Kärpänen

Amerikkalainen kauhuelokuva koki toisen maailmansodan jälkeen ensimmäisen muodonmuutoksensa. Perinteiset hirviögalleriat saivat jäädä vähitellen taka-alalle genren alkaessa sekoittua entistä enemmän science fictionin kanssa. Avaruusoliot hyökkäsivät maahan, eläin- ja ihmismutaatiot mellastivat milloin missäkin ja yleisesti ottaen meno valkokankaalla oli huomattavasti synkempää kuin Universalin hirviögallerioissa. 1950-luvun tieteiskauhistelu synnytti monia klassikkoelokuvia, joista kuuluisimpien joukkoon lukeutuu pian elokuvan ensi-illan jälkeen itsemurhan tehneen veteraaniohjaaja Kurt Neumannin Kärpänen (The Fly, 1958).

Elokuva alkaa sähköisesti. Teollisuushallin yövartija törmää kierroksellaan nuoreen naiseen, joka on juuri murhannut miehen painepuristimessa. Pian puhelin soi yhtiön omistajan (Vincent Price) kotona niin salaperäisen naisen kuin yövartijankin ilmoittaessa hänelle tapahtuneesta. Nainen paljastuu yhtiön omistajan kälyksi ja ruumis tämän veljeksi, mutta ensi alkuun koko tapahtumaketju tuntuu suurelta arvoitukselta. Lopulta murhasta syytetty nainen päättää kuitenkin kertoa tekonsa syyt, jotka ovat uskomattomammat kuin mitä kuvitella saattaa.

Kärpäsen alkuperäistarina ilmestyi alun perin novellina Playboy-lehdessä vuonna 1957, joten takeet sen menestymisestä eivät olleet etukäteen selvillä. Mutta koska ihmisiä paitsi kiehtoi, myös kammoksutti tekniikan valtavan nopea kehittyminen, muodostui Kärpäsestä tuotantoyhtiönsä 20th Century Foxin yksi valmistusvuotensa suurimmista menestyksistä. Elokuvalle tehtiin kaksi todella laimeaa jatko-osaa (1959, 1965) ja uudelleen aiheeseen tartuttiin kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin David Cronenbergin toimesta. Cronenbergin huomattavasti raadollisempi Kärpänen (The Fly, 1986) lukeutuu ohjaajan tunnetuimpiin ja ylistetyimpiin teoksiin. En ole katsonut uudempaa versiota aikoihin, joten vertailua näiden kahden välillä on mahdotonta suorittaa, mielikuvieni mukaan en kuitenkaan pitänyt siitä samalla lailla kuin tästä vanhemmasta, sympaattisemmasta versiosta.

Kurt Neumannin alkuperäisversion menestys ei yllätä, sillä elokuva on vaikuttava vielä nykyäänkin. Sen valttikortteja ovat laadukkaat näyttelijäsuoritukset, kauttaaltaan hillitty toteutus ja onnistuneet erikoistehosteet, joista puuttuu tyystin vanhoille elokuville tuttu, hellyttävä kömpelyys. Mielenkiintoisen tarinan henkilöitä olisi voinut ehkä kehittää hieman enemmän, mutta toisaalta se olisi turhaan pitkittänyt elokuvan kestoa, joka puolestaan ei olisi moista kestänyt. Tarina sisältää pakollisia yleismaailmallisia ajatuksia teleportaation eduista ja haitoista, mutta onneksi ei kuitenkaan liikaa, joten latteudet vältetään tälläkin saralla. Todellista tyhjäkäyntiä ei ilmene missään vaiheessa ja elokuva huipentuu tavalla, joka jää pitkäksi aikaa katsojan mieleen.

Elokuvan tunnetuin nimi on Vincent Price, joka tekee tavoilleen uskollisena laatutyötä murhatun tiedemiehen veljenä. Keskeisimmiksi hahmoiksi asettuvat tiedemies André Delembrea esittävä Al Hedison sekä hänen vaimoaan Hélènea näyttelevä Patricia Owens. Kumpikin suoriutuu roolistaan kiitettävästi, joskin ensin mainitun hahmo jää tärkeydestään huolimatta hivenen ohueksi. Neumann ohjaa myös heidän poikaansa esittävää Charles Herbertiäkin hyvin, yleensähän lapsinäyttelijät muodostuvat tällaisissa elokuvissa pelkästään rasitteiksi

