Haudasta nousseet

Vaikka olinkin lapsena melko herkkä ja mielikuvitukseltani vilkas, luin mielelläni kummitustarinoita ja katsoin kauhuelokuvia. Erityisen mieluisia olivat MTV:n 1980-luvun puolivälissä kesäisin esittämät kauhuelokuvasarjat – en usko olevani kovinkaan väärässä väittäessäni, että tuolloin esitetyt elokuvat ovat vaikuttaneet peruuttamattomasti monen ikäiseni elokuvaharrastajan ja miksei nyttemmin myös ammattilaisenkin elämään. Kesäiset kauhuelokuvasarjat jäivät varsin nopeasti historiaan, mutta niiden muistoa ei pysty mikään pyyhkimään pois.

Heinäkuussa 1987 esitettyjen elokuvien joukkoon kuului John Gillingin vuonna 1966 ohjaama Haudasta nousseet (The Plague of the Zombies), joka merkitsi brittiläiselle Hammer-yhtiölle uutta aluevaltausta. Yhtiö oli luonut kauhuelokuvamaineensa rohkeilla sovituksilla niin Draculasta, Frankensteinista kuin muumiostakin ja jatkanut muutamaa vuotta myöhemmin ihmissusiaiheeseen ja tohtori Jekyllin tapaukseen. Tämän lisäksi se oli marssittanut valkokankaille erilaisia kummajaisia yksi toisensa perään, joten oli vain ajan kysymys, milloin Hammer lisäisi zombiet katalogiinsa. Gillingin teoksen myötä tämäkin aukko tuli paikattua tyylillä.

Haudasta nousseet ei eroa juonensa osalta lukuisista muista Hammerin tuotannoista. Pienessä cornwallilaisessa kylässä on sattunut useita outoja kuolemantapauksia, joiden selvittämiseksi kylän lääkäri Peter Tompson (Brook Williams) pyytää apua entiseltä opettajaltaan Sir James Forbesilta (André Morell). Tämä saapuu tyttärensä Sylvian (Diane Clare) kanssa paikalle vain seuratakseen voimattomana, kuinka nuoren lääkärin kaunis vaimo Alice (Jacqueline Pearce) kuolee heidän silmiensä edessä. Kun kaksikko alkaa toden teolla selvittää tapahtumia, he huomaavat kylän hautausmaalle haudattujen ruumiiden kadonneen salaperäisesti. Johtolangat viittaavat voodoohon, mutta kuka on kaiken takana?

Haudasta nousseet on alle puolentoista tunnin kestossaan hyvin kompakti paketti, toisin kuin valtaosa yhtiön myöhemmistä tuotannoista. Katsoja viritetään oikealle taajuudelle heti ensimmäisen voodoo-jakson myötä ja vauhtia kiristetään pian lisää, kun Sir Forbes ja hänen tyttärensä osuvat hautajaisiin vain nähdäkseen, kuinka kuollut nuorukainen retkahtaa ruumisarkusta hautajaisvieraiden järkytykseksi. Tapahtumia vyörytetään tasatahdilla loppuun asti ja yhdeksi elokuvan kohokohdaksi nousee unijakso, jossa Peter joutuu hautausmaalla zombieiden ahdistelemaksi. Myös zoomaus kuollutta Alicea sylissään pitävän zombien kasvoihin lukeutuu Hammerin elokuvien tunnetuimpien kuvien joukkoon. Näyttävästi maskeeratut zombiet ovat erityismaininnan arvoisia.

Yksi kohtaus nousee kaikkien yläpuolelle, eikä vähiten siksi, että se on harvoja uniin asti tulleita kauhuelokuvakohtauksia. Välittömästi Alicen hautajaisten jälkeen sekä Peter että Sir James palaavat hautausmaalle varmoina siitä, että joku on aikeissa viedä ruumiin mennessään. Rikolliset pääsevät pakoon, mutta Alice muuttuu ystävysten silmien edessä eläväksi kuolleeksi ja nousee haudastaan uhkaamaan kaksikon henkeä. Kohtaus ei ole millään muotoa järkyttävä, eikä sellaisenaan edes Peterin hautausmaaunen veroinen, mutta niin vain se palasi seuraavana yönä hivenen muunneltuna häiritsemään nuoren elokuvafanin unta.

Haudasta nousseet valmistui ilman yhtiön suurimpia tähtiä, Christopher Leetä ja Peter Cushingia. Tämä ei kuitenkaan haittaa, sillä Morellilla on riittävästi karismaa arvostetun tohtorin rooliin, Williams on uskottava epävarmana maalaislääkärinä ja Clare hoitaa moitteettomasti kuuliaisen tyttären roolinsa. Pearcen esilläoloaika on vähäinen, mutta kohtalonsa sitäkin unohtumattomampi. Moittimista ei ole John Carsonin esittämässä kartanonomistajassakaan, joskin hänen hahmostaan on kirjoitettu turhan yksiulotteinen. Poliisia tällä kertaa esittävä Michael Ripper on oma varmaotteinen itsensä.

THE PLAGUE OF THE ZOMBIES, 1966 Iso-Britannia
Tuotanto: Hammer Film Productions. Tuottaja: Anthony Nelson Keys. Ohjaus: John Gilling. Käsikirjoitus: Peter Bryan. Kuvaus: Arthur Grant. Lavastus: Bernard Robinson. Leikkaus: Chris Barnes. Musiikki: James Bernard. Puvustus: Roy Ashton (hiukset: Frieda Steiger). Äänitys: Ken Rawkins.
Näyttelijät: André Morell (Sir James Forbes), Diane Clare (Sylvia Forbes), Brook Williams (Peter Tompson), Jacqueline Pearce (Alice Mary Tompson), John Carson (kartanonherra Clive Hamilton), Alex Davion (Denver), Michael Ripper (ylikonstaapeli Jack Swift).

Katsotut elokuvat: kesäkuu 2016

Anthony Asquith & A. V. Bramble: Shooting Stars
Englantilainen näkemys elokuvamaailmasta ei esittele studioiden kulisseja, vaan keskittyy traagisesti päättyvään kolmiodraamaan. Saksalaisen ja amerikkalaisen elokuvan tyylejä onnistuneesti sekoittava, nimeltään kaksimerkityksinen Shooting Stars on toimiva myös tarinansa osalta ja näyttelijät sopivat rooleihinsa erinomaisesti.

