Seitsemän samuraita

”Jopa karhut laskeutuvat vuorilta, kun niillä on kyllin nälkä.”

Japanilaisen elokuvan tunnetuimman mestarin Akira Kurosawan tunnetuin teos Seitsemän samuraita (Shichinin no samurai, 1954) on kulkenut mukanani koko elokuvaharrastukseni ajan. Muistan ihailleeni sitä suuresti lapsena, vähätelleeni nuorena ja sittemmin ottanut elokuvan uusintakatseluun useammin kuin kerran ikään kuin vakuuttuakseni sen emotionaalisesta ja kuvallisesta voimasta. Samalla Kurosawan mestariteos toimii edelleen hyvänä esimerkkinä siitä, kuinka reilusti yli kolmetuntisesta elokuvasta puristetaan paketti, joka ei missään vaiheessa tylsistytä katsojaa.

Elokuvan tapahtumien pääpaino on pienessä ja köyhässä vuoristokylässä, josta on tullut Japanin sisällissodan seurauksena syntyneiden rosvojoukkojen säännöllisten ryöstöretkien kohde. Nuoret maanviljelijät haluaisivat nousta kapinaan rosvoja vastaan, kun taas iäkkäämpi väestö on jo antanut ryöväreille periksi. Lopulta kyläläiset kysyvät neuvoa ryhmän vanhimmalta jäseneltä, jonka mukaan ainoa toimiva ratkaisu on palkata joukko samuraita kylän turvaksi. Tehtävä osoittautuu vaikeaksi, sillä kyläläisillä ei ole tarjota palkkioksi kuin ruokaa, mutta lopulta he onnistuvat pestaamaan samuraijoukon avukseen.

Seitsemän samuraita on perinpohjainen elokuva. Realismiin pyrkinyt Kurosawa ei ota missään vaiheessa ylimääräisiä askeleita tarinan kuljettamisen suhteen, vaan tapahtumat kulkevat omalla vahvalla painollaan eteenpäin. Tunti on kulunut, ennen kuin samurairyhmä on edes lähellekään koossa. Kaksi tuntia vierähtää, eikä rosvojoukkoa ole nähty kuin alkujaksossa. Tällainen rauhallisuus saattaisi kääntyä elokuvaa vastaan, mutta Kurosawa pakottaa katsojan antautumaan tarinalle, tapahtumille ja hahmoille muutenkin kuin pintapuolisesti. Jokainen keskeinen hahmo, olipa kyseessä samurai tai kyläläinen, tulee näin katsojalle tutuksi aivan pienintäkin piirtoa myöten. Heistä paljastuu uusia puolia tarinan edetessä ja lopulta katsoja huomaa, etteivät kaikki suinkaan ole sitä, mitä ovat uskotelleet olevansa. Seitsemästä samuraista ei ole kovinkaan pitkä hyppäys Sergio Leonen upeaan Huuliharppukostajaan (C’era una volta il West, 1968). Mukaan ujutettu huumori keventää sopivasti tiivistunnelmaista tarinaa, joka ajautuu vääjäämättä kohti väkivaltaista loppuhuipentumaansa.

Reilun kahden tunnin jälkeen väkivalta pääsee valloilleen, kun ratsain saapuva rosvojoukko hyökkää kylään. Taloja poltetaan, eikä ketään säästetä verenvuodatuksessa, josta puuttuu kaikki myöhempien sotaelokuvien tyylittely ja kuvallinen kauneus. Vesisade piiskaa kylän raitin mutavelliksi, jonka keskellä käydään periksiantamatonta kamppailua kylän ja sen asukkaiden tulevaisuudesta. Samuraiden viisas johtaja Kambei (loistavasti rooliin sopiva Takashi Shimura) johtaa suuren strategin tavoin joukkoaan kohti voittoa, joka on saavutettavissa vain verellä ja kuolemalla. Aivan kuin tässä ei olisi tarpeeksi, Kurosawa lyö vielä kaiken kaaoksen ja tappamisen jälkeen yhden ässän pöytään: kun kuolleet on haudattu, elämä muuttuu nopeasti takaisin normaaliksi ja samuraiden suurtyö painuu unohduksiin noustakseen esille korkeintaan legendoissa ja tarinoissa. Kuva henkensä menettäneiden samuraiden hautakummusta on huomattavasti alakuloisempi kuin John Sturgesin hienon lännenversion Seitsemän rohkeaa miestä (The Magnificent Seven, 1960) onnellisempi lopetus.

”Seitsemän samuraita osoittaa mitä voidaan saavuttaa, kun ihmiset unohtavat eroavaisuutensa, ja se on tarpeeksi rehellinen osoittaakseen, että heidän uhrauksensa usein tapahtuvat turhan takia.” (Joseph L. Anderson & Donald Richie: Kolme japanilaista ohjaajaa).

SHICHININ NO SAMURAI, 1954 Japani
Tuotanto: Toho. Tuottaja: Shojiro Motoki. Ohjaus: Akira Kurosawa. Käsikirjoitus: Shinobu Hashimoto, Hideo Oguni, Akira Kurosawa. Kuvaus: Asakazu Nakai. Lavastus: So Matsuyama. Musiikki: Fumio Hayasaka.
Näyttelijät: Takashi Shimura (Kambei), Toshiro Mifune (Kikuchiyo), Yoshio Inaba (Gorobei), Seiji Miyaguchi (Kyuzo), Minoru Chiaki (Heihachi), Daisuke Kato (Shichiroji), Ko Kimura (Katsushiro), Kamatari Fujiwara (Manzo), Kuninori Kodo (Gisaku), Bokuzen Hidari (Yohei).

Katsotut elokuvat: tammikuu 2016

Michael Cimino: Portti ikuisuuteen (Heaven’s Gate)
Ciminon suurwestern on kertomus rahan ja väkivallan avulla rakennetusta maasta eli Yhdysvalloista. Siirtolaisiin kyllästyneet karjaparonit palkkaavat joukon pyssymiehiä tappamaan ei-toivotut tunkeilijat ja onnistuvatkin siinä, koska laki on heidän puolellaan. Yksi kaikkien aikojen mahtavimmista lännenelokuvista.

Sergio Leone: Huuliharppukostaja (C’era una volta il West)
Leonen lännenooppera sijoittuu puolestaan rautateille. Salaperäinen muukalainen saapuu pieneen radanvarsikylään tapaamaan murhamiestä, joka ei edes tiedä muukalaisen saapumisen syytä. Tasapainoinen ja hillitty, aikuismainen western sisältää koko joukon kuolemattomia lausahduksia itse kunkin roolihahmon suusta.

Terence Young: Verenpunainen aurinko (Red Sun)
Charles Bronson ja Toshiro Mifune jäljittävät japanilaisdiplomaatilta varastettua samuraimiekkaa viihdyttävässä, joskaan ei kuolemattomassa lännenelokuvassa.

Raymond Bernard: Väärä tsaarintytär (Tarakanova)
Historiallinen suurelokuva nuoresta romaninaisesta, joka yritetään kammeta valtaistuimelle edellisen hallitsijan tyttärenä. Ulkoasultaan viehättävä elokuva jäi Bernardin viimeiseksi mykkäelokuvaksi.

Jacques Feyder: Visages d’enfants (engl. Faces of Children)
Uusperheen ongelmia pienessä alppikylässä. Äidittömän perheen kurjuutta ja ydinperheen tärkeyttä korostetaan ehkä liiaksi, mutta lopputulos on silti mestarillinen. Lapsikuvaus on aitoa, lapsinäyttelijät ovat luonnollisia ja etenkin kapinoivaa, äidin muistoon takertuvaa Jeania esittävä Jean Forest osoittaa olevansa yksi elokuvahistorian suurimmista tahollaan.