THE FLY, 1958 Yhdysvallat
Tuotanto: 20th Century Fox Tuottaja: Kurt Neumann Ohjaus: Kurt Neumann Käsikirjoitus: James Clavell (George Langelaan tarinasta) Kuvaus: Karl Struss Lavastus: Theobold Holsopple, Lyle R. Wheeler, Eli Benneche, Walter M. Scott Leikkaus: Merrill G. White Maskeeraus: Ben Nye, Helen Turpin Musiikki: Paul Sawtell Puvustus: Adele Balkan Äänitys: Eugene Crossman, Harry M. Leonard Efektit: L. B. Abbott, James B. Gordon
Näyttelijät: Al Hedison (Andre Delambre), Patricia Owens (Helene Delambre), Vincent Price Francois Delambre), Herbert Marshall (etsivä Charas), Kathleen Freeman (Emma), Betty Lou Gerson (Andersone), Charles Herbert (Philippe Delambre)

Kansan sankari

”Kansan sankarin myötä John Ford saavutti kypsyytensä taiteilijana.” Lindsay Anderson

”Kaikkien aikojen elokuvavuonna” valmistunut Kansan sankari (Young Mr. Lincoln, 1939) lukeutuu niihin elokuviin, joita ei kerran nähtyään voi unohtaa. Sen visuaalinen kauneus ja yksinkertainen, emotionaalisesti vaikuttava tarina yhdistettyinä kiinnostaviin henkilöhahmoihin ja ensiluokkaisiin näyttelijäsuorituksiin nostavat Kansan sankarin korkealle suurista amerikkalaisklassikoista puhuttaessa. Tästä huolimatta Fordin mestariteos ei ole koskaan saavuttanut samanlaista yleisönsuosiota kuin vaikkapa Hyökkäys erämaassa (Stageocach, 1939), Vaitelias mies (The Quiet Man, 1952) tai Etsijät (The Searchers, 1956), vaikka on vähintäänkin näiden suurten teosten veroinen.

Abraham Lincoln oli Fordin suuri esikuva, eikä tämä suinkaan esiintynyt ensimmäistä kertaa Fordin elokuvissa. Vaikka Lincoln oli ollut huomattavassa osassa niin Rautahevossa (The Iron Horse, 1924) kuin Haisaaren vangissakin (The Prisoner of Shark Island, 1936), katsoi Ford vasta nyt olevansa kelvollinen tarttumaan ihailemaansa hahmoon täysipainoisesti. Lopputulos vakuutti erityisesti Sergei Eisensteinin, jonka tiedetään todenneen: ”Mikäli hyvä haltija tulisi luokseni ja tarjoaisi yhtä ainoaa amerikkalaista elokuvaa nimiini, valitsisin ehdottomasti John Fordin Kansan sankarin.”

Kansan sankari kattaa viiden vuoden ajanjakson Lincolnin elämästä ja senkin vain muutamaan tapahtumaan tukeutuen. Elokuva alkaa New Salemin pikkukaupungista vuonna 1832, jolloin nuori Lincoln vasta harkitsi asianajajan uraa ja poliittista tulevaisuutta. New Salemista hänen tiensä vie lakimiesharjoittelijaksi Springfieldiin, jossa hän saa tehtäväkseen puolustaa kahta murhasta syytettyä nuorukaista.

Löyhästi tositapahtumiin perustuvasta elokuvasta olisi voinut helposti tulla tosikkomainen, patsaita kumarteleva läpijuoksu Lincolnin elämästä ja teoista huipentuen tietenkin kuuluisaan salamurhaan. Fordin käsittelyssä Kansan sankarista muodostuu kuitenkin koskettava, hurtilla huumorilla ”suurta isähahmoa” syvältä valottava mestariteos. Oscar-ehdokkuuden työstään saaneen Lamar Trottin kirjoittama tarina on hyvin rytmitetty, eikä verkkaisesta etenemistahdistaan huolimatta muodostu pitkäveteiseksi missään vaiheessa. Yksikään sen keskeisistä hahmoista ei myöskään jää yhdentekeväksi, vaan heistä kasvaa elokuvan edetessä täysipainoisia henkilöitä. Lincolnin lisäksi leskirouva Abigail Clay (Alice Brady) jää erinomaisesti mieleen perifordilaisena perhettään loppuun asti puolustavana äitinä.

