Katsotut elokuvat: marraskuu 2013

Aleksi Mäkelä: V2 – jäätynyt enkeli
Yksityisetsivä Jussi Vares saa toimeksiannon vanhalta tutultaan, porilaiselta autokauppiaalta, joka haluaa Vareksen selvittävän erään murhan ja samalla puhdistavan hänen nimensä. Mieshän on niljakas kuin mikä ja pian Vares huomaa, ettei kyseessä ole vain yhden ilolinnun murha, vaan paljon enemmän. Eihän tämä mikään kaksinen elokuva ole, mutta kyllä näissä Mäkelän Vares-elokuvissa oli sentään vielä yritystä Törhösen surkeuksiin verrattuina.

Renny Harlin: The Dyatlov Pass Incident
Pseudodokumentaarinen survivalkauhistelu, jossa viisi amerikkalaista nuorta lähtee Venäjälle tutkimaan vuonna 1959 tapetun retkikunnan kohtaloa – he kun ovat sitä mieltä, ettei varsinaista totuutta tapahtumista ole koskaan kerrottu. Elokuva hukkaa kaiken vähänkään onnistuneen viimeisen puolituntisen aikana, joka on kyllä niin tökeröä ja typerää, ettei ihan vähään aikaan ole vastaavaa tullut eteen.

Edgar Wright: The World’s End
Viisi kaverusta lähtee viettämään iltaa kotikaupunkiinsa, mutta jokin on pikkukaupungissa muuttunut. Ns. Cornetto-trilogian (muut osat Shaun of the Dead ja Hot Fuzz) päätösosa on railakas, vauhdikas ja hauska scifikomedia. Osuvat heitot nykymaailman menosta osuvat kerta toisensa jälkeen maaliinsa ja koko homman kuorruttaa loistavat näyttelijäsuoritukset.

Adrián García Bogliano: Ahí va el diablo (engl. Here Comes the Devil)
Meksikolaisperheen jälkikasvu lähtee kiipeämään läheiselle kukkulalle ja kun he palaavat, jokin on oudosti muuttunut. Boglianon riivaajakauhistelu tarjoaa muutamia kekseliäitä tuokioita, mutta kokonaisuus on aivan liian tylsä.

Walerian Borowczyk: Tohtori Jekyllin naiset (Docteur Jekyll et les femmes)
Räävitön, arvaamaton ja erikoinen – eikä välttämättä sillä parhaalla mahdollisella tavalla. Onhan se mukavaa nähdä joskus muitakin kuin perihollywoodilaisia näkemyksiä, mutta tässä lipsahdettiin turhan usein niin taiteellisuuden kuin koomisuudenkin puolelle. Udo Kier on pätevä Jekyll, eikä Hydeä esittävä Gérard Zalcberg häviä hänelle juuri lainkaan. Alkukuvana esitetty Mrs Meitlemeihr oli pääelokuvaa kiinnostavampi.

Ryszard Ordynski: Mogila nieznanego zolnierza (engl. The Tomb of the Unknown Soldier)
Alkujaan varmasti hyvinkin eeppinen ja vaikuttava, mutta kuvamateriaalin tuhoutumisen ja katoamisen seurauksena epätasapainoinen ja hyppivä kertomus ensimmäiseen maailmansotaan osallistuvasta upseerista ja hänen perheestään. Muutamat kohtauksista ovat erinomaisia, useimmiten mennään kuitenkin korkeintaan keskiverron mykkäelokuvan tasolla. Ei mikään suuren suuri puolalaiselokuva, kiinnostanee korkeintaan mykkäelokuvaentusiasteja.

Luchino Visconti: Maa järisee (La terra trema)
Suuri elokuva kaikilla mittapuilla, järisyttävä kertomus sisilialaisen kalastajakylän elämästä. Uusi aika koittaa ja ahneet bisnesmiehet alkavat hallita kalastajien työtä ja kaupankäyntiä. Osa suostuu uusiin työehtoihin, osa ei. Voiko rahan mahtia vastustaa vai jyrääkö se lopulta rehdimmänkin miehen alleen? Yksinkertainen, karu, kaunistelematon, voimakas, tunnerikas, dramaattinen.

Clint Eastwood: Ruoska (High Plains Drifter)
Nimetön ratsumies saapuu Jumalan hylkäämään kylään, ampuu pari pyssymiestä ja saa kyläläisten ihailun osakseen. Kun nämä pyytävät miestä heidän aseelliseksi suojelijakseen, voi muukalainen tehdä mitä haluaa ja sen hän myös tekee. Eastwoodin väkivaltainen western on ihan mukiinmenevä, mutta hienoisesta tyhjäkäynnistä ja päättömyydestä kärsivä kokonaisuus.

Freddie Francis: Frankensteinin rikos (The Evil of Frankenstein)
Persoonaton ja tylsä kertomus paroni Frankensteinista, joka tekee ties monennenko kerran kokeitaan ihmisruumiilla. Peter Cushingia on aina ilo katsella, mutta kuutiopäistä hirviötä ei. Yhden katselukerran ihme.

Richard Boleslawski: Cud nad Wisla (engl. Miracle at the Viestula)
Puolalainen mykkäelokuva, jossa ollaan – yllätys, yllätys – keskellä sotaa. Tämäkin teos on menettänyt runsaasti kuvamateriaalista, joten lopputulos on hyppivä ja sekava.

Antoni Bednarczyk: Dla ciebie, Polsko (engl. For You, Poland)
Häpeilemättömän propagandistinen ja alleviivaava puolalaismykkis, joka kertoo Vilnan kaupungin valtauksesta vuonna 1919. Asetelma on raju: puolalaiset ovat puhdassydämisiä ja urheita, bolshevikit viinaa vetäviä ja murhanhimoisia. Viihdyttävä kokemus kaikesta huolimatta, eikä vähiten puolen välin loisteliaan rintamajakson ansiosta.

Apichatpong Weerasethakul: Setä Boonmeen edelliset elämät (Loonk Boonmee raleuk chat)
Filosofinen, pohdiskeleva ja rauhallisesti etenevä, täysin musiikiton Setä Boonmee on erikoinen tuttavuus, sillä perinteinen juoni on heitetty syrjään ja jäljellä on vain kertomus miehestä, joka muistelee edellisiä elämiään. Kuvat ovat kauniita ja elokuvassa on muutamia todella mielenkiintoisia näkemyksiä maailman menosta ja sen vaikutuksesta tekemisiimme, mutta lopputulos on kaikesta huolimatta aavistuksen junnaava ja väritön. Toinen katselukerta saattaisi parantaa kokonaiskuvaa, mutta sitä ei välttämättä tule.

David Lynch: Straight Story
Sympaattinen, hyvin epätyypillinen Lynch-elokuva miehestä, joka lähtee tapaamaan veljeään satojen mailien päähän. Matkantekovälineenä hänellä on ruohonleikkuri ja edessä onkin melkoinen seikkailu, ennen kuin hän yhyttää veljensä tämän kotitalolla. Pienimuotoinen hyvän tuulen elokuva, jossa ei ole oikeastaan mitään liikaa eikä myöskään liian vähän. Lynchin parhaita.

Tim Burton: Frankenweenie
Näpsäkkä Frankenstein-muunnelma nuoresta Victorista, jonka rakas koira jää auton alle. Kekseliäs nuorimies herättää lemmikkinsä henkiin, mutta teolla on odottamattomat seuraukset. Ei Burtonin paras animaatio, mutta piristävä yllätys viime vuosina varsin laimeiksi jääneiden elokuvien joukossa. Kauneusvirhe: kyttyräselkäisen pojan pitäisi olla nimeltään Ygor eikä Edgar.

Frank Borzage: Rakkauden virta (The River)
Mykän elokuvan hienoimpia rakkauselokuvia, kertomus nuoren, kokemattoman miehen (Charles Farrell) ja kauniin, kaiken nähneen naisen (Mary Duncan) yhteiselosta talven ajaksi hylätyllä sahalla. Vaikka elokuvasta on kadonnut kolmanneksen verran materiaalia, on se silti mestariteos. Kuvallinen kerronta on ohjaajalle ominaiseen tapaan silkkaa taituruutta ja pääparin kemiat toimivat loistavasti.

