Maamme vanhin elokuvalehti Filmihullu saavutti toissa vuonna kunnioitettavan 50 vuoden iän. Sen kunniaksi lehden toimituskunta kysyi lukijoilta heidän suosikkiaan kaikkien aikojen elokuvakohtaukseksi (Filmihullu 5/2018). Kymmenien vastausten joukossa oli monenlaisia valintoja aina Yasujiro Ozun Tokyo Storysta (1953) Jacques Demyn Rochefortin tyttöihin (Les Demoiselles de Rochefort, 1967), Mike Nicholsin Miehuusvuosista (Carnal Knowledge, 1971) Mikko Niskasen Kahdeksaan surmanluotiin (1972) ja John Watersin Female Troublesta (1974) Samuel Fullerin Valkoiseen koiraan (White Dog, 1982). Itse esittelin suosikikseni Howard Hawksin Rio Bravon (1959) saluunakohtauksen, jolle ei ole omissa papereissani koskaan löytynyt haastajaa.Rio Bravon saluunakohtaus saa alkunsa partiokävelyllä, kun pientä lännenkaupunkia piinaavan Nathan Burdetten (John Russell) palkkalistoilla oleva tappaja listii sheriffi John T. Chancen (John Wayne) hyvän ystävän. Seuraa lyhyt tulitaistelu, jonka päätteeksi tappaja pakenee läheiseen saluunaan. Sinne käy myös Chancen ja hänen apurinsa Duden (Dean Martin) tie.
Juopottelunsa vuoksi kaupunkilaisten naurunaiheeksi joutunut Dude astelee etuovesta sisään ja alkaa tivata paikalla olijoilta tietoa ammuskelijan olinpaikasta. Saluuna on täynnä Burdetten miehiä, jotka vain laskevat leikkiä Duden kustannuksella. Hetken aikaa näyttää siltä, että hän on erehtynyt ja lainvalvojien etsimä mies on piiloutunut jonnekin muualle.
Tilanne sähköistyy, kun Duden baaritiskillä olevaan tuoppiin tippuu verta. Ensimmäinen pisara menee hänen silmiensä ohi, mutta toisen hän jo huomaa: etsitty konna on piiloutunut saluunan ylisille. Dude mutisee muutaman sanan baarimikolle ottaen samalla pari askelta eteenpäin päästäkseen paremmalle ampumapaikalle. Hän tempaisee aseen vyöltään, kääntyy ja pudottaa roiston yhdellä ainoalla heittolaukauksella. Lopuksi Dude kaivaa kuolleen miehen taskusta tämän Burdettelta saaman 50 dollarin tapporahan ja nöyryyttää vielä häntä ilkkunutta saluunan asiakasta pakottamalla tämän nostamaan Dudea varten sylkykuppiin heittämänsä kolikon ylös omin käsin.
Näin Rio Bravon ensimmäisen kerran seitsemänvuotiaana televisiosta keväällä 1982. Lapsena tilanteesta käsitti tietysti vain jännityksen, saavatko sheriffit roiston kiinni vai eivät. Myöhemmin siitä on tullut riemastuttava voitonlaulu kaikille niille, joita on nöyryytetty julkisesti muiden edessä. Sähköinen tunnelma, kuvakulmat, äänet, kohtauksen tempo sekä Waynen ja Martinin äärimmäisen saumaton yhteispeli luovat unohtumattoman viisiminuuttisen, jonka kohdalla ei haittaa tippaakaan, että samankaltainen kohtaus on ainakin Cecil B. DeMillen lännenelokuvassa The Girl of the Golden West (1915). Hawks tekee kaiken nimittäin huolitellummin kuin DeMille vuosikymmeniä aiemmin.