Teknisesti Kansan sankari edustaa Fordin paluuta perusasioihin. Aiemmin varsin kokeellisiakin ratkaisuja käyttänyt Ford on luonut yksinkertaisen, romanttisilla kuvilla ladatun kokonaisuuden, jonka yksikään pala ei ole väärin sijoitettu. Arthur Millerin jokikuvat ja Bert Glennonin muu kuvamateriaali lyö laudalta paitsi Fordin aiemmat taideteokset, myös Griffithin maalaisdraamojen komeat miljööt. Kansan sankari on kokonaisuutena Fordin kaunein elokuva.

Kaiken keskipisteenä on tietenkin tuleva presidentti. Kun käsitellään näinkin arvokasta ja tärkeää hahmoa, tulee se tehdä John Fordin tavoin: hän esittää päätähtensä arvokkaana, mietteliäänä, kansan syviä rivejä koskettavana ja ymmärtävänä herrasmiehenä, joka tietää mitä tehdä ja miten. Vaikka Lincolnin hahmo sisältääkin koko joukon periamerikkalaisia hyveitä, ei siitä tule missään vaiheessa mautonta. Päinvastoin, suuruudestaan huolimatta Lincolnista hohkaa surumielisyys ja yksinäisyys, jotka pysyvät hänen mukanaan loppuun asti. Henry Fonda tulkitsee roolin uskomattomalla tyylikkyydellä ja Kansan sankarista alkoikin hänen ja Fordin kahdeksan elokuvan mittainen menestyksekäs yhteistyö.

Kansan sankari valmistui aikana, jolloin maailma olisi tarvinnut muitakin sankareita kuin urheita sotilaita ja suuria sotapäälliköitä. Se olisi kaivannut rauhallista ja ajattelevaa hahmoa, joka toimii vasta perin pohjin asioita puntaroituaan. Sellaisen hahmon John Ford tarjosi Abraham Lincolnin muodossa vuonna 1939, mutta Kansan sankari ei kuitenkaan saavuttanut ansaitsemaansa menestystä kaikkien huomion kiinnittyessä Tuulen viemään (Gone with the Wind, 1939) sekä tietenkin Euroopassa alkaneeseen toiseen maailmansotaan. Sääli, sillä kyseessä on kuitenkin suurten amerikkalaisklassikoiden joukkoon kuuluva teos.

”En ehkä tiedä paljoakaan laista, mutta tiedän sentään mikä on oikein ja mikä väärin.” Abraham Lincoln

YOUNG MR. LINCOLN, 1939 Yhdysvallat
Tuotanto: Cosmopolitan Pictures, 20th Century Fox Tuottaja: Darryl F. Zanuck Ohjaus: John Ford Käsikirjoitus:  Lamar Trotti Kuvaus: Bert Glennon, Arthur C. Miller Lavastus: Richard Day, Mark-Lee Kirk, Thomas Little Leikkaus: Walter Thompson, Robert Parrish Musiikki: Alfred Newman Puvustus: Royer Äänitys: Eugene Grossman, Roger Heman
Näyttelijät: Henry Fonda (Abraham Lincoln), Alice Brady (Abigail Clay), Marjorie Weaver (Mary Todd), Arleen Whelan (Sarah Clay), Eddie Collins (Efe Turner), Pauline Moore (Ann Rutledge), Donald Meek (syyttäjä John Felder), Ward Bond (John Palmer Cass), Dorris Bowdon (Carrie Sue Clay), Francis Ford (Sam Boone)

Pat Garrett ja Billy the Kid

Lännenelokuvilla kannuksensa ansainneen Sam Peckinpahin viimeinen western valmistui 1973. Villin lännen myyttejä ravistelleen ja modernisoineen Peckinpahin kohteena oli tällä kertaa legenda Pat Garrettista ja Billy the Kidistä, ystävyksistä, jotka olivat ajautuneet lain eri puolille. Peckinpahin komea teos sai kuitenkin ilmestyessään nuivan vastaanoton ja tuotantoyhtiö M-G-M saksi sen torsoksi. 1990-luvulla elokuva palautettiin lopulta lähes alkuperäiseen asuunsa, jonka jälkeen se on vakiinnuttanut paikkansa amerikkalaisen lännenelokuvan eturintamassa. Tämä arvostelu on tehty vuonna 2005 julkaistun dvd-version pohjalta.