Marko Röhr, Kim Saarniluoto: Järven tarina
Metsän tarinan (2012) hengessä tehty dokumentti suomalaisista järvistä, niiden asukkaista ja niihin liittyvästä mytologiasta. Otos paikallaan uiskentelevasta hauesta jäi ikuisesti mieleeni.

Jacques Feyder: Gribiche
Sotaleskeksi jäänyt pariisilaisnainen antaa pienen poikansa adoptoitavaksi rikkaalle amerikkalaisnaiselle, joka lupaa tarjota pojalle parhaan mahdollisen koulutuksen. Keskinkertainen, mutta silti opettavainen tarina osoittaa, ettei omaa onneaan voi rakentaa toisen ihmisen kautta.

Jorma Nortimo: Rovaniemen markkinoilla
Rillumarei-klassikko kolmesta etelän kaveruksesta ja heidän seikkailuistaan lapin kultamailla. Siiri Angerkoski on Muhoksen Mimmin roolissa hulvaton.

Ville Salminen: Lentävä kalakukko
Meno matkustajajunassa voi olla yllättävän mutkikasta ja repäisevää. Esa Pakarinen viihdyttää lämminhenkisellä persoonallaan ja muutamalla hauskalla laulullaan. Hyvän tuulen elokuva.

Edward F. Cline: Ryysyläinen (The Rag Man)
Jackie Coogan ja Max Davidson esittävät köyhiä romukauppiaita, jotka saavat Maxilta huijatun omaisuuden haltuunsa ja näin myös mahdollisuuden parempaan elämään. Yhden katselukerran erikoisuus.

Valentin Vaala: Ihmiset suviyössä
Suomalaisen elokuvan kestävimpiä klassikoita, yhden viikonlopun ajalle sijoittuva kertomus maaseutuyhteisöstä, jossa kuollaan ja synnytään, rakastutaan ja riidellään, tapetaan ja tapellaan.

Valentin Vaala: Niskavuoren naiset
Niskavuori-sarjan esikoinen kertoo koululle opettajattareksi tulleen Ilonan ja häneen rakastuvan, naimisissa tahollaan olevan Niskavuoren Aarnen suhteesta. Loistavat näyttelijät kompensoivat paikoin raskassoutuista tarinankerrontaa.

A. Edward Sutherland: Sankareita satoi tai paistoi (Behind the Front)
Taskuvaras ja häntä takaa-ajava etsivä pestautuvat maailmansotaan matkalla olevan armeijan joukkoihin ja toisiaan tunnistamatta ystävystyvät. Wallace Beeryn ja Raymond Hattonin yhteistyön aloittanut mykkäfarssi ei kummempia tarjoa.

Frank Borzage: Humoreski (Humoresque)
Borzagen ensimmäisenä merkittävänä elokuvana pidetty Humoreski kertoo New Yorkin ghetosta maailmanmaineeseen nousseen venäläissiirtolaisten pojan tarinan. Huippuviulistin elämä muuttuu dramaattisesti hänen osallistuttuaan maailmansotaan, mutta borzagemaisen lämminhenkinen loppu pelastaa kaikkien päivän – jopa katsojankin.

Dome Karukoski: Leijonasydän
Jos pisteitä jaettaisiin hyvän tarkoituksen perusteella, Karukosken teoksella olisi mahdollisuuksia. Suomalaisista uusnatseista kertova Leijonasydän on kuitenkin kaikin puolin surkea elokuva, joten eipä tälle oikein pisteitä voi antaa. Miettikääpä dialogia, ei kai kukaan oikeasti tuolla tavalla puhu? Lopputekstit olivat elokuvan parasta antia.

Erik Carson: The Octagon – hiljaiset tappajat (The Octagon)
Tylsääkin tylsempi Chuck Norris -häröily, jossa maestro jahtaa kaikenlaisia kummallisuuksia osaavia ninjoja. Mukana menossa Lee Van Cleef.

Ernst Lubitsch: Carmen
Lubitschin railakas ja rohkea näkemys kuuluisasta aiheesta on pääosaa esittävän Pola Negrin näytöstä alusta loppuun: tätä elokuvaa katsoessa ei tarvitse ihmetellä, miksi raketin lailla elokuvamaailman tähdistöön noussut puolalainen teki aikalaisiinsa niin suuren vaikutuksen.

George Miller: Mad Max: Fury Road
Ensin ajellaan aavikolla yhteen suuntaan, sitten toiseen – ja koko ajan tapellaan. Tyhjänpäiväinen ja tylsä elokuva.

Kenji Mizoguchi: Gionin sisarukset (Gion no kyudai)
Kahden geishasisaruksen elämästä kertova elokuva osoittaa, kuinka heikoilla jäillä nainen liikkuu, jos hänellä ei ole vahvaa miestä taustallaan. Sisaruksista rauhallisempi ja alistuvampi saa kokea, kuinka temperamenttinen ja miehiä hyväksi käyttävä sisar joutuu maksamaan käytöksestään kovan hinnan. Mizoguchin ensimmäisenä mestariteoksena pidetty elokuva.

Cornelius Hintner: Die Würghand (engl. The Strangling Hand)
Kaunis Rose pyörittää rikkaita miehiä miten tahtoo, mutta menee lopulta liian pitkälle ja kokee kauhean lopun pettämänsä miehen isän käsien kautta. Itävaltalainen mykkäelokuva.

Jean Renoir: Nana
Stroheimilainen näkemys rahan ja seksin vaikutusvallasta ja siitä, kuinka ne avaavat ovia, jotka muuten pysyisivät kiinni. Hieno teos, jonka arvostus on vuosikymmenten aikana ansaitusti noussut.

Quentin Tarantino: The Hateful Eight
Erittäin komean näköinen, mutta liikaa tylsänpuoleista dialogia sisältävä western kertoo palkkionmetsästäjästä, joka on viemässä murhasta syytettyä naista hirsipuuhun. Matka keskeytyy lumimyrskyn vuoksi ja pysähdyspaikaksi valikoituneessa majatalossa käydään lopulta verihurmeinen välienselvittely, josta jokainen paikalla olija pääsee osalliseksi. Samuel L. Jacksonin kertomus sisällissodan veteraanin pojan kohtalosta on rimanalitus, jollaista ei olisi Tarantinonkaan elokuvassa odottanut kuulevansa.

Jack Arnold: Vieraat ulkoavaruudesta (It Came from Outer Space)
Arnoldin ensimmäinen scifi-elokuva kertoo maahan pudonneen meteorin sisällä matkustavasta alienista. Kuten tavallista, kukaan ei usko silminnäkijää ennen kuin on liian myöhäistä. Kiinnostava, mutta turhan verkkainen elokuva ei nouse Arnoldin muiden 1950-luvun klassikoiden tasolle.

Don Siegel: Tappajat (The Killers)
Lee Marvin ja Clu Gulager jahtaavat suuret rahat puhaltanutta roistoryhmää, jonka jokainen jäsen yrittää pelastaa itsensä pinteestä parhaalla mahdollisella tavalla. Nimivahva näyttelijäryhmä (Angie Dickinson, Ronald Reagan, John Cassavetes) tekee takuuvarmaa työtä, eikä toimintaa säästellä rahtuakaan. Tiukka paketti.

Satyajit Ray: Mahapurush (engl. The Holy Man)
Rikas leskimies ryhtyy pyhän miehen opetuslapseksi. Hänen tyttärensä päättää tehdä samoin, tosin vain antaakseen opetuksen poikaystävälleen. Vaatimaton elokuva, jonka pointti meni ensimmäisellä katselukerralla täysin ohi.

Edward Sutherland: Sankarit merellä (We’re in the Navy Now)
Wallace Beery ja Raymond Hatton koheltavat merisotilaina liiankin yritteliäässä sotilasfarssissa.