Masaki Kobayashi: Harakiri (Seppuku)
Kobayashin kehuttu samuraieepos kertoo Tatsuya Nakadain esittämästä roninista, isännättömästä samuraista, joka saapuu rikkaan ruhtinaan linnoitukseen saadakseen luvan itsemurhaan, harakiriin. Miehen saapumiseen on myös toinen syy, kostaa hänen vävynsä kiduttaminen. Komean näköinen elokuva, jossa ei ole periaatteessa mitään vikaa, mutta vaatii ehdottomasti toisen katselukerran, jotta tarinan ja henkilöiden motiivit aukeavat kokonaisvaltaisesti.

King Vidor: Suuri paraati (The Big Parade)
Vidorin sotaelokuva on iästään huolimatta edelleen vaikuttava teos, josta on vaikea löytää mitään valittamisen aihetta. John Gilbert ja Renée Adorée loistavat pääosissa, taistelukohtaukset ovat huikeita ja melodraama koskettavaa. Warnerin julkaisema Blu-ray on ensiluokkainen ja antaa elokuvalle vieläkin enemmän lisää nostetta – jos se ylipäätään on mahdollista.

Abel Gance: Napoléon (Napoléon vu par Abel Gance)
Lontoon Royal Festival Hallissa järjestetty suuresitys keräsi paikalle lähes kolmetuhatta katsojaa, eikä tapahtuma jättänyt varmaankaan ketään kylmäksi. Gancen suurelokuvasta puuttuu edelleen materiaalia, mutta tällaisena se on nähtävä, eikä minään dvd-tallenteena.  Yli viisi ja puoli tuntia pitkä versio on saanut lihaa luidensa ympärille ja monet aiemmista versioista tutut juonenkäänteet ja tapahtumat selkiytyvät kummasti. Carl Davisin säestys on komeaa ja restauroitu printti näyttävä. Loppuhuipentuma, kolmelle kankaalle heijastettu triptyykki, sai kylmät väreet kulkemaan selkää pitkin.

Korppi

Bela Lugosin ja Boris Karloffin ensimmäisen yhteisen elokuvan, Edgar G. Ulmerin ohjaaman Mustan kissan (The Black Cat, 1934) saama vastaanotto oli sen verran hyvä, että Universal päätti liittää nämä kauhuikoninsa yhteen uudemmankin kerran. Myös uuden yhteistyön kohdalla aihe otettiin Edgar Allan Poelta, mutta melkeinpä siihen yhtäläisyydet kirjailijan tekstiin jäävätkin. Se ei kuitenkaan haittaa, sillä vuonna 1935 valmistunut Korppi (The Raven) on kaikesta huolimatta omilla jaloillaan seisova, pienimuotoinen ja näppärä kauhuelokuva, jolle toivoisi kieltämättä hieman enemmän huomiota kuin mitä se on tähän mennessä saanut.

Lugosi esittää kuuluisaa kirurgia, tohtori Richard Vollinia, joka pystyy tekemään leikkauspöydällä mitä tahansa. Kun tuomari Thatcherin tytär joutuu auto-onnettomuuteen, pelastaa Vollin hänen henkensä. Vollinilla ei ole kuitenkaan intoa käyttää taitojaan hyviin asioihin, vaan tällä Poe-fanaatikolla on varsin sadistiset aikeet suunnitteilla. Niissä häntä saa auttaa vaarallinen rikollinen (Karloff), jonka tehtävänä on kaapata tuomari Thatcherin tytär.

Vaikka Poen kuuluisaa runoa siteerataankin elokuvan alussa varsin tiuhaan, on Korppi kaikesta huolimatta varsin perinteinen kertomus mielenvikaisesta tohtorista, joka valitsee lopulta pimeän puolen palveltavakseen. Se miksi tohtori toimii tällä tavalla jää perustelematta – kuten moni muukin asia – mutta moinen ei kuitenkaan tässä tapauksessa haittaa, sillä tärkeintä on tarinan kokonaistoimivuus ja tunnelma, jossa ei ole valittamista. Tohtori Vollinin kellariinsa rakentama kidutuskammio kaikkine mahdollisine Poen tarinoista tuttuine välineistöineen on mielenkiintoinen ja kekseliäs idea.

Kuten arvata saattaa, tämänkin elokuvan suurin teho lepää nimekkäiden pääosanesittäjiensä harteilla. Lugosi on loistava vinksahtaneena tohtori Vollinina, jossa on pirullisuutta vaikka muille jakaa. Karloff puolestaan saa yllättävän paljon eloa paperinohueen hahmoonsa, mutta ei yllä kuitenkaan Lugosin tasolle – toisaalta hänen hahmonsa on huomattavasti epäkiinnostavampi. Sivuosan esittäjien tehtävänä on täyttää tarinan puuttuvat palaset ja siinä he onnistuvat kelvollisesti joskaan eivät mieleen jäävästi.

Kaksi kelpo elokuvaa vuoden sisään antoivat olettaa, että Universal tarjoaisi tätä herkkua runsaasti tulevaisuudessakin. Niin ei kuitenkaan käynyt, sillä vaikka Lugosin ja Karloffin seuraava yhteistyö The Invisible Ray valmistuikin jo seuraavana vuonna, niin kokonaisuutena kaksikkoa nähtiin valitettavan harvoin yhdessä – ehkäpä Universal laski, että erillään tähdillä olisi enemmän imua lippuluukuilla? Joka tapauksessa Louis Friedlanderin ohjaama Korppi lukeutuu parivaljakon yhteisten töiden parhaimmistoon ja se kiinnostanee jokaista Universalin kauhuelokuvien ystävää.

THE RAVEN, 1935 Yhdysvallat
Tuotanto: Universal Pictures Tuottaja: Stanley Bergerman  Ohjaus: Louis Friedlander (= Lew Landers) Käsikirjoitus: David Boehm (Edgar Allan Poen runon “Korppi” ja novellin “Kuilu ja heiluri” pohjalta) Kuvaus: Charles Stumar Lavastus: Albert S. D’Agostino Leikkaus: Albert Akst Maskeeraus: Jack P. Pierce Musiikki: Clifford Vaughan
Näyttelijät: Boris Karloff (Edmond Bateman), Bela Lugosi (tri Richard Vollin), Lester Matthews (tri Jerry Halden), Irene Ware (Jean Thatcher), Samuel S. Hinds (tuomari Thatcher), Spencer Charters (eversti Bertram Grant), Inez Courtney (Mary Burns), Ian Wolfe (Geoffrey “Pinky” Burns)

Taru sormusten herrasta

J. R. R. Tolkienin vuonna 1954 loppuun saattamaa Taru sormusten herrasta -trilogiaa pidetään 1900-luvun suosituimpana ja luetuimpana kirjana heti Raamatun jälkeen. Ensimmäisen maailmansodan juoksuhaudoissa hahmoteltu ja paljon myöhemmin romaaniksi muuntunut tarina houkuttelee jatkuvasti uusia lukijoita pariinsa ja syystäkin trilogiaa voi pitää fantasiagenren suurena yksinäisenä. Itse en koe kiinnostusta kirjalliseen versioon, mutta sen pohjalta tehtyjä elokuvia katselen kyllä mielelläni.

Uusiseelantilainen Peter Jackson oli haaveillut Tolkienin eepoksen filmaamisesta jo vuosien ajan, mutta pitkään näytti siltä, että mielikuvituksellisen Keski-Maan siirtäminen valkokankaalle näytelmäelokuvan keinoin olisi mahdotonta toteuttaa. Toisaalta, alkuperäistekstin nimiin vannovat fanaatikot ovat todennäköisesti sitä mieltä, ettei mikään elokuva voisi tehdä tarpeeksi kunniaa Tolkienin näkemyksille ja keksinnöille, joten sellaista ei olisi ollut tarpeenkaan tehdä (Ralph Baksin vuonna 1978 ohjaama animaatio on sen verran pienen piirin teos, että sen olemassaolo on helppo unohtaa). Jackson ei antanut kuitenkaan periksi ja lopulta hänen onnistui löytää sekä rahoitus että työryhmä elokuvaa varten. Tästä oli tosin vielä pitkä matka lopulliseen trilogiaan, joka huipentui Kuninkaan paluun (The Lord of the Rings. The Return of the King) saadessa ensi-iltansa joulukuussa 2003.