Robert Wise: Uhkavaatimus maalle (The Day the Earth Stood Still)
Maahan laskeutuvan avaruusaluksen matkustaja tulee kertomaan, että mikäli me häiritsemme heidän planeettansa rauhaa ja levittäydymme yhä pidemmälle avaruuteen, se tulee olemaan ihmiskunnan loppu. Vaikuttava, tasapainoinen ja kiihkoilemattomasti tehty elokuva.

John Gilling: Haudasta nousseet (The Plague of the Zombies)
Rikas ja ahne maanomistaja kerää ruumiita työskentelemään kaivokselle Hammer-yhtiön parhaimmistoon kuuluvassa kauhistelussa. Lapsuuden suosikkeja ja toimii moitteetta edelleen.

D. W. Griffith: Maan ja taivaan raivotessa (One Exciting Night)
Griffithin kummitustaloelokuva on historiallisesti arvokas, mutta muilta osin horjuva sillisalaatti, jossa on liikaa kaikkea. Täydellinen ohilaukaus.

John S. Robertson: Kirottujen laiva (Captain Salvation)
Lars Hanson on uskonnollisen kotikylänsä asukkaiden tekopyhyyteen ja ahdasmielisyyteen kyllästynyt nuorukainen, joka lähtee auttamansa prostituoidun mukana merille. Näyttävän näköinen ja toiminnallinen, mutta liiallinen uskonnollisuus varjostaa elokuvan ajatonta sanomaa suvaitsevaisuudesta ja inhimillisyydestä.

David Kirkland: Rakkauden erikoistuntija (The Love Expert)
Viehättävä komedia nuoresta naisesta, jonka täytyy järjestellä ihmissuhteita mieleisikseen ennen kuin saattaa astella ihastuksensa kanssa alttarille. Constance Talmadge sopii pääosaan kuin nakutettu.

Maurice Tourneur: A Girl’s Folly
Nuori maalaisnainen lähtee elokuvaryhmän matkaan tarkoituksenaan nousta tähtiin, mutta palaa alan varjopuolet koettuaan kotiin. Tourneurin kultakauden vahva, joskaan ei kuolematon edustaja.

Marcel L’Herbier: Raha (L’Argent)
Ranskalaisen mykkäelokuvan viimeisiä suuria teoksia, Emile Zolan romaanin pohjalta valmistunut Raha on syväluotaava kuvaus pörssistä ja rahamaailmasta yleensäkin sen hallitsijoineen ja epäonnistujineen. Iätön aihe kantaa vaivatta loppuun asti, roolijako on erittäin onnistunut ja myös teknisesti elokuva edustaa aikakautensa huippua. Lopputulos on kertakaikkisen loistelias.

Theodor Luts: Noored kotkad (engl. The Young Eagles)
Tylsä ja alkeellisesti toteutettu elokuva Viron vapaussodasta.

Alexandre Volkoff: Kauhujen talo (La Maison du mystére)
Venäläisemigranttien Ranskassa työstämä yli kuusituntinen sarjaelokuva on lajityyppinsä parhaita. Syyttömänä vankilaan tuomitun miehen pako ja oikeuden tavoittelu on toteutettu tavalla, jossa ei ole mitään liikaa, mutta johon ei tarvitse mitään lisätäkään. Ivan Mozzhuhin tekee uransa varmasti huikeimman roolisuorituksen. Flicker Alleyn dvd on ehdottomasti hankkimisen arvoinen.

Budd Boetticher: Kuoleman asema (Comanche Station)
Randolph Scottin esittämä mies ostaa intiaanien kaappaaman naisen itselleen ja lähtee viemään tätä takaisin kotiin. Matkalla seuraan lyöttäytyy kaksi naisen palauttamisesta luvatun palkkion hamuajaa, jotka uhkaavat tehdä kotimatkasta ongelmallisen. Tiivis lännenelokuva, jossa ei turhia kohtauksia ole.

William Friedkin: Manaaja (The Exorcist)
Kaikkien aikojen (kauhu)elokuvia.

Edward Puchalski: Rok 1863 (engl. The Year 1863)
Vuoden 1863 kansannoususta kertova puolalainen sotaelokuva, jossa ei näytetä itse sotatapahtumia juuri lainkaan. Pääpaino on taistelussa selvinneen kapinallisen ja häntä hoitavan nuoren naisen välisessä tarinassa, johon oman mausteensa tuo kotirintaman sähköisyys. Miellyttävä tuttavuus, puolalaisen mykkäelokuvan parhaimmistoa.

Don Siegel: Varastetut ihmiset (Invasion of the Body Snatchers)
Siegelin ohjaama scifiklassikko amerikkalaiskaupungista, jonka asukkaat muuttuvat yksi kerrallaan sisältä kuolleiksi, tunteettomiksi henkilöiksi. Kommunismin pelko ja sodan jälkeinen vainoharhaisuus ovat hyvin esitettyjä ja pääparin pako öisessä maastossa on piinaavan hienosti toteutettu. Loistava elokuva.

Jacques Tourneur: Paholaisen palvelija (Night of the Demon)
Tunnelmallinen kauhuelokuva, jossa tiedemies saapuu selvittämään väitetyn paholaiskultin toimintaa. Hirviön esittäminen on aina jakanut elokuvayleisön kahteen leiriin, mutta itseäni se ei haittaa, sen verran komean näköinen monsteri on kyseessä.

D. W. Griffith: Home Sweet Home
Vaatimaton, suositun laulun pohjalta tehty episodielokuva ajalta ennen Kansakunnan syntyä ja muita suurelokuvia.

Sam Peckinpah: Viheltävät luodit (Ride the High Country)
Lapsuuden suosikkeja tämäkin, melankolinen kertomus kultakaivokselta rahaa kuljettavien miesten viimeisestä yhteisestä taipaleesta. Maailma muuttuu vinhaa vauhtia ja ikääntyneiden lännenmiesten ei auta kuin yrittää selviytyä sen mukanaan tuomista haasteista. Randolph Scottin viimeinen roolityö.