Jean Epstein: Les aventures de Robert Macaire (engl. The Adventures of Robert Macaire)
Pitkä ja pitkäveteinen kertomus Ranskan maaseudulla kuljeksivasta veijarikaksikosta. Kaverusten seikkailumatka on kyllä näyttävä, mutta samalla myös auttamattoman tylsä ja sieluton: hitaasti ja tasapaksusti etenevässä tarinassa ei ole yhtään huippukohtaa, johon takertua. Pitkät välitekstit tekevät elokuvasta entistä raskaamman seurata, eivätkä hahmojen väliset jännitteet toimi kuin ajoittain.

Jean Epstein: Mogulien leijona (Le lion des Mogols)
Tähtinäyttelijä Ivan Mozzhuhinin käsikirjoittama tarina nuoresta, hallitsijaansa vastaan nousevasta prinssistä, joka pakenee kotimaastaan aina Pariisiin saakka. Näyttävä, mutta muilta osin vaatimaton elokuva on yksi nimike lisää molempien suurmiesten filmografiaan.

Alejandro Gonzalés Iñárritu: The Revenant
Leonardo DiCaprio tekee yhden uransa hienoimmista roolisuorituksista eränkävijä Hugh Glassina, jonka hänen matkatoverinsa jättävät metsään kuolemaan karhun hyökättyä miehen kimppuun. Glass kuitenkin toipuu ja lähtee takaa-ajoon. Karhun hyökkäys on todella vaikuttavasti tehty. Pituutta on hivenen liikaa, mutta lähes kolmituntinen elokuva on silti vaivatonta katsoa läpi – toisin kuin vaikkapa Tarantinon uutukainen.

Akira Kurosawa: Rashomon – paholaisen temppeli (Rashômon)
Kurosawan klassikkoteos kertoo metsässä tapahtuneesta välikohtauksesta, jonka seurauksena muuan mies tapettiin. Vai tekikö hän sittenkin itsemurhan? Neljä silminnäkijää kertoo tapahtuneesta kukin oman versionsa ja katsojan tehtäväksi jää päätellä, kuka puhuu totta ja kuka itselleen mieluisalla tavalla. Kurosawan parhaimmistoa.

Katsotut elokuvat: joulukuu 2015

Jouko Aaltonen: Tunteiden temppelit
Ihastuttava, lämminhenkinen ja haikeakin dokumentti kotimaamme elokuvateattereista ja elokuvakulttuurin muuttumisesta mykkäkauden pyhätöistä tämän päivän multiplekseihin.

Edvin Laine: Niskavuoren Heta
Niskavuori-sarjan kolmannen elokuvan päähenkilönä on renki Akustin vaimoksi päätyvä Heta, jonka ylpeys ei salli hänen koskaan kohdella miestään tasaveroisesti muiden kanssa. Katkera Heta vähättelee miehensä saavutuksia aina tämän kuolinvuoteelle asti. Tyylikäs kotimaisen elokuvan perusteos.

Wes Anderson: The Grand Budapest Hotel
Mainio ja viihdyttävä komedia, jossa Ralph Fiennesin esittämä suuren hotellin vastaanottovirkailija seikkailee Euroopassa maailmansotien välisenä aikana. Mukana menossa koko joukko nimekkäitä näyttelijöitä Bill Murraysta Adrien Brodyyn ja Jude Lawsta Willem Dafoeen.

Edward Sedgwick: Kalpean kreivin häät (Spite Marriage)
Buster Keatonin viimeisen mykkäelokuvan päähenkilö on kaunista teatteritähteä jumaloiva herrasmies, joka saa mahdollisuuden viedä ihastuksensa alttarille. Mutta onko liitto vain kulissia vai aitoa rakkautta? Vauhdikas, joskin persoonattoman oloinen mykkähupailu.

Satyajit Ray: Ganashatru (engl. An Enemy of the People)
Kunnianarvoisa lääkäri huomaa, että läheisen temppelin juomavesi sairastuttaa ihmiset. Kun hän yrittää tuoda asian julki, hän saa vastaansa sekä paikalliset poliitikot että temppelin ylläpitäjät. Mitä voi sanoa julkisuudessa ja mitä jättää sanomatta, siinä Rayn upean elokuvan sisältö tiivistettynä.

Raymond Bernard: Puuristit (Les Croix de bois)
Ensimmäiseen maailmansotaan sijoittuva mestariteos, jota sotaveteraanit pitivät parhaana suursodasta tehtynä elokuvana.

Valentin Vaala: Linnaisten vihreä kamari
Hienon näköistä, mutta kerronnaltaan laahaavaa ja paikoin jopa tylsää kotimaista kauhuromantiikkaa. Dvd:n ekstrana Ranskasta löytynyt pätkä Tulion kadonneesta elokuvasta Nuorena nukkunut.

Teuvo Puro: Meren kasvojen edessä
Kauhuelementtejä sisältävä draama, jossa saaristolaistyttöön ihastunut nuorimies koettaa selvittää tytön kotisaaren synkkää menneisyyttä. Suomalaisen mykkäelokuvan parhaimmistoa.

Satyajit Ray: Kapurush (engl. The Coward)
Maaseudulla matkaava nuorukainen saa yösijan rikkaan miehen luota ja toteaa, että miehen vaimo on hänen entinen tyttöystävänsä. Nuorukaisen tunteet ja muistot heräävät, mutta nainen ei tunne enää samoin. Vähäeleinen draama, jossa keskiöön nousevat elämässä tehdyt teot ja valinnat.

Pekka Parikka: Talvisota
Lupaavasti alkava, mutta loppua kohden pelkäksi räiskimiseksi ja pommittamiseksi muuttuva kuvaus talvisodan taisteluista. Kyseessä nimenomaan pitkä versio.

Paul Fejos: Kaksi nuorta sydäntä (Lonesome)
Fejosin kuuluisin mykkäelokuva lähentelee Borzagen ja Murnaun rakkauselokuvia, mutta ei aivan yllä niiden tasolle. Kertomus naapureina asuvien, toisiinsa tutustuvien ja rakastuvien nuorten iltapäivästä on mainio, mutta toteutukseltaan turhan kokeellinen – aivan kuin Fejos olisi halunnut käyttää kaikkia mahdollisia tehokeinoja ja temppuja tarinan kertomiseen, vaikka yksinkertainen olisi ollut tässä tapauksessa kauneinta.

Charles Chaplin: Parrasvalot (Limelight)
Chaplin esittää iäkästä varieteetaiteilijaa, jonka parhaat vuodet alkavat olla jo takanapäin. Herkkä ja tunnelmallinen draama, jossa mestarikoomikko ei säästele taitojaan. Katsottu Regent Street Cinemassa, Lontoossa.

Harry Lachman: It Happened in Hollywood
Mykän kauden westerntähti putoaa tyhjän päälle äänielokuvan myötä, mutta yrittää silti uskotella suurimmalle fanilleen olevansa edelleen jotain. Turhan tuntematon kuvaus äänielokuvan murroksesta.

B. E. Doxat-Bratt: Pierrette (Laughter and Tears)
Köyhä taidemaalari lyö itsensä läpi, päätyy Pariisiin rikkaan kreivittären leikkikaluksi ja unohtaa taustansa täydellisesti. Keskiverto elokuva pilataan typerääkin typerämmällä lopulla.

Henry Selick: Painajainen ennen joulua
Tim Burtonin tuottama stop-motion – animaatio kurpitsakuningas Jackistä, joka haluaa esiintyä joulupukkina koko maailmalle ja siitäkös syntyy sekamelska. Hersyvän hauska, täynnä oivallisia visuaalisia keksintöjä ja musiikkinumeroita oleva klassikko.