Taru sormusten herrasta alkaa D. W. Griffithin Suvaitsemattomuuden (Intolerance, 1916) tavoin pienenä purona, haarautuen sitten koskiksi, jotka laskevat lopulta valtamereen, jonka taivaanrannan taa haltioidenkin purret lopulta katoavat. Keski-Maan Konnussa asustelevan iäkkään Bilbo Reppulin syntymäpäiväjuhlilta alkava seikkailu johdattaa sankarijoukon paholaismaista Sauronia ja tämän armeijaa vastaan. Jännittävänä retkenä alkanut valtasormuksen tuhoaminen johtaa tilanteeseen, jossa on kyseessä koko Keski-Maan kohtalo.

Elokuvateattereissa kahdeksaan tuntiin supistettu, mutta ohjaajan virallisina versioina lähes kymmentuntinen sormustrilogia on suurta seikkailuelokuvaa heti ensimmäistä ruuduista lähtien (itse pidän pitkiä versioita huomattavasti parempina ja toimivampina vaihtoehtoina). Se iskeytyy niin syvälle ja voimalla aiheeseensa, että tämän jälkeen kenenkään ei ole helppoa siirtää Keski-Maan tarinaa valkokankaalle. Vaikka taistelut ja muut suuret joukkokohtaukset ovat runsaasti esillä, on Jacksonilla taitoa luoda myös rauhallisempia tuokioita ja antaa todelliset kasvot kertomuksen sankareille, sormuksen ritareille, jotka taistelevat henkeään uhaten ylivoimaiselta tuntuvaa vihollista vastaan. Tässäkin kohtaa tulee mieleen Griffith: sormustrilogiassa ei ole niin suurta kahakkaa, etteikö Jackson pystyisi poimimaan massojen keskeltä yhtä ainoaa henkilöä ja nostaa hänet hetkeksi esille aivan kuin kyseessä olisi kohtauksen kannalta tärkeä tekijä. Hahmot ovat jatkuvasti katsojan lähellä, joten siksi niiden kohtaloista on helppo välittää.

Jackson hallitsee työryhmineen myös erikoistehosteet, pienoismallit ja muut kommervenkit: pitkälti tietokoneella luotu avausjakso massiivisine taisteluineen on tehostetaidetta parhaimmillaan. Toisin kuin efektejään jatkuvasti esille tuova, mutta elokuvanteon kosketuksen kadottanut George Lucas, Jackson tietää, kuinka ne valjastetaan vain ja ainoastaan elokuvaa palveleviksi (tämän taidon tosin Jacksonkin tuntuu kadottaneen rymisyttäessään Hobitin tarinaa päättömällä vauhdilla sinne tänne). Olipa kyseessä sitten verinen ja väkivaltainen kahakka Sarumanin örkkien kanssa, sormuksen ritarien pako Morian kaivoksista tai tavallinen arkipäivä kiireettömässä Konnussa, kaikessa on nähtävissä ennemminkin minimalismi kuin liioittelevaisuus. Tietokoneella luoduista hirviöistä upein on varjoista noussut Balrog, enkä voi vähätellä Andy Serkisin mallintamaa Klonkkuakaan, vaikka en kyseisestä hahmosta liiemmin pidäkään. Elokuvan komein jakso on puolestaan Enttien viimeinen marssi, tietokoneella luotua illuusiota sekin.

Alkuperäistarinalle omistautuneet katsojat voivat huoletta kinastella käsikirjoittajaryhmän ratkaisuista, itse miellän kokonaisuuden tältäkin osin varsin onnistuneeksi. Tarinan rytmitys on pitkälti kunnossa, Tolkienin mielikuvituksellinen maailma vilisee toinen toistaan kiinnostavampia hahmoja, jokainen kokonaisuuden kannalta keskeinen henkilö saa kosolti esilläoloaikaa ja tulee näin katsojalle tutuksi. Hahmot eivät ole yksioikoisen tyypiteltyjä, vaan tarinan edetessä yhdestä jos toisestakin paljastuu piirteitä, jotka yllättävät niin hyvässä kuin pahassa. Tarinan opetus, jonka mukaan suuria saavutuksia voidaan saada aikaan vasta sitten, kun jokainen meistä on valmis toimimaan yhteisen edun hyväksi, ei tunnu lainkaan teennäiseltä, vaan kaksi maailmansotaa kokeneen, jo iäkkään miehen viisaalta opetukselta.

Suurta moitittavaa trilogiassa ei ole ennen kuin vasta viimeisessä osassa. Kun ensimmäiset kaksi jaksoa esittelevät elokuvan moitteettomasti mallinnetun maailman, sen kiehtovimmat hirviöt ja muut luomukset sekä Helmin syvänteen taistelun ja luovat kohtaus kohtaukselta suuren seikkailun henkeä, on sanomattakin selvää, että päätösosaan on vaikea keksiä mitään uutta ja kiinnostavaa. Itselleni viimeinen osa on trilogian selkeästi heikoin lenkki, sillä vaikka Frodon ja Samin matka jatkuukin kohti Tuomiovuorta ja sormuksen tuhoamista, jää lähes neljätuntisesta Kuninkaan paluusta mieleen ensisijaisesti vain sotiminen ja muu rymistely. En myöskään pidä turhan pitkäksi venytetystä, sormuksen lopullisesta tuhoamisjaksosta, jossa Klonkku tekee vielä kaikkensa estääkseen ystävysten aikeet. Pidän epäonnistuneina myös liian usein käytettyjä ”Frodon ja Samin puolesta” -hengennostatuksia, joten trilogian viimeisestä osasta jää kerta kerralta yhä karvaampi jälkimaku. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että se olisi aivan katselukelvoton – ei suinkaan, mutta kahta aiempaa osaa selkeästi heikompi kuitenkin.

Roolitus on kaikin puolin kohdillaan. Elokuviin ei valittu suuren suuria tähtiä, mikä on loppujen lopuksi vain hyvä asia: nyt katsojan on helpompi seurata hahmoa kuin näyttelijää. Lopputulos on todella onnistunut – joidenkin tapauksessa ehkä liiankin – sillä esimerkiksi Elijah Woodia on todella vaikea mieltää tänä päivänä mihinkään muuhun kuin Frodo Reppulin rooliin. Oikeastaan kaikki muut ovat onnistuneet jo aikapäiviä sitten luomaan nahkansa uudelleen ja heidän tapauksessaan Taru sormusten herrasta -trilogia on vain työ muiden suurten teosten joukossa. Woodin puolustukseksi on tosin sanottava, ettei reaktio ole mitenkään ainutkertainen, en usko nimittäin näkeväni Daniel Radcliffeakaan minään muuna kuin Harry Potterina.

Peter Jacksonin elokuvatrilogia nousi alkuvaikeuksien jälkeen elokuvahistorian suurten menestyjien joukkoon. Se voitti kaiken kaikkiaan 17 Oscar-pystiä, valtavasti kaikenlaisia muitakin palkintoja ja keräsi massiivisesta budjetistaan huolimatta voittoakin satoja miljoonia dollareita. Onko trilogia lopulta kaiken tämän väärti, on tietysti jokaisen itsensä päätettävissä, mutta varmaa on ainakin se, että seuraavalla Sormustrilogian filmauksesta haaveilevalla on pirunmoinen vuori kiivettävänään, jos hän aikoo Jacksonin mammutin edes jollain tavalla syrjäyttää.

