Portti ikuisuuteen

Olen viime aikoina huomannut saaneeni takaisin sen elokuvien keräämisestä ja katsomisesta syntyvän ilon, jonka tunsin osittain jo kadottaneeni. Tämä ei tarkoita, että olisin missään vaiheessa menettänyt mielenkiintoani itse elokuviin, mutta jotenkin vain tuntui pitkän aikaa siltä, ettei oikein mitään uutta ja kiinnostavaa tullut vastaan. Dvd-julkaisuiden tasokin tuntui laskevan kuin lehmän häntä, vaikka todennäköisesti näin ei oikeasti käynytkään. Siirtyminen uuteen tekniikkaan toi muutoksen: kaikki alueet toistava Blu-ray soitin ja amerikkalaisen Criterionin julkaisut antoivat uuden sysäyksen koko elokuvaharrastukselle.

Yksi eniten odottamistani julkaisuista oli Criterionin viime vuoden lopulla markkinoille tuoma westerneepos Portti ikuisuuteen (Heaven’s Gate, 1980), joka on kirvoittanut tämän kevään aikana useampiakin kirjoituksia (Filmihullu, Ruudinsavu, Hannu Salmen blogi…). Hyvä niin, sillä kyllä tällaiset elokuvat ansaitsevat huomiota vähintään yhtä paljon kuin multiplekseissä pyörivät popcornjyrätkin. Ollaanpa tästä Michael Ciminon elokuvasta loppujen lopuksi mitä mieltä tahansa, niin tuskin se ketään täysin kylmäksi jättää. Itseäni ei ainakaan, sillä parin katselukerran jälkeen olen valmis nostamaan tämän väärinymmärretyn westernin lajityyppinsä suurimpien mestariteosten joukkoon.

Portti ikuisuuteen sijoittuu kolmen vuosikymmenen mittaiselle ajanjaksolle alkaen vuodesta 1870, jolloin Harvardissa opiskellut James Averill (Kris Kristofferson) viettää valmistujaisjuhliaan. Maailma on avoin ja täynnä suuria seikkailuja, mutta vuosien saatossa Averill päätyy lainvalvojaksi Johnson Countyyn, karjatilallisten asuinmaille. Rikkaat karjaparonit alkavat suunnitella häiriöksi muodostuneiden siirtolaisjoukkojen eliminoimista, jolloin Averill huomaa joutuneensa pahaan välikäteen. Hän tietää, että laki on karjamiesten puolella, mutta hänen sydämensä vaatii häntä asettumaan köyhien maahanmuuttajien rinnalle.

”It’s getting dangerous to be poor in this country.”

Kuten moni varmasti tietää, Portti ikuisuuteen oli valtava taloudellinen katastrofi, joka tuhosi paitsi Ciminon uran, ajoi myös vuodesta 1919 toimineen United Artistsin konkurssiin. Nöyryytyksen kruunasi Razzie-palkinto vuoden huonoimmasta ohjauksesta. Näin Portti ikuisuuteen on saanut kyseenalaisen kunnian toimia esimerkkinä siitä, kuinka Hollywoodin koneisto on pystynyt pistämään kerta toisensa jälkeen suurimmatkin kauhukakaransa polvilleen: Ciminon kohtalo tuo mieleen D. W. Griffithin, Rex Ingramin ja Erich von Stroheimin tapaukset. Tähän väliin on kuitenkin todettava, etten ole nähnyt alkuperäistä 149 minuutin mittaista leikkausta, vaan ohjaajan hyväksymän 216 minuuttia pitkän version, joten en pysty arvioimaan, millaisena aikalaiset saivat tämän elokuvan nähdä.