Henry King: Ase kädessä (The Gunfighter)
Gregory Peckin esittämä asesankari saapuu pikkukaupunkiin tapaamaan kauan sitten menettämäänsä naista ja heidän yhteistä lastaan. Samaan aikaan hänen perässään ovat erään tapetun nuorukaisen kostonhimoiset veljet ja kaiken lisäksi yksi kaupungin liipasinherkistä nuorukaisista haluaa kokeilla taitojaan kuuluisan pyssymiehen kanssa. Toimiva, pienen tilan ja ajan lännenelokuva lukeutuu genrensä valioihin.

Maurice Tourneur: Alias Jimmy Valentine
Karhea realismi kohtaa taiteellisen tyylittelyn rikoselokuvassa, jossa kuuluisa kassakaappivaras jättää rakastumisen myötä konnuudet sikseen ja alkaa elää kunniallista elämää. Muut mykkäkaudella kuvatut versiot (1920, 1928) ovat kadonneet.

Steven Spielberg: Tappajahai (Jaws)
Jokakesäinen perinne.

Svatopluk Innemann: Milenky starého kriminálníka (engl. An Old Gangster’s Molls)
Sekava ihmissuhdesekoilu, jossa veljenpoikaansa auttava setä ryhtyy tämän sijaiseksi ja yrittää tehdä parhaansa, että hääjuhlaa odottava morsian tulisi toisiin ajatuksiin. Näyttelijäryhmän kiinnostavin tuttavuus on Anny Ondráková, joka siirtyi pian tämän jälkeen Englantiin ja Alfred Hitchcockin elokuviin.

Louis Feuillade: Les Vampires
Sarjafilmien kuninkaan paras teos, lähes seitsentuntinen Les Vampires on vangitseva kokonaisuus, jossa jokaista lajityyppiin kuuluvaa yksityiskohtaa käytetään kekseliäästi hyväksi. Pitkä kesto ei ole ongelma, sillä tämä jos mikä tempaa mukaansa.

Yuzo Kawashima: Bakumatsu taiyôden (engl. Sun in the Last Days of the Shogunate)
Japanilainen komedia, joka pyrkii riisumaan turhan arvokkuuden ja arvostuksen kaikilta kuvaamiltaan tahoilta: samurait ovat huijareita, geishat valehtelijoita, omasta ulkoisesta arvokkuudestaan kiinni pitävät vanhemmat myyvät tyttärensä bordelliin, kekseliäisyys ja hyväuskoisten höynäyttäminen ovat tie menestykseen… Kawashiman teosta pidetään yhtenä kaikkien aikojen parhaimpana japanilaisena elokuvana, mutta ei sen suuruus ainakaan ensimmäisen katselukerran myötä itselleni auennut.

Kuningatar Kristiina

Kun Greta Garbo saapui Yhdysvaltoihin kesällä 1925, hän oli sikäläisille vielä täysin tuntematon elokuvanäyttelijä. Hienot roolisuoritukset Mauritz Stillerin Gösta Berlingin tarussa (Gösta Berlings saga, 1924) sekä G. W. Pabstin Ilottomassa kadussa (Die freudlose Gasse, 1925) eivät merkinneet amerikkalaisille mitään ja hetken aikaa näytti jopa siltä, ettei Garbolla tulisi olemaan lainkaan tulevaisuutta amerikkalaisessa elokuvassa. Mutta alkuvaikeuksien jälkeen asiat muuttuivat radikaalisti ja kahdessa vuodessa Garbosta sukeutui elokuvamaailman jumaloiduin naistähti. Elokuvayleisö oli haltioissaan ruotsalaisesta, jossa kaunis ulkonäkö ja eroottinen olemus yhdistyivät eleganttiin näyttelemiseen. Garbo hurmasi katsojat elokuva toisensa jälkeen ja Metro-Goldwyn-Mayerissa hykerreltiin tyytyväisinä tähden elokuvien tuotoille.

Garbo ei ollut tyytyväinen. Hän ei halunnut olla miltei sairaalloisen palvonnan kohteena oleva elokuvatähti, vaan vakavasti otettava näyttelijä, mikä miesvaltaisessa Hollywoodissa tuntui olevan mahdotonta. Eniten häntä tuskastutti se, ettei studio antanut hänelle kunnon rooleja, vaan piti hänet kohtalokkaiden naisten rooleissa elokuvasta toiseen. Garbo oli kuitenkin tietoinen asemastaan valkokankaan jumalattarena ja tiesi, että sopivan paikan tullen hän voisi sanella studiopomoille elokuviensa ehdot. Tämä mahdollisuus koitti sopimusneuvotteluiden myötä, jonka seurauksena Garbo sai täyden vapauden valita tulevien elokuviensa aiheet. Ensi töikseen Garbo valitsi tarinan Ruotsin kuningattaresta Kristiinasta (1626–1689).
 
Eletään vuotta 1632. Ruotsin kuningas Kustaa II Aadolf kuolee taistelutantereella kesken kolmekymmenvuotisen sodan. Koska kuninkaalla ei ole muuta perillistä kuin tyttärensä Kristiina, nousee tämä valtaistuimelle ainoastaan viisivuotiaana. Ensi töikseen Kristiina ilmoittaa jatkavansa isänsä jalanjäljissä sodankäyntiä.

Tämän lyhyen, tarinan taustoja hahmottavan esittelyn jälkeen siirrytään ajassa kuusitoista vuotta eteenpäin, uuden aikakauden alkuun. Sotaa janoavat kenraalit ja uskon varjolla sotaa haluavat kirkonmiehet joutuvat peräytymään, kun voimakastahtoinen ja uudistusmielinen Kristiina (Garbo) päättää lopettaa sotatoimet ja alkaa rakentaa uudelleen suhteita muihin Euroopan maihin. Eri maiden diplomaattien joukossa hoviin saapuu myös joukko kosijoita. Yksi tällainen on Espanjan kuninkaan lähettiläs Don Antonio de la Prada (John Gilbert), joka on tullut pyytämään kuningatarta maansa hallitsijan puolisoksi. Don Antonion tehtävä kääntyy kuitenkin päälaelleen, kun hänen ja Kristiinan välille syntyy niin hovia kuin kansaakin kuohuttava epäsovinnainen romanssi.
       