THE LORD OF THE RINGS: THE FELLOWSHIP OF THE RING (2001) - THE TWO TOWERS (2002) - THE RETURN OF THE KING (2003), Yhdysvallat/Uusi-Seelanti/Saksa
Tuotanto: New Line Cinema, Wignut Films, Lord Zweite Productions Deutschland, Lord Dritte Productions Deutschland Filmproduktion Tuottajat: Barrie Osborne, Peter Jackson, Frances Walsh, Tim Sanders Ohjaus: Peter Jackson Käsikirjoitus: Frances Walsh, Peter Jackson, Philippa Boyens, Stephen Sinclair (J. R. R. Tolkienin romaanista) Kuvaus: Andrew Lesnie Kuvalliset tehosteet: Jim Rygiel, Joe Letteri, Randall William Cook, Mark Stetson Digitaaliset tehosteet: Weta Digital FX Pienoismallit: Alex Funke Veistokset: Sam Genet, Brigitte Wuest Lavastus: Grant Major, Joe Bleakley, Robin Outterside, Phil Ivey, Mark Robins, Dan Hennah, Alan Lee Leikkaus: Jamie Selkirk, John Gilbert Maskeeraus: Peter Owen, Peter King Musiikki: Howard Shore Puvustus: Ngila Dickson, Richard Taylor Äänitys: David Farmer, Ethan van der Ryn
Näyttelijät: Elijah Wood (Frodo Reppuli), Ian McKellen (Gandalf), Viggo Mortensen (Aragorn), Liv Tyler (Arwen), Sean Astin (Sam), Billy Boyd (Pippin), Dominic Monaghan (Merry), Orlando Bloom (Legolas), John Rhys-Davies (Gimli), Christopher Lee (Saruman), Hugo Weaving (Elrond), Sean Bean (Boromir), Ian Holm (Bilbo Reppuli), Cate Blanchett (Galadriel), Miranda Otto (Eowyn), Brad Dourif (Grima), Karl Urban (Eomer), Andy Serkis (Klonkku), Bernard Hill (kuningas Theoden), David Wenham (Faramir)

Katsotut elokuvat: lokakuu 2013

Roberto Rossellini: Saksa vuonna nolla (Germania anno zero)
Rossellinin sotatrilogian viimeinen osa on kuin D. W. Griffithin Isn’t Life Wonderful? (1924) potenssiin kymmenen, mutta vailla Griffithin tarjoamaa toivon pilkahdusta. Elämää sodan raunioittamassa Berliinissä tarkastellaan pienen pojan kautta ja lopputuloksena on yksi vaikuttavimmista toisen maailmansodan jälkeistä aikaa kuvaavista elokuvista.

George A. Romero: Dawn of the Dead
Romeron zombi-trilogian toinen osa. Epidemia on edelleen päällä ja tällä kertaa pääosanesittäjät linnoittautuvat eläviä kuolleita kihisevään ostoskeskukseen. Tylsä kuin mikä, olkoon yhteiskuntakriittisyyttä tai ei.

Harry Roeck-Hansen & Erkki Kivijärvi: Murtovarkaus
Minna Canthin näytelmään perustuva suomalaismykkis. Ei korkeinta kotimaista laatuluokkaa, mutta silti katsomisen arvoinen teos.

Valentin Vaala: Gabriel, tule takaisin
Tarmo Manni huijaa ikääntyvää naiskaksikkoa Mika Waltarin tekstiin pohjautuvassa klassikkoelokuvassa vuodelta 1951. Vai huijaako, sillä joku taitaa olla vielä häntäkin häikäilemättömämpi. Näyttelijät tekevät laatutyötä kautta linjan ja Vaala ohjaa taidokkaasti.

Jaakko Korhonen: Aatamin puvussa ja vähän Eevankin
Agapetuksen romaanin ensimmäinen filmatisointi on ikääntynyt, mutta silti varsin hauska kertomus kahdesta kaveruksesta, jotka juoksentelevat vaatteitta ympäri maita ja mantuja ja joutuvat erinäisiin selkkauksiin. Elokuvaa mainostettiin aikoinaan äänielokuvana, mutta kyseessä on ennemminkin part talking -tuote, muutamalla laulunlurituksella ja äänitehosteella varustettu mykkäelokuva.

Thomas H. Ince: The Heart of an Indian
Intiaanit ovat kyllästyneet heidän maillaan asuviin uudisasukkaisiin ja päättävät häätää nämä kauas pois. Kun eräs intiaani varastaa maanviljelijän lapsen, valkoiset lähtevät kostoretkelle ja tuhoavat lähes koko heimon. Incen kriittinen lännenelokuva on toteutukseltaan primitiivinen, mutta sanomaltaan kaunistelematon: näin se taisi olla todellisessakin elämässä.

Yasujiro Ozu: Wakaki hi (engl. Days of Youth)
Kaksi nuorta opiskelijaa lähtee suosittuun talviurheilukeskukseen, jossa he yrittävät tehdä vaikutuksen tuntemaansa naiseen. Peli muuttuu kaverusten välillä yllättävän raadolliseksi, vahvemman nöyryyttäessä heikompaansa. Pieni tiivistys ei olisi ollut pahitteeksi, mutta satunnaisista heikkouksistaankin huolimatta Wakaki hi on Ozun parhaimpia mykkäelokuvia.

Albert Capellan: The Red Lantern
Komeasti restauroitu, mutta muuten varsin vaatimaton mykkäelokuva, jonka julkaisu on itse elokuvaa kiinnostavampi. Pääosaa esittää aina ihana Nazimova, mukana myös Noah Beery sekä Anna May Wong ensimmäisessä valkokangasesiintymisessään.

Johanna Vuoksenmaa: 21 tapaa pilata avioliitto
Käsittämättömät katsojaluvut – yli 400 000 katsojaa pelkästään elokuvateattereissa – saavuttanut mukahauska komedia, jossa sängystä toiseen hyppivä avioliittotutkija tapaa elämänsä rakkauden ja joutuu tarkistamaan kantansa naimisiinmenon ja pysyvän parisuhteen suhteen. Eipä paljon naurattanut, videokasettiaikaan tämän olisi voinut huoletta hoitaa kuvakelauksella. Riku Nieminen oli roolissaan hyvä, muiden epäonnistuminen johtui tuskin taidoista, vaan hölmöiksi kirjoitetuista roolihahmoista.

David Cronenberg: eXistenZ
Tulevaisuuden pelisuunnittelijat ovat suuria tähtiä, ainakin mikäli on uskomista Cronenbergin erikoiseen visioon. Kiinnostava, joskin satunnaisesti liian häröilyksi menevä elokuva vaatinee toisenkin katselukerran, ennen kuin lopullista arvosanaa kannattaa alkaa miettiä.

Charles Chaplin: Kultakuume (The Gold Rush)
Chaplinin kuuluisa mykkäklassikko, jossa Kulkuri seikkailee Alaskan kultaryntäyksessä. Yksi maailman parhaista elokuvista, nyt ja aina.

Nicolas Ray: Nuori kapinallinen (Rebel without a Cause)
James Dean ja kumppanit kokevat kasvukipuja Rayn kuuluisassa, arvokkaasti vanhentuneessa nuorisokuvauksessa. Mukana menossa Sal Mineo, Natalie Wood ja Dennis Hopper.

Béla Tarr: Kárhozat (engl. Damnation)
Tarrin tummanpuhuva ja iloton kuvaus erään unkarilaismiehen elämästä ja ihmissuhteista on vangitsevaa nähtävää. Tarinassa ei ole yhtä paljon tarttumapintaa kuin vaikkapa Torinon hevosessa, mutta kyllä tämä ohjaajan elokuvista kiinnostuneet pitää helposti tuolissa koko kaksituntisen kestonsa ajan.

Alan Crosland: Jazzlaulaja (The Jazz Singer)
Eli kuinka Al Jolson tuli, lausui muutama repliikin ja jäi pysyvästi elokuvan historiaan. Ensimmäisenä äänielokuvana usein mainittu Jazzlaulaja on tarinaltaan kovin tavanomainen kertomus nuoresta miehestä, joka haluaisi toteuttaa unelmansa ennemmin kuin astella isän valmiiksi viitoittamaa tietä.