Jos sivuutetaan tämä seikka ja katsotaan Ciminon teoksen ydintä, on epäonnistumiseen nähtävissä muutama hyvinkin painokas syy – ei kuitenkaan tuhlatut miljoonat, onhan Hollywood tottunut kuorruttamaan turhempiakin spektaakkeleita kullalla ja kimalluksella. Ensimmäiseksi tulee mieleen historiallinen epätarkkuus, joka tällaisissa elokuvissa on monesti ratkaisevassa asemassa. Cimino on ottanut runsaasti vapauksia niin tapahtumien kuin henkilöidenkin suhteen, mikä on varmasti herättänyt monissa närkästystä. Toinen syy voi olla elokuvan epäwesternmäisyys: Portti ikuisuuteen ei ole sillä tavoin vauhdikas ja viihdyttävä länkkäri, millaisiksi amerikkalaiset tuotannot poikkeuksetta mielletään, vaan omalla painollaan rauhallisesti ja pohdiskelevasti etenevä western, jossa hahmot puhuvat, toimivat ja elävät kuin tavalliset ihmiset ainakin. Kolmas huomio kiinnittyy tarinaan rikkaiden ja köyhien yhteentörmäyksestä. Amerikkalaisena unelmana vanhalle mantereelle myyty maailma onkin todellisuudessa ahneuden, rahan, väkivallan ja verenvuodatuksen valtakunta, jossa köyhillä ei ole toivoa paremmasta. Aivan kuten Erich von Stroheim Ahneudessa (Greed, 1925), myös Cimino näyttää amerikkalaisen unelman toisen, harvemmin esitetyn puolen – sillä erotuksella, että hänen tapauksessaan hallitus ja presidentti siunaavat rahamiesten toimet.

Portti ikuisuuteen on tuotannollisesti erittäin korkealaatuinen western. 1950-luvulta alkaneen lännenromantiikan romuttaminen saavuttaa lakipisteensä tässä elokuvassa, jossa ei ole ainoatakaan ylevää hahmoa, vaan jossa jokainen ajaa omia etujaan parhaaksi näkemällään tavalla. Nämä elämänmakuiset hahmot on puvustettu ja maskeerattu vakuuttavasti, minkä lisäksi elokuvassa kuuluva eri kielten sekamelska lisää aitouden tuntua entisestään. Vilmos Zsigmondin maalaukselliset kuvasommitelmat tuovat mieleen John Fordin teokset ja kohtaus, jossa kamera kohoaa hitaasti näyttäen Casperin kaupungin kaikessa loistossaan, on lännenelokuvien aatelia. Lavastuksen pikkutarkkuus ja autenttisuuteen pyrkiminen tuovat mieleen Stroheimin teokset ja kokonaisuuden kruunaa tunnelmaan erinomaisesti sopiva musiikki.

Elokuva huipentuu parikymmenminuuttiseen verenvuodatusspektaakkeliin. Dynamiittipötköt räjähtelevät, ihmisiä ammutaan säälimättömästi, eikä kukaan voi olla varma kohtalostaan jaksossa, joka hakee westernien saralla vertaistaan. Tämän jakson ansiosta viimeiset kuvat, joissa hypätään taas kymmenen vuotta eteenpäin ja nähdään Averill ikääntyneenä oman purjeveneensä kannella, saavat valtavasti voimaa ja syvyyttä. Ensi alkuun lyhyt epilogi saattaa tuntua yllättävältä lopetukselta, mutta loppujen lopuksi elokuvaa ei olisi voinut päättää vaikuttavammin.

Karismaattinen ja vaikuttava Kris Kristofferson on elementissään sheriffi Averillin roolissa, eikä hänen kilpakumppaninaan toimiva Christopher Walken häviä hänelle juuri lainkaan. Karjaparonien joukosta erottuvat selkeimmin Sam Waterston häikäilemättömyydellään ja John Hurt sarkastisuudellaan. Useat tahot tuntuvat pitävän Isabelle Huppertin esittämää prostituoitua ydinryhmän heikoimpana lenkkinä, mutta itse en koe asiaa samoin, vaikka kieltämättä hänen roolihahmostaan olisi saanut tehdä hieman karaistuneemman. Sivuosissa nähdään useita tuttuja kasvoja Jeff Bridgesistä Joseph Cotteniin, Mickey Rourkesta Terry O’Quinniin ja Brad Dourifiin.

Yksi elokuvien harrastamisen hienouksista on siinä, että voimme lähes aina palata aiemmin näkemiemme teosten pariin ja tarkastella, mistä niissä oikein olikaan kyse. Vastaavasti voimme myös nähdä vuosikymmeniä vanhoja elokuvia ensimmäistä kertaa. Itse en ollut nähnyt tätä elokuvaa aiemmin - elokuvaa, joka on kaikkea muuta kuin ”skandaalimaisinta elokuvallista roskaa”, kuten edesmennyt amerikkalaiskriitikko Roger Ebert tätä mestariteosta kutsui.

HEAVEN’S GATE, 1980 Yhdysvallat
Tuotanto: Partisan Productions/United Artists Tuottaja: Joan Carelli Ohjaus: Michael Cimino Käsikirjoitus: Michael