Garbo oli elokuvasta todella innostunut, sillä Kristiinan rooli oli kuin hänelle luotu. Molempia yhdistivät lukuisat elämänkaarien samankaltaisuudet, mutta tähden pettymykseksi elokuvaa ei tehtykään täysin historialliseksi henkilökuvaukseksi. MGM tiesi, että sellaisena kassamenestystä oli turha odottaa, joten amerikkalaiseen tapaan tarinaan lisättiin sepitteellinen romanssi. Lisäys on elokuvalla hyväksi, koska pelkästään historiallisiin faktoihin pohjautuvana elokuvasta olisi helposti voinut tulla jähmeä pukudraama, joka ei loppujen lopuksi kiinnostaisi kuin täydellisiä Garbo-fanaatikkoja. Vaikka Kristiinan hallitsijauran kiemurat jäävätkin taka-alalle, ei tärkeimpiä yksityiskohtia ole kuitenkaan unohdettu, vaan katsojalle tarjoillaan mielenkiintoinen – joskin hieman siloiteltu ja väritetty – historiikki edesmenneestä kuningattaresta. Runsaasti huumoria, dramatiikkaa ja suuria tunteita tarjoava tarina vilisee myös viitteitä Garbon omaan elämään, joten tietyllä tapaa Kuningatar Kristiinaa (Queen Christina, 1933) voi pitää jopa eräänlaisena Garbon omakuvana.

"I have grown up in a great man's shadow. All my life, I've been a symbol. A symbol is eternal, changeless… an abstraction. I'm tired of being a symbol. I long to be a human being."

MGM sijoitti Garbon elokuviin aina kiitettävät summat rahaa, tällä kertaa hivenen edeltäjiään enemmän. Kuningatar Kristiina oli yli miljoona dollaria maksaneena Garbon sen astisen uran kallein elokuva. Näyttävyydestä huolimatta elokuva ei ole pelkästään häikäisevää glamouria, vaan se onnistuu saavuttamaan kuvaamansa aikakauden ja tapahtumat uskottavasti. Garbon hovikuvaajana toimineenWilliam Danielsin kuvaus on totuttuun tapaan erittäin kaunista ja ohjaaja Rouben Mamoulianin ideoima loppukohtaus yksi Garbon uran suurimmista hetkistä. Jos jotain olisi voinut tehdä vieläkin paremmin, niin elokuvan musiikki olisi voinut olla vielä täyteläisempää ja tapahtumien tunnelmia maalailevaa. Tämä on tosin vain kauneusvirhe.
       
Garbo osoitti mahtinsa myös näyttelijöiden valinnassa. Alkuperäinen miespääosanesittäjä Laurence Olivier sai väistyä, kun Garbo ilmoitti haluavansa vastanäyttelijäkseen entisen rakastajansa John Gilbertin. MGM oli systemaattisesti ajanut alas tämän mykän elokuvan suuren tähden uraa, mutta Garbon edessä heidänkin oli taivuttava. Gilbert oli lopulta erittäin hyvä valinta rooliin, sillä hän saa stereotyyppiseen roolihahmoonsa eloa eikä jää millään muotoa statistiksi, kuten monet Garbon vastanäyttelijät. Kaiken lisäksi heidän keskinäisissä kohtauksissaan on vielä aitoa tunnetta aivan kuten kuuluisimmassa yhteisessä elokuvassaan Himo (Flesh and the Devil, 1926). Ian Keith on erinomainen mustasukkaisen kilpakosijan roolissa ja muut pienempien roolien esittäjät täyttävät paikkansa mainiosti.

Kaiken yläpuolelle kohoaa kuitenkin Garbo, jonka roolisuoritus on silkkaa kauneutta. Pettymyksestä tarinan suhteen ei ole jälkeäkään, vaan hän piirtää erittäin hienostuneen tulkinnan yksityiselämän paineiden kanssa kamppailevasta kuningattaresta. Tällä kertaa Garbolla on ympärillään laadukas näyttelijäkaarti, joten hänen ei tarvitse kannatella yksin koko elokuvaa. Garbon suuruuden näyttelijänä ja hänen olemuksensa vetovoiman huomaa luonnollisesti parhaiten elokuvan muiden naisnäyttelijöiden seurassa – he kuihtuvat suorastaan olemattomiin.

Erittäin hyvin lippuluukuilla menestynyt Kuningatar Kristiina on kaikin puolin laadukas romanttinen draama, joka on uhmannut ajan hammasta kiitettävästi. Elokuvan suosio lujitti entisestään Garbon asemaa Hollywoodissa, mutta John Gilbertiä se ei pelastanut. Pahasti katkeroitunut ja alkoholiin mieltynyt entinen näyttelijäsuuruus kuoli sydänkohtaukseen kolme vuotta myöhemmin. Kuningatar Kristiina jäi hänen toiseksi viimeiseksi elokuvakseen.

QUEEN CHRISTINA, 1933 Yhdysvallat
Tuotanto: Metro-Goldwyn-Mayer Tuottaja: Walter Wanger Ohjaus: Rouben Mamoulian Käsikirjoitus: H. M. Harwood, Salka Viertel (Viertelin ja Margaret P. Levinon tarinasta) Kuvaus: William Daniels Lavastus: Alexander Toluboff Leikkaus: Blanche Sewell Musiikki: Herbert Stothart Puvustus: Adrian Äänitys: Douglas Shearer
Näyttelijät: Greta Garbo (Kristiina), John Gilbert (Antonio), Ian Keith (Magnus), Lewis Stone (Axel Oxenstierna), Elizabeth Young (Ebba), C. Aubrey Smith (Aage), Reginald Owen (Charles), David Torrence (arkkipiispa), Gustav Von Seyffertitz (kenraali)

Arvostelu on alun perin julkaistu DVDPlazalla.

Katsotut elokuvat: toukokuu 2016

Charles Swickard: Hell’s Hinges
William S. Hart esittää pikkukaupungin kovanaamaa, joka rakastuu kaupunkiin saapuvan pastorin sisareen ja muuttaa elämänsä suunnan kertaheitolla. Loppuhuipentuma tuo mieleen Clint Eastwoodin Ruoskan (1973).

John Ford: Bucking Broadway
Kaupunkilaisluikuri viettelee maalaistytön ja ottaa mukaansa maailman humuun. Petetyksi tullut tyttö hälyttää entisen karjapaimenpoikaystävänsä apuun ja tämä saapuukin ystäviensä kanssa pelastamaan armastaan. Hyvävauhtinen, lopussa suorastaan lennokkaaseen ravintolatappeluun päättyvä western osoittaa Fordin olleen hyvä tarinankertoja jo uransa varhaisessa vaiheessa.