Josef von Sternberg: Vaalea Venus (Blonde Venus)
Marlene Dietrich on Helen Faraday, entinen kabareetanssija, joka heittäytyy miljonäärin (Cary Grant) käsivarsille saadakseen rahaa kuolemaisillaan olevan miehensä (Herbert Marshall) sairaalahoitoa varten. Kun mies saa selville vaimonsa syrjähypyn, hän haluaa erota ja ottaa heidän pienen poikansa hoteisiinsa. Tällöin nainen karkaa lapsi mukanaan. Sternbergiläisen komea, mutta tarinaltaan varsin tavanomainen tuote, eikä loppuratkaisukaan oikein vakuuta.

Joseph L. Mankiewicz: Kaikki Eevasta (All About Eve)
Bette Davisin esittämä teatteritähti Margo ottaa nuoren ihailijansa (Anne Baxter) siipiensä suojaan, vain huomatakseen, että tämä alkaa pikkuhiljaa ottaa hänen paikkaansa parrasvaloissa. Nuori Eve ei epäile käyttää kaikkia mahdollisia keinoja noustessaan huipulle, mutta lopulta röyhkeydellekin löytyy rajat. Viimeinen kohtaus Even asunnolla oli mielestäni turha, muuten aivan erinomainen elokuva.

Gilles Bourdos: Renoir
Ei välttämättä paljoakaan tarinaa, mutta sitäkin enemmän kauneutta. Olisi kaivannut saksia siellä täällä, mutta menihän tämä helposti näinkin. Saanut paljon kritiikkiä osakseen, mutta itselleni tämä oli todella positiivinen yllätys, joka pitänee hankkia omaankin kokoelmaan.

John Ford: Upstream
Kertomus teatteriväen asuttamasta täysihoitolasta ja heidän ihmissuhteistaan. Pieni, lämminhenkinen ja viihdyttävä, joskaan ei mikään kuolematon mykkäkomedia.

Alfred Machin: La Manoir de la peur
Salaperäinen, tummiin pukeutunut muukalainen saapuu pieneen ranskalaiskylään, jota alkaa pian vaivata asuntomurtojen aalto. Onko muukalainen syyllinen vai onko kaikki vain sattumaa? Visuaalisesti suorastaan henkeäsalpaava elokuva, jonka kiinnostava juoni vesitetään tarjoamalla katsojalle ratkaisut aivan liian varhaisessa vaiheessa. KAVA:n näytöksen alkukuvana esitettiin Edouard-Emile Violet’n La Main (1920), erikoinen kertomus ammuntaa harrastavasta suurriistanmetsästäjästä, jonka seinällä roikkuu irtonainen käsi. Mies ei tohdi kertoa käden alkuperää, mutta lopulta sekin selviää, joskaan ei hänen toivomallaan tavalla.

Akira Kurosawa: Idiootti (Hakuchi)
Kumpi onkaan hölmö ja idiootti, henkilö joka pystyy rakastamaan pyyteettömästi pahintakin vihamiestään vai henkilö, jolla ei tällaista ominaisuutta ole? Kurosawan näkemys Fjodor Dostojevskin klassikkoromaanista on kunnianhimoinen ja näyttävä, mutta tuottajien saksima versio, josta puuttuu n. 100 minuuttia materiaalia on turhan hyppivä ja raskas.

August Blom: Atlantis
Vuosi Titanicin onnettomuuden jälkeen valmistunut kertomus nuoresta tiedemiehestä, joka ajautuu ihmissuhdesotkujen seurauksena Tanskasta Yhdysvaltoihin. Matkalla ihastutaan, rakastutaan, erotaan ja koetaan suuren matkustajalaivan tuhoisa haaksirikko. Ensimmäisellä katselukerralla Atlantis ei ottanut oikein tuulta alleen, mutta näin toisen katselun myötä rauhallisesti etenevä tarina ja vakuuttavasti sommiteltu ajankuva toimivat oikein mainiosti. Yksi aikansa suurimmista ja kalleimmista elokuvista.

Ugetsu - kalpean kuun tarinoita

O’Haru – naisen tie (Saikaku ichidai onna, 1952) nosti japanilaisveteraani Kenji Mizoguchin länsimaisen elokuvayleisön tietoisuuteen ja seuraavana vuonna valmistunut Ugetsu – kalpean kuun tarinoita (Ugetsu monogatari, 1953) sementoi hänet lopullisesti suurnimien joukkoon myös kotimaansa ulkopuolella. Ugetsu keräsi suitsutusta ympäri maailmaa ja Mizoguchi sai ohjauksesta Hopeisen leijonan Venetsian elokuvajuhlilla. Sittemmin teos on nostettu japanilaisen elokuvan virstanpylväiden joukkoon, mikä ei olekaan ihme, sillä niin vakuuttavasta saavutuksesta Ugetsun kohdalla on kyse.

Elokuva sijoittuu 1500-luvulle, Omin maakunnan pieneen kylään. Sen päähenkilöt ovat köyhä savenvalaja Genjurô (Masayki Mori), joka haaveilee maallisista rikkauksista sekä naapurissa asuva Tobei (Sakae Ozawa), jonka unelmana on puolestaan samurain ura. Käynnissä olevasta sisällissodasta huolimatta he uskaltautuvat vaimoineen myyntimatkalle kaupunkiin. Matkan aikana he hylkäävät vaimonsa omien tarkoitusperiensä hyväksi ja joutuvat ennen pitkää maksamaan itsekkyydestään kovan hinnan.

Ugetsu on visuaalisesti huikaiseva elokuva, kuin valtava maalaus, jossa jokainen siveltimenveto on täydellisesti suunniteltu. Ensimmäisenä huomio kiinnittyy Kisaku Iton luomaan maailmaan, jonka kauneus hakee vertaistaan: soutumatka usvaisella järvellä, matka aavenaisen palatsiin, kylpykohtaus metsän siimeksessä – kuvat hakevat vertaistaan jopa Mizoguchin tuotannossa. Seuraava ihailemisen aihe on Kazuo Miyagawan kuvaus, joka pitkine otoksineen, tarkkaan rajattuine kuvineen ja ennakkoluulottomine valaisuratkaisuineen sopii täydellisesti tarinan henkeen ja sisältöön. Näyttävyyden kruunaa huolellisesti historiankirjojen mukaan sommitellut puvut, eikä unohtaa sovi myöskään säästeliäästi käytettyä, tunnelmaa vahvasti korostavaa musiikkiakaan.

Ugetsu on musertava kertomus ahneudesta ja itsekkyydestä, johon varsinkin miehet sortuvat. Se osoittaa, kuinka turhamaisia ja itsekeskeisiä miehet voivat pahimmillaan olla. Molemmilla päähenkilöillä on kotona kaikki mitä he tarvitsevat, mutta silti he haluavat enemmän: Genjurô vaurautta ja Tobei mainetta. Vaikka sota riehuu ympärillä ja huolimatta siitä, että sotilaat ovat jo tehneet hyökkäyksiä heidän kotikyläänsäkin, unohtavat miehet kaiken muun ympärillään. Vaikka molemmat saavuttavatkin haluamansa, nousee esille kysymys siitä, mikä elämässä on loppujen lopuksi tärkeintä ja mitä kannattaa uhrata minkäkin vuoksi. Miehet oppivat kyllä läksynsä, mutta onko kaikki ollut kuitenkaan tavoittelemisen arvoista?

Ugetsun mieleenpainuvin jakso tapahtuu kuvankauniin aavenaisen Wakasan (Mashiko Kyô) luona. Genjurô, joka on humaltunut paitsi ansaitsemistaan rahoista myös naisen huomionosoituksista ja kauneudesta, unohtaa kaiken muun ympärillään – hetkeen hän ei edes muista, että hänellä on kotikylässä vaimo ja pieni lapsi odottamassa. Seuraa yltäkylläisen koreita kohtauksia, joissa Genjurô ja Wakasa nauttivat toistensa seurasta täysin siemauksin. Mutta kuten mies on tähänkin saakka ajanut takaa saavuttamatonta unelmaa, osoittautuu tämäkin houreeksi. Kauneudestaan huolimatta koko jakson yllä leijuu sanoinkuvaamaton, kuolemaa ennakoiva lumous.

