Mitä tapahtuikaan Baby Janelle?

Useimmat meistä työskentelevät todennäköisesti paikoissa, joissa työkavereiden ja kollegoiden valitseminen on vaikeaa tai täysin mahdotonta – silloin ei auta kuin yrittää tulla toimeen kaikkien kanssa niin hyvin kuin mahdollista. Elokuvia tehtäessä tilanne on toinen, sillä useimmiten sen tekoon pyritään kokoamaan mahdollisimman skismaton työryhmä, jotta lopputuloksen tavoittelu olisi mahdollisimman ongelmatonta. Poikkeuksiakin tietysti on, yhtenä kuuluisimmista Robert Aldrichin Mitä tapahtuikaan Baby Janelle? (tunnetaan myös nimellä Mitä tapahtui Baby Janelle?, What Ever Happened to Baby Jane?, 1962). David Greene ohjasi aiheesta täydellisen unohdetun uusintaversion vuonna 1991.

Hollywoodin pitkän linjan näyttelijäveteraanit ja aikansa supertähdet Joan Crawford ja Bette Davis eivät todellakaan olleet sydänystäviä, vaan kuittailivat toistensa tekemisille ja elokuville aina kun mahdollisuus vain ilmeni (muutamien elokuviahistorioitsijoiden mielestä heidän vihanpitoaan on tosin liioiteltu legendan vaalimisen hyväksi). Niinpä näiden kahden uransa ehtoopuolelle astuneen näyttelijättären sijoittaminen samaan elokuvaan on erinomainen veto – etenkin kun teemoina ovat vieläpä katkeruus ja kosto.

Eletään vuotta 1917. Baby Jane Hudson on diivamainen, mutta silti rakastettu vaudevilletähti, jolla riittää valtavasti ihailijoita kaikkialla. Hänen sisarensa Blanche katsoo suosiota sivusta ja kestää ilmeenkään värähtämättä sekä siskonsa että isänsä huonon käytöksen häntä kohtaan. 18 vuotta myöhemmin kaikki on kääntynyt päälaelleen: Blanche on palvottu elokuvanäyttelijä, kun taas Janen tuotokset päätyvät yksi toisensa jälkeen studion roskakoriin. Siitä huolimatta Blanche seisoo sisarensa rinnalla ja tukee tämän pyrkimyksiä. Tilanne muuttuu dramaattisesti, kun Blanche joutuu auto-onnettomuuteen ja joutuu pyörätuoliin. Maailma unohtaa kotitaloonsa erakoituvan tähden, jolla on seuranaan vain Jane.

Jos Hollywood oli 1920-luvulla näyttänyt unelmakaupungin hyvässä valossa, kolme vuosikymmentä myöhemmin tilanne muuttui toisenlaiseksi. Billy Wilderin Auringonlaskun katu (Sunset Blvd., 1950), Vincente Minnellin Särkyneiden haaveiden kaupunki (The Bad and the Beautiful, 1952), Joseph L. Mankiewiczin Kaikki Eevasta (All About Eve, 1950) tai Paljasjalkakreivitär (The Barefoot Contessa, 1954) ja Aldrichin Filmin kulissien takana (The Big Knife, 1955) kertovat hyvin toisenlaisista viihdemaailman tarinoista. Niissä ei juurikaan nähdä onnellisia tähtiä tai vielä onnellisempia loppuja, vaan likaa, lokaa, ihmisten manipuloimista, surua ja katkeruutta. Tähän kategoriaan kuuluu myös Baby Jane.

Henry Farrellin samannimiseen romaaniin perustuvan elokuvan filmaaminen oli Aldrichin idea ja mielenkiintoista on se, että hän halusi saada Crawfordin pyytämään Davis vastanäyttelijäkseen. Kahden ikääntyneen näyttelijättären elokuvalta ei odotettu juuri mitään ja sen vuoksi elokuvan budjettikin oli vaatimaton – Crawford ja Davies suostuivat tekemään roolinsa tietyillä lipputuloprosenteilla perinteisen palkkion sijaan. Ratkaisu oli onnistunut, sillä elokuva oli suuri menestys ja keräsi erilaisia palkintoehdokkuuksia ympäri maailmaa. Crawford ja Davies saivat sen myötä vielä kerran uransa nosteeseen.

Mitä tapahtuikaan Baby Janelle? on uuden ajan kauhuelokuvan merkkiteos, jossa itse kauhu syntyy ns. arkipäiväisistä tilanteista: liikuntakyvyttömyys, itsensä hallinnan kadottaminen, toisten armoilla oleminen. Kuinka saada yhteys ulkomaailmaan, kun puhelin on alakerrassa eikä pyörätuolihissiä ole? Entä ruokailu, kun kokkina on vihamielinen ja väkivaltainen sisko, joka voi myrkyttää aterian minä päivänä tahansa tai laittaa tarjottimelle mitä mieleen juolahtaa? Silmien edessä tapahtuvaa murhaakaan ei voi todistaa, koska kukaan ei tule kysymään mitään. Näin elämä jatkuu kauhun kierteessä päivästä ja kuukaudesta toiseen. Tämä kaikki silataan mustaakin mustemmalla, paikka paikoin lähes ällöttäväksi äityvällä huumorilla.

Sisarusten välisen vihanpidon ydin on heidän erilaisuudessaan. Ainoa yhteinen asia heillä on kadonnut maine ja loisto, tosin Blanche on saavuttanut uuden suosion televisioesitysten myötä. Muilta osin heidän elämänsä on täyttä vastakohtaa. Niin myös näyttelijöiden oikeassa elämässä, jotka poikkesivat toisistaan kuin yö ja päivä. MGM:n kuningattariin lukeutuneen, tähtikulttiin ja timantteihin uskoneen Crawfordin ja Warnerin epäeroottiseksi vähätellyn, työnteon nimiin vannoneen Davisin vastakohtien korostamisella saatiin valkokankaalle roimasti lisää ylimääräistä sähköisyyttä.

Elokuvan viimeisiä hetkiä on pohdittu useaan otteeseen ja monelta taholta, sillä ne antavat koko tarinalle uuden näkökannan. Ovatko Blanchen sanat kuitenkaan totta, tekevätkö ne siskoaan vuosikymmenet piinanneesta Janesta todellisen kostonhimon uhrin vai onko kyseessä vain anteeksi antavan ja Janea aina tukeneen Blanchen viimeinen yritys päästää siskonsa syyllisyydestä kaiken tapahtuneen suhteen?

Janea imartelevaa pianisti Edwin Flaggia esittävä Victor Buono on erinomainen roolissaan ja Crawford tekee loistotyötä tahollaan, mutta kenenkään ei sovi kieltää, etteikö Davis olisi tämän elokuvan suurin tähti. Omassa houreisessa mielessään comebackia suunnitteleva, viskipaukkuja siemaileva noita-akka lukeutuu Davisin uran virstanpylväisiin ja tähti tiesi sen itsekin: siksi pettymys oli valtava, kun himoittu Oscar-palkinto meni Anne Bancroftille. Pettymyksen teki kaksin verroin raskaammaksi se, että Crawford iloitsi avoimesti hänen tappiostaan.

WHAT EVER HAPPENED TO BABY JANE?, 1962 Yhdysvallat
Tuotanto: The Associates & Aldrich Company, Seven Arts Pictures, Warner Bros. Tuottaja: Robert Aldrich. Ohjaus: Robert Aldrich. Käsikirjoitus: Lukas Heller (Henry Farrellin romaanista). Kuvaus: Ernest Haller. Lavastus: William Glasgow. Leikkaus: Michael Luciano. Maskeeraus: Jack Obringer, Robert J. Schiffer, Monty Westmore. Musiikki: DeVol. Äänitys: Jack Solomon.
Näyttelijät: Bette Davies (Baby Jane Hudson), Joan Crawford (Blanche Hudson), Maidie Norman (Elvira Stitt), Victor Buono (Edwin Flagg), Marjorie Bennett (Dehlia Flagg), Julie Allred (Baby Jane lapsena), Gina Gillespie (Blanche Hudson lapsena), Ann Barton (Cora Hudson), Dave Willock (Ray Hudson), Anna Lee (rva Bates), B. D. Merrill (Liza Bates).

Katsotut elokuvat: joulukuu 2016

Peter Jackson: Taru sormusten herrasta: Sormuksen ritarit (The Lord of the Rings: The Fellowship of the Ring)
Hienon elokuvatrilogian ensimmäinen osa on muita seesteisempi, ensimmäiseltä puoliskoltaan jopa rauhallinen matka kohti haltioiden kaupunkia ja sieltä alkavaa todellista seikkailua.

Peter Jackson: Taru sormusten herrasta: Kaksi tornia (The Lord of the Rings: The Two Towers)
Trilogian hienoin jakso, erinomaisesti tasapainossa olevaa seikkailua ja toimintaa. Helmin syvänteen taistelu lukeutuu elokuvahistorian komeimpiin sotajaksoihin ja enttien viimeinen marssi saa lähes vilunväreet selkäpiihin. Legolasin kilpisurffailukaan ei häiritse, niin onnistuneesti koko komeus on toteutettu.