George Stevens: Jättiläinen (Giant)
Teksasin sydänmaille, suurtilallisen maailmaan ja elämään sijoittuva eepos esittelee Amerikan historiaa vuosikymmenten ajalta: kuinka suuret laidunmaat väistyivät öljyn tieltä ja vanhat arvot saivat tehdä tilaa uuden ajan pröystäilylle. Rasismi ei silti katoa minnekään. Näyttelijät ovat loistavia ja tarinassa on potkua, mutta saksia olisi tarvinnut siellä täällä. James Deanin viimeinen elokuva.

Yasujiro Ozu: Chichi ariki (engl. There Was a Father)
Leskeksi jääneen isän ja hänen nuoren poikansa tiet erkanevat isän töiden vuoksi ja vaikka he pitävät tiiviisti yhtä, heidän välinsä eivät palaa koskaan ennalleen. Tuntemattomampaa Ozua: tarinassa on kyllä ideaa, mutta siitä puuttuu sodan jälkeen löytynyt mestarillinen kädenjälki.

Quentin Tarantino: Reservoir Dogs
Kompakti, kiinnostava ja höyryjunan tavoin etenevä kertomus epäonnisesta jalokiviryöstöstä on edelleen ohjaajansa paras elokuva.

Erich von Stroheim: Blind Husbands
Keskieurooppalaiseen lomakeskukseen sijoittuva kolmiodraama on tasapainoinen ja uskottava kuvaus itsestäänselvyydeksi muuttuneesta avioliitosta. Loppuhuipentuma olisi saanut olla värikkäämpi, mutta toimii silti näinkin. Stroheimin esikoisteos, katselussa Itävallan elokuva-arkiston pidempi versio.

Howard Hawks: Rio Bravo
Hawksin hienoin elokuva ja yksi hienoimmista elokuvista ylipäätään: hahmot ovat värikkäitä, dialogi mehukasta ja toimintaa on mukana sopivin annoksin tarjoiltuna. Ystävyys ja luottamus, siinä avaimet kaikkeen menestykseen.

Teinosuke Kinugasa: Helvetin portti (Jigokumon)
Kapinallinen maalaissamurai rakastuu hallitsijan palveluksessa olevan samurain vaimoon ja koettaa saada pakottamalla tämän rakastumaan itseensä – kohtalokkain seurauksin. Komeissa väreissä kuvattu elokuva kärsii hienoisesta yllätyksettömyydestä, vaikka omaakin ajattoman ja yleismaailmallisen opetuksen.

Stanley Kubrick: Hohto (The Shining)
Mestariteos.

Puuristit

Toinen maailmansota on täyttänyt ihmiskunnan kollektiivisen muistin niin perusteellisesti, että toisinaan tuntuu siltä kuin ensimmäistä maailmansotaa ei olisi koskaan ollutkaan. Jälkimmäisen suursodan seurauksena sen edeltäjää on käsitelty hyvin ylimalkaisesti ja ainoastaan satunnaisesti nostettu takaisin valokeilaan. Lukuisista elokuvaversioistakin vain harvat ovat jääneet ihmisten mieleen, vaikka ne ansaitsisivatkin paljon enemmän.

Yksi tällainen unohdettu mestariteos on ranskalaisen Raymond Bernardin vuonna 1932 ohjaama Puuristit (Les Croix de bois), jonka aikana ”vuosikymmenien ajan sotaveteraanit itkivät tunnistaessaan oman kokemuksensa siinä”. (Antti Alanen).  Se on kertomus Ranskan armeijan 39. jalkaväkidivisioonasta ja sen vaiheista sodan keskellä. Roland Dorgelèsin samannimiseen menestysromaaniin pohjautuvan elokuvan näennäisenä päähenkilönä on vapaaehtoisena värväytynyt lakimiesopiskelija Gilbert Demachy, mutta tosiasiassa tarina käsittelee divisioonaa ja sen sotilaita laajemmin, samaan tapaan kuin Väinö Linna Tuntemattomassa sotilaassa (1954). Kansakuntaa läpileikkaava käsittelytapa ei ole nykykatsojan silmin kenties erikoinen, mutta sopii Puuristeihin erinomaisesti.

Ernst Lubitschin mukaan ”amerikkalaiset haluavat todellisuuden sellaisena kuin se ei ole”. Tämä on pätenyt iät ajat erityisesti sotaelokuviin, joiden todenmukaisuus ja uskottavuus eivät ole lähelläkään eurooppalaisten virkaveljiensä tasoa, vaikka suosiossa ne poikkeuksetta peittoavatkin vanhan mantereen tuotannot. Suotta mukaan liitetyt ihmissuhdekuviot ovat monesti syöneet tehoja itse pääasialta, sodan järjettömyyden kuvaukselta. Siksi sotaelokuvien parhaimmistoa ei löydäkään valtameren tuolta puolen. Sodan käsittelijänä Bernard saavuttaa tason, johon olivat toistaiseksi yltäneet vain hänen neuvostoliittolaiset kollegansa ja jonka ani harva on myöhemminkään tavoittanut - poikkeuksina Lewis Milestonen Länsirintamalta ei mitään uutta (All Quiet on the Western Front, 1930) ja Stanley Kubrickin Kunnian polut (Paths of Glory, 1957).

Aivan kuten kaikki suuret, sodan tavalla tai toisella läpikäyneet elokuvantekijät, myös Bernard riisuu tappamisesta kaiken glamourin ja kunnian, antaa hengitystilaa hahmoille ja syventää niiden persoonallisuutta, tapattaa koruttomasti sotilaita toinen toisensa perään ja räjäyttää heitä säälimättä kappaleiksi, heittää miesten päälle verta, hiekkaa ja mutaa. Konekivääripesäkkeen valtaamisessa ei lasketa ihmishenkiä, kymmenpäiväinen tykistökeskitys niittää sotilaita rintaman molemmin puolin jättämättä oikeastaan kenellekään mitään voitettua. Viimeiset kuvat sotilaista kantamassa puuristejä ovat unohtumaton muistutus mielettömyydestä, joka tuhosi miljoonien ja taas miljoonien ihmisten elämän. Kokonaisuuden viimeistelee tyylikäs ratkaisu jättää taistelukohtaukset tyystin ilman pauhaavaa musiikkia ääniraidan koostuessa vain miesten tuskanhuudoista, konekiväärin nakutuksesta ja pommien räjähtelystä.

Puuristit oli valtava menestys. Ensi alkuun Dorgelèsin romaanin filmaamista pidettiin epäilyttävänä yrityksenä siirtää suursuositun kirjan tapahtumat valkokankaalle, mutta huoli osoittautui turhaksi ja pahimpienkin skeptikoiden kerrotaan poikkeuksetta hyväksyneen Bernardin näkemykset. Veteraanit ottivat elokuvan avosylin vastaan ja itsekin sodassa taistelleen Charles Vanelin mukaan ”meidän ei tarvinnut näytellä, meidän täytyi vain muistella”. Elokuvan oikeudet myytiin Yhdysvaltoihin, mutta Hollywood ei saanut koskaan omaa virallista versiotaan aikaiseksi. Vähitellen Bernardinkin elokuva alkoi unohtua ja toisen maailmansodan hallitessa valkokankaita se painui suurelta kansainväliseltä yleisöltä pitkäksi aikaa piiloon. Kiitos Masters of Cineman ja Criterionin, tämäkin elokuva on nykyään jokaisen saatavilla.