Kenji Mizoguchin Ugetsu – kalpean kuun tarinoita on liioitellun kaunis teos, jonka komeita kuvia jaksaa ihailla kerta toisensa jälkeen. Myöskään tarinassa ei ole heikkouksia, vaan siinä yhdistyvät komeasti niin tosielämä vaikeuksineen kuin unimaailma kuvitelmineen ja haaveineen. Lopuksi Mizoguchi sitoo langat yhteen päättäväisesti, mutta samalla myös lempeästi: elämä jatkuu kaikesta huolimatta. Ugetsu on elokuva, joka jokaisen tulisi nähdä ainakin kerran elämässään.

UGETSU MONOGATARI, 1953 Japani
Tuotanto: Daiei Tuottaja: Masaicihi Nagata Ohjaus: Kenji Mizoguchi Käsikirjoitus: Matsutaro Kawaguchi, Yoshikata Yoda, Kenji Mizoguchi (Akinari Uedan kertomuskokoelman pohjalta) Kuvaus: Kazuo Miyagawa Lavastus: Kisaku Ito Leikkaus: Mitsuji Mayata Musiikki: Fumio Hayasaka, Ichiro Saito Puvustus: Kusune Kainosho Äänitys: Iwao Otani
Näyttelijät: Masayuki Mori (Genjurô), Kinuy Tanaka (Miyagi), Mitsuko Mito (Ohama), Sakae Ozawa (Tobei), Machiko Kyô (ruhtinatar Wakasa), Sugisaku Aoyama (vanha pappi), Kikue Nori (Ukon), Mitsusaburo Ramon (Niwa-klaanin johtaja), Ryosuke Kagawa (kylänvanhin)

Vihan päivä

Kaupallisesti epäonnistuneen, Ranskassa valmistuneen Vampyrin (1932) jälkeen Carl Th. Dreyer palasi takaisin kotimaahansa Tanskaan, jossa häneltä meni yli kymmenen vuotta, ennen kuin hän sai mahdollisuuden pitkän elokuvan tekoon. Takaisin työhön hänet palautti Palladium-yhtiö, jolle ohjaaja oli tehnyt suurenmoisen elokuvan Kunnioita vaimoasi (Du skall ære din hustru, 1925) kahta vuosikymmentä aiemmin. Uuden elokuvansa aiheeksi ohjaaja valitsi vanhan suosikkinäytelmänsä Anne Pedersdotter, jonka filmaamista hän oli suunnitellut jo mykän kauden aikana.

Vihan päivä (Vredens dag, 1943) sijoittuu 1600-luvun Tanskaan. Vanha pastori Absalon (Thorkild Roose) on ottanut itselleen uuden vaimon, nuoren ja kauniin Annen (erinomainen Lisbet Movin). Moinen on pastorin vanhan äidin (Sigrid Neiiendam) mielestä skandaalimaista, eikä hän hyväksy uutta miniää. Piristystä pappilan painostavaan elämään tuo pastorin ainoa poika Martin (Preben Lerdoff Rye) palatessaan maailmalta kotiin. Pian nuorukaisen saapumisen jälkeen Anne rakastuu tähän ja heidän välilleen syttyy romanssi.

Hieman yli vuoden ikäisenä orvoksi jäänyt Dreyer kasvoi ankarassa, syvästi uskonnollisessa perheessä, joten hän oppi jo nuorena huomaamaan millaisilla pelisäännöillä tällä alueella toimittiin. Erityisesti tulilinjalla olivat naiset, jotka olivat usein puolustuskyvyttömiä tällaisten instituutioiden edessä. Näitä kaikuja on nähtävissä Dreyerin elokuvissa läpi hänen hienon uransa ja niinpä ohjaaja siirsi Vihan päivänkin tapahtumat noitavainojen aikaan – Dreyeriä paremmin tuntevat elokuvahistorioitsijat näkevät elokuvassa myös selviä yhteyksiä natsivallan alaiseen Tanskaan juutalaisvainoineen. Yhtä kaikki, Vihan päivän keskeisin henkilö on Anne, jonka nuoruuden ilo ja intohimo on tukahdutettu uskonnon ikeen alle. Sieltä sen vapauttaa pieneksi hetkeksi Martin, jonka kanssa Anne kokee kielletyn ja tuhoon tuomitun – mutta silti ehdottomasti kokemisen arvoisen – romanssin. Yhteisön lait ovat kuitenkin niin ankarat ja ilmapiiri suvaitsematon, ettei nuorten yhteiselosta voi tulla mitään ja niinpä se on saava traagisen päätöksen.

Vaikka Vihan päivä sijoittuukin noitavainojen aikaan, on itse vainoja kuvattu elokuvassa vähän. Alun vanhuksen kuulustelujen ja roviotuomion jälkeen elokuva keskittyy kuvaamaan uskonnon hallitsemaa maailmaa ja sen vainoharhaisuutta – yleismaailmallisesta tarinasta voi vetää yhteyksiä nykypäiväänkin. Dreyer ei kuitenkaan toimi syyttävästi tai muutenkaan osoittelevasti, vaan pikemminkin hän näyttää millainen valta eri instituutioilla – tässä tapauksessa kirkolla – on ihmisiin: he ovat sekä yhteisönsä tuotteita että sen uhreja. Pelisäännöt on saneltu ja niiden mukaan on elettävä, eikä toisin toimiville ole tilaa. Niinpä tapahtumat johtavat siihen, että muutaman onnettoman yhteensattuman ja vetovoimansa vuoksi Anne alkaa epäillä omia tarkoitusperiään ja kun anoppi lopulta syyttää häntä noidaksi, uskoo Anne tämän puheita: hän pitää itseään noitana, joka on vietellyt viattoman pappismiehen ja aiheuttanut kaikin puolin perheelle häpeää ja surua.

Kiihkoilematon ja hillitty elokuva on toteutukseltaan huippuluokkaa. Ohjaajalle tyypilliseen tapaan miljöö on todella tarkkaan suunniteltu ja toteutettu. Jokainen otos on tarkasti sommiteltu ja kuvaajana toiminut Karl Andersson on onnistunut tallentamaan mestarillisesti niin sisätilojen ahdistavuuden kuin luonnon avaruudenkin. Juuri miljööllä on elokuvassa keskeinen asema ja sen avulla peilataan henkilöiden sieluntiloja taitavasti: varjojen hallitsemassa pappilassa elämä on ahdistavaa, kun taas auringon hellimässä luonnossa rakastavaiset voivat vapautua kahleistaan. Myrsky enteilee tragediaa ja surun täyttämää, epävarmaa tulevaisuutta verhoaa sankka sumu. Luonto on yhtä tärkeässä osassa ihmiseloa kuin Alexandr Dovženkon Maassa (Zemlja, 1930).

Dreyerin elokuviin ja tyyliin tottumattomille Vihan päivän verkkainen etenemistahti ja hyvin niukkaeleinen näyttelijätyöskentely saattavat ensi alkuun tuntua vieraannuttavilta – itsekin pidin elokuvaa ensi näkemällä hieman raskaana ja paikoin tylsänäkin. Mutta kun Dreyerin kerrontatapaan tottuu, eivät miehen elokuvat enää hidastempoisina tunnukaan. Vihan päiväkin osoittautuu sulavasti eteneväksi draamaksi, joka vakuuttaa kerta kerralta enemmän. Vihan päivä on paitsi hieno epookkielokuva, myös kaunis ja inhimillinen tarina tuhoon tuomitusta rakkaudesta.

Elokuva sai ensi-iltansa natsihallinnon aikana, mutta onnistui kuitenkin välttämään sensuurin – joko natsit eivät osanneet yhdistää noitavainoja juutalaisvihaan, tai sitten he eivät vain välittäneet puuttua moiseen. Vaikka Vihan päivä nykyään tunnustetaankin mestariteokseksi, ei se saanut kotimaassaan kovinkaan mairittelevia arvosteluja osakseen. Ulkomailla se otettiin huomattavasti paremmin vastaan, jonka seurauksena Svensk Filmindustri kutsui Dreyerin Ruotsiin tekemään elokuvaa. Tältä matkalta syntynyt Kaksi ihmistä (Två människor, 1945) oli suuri pettymys niin ohjaajalle, tuottajalle kuin yleisöllekin.