Victor Sjöström: Tulipunainen kirjain (The Scarlet Letter)
Puritaaniseen Massachusettsiin sijoittuva tarina kielletystä rakkaudesta, uskonnollisesta ahdasmielisyydestä ja suvaitsemattomuudesta. Sjöström käsittelee vakavaa aihetta varmaotteisesti ja kiihkottomasti, eikä kuvaa rakkauskohtauksiakaan liian verevällä tavalla. Lopputulos miellytti sekä yleisöä, studiopäälliköitä että tekijöitä ja Lillian Gish totesikin Sjöströmin olleen paras ohjaaja, jonka kanssa oli työskennellyt.

Rex Ingram: Zendan vanki (The Prisoner of Zenda)
Rex Ingramia parhaimmillaan ja pahimmillaan. Suurella budjetilla valmistunut Zendan vanki on näyttävä, romantiikkaa, juonitteluja ja ihmissuhdekuvioita sisältävä pukudraama, jonka jokainen kuva on tarkkaan harkittu ja maalauksellinen. Samalla se on myös valitettavan hidastempoinen ja tarinaltaan ontto sekasotku, johon olisi pitänyt lisätä merkittävästi pituutta – nyt sen hahmoja ei kehitellä tarpeeksi, eikä niistä tule missään vaiheessa kiinnostavia.

Peter Jackson: Taru sormusten herrasta: Kuninkaan paluu (The Lord of the Rings: Return of the King)
Jacksonin mahtieepoksen päätösjakso on liian sotainen, liian meluisa, liian pitkä ja liian venytetty – mutta silti hyvää viihdettä. En ole lukenut kirjaa, mutta olen silti tyytyväinen, että elokuvasta on jätetty antikliimaksimainen Konnun puhdistus kokonaan pois.

Joe May: Asfaltti (Asphalt)
Näyttävä ja intensiivinen rikosdraama, jonka keskipisteenä on nuori poliisi Holk, joka pidättää kauniin jalokivivarkaan, tulee tämän viettelemäksi ja syyllistyy itse hirveään rikokseen. Juonen kehittely on oivallista, näyttelijäsuorituksissa on dynamiikkaa ja elokuvan tekninen toteutus edustaa saksalaista studiotyöskentelyä parhaimmillaan.

Rauni Mollberg: Tuntematon sotilas
Mollbergin naturalistisempi kuvaus Linnan romaanista on paikoin puiseva, paikoin todella vaikuttava sotaelokuva. Kaikki näyttelijäsuoritukset eivät todellakaan toimi ja monet hahmoista jäävät kasvottomiksi vanhaan verrattuna, mutta kokonaisuus on varsin hyvä ja kyllä tällekin versiolle paikkansa on.

Joe May: Kotiinpaluu (Heimkehr)
Vahva kolmiodraama kahdesta miehestä ja yhdestä naisesta, joka rakastuu miehensä armeijakaveriin. Henkilöhahmot ovat psykologisesti uskottavia, kuvallinen ilmaisu yksinkertaisen tehokasta ja tehosteet tyylikkäitä. Elokuva jäi Hollywoodista Eurooppaan palanneen Lars Hansonin ainoaksi Saksan-tuotannoksi.

Pernilla August: Vakava leikki (Den allvarsamma leken)
Hjalmar Söderberghin romaaniin perustuva melodraama, jonka pääosissa ovat alkoholisoituvan taiteilijan tytär ja menestyvä taidekriitikko ja lehtimies. Molemmat ajautuvat naimisiin tahoillaan, mutta eivät pysty pitämään tunteitaan ja himojaan kurissa, vaan aloittavat suhteen, joka lopulta kenties tuhoaa enemmän kuin antaa. Episodin arvostelijan mukaan ”päähenkilöt tuntuvat muutenkin olevan tunne-elämältään keskenkasvuisia kusipäitä, joiden intohimo on vain itsekkyyttä”, mutta mitäpä muuta tällainen suhde voisi olla? Plussaa säilytetystä ajankuvasta. Omissa papereissani Vakava leikki on vuoden paras uusi tuttavuus.

Robert Wiene: Raskolnikov (Raskolnikow)
Turhan tuntemattomaksi jäänyt, omaperäinen näkemys Fjodor Dostojevskin kaunokirjallisuuden merkkiteoksesta Rikos ja rangaistus (ilm. 1866, ilm. 1899) valmistui yhteistyönä Moskovan taiteellisen teatterin näyttelijöiden kanssa. Mielenkiintoinen, alkuperäistarinalleen tosin häviävä, elokuvaversio ihastuttaa villin ekspressionistisella ulkoasullaan: sen kuvaama Pietari on synkkä ja houreinen, pitkien varjojen ja sokkeloisten rappukäytävien hallitsema suurkaupunki, jossa aurinko ei milloinkaan paista.

Paul Verhoeven: Elle
Isabella Huppert näyttelee raiskauksen uhria tyylikkäässä, joskin hivenen etäisessä trillerissä, joka valittiin suomalaisten elokuvakriitikoiden toimesta vuoden parhaaksi elokuvaksi.

Robert Aldrich: Vera Cruz
Veijariwestern, mutta samalla myös kuvaus ahneudesta, häikäilemättömyydestä ja petoksesta. Vanhan polven Gary Cooper esittää suoraselkäisempää ja moraalisempaa lännenmiestä, kun taas Burt Lancaster on uuden ajan seikkailija, jolle mikään ei ole pyhää. Vauhdikas elokuva, joka ei kuitenkaan tehnyt niin valtavaa vaikutusta kuin olin odottanut. Uusintakatselun paikka?

Ernst Lubitsch: Vuorikissa (Die Bergkatze)
Railakas, sodalle ja militarismille irvaileva farssi, jossa Lubitsch on ivallisempi kuin koskaan: paraatit ja univormut ovat sotilasjohdolle tärkeämpiä kuin taistelutahto ja -taito, linnoituksen komendantti on perheen naisväen edessä nöyristelevä narri, lumipallot ja korvapuustit ovat tehokkain tapa ajaa armeija käpälämäkeen. Lubitschin mukaan Vuorikissassa on enemmän kekseliäisyyttä ja satiirista kuvallista nokkeluutta kuin monissa muissa hänen elokuvissaan.

Gerhardt Lamprecht: Mielenkiintoinen talo (Menschen untereinander)
Sosiaalisen draaman mestarikuvaajiin lukeutuneen Lamprechtin monitasoinen teos berliiniläisestä vuokratalosta on kauttaaltaan huoliteltu. Vakavasta aiheestaan huolimatta elokuvassa on myös huumoria ja inhimillistä lämpöä, sekä ihastuttavan liioittelematon, capramainen loppuhuipentuma, jossa ei ole sentimentaalisuuden häivääkään.

Frank Lloyd (ja Josef von Sternberg): Eronneiden lapsia (Children of Divorce)
Dramaattinen jazz-ajan saippuaooppera, jossa kaksi nuorta naista rakastaa samaa miestä ja lopulta toinen viettelee tämän naimisiin kanssaan, vaikka mies ei häntä rakastakaan. Yksiulotteiset hahmot, erittäin vaatimaton miespääosan esittäjä, mitäänsanomaton tarina ja lattea loppuratkaisu saattelisivat tämän elokuvan nopeasti unohduksiin, ellei toista naispääosaa esittäisi Clara Bow.

Samuel Fuller: 40 urhoa (Forty Guns)
Barbara Stanwyckin hallitsema asemiesten joukko pitää pientä kylää ja sen lähiseutuja hallinnassaan, kunnes paikalle saapuva muukalainen ottaa sheriffin viran haltuunsa ja kesyttää niin kaupungin kuin Stanwyckin tulkitseman karjaparonittarenkin.

Fritz Lang: Nainen kuussa (Frau im Mond)
Langin viimeinen mykkäelokuva lukeutuu science fictionin kantateoksiin ja se muistetaan paitsi näyttävistä tehosteista ja pienoismalleista, myös ensimmäistä kertaa takaperin suoritetusta lähtölaskennasta, painottomuuden kuvauksesta ja raketin oikeaoppisesta lentoradasta laskeutumisineen. Valitettavasti juonessa ei ole juuri muistettavaa ja etenkin kuuhun saapumisen jälkeen siitä tulee silkkaa höttöä.

Matti Kassila: Komisario Palmun erehdys
Palmu-sarjan ensimmäinen teos on vauhdikas rikosmysteeri, jossa pohditaan, kuka murhasi julkeaa elämää viettäneen rikkaan poikamiehen. Juonenkäänteitä riittää lähes kyllästymiseen asti, mutta verevällä kerronnalla ja hyvillä roolisuorituksilla paikataan sudenkuoppia onnistuneesti.

Sadao Yamanaka: Tange Sazen yowa: Hyakuman ryô no tsubo (engl. Tange Sazen: The Million Ryo Pot)
Veijarimainen komedia vanhaa, mutta erittäin kallisarvoista ruukkua jahtaavista ihmisistä toimii toisella katselukerralla ensimmäistä paremmin. Hauskoja hetkiä on riittämiin, kuten myös turhaa tyhjäkäyntiäkin.