Pat Garrett ja Billy the Kid (Pat Garrett & Billy the Kid, 1973) alkaa Fort Sumnerista 1881. Entinen lainsuojaton ja sittemmin sheriffiksi siirtynyt Garrett tulee tapaamaan vanhaa ystäväänsä William Bonneyta alias Billy the Kidiä. Garrett tuo mukanaan viestin, jonka mukaan Billyn läsnäolo ei ole alueella suotavaa ja että hänellä on viisi päivää aikaa karistaa paikan tomut jaloistaan, muuten Garrett vie hänet vankilaan. Billy päätyykin pian telkien taakse, mutta onnistuu pakenemaan ja niin alkaa takaa-ajo, joka on päättyvä jommankumman kuolemaan.

Peckinpah oli niitä elokuvantekijöitä, jotka pystyivät liikkumaan vanhan ja uuden tyylisuunnan välillä täysin luonnollisesti. Vaikka hänen westerninsä poikkeavat melkoisesti perinteisistä Hollywoodin lännenelokuvista, on niissä kuitenkin nähtävissä viitteitä John Fordin, Howard Hawksin, Anthony Mannin ja kumppaneiden suurista töistä. Erona niihin on se, ettei Peckinpahin teoksissa ole rahtuakaan vanhan lännen glamourista ja romantiikasta, vaan hän on peittänyt elokuviensa hahmot pölyllä ja hiellä, jonka lisäksi he ovat myös vähemmän kunniallisempia ja enemmän totuttua kompleksisimpia.

Elokuvan päähenkilö on pirullisen luonteen omaava Pat Garrett (loistava James Coburn), takinkääntäjä, entisen elämänsä ja ystävänsä hylännyt lainvalvoja, joka tasapainoilee menneen ja nykyisyyden rajalla – vanhoille tuttavilleen hän on luopio, uusille nousukas ja pyrkyri. Toisaalta häntä kiehtoo Billy the Kidin mahdollisen kukistajan saama maine ja kunnia, toisella puolella vaakakupissa ovat mennyt ystävyys sekä huoli tulevasta: mitä jää jäljelle, jos hän ampuu Billy the Kidin?

Vastapelurina hänellä on nuoruutta ihannoiva ja vanhoissa ajoissa roikkuva henkipatto, joka on symboli vapaudelle ja itsemääräämisoikeudelle. Kris Kristoffersonin mieleenpainuvasti esittämä Billy on kieltämättä monella tapaa romantisoitu lainsuojaton, vastustaahan hän karjaparoneja, jotka haluavat aidata maan ja luoda sille omat sääntönsä. Billy the Kidin legendaa kunnioitetaan myös siinä, ettei hänestä tehdä täysin sydämetöntä rikollista, vaan Billy ampuu ainoastaan ne, jotka asettuvat poikkiteloin hänen tielleen. Toisaalta Billy ei epäröi ampua vastustajiaan selkään, joten kyllä hänen pimeääkin puolta tuodaan esille.

Pat Garrett ja Billy the Kid tuo monin paikoin mieleen Fordin Etsijät (The Searchers, 1956). Niin Peckinpahin kuin Fordinkin teoksissa keskipisteenä ovat yhteiskunnan ulkopuolelle pudonneet miehet, jotka tekevät saamastaan tehtävästä sydämen asian, jota mikään ei voi horjuttaa. Molemmat myös tekevät työnsä, mutta eivät siitä huolimatta onnistu lunastamaan paikkaansa muiden joukossa. Erona John Waynen upeasti esittämään Ethan Edwardsiin, Coburnin Garrett on häikäilemättömämpi ja kierompi, enemmän luopiomainen, kun taas Edwardsilla on kaikesta huolimatta menneet arvot ja ihanteet vielä tallella.

Coburnin ja Kristoffersonin vanavedessä kulkee varsin nimekäs näyttelijäkaarti. Huuliharppukostajasta (C’era una volta il West, 1968) tuttu Jason Robards esittää kuvernööri Wallacea, joka kestitsee Garrettia maanomistajien seurassa. Fred Zinnemannin Sheriffissä (High Noon, 1952) näytellyt Katy Jurado näyttää kuinka haulikkoa käsitellään. Lauluntekijänä paremmin tunnettu Bob Dylan vakuuttaa Billyn joukkiossa seisovana veitsitaiturina. Esilläoloaikaa saavat myös niin ikään Huuliharppukostajassa esiintynyt Jack Elam sekä Harry Dean Stanton, suuri näyttelijä hänkin.

Pat Garrett ja Billy the Kid on suuri lännenelokuva. Siinä on tarvittava määrä toimintaa, mutta myös oikeisiin paikkoihin sijoitettua seesteisyyttä. Ulkoasultaan se on lumoavan karhea ja henkilöiltään kiinnostava villin lännen kertomus, jonka veroisia ei ole lähivuosina ole pahemmin tehty – Clint Eastwoodin Armotonta (Unforgiven, 1992) lukuun ottamatta.

PAT GARRETT & BILLY THE KID, 1973 Yhdysvallat
Tuotanto: Metro-Goldwyn-Mayer Tuottaja: Gordon Carroll Ohjaus: Sam Peckinpah Käsikirjoitus: Rudy Wurlitzer Kuvaus: John Coquillon Lavastus: Ted Haworth, Ray Moyer Leikkaus: David Berlatsky, Garth Craven, Tony De Zarraga, Richard Halsey, Roger Spottiswoode, Robert L. Wolfe Maskeeraus: Jack P. Wilson, Herbert Smith Musiikki: Bob Dylan Äänitys: Harry W. Tetrick, Charles M. Wilborn
Näyttelijät: James Coburn (Pat Garrett), Kim Kristofferson (Billy the Kid), Richard Jaeckel (sheriff Kip McKinney), Katy Jurado (rva Baker), Chill Wills (Lemuel), Barry Sullivan (Chisum), Jason Robards (kuvernööri Wallace), Bob Dylan (Alias), R. G. Armstrong (Ollinger), Harry Dean Stanton (Luke), Jack Elam (Alamosa Bill)

Ritari Siniparta

“Wars, conflict – it’s all business. One murder makes a villain; millions, a hero. Numbers sanctify, my good fellow.”

Jos Charles Chaplinin elämä Yhdysvalloissa oli ollut poliittisen ilmapiirin kiristyessä vaikeaa jo 1930-luvulla, niin varsinaiseksi hullunmyllyksi asiat muuttuivat Diktaattorin (The Great Dictator, 1940) jälkeen. Ongelmat yksityiselämässä sekä alati kiihtyvä poliittinen ajojahti kommunistivainoineen johtivat siihen, että seuraavaa Chaplin-elokuvaa saatiin odottaa aina kevääseen 1947. Tällöin ensi-iltansa sai mustan huumorin merkkiteos Ritari Siniparta (Monsieur Verdoux), Chaplinin paras äänielokuva ja omasta mielestäni hänen viimeinen mestariteoksensa.

Ritari Siniparta perustuu ranskalaisen sarjamurhaaja Henri-Désiré Landrun (1869–1922) tarinaan. Tämä ensimmäisen maailmansodan aikana kauhua kylvänyt hurmuri valitsi uhreikseen pääasiassa sotatantereille miehensä menettäneitä leskiä. Kaikkiaan Landru ehti murhata kymmenen naista sekä yhden pikkupojan ennen kuin jäi kiinni ja tuomittiin kuolemaan. Elokuvaksi tämän tarinan suunnitteli siirtävänsä Orson Welles, joka olisi ehdottomasti halunnut saada Chaplinin Landrun rooliin. Chaplin ei kuitenkaan suostunut kenenkään muun kuin itsensä ohjattavaksi, mutta innostui tarinasta siinä määrin, että osti Wellesiltä filmausoikeudet. Elokuvasta tuli yksi Chaplinin uran pahimmista takaiskuista.

Eletään 1930-luvun alkupuolen Ranskassa. Pulakausi on ulottanut pitkät kyntensä myös Eurooppaan, jossa irtisanomiset ja massatyöttömyys ovat muodostuneet osaksi arkipäivää. Myös pankkivirkailija Henri Verdoux (Chaplin) on saanut kolmenkymmenen työvuoden jälkeen kuulla olevansa tarpeeton henkilö työnantajalleen.

Voidakseen kaikesta huolimatta elättää pyörätuolissa istuvan vaimonsa (Mady Correll) sekä pienen poikansa (Allison Roddan), alkaa hän hankkia elantoa rikollisin keinoin. Verdoux viettelee rikkaita leskirouvia murhaten nämä pian häiden jälkeen. Ei kestä kauaakaan, kun poliisi kiinnostuu hänen toimistaan ja laittaa yksityisetsivän hänen peräänsä.

Ritari Siniparta poikkeaa Chaplinin filmografiasta monella tapaa. Tuotantopuolella muutokset liittyivät kustannuksiin, jotka kohosivat kohoamistaan. Niinpä Chaplin joutui ensimmäistä kertaa urallaan turvautumaan niin kuvausaikatauluihin kuin kuvakäsikirjoitukseenkin – kohtausten improvisointiin ja kuvausten aikaisiin välipäiviin ei enää yksinkertaisesti ollut varaa. Koska kaikki oli tarkasti etukäteen suunniteltua, saatiin elokuva kuvattua Chaplinille epätyypillisen nopeasti, alle puolessa vuodessa.

Elokuvallisella puolella suurin muutos koski Chaplinia itseään. Hän oli hylännyt lopullisesti kaiken Kulkuriin vähänkään viittaavan ja tämän tilalla valkokankaalla nähtiin ulkoisesti korrekti ranskalainen herrasmies. Mitä itse elokuvan tarttuvaan tarinaan tulee, on Chaplinin teoksista tuttu optimismi saanut väistyä pessimistisemmän ja surumielisemmän toteutuksen tieltä. Tästä saadaan esimakua jo heti elokuvan ensimmäisessä kohtauksessa, jossa Verdoux kertoo taustansa samalla, kun kamera kuvaa hänen hautakiveään ja hautausmaata.

Täyttä kyynisyyttä elokuva ei kuitenkaan ole, vaan vanhaa Chaplinille ominaista huumoria löytyy kyllä riittämiin. Parhaiten mieliin painuvat kohtaukset, joissa Verdoux luulee saaneensa myrkkyä viinipikarin mukana, murhayritys onkimatkan aikana sekä Verdoux’n viimeiset häät, jossa vieraaksi ilmestyy yllättäen yksi hänen lukuisista vaimoistaan.

Henri Verdoux on Chaplinin esittämistä hahmoista mielenkiintoisin. Hän on vastakohtien mies: yhtäällä hillitty ja toisaalla erittäin temperamenttinen, hienostunut ja töykeä, ymmärtäväinen ja kylmäkiskoinen. Jo ensimmäinen tapaaminen Verdoux’n kanssa on ikimuistettava: hän itse ihailee puutarhassa ruusujaan samalla kun polttaa uunissa ties monennettako vaimoaan. Verdoux’lle murhaaminen on helppoa, kunhan tunteille ei anna sijaa. Chaplinin elämää seuranneet tahot ovat löytäneet Verdoux’n hahmosta paljon tähteen viittaavaa – seikka, johon myös Chaplinia vihaavat feministit tarttuivat hanakasti elokuvan nähtyään.

Chaplin tulkitsee roolinsa totuttuun tapaan loistavasti ollen kuin luotu hurmurimurhaajaksi. Hän saa vahvaa tukea suositulta komediennelta Martha Rayelta, jonka hurjasti elehtivä roolihahmo poikkeaa tyystin Chaplinin elokuvien hillityistä naishahmoista. Erinomainen on myös Isobel Elsom, joka esittää Marie Grosnayta arvokkaasti. Chaplin suunnitteli tähän rooliin myös entistä luottonäyttelijätärtään Edna Purviancea, mutta yhteistyöstä ei tullut loppujen lopuksi mitään. Yleisesti ollaan sitä mieltä, että elokuvan heikoin lenkki on Marilyn Nashin esittämä nuori nainen, johon Verdoux aikoo kokeilla valmistamaansa myrkkyä. Omasta mielestäni Nash suoriutuu ensikertalaisena roolistaan kiitettävästi, joskaan ei onnistu olemaan Chaplinin parhaan debytantin, Virginia Cherrillin (Kaupungin valot / City Lights, 1931) veroinen.

Ritari Siniparta muodostui katastrofiksi, sillä amerikkalaisten suhtautuminen Chapliniin oli muuttunut radikaalisti. Chaplinin vastainen propaganda oli pitänyt huolen siitä, että hän alkoi olla erittäin epäsuosittu maassa, joka vielä vuosikymmentä aikaisemmin oli osoittanut hänelle kunnioitusta komedian suurimpana mestarina. Chaplinin henkilökohtaiset ongelmat ja niiden ruotiminen lehdistössä vaikuttivat luonnollisesti myös elokuvan menestykseen. Erityisen paljon amerikkalaisia ärsytti elokuvan loppu, jossa Verdoux kyseenalaistaa niin sodan kuin uskonnonkin. Siniparran lopun puheenvuorot ovat Chaplinia aidoimmillaan, tosin astetta kyynisempiä kuin mitä Diktaattorin lopussa koettiin.

MONSIEUR VERDOUX, 1947 Yhdysvallat
Tuotanto: Charles Chaplin Productions Tuottaja: Charles Chaplin Ohjaus: Charles Chaplin Käsikirjoitus: Charles Chaplin (Orson Wellesin ideasta) Kuvaus: Roland Totheroh, Curt Courant Lavastus: John Beckman Leikkaus: Willard Nico Maskeeraus: William Knight, Hedvig Mjorud Musiikki: Charles Chaplin Puvustus: Drew Tetrick Äänitys: James T. Corrigan
Näyttelijät: Charles Chaplin (Henri Verdoux), Mady Correll (Mona), Allison Roddan (Peter), Martha Raye (Annabella Bonheur), Ada-May (Annette),  Robert Lewis (Maurice Bottello), Audrey Betz (Martha), Isobel Elsom (Marie Grosnay), Marjorie Bennett (hänen palvelijattarensa), Marilyn Nash (nuori nainen)

Robin Hoodin seikkailut

Englantilaisen kansansankarin, köyhiä ja sorrettuja puolustaneen Robin Hoodin legenda on filmattu lukemattomia kertoja paitsi elokuviksi, myös tv-sarjoiksi. Ensimmäinen huomioitava versio valmistui 1922 aikansa suuren tähtinäyttelijän, Douglas Fairbanksin toimesta. Viimeisin keskeinen päivitys tehtiin puolestaan 2010 Ridley Scottin tuodessa oman näkemyksensä suosittuun tarinaan. Monista eri näkemyksistä ja tähtinäyttelijöistä huolimatta se kaikkein tunnetuin ja rakastetuin filmatisointi valmistui jo 70 vuotta sitten Warner–yhtiön studioilla.

Warner oli osunut todelliseen kultasuoneen 1930-luvun puolessa välissä kiinnittämällä riveihinsä tasmanialaissyntyisen Errol Flynnin. Komearaamisesta ja poikamaisesti virnistelevästä Flynnistä tuli varsin nopeasti merkittävä tähti, joka hallitsi suvereenisti niin merielokuvat (Kapteeni Blood / Captain Blood, 1935), satuelokuvat (Prinssi ja kerjäläispoika / Prince and the Pauper, 1937) kuin historialliset sotakuvauksetkin (Ne 600 urhoollista / The Charge of the Light Brigade, 1936). Kun Warnerin suurin tähti James Cagney riiteli yhtiön kanssa sopimuksestaan, oli Flynnin valinta selviö suunnitteilla olleen Robin Hood -elokuvan pääosaan. Ohjaus annettiin William Keighleyn käsiin, mutta lopulta Michael Curtiz kiinnitettiin projektiin toiminnan takaamiseksi.

Robin Hoodin tarina sijoittuu 1100-luvun lopun Englantiin. Kuningas Rikhard Leijonamieli on ristiretkellään jäänyt Itävallan hallitsijan Leopoldin vangiksi ja hänen katala veljensä, prinssi Juhana on kaapannut vallan itselleen. Juhanan sijaishallinnon aikana maa ajautuu vakavaan kriisiin hänen miestensä harjoittaessa mielivaltaista terroria kansalaisia kohtaan.

Sir Robin Locksleystä on harvoja, jotka uskaltavat nousta Juhanaa vastaan. Moinen öykkäröinti on tilapäisen kuningashuoneen mielestä tuomittavaa ja niinpä Robin Hoodista tulee lainsuojaton. Se ei kuitenkaan estä häntä tekemästä yllätyshyökkäyksiä tyrannia kohtaan ja antamasta näin sorretulle kansalle toivonkipinää paremmasta huomisesta.

Warner ei juuri pihtaillut historiallisissa elokuvissaan, mutta Robin Hoodin seikkailuissa (The Adventures of Robin Hood, 1938) yhtiö otti suuremman riskin kuin kertaakaan aiemmin. Elokuva kuvattiin Technicolorilla, jonka seurauksena sen tuotantobudjetti kaksinkertaistui ollen lopulta yli kaksi miljoonaa dollaria. Uhkapeli kuitenkin kannatti, sillä elokuvan huikea värimaailma lumoaa katsojansa edelleen, aivan kuten sen näyttävät lavasteet ja hulppea puvustuskin. Valtava menestys lippuluukuilla nosti elokuvan myös Oscar-akatemian listoille ja neljästä Oscar-palkinnosta jäi hyppysiin lopulta kolme (lavastus, leikkaus, musiikki). Ainoastaan parhaan elokuvan kategoriassa se jäi ilman kirkkainta palkintoa, siinä voiton vei Frank Capran tyylikäs Komedia meistä ihmisistä (You Can't Take It with You, 1938).

Robin Hoodin tarina on esimerkillinen kertomus oikeudenmukaisuudesta sekä uskollisuudesta valtiota kohtaan ja tätä puolta elokuva tarjoaakin melko tavalla. Onneksi mukana on kuitenkin runsaasti vauhtia, romantiikkaa, huumoria sekä toimintaa, joten yhteiskunnalliset elämänohjeet eivät nouse elokuvan keskeisimmäksi anniksi. Mutta vaikka kyseessä onkin vauhdikas ja nautittava kokonaisuus, olisi monia tapahtumia voinut kieltämättä syventää – nyt henkilöt käytännössä tempaistaan mukaan tapahtumien keskipisteeseen ilman suurempia perusteluja. Toisaalta tämä olisi voinut johtaa Kevin Costnerin vision (1991) kaltaiseen puuduttavuuteen ja pitkäveteisyyteen. Elokuvan huipentuma on Flynnin ja Basil Rathbonen esittämän Gisbornen Sir Guyn miekkailubaletti.

Robin Hoodin seikkailut sisältää yhden Warnerin parhaimmista roolituksista. Flynn sopii rooliinsa loistavasti ja hänen vastanäyttelijänään toiminutta Olivia de Havillandiakaan ei voi kuin ylistää. Parivaljakko esiintyi yhdessä yhteensä kahdeksassa elokuvassa ja on syystäkin jäänyt historian lehdille yhtenä kaikkien aikojen valkokangaspareista. Robinin vastustajina nähdään Claude Rains (prinssi Juhana), Rathbone sekä Melville Cooper, joka tulkitsee yksinkertaista Nottinghamin sheriffiä hauskasti. Kun vielä sivuosissa on Patric Knowlesin, Una O’Connorin sekä Alan Halen kaltaisia takuunäyttelijöitä, on miehitys kauttaaltaan kunnossa. Mainittakoon, että Hale näytteli pikku-Johnia myös Fairbanksin Robin Hoodissa (1922).

THE ADVENTURES OF ROBIN HOOD, 1938 Yhdysvallat
Tuotanto: Warner Bros. Pictures Tuottajat: Hal B. Wallis, Jack L. Warner Ohjaus: William Keighley, Michael Curtiz Käsikirjoitus: Norman Reilly Raine, Seton I. Miller, Rowland Leigh Kuvaus: Tony Gaudio, Sol Polito Lavastus: Carl Jules Weyl Leikkaus: Ralph Dawson Musiikki: Erich Wolfgang Korngold Maskeeraus: Perc Westmore Puvustus: Milo Anderson
Näyttelijät: Errol Flynn (Robin Hood), Olivia de Havillan (Marian-neito), Basil Rathbone (Gisbornen Sir Guy), Claude Rains (prinssi Juhana), Patric Knowles (Will Scarlett), Eugene Pallette (munkki Tuck), Alan Hale (pikku-John), Una O’Connor (Bess), Melville Cooper (Nottinghamin sheriffi), Ian Hunter (kuningas Rikhard Leijonamieli) 

Esittely

Olen kirjoittanut elokuva-arvosteluja useammalle sivustolle aina vuosituhannen alusta lähtien. Tämän blogin tarkoituksena on paitsi kerätä näitä kirjoituksia yhden sivuston alle, myös virittää itseni kirjoittamaan lisää tekstejä.

Esittelen blogissa hyviä äänielokuvia, sellaisia joista (ja joilla) on jotain sanottavaa. Valmistusmaalla, -vuodella tai genrellä ei ole väliä. Tiedän, että mukaan mahtuu monia itsestäänselvyyksiä, mutta toivottavasti myös yllätyksiäkin. Kommentteja ja katseluvinkkejä otetaan vastaan. Mykkäelokuvat rajaan ulkopuolelle siksi, että niiden paikka on nyt ja aina Mykkäelokuvasivustolla, jossa ne pääsevät parhaiten oikeuksiinsa.