VREDENS DAG, 1943 Tanska
Tuotanto: Palladium Productions Tuottajat: Carl Theodor Dreyer, Tage Nielsen Ohjaus: Carl Theodor Dreyer Käsikirjoitus: Carl Theodor Dreyer, Poul Knudsen, Mogens Skot-Hansen, Paul La Cour (hymnit) (Hans Wier-Jenssenin näytelmästä Anne Pedersdotter) Kuvaus: Karl Andersson Lavastus: Erik Aaes Leikkaus: Anne Marie Petersen, Edith Schlüssel Musiikki: Poul Schierbeck Puvustus: Karl Sandt Jensen, Olga Thomsen Äänitys: Erik Rasmussen
Näyttelijät: Preben Lerdoff Rye (Martin), Thorkild Roose (pastori Absalon Pedersson), Lisbet Movin (Anne Pedersdotter), Preben Neergard (Degn), Sigrid Neiiendam (Merete, Absalonin äiti), Albert Høeberg (piispa), Olaf Ussing (Laurentius), Anne Svierkier (Herlofs Marte)

Katsotut elokuvat: syyskuu 2013

Teuvo Puro & Jussi Snellman: Anna-Liisa
Kotimainen mykkäelokuva vuodelta 1922 kertoo tarinan Anna-Liisasta, tukkimieheksi lähteneen Mikon entisestä seuralaisesta, joka on salatun suhteen päätteeksi synnyttänyt lapsen ja tappanut sen metsään. Nyt nainen on menossa naimisiin, mutta pahaksi onneksi Mikko palaa maailmalta ja haluaa Anna-Liisan takaisin itselleen. KAVA:n restauroima printti oli kansainvälistä huippuluokkaa ja Forssan Mykkäelokuvafestivaaleilla tallennettu säestys tuki tapahtumia vahvasti. Yksi kotimaisen mykkäelokuvan suurista teoksista.

Carl Th. Dreyer: Glomdahlin morsian (Glomdalsbruden)
Dreyerin tuntemattomimmassa mykkäelokuvassa kaksi nuorta rakastaa toisiaan, vaikka tytön isä yrittääkin laittaa kapuloita nuorten suhteeseen. Yksinkertainen, kuvallisesti kaunis pastoraalidraama, josta puuttuu kuitenkin jotain oleellista: tunne.

Urban Gad: Die Arme Jenny
Uusintakatselu. Saksalaisdraama vuosimallia 1912 kertoo köyhän perheen tyttärestä, joka antautuu rikkaalle elostelijalle ja tulee tapahtuneen seurauksena ajettua ulos kodistaan. Värisyttävä ja vaikuttava draama, eikä vähiten naispääosan esittäneen Asta Nielsenin karisman vuoksi. Unohtaa ei tietysti sovi Urban Gadin hienoa ohjaustakaan. Erinomainen elokuva.

Victor Sjöström: Ingeborg Holm
Vuosi Die Arme Jennyn jälkeen valmistunut sosiaalidraama kertoo kauppiaan vaimosta, joka menettää miehensä äkillisen kuoleman myötä liikkeensä, kotinsa, lapsensa ja lopulta jopa järkensä. Karu ja kaunistelematon kuvaus naisen romahduksesta ei ole menettänyt iästään huolimatta lainkaan tehoaan.

Peter von Bagh: Kreivi
Kertomus kuuluisasta naisten huijaajasta, Pertti Ylermi Lindgrenistä, on kieltämättä erikoinen ja valtavirrasta poikkeava, mutta tarinaltaan pidemmän päälle valitettavan tylsä. Miehen menestystä naismaailmassa ei kyllä tämän perusteella tarvitse ihmetellä, sen verran sanavalmis kaveri taisi olla kyseessä. Kyllähän tämän katsoo ihan uteliaisuudesta, mutta tuskin tarvitsee Kreivin pariin enää palata.

Valentin Vaala: Laveata tietä
Mustalaishurmaajan (1929) romanimaailmasta on siirrytty salonkeihin ja kabinetteihin, joissa Theodor Tugain esittämä viulistikuuluisuus Antti Larto hurmaa kauniita naisia yksi toisensa jälkeen. Edeltäjäänsä parempi kokonaisuus, jossa Tugain tyylikäs pääosasuoritus nousee keskeiseen asemaan. Mukava, useamman katselukerran kestävä tuttavuus.

Peter Greenaway: The Pillow Book
Visuaalisesti rohkea ja kekseliäs tarina nuoresta naisesta (Vivian Wu), joka etsii partnereikseen miehiä, jotka osaavat kirjailla hänet kauniisti japanilaisten kirjoitusmerkkien peittoon. Samalla hän yrittää kirjoittaa kirjaa, joka kuitenkin palautetaan kustantajalta bumerangina takaisin: teksti ei ole edes sille käytetyn paperin arvoista. Niinpä nainen alkaa kirjoittaa kirjaa miesystävänsä vartalolle… Erikoinen teos.

Jevgeni Bauer: Kuoleva joutsen (Umirajushtshi lebed)
Bauerin eriskummallisista elokuvista eriskummallisin, kertomus mykästä ballerinasta (Vera Karalli), joka epäonnistuttuaan rakkaussuhteessaan heittäytyy täysillä tanssin maailmaan ja herättää erikoisen taiteilijan (Andrei Gromov) mielenkiinnon. Taiteilija pyytää naista malliksi maalaukseen, jonka on tarkoitus tavoittaa täydellinen kuoleman hetki. Hieno elokuva, Bauerin parhaimmistoa.

King Vidor: Ilveilijät (Show People)
Vidorin tarkkanäköinen Hollywood-satiiri pikkukaupungin tytöstä, josta tulee suuri tähti, mutta joka hukkaa siinä sivussa kaiken hienon ja ylvään, jota hänessä on koskaan ollut. Mykän kauden paras unelmakaupunkikuvaus.

Kon Ichikawa: Burmalainen harppu (Biruma no tategoto)
Tarina sotilaasta, joka jää sotatoimien päätyttyä ennemmin hautaamaan rintamalla kaatuneita tovereitaan kuin palaa kotiin. Rauhallinen, viipyilevä ja surumielinenkin kuvaus elämän kadottamisesta. Ihastuttaa etenkin henkisen puolen harmoniallaan, mutta jättää runsaasti pohdittavaa myös toista katselukertaa varten.

Aleksi Mäkelä: Vares – yksityisetsivä
Mäkelän ensimmäinen Vares-elokuva pesee Törhösen liukuhihnatuotokset mennen tullen ja Veijonen on Vareksena huomattavasti Reiniä vakuuttavampi. Toiminta on uskottavampaa ja tarinaan on panostettu myöhäisempiä elokuvia enemmän. Sivuosissa nähdään koko joukko kotimaisen elokuvan nimekkäitä näyttelijöitä, joista Kari Hietalahti on kaikkein hauskin. Ei tämä silti mikään klassikko ole, mutta voisi sitä aikansa hölmömminkin viettää kuin tämän parissa.

Yasujiro Ozu: Hogaraka ni ayume (engl. Walk Cheerfully)
Draamoistaan parhaiten muistetun Ozun gangsterielokuva on vaatimaton, toimintaa kaihtava draama rikollispomosta, joka rakastuu kauniiseen naiseen ja jättää entisen elämänsä tullakseen hyväksi ihmiseksi. Ozun urasta kiinnostuneet saanevat tästä enemmän irti kuin ne, joita japanilaismestarin elokuvat eivät ole ennenkään vakuuttaneet.