Martin Scorsese: Alice ei asu enää täällä (Alice Doesn’t Live Here Anymore)
Aliarvostettu ja aivan liian tuntematon mestariteos Scorseselta. Elämänmakuinen kertomus yksinhuoltajaksi jäävästä Alicesta ja hänen pojastaan, jotka yrittävät asettua aloilleen ja löytää paikkansa maailmassa. Ellen Burstyn ja Kris Kristofferson loistavat rooleissaan.

Allan Dwan: The Good Bad Man
Varhainen Douglas Fairbanks -länkkäri on lennokas ja hyvän tuulen western, jossa tähden esittämä ”Passin’ Through” -niminen desperado ryöstää rikkailta ja jakaa saaliinsa köyhien, usein isättömien lasten kesken. Kuvaajana toiminut Victor Fleming tallentaa cowboyn sielunmaisemaa kuin John Ford parhaissa elokuvissaan.

Albert Capellani: Germinal
Kertomus terästehtaan työntekijästä, joka riitautuu työnantajansa kanssa ystävänsä kohtelun vuoksi ja saa potkut. Miehen tie vie kaivokselle, mutta ei aikaakaan, kun työläisten oloja poljetaan ja he ryhtyvät lakkoon. Tinkimätön, työtaistelujaksoissaan hätkähdyttävän kaunistelematon elokuva kompastelee juonen tyhjäkäynnin ja kuvailmaisun staattisuuden alueilla, mutta elokuvan yleismaailmallinen sanoma kantaa vaivatta loppuun asti.

Jean Cocteau: Orfeus (Orphée)
Cocteaun kehutun elokuvan päähenkilönä on Jean Marais’n tulkitsema Orfeus, jonka yhteys tuonpuoleiseen hallitsee hänen elämäänsä ja muodostuu taiteensa perustaksi. Hyvin erikoinen elokuva, joka vaatii ainakin toisen katselukerran avautuakseen kunnolla.

Keisuke Kinoshita: Narayama-bushi Ko (engl. The Ballad of Narayama)
Useaan otteeseen filmattu tarina iäkkäästä rouvasta, jonka on vanhan tradition mukaisesti matkattava 70-vuotisjuhliensa jälkeen eräälle vuorelle kuolemaan. Iäkästä rouvaa tulkitseva Kinuyo Tanaka on roolissaan totutun hyvä, mutta muilta osin elokuva on laahaava ja pitkäveteinen.

Adalberto Kemeny & Rudolf Rex Lustig: São Paulo, Sinfonia da Metrópole
Walther Ruttmannin Berliinin (1927) hengessä tehty kaupunkisinfonia on näyttävä, mutta valitettavan pintapuolinen teos.

Clint Eastwood: Ratkaiseva isku (Sudden Impact)
Nuori kuvataiteilija ja hänen sisarensa on raiskattu vuosia aiemmin eräässä pikkukaupungissa. Kun nainen palaa kaupunkiin, alkaa raiskaajien ryhmä salaperäisesti harventua ja San Franciscon poliisista ties monettako kertaa muihin tehtäviin siirretty Harry Callahan alkaa tutkia tapauksia, vaikka paikallinen poliisipäällikkö ei hänestä niin välitäkään. Ennalta-arvattavaa ja vaatimatonta viihdettä.

Charles Tutelier: La Belgique martyre (engl. The Martyrdom of Belgium)
Belgialaisten ennen Versaillesin rauhansopimusta tekemä sotaelokuva näyttää yksipuolisesti, mutta samalla myös vaikuttavasti saksalaisjoukkojen toimet maassa ensimmäisen maailmansodan aikana.

Martin Scorsese: Mafiaveljet (GoodFellas)
Scorsesen dynamiittinen kuvaus New Yorkin mafiaryhmästä ja sen toimista. Loistavasti roolitettu ja energisesti ohjattu klassikko.

Max Ophüls: Kirje tuntemattomalta naiselta (Letter from an Unknown Woman)
Silmiä hivelevän kauniisti toteutettu kertomus konserttipianistiin rakastuvasta naisesta, joka ei saa rakkaudelleen täyttymystä. Elokuva pohjautuu samaan tarinaan kuin Hannu Lemisen Valkoiset ruusut (1943).

Buddy Van Horn: Likainen Harry ja murhapooli (The Dead Pool)
Kuka murhaa julkkiksia San Franciscossa? Saako murhaaja ideansa b-luokan kauhuelokuvista ja onko niiden ohjaajalla mitään tekemistä murhien kanssa? Onko elokuvaryhmän kehittämällä kuolevien julkkisten listalla yhteyttä murhiin? Sarjan viimeinen elokuva on jämäkkä viihdepala, vaikka ei ensimmäisen tasolle ylläkään. Jim Carrey vetää lyhyen roolituokionsa hienosti.

Raymond Bernard: Susi-ihme (Le Miracle des loups)
Hienosti toteutettu, mutta tarinaltaan jähmeä historiallinen eepos Ludwig XI:n hovin juonitteluista. Valmistumisvuotensa (1924) menestynein ranskalaiselokuva.

Rasmus Breistein: Brudeferden i Hardanger (engl. The Bridal Party in Hardanger)
Nuoruudenrakkautensa hylkäävä Anders nai varakkaan naisen, jonka kanssa hänellä ei ole mitään henkistä yhteyttä. Samaan aikaan hänen hylkäämänsä Marit nai rikkaan talon pojan ja saa elämänsä huomattavasti Andersia parempaan tasapainoon. Kauniilla kuvilla höystettyä elämänmakuista draamaa, joka ei kuitenkaan lunasta potentiaaliaan kuin osittain: aikajana nuoruuden päivistä vanhuuden viimeisiin hetkiin on liian pitkä kuljettavaksi alle kahdessa tunnissa.

Max Linder: Ainoastaan naisille (Be My Wife)
Linderin toisen Hollywoodin matkan kliseinen, mutta onnistunut kuvaus seurustelun ja avioliiton eri vaiheista. Kekseliäimmät vitsit sijoittuvat muotimaailmaan: ensin Max kuvittelee muotinäytöksen yleisöä mallien esittämiin vaatteisiin ja myöhemmin näemme, kuinka muotisalonki muuttuu nappia painamalla intiimiksi tapaamistilaksi ja päinvastoin.