Sadao Yamanaka: Kochiyama Soshun (engl. Priest of Darkness)
Nuorukainen varastaa juopuneelta samurailta puukon ja ajautuu vaikeuksiin, joilla on kauaskantoiset seuraukset. Vahvassa draamassa on yhtymäkohtia Akira Kurosawan Kulkukoiraan (1949).

Cecil B. DeMille: The Captive
Balkanille sijoittuva romanttinen sotadraama, jossa rintamalla kaatuneen montenegrolaismiehen sisar saa kotitilalleen avuksi turkkilaisen sotavangin. Vaatimattoman rutiinityön parasta antia on Bucklandin tyylikäs lavastus, jonka ansiosta illuusio pienestä balkanilaiskylästä on lähestulkoon uskottava.

D. Ross Lederman: Adventure in Sahara
Ranskan muukalaislegioonaan värväytyvä mies on päättänyt kostaa veljensä kuoleman tätä simputtaneelle upseerille ja saa erämaalinnakkeen muut sotilaat nousemaan kanssaan kapinaan. Lopputulos on keskinkertainen ja ellei elokuva perustuisi Samuel Fullerin tarinaan, se olisi todennäköisesti unohdettu aikapäiviä sitten.

Lew Landers: Power of the Press
Samuel Fullerin tarinaan pohjautuva lehtimieselokuva pohtii lehdistön etiikkaa ja tarkoitusperiä: onko kaiken takana myyntilevikki vai totuuden kertominen? Loppu on kenties liiankin sentimentaalinen ja tarkoitushakuinen, mutta siitä huolimatta kokonaisuus toimii lähes moitteetta ja antaa ajateltavaa nykyihmisellekin.

James H. Collins: Children of the Eve
Triangle Shirtwaist Factoryn tuhoisaan tulipaloon (1911) viittaava sosiaalidraama köyhistä ja heidän selviytymismahdollisuuksistaan. Ulkoasu on aikakauden elokuville ominaiseen tapaan karu ja kaunistelematon, mutta lopputulos ei ole niin hyvä kuin voisi olla, sillä juoni poukkoilee aivan liikaa melodraaman ja huomattavasti kiinnostavamman sosiaalisen aikalaiskuvauksen välillä.

Stanley Kubrick: Hohto (The Shining)
Jackin kirves mäjähtää oveen yhtä vakuuttavasti joka kerta.

Katsotut elokuvat: marraskuu 2016

G. W. Pabst: Der Schatz (engl. The Treasure)
Pabstin esikoisohjaus pohjautuu vanhaan legendaan turkkilaisten maahantunkeutujien piilottamasta aarteesta. Tukahduttavan tiiviiksi sommitellut kuvat, ahtaat huoneet sekä päättymättömältä tuntuvat portaikot ja käytävät luovat lähes klaustrofobisen tunnelman, eikä moraalista opetustakaan jätetä käyttämättä. Lopputulos on silti laimea.

Ernst Lubitsch: Osteriprinsessa (Die Austernprinzessin)
Aatelisen aviomiehen itselleen haluava amerikkalaispohatan tytär Ossi on tottunut saamaan kaiken haluamansa, joten isän ei auta kuin etsiä hänelle riittävän maineikas aviomies. Lubitsch esittää rikkaat kaiken saaneina, todellisuudesta täysin vieraantuneina henkilöinä, mutta ei jätä ivailuaan tähän, vaan sivaltaa säilällään joka puolelle. Lubitsch piti tätä hienoa farssia ensimmäisenä työnään, jossa löysi selvästi jäsentyneen tyylin.

Fjodor Otsep: Zemlja v plenu (engl. The Yellow Ticket)
Karun realistinen kuvaus kohtalon riepottelemasta avioparista. Jakov ja Maria saavat rikkaalta maanomistajalta pienen tilkun viljeltäväkseen, mutta kun tila ei oikein menesty, on Marian lähdettävä hakemaan töitä kaupungista. Suurkaupungin vaaroista ja ihmisten häikäilemättömyydestä muistuttava elokuva ihastuttaa vähäeleisyydellään ja liioittelemattomuudellaan.

Henrik Martin Dahsbakken: Cave
Norjalainen jännityselokuva kolmesta luolasukeltajasta. Dahlsbakkenin kirjoittama juoni on tiivis ja yllätyksellinen ja klaustrofobian tunne hiipi katsojan iholle asti. Night Visionsissa nähtyä.

Menahem Golan: Enter the Ninja
Night Visionsissa nähty outo ja lapsellinen, Filippiineille sijoittuva ninjailu, jossa pääosaa esittää Franco Nero. Ei tosikoille.

Sam Raimi: Kauhun riivaamat (The Evil Dead)
Raimin nerokas splatterirstailu, tällä kertaa isolta kankaalta ja 35 mm filmiltä. Missä? Night Visionsissa tietysti.

John Carpenter: Pahan kehä (They Live)
Kasariklassikko, jossa rakennustyömies saa haltuunsa erikoiset aurinkolasit, joiden avulla näkee yhteiskuntaan pesiytyneet ajatusten manipuloijat. Viihdyttävä toimintajyräys, Night Visionsin ohjelmistoa.

Corey Asraf & John Swab: Let Me Make You a Martyr
Night Visionsissa nähty, Amerikan syrjäseuduille sijoittuva kostojännäri, jossa kotikyläänsä palannut nuorukainen aikoo tasoittaa tilit rikollisisänsä kanssa. Juoni venähtää hieman liian pitkäksi ja koukeroiseksi, mutta amerikkalaisen yhteiskunnan syrjäpolkujen kuvaaminen on onnistunutta. Marilyn Manson esittää sarjamurhaajaa.

Wes Craven: Painajainen Elm Streetillä 7: Uusi painajainen (Wes Craven’s New Nightmare)
Freddy Krueger on kuollut ja kuopattu, eikä kauhusaagan tunnetulla pelottelijalla ole enää tulevaisuutta. Vai onko? Kun elokuvaryhmä alkaa valmistella uutta jaksoa Freddyn tarinaan, oudot sattumukset saavat tilanteen tuntumaan todelliselta, aivan kuin unien hirviö olisi astunut todelliseen maailmaan. Hölmö elokuva.

Jean Grémillon: Maldone
Porvarillisen elämän värittömyyttä ja ilottomuutta on harvoin kuvattu yhtä alleviivaavasti ja vakavasti kuin Jean Grémillonin ensimmäisessä kokoillan fiktioelokuvassa - siksi lopputulos on ulkoisesta kauneudestaan huolimatta kuiva ja väritön.

Nino Oxilia: Rapsodia satanica (engl. Satan’s Rhapsody)
Lyda Borelli loistaa oopperamaisessa Faust-mukaelmassa, jossa iäkäs kreivitär saa paholaiselta nuoruutensa takaisin, mikäli lupaa olla rakastumatta keneenkään. Isolla rahalla tuotettu Rapsodia satanica on kaikin puolin näyttävä teos ja kohtaamiset paholaisen kanssa lukeutuvat italialaisen mykkäelokuvan taianomaisimpiin hetkiin. Värikopio ja oopperasäveltäjä Pietro Mascagnin upea alkuperäismusiikki kohottavat lopputulosta vielä tavanomaistakin korkeammalle.

Fritz Lang: Hämähäkit (Die Spinnen)
Louis Feuilladen sarjafilmien hengessä tehty kaksiosainen seikkailuelokuva kertoo amerikkalaisesta miljonääristä, joka lähtee selvittämään kadonneeksi ilmoitetun professorin kohtaloa kauas inkojen maahan. Ensimmäinen osa (Kultajärvi, 1919) on upea, toiminnantäyteinen ja lennokas seikkailuelokuva, kun taas jälkimmäisessä (Briljanttilaiva, 1920) vauhti hiipuu, kekseliäisyys katoaa ja kokonaisuudesta tulee väkisin puserretun oloinen.

Robert Hossein: Haudat vailla nimeä (Une corde, un Colt…)
Vaatimaton spaghettiwestern, jossa nainen palkkaa pistoolisankarin tappamaan miehensä murhaajat.

Ronny Yu: Freddy vs. Jason
Helvetissä kärsivä Freddy haluaa takaisin ihmisten ilmoille ja käyttää apunaan teinien lahtaamisesta nauttivaa Jason Vorheesia – aina siihen saakka, kunnes Freddy tulee kateelliseksi Jasonin teoille ja päättää tasoittaa tilit tämän kanssa. Kummajaisten lopputappelu on näkemisen arvoinen.

Wolfram Junghans: Maija Mehiläisen ihmeelliset seikkailut (Die Biene Maja und ihre Abenteuer)
Maija Mehiläisen ihmeelliset seikkailut on uniikki teos, jonka pääosia ”näyttelevät” aidot hyönteiset. Opettavainen tarina osoittaa, että suuna päänä maailmalle rientäminen voi viedä viattomimmankin turmioon, mutta muistuttaa samalla, että ystävällisyydellä pääsee pitkälle ja pahimmatkin vastoinkäymiset ovat voitettavissa yhteispelillä ja urheudella. Elokuvan restauroinnin pohjana on käytetty Suomen elokuva-arkiston hallussa ollutta nitraattiprinttiä.