Herbert Brenon: …ja naiset rakastavat heitä (Dancing Mothers)
Naisen itsenäisyys tuntuu olevan miehille kova pala purtavaksi, sillä niin kauan kuin Ethel Westcourt kyhjöttää yksin kotona ja antaa miehensä juosta vieraissa ja tyttärensä notkua ravintoloissa, kaikki on hyvin. Kun äiti saa lopulta tarpeekseen ja lähtee itsekin irrottelemaan, on ihmissuhdesotku valmis. Hyvin roolitettu elokuva – etenkin Alice Joyce ja Clara Bow ovat mahtavia – joka päättyy juuri sellaiseen finaaliin kuin pitääkin.

Charles Chaplin: Ritari Siniparta (Monsieur Verdoux)
Chaplinin nerokas musta komedia naisia murhaavasta pankkivirkailijasta, joka lyödään lopulta rautoihin ja pistetään giljotiiniin. Elokuva, jossa kerronnan rytmi, komiikan iskevyys ja draaman koskettavuus kietoutuvat ensiluokkaisesti yhteen. Chaplinin paras äänielokuva ja parhaita koskaan tehtyjä elokuvia muutenkin.

Terrence Malick: To the Wonder
Tree of Lifen tavoin tehty, sirpaleinen kertomus amerikkalaismieheen rakastuvasta yksinhuoltajasta, joka muuttaa Ranskasta uudelle mantereelle ja kokee siellä parisuhteen onnen, arjen ja epäonnistumisen. Aavistuksen liian pitkä, mutta silti katsomisen arvoinen – ainakin jos pitää Malickin tyylistä. On tosin helppo ymmärtää myös sellaista katsojaa, jolle tämä(kin) Malickin elokuva esittäytyy tekotaiteellisena…

Tom Ford: A Single Man
Colin Firth esittää loistavasti amerikkalaisen yliopiston homoseksuaalista opettajaa, jonka pitkäaikainen miesystävä on kuollut auto-onnettomuudessa. Opettaja yrittää päästä surunsa yli ja elää jokapäiväistä arkeaan mahdollisimman onnistuneesti, mutta se ei ole aina niin helppoa. Keskiverto, yhden katselukerran elokuva.

Gustavo Serena: Assunta Spina
Varhaisen italialaisen elokuvan mestariteoksiin laskettu kertomus naisesta, jonka mies heitetään vankilaan ja tämän poissa ollessa nainen alkaa tapailla varatuomaria. Kun mies palaa naisen luo, on suhdesoppa valmis. Assunta Spinan suuruus ei auennut ainakaan ensimmäisellä katselukerralla, sillä draama tuntuu melko köykäiseltä ja kerronnassakin olisi parantamisen varaa. Naispääosan esittävä Francesca Bertini oli aikansa suuria tähtiä.

Jean Epstein: Kolmitahoinenpeili (La glace à trois faces)
Epsteinin mestariteos kertoo millaisena kolme eri yhteiskuntaluokassa elävää naista näkee nuoren rakastajansa. Nuorukaisen persoona jää arvoitukseksi, niin paljon henkilöiden mielipiteet vaihtelevat. Teknisesti varmaotteinen, kerronnaltaan piristävän poikkeava mykkätuotanto, joka pitäisi näyttää kaikille niille, joiden mielestä mykkäelokuvat ovat vain vanhanaikaista kerrontaa ja kankeaa, teatraalista näyttelemistä.

Ágnes Hranitzy & Béla Tarr: The Man from London
Sataman työntekijä näkee murhan. Huomatessaan, ettei voi auttaa uhria, hän pelastaa tämän matkalaukun, joka on täynnä rahaa. Mies päättää pitää rahat, mutta vähitellen omatunto alkaa soimata häntä, eikä mikään ole enää entisellään. Viipyilevä, pitkillä kohtauksilla ladattu rikoselokuva ei ole tekijöidensä absoluuttista parhaimmistoa, sillä jotenkin tuntuu, että tyyli menee tässä tapauksessa tarinan edelle. Silti mielenkiintoinen ja ainakin Tarrin elokuvista pitävien kannattaa katsoa tämä.

Yasujiro Ozu: Sono yo no tsuma (engl. That Night’s Wife)
Ozun ensimmäinen gangsterielokuva oli vaatimaton, mutta toinen on jo tasokkaampi, vaikka tämänkään kohdalla ei voida puhua mestariteoksesta. Dramaturgisesti ehyt, yhden vuorokauden ajalle sijoittuva kertomus köyhästä perheenisästä, joka tekee ryöstön saadakseen rahaa kuolemansairaan tyttärensä hoitoon, on yksinkertainen ja toimiva. Ozu hallitsee draaman ja sen syntymiseen vaikuttavat pienet yksityiskohdat suvereenisti.

William Wellman: Beggars of Life
Louise Brooksin esittämä orpo surmaa sadistisen ottoisänsä ja pakenee paikalle saapuvan Richard Arlenin kanssa lain pitkää kouraa. Kaksikon määränpää on Kanada, jossa he uskovat olevansa turvassa. Matka ei ole kuitenkaan helppo, sillä sen lisäksi että heidän on piileskeltävä poliiseilta, myös muut maankiertäjät aiheuttavat vaivaa. Erityisen ongelmallinen on muuan Oklahoma Red (Wallace Beery), joka on päättänyt ottaa Brooksin esittämän neitokaisen omakseen. Vauhdikas ja taidokkaasti toteutettu elokuva, jonka toivoisi näkevän joskus paremmalta lähdemateriaalilta kuin Grapevinevideon dvd-r:ltä.

Yasujiro Ozu: Hijosen no onna (engl. Dragnet Girl)
Ozun viimeinen gangsteritarina kertoo pikkurikollisesta, joka rakastuu nuoren jengitulokkaansa sisareen ja saa näin tyttöystävänsä näkemään punaista. Tämänkin elokuvan kohdalla voidaan puhua ennemminkin draamasta kuin perinteisestä gangsterielokuvasta, mutta se ei estä Hijosen no onnasta nauttimista, sen verran laadukkaasta elokuvasta on kyse.

Paul A. Kaufman: Return to the Batcave: The Misadventures of Adam and Burt
Televisiolle tehty hölmöily, jossa Adam West ja Burt Ward saavat kutsun autonäyttelyyn, jonka vetonaulana on alkuperäinen Batmobile. Kaara varastetaan kaksikon silmien alla ja niin alkaa huima takaa-ajo, jonka aikana palataan muisteloissa myös alkuperäisen Batman-sarjan pariin. Saattaa naurattaa yhden katselukerran verran, mutta todennäköisesti ei sitäkään.

Ilmari Unho: Härmästä poikia kymmenen
Poika nousee isäänsä vastaan ja uusi aika syrjäyttää vanhan tässä suomiklassikossa, jonka on ohjannut Ilmari Unho. Kertomus Pohjanmaan räyhähengistä, puukkojunkkareista, elää pitkälti hienojen maisemakuviensa ja miesnäyttelijöidensä (Tauno Palo, Yrjö Kantoniemi, Kalervo Nissilä) varassa. Kerronnan epätasaisuus ja runsas laulujen käyttö syövät kokonaisuutta, joka jää kuitenkin elämään vahvana kuvauksena menneen ajan tapahtumista.

René Clair: Eikä yksikään pelastunut (And Then There Were None)
Agatha Christien klassikkoromaanin ehkäpä kuuluisin filmatisointi on eloisa, näppärä ja huolella rakennettu, mutta samalla myös hieman pitkäpiimäinen ja sieluton. Kepeää sunnuntaiviihdettä, ei sen enempää.

Jacques Becker: Rakastajatar (Casque d’Or)
Rakkaus voi pelastaa miehen tai sitten syöstä hänet kadotukseen, kuten hyvin tiedämme. Tässä elokuvassa tapahtuu jälkimmäinen, sillä siitä hetkestä lähtien kun puuseppä menettää sydämensä kauniille kurtisaanille, hänen elämänsä lähtee laskettelemaan kohti tuhoa – olkoonkin, että hän saa sitä ennen kokea lyhyen onnen hetken rakastettunsa seurassa. Kauniisti kerrottu tarina, hienot roolisuoritukset ja vaikuttava ajankuvaus ovat tämän ranskalaisklassikon parasta antia.