Roy Ward Baker: Vampyyrit – eroottinen painajainen (The Vampire Lovers)
Karnstein-trilogian ensimmäinen osa alkaa erittäin hienosti, mutta taantuu varsin nopeasti kevyen eroottiseksi lesbovampyyrielokuvaksi.

Katsotut elokuvat: huhtikuu 2016

Yimou Zhang: Punainen pelto (Hong gao liang)
Kahmalokaupalla palkintoja kerännyt kiinalaiselokuva kertoo nuoresta naisesta, joka lähetetään vaimoksi viinitilaa pitävälle, lepraa sairastavalle miehelle. Miehen kuoltua nainen ottaa tilan haltuunsa ja saa sen kukoistamaan, kunnes japanilaiset miehittäjät saapuvat alueelle. Näyttävästi toteutettu, mutta ainakin yhden katselukerran perusteella myös hivenen liian tylsä elokuva.

Sun Yu: Ti yu huang hou (engl. Queen of Sports)
Nuori nainen saapuu maaseudulta kaupunkiin ja sen kuuluisaan urheilukouluun tarkoituksenaan nousta maan parhaiden pikajuoksijoiden joukkoon. Menestys tuo mukanaan myös varjopuolia ja lopussa naisen on päätettävä mikä elämässä on kaikkein tärkeintä. Mukavasti eteenpäin kulkeva, urheilemisen ja liikunnan tärkeyttä sopivasti alleviivaava tarina ja hienosti rooleihinsa eläytyneet näyttelijät Lili Lin johdolla tekevät tästä elokuvasta mielenkiintoisen haastajan vastaaville amerikkalaiselokuville ja siksi sen parissa onkin helppo viihtyä.

Boris Barnet: Tyttö ja hatturasia (Devuška s korobkoi)
Barnetin ensimmäinen oma ohjaustyö on viihdyttävä, romantiikalla silattu kertomus itänaapuristamme ja sen suurkaupunkien asunto-ongelmista. KAVI:n erikoistutkija Antti Alanen tietää elokuvan olleen niin epäpoliittinen, että ”politrukkikriitikot arvostelivat sitä liiallisesta tasapuolisuudesta”.

Aarne Tarkas: Älä nuolase…
Kaksi bensa-aseman työntekijää voittaa veikkauksessa summan rahaa. He haluavat päästä rikkaisiin naimisiin, joten he uskottelevat kaikille olevansa amerikkalaisia öljymiljonäärejä. Huijaus toimii aikansa, mutta pikkuhiljaa kaverukset kietoutuvat niin syvälle sen pauloihin, että ulospääsy alkaa näyttää mahdottomalta. Hauska, joskin aivan liian pitkä elokuva. Leo Jokela on vahvassa iskussa.

Matti Kassila: Hilmanpäivät
Kepeästi rullaava kirkonkyläkomedia, jossa ihmissuhteita puidaan puoleen jos toiseenkin. Kassilan ohjauksessa on rentoutta, tarinassa ilmavuutta ja hienot näyttelijäsuoritukset kruunaavat kokonaisuuden. Kotimaisen elokuvan parhaimmistoa.

Vsevolod Pudovkin: Äiti (Mat)
Yksi kaikkien aikojen hienoimmista elokuvista, järisyttävä kertomus vallankumouksen hengestä ja sen liekin ikuisesta palosta. Loppuhuipentuma on täynnä emotionaalista voimaa.

Teuvo Puro: Sylvi
Vanhin kotimainen näytelmäelokuvamme on viimein saatu restauroitua niin täydelliseen muotoon kuin vain mahdollista. Materiaalia on edelleen kateissa, mutta puuttuvat kohdat on selitetty välitekstien avulla. Suotta vähätelty elokuva haastaa tasapäisesti monet muut kuuluisammat aikalaistuotannot, onhan Sylvi kuitenkin kuvattu jo vuonna 1911, kaksi vuotta ennen ensi-iltaansa. Tämän vuoden suurimpia ja hätkähdyttävimpiä elokuvakokemuksia, sen voin sanoa jo nyt.

Tod Browning: The Wicked Darling
Priscilla Dean esittää kovaksikeitettyä katunaista melodraamassa, jossa hänen rakkautensa ja syvällä sydämessä sykkivä rehellisyytensä pelastaa talousvaikeuksiin ajautuneen miehen ja lopulta myös hänet itsensä. Juoni on vaatimaton ja kaikin puolin ennalta-arvattava, mutta oivallinen valohämyn käyttö ja sopivan rosoiseksi luotu toimintaympäristö pelastavat paljon.

Tod Browning: Outside the Law
San Franciscon kiinalaiskortteleihin sijoittuva rikoselokuva, jossa peliluolien kuningas lavastetaan syylliseksi poliisin murhaan, jotta toiset gangsterit saavat enemmän tilaa hämäräpuuhilleen. Lon Chaney on pätevä gangsterina, mutta hänen toinen roolisuorituksensa kiinalaispalvelijana tuntuu vain tähden maskeeraustaitojen esittelemiseltä. Kreditoimaton Anna May Wong vilahtaa kiinalaistytön roolissa.

Teinosuke Kinugasa: Jûjiro (engl. Crossroads)
Kertomus köyhästä, väärään geishaan rakastuvasta nuorukaisesta ei ole aivan yhtä hypnoottinen kuin kaksi vuotta aiemmin valmistuneen Kurutta ippêjin (1926) mielisairaalakuvaus, mutta kyseessä on silti erittäin mielenkiintoinen tuttavuus.

Vittorio De Sica: Polkupyörävaras (Ladri di biciclette)
De Sican suurin mestariteos kertoo roomalaisesta mainostenliimaajasta, jonka työpaikka on riippuvainen polkupyörästä. Kun se varastetaan, alkaa lohduton etsintä: kuinka helppoa on löytää polkupyörä suurkaupungin väenpaljoudesta. Vähäeleinen ja kaunistelematon, uskomattoman hienojen näyttelijäsuoritusten siivittämä elokuva.

Nelo Cosimi: La quena de la muerte
Kaupungissa asuvat rakastavaiset matkustavat maalle ja punovat romanssijuoniaan paikallisten kanssa kiusatakseen toisiaan. Rotujen välisten rakkauskohtausten kuvaaminen on rohkeaa, mutta kokonaisuutena juoni on varsin yllätyksetön. Harvoja yleisessä jakelussa olevia argentiinalaisia mykkäelokuvia.

Akira Kurosawa: Seittien linna (Kumonosu-jo)
Tarinaa vallanhimosta ja kateudesta pidetään yhtenä parhaista Shakespeare-muunnelmista. Macbethiin pohjautuva elokuva on kerronnaltaan vahva ja visuaalisesti loistelias, mutta olisin kaivannut siihen Ranin (1985) kaltaista jykevyyttä. Siitä huolimatta kaikin puolin vahva ja hieno teos.

Mies joka kutistui

Amerikkalaisen tieteiselokuvan suuri vuosikymmen ajoittuu 1950-luvulle, teknologiakehityksen, ydinkokeiden ja avaruusmatkailun varhaisiin vuosiin. Näistä kolmesta perusasiasta saatiin aineksia kymmeniin elokuviin, joissa toistuivat samat teemat: ulkoavaruuden muukalaiset saapuivat maahan tehdäkseen selvää sen asukeista, mielipuoliset tai kokeilunhaluiset tiedemiehet loivat laboratorioissaan mitä eriskummallisimpia outouksia ja ydinkokeiden seurauksina syntyi koko joukko tuhoa ympärilleen kylväviä mutaatioita. Hienoja elokuvia löytyy joka osa-alueelta, yhtenä parhaimmista Jack Arnoldin ohjaama Mies joka kutistui (The Incredible Shrinking Man, 1957).

Jack Arnold on mielenkiintoinen nimi elokuvan historiassa. Vaikka hän ohjasi neljän vuosikymmenen aikana liki seitsemänkymmentä elokuvaa ja tv-sarjajaksoa, muistetaan hänet käytännössä ainoastaan viidestä Universalille tekemästään 1950-luvun tuotoksesta. Vieraat ulkoavaruudesta (It Came from Outer Space, 1953), Mustan laguunin hirviö (Creature from the Black Lagoon, 1954), Hirviön kosto (Revenge of the Creature, 1955) sekä Tarantula (Tarantula!, 1955) ovat saaneet toimia nyt esittelemäni elokuvan lisäksi todisteena miehen taidoista. Hyvin Arnoldin elokuvat ovat katsojiin uponneetkin, sillä mies on monin paikoin nostettu Tod Browningin, James Whalen ja Terence Fisherin rinnalle yhtenä "vanhan koulukunnan" kauhuelokuvamaestroista.
     
Elokuvan tapahtumat alkavat Tyyneltämereltä. Scott Carey on yhdessä vaimonsa Louisen kanssa purjehtimassa, kun yhtäkkiä taivaanrannasta kohoaa paksu pilvilautta. Vene kulkee pilven lävitse, joka katoaa horisonttiin yhtä nopeasti kuin mitä ilmestyikin. Tapahtuma hämmentää heitä, mutta pyyhkiytyy pian mielistä. Puoli vuotta kuluu. Eräänä päivänä töihin lähtiessään Scott tekee oudon havainnon: hän on alkanut kutistua. Lähipiiri, vaimo mukaan luettuna, pitää tapahtunutta ohimenevänä ilmiönä, mutta kun miehen muodonmuutos vain jatkuu kiihtyvällä tahdilla, joutuvat tiedemiehetkin ymmälleen.

Mies joka kutistui on piristävä poikkeus 1950-luvun tieteiselokuvien joukossa jo pelkästään lähtökohtiensakin puolesta, sillä Richard Mathesonin omaan novelliin perustuva käsikirjoitus kääntää muista elokuvista tutut lainalaisuudet päälaelleen. Siinä missä ydinkokeiden kanssa tekemisiin joutuneista henkilöistä kasvaa yleensä tarinoiden edetessä kymmenien metrien korkuisia tuhoajia, tulee kutistuvasta miehestä olemassaolonsa puolesta kamppaileva olento, joka yrittää kaikin keinoin selviytyä jokapäiväisen elämän haasteista ja oppia hyväksymään kohtalonsa. Se ei ole helppoa, mutta vähitellen mies sopeutuu tilanteeseen. Nimestään huolimatta elokuva onkin hivenen ironisesti kasvukertomus, jossa tarinan päähenkilö oppii vähitellen ymmärtämään asemansa koko maailmankaikkeudessa. Koskettava loppukohtaus jää pitkäksi aikaa katsojan mieleen.

Elokuvan toteutus on teknologiafriikeille ja tietokonetehosteiden nimeen vannoville nykykatsojille auttamattoman vanhanaikaista, mutta avarakatseisesti vanhoihin elokuviin suhtautuville se tarjoaa runsaasti ihailtavaa myös tällä saralla. Trikkikuvat, päällekkäisotokset ja eri mittakaavoihin rakennetut lavasteet luovat toimivan illuusion, jollaista ei välttämättä nykytekniikalla onnistuttaisi saavuttamaan. Tehosteissa ei ole rahtuakaan itsetarkoituksellisuutta saati näyttämisen halua, kuten valitettavan useissa nykyelokuvissa tuntuu olevan. Ne eivät myöskään jätä itse tarinaa tai sen ihmiskohtaloa taka-alalle, vaan toimivat täysin elokuvan ehdoilla.
     
Näyttelijät eivät ole suuria nimiä, mutta tämä ei tarkoita sitä, etteivätkö he suoriutuisi rooleistaan kiitettävästi. Varsinkin pääosassa esiintyvä Grant Williams on suorastaan ilmiömäinen. Hän onnistuu esittämään uskottavasti kaikkia mahdollisia tunnetiloja ilman ylisuorittamista, eikä näin ollen b-elokuville ominaisia tahattoman koomisia hetkiä synny missään vaiheessa. Randy Stuart hänen vaimonaan jää luonnollisesti hieman taka-alalle, mutta kantaa roolinsa kunnialla hänkin. Muu näyttelijäkaarti on mukana ainoastaan täydentämässä tapahtumia.

Mies joka kutistui jäi Arnoldin uran viimeiseksi menestykseksi. Vaikka hän osoittikin olevansa suvereeni tieteiselokuvaohjaaja, ei hän itse tuntenut vetoa lajityyppiä kohtaan. Vähitellen ohjaajan taso hiipui ja pian hän huomasi olevansa televisiosarjoja työstävä rutiiniohjaaja. Arnold kuoli 75-vuotiaana vuonna 1992.

THE INCREDIBLE SHRINKING MAN, 1957 Yhdysvallat
Tuotanto: Universal International Pictures. Tuottaja: Albert Zugsmith. Ohjaus: Jack Arnold. Käsikirjoitus: Richard Matheson (omasta romaanistaan). Kuvaus: Ellis W. Carter (Erikoiskuvaus: Clifford Stine). Lavastus: Alexander Golitzen, Robert Clatworthy. Leikkaus: Al Joseph. Maskeeraus: Bud Westmore, Joan St. Oegger. Optiset tehosteet: Roswell A. Hoffman, Everett H. Broussard. Äänitys: Leslie I. Carey, Robert Pritchard.
Näyttelijät: Grant Williams (Scott Carey), Randy Stuart (Louise Carey), April Kent (Clarice), Paul Langton (Charlie Carey), Raymond Bailey (tohtori Thomas Silver), William Schallert (tohtori Arthur Bramson).

Katsotut elokuvat: maaliskuu 2016

Terence Davies: Syvänsininen meri (The Deep Blue Sea)
Romanttinen, toisen maailmansodan jälkeiseen Englantiin sijoittuva brittidraama, jossa kylmettyneessä avioliitossa elävä vaimo lähtee nuoren lentäjän matkaan. Hillitty ja huolitellusti tehty, mutta tarina olisi vaatinut hitusen enemmän tunteiden paloa.

Marshall Neilan: Kaikki hauska kielletty (Rebecca of Sunnybrook Farm)
Mary Pickfordin ihastuttava mykkäelokuva viime vuosisadan alun Amerikasta korostaa ystävällisyyden ja anteeksiantavaisuuden teemoja. Pickfordin parhaimmistoa.

Mauritz Stiller: Juha (Johan)
Stillerin upea mykkäfilmi Juhani Ahon romaanista on ”valon oodi, jonka kompositio perustuu auringon ja veden loistoon.” (Antti Alanen).

Robert Bresson: Naisen kosto (Les dames du Bois les Bologne)
Bressonilaisen vähäeleinen – joskaan ei aivan hänen askeettisinta tyyliään – kertomus miehestä, joka rakastuu entiseen prostituoituun tietämättä tämän ammattia.

Dearden & Cavalcanti & Crichton & Hamer: Dead of Night
Hieno, episodimalliin puettu kauhuelokuva suoraan Englannista, jossa majataloon saapuva mies tuntee paikallaolijat yllättävän tutuiksi. Kun heidän tarinoitaan aletaan käydä läpi, moni asia sekoittuu erikoisella tavalla.

Franz Osten: Prapancha Pash (engl. Throw of Dice)
Kaksi kilpailevaa kuningasta rakastaa samaa naista intialaisessa draamassa, joka tarjoaa aivan liian paljon stereotypioita ja ennalta-arvattavia juonenkäänteitä, jotta siitä voisi nauttia täysin siemauksin.

Tod Browning: West of Zanzibar
Lon Chaney on entinen taikuri Phroso, jonka ystävä on pettänyt hänet vuosia sitten. Phroso on valmistellut hirveää kostoaan vuosien ajan, mutta kun sen aika lopulta koittaa, hän saa tietää jotain todella dramaattista. Browningin hienoin mykkäelokuva on tunnelmallinen jännityselokuva, jossa Chaney tekee suorastaan pirullisen roolisuorituksen.

Yu Sun: Dalu (engl. The Big Road)
Kiinalainen mykkäelokuva, jossa kuusi nuorukaista matkustaa pohjoisen tietyömaille. Neuvostoliittolaisten elokuvien hengessä tehty kuvaus nuoruudesta, onnen ja yhteenkuuluvuuden hetkistä, jossa sukupolvien välisen kuilun kuvaaminen on onnistunut oivallisesti. Suurtuotanto, johon kiinnitettiin monia aikansa suurimpia tähtiä.

Louis Delluc: Nainen ei-mistään (La femme de nulle part)
Mies, nainen, pieni lapsi ja suuri kartano. Näennäisesti kaikki on hyvin, mutta ei kuitenkaan ole: aviomies aavistaa, että hänen vaimonsa suunnittelee perheensä hylkäämistä ja heittäytymistä nuoren miehen käsivarsille. Ranskalaisen mykkäelokuvan tuntemattomia helmiä ja erityisen ajankohtainen nykypäivän kertakäyttösuhteiden aikakaudella.

Louis Delluc: L’inondation (engl. The Flood)
Ikääntynyt isä raivaa tyttärensä onnen tiellä olevan esteen Reinin laakson pikkukaupunkiin sijoittuvassa draamassa, joka jäi ohjaajansa viimeiseksi elokuvaksi. Luonto on aktiivinen ja kekseliäästi käytetty osa tapahtumia, symboloihan kaupunkia ympäröivä tulva myös päähenkilönsä mielentilaa. Delluc tavoittaa rapistuneen kaupungin tunnelman hienosti ja kuvaukseltaan elokuva on huippuluokkaa, mutta tarina ei oikein tahdo riittää koko elokuvan mittaan.

Aarne Tarkas: Villi pohjola
Hupaisa, pohjoiseen sijoittuva parodia, jossa Tapio Rautavaaran esittämä Tundra-Tauno puhdistaa nimensä murhasyytteistä ja kaappaa kainaloonsa vielä häntä syyttävän kaunottarenkin.

Léonce Perret: L’enfant de Paris (engl. The Child of Paris)
Ranskalaisen elokuvan varhaisiin mestareihin lukeutuneen Léonce Perret’n suurteos on yhdistelmä David Copperfieldiä ja Oliver Twistiä. Isänsä ja setänsä sodassa menettänyt tyttö sijoitetaan koulukotiin, josta hän kuitenkin karkaa ja päätyy rikollisten kynsiin. Hänen ainoa ystävänsä on rikollisjoukkoon kuuluva nuorukainen, joka lupaa saattaa tytön takaisin kotiinsa. Tarina kulkee kevyesti eteenpäin ja vaikka se sisältääkin muutamia uskomattomia juonenkäänteitä ja yllätyksiä, on se silti toimiva. Ilmestymisvuotensa 1913 hienoimpia teoksia Victor Sjöströmin Ingeborg Holmin rinnalla.