Katja Gauriloff: Kuun metsän Kaisa
Dokumentti ohjaajan isoäidin äidistä, kolttasaamelaisesta Kaisasta ja hänen elämästään. Elokuva esittää kiihkottomasti kolttasaamelaisten niukkaa elämää ja vaikeuksia: kuinka sota vaikutti heidän elämäänsä, joka olisi hyvinkin voinut päättyä onnettomasti, ellei eräs Englannissa asunut sveitsiläismies olisi alkanut auttaa heitä. Mukaan liitetyt animoidut jaksot antavat Kaisan kertomille tarinoille mielenkiintoisen lisävivahteen.

Katsotut elokuvat: syys- ja lokakuu 2016

Karl Grüne: Mustasukkaisuutta (Einfersucht)
”Kukaan järkevä mies ei ole tänä päivänä niin mustasukkainen, että kuristaisi vaimonsa” toteaa umpirakastunut Georges näytelmäkirjailijaystävälleen. Ei aikaakaan, kun Georgesin vaimo saa suuren kukkalähetyksen salaperäiseltä ystävältä ja mustasukkaisuuden siemen kylvetään heidän avioliittoonsa. Kiinnostava, saksalaisen kamarielokuvan ylväs edustaja.

E. A. Dupont: Varietee (Varieté)
Dupontin kuuluisin elokuva kertoo sirkustaiteilijasta, joka hylkää vaimonsa nuoren ja kauniin naisen vuoksi, tulee tämän pettämäksi, sortuu hirveyksiin ja joutuu vankilaan. Varietee elää ja hengittää toteutuksensa ansiosta: Karl Freundin ja Carl Hoffmannin kamera on yhtä lailla kotonaan takahuoneissa, huvipuistoissa, yökerhoissa kuin trapetseillakin. Emil Jannings on pääosassa loistava, Lya De Putti muodostaa hänelle uskottavan vastapuolen ja Warwick Wardin kylmän viileä olemus tuo kolmikkoon oivaa kontrastia.

Jean Renoir: Le bled
Renoirin viimeisen mykkäelokuvan tapahtumat sijoittuvat Algeriaan, jossa setänsä maatilalle työskentelemään matkaava Pierre tapaa kauniin perijättären Claudien, rakastuu tähän ja lopulta vielä pelastaa ahneen, rikokseen taipuvaisen sukulaisen kynsistä. Teknisesti moitteettomassa, amerikkalaiseen tyyliin toteutetussa Le bledissä on hetkensä, mutta kokonaisuus on silti ponneton ja persoonaton.

Renny Harlin: Painajainen Elm Streetillä 4 – Unien valtias (A Nightmare on Elm Street 4: The Dream Master)
Kuolleista taas kerran heräävä Freddy lahtaa nuorisoa mitättömässä ja unettavassa jatko-osassa.

Joe Dante: Riiviöt (Gremlins)
Näppärä ja paikoin ihan hauskakin kauhukomedia, jossa söpöäkin söpömpi mogwai-olento muuttuu epäonnisen sattuman myötä rienaavien ja rymistelevien riiviöpeikkojen emoksi. Riiviöt karkaavat kaupungille ja pistävät sen sekaisin. Mainion alun jälkeen juttu lähtee käsistä ja tapahtumat muuttuvat turhan ennalta-arvattaviksi.

Clint Eastwood: Sully
Tom Hanks esittää lentokapteenia, joka tekee pakkolaskun Hudson-jokeen ja joutuu vastaamaan oikeudessa teostaan, vaikka pelasti siten matkustajiensa hengen. Vakaasti toteutettu, kaunistelemattoman yksinkertainen draama tuo mieleen Howard Hawksin elokuvat, joiden hahmot halusivat useimmiten vain tehdä työnsä kunnolla. Hanks on roolissaan mainio ja Aaron Eckhart komppaa häntä onnistuneesti.

Stephen Hopkins: Painajainen Elm Streetillä 5 – Painajaisten lapsi (A Nightmare on Elm Street 5: The Dream Child)
Sarjan toistaiseksi surkein osa liittää mukaan Freddyn äidin tarinan ja laskee unihirviön mellastamaan unimaailmaan elokuvan pääosanesittäjän syntymättömän lapsen kautta. Mitä pidemmälle sarja etenee, sitä typerämmiksi muuttuvat Freddyn vitsit.

Hanns Schwarz: Ihmellinen valhe (Die Wunderbare Lüge der Nina Petrowna)
Ufan viimeinen mykän kauden suurtuotanto sijoittuu tsaarinajan Venäjälle ja kertoo kurtisaanista, joka joutuu valitsemaan arvovaltaisen rakastajansa tai nuoren kornetin väliltä. Antti Alanen kuvaa elokuvaa ”hehkuvaksi hyvästijätöksi liikkuvan kameran kulta-ajalle” ja näyttävä se onkin. Sulavasti kulkeva tarina toimii erinomaisesti aina viimeisille metreille asti, mutta loppuhuipentumaan johtavat juonenkäänteet tuntuvat liian äkkinäisiltä ja yksinkertaisilta ollakseen uskottavia.

Michelangelo Antonioni: Seikkailu (L’avventura)
Maailman parhaiden elokuvien listalla vielä takavuosina esiintynyt italialaisdraama kertoo Välimerellä matkaavasta nuorisoryhmästä, jonka yksi jäsen katoaa yllättäen. Etsintä ei tuota tulosta, mutta vaikuttaa merkittävästi hänen ystäviinsä. Elokuvan mahtavuus ei auennut ainakaan ensimmäisellä kerralla, joten se täytynee ottaa piakkoin uudelleen katsottavaksi.

Yasujiro Ozu: Sovinnon kukka (Higanbana)
Perhedraama, jossa äiti ja isä vääntävät kättä tyttärensä sulhasehdokkaasta: äiti hyväksyy tämän, isä ei. Lopulta isä antaa kuitenkin periksi. Hienostunut ja ironinen kuvaus japanilaisesta perhe-elämästä.

G. W. Pabst: Harhateillä (Abwege)
Nuori porvariperheen vaimo kyllästyy arjen harmauteen ja rikkaan miehensä alituiseen työntekoon, lähtee suurkaupungin yöhön ja pian hänen avioliittonsa natisee liitoksissaan. Siegfried Kracauerin mukaan elokuva olisi mitätön ilman sen yökerhokohtauksia, mutta ei tämä nyt sentään niin huono ole, vaikka loppuhuipentuma onkin latteudessaan amerikkalaisempi kuin mihin amerikkalaisetkaan olisivat pystyneet.

Allan Dwan: The Half-Breed
Douglas Fairbanks on Lo Dorman, cherokee-naisen ja valkoisen miehen poika, joka yrittää sopeutua valtaväestön maailmaan siinä kuitenkaan onnistumatta. Ahdasmielisyys, tekopyhyys ja rasismi hallitsevat tarinaa ja elokuvan kuvaamat rotujen väliset suhteet olivat ilmestyessään rohkeita. Lopputulos ei ole kuitenkaan aivan osiensa summa.

Allan Dwan: Ratsastavat hurjat (Silver Lode)
Joukko lainvalvojia saapuu pikkukaupunkiin mukanaan syyte juuri naimisiin menossa olevan sulhasen tekemästä rikoksesta. Äkkiseltään asia näyttää selvältä, mutta epäillyn kaivaessa hieman pintaa syvemmältä alkaa selvitä, että kyseessä on huijaus ja kosto. Aineksia olisi parempaankin, mutta nyt tarina pyörii oman napansa ympärillä ja venytetty loppuratkaisu jättää valjun maun.

Charles Chaplin: Chaplinin poika (The Kid)
Chaplinin ensimmäinen pitkä elokuva on kertomus ystävyydestä, vanhemmuudesta ja kasvamisesta. Kulkuri löytää pienen, hylätyn poikalapsen ja ryhtyy hänen ottoisäkseen. Tuloksena on iloa, surua, riemua ja kyyneleitäkin. Chaplinin alkuperäissäestyksen esittämisestä vastasi Kymi Sinfonietta ja lopputulos oli loistelias - itse elokuvahan on maailman paras.

Samuel Fuller: Alamaailma USA (Underworld U. S. A.)
Nuori rikollisenalku näkee, kuinka hänen isänsä piestään kuoliaaksi ja päättää omistaa elämänsä kostolle. Vuosien saatossa hän pääsee gangstereiden sisäpiiriin ja alkaa muokata nyt jo päälliköiksi kohonneiden vihollistensa välejä mieleisekseen. Näppärä gangsterielokuva, johon olisi kaivannut hieman lisää tiiviyttä.

Rachel Thalalay: Viimeinen painajainen Elm Streetillä: Freddyn kuolema (Freddy’s Dead: The Final Nightmare)
Kun edellisessä osassa selviteltiin Freddyn äidin taustoja, tässä tutkitaan itse pääpirun tekemisiä. Hölmö kuin mikä.

William Friedkin: Killer Joe
Nuori huumediileri palkkaa poliisin murhaamaan äitinsä, jonka henkivakuutusrahoilla voisi maksaa velkansa. Keikka ei mene kuitenkaan niin kuin on suunniteltu. Tiivis ja hyvin tuotettu tarina hyytyy loppumetreillä, kun tapahtumia aletaan kelata liikaa auki. Juno Templen ja Matthew McConaugheyn roolisuoritukset ovat hienoja.

Arthur von Gerlach: Grieshuusin tarina (Zur Chronik von Grieshuus)
1600-luvun Saksaan sijoittuva kertomus epäonnisesta rakkaudesta ja veljesvihasta jäi tekijänsä viimeiseksi elokuvaksi. Visuaalisesti vaikuttava, paikoin turhan melodramaattinen tarina kompastelee loppua kohden, mutta kokonaisuus on silti valtavan hieno.

Lupu Pick: Sylvester (Sylvester. Tragödie einer Nacht)
Lupu Pickin ja Carl Mayerin kamarielokuvatrilogian toinen osa alkaa Baabelin tornin sanoilla ja päättyy kuun valaisemalle merelle. Väliin mahtuu traaginen kertomus iäkkäästä äidistä, vaimosta ja heidän väliinsä pusertuneesta kahvilanpitäjästä, joka ei näe onnettomassa tilanteessaan kuin yhden, peruuttamattoman ulospääsytien. Pitkään vain lyhennelminä esitetyn elokuvan lähes täydellinen kopio löytyi Japanista vuonna 1992.

PORDENONE 1.10. – 8.10.
Alexander Hertz: Ludzie bez jutra (engl. People with No Tomorrow) **½
Jean Vigo: Nizzasta puheenollen (Á propos de Nice) ****½
Fred Niblo: Salaperäinen nainen (The Mysterious Lady) **½
Ryszard Ordynski: Janko muzykant (engl. Janko the Musician) ****½
Raoul Walsh: Tukkikuninkaan poika (Kindred of the Dust) **½
Henryk Szaro: Zew morza (engl. The Call of the Sea) **½
Hans Werckmeister: Algol (Algol. Tragödie der Macht) ****
Adalberto Kemeny & Rudolpho Rex Lustig: Sao Paulo, A Symphonia da Metrópole **½
Esfir Shub: Romanovien dynastian tuho (Padenije dinastii Romanovyh) ****½
Camillo De Riso: Nana ****
George Fitzmaurice: Kolme elävää “kuollutta” (Three Live Ghosts) ***½
Jean Renoir: Nana ****½
John H. Collins: The Cossack Whip ***½
Sinclair Hill: The Guns of Loos ***
Ernst Wendt: Die Weisse Wüste *
Ryszard Ordynski: Pan Tadeusz (engl. Lord Thaddeus) ****
John H. Collins: The Girl without a Soul ****
Henri Fescourt: Monte Christon kreivi (Monte-Cristo) ***½
Vojin Djodjevic: Beograd – Prestonica Kraljevine Jugoslavije (engl. Belgrade – the Capital of the Kingdom of Yugoslavia) **½
Vladimir Strizhevsky: Der Adjutant des Zaren (engl. The Adjutant of the Czar) ****
Irvin V. Villat: Behind the Door ****
John H. Collins: Blue Jeans ****
Max Reinhardt: Venetianische Nacht ****
Mauritz Stiller: Erotikon ****

Katsotut elokuvat: elokuu 2016

John Landis: Ihmissusi Lontoossa (An American Werewolf in London)
Hienoilla tehosteilla tehty kauhukomedia, jossa kaksi Skotlantiin lähtenyttä amerikkalaisnuorukaista kohtaavat ihmissuden ja vain toinen heistä jää henkiin – hänkin kirouksen kantajana. Muodonmuutosjakso on syystäkin kuuluisa, mutta valitettavasti tarinassa on jonkin verran tyhjäkäyntiä.

Peter Weir: Master and Commander: Maailman laidalla (Master and Commander: The Far Side of the World)
Isolla rahalla tehty meriseikkailu, jossa ei valitettavasti ole samanlaista railakasta seikkailun tuntumaa kuin vanhoissa klassikoissa. Toimintakohtaukset ovat kuitenkin sen verran mainioita, että kyllä tämän pariin kertaan katsoo.

F. W. Murnau: Suurherttuan raha-asiat (Die Finanzen des Großherzogs)
Murnaun ainoan komedian päähenkilö on pienellä saarellaan valtaa pitävä, taloudellisessa pinteessä kärvistelevä Don Ramon XXII, joka menettää saarensa velkojilleen, mikäli ei pysty maksamaan heille rahoja kolmen päivän kuluessa. Hyvistä lähtökohdista huolimatta lopputulos on mahalasku, sillä juoni on puolihuolimattomasti kyhättyä sekamelskaa.

John S. Robertson: Tohtori Jekyllin salaisuus (Dr. Jekyll and Mr. Hyde)
John Barrymoren valkokangaskarisman unohtumattomasti vangitsevaa Tohtori Jekyllin salaisuutta pidetään amerikkalaisen kauhuelokuvan kulmakivenä. Ei aiheetta, sillä vaikuttava se on edelleen. Barrymore lataa hahmonsa täyteen hurmosta, muodonmuutokset ovat erityisen onnistuneita ja mitä sairaammaksi Jekyll kokeiluidensa vuoksi tulee, sitä hurjemmaksi käy myös varjoissa hiiviskelevän Hyden maskeeraus. Hyden esittäminen bordelleissa viihtyvänä seksuaalisena olentona on poikkeuksellisen rohkeasti esitetty.

G. M. Bolvary: The Wrecker
United Coast Lines -rautatieyhtiö on paniikissa, sillä joku sabotoi heidän matkustajajuniaan aiheuttaen tuhoisia onnettomuuksia. Tapauksien tutkinta annetaan menestyneelle krikettitähdelle, joka saakin ystäviensä kanssa roiston lopulta paljastettua. Tyylitietoinen rikoselokuva, joka on syyttä jäänyt tunnetumpien aikalaistuotantojen varjoon.

Dongshan Shi: Yinhan shuan xing (engl. Two Stars in the Milky Way)
Menneisyyden kunniallinen lupaus kamppailee sydämen ääntä vastaan elokuvamaailmaan sijoittuvassa tuotannossa, jossa nuori neito kokee elämänsä romanssin tähtinäyttelijän kanssa. Miehen avioliitto asettaa esteen nuoren parin onnelle ja lopulta jokaisen on tehtävä kipeitä ratkaisuja tulevaisuutta ajatellen. Tuotantopuolessa ei ole valittamista, mutta amerikkalaisia melodraamoja selkeästi seuraavaan juoneen olisi kaivannut lisää omaperäisyyttä.

Alfred Hitchcock: Vuokralainen (The Lodger: A Story of the London Fog)
Samaan aikaan kun salaperäinen Kostaja tappaa vaaleahiuksisia kaunottaria Lontoon kaduilla, saa pieni perhemajoitus vuokralaisekseen oudon vieraan, joka liikkuu mieluiten iltaisin eikä siedä vaaleiden kaunottarien kuvia huoneensa seinillä. Lasikattokohtauksesta muistettu Vuokralainen varioi onnistuneesti 40 vuotta aikaisemmin riehuneen Viiltäjä-Jackin tapausta ja Hitchcock pitää syyllisen taitavasti piilossa loppuun asti.

Jafar Panahi: Dayereh (engl. The Circle)
Koruton kuvaus naisen asemasta muslimivaltiossa on paikoin turhankin koruton ja alleviivaava. Ilmaisun yksinkertaisuus on ihailtavaa ja näyttelijät mainioita, mutta olisin kaivannut tähän edes pientä toivonkipinää paremmasta huomisesta.

Fred C. Newmeyer, Sam Taylor: Turvallisuus viimeiseksi! (Safety Last!)
Harold Lloyd esittää pikkukaupungista metropoliin muuttanutta nuorukaista, joka kehuskelee rakastetulleen menestyksestään. Temppu toimii niin kauan kun mielitietty pysyy poissa, mutta ongelmia syntyy heti, kun tämä saa päähänsä tulla tapaamaan Haroldia. Pitkä kiipeilyjakso tornitalon seinällä on aina yhtä jännittävä ja hauska.

Fritz Lang: Vaeltava pyhäinkuva (Das wandernde Bild)
Elämäänsä kyllästynyt nainen pakenee menneisyytensä haamuja vuorille, mutta joutuu kohtaamaan ne vielä kertaalleen ennen kuin tilit on tehty selviksi. Juoni on hengetön, sillä São Paulosta vuonna 1986 löydetystä kopiosta puuttui hieman alle kolmannes. Langin ensimmäinen ohjaustyö, jonka hän käsikirjoitti yhdessä tulevan vaimonsa Thea von Harboun kanssa.

Miklós Jancsó: Kotiinpaluu (Így jöttem)
Nuori mies selviää sodasta ja sotavankeudesta pitkälti onnensa ja periksi antamattomuutensa ansiosta, mutta kokee omien maanmiestensä taholta kauheita, kun sota on päättynyt. Lakoninen tyyli sopii elokuvan aiheeseen erinomaisesti, mutta pitkä vankeusjakso nuoren miehen lammasfarmilla olisi kaivannut tiivistämistä. Ensimmäinen näkemäni Jancsón elokuva, mutta toivottavasti ei viimeinen.