LES CROIX DE BOIS, 1932 Ranska
Tuotanto: Pathé-Natan Tuottaja: Bernard Natan Ohjaus: Raymond Bernard Käsikirjoitus: Raymond Bernard, Roland Dorgelès (jälkimmäisen romaanista) Kuvaus: Jules Kruger, René Ribault Lavastus: Lucien Grumberg Leikkaus: Jean Perrier
Näyttelijät: Pierre Blanchar (Gilbert Demachy), Charles Vanel (alikersantti Bréval), Raymond Aimos (Fouillard), Antonin Artaud (Vieublé), Paul Azaïs (Broucke), René Bergeron (Hamel), Raymond Cordy (Vairon), Marcel Delaître (kersantti Berthier), Pierre Labry (Bouffioux), Géo Laby (Belin)

Katsotut elokuvat: marraskuu 2015

Ben Affleck: Argo
Hyvin kerrottu ja ajankuvaltaan uskottavasti toteutettu kertomus “yövieraista”, yhdysvaltalaisista diplomaateista, jotka jäivät Iranin kansannousun jalkoihin vuonna 1979 ja onnistuivat pakenemaan Kanadan suurlähettilään luo turvaan. Affleckin esittämän CIA-taiturin tehtäväksi tulee tuoda diplomaatit kotiin. Ellei lopussa olisi turhan paljon läheltä piti –tilanteita, tämä voisi olla pienimuotoinen mestariteos. Hyvä se on näinkin.

Sam Mendes: 007 Spectre
Taas yksi Bond-rymistely, joka on toimintaelokuva toimintaelokuvien joukossa. Tehosteita riittää ja ammuskeluakin sinne tänne, mutta kaikki agentille ominainen loistaa poissaolollaan. Selkeästi edeltäjäänsä heikompi.

Terence Fisher: Dracula
Christopher Leen ensimmäinen kerta pimeyden prinssinä oli komeampi kuin muistinkaan – tai sitten Night Visionsin näytöksessä se vain tuntui siltä. Tarinan kömpelyys ja tyhjyyttään kaikuvat vuorosanat unohtuivat, kun Lee ja Peter Cushing ottivat yhteen unohtumattomassa finaalissa.

Wes Craven: Painajainen Elm Streetillä (A Nightmare of Elm Street)
Elokuvasarjan ensimmäinen osa on lukuisista katselukerroista huolimatta silkkaa rautaa. Klassikko, jonka sai Night Visionsissa nähdä viimeinkin isolta kankaalta.

Roberto Minervini: The Other Side
Night Visionsin yllätyshelmi. Kahteen osaan jaettu tarina Amerikan peräkyliltä, jossa ensimmäisen puoliskon ajan seurataan yhteiskunnan laidalla elelevää huumediileriä ja tämän yhteisöä, toisen puoliskon koostuessa asehullujen sotaharjoituksia. Tutustumisen arvoinen, tällaisia ei ihan joka päivä tule vastaan.

Robin Hardy: Uhrijuhla (The Wicker Man)
Poliisi saapuu syrjäiselle saarelle tutkimaan pienen tytön katoamista. Kukaan saaren asukkaista ei tunnu olevan tietoinen tapahtuneesta, joten poliisin nuuskiminen alkaa herättää asukkaissa pahaa verta. Kliimaksi on unohtumaton, vaikka en minä tästä ihan niin paljon irti saa kuin monet muut. Night Visionsin helmiä.

Jason Lei Howden: Deathgasm
Night Visionsin ohilaukaus omalla kohdallani. Yhdistelmä heavya ja zombieita toimii paperilla, mutta toteutus on vedetty aivan liian överiksi, jotta siitä voisi nauttia. Olen tosikko.

Joseph Henabery: Cobra-käärme (Cobra)
Rudolph Valentino esittää nuorta italialaiskreiviä, joka antaa rakkauden lipua sormiensa välistä ystävänsä hyväksi. Vähäeleisesti näyttelevä Valentino tekee yhden parhaista roolisuorituksistaan, Nita Naldi on uskottava vamppi ja Gertrude Olmstead oiva valinta hyveellisen naisen rooliin.

Clarence Brown: Kotka (The Eagle)
Romantiikkaa, draamaa ja ulkoista loistokkuutta hehkuva Kotka oli Rudolph Valentinon hyppy Douglas Fairbanksin tyylisten elokuvien maailmaan. Monilta osin esikuvansa tasapäisesti haastava elokuva kaatuu lopulta toiminnan puutteeseen, vaikka juoni sitä huutaakin – eihän talonpoikia sortavaa ilkeää maanomistajaa ja hänen joukkojaan kukisteta pelkällä romanttisella puheella.

Rex Ingram: Nuoria sydämiä (The Conquering Power)
Tarina köyhästä nuorukaisesta (Rudolph Valentino), rikkaasta ja ilkeästä sedästä (Ralph Lewis) ja tämän tyttärestä (Alice Terry), jonka kättä setä ei suostu luovuttamaan veljenpojalleen. Kuvat rahanhimon sokaisemasta Lewisista ovat huikeita. Ingramin parhaita elokuvia, Valentinon viimeinen filmi Metrolle.

George Melford: Kaappaajakapteeni (Moran of the Lady Letty)
Rikas ja tylsistynyt nuorukainen (Valentino) haaveilee jättävänsä seurapiirit taakseen ja aloittavansa uuden elämän jossain muualla. Hänen toiveensa toteutuu odottamattomalla tavalla, kun kovapintaisen merikarhun miehistö shanghaiaa hänet Meksikoa kohti suuntaavalle alukselleen. Juoni on erikoinen eikä välttämättä kaikkein uskottavin, mutta George Melfordin energinen ohjaus pitää elokuvan pinnalla.

Sidney Olcott: Monsieur Beaucaire
Tylsä ja mitäänsanomaton pukupatsastelu, joka palautti Valentinon takaisin Famous Players-Laskyn riveihin lähes kahden vuoden lakkoilun ja kiukuttelun päätteeksi.

Terence Fisher: Gorgon-hirviö (The Gorgon)
Christopher Lee ja Peter Cushing tekevät yllättävän vähäpätöiset roolit tässä Hammer-yhtiön kauhuelokuvassa, jossa yritetään saada ihmiset kiveksi muuttava Gorgon-hirviö hengiltä. Jaaritteleva, paikoin puiseva ja tylsäkin, mutta myös tunnelmallinen.

Febo Mari: Fauni (Il Fauno)
Italialainen mykkäelokuvahelmi, jossa romantiikannälkäinen nainen kokee rakkausseikkailun yöllä henkiin heräävän fauni-patsaan kanssa.

Spike Lee: Do The Right Thing – kuuma päivä (Do The Right Thing)
Vuoden kuumin päivä newyorkilaisessa lähiössä on myös päivä, jolloin mustien ja italialaisten väliset rotuerimielisyydet ryöstäytyvät käsistä ja muuttuvat väkivaltaisiksi. Tunnelmaltaan intensiivinen, mutta henkilöiltään lähes yhdentekevä elokuva on maineeltaan klassikko, mutta en minä jaksa tätä toiste katsoa.

Allan Dwan: Rautanaamio (The Iron Mask)
Douglas Fairbanksin tyylitietoinen ja haikea mykän kauden jäähyväisteos johdattelee muskettisoturit tarujen maailmaan. Ihastuttava elokuva.

John Sturges: Seitsemän rohkeaa miestä (The Magnificent Seven)
Länkkäriversio Akira Kurosawan Seitsemästä samuraista (1954) ei ole hahmoiltaan yhtä värikäs tai tarinaltaan yhtä syvällinen, mutta viihde-elokuvana ensiluokkainen.

John Emerson: Villi ja vallaton (Wild and Woolly)
Douglas Fairbanks esittää villin lännen meininkiin hurahtanutta rautatiepohatan poikaa, joka saa työtehtävän Arizonan takamailta. Paikalliset asukkaat päättävät jekuttaa nuorukaista ja lavastavat kotikylänsä vanhan lännen malliin. Villin lännen historiasta oikeastikin kiinnostunut Fairbanks on elementissään ja fantastinen vauhti ja kekseliäät gagit kuljettavat elokuvan vaivattomasti maaliin asti, loppuhuipentuman ollessa erityisen hauska ja kekseliäs.

King Vidor: Kiusausten saari (Wild Oranges)
Tylsä ja persoonaton kertomus syrjäiselle saarelle saapuvasta leskimiehestä, joka pelastaa saarella asuvan miehen tyttären kuolemanvaarasta. Tätä elokuvaa katsoessa ei kyllä hevin uskoisi, että seuraavana vuonna oli Suuren paraatin (1925) vuoro.

Billy Wilder: Auringonlaskun katu (Sunset Blvd.)
B-elokuvien käsikirjoittaja päätyy velkojia paetessaan unohdetun mykkätähden palatsiin ja saa tehtäväkseen alkaa järjestää tähden suunnittelemaa paluuta valkokankaille. Gloria Swanson on ilmiömäinen naispääosassa, William Holden ja Erich von Stroheim loistavat sivummalla, tarinan ollessa riipivä ja ajatuksia herättävä. Elämää suurempi elokuva.

D. W. Griffith: Paholaisen surut (The Sorrows of Satan)
Raskassoutuinen muunnelma Faustin tarinasta, jossa köyhä kriitikko tekee tietämättään sopimuksen paholaisen kanssa ja saa valtavan omaisuuden haltuunsa. Griffithin vaatimattomimpia töitä.

Katsotut elokuvat: syys- ja lokakuu 2015

Frank Borzage: Lady (The Lady)
Borzagen ja Norma Talmadgen toinen yhteistyö kertoo vanhan naisen tarinan Salaisuuksia (1924) -elokuvan tapaan. Tällä kertaa Talmadge esittää yksinäistä, Lontoosta vuosia aikaisemmin Marseillen satamaan päätynyttä kapakoitsijaa, joka päättää eräänä iltana kertoa ystävälleen vivahteikkaan elämäntarinansa. Borzagemaisen ylevä ja toteutukseltaan täydellisen melodramaattinen Lady ihastuttaa jokaisella osa-alueella ja myös Talmadge on loistava.

Herbert Brenon: …ja naiset rakastavat heitä (Dancing Mothers)
Naisen itsenäisyys tuntuu olevan miehelle kova pala purtavaksi, sillä niin kauan kuin Ethel Westcourt pitkästyy kotona ja antaa aviopuolisonsa juosta vieraissa ja tyttärensä notkua ravintoloissa, kaikki on hyvin. Kun äiti saa lopulta tarpeekseen ja päättää vastata samalla mitalla, on ihmissuhdesotku valmis. Vaikka juonenkäänteet ovat hyvin saippuaoopperamaisia, on elokuvalla myös vahvaa ajatonta kaikupohjaa.

Thomas Vinterberg: Kaukana maailman menosta (Far from the Madding Crowd)
Ulkoisilta avuiltaan kaunis, mutta sisällöltään tavattoman tylsä tarina lammasfarmarille pakit antavasta naisesta, josta tulee sattuman kautta miehen pitkäaikainen työnantaja. Tilalle rengiksi palkattu mies joutuu seuraamaan sivusta, kun hänen rakkautensa valitsee vääränlaisen sulhasen ja joutuu tämän vuoksi ongelmiin. Yhden katselukerran elokuva.

Sylvester Stallone: Rocky IV
Rocky saa vastaansa neuvostoliittolaisen iskukoneen elokuvasarjan parhaassa ja unohtumattomimmassa osassa. Hulvatonta menoa alusta loppuun.

Clarence Brown: Kiki
Norma Talmadgen täysin väärin roolitettu mykkäkomedia, josta ei juuri hauskaa kohtausta löydy.

John Huston: Afrikan kuningatar (African Queen)
Humphrey Bogart ja Katharine Hepburn matkaavat vanhalla jokilaivalla ensimmäisen maailmansodan aikaisessa Saksan Itä-Afrikassa. Erinomaiset näyttelijät tulkitsevat hahmojaan hienosti ja näennäisen yksinkertaisesta tarinasta kasvaa suuri ja unohtumaton kasvutarina.

Stanley Kubrick: 2001: Avaruusseikkailu (2001: A Space Odyssey)
Kubrickin näyttävä avaruusbaletti Bio-Rexin kankaalta 70 mm kopiona. Elämys.

Josef von Sternberg: The Salvation Hunters
Kaikille maailman hylkiöille omistetun The Salvation Huntersin valokeilassa ovat satamaslummissa asuvat mies, nainen ja orpolapsi, jotka lähtevät etsimään parempaa elämää kaupungista. Yksinkertainen, mutta varmaotteisesti toteutettu elokuva poikkeaa ohjaajansa myöhemmistä töistä realisminhakuisuutensa vuoksi.

Akira Kurosawa: Dersu Uzala
Venäläisten tutkimusmatkailijoiden ryhmä kohtaa retkellään yksinäisen metsästäjän, joka ryhtyy heidän oppaakseen. Kurosawan suurten klassikoiden joukkoon nostettu elokuva ei innostanut kuin korkeintaan luontokuviensa vuoksi.

Pawel Pawlikowski: Ida
Luostariin lapsena hylätty Anna lähtee tapaamaan ennen nunnalupauksensa antamista ainoaa sukulaistaan, tätiään, joka paljastaa hänelle runsaasti asioita tytön menneisyydestä. Tapaaminen muuttaa molempien elämän pysyvästi, sillä sitä mukaa kun Anna saa tietää perheestään, hänen tätinsä joutuu avaamaan vanhoja, huonosti arpeutuneita haavoja. Kaunis mustavalkokuvaus, ajaton tarina, vahvat näyttelijäsuoritukset ja Pawlikowskin hienosti hallitsema kerrontatyyli tekevät Idasta yhden viime vuosien parhaimmista eurooppalaisista elokuvista.

Gustavo Serena, Francesca Bertini: Assunta Spina
Yksinkertainen tarina köyhän naisen ajautumisesta rikkaan miehen rakastajattareksi ei ole aivan niin vimmainen ja tunnerikas kuin voisi olla ja elokuva toimiikin pitkälti Bertinin taidokkaan roolisuorituksen ansiosta. Napolin kaduilla kuvatut kohtaukset antavat elokuvaan historiallisen sävytyksen ja linkittävät tarinan vahvasti ympäristöönsä.

Irving Cummings: Hänen menneisyytensä (The Romance of the Underworld)
Menneisyyden haamut palaavat ahdistelemaan nuorta naista, jonka on onnistunut jättää paheellinen elämä ja nousta gangstereiden kapakkaneidosta yhteiskunnan yläoksille. Juonenkäänteiltään turhankin tuttu, mutta silti toimiva draama, jonka loppuhuipentuma osoittaa poliisienkin kyenneen tarvittaessa likaiseen peliin. Toimintaa ei ole mukana nimeksikään.

Aarne Tarkas: Jokin ihmisessä
Jussi Jurkan esittämällä hulttiomaisella Kaukolla on pakkomielle kauniiseen Osmiin (Anneli Sauli) ja vaikka tämä ihailijansa lukuisia kertoja torjuukin, onnistuu Kauko lopulta nappaamaan neidon itselleen ja vetämään mukanaan kurimukseen. Kerronta on paikoin varsin kankeaa, mutta erittäin komea ulkoasu synkkine varjoineen luo elokuvaan lopun ajan tunnelmaa ja nimekkäät pääosanesittäjät pitävät huolen siitä, että kiinnostus pysyy yllä loppuun asti. Ei mikään kuolematon klassikko, mutta kyllä tähän kannattaa reilu tunti ajastaan sijoittaa.

Gabe Polsky: Red Army
Mielenkiintoinen dokumentti Neuvostoliiton jääkiekkojoukkueen tekemisistä 1970-1980-luvuilla. Olisin kaivannut mukaan enemmän kiekkopätkiä, etenkin vuoden 1987 kohtaamiset Kanadan kanssa olivat klassikoita.

Jack Conway: Puolineitseitä (Our Modern Maidens)
Rakkauden tiet ovat moninaiset: mikä on yhdelle vain flirttiä tai hetken huumaa, voi olla toiselle koko elämä. Sen huomaavat salakihloissa olevat Gil ja Billie, jotka virittelevät tahoillaan romanssikuvioita toisistaan välittämättä. Näyttävä, nuoruuden energialla ladattu rakkauselokuva ihastuttaa alkumetreillä ja saavuttaa oivasti aikakautensa viimeiset huolettomuuden hetket, mutta kääntyy puolenvälin jälkeen tylsäksi saippuaoopperaksi ja jättää tarinan hyödyntämisen puolitiehen.

Teinosuke Kinugasa: Kurutta ippêji (engl. A Page of Madness)
Japanilainen mielisairaalakuvaus on ennakkoluuloton, kokeileva, hätkähdyttävä ja lumoava – avant-gardea parhaimmillaan. Pitkään kadoksissa ollut elokuva löydettiin 1970-luvun alussa, mutta on maineestaan ja ansioistaan huolimatta jäänyt edelleen turhan tuntemattomaksi.

PORDENONE 3.10. – 10.10.
Heinrich Hauser: Weltstadt in Flegeljahren. Ein Bericht über Chicago (engl. A World City in Its Teens. A Report on Chicago) ***½
Viktor Shestakov: Nelzia li bez menia (engl. Can’t You Just Leave Me Out?) ***
Nunzio Malasomma: Mister Radio **
Ernst Lubitsch: Romeo und Julia Im Schnee (engl. Romeo and Julia in Snow) ****
Romano Borgnetto: Maciste Alpino **½
Victor Fleming: Aivan tuiki hullu (When the Clouds Roll By) ****
Otto Nelson: Thirty Years of Motion Pictures ***½
Max Obal: Der Unüberwindliche (engl. The Invincible) ***½
Marcel L’Herbier: L’Inhumaine ***
Aleksei Popov: Dva druga, model i podruga (engl. Two Friends, a Model and a Girlfriend) ****
Sergei Eisenstein: Lokakuu (Oktjabr) ****½
Daisuke Ito: Chuji tabinikki (engl. A Diary of Chuji’s Travels) ****
William Wauer: Der Tunnel ****
Ernst Lubitsch: Die Puppe (engl. The Doll) ****
Victor Fleming: Synti joka houkuttelee (Mantrap) ****
Ragnar Hyltén-Cavallius: Flickorna Gyurkovics (engl. A Sister of Six) ****
Henri Fescourt: Les Misérables *****
Manfred Noa: Helena 1-2 ***
Mikhail Karostin: Krupnaia nepriyatnost (engl. Big Trouble) **½
Arthur Berthelet: Sherlock Holmes *½
Ivan Pyriev: Gosudarstvennyi chinovnik (engl. The State Official) ***
Gabriel Garcia Moreno: El tren fantasma **½
Graham Cutts: Pariisin rotta (The Rat) ***
Victor Fleming: To the Last Man ****
Edwin Carewe: Ramona ***
Wilbur Henry Durborough: On the Firing Line with the Germans ****
Max Obal: Rinaldo Rinaldini. Abenteuer Eines Heimgekehrten **½
Clyde Bruckman: Vuosisadan taistelu (The Battle of the Century) ***½
Alfred Santell: The Show Girl ***½
Paolo Cherchi Usai: Picture *½
Aleksandr Liovshin: Perepolokh (engl. Turmoil) *½
Nikolai Petrov: Serdtsa i dollar (engl. Hearts and Dollars) **½
Tod Browning: Drifting ***

Katsotut elokuvat: elokuu 2015

Bruno Rahn: Dirnentragödie (engl. Tragedy of the Street)
Iäkäs prostituoitu rakastuu nuoreen mieheen Asta Nielsenin viimeisessä mykkäelokuvassa. Ulkoasultaan Dirnentragödie on mitä vaikuttavinta saksalaiselokuvaa, mutta draamassaan se häviää Nielsenin ja hänen silloisen aviomiehensä Urban Gadin 1910-luvun teoksille. Nielseniä on silti aina ilo katsoa ja hänen vuokseen tähän elokuvaan useimmat todennäköisesti tutustuvatkin.

Valentin Vaala: Loviisa – Niskavuoren nuori emäntä
Tauno Palon esittämä Niskavuoren tilan perillinen naitetaan rikkaan tilan tytölle, vaikka hän ennemmin pelehtii piikatytön kanssa. Niskavuoren uusi emäntä ei anna tilanteelle kuitenkaan periksi, vaan asettaa tilan omien tarpeidensa edelle ja laittaa lopulta miehensäkin ruotuun. Pääosakaksikko on ilmiömäinen ja Vaala rakentaa draamaa taidokkaasti. Yksi kotimaisen elokuvan suurista teoksista.

Edwin Carewe: Evangeline
Näyttävä, mutta muilta osin tylsä kertomus nuoresta naisesta, joka menettää sodan vuoksi niin kotinsa, perheensä kuin rakastettunsakin. Pääosan tulkitseva Dolores Del Rio on kaunis, mutta ei se vain riitä.

David M. Hartford: Wapi surmaaja (Back to God’s Country)
Lain pitkää koura pakeneva rikollinen surmaa erämaassa tyttärensä kanssa asuvan miehen, mutta päästää tytön pakosalle. Jonkin ajan kuluttua heidän tiensä kohtaavat uudelleen paikassa, josta vain toinen voi selviytyä elävänä. Toiminta on hyvin rakennettua, lopun takaa-ajokohtaus aidosti jännittävä eikä loppukuvakaan olisi voinut olla toisenlainen.

Dean Semler: Patriootti (The Patriot)
Steven Seagal esittää huippubiologia, joka torjuu luonnon antimien avulla kuolettavaa virusta levittävien terroristien suunnitelmat. Ei niin toiminnantäyteinen kuin parhaat Seagalit, mutta kyllä tämänkin parissa viihtyy – jos siis näistä ylipäätään pitää.

Clarence Brown: Smouldering Fires
Kiihkoton ja aikuismainen - jopa rohkeakin – kertomus nuorempaan mieheen rakastuvasta tehtaanomistajasta, jonka onnen tielle astelee lopulta hänen nuorempi sisarensa. Ohjaajansa hienoja tuntemattomia töitä, joka voisi toteutuksensa puolesta hyvinkin olla muutaman vuosikymmenen nuorempi tapaus.

James Fargo: Murskaaja (The Enforcer)
Harry Callahan (Clint Eastwood) ajaa naispoliisiparinsa (Tyne Daly) kanssa takaa terroristiryhmää. Alcatrazin vankilasaarelle huipentuvaa perusactionia, joka hukkuisi ilman Eastwoodia kaltaistensa loputtomaan suohon.

E. A. Dupont: Varietee (Varieté)
Emil Janningsin esittämä sirkustaiteilija rakastuu kodittomaan naiseen ja hylkää perheensä. Uuden parin onni kukoistaa hetken, kunnes kuvaan astuu nuorempi mies. Teknisesti ennakkoluuloton ja tarinaltaan vetävä, mutta jossain vaiheessa Janningsin näyttelemistyyli tulee tiensä päähän. Ei aivan maineensa ja arvostuksensa veroinen teos, mutta hieno kuitenkin. Nähty Bonnissa.

Charles Chaplin: Chaplinin poika (The Kid)
Alkuperäinen, pitkä versio, joka ei toimi aivan yhtä dynaamisesti kuin Chaplinin 1970-luvulla editoima ja säveltämä mestariteos. Mahtava on toki tämäkin. Nähty Bonnissa.

Jakov Protazanov: Tšiny i ljudi (engl. A Chekhov Almanac)
Anton Tšehovin kolmeen novelliin pohjautuva episodielokuvan ensimmäinen osa kertoo kauniista ja köyhästä tytöstä, joka kipuaa ulkonäkönsä ansiosta yhteiskunnan ylimmille askelmille. Toisessa tarinassa vähäpätöinen virkamies ajautuu tragediaan loukattuaan häntä korkea-arvoisempaa tahoa ja viimeisessä pienen koiran kohtalo on täysin sen varassa, kenen lemmikiksi sitä luullaan. Yhteiskuntaa, sen tapoja, arvoja ja asenteita tarkkaileva teos on Protazanovin mykkäelokuvista parhaimpia: hahmot ovat luontevia, jaksot tiiviitä ja toimivia, kuvat voimakkaita ja kauniita sekä näyttelijät ensiluokkaisia. Tästä elokuvasta on vaikea löytää huomautettavaa. Nähty Bonnissa.

Frank Capra: Nyrkkivalta (The Way of the Strong)
Capran vierailu gansterimaailmassa ei ole kaksinen ja kiinnostanee ainoastaan mykkäelokuvafanaatikkoja ja Capran uraan lähemmin perehtyneitä katsojia. Gangsterit ovat älykääpiöitä ja heidän pomonsa lemmenkipeä sekopää. Toimintaa ei ole juuri nimeksikään, onneksi sentään Mitchell Lewis onnistuu roolissaan. Nähty Bonnissa.

Patrick Hughes: The Expendables 3
Sylvester Stallone on kerännyt taas koko joukon vanhoja actiontähtiä toimintarymistelyyn, jossa ajetaan takaa pahaa asekauppiasta (Mel Gibson). Hölmöä ”viihdettä”, joka ampuu aivan liikaa yli ollakseen edes hauska. Pisteet Wesley Snipesista ja Dolph Lundgrenista, lopputappelusta puolestaan iso miinus.

Maurice Tourneur & Clarence Brown: Viimeinen mohikaani (The Last of the Mohicans)
James Fenimore Cooperin klassikkoromaanin uljas filmatisointi, “jossa tyylillinen hienovaraisuus yhdistyy jäntevään kertovaan otteeseen, kuvallinen loisto todelliseen dramaattiseen voimaan” (Peter von Bagh). Juonenkuljetus on ripeää, toimintakohtaukset räväköitä, suuren seikkailun tunnelma koko ajan läsnä ja kadonneen ajan tunnelma piirtyy valkokankaalle hienosti.

Dimitri Buchowetzki: Kuinka kuninkaissa kositaan (The Swan)
Prinssi Albert pakkonaitetaan kauniille prinsessalle, vaikka hän vehtaa ennemmin palvelustyttöjen kanssa. Prinsessankin sydän sykkii toisaalle, joten avioliiton onnistuminen on kaikkea muuta kuin todennäköistä. Paljon hukattua taitoa, paljon hukattuja mahdollisuuksia.

Benjamin Christensen: Seven Footprints to Satan
Suuri kartano on omistettu saatananpalvojille, jotka odottavat mestarinsa saapumista. Kartanon käytävillä kulkee outoja hahmoja, joista erikoisimpina seinästä ilmestyvä kääpiö ja itse Saatanalta karannut gorilla. Christensenin hyvin erikoisia sävyjä saava mysteeri on hauska ja erikoinen lisä Hollywoodin kauhukuvastoon, vaikka aika onkin syönyt pelottavuustehot nollaan – jos niitä on koskaan ollutkaan.

Edward Sloman: Kasakkaruhtinaan panttivanki (Surrender)
Suosittuun teatterinäytelmään perustuva melodraama, joka on sekainen, kerronnaltaan laahaava ja juonenkäänteiltään epäuskottava. Ivan Mozzhuhinin ainoa amerikkalainen tuotanto.

Henry King: Nainen kadulta (The Woman Disputed)
Uusintakatselu. Norma Talmadge esittää viimeisessä mykkäelokuvassaan kahden upseerin rakastamaa naista, joka tuhoaa heidän ystävyytensä. Visuaalisesti rikas, Murnaun ja Borzagen teokset mieleen tuova draama, joka on paitsi tylsä, myös valitettavan raskas. Mukana menossa Carl von Haartman, joka vilahtaa ruudulla parin sekunnin ajan.

Frank Borzage: Secrets
Mary Pickfordin viimeinen mykkäelokuva alkaa töksähdellen, eikä tähtikään tunnu olevan oikein vireessä. Tarinan siirryttyä Kaliforniaan myös Pickford pääsee ”alkujännityksestään” ja kantaa tulevan senaattorin vaimon viitan kauniisti harteillaan. Ei Borzagen ja Norma Talmadgen yhdessä tekemän mykkäversion veroinen, mutta ihan kelpo ajanvietettä kuitenkin.

Cecil B. DeMille: Norsunluukuningas (The Cheat)
Nuori burmalaisliikemies lainaa amerikkalaiselle naisystävälleen rahaa ja otaksuu tämän suostuvan leikkikalukseen. Kieroilua, sadismia ja unohtumaton polttomerkintäkohtaus yhdistettynä DeMillen tyylitietoiseen taiteelliseen toteutukseen tekevät Norsunluukuninkaasta edelleen toimivan elokuvan. Sessue Hayakawa on nuoren liikemiehen roolissa ilmiömäinen.

F. W. Murnau: Suurkaupungin tyttö (City Girl)
Murnaun viimeinen Hollywoodissa tekemä elokuva kertoo tarjoilijattaresta (Mary Duncan), joka muuttaa aviomiehensä (Charles Farrell) luo maalle. Elämä maaseudulla on yllättävän vaikeaa, siitä pitävät huolen kotitilan härskit työntekijät ja vanhoillinen, yrmeä isäntä (David Torrence). Loppu on turhankin sovitteleva, mutta siitä huolimatta Suurkaupungin tyttö lukeutuu ohjaajansa suuriin töihin.

Fred Niblo: Zorron merkki (The Mark of Zorro)
Vauhdikas ja hauska viihdepaketti valkokankaan ensimmäiseltä suurelta seikkailijalta, Douglas Fairbanksilta, jonka esittämä naamioitu sankari asettuu vastustamaan ahneen kuvernöörin joukkoja.

John Ford: Kentucky Pride
Persoonallinen, viihdyttävä, sentimentaalinen – näistä on John Fordin aivan liian tuntematon mykkäelokuva tehty. Kertomus laukkakisoissa loukkaantuvasta tammasta, tämän jälkikasvusta ja heidän elämäntaipaleistaan lähentelee Frank Borzagen elokuvien tasoa ollen parhaimmillaan jopa niiden veroinen. Räikeänä kauneusvirheenä koen hevosen kaatoa laukkakisoissa, sillä se tehdään selkeästi näkyvissä olevan langan avulla eikä ratsastajan taitoja käyttäen.

Frank Borzage: Lazybones
Buck Jones on pienen amerikkalaiskylän sympaattinen poikamies, jonka saamattomuus on yleinen vitsailun aihe. Kunnes eräänä päivänä hän ojentaa auttavan kätensä hädässä olevalle naiselle ja kääntää elämässään täysin uuden sivun. Lazybonesissa on kauneutta, hilpeyttä ja elämän valintojen mukanaan tuomaa surumielisyyttäkin – kaikki borzagemaisen lämminhenkiseen toteutukseen käärittynä.

King Vidor: Kansan mies (The Crowd)
Tavallinen tarina tavallisista ihmisistä. Tarkka ja liioittelematon kuvaus pörssiromahdusta edeltävästä Amerikasta ei lopulta kerro vain päähenkilöistään vaan ulottaa katseensa kaikkialle maailmaan. James Murray ja Eleanor Boardman ovat ensiluokkaiset valinnat pääosiin. Vidorin hienoin mykkäelokuva.

D. W. Griffith: Kansakunnan synty (The Birth of a Nation)
Yleissivistystä.