahdotonta – silloin ei auta kuin yrittää tulla toimeen kaikkien kanssa niin hyvin kuin mahdollista. Elokuvia tehtäessä tilanne on toinen, sillä useimmiten sen tekoon pyritään kokoamaan mahdollisimman skismaton työryhmä, jotta lopputuloksen tavoittelu olisi mahdollisimman ongelmatonta. Poikkeuksiakin tietysti on, yhtenä kuuluisimmista Robert Aldrichin Mitä tapahtuikaan Baby Janelle? (tunnetaan myös nimellä Mitä tapahtui Baby Janelle?, What Ever Happened to Baby Jane?, 1962). David Greene ohjasi aiheesta täydellisen unohdetun uusintaversion vuonna 1991.

Hollywoodin pitkän linjan näyttelijäveteraanit ja aikansa supertähdet Joan Crawford ja Bette Davis eivät todellakaan olleet sydänystäviä, vaan kuittailivat toistensa tekemisille ja elokuville aina kun mahdollisuus vain ilmeni (muutamien elokuviahistorioitsijoiden mielestä heidän vihanpitoaan on tosin liioiteltu legendan vaalimisen hyväksi). Niinpä näiden kahden uransa ehtoopuolelle astuneen näyttelijättären sijoittaminen samaan elokuvaan on erinomainen veto – etenkin kun teemoina ovat vieläpä katkeruus ja kosto.

Eletään vuotta 1917. Baby Jane Hudson on diivamainen, mutta silti rakastettu vaudevilletähti, jolla riittää valtavasti ihailijoita kaikkialla. Hänen sisarensa Blanche katsoo suosiota sivusta ja kestää ilmeenkään värähtämättä sekä siskonsa että isänsä huonon käytöksen häntä kohtaan. 18 vuotta myöhemmin kaikki on kääntynyt päälaelleen: Blanche on palvottu elokuvanäyttelijä, kun taas Janen tuotokset päätyvät yksi toisensa jälkeen studion roskakoriin. Siitä huolimatta Blanche seisoo sisarensa rinnalla ja tukee tämän pyrkimyksiä. Tilanne muuttuu dramaattisesti, kun Blanche joutuu auto-onnettomuuteen ja joutuu pyörätuoliin. Maailma unohtaa kotitaloonsa erakoituvan tähden, jolla on seuranaan vain Jane.


Jos Hollywood oli 1920-luvulla näyttänyt unelmakaupungin hyvässä valossa, kolme vuosikymmentä myöhemmin tilanne muuttui toisenlaiseksi. Billy Wilderin Auringonlaskun katu (Sunset Blvd., 1950), Vincente Minnellin Särkyneiden haaveiden kaupunki (The Bad and the Beautiful, 1952), Joseph L. Mankiewiczin Kaikki Eevasta (All About Eve, 1950) tai Paljasjalkakreivitär (The Barefoot Contessa, 1954) ja Aldrichin Filmin kulissien takana (The Big Knife, 1955) kertovat hyvin toisenlaisista viihdemaailman tarinoista. Niissä ei juurikaan nähdä onnellisia tähtiä tai vielä onnellisempia loppuja, vaan likaa, lokaa, ihmisten manipuloimista, surua ja katkeruutta. Tähän kategoriaan kuuluu myös Baby Jane.

Henry Farrellin samannimiseen romaaniin perustuvan elokuvan filmaaminen oli Aldrichin idea ja mielenkiintoista on se, että hän halusi saada Crawfordin pyytämään Davis vastanäyttelijäkseen. Kahden ikääntyneen näyttelijättären elokuvalta ei odotettu juuri mitään ja sen vuoksi elokuvan budjettikin oli vaatimaton – Crawford ja Davies suostuivat tekemään roolinsa tietyillä lipputuloprosenteilla perinteisen palkkion sijaan. Ratkaisu oli onnistunut, sillä elokuva oli suuri menestys ja keräsi erilaisia palkintoehdokkuuksia ympäri maailmaa. Crawford ja Davies saivat sen myötä vielä kerran uransa nosteeseen.

Mitä tapahtuikaan Baby Janelle? on uuden ajan kauhuelokuvan merkkiteos, jossa itse kauhu syntyy ns. arkipäiväisistä tilanteista: liikuntakyvyttömyys, itsensä hallinnan kadottaminen, toisten armoilla oleminen. Kuinka saada yhteys ulkomaailmaan, kun puhelin on alakerrassa eikä pyörätuolihissiä ole? Entä ruokailu, kun kokkina on vihamielinen ja väkivaltainen sisko, joka voi myrkyttää aterian minä päivänä tahansa tai laittaa tarjottimelle mitä mieleen juolahtaa? Silmien edessä tapahtuvaa murhaakaan ei voi todistaa, koska kukaan ei tule kysymään mitään. Näin elämä jatkuu kauhun kierteessä päivästä ja kuukaudesta toiseen. Tämä kaikki silataan mustaakin mustemmalla, paikka paikoin lähes ällöttäväksi äityvällä huumorilla.

Sisarusten välisen vihanpidon ydin on heidän erilaisuudessaan. Ainoa yhteinen asia heillä on kadonnut maine ja loisto, tosin Blanche on saavuttanut uuden suosion televisioesitysten myötä. Muilta osin heidän elämänsä on täyttä vastakohtaa. Niin myös näyttelijöiden oikeassa elämässä, jotka poikkesivat toisistaan kuin yö ja päivä. MGM:n kuningattariin lukeutuneen, tähtikulttiin ja timantteihin uskoneen Crawfordin ja Warnerin epäeroottiseksi vähätellyn, työnteon nimiin vannoneen Davisin vastakohtien korostamisella saatiin valkokankaalle roimasti lisää ylimääräistä sähköisyyttä.


Elokuvan viimeisiä hetkiä on pohdittu useaan otteeseen ja monelta taholta, sillä ne antavat koko tarinalle uuden näkökannan. Ovatko Blanchen sanat kuitenkaan totta, tekevätkö ne siskoaan vuosikymmenet piinanneesta Janesta todellisen kostonhimon uhrin vai onko kyseessä vain anteeksi antavan ja Janea aina tukeneen Blanchen viimeinen yritys päästää siskonsa syyllisyydestä kaiken tapahtuneen suhteen?

Janea imartelevaa pianisti Edwin Flaggia esittävä Victor Buono on erinomainen roolissaan ja Crawford tekee loistotyötä tahollaan, mutta kenenkään ei sovi kieltää, etteikö Davis olisi tämän elokuvan suurin tähti. Omassa houreisessa mielessään comebackia suunnitteleva, viskipaukkuja siemaileva noita-akka lukeutuu Davisin uran virstanpylväisiin ja tähti tiesi sen itsekin: siksi pettymys oli valtava, kun himoittu Oscar-palkinto meni Anne Bancroftille. Pettymyksen teki kaksin verroin raskaammaksi se, että Crawford iloitsi avoimesti hänen tappiostaan.

WHAT EVER HAPPENED TO BABY JANE?, 1962 Yhdysvallat
Tuotanto: The Associates & Aldrich Company, Seven Arts Pictures, Warner Bros. Tuottaja: Robert Aldrich. Ohjaus: Robert Aldrich. Käsikirjoitus: Lukas Heller (Henry Farrellin romaanista). Kuvaus: Ernest Haller. Lavastus: William Glasgow. Leikkaus: Michael Luciano. Maskeeraus: Jack Obringer, Robert J. Schiffer, Monty Westmore. Musiikki: DeVol. Äänitys: Jack Solomon.
Näyttelijät: Bette Davies (Baby Jane Hudson), Joan Crawford (Blanche Hudson), Maidie Norman (Elvira Stitt), Victor Buono (Edwin Flagg), Marjorie Bennett (Dehlia Flagg), Julie Allred (Baby Jane lapsena), Gina Gillespie (Blanche Hudson lapsena), Ann Barton (Cora Hudson), Dave Willock (Ray Hudson), Anna Lee (rva Bates), B. D. Merrill (Liza Bates).

Katsotut elokuvat: joulukuu 2016

Peter Jackson: Taru sormusten herrasta: Sormuksen ritarit (The Lord of the Rings: The Fellowship of the Ring)
Hienon elokuvatrilogian ensimmäinen osa on muita seesteisempi, ensimmäiseltä puoliskoltaan jopa rauhallinen matka kohti haltioiden kaupunkia ja sieltä alkavaa todellista seikkailua.

Peter Jackson: Taru sormusten herrasta: Kaksi tornia (The Lord of the Rings: The Two Towers)
Trilogian hienoin jakso, erinomaisesti tasapainossa olevaa seikkailua ja toimintaa. Helmin syvänteen taistelu lukeutuu elokuvahistorian komeimpiin sotajaksoihin ja enttien viimeinen marssi saa lähes vilunväreet selkäpiihin. Legolasin kilpisurffailukaan ei häiritse, niin onnistuneesti koko komeus on toteutettu.

Victor Sjöström: Tulipunainen kirjain (The Scarlet Letter)
Puritaaniseen Massachusettsiin sijoittuva tarina kielletystä rakkaudesta, uskonnollisesta ahdasmielisyydestä ja suvaitsemattomuudesta. Sjöström käsittelee vakavaa aihetta varmaotteisesti ja kiihkottomasti, eikä kuvaa rakkauskohtauksiakaan liian verevällä tavalla. Lopputulos miellytti sekä yleisöä, studiopäälliköitä että tekijöitä ja Lillian Gish totesikin Sjöströmin olleen paras ohjaaja, jonka kanssa oli työskennellyt.

Rex Ingram: Zendan vanki (The Prisoner of Zenda)
Rex Ingramia parhaimmillaan ja pahimmillaan. Suurella budjetilla valmistunut Zendan vanki on näyttävä, romantiikkaa, juonitteluja ja ihmissuhdekuvioita sisältävä pukudraama, jonka jokainen kuva on tarkkaan harkittu ja maalauksellinen. Samalla se on myös valitettavan hidastempoinen ja tarinaltaan ontto sekasotku, johon olisi pitänyt lisätä merkittävästi pituutta – nyt sen hahmoja ei kehitellä tarpeeksi, eikä niistä tule missään vaiheessa kiinnostavia.

Peter Jackson: Taru sormusten herrasta: Kuninkaan paluu (The Lord of the Rings: Return of the King)
Jacksonin mahtieepoksen päätösjakso on liian sotainen, liian meluisa, liian pitkä ja liian venytetty – mutta silti hyvää viihdettä. En ole lukenut kirjaa, mutta olen silti tyytyväinen, että elokuvasta on jätetty antikliimaksimainen Konnun puhdistus kokonaan pois.

Joe May: Asfaltti (Asphalt)
Näyttävä ja intensiivinen rikosdraama, jonka keskipisteenä on nuori poliisi Holk, joka pidättää kauniin jalokivivarkaan, tulee tämän viettelemäksi ja syyllistyy itse hirveään rikokseen. Juonen kehittely on oivallista, näyttelijäsuorituksissa on dynamiikkaa ja elokuvan tekninen toteutus edustaa saksalaista studiotyöskentelyä parhaimmillaan.

Rauni Mollberg: Tuntematon sotilas
Mollbergin naturalistisempi kuvaus Linnan romaanista on paikoin puiseva, paikoin todella vaikuttava sotaelokuva. Kaikki näyttelijäsuoritukset eivät todellakaan toimi ja monet hahmoista jäävät kasvottomiksi vanhaan verrattuna, mutta kokonaisuus on varsin hyvä ja kyllä tällekin versiolle paikkansa on.

Joe May: Kotiinpaluu (Heimkehr)
Vahva kolmiodraama kahdesta miehestä ja yhdestä naisesta, joka rakastuu miehensä armeijakaveriin. Henkilöhahmot ovat psykologisesti uskottavia, kuvallinen ilmaisu yksinkertaisen tehokasta ja tehosteet tyylikkäitä. Elokuva jäi Hollywoodista Eurooppaan palanneen Lars Hansonin ainoaksi Saksan-tuotannoksi.

Pernilla August: Vakava leikki (Den allvarsamma leken)
Hjalmar Söderberghin romaaniin perustuva melodraama, jonka pääosissa ovat alkoholisoituvan taiteilijan tytär ja menestyvä taidekriitikko ja lehtimies. Molemmat ajautuvat naimisiin tahoillaan, mutta eivät pysty pitämään tunteitaan ja himojaan kurissa, vaan aloittavat suhteen, joka lopulta kenties tuhoaa enemmän kuin antaa. Episodin arvostelijan mukaan ”päähenkilöt tuntuvat muutenkin olevan tunne-elämältään keskenkasvuisia kusipäitä, joiden intohimo on vain itsekkyyttä”, mutta mitäpä muuta tällainen suhde voisi olla? Plussaa säilytetystä ajankuvasta. Omissa papereissani Vakava leikki on vuoden paras uusi tuttavuus.


Robert Wiene: Raskolnikov (Raskolnikow)
Turhan tuntemattomaksi jäänyt, omaperäinen näkemys Fjodor Dostojevskin kaunokirjallisuuden merkkiteoksesta Rikos ja rangaistus (ilm. 1866, ilm. 1899) valmistui yhteistyönä Moskovan taiteellisen teatterin näyttelijöiden kanssa. Mielenkiintoinen, alkuperäistarinalleen tosin häviävä, elokuvaversio ihastuttaa villin ekspressionistisella ulkoasullaan: sen kuvaama Pietari on synkkä ja houreinen, pitkien varjojen ja sokkeloisten rappukäytävien hallitsema suurkaupunki, jossa aurinko ei milloinkaan paista.

Paul Verhoeven: Elle
Isabella Huppert näyttelee raiskauksen uhria tyylikkäässä, joskin hivenen etäisessä trillerissä, joka valittiin suomalaisten elokuvakriitikoiden toimesta vuoden parhaaksi elokuvaksi.

Robert Aldrich: Vera Cruz
Veijariwestern, mutta samalla myös kuvaus ahneudesta, häikäilemättömyydestä ja petoksesta. Vanhan polven Gary Cooper esittää suoraselkäisempää ja moraalisempaa lännenmiestä, kun taas Burt Lancaster on uuden ajan seikkailija, jolle mikään ei ole pyhää. Vauhdikas elokuva, joka ei kuitenkaan tehnyt niin valtavaa vaikutusta kuin olin odottanut. Uusintakatselun paikka?

Ernst Lubitsch: Vuorikissa (Die Bergkatze)
Railakas, sodalle ja militarismille irvaileva farssi, jossa Lubitsch on ivallisempi kuin koskaan: paraatit ja univormut ovat sotilasjohdolle tärkeämpiä kuin taistelutahto ja -taito, linnoituksen komendantti on perheen naisväen edessä nöyristelevä narri, lumipallot ja korvapuustit ovat tehokkain tapa ajaa armeija käpälämäkeen. Lubitschin mukaan Vuorikissassa on enemmän kekseliäisyyttä ja satiirista kuvallista nokkeluutta kuin monissa muissa hänen elokuvissaan.

Gerhardt Lamprecht: Mielenkiintoinen talo (Menschen untereinander)
Sosiaalisen draaman mestarikuvaajiin lukeutuneen Lamprechtin monitasoinen teos berliiniläisestä vuokratalosta on kauttaaltaan huoliteltu. Vakavasta aiheestaan huolimatta elokuvassa on myös huumoria ja inhimillistä lämpöä, sekä ihastuttavan liioittelematon, capramainen loppuhuipentuma, jossa ei ole sentimentaalisuuden häivääkään.

Frank Lloyd (ja Josef von Sternberg): Eronneiden lapsia (Children of Divorce)
Dramaattinen jazz-ajan saippuaooppera, jossa kaksi nuorta naista rakastaa samaa miestä ja lopulta toinen viettelee tämän naimisiin kanssaan, vaikka mies ei häntä rakastakaan. Yksiulotteiset hahmot, erittäin vaatimaton miespääosan esittäjä, mitäänsanomaton tarina ja lattea loppuratkaisu saattelisivat tämän elokuvan nopeasti unohduksiin, ellei toista naispääosaa esittäisi Clara Bow.

Samuel Fuller: 40 urhoa (Forty Guns)
Barbara Stanwyckin hallitsema asemiesten joukko pitää pientä kylää ja sen lähiseutuja hallinnassaan, kunnes paikalle saapuva muukalainen ottaa sheriffin viran haltuunsa ja kesyttää niin kaupungin kuin Stanwyckin tulkitseman karjaparonittarenkin.


Fritz Lang: Nainen kuussa (Frau im Mond)
Langin viimeinen mykkäelokuva lukeutuu science fictionin kantateoksiin ja se muistetaan paitsi näyttävistä tehosteista ja pienoismalleista, myös ensimmäistä kertaa takaperin suoritetusta lähtölaskennasta, painottomuuden kuvauksesta ja raketin oikeaoppisesta lentoradasta laskeutumisineen. Valitettavasti juonessa ei ole juuri muistettavaa ja etenkin kuuhun saapumisen jälkeen siitä tulee silkkaa höttöä.

Matti Kassila: Komisario Palmun erehdys
Palmu-sarjan ensimmäinen teos on vauhdikas rikosmysteeri, jossa pohditaan, kuka murhasi julkeaa elämää viettäneen rikkaan poikamiehen. Juonenkäänteitä riittää lähes kyllästymiseen asti, mutta verevällä kerronnalla ja hyvillä roolisuorituksilla paikataan sudenkuoppia onnistuneesti.

Sadao Yamanaka: Tange Sazen yowa: Hyakuman ryô no tsubo (engl. Tange Sazen: The Million Ryo Pot)
Veijarimainen komedia vanhaa, mutta erittäin kallisarvoista ruukkua jahtaavista ihmisistä toimii toisella katselukerralla ensimmäistä paremmin. Hauskoja hetkiä on riittämiin, kuten myös turhaa tyhjäkäyntiäkin.

Sadao Yamanaka: Kochiyama Soshun (engl. Priest of Darkness)
Nuorukainen varastaa juopuneelta samurailta puukon ja ajautuu vaikeuksiin, joilla on kauaskantoiset seuraukset. Vahvassa draamassa on yhtymäkohtia Akira Kurosawan Kulkukoiraan (1949).

Cecil B. DeMille: The Captive
Balkanille sijoittuva romanttinen sotadraama, jossa rintamalla kaatuneen montenegrolaismiehen sisar saa kotitilalleen avuksi turkkilaisen sotavangin. Vaatimattoman rutiinityön parasta antia on Bucklandin tyylikäs lavastus, jonka ansiosta illuusio pienestä balkanilaiskylästä on lähestulkoon uskottava.

D. Ross Lederman: Adventure in Sahara
Ranskan muukalaislegioonaan värväytyvä mies on päättänyt kostaa veljensä kuoleman tätä simputtaneelle upseerille ja saa erämaalinnakkeen muut sotilaat nousemaan kanssaan kapinaan. Lopputulos on keskinkertainen ja ellei elokuva perustuisi Samuel Fullerin tarinaan, se olisi todennäköisesti unohdettu aikapäiviä sitten.

Lew Landers: Power of the Press
Samuel Fullerin tarinaan pohjautuva lehtimieselokuva pohtii lehdistön etiikkaa ja tarkoitusperiä: onko kaiken takana myyntilevikki vai totuuden kertominen? Loppu on kenties liiankin sentimentaalinen ja tarkoitushakuinen, mutta siitä huolimatta kokonaisuus toimii lähes moitteetta ja antaa ajateltavaa nykyihmisellekin.

James H. Collins: Children of the Eve
Triangle Shirtwaist Factoryn tuhoisaan tulipaloon (1911) viittaava sosiaalidraama köyhistä ja heidän selviytymismahdollisuuksistaan. Ulkoasu on aikakauden elokuville ominaiseen tapaan karu ja kaunistelematon, mutta lopputulos ei ole niin hyvä kuin voisi olla, sillä juoni poukkoilee aivan liikaa melodraaman ja huomattavasti kiinnostavamman sosiaalisen aikalaiskuvauksen välillä.

Stanley Kubrick: Hohto (The Shining)
Jackin kirves mäjähtää oveen yhtä vakuuttavasti joka kerta.

tiistai 6. joulukuuta 2016

Katsotut elokuvat: marraskuu 2016

G. W. Pabst: Der Schatz (engl. The Treasure)
Pabstin esikoisohjaus pohjautuu vanhaan legendaan turkkilaisten maahantunkeutujien piilottamasta aarteesta. Tukahduttavan tiiviiksi sommitellut kuvat, ahtaat huoneet sekä päättymättömältä tuntuvat portaikot ja käytävät luovat lähes klaustrofobisen tunnelman, eikä moraalista opetustakaan jätetä käyttämättä. Lopputulos on silti laimea.

Ernst Lubitsch: Osteriprinsessa (Die Austernprinzessin)
Aatelisen aviomiehen itselleen haluava amerikkalaispohatan tytär Ossi on tottunut saamaan kaiken haluamansa, joten isän ei auta kuin etsiä hänelle riittävän maineikas aviomies. Lubitsch esittää rikkaat kaiken saaneina, todellisuudesta täysin vieraantuneina henkilöinä, mutta ei jätä ivailuaan tähän, vaan sivaltaa säilällään joka puolelle. Lubitsch piti tätä hienoa farssia ensimmäisenä työnään, jossa löysi selvästi jäsentyneen tyylin.

Fjodor Otsep: Zemlja v plenu (engl. The Yellow Ticket)
Karun realistinen kuvaus kohtalon riepottelemasta avioparista. Jakov ja Maria saavat rikkaalta maanomistajalta pienen tilkun viljeltäväkseen, mutta kun tila ei oikein menesty, on Marian lähdettävä hakemaan töitä kaupungista. Suurkaupungin vaaroista ja ihmisten häikäilemättömyydestä muistuttava elokuva ihastuttaa vähäeleisyydellään ja liioittelemattomuudellaan.

Henrik Martin Dahsbakken: Cave
Norjalainen jännityselokuva kolmesta luolasukeltajasta. Dahlsbakkenin kirjoittama juoni on tiivis ja yllätyksellinen ja klaustrofobian tunne hiipi katsojan iholle asti. Night Visionsissa nähtyä.

Menahem Golan: Enter the Ninja
Night Visionsissa nähty outo ja lapsellinen, Filippiineille sijoittuva ninjailu, jossa pääosaa esittää Franco Nero. Ei tosikoille.

Sam Raimi: Kauhun riivaamat (The Evil Dead)
Raimin nerokas splatterirstailu, tällä kertaa isolta kankaalta ja 35 mm filmiltä. Missä? Night Visionsissa tietysti.

John Carpenter: Pahan kehä (They Live)
Kasariklassikko, jossa rakennustyömies saa haltuunsa erikoiset aurinkolasit, joiden avulla näkee yhteiskuntaan pesiytyneet ajatusten manipuloijat. Viihdyttävä toimintajyräys, Night Visionsin ohjelmistoa.


Corey Asraf & John Swab: Let Me Make You a Martyr
Night Visionsissa nähty, Amerikan syrjäseuduille sijoittuva kostojännäri, jossa kotikyläänsä palannut nuorukainen aikoo tasoittaa tilit rikollisisänsä kanssa. Juoni venähtää hieman liian pitkäksi ja koukeroiseksi, mutta amerikkalaisen yhteiskunnan syrjäpolkujen kuvaaminen on onnistunutta. Marilyn Manson esittää sarjamurhaajaa.

Wes Craven: Painajainen Elm Streetillä 7: Uusi painajainen (Wes Craven’s New Nightmare)
Freddy Krueger on kuollut ja kuopattu, eikä kauhusaagan tunnetulla pelottelijalla ole enää tulevaisuutta. Vai onko? Kun elokuvaryhmä alkaa valmistella uutta jaksoa Freddyn tarinaan, oudot sattumukset saavat tilanteen tuntumaan todelliselta, aivan kuin unien hirviö olisi astunut todelliseen maailmaan. Hölmö elokuva.

Jean Grémillon: Maldone
Porvarillisen elämän värittömyyttä ja ilottomuutta on harvoin kuvattu yhtä alleviivaavasti ja vakavasti kuin Jean Grémillonin ensimmäisessä kokoillan fiktioelokuvassa - siksi lopputulos on ulkoisesta kauneudestaan huolimatta kuiva ja väritön.

Nino Oxilia: Rapsodia satanica (engl. Satan’s Rhapsody)
Lyda Borelli loistaa oopperamaisessa Faust-mukaelmassa, jossa iäkäs kreivitär saa paholaiselta nuoruutensa takaisin, mikäli lupaa olla rakastumatta keneenkään. Isolla rahalla tuotettu Rapsodia satanica on kaikin puolin näyttävä teos ja kohtaamiset paholaisen kanssa lukeutuvat italialaisen mykkäelokuvan taianomaisimpiin hetkiin. Värikopio ja oopperasäveltäjä Pietro Mascagnin upea alkuperäismusiikki kohottavat lopputulosta vielä tavanomaistakin korkeammalle.

Fritz Lang: Hämähäkit (Die Spinnen)
Louis Feuilladen sarjafilmien hengessä tehty kaksiosainen seikkailuelokuva kertoo amerikkalaisesta miljonääristä, joka lähtee selvittämään kadonneeksi ilmoitetun professorin kohtaloa kauas inkojen maahan. Ensimmäinen osa (Kultajärvi, 1919) on upea, toiminnantäyteinen ja lennokas seikkailuelokuva, kun taas jälkimmäisessä (Briljanttilaiva, 1920) vauhti hiipuu, kekseliäisyys katoaa ja kokonaisuudesta tulee väkisin puserretun oloinen.

Robert Hossein: Haudat vailla nimeä (Une corde, un Colt…)
Vaatimaton spaghettiwestern, jossa nainen palkkaa pistoolisankarin tappamaan miehensä murhaajat.

Ronny Yu: Freddy vs. Jason
Helvetissä kärsivä Freddy haluaa takaisin ihmisten ilmoille ja käyttää apunaan teinien lahtaamisesta nauttivaa Jason Vorheesia – aina siihen saakka, kunnes Freddy tulee kateelliseksi Jasonin teoille ja päättää tasoittaa tilit tämän kanssa. Kummajaisten lopputappelu on näkemisen arvoinen.

Wolfram Junghans: Maija Mehiläisen ihmeelliset seikkailut (Die Biene Maja und ihre Abenteuer)
Maija Mehiläisen ihmeelliset seikkailut on uniikki teos, jonka pääosia ”näyttelevät” aidot hyönteiset. Opettavainen tarina osoittaa, että suuna päänä maailmalle rientäminen voi viedä viattomimmankin turmioon, mutta muistuttaa samalla, että ystävällisyydellä pääsee pitkälle ja pahimmatkin vastoinkäymiset ovat voitettavissa yhteispelillä ja urheudella. Elokuvan restauroinnin pohjana on käytetty Suomen elokuva-arkiston hallussa ollutta nitraattiprinttiä.

Katja Gauriloff: Kuun metsän Kaisa
Dokumentti ohjaajan isoäidin äidistä, kolttasaamelaisesta Kaisasta ja hänen elämästään. Elokuva esittää kiihkottomasti kolttasaamelaisten niukkaa elämää ja vaikeuksia: kuinka sota vaikutti heidän elämäänsä, joka olisi hyvinkin voinut päättyä onnettomasti, ellei eräs Englannissa asunut sveitsiläismies olisi alkanut auttaa heitä. Mukaan liitetyt animoidut jaksot antavat Kaisan kertomille tarinoille mielenkiintoisen lisävivahteen.