Stanley Kubrick: Kunnian polut (Paths of Glory)
Loistava sotaelokuva.

Sadao Yamanaka: Tange Sazen yowa: Hyakuman ryô no tsubo (engl. Tange Sazen: The Million Ryo Pot)
Veijarimainen komedia vanhaa, mutta erittäin kallisarvoista ruukkua jahtaavista ihmisistä.

Jack Sholder: Painajainen Elm Streetillä 2 – Freddyn kosto (A Nightmare on Elm Street 2: Freddy’s Revenge)
Edellisessä jaksossa jonnekin tuonpuoleiseen kadonnut unimurhaaja tekee paluun ja nappaa hallittavakseen Elm Streetille muuttaneen nuorukaisen. Yhden kerran tuttavuus, sillä vetelä yleisilme ei juuri jännitystä tarjoa.

Robert Wiene: Orlacs Hände
Mestaripianisti menettää kätensä junaonnettomuudessa ja saa siirrännäisinä murhaajana teloitetun miehen kädet. Ei aikaakaan, kun hänen mielenterveytensä alkaa järkkyä ja hän uskoo, että kädet pakottavat hänet murhaamaan. Frankensteinin tarinaa, perisaksalaisia mielenjärkkymisen ja identiteetin menettämisen teemoja sekä ensimmäisen maailmansodan jälkeisen plastiikkakirurgian synnyttämiä moraalikysymyksiä pohtiva elokuva kantaa vaivattomasti meidän päiviimme asti.

Todd Phillips: War Dogs
Kaksi nuorukaista alkaa myydä USA:n armeijalle aseita tositapahtumiin pohjautuvassa elokuvassa. Mikäli toinen heistä ei olisi ollut niin ahne ja itsekeskeinen, kaverusten elämä voisi olla tänä päivänä hyvin erilaista. Traileri lupasi komediaa, mutta sitä on loppujen lopuksi yllättävän vähän. Scorsesemaisuutta sen sijaan paikoin liiaksikin.

Alexandre Volkoff: Edmond Kean (Kean ou Désordre et génie)
Suurella vaivalla ja kuluja säästämättä tuotettu näyttelijäelämäkerta Edmund Keanista (elokuvassa Edmond), aikansa arvostetuimmasta Shakespearen tulkitsijasta. Montaasijaksot ovat vaikuttavia ja Mozzhuhin suorastaan säkenöi nimiroolissa, mutta pitkä loppuhuipentuma koettelee katsojan kärsivällisyyttä.

Richard Oswald: Unheimliche Geschichten (engl. Eerie Tales)
Kehyskertomuksiin ja viiteen eritasoiseen tarinaan jaettu kauhufantasia. Kolme ensimmäistä kertomusta ovat kukin erinomaisia ja täynnä erittäin omaperäistä, paikoin hyytävääkin tunnelmaa, kun taas kaksi viimeistä jäävät huomattavasti näitä heikommiksi. Veidt, Schünzel ja Berber näyttelevät pääosia kaikissa tarinoissa.

Yoshitaro Nomura: Suna no utsuwa (engl. Castle of Sand)
Japanilainen rikoselokuva, jossa kaksi etsivää koettaa selvittää, kuka murhasi pikkukylän suositun ja kaikille ystävällisen konstaapelin. Ensimmäinen puolitoista tuntia menee kuin siivillä, mutta murhaajan taustojen selvittämiseen uhrattu tunti on turhan jahkailevaa ja perinpohjaista.

Sidney Franklin: Hyvä maa (The Good Earth)
Yli kaksituntinen kertomus köyhästä kiinalaisesta maanviljelijästä, joka saavuttaa onnen ja ahkeruuden ansiosta suunnattomat rikkaudet, mutta menettää samalla yhteyden perheeseensä ja ystäviinsä. MGM:n studioille luotu viime vuosisadan alun Kiina on yhtä epäuskottava kuin yhtiön tekemän Anna Kareninan (1935) Venäjäkin, mutta se ei liiemmin haittaa, sillä tuskin kukaan näiltä elokuvilta autenttisuutta odottaakaan. Hyvä maa jäi Irving Thalbergin viimeiseksi työksi, sillä hän kuoli kesken kuvausten.

Stellan Rye: Prahan ylioppilas (Der Student von Prag)
Kaksoisolentoteemaa ja identiteetin menettämisen pelkoa käsittelevä Prahan ylioppilas on aavemainen kertomus peilikuvansa omituiselle velholle luovuttavasta opiskelijasta, Balduinista. Vastineeksi Balduin saa suuren summan rahaa, jonka avulla hän pääsee ihailemansa kreivittären seurapiireihin ja tämän suosioon. Elokuva on tekniikkaa tarkasteltuna tyypillinen aikakautensa tuote puoli- ja kokokuvineen, mutta Prahassa suoritettujen kuvausten ansiosta siihen on tarttunut ainutlaatuista kadonneen maailman tunnelmaa.

Paul Leni: Kissa ja kanarialintu (The Cat and the Canary)
Kummitustaloelokuvien perusteoksia, kertomus yöstä, rikkauksista, perijöistä, myrskystä ja varjoissa piilevästä murhaajasta. Harva kauhuelokuva alkaa yhtä tunnelmaa nostattavasti kuin Lenin amerikkalainen esikoisteos: Gilbert Warrentin kamera liikkuu täysin vapautuneesti vanhan kartanon käytävillä, portaikossa ja kellarissa ja kerrontaa elävöitetään vielä erilaisin linssein, efektein ja animoiduin välitekstein. Ekspressionistiset varjoleikit ja kekseliäät kuvakulmat viimeistelevät näyttävän kokonaisuuden. Valitettavasti meno hyytyy kalkkiviivoilla, kun synkän kartanon ympärillä kuljeskelevan mielisairaalan asukin henkilöllisyys paljastetaan. En myöskään pidä elokuvan laimeasta huumorista, jolla suotta kevennetään muuten ensiluokkaista ja painostavaa tunnelmaa.

Jean Epstein: Usherin talon häviö (La Chute de la maison Usher)
Poen kuuluisaan novelliin nojaava mykkäelokuva on Epsteinin suuruuden ajan hienoimpia teoksia, Murnaun Nosferatun (1922) kaltainen kauhistelu, jonka jokaisessa kuvassa on jotain pahaenteistä ja uhkaavaa. Luis Buñuel toimi Epsteinin apulaisohjaajana. Vuoden 1928 Poe-filmatisoinneista kuuluisampi, mutta ei sovi myöskään väheksyä James Sibley Watsonin ja Melville Webberin kokeellista lyhytelokuvaa The Fall of the House of Usher.

Benjamin Christensen: Seven Footprints to Satan
Tunnetuksi tutkimusmatkailijaksi haluava rikas perijä ja hänen kaunis rakastettunsa päätyvät suureen kartanoon, jonka kellarissa on Saatanalle omistettu palvontapaikka, jossa kymmenet ihmiset odottavat hänen saapumistaan. Paikoin hyvin erikoisia sävyjä saava mysteeri on kaikessa outoudessaan David Lynchin elokuvien kaukainen sukulainen: kartanon käytävillä liikkuvissa hahmoissa ei tunnu olevan mitään järjellä selitettävää eikä kukaan ole sitä miltä mahdollisesti näyttää. Aika on luonnollisesti syönyt elokuvan jännitystehoja, mutta viihteenä tämä on mitä mainiointa ajanvietettä.

Paul Wegener, Carl Boese: Golem: miten hän tuli maailmaan (Der Golem, wie er in die Welt kam)
Wegenerin kuuluisin teos valmistui alan osaavimpien tekijöiden kanssa ja lopputulos on saksalaista studiofantasiaa parhaimmillaan. Lotte H. Eisnerin mukaan ”Wegener käyttää Golemissa kaikkia Max Reinhardtilta oppimiaan valaisutekniikoita, mutta hienostuneesti ja täysin elokuvan ehdoilla”. Varjopuolena ovat sen sijaan elokuvantekijöiden antisemitistiset, edelleenkin vastalauseita synnyttävät viittaukset salatieteitä harjoittavista juutalaisista. Tästä huolimatta kyseessä on lajityyppinsä upea virstanpylväs, ”jolla on aina paikka saksalaisen elokuvan pantheonissa”. (Noah Isenberg).

Henrik Galeen: Prahan ylioppilas (Der Student von Prag)
Suurella budjetilla ja nimekkäällä tekijäryhmällä toteutettu Prahan ylioppilas on vuoden 1913 versiota näyttävämpi, mutta vähemmän tunnelmallinen ja omaperäinen. Tällä kertaa kyseessä on enemmänkin nainen kuin raha: vasta kun Balduin rakastuu kauniiseen kreivittäreen, hän antautuu Scapinellin pyyntöihin ja luovuttaa tälle peilikuvansa. Kaikki huipentuu mahtavasti toteutettuun myrskyjaksoon: siinä Balduinin peilikuva ahdistaa isäntänsä tämän entiseen asuntoon, jossa käydään lopullinen välienselvittely.

Chuck Russell: Painajainen Elm Streetillä 3 – Unien soturit (A Nightmare on Elm Street 3: Dream Warriors)
Freddy Krueger vainoaa psykiatrisessa sairaalassa olevia nuoria mitä kekseliäimmillä keinoilla. Paikalle saapuva unitutkija, Freddyn kynsistä ensimmäisessä osassa selviytynyt Nancy kohtaa vanhan vihollisensa uudelleen, mutta onko hänestäkään mielipuolen murhaajan pysäyttäjäksi? Väsynyt, edellisosista tuttuja kömpelyyksiä toistava elokuva. Mukana menossa Patricia Arquette ja Laurence Fishburne.

Katsotut elokuvat: heinäkuu 2016

Albert Capellani: Le Chevalier de Maison Rouge (engl. The Reign of Terror)
Ranskan vallankumoukseen sijoittuva mykkäelokuva on tuotantoarvoiltaan ensiluokkainen, mutta kokonaisuutena hengetön, jopa tylsä. Roolihahmoja ei kehitellä juuri lainkaan, toimintaa ei ole nimeksikään ja suurin osa ajasta kuluu pelkkään patsastelemiseen ja juonitteluun. Keskivertoa heikompaa Capellania.

Germaine Dulac: Hymyilevä rouva Beudet (Le Souriante Madame Beudet)
Dulac kuvaa avioliiton tyhjyyttä ja henkilöiden toisiaan kohtaan tuntemaa halveksuntaa loistavasti ja saa yhytettyä neljäänkymmeneen minuuttiin valtavasti sisältöä, jota hän värittää impressionistisilla tehokeinoilla ja runsailla vertauskuvilla. Näyttelijäsuoritukset ovat ensiluokkaisia ja lohduton loppuratkaisu kruunaa unohtumattoman katselukokemuksen.

Carl Th. Dreyer: Vampyr
Dreyerin omaperäinen, Murnaun Nosferatun ja Epsteinin Usherin talon häviön perinteitä jatkava tunnelmallinen kauhuelokuva elämästä ja kuolemasta, kesäisen yön kauneudesta ja kauhuista.

Ivan Mozzhuhin: Eriskummallinen klubi (Le brasier ardent)
Mozzhuhinin ainoa ohjaustyö on ”dekkarikomedia, psykoanalyyttinen fantasia, visuaalisesti art nouveaun ja art decon välissä” (Peter von Bagh). Eriskummallinen klubi teki vaikutuksen moniin intellektuelleihin ja Jean Renoir kertoi myöhemmin sen olleen yksi hänen elokuvauransa pääinnoittajista, mutta suurelle yleisölle se ei auennut toivotulla tavalla. Elokuvasta tuli paha taloudellinen epäonnistuminen ja sen myötä Mozzhuhinin ohjaajanura päättyi lyhyeen.

Charles Brabin: Katutanssijatar (Twinkletoes)
Kepeä romanttinen leikittely muuntuu synkkien juonenkäänteiden kautta katsojalle hyvän mielen jättäväksi kokonaisuudeksi, jossa oikeudenmukaisuus vie voiton ja kaikki onnensa ansaitsevat sen myös saavat. Colleen Mooren ihastuttaa kuten aina.

Raymond Bernard: Le Joueur d’Eches (The Chess Player)
Patrioottinen puolalaisnuorukainen johdattaa kansansa venäläisten valloittajien kimppuun vuoden 1776 Vilnassa. Hänen päästään luvataan palkkio, jolloin neuvokas, mekaanisia laitteita valmistava keksijä luo erikoisen shakkikoneen, jonka avulla nuorukainen on tarkoitus saattaa pois maasta. Suurella rahalla tuotettu ”Shakinpelaaja” on myös Bernardin paras mykkäkauden elokuva.

Albert Capellani: Quatre-vingt-treize
Vuonna 1914 kuvattu, mutta maailmansodan jälkeen vasta seitsemän vuotta myöhemmin valkokankaille päässyt vallankumouselokuva. Lähes kolmetuntinen spektaakkeli pitää sisällään suuria joukkokohtauksia ja taisteluita, mutta myös ajoittaista tyhjäkäyntiä, jonka vuoksi katsoja huomaa äkkiä vilkuilevansa kelloaan.

Anthony Mann: Maa vuorten takana (Bend of the River)
Jykevä peruswestern, jossa menneisyytensä tekoja paikkaileva erämies saa tehtäväkseen johdattaa uudisasukasjoukon vuoren yli kohti parempia laidunmaita. Lähistöllä puhjennut kultakuume vaikuttaa yhden jos toisenkin tekemisiin, mutta lopulta suoraselkäisyys ja kunniallisuus palkitaan.

Martin Scorsese: The Wolf of Wall Street
Vimmaisen hauska kuvaus Wall Streetin pörssimaailman porsasteluista. Leonardo DiCaprio tekee loistoroolin rahaa, naisia, valtaa ja taas rahaa himoavana pörssimiljonääri Jordan Belfordina, mutta myös muu näyttelijäosasto on loistokas.

Roland Emmerich: Independence Day: Resurgence
Suurella rahalla tuotettu, hölmöäkin hölmömpi scifi-kalkkuna, jonka tehosteetkaan eivät hurmaa – edes isolta kankaalta nähtynä.

George Stevens: Etäisten laaksojen mies (Shane)
Hieno peruswestern, jossa salaperäinen muukalainen saapuu keskelle maanviljelijöiden ja karjankasvattajien kiistoja. Jack Palancen esittämästä pyssysankarista tuli myöhemmin Lucky Luke -sarjakuvalehden palkkatappaja Phil Defer.

Abel Gance: Minä syytän! (J'accuse)
Minä syytän! on kolmiodraaman kautta kerrottu kuvaus maailmansodan eri vaiheista. Ensimmäinen tunti on puuduttavaa melodraamaa, mutta vauhtiin päästyään elokuva vyöryy päälle kuin kuvaamansa sota aina vaikuttavaan loppuun asti. Juonessa on kömpelyyksiä, mutta kuvalliselta anniltaan Gancen elokuva ihastuttaa edelleen: sodanjulistusjuhlat muuttuvat luurankojen piirileikiksi, pasifistinen runo viikatemiehen työkaluksi, sodan päättymisen kunniaksi järjestetyt paraatit kotiin palaavien vainajien marssiksi. Gance ohjasi aiheesta uusintaversion vuonna 1938.

Benjamin Christensen: Paholaisen sirkus (The Devil’s Circus)
Christensenin ensimmäinen amerikkalainen ohjaustyö kertoo pikkurikollisen ja orvon nuoren naisen vaikeuksien sävyttämän rakkaustarinan. Visuaalinen puoli on kunnossa, sirkusmiljöö hienosti toteutettu ja pääosakaksikon kemiat toimivat, mutta juonen osalta Paholaisen sirkus jää keskinkertaisen Hollywood-melodraaman tasolle.

Paul Thomas Anderson: There Will Be Blood
Suuri amerikkalainen elokuva rahasta, öljystä ja uskonnosta. Rakenteeltaan kuin Kubrickin 2001: Avaruusseikkailu, juoneltaan kuin Stroheimin Ahneus tai Stevensin Jättiläinen. Pitkä kesto korreloi väkevien ja vaikuttavien kuvien kanssa täydellisesti ja muodostaa kokonaisuuden, jossa ei ole mitään heikkoa.

John Ford: Upstream
Vuosikymmeniä kateissa ollut, Uudesta-Seelannista vuonna 2009 löydetty John Ford -elokuva kertoo newyorkilaisesta teatterikommuunista ja sen värikkäistä asukkaista. Kokonaisuus ei ole lähellekään osiensa summa, sillä tekijät eivät tunnu tietävän tehdäkö komediaa vai draamaa. Niinpä elokuvasta tulee väritön läpijuoksu.

John Ford: Sinitakkeja (The Blue Eagle)
Laivaston unohdetuille sankareille omistettu Sinitakkeja kertoo kahdesta kilpailevan jengin johtajasta, joiden on unohdettava hetkeksi keskinäinen vihanpitonsa ja tehtävä poliisin kanssa yhteistyötä kotikulmia piinaavan huumeongelman selvittämiseksi. Kepeällä huumorilla silattu toimintadraama lukeutuu Fordin vähäpätöisimpiin rutiinitöihin, eikä edes George O’Brienin ja Janet Gaynorin mukanaolo pysty hilaamaan lopputulosta kuiville.

John Gilling: Haudasta nousseet (The Plague of the Zombies)
Hammerin hieno zombie-elokuva.

Paul Feig: Ghostbusters
Harmiton, mutta samalla myös täydellisen hengetön efektirymistely. Näyttelijät hyviä, mutta hahmoista puuttuu alkuperäisversion persoonallisuus. Originaalin näyttelijöiden bongaamisesta ja elokuvaviittauksista plussaa. Aikansa voi viettää huonomminkin, mutta varmasti myös paremminkin. Jatko-osaa vihjataan, mutta tuskin tulee.

Frank Borzage: The Circle
The Circle kertoo tilanteesta, jossa aviomiehensä ja poikansa lähes 30 vuotta aikaisemmin hylännyt lady Catherine palaa nykyisen aviomiehensä kanssa tapaamaan vanhaa perhettään, vain huomatakseen poikansa ja tämän vaimon parisuhteen olevan samassa tilassa kuin hänellä oli aikoinaan. Ernst Lubitschin työstettäväksi paremmin sopinut elokuva on teatterimainen väliinputoaja, jossa ei ole sen enempää komediaa kuin draamaakaan.

Abel Gance: La roue
Intiimi, vain muutaman hahmon ympärille keskittynyt La roue kertoo työlleen omistautuneesta, alkoholiin mieltyneestä junankuljettajasta, jonka rakkaus ottotytärtään kohtaan ajaa miehen turmioon. Alun perin yli seitsentuntinen elokuva on tänä päivänä enää neljän ja puolen tunnin mittainen. Perinpohjaisesti kerrottu tarina on kärsinyt poistoista, mutta napakan ytimensä ansiosta se ei juurikaan lipsu sivuraiteille – ainoastaan viimeinen jakso Mont Blancilla ei yllä aiempien loistoon.

Larry Semon: Ihmemaa Oz (The Wizard of Oz)
Kaoottinen kuvaus rakastetusta lastenklassikosta.

J. P. McGowan: Tarzan ja kultaleijona (Tarzan and the Golden Lion)
Vaatimaton mykkä-Tarzan ei poikkea juuri edeltäjistään. Liian suoraviivainen ja sieluton juoni, kömpelösti toteutetut toimintakohtaukset ja epäkarismaattiset roistot jättävät katsojalle väkisinkin tyhjän olon, jota ei ainakaan paranna Boris Karloffin roolitus vihamielisenä wazarisoturina – tuleva kauhuelokuvatähti tuntuu olevan aivan väärässä paikassa väärään aikaan.

Roel Reiné: Pistol Whipped
Steven Seagal on entinen poliisi, joka on pelannut ja juonut rahansa. Nyt hänet houkutellaan palkkatappajaksi, jonka pääkohteena on hänen ex-vaimonsa nykyinen aviomies. Perustoimintaa ilman yllätyksen häivää.

Michael Keusch: Attack Force
Tyhjänpäiväinen Seagal-rymistely, jossa entinen valtion huippulaborantti päättää pistää Pariisin sekaisin laittamalla uutta huumetta maan vesijohtoverkostoon.

Gene Kelly & Stanley Donen: Laulavat sadepisarat (Singin’ in the Rain)
Hyvän tuulen Hollywood-musikaali, jossa parodioidaan lempeästi elokuvatähtiä ja mykän kauden viimeisiä hetkiä.

G. W. Pabst: Iloton katu (Die freudlose Gasse)
Pabstin synkkä kuvaus maailmansodan jälkeisestä Wienistä.

Albert Capellani: The Red Lantern
Rodulliset ja kulttuurilliset eroavaisuudet nousevat pääosiin boksarikapinan aikaan sijoittuvassa eksoottisessa draamassa, jossa valkoisen miehen ja kiinalaisen naisen tytär rakastuu amerikkalaiseen nuorukaiseen, mutta tulee taustansa vuoksi torjuttua tämän vanhempien taholta. Korea ulkoasu ja pääosanesittäjien karisman varaan rakennettu elokuva ei toimi kuin ajoittain, sillä Capellani ei saa eloa sen enempää nuorten romanssiin kuin poliittiseen kuohuntaankaan.

Haudasta nousseet

Vaikka olinkin lapsena melko herkkä ja mielikuvitukseltani vilkas, luin mielelläni kummitustarinoita ja katsoin kauhuelokuvia. Erityisen mieluisia olivat MTV:n 1980-luvun puolivälissä kesäisin esittämät kauhuelokuvasarjat – en usko olevani kovinkaan väärässä väittäessäni, että tuolloin esitetyt elokuvat ovat vaikuttaneet peruuttamattomasti monen ikäiseni elokuvaharrastajan ja miksei nyttemmin myös ammattilaisenkin elämään. Kesäiset kauhuelokuvasarjat jäivät varsin nopeasti historiaan, mutta niiden muistoa ei pysty mikään pyyhkimään pois.

Heinäkuussa 1987 esitettyjen elokuvien joukkoon kuului John Gillingin vuonna 1966 ohjaama Haudasta nousseet (The Plague of the Zombies), joka merkitsi brittiläiselle Hammer-yhtiölle uutta aluevaltausta. Yhtiö oli luonut kauhuelokuvamaineensa rohkeilla sovituksilla niin Draculasta, Frankensteinista kuin muumiostakin ja jatkanut muutamaa vuotta myöhemmin ihmissusiaiheeseen ja tohtori Jekyllin tapaukseen. Tämän lisäksi se oli marssittanut valkokankaille erilaisia kummajaisia yksi toisensa perään, joten oli vain ajan kysymys, milloin Hammer lisäisi zombiet katalogiinsa. Gillingin teoksen myötä tämäkin aukko tuli paikattua tyylillä.

Haudasta nousseet ei eroa juonensa osalta lukuisista muista Hammerin tuotannoista. Pienessä cornwallilaisessa kylässä on sattunut useita outoja kuolemantapauksia, joiden selvittämiseksi kylän lääkäri Peter Tompson (Brook Williams) pyytää apua entiseltä opettajaltaan Sir James Forbesilta (André Morell). Tämä saapuu tyttärensä Sylvian (Diane Clare) kanssa paikalle vain seuratakseen voimattomana, kuinka nuoren lääkärin kaunis vaimo Alice (Jacqueline Pearce) kuolee heidän silmiensä edessä. Kun kaksikko alkaa toden teolla selvittää tapahtumia, he huomaavat kylän hautausmaalle haudattujen ruumiiden kadonneen salaperäisesti. Johtolangat viittaavat voodoohon, mutta kuka on kaiken takana?

Haudasta nousseet on alle puolentoista tunnin kestossaan hyvin kompakti paketti, toisin kuin valtaosa yhtiön myöhemmistä tuotannoista. Katsoja viritetään oikealle taajuudelle heti ensimmäisen voodoo-jakson myötä ja vauhtia kiristetään pian lisää, kun Sir Forbes ja hänen tyttärensä osuvat hautajaisiin vain nähdäkseen, kuinka kuollut nuorukainen retkahtaa ruumisarkusta hautajaisvieraiden järkytykseksi. Tapahtumia vyörytetään tasatahdilla loppuun asti ja yhdeksi elokuvan kohokohdaksi nousee unijakso, jossa Peter joutuu hautausmaalla zombieiden ahdistelemaksi. Myös zoomaus kuollutta Alicea sylissään pitävän zombien kasvoihin lukeutuu Hammerin elokuvien tunnetuimpien kuvien joukkoon. Näyttävästi maskeeratut zombiet ovat erityismaininnan arvoisia.

Yksi kohtaus nousee kaikkien yläpuolelle, eikä vähiten siksi, että se on harvoja uniin asti tulleita kauhuelokuvakohtauksia. Välittömästi Alicen hautajaisten jälkeen sekä Peter että Sir James palaavat hautausmaalle varmoina siitä, että joku on aikeissa viedä ruumiin mennessään. Rikolliset pääsevät pakoon, mutta Alice muuttuu ystävysten silmien edessä eläväksi kuolleeksi ja nousee haudastaan uhkaamaan kaksikon henkeä. Kohtaus ei ole millään muotoa järkyttävä, eikä sellaisenaan edes Peterin hautausmaaunen veroinen, mutta niin vain se palasi seuraavana yönä hivenen muunneltuna häiritsemään nuoren elokuvafanin unta.

Haudasta nousseet valmistui ilman yhtiön suurimpia tähtiä, Christopher Leetä ja Peter Cushingia. Tämä ei kuitenkaan haittaa, sillä Morellilla on riittävästi karismaa arvostetun tohtorin rooliin, Williams on uskottava epävarmana maalaislääkärinä ja Clare hoitaa moitteettomasti kuuliaisen tyttären roolinsa. Pearcen esilläoloaika on vähäinen, mutta kohtalonsa sitäkin unohtumattomampi. Moittimista ei ole John Carsonin esittämässä kartanonomistajassakaan, joskin hänen hahmostaan on kirjoitettu turhan yksiulotteinen. Poliisia tällä kertaa esittävä Michael Ripper on oma varmaotteinen itsensä.

THE PLAGUE OF THE ZOMBIES, 1966 Iso-Britannia
Tuotanto: Hammer Film Productions. Tuottaja: Anthony Nelson Keys. Ohjaus: John Gilling. Käsikirjoitus: Peter Bryan. Kuvaus: Arthur Grant. Lavastus: Bernard Robinson. Leikkaus: Chris Barnes. Musiikki: James Bernard. Puvustus: Roy Ashton (hiukset: Frieda Steiger). Äänitys: Ken Rawkins.
Näyttelijät: André Morell (Sir James Forbes), Diane Clare (Sylvia Forbes), Brook Williams (Peter Tompson), Jacqueline Pearce (Alice Mary Tompson), John Carson (kartanonherra Clive Hamilton), Alex Davion (Denver), Michael Ripper (ylikonstaapeli Jack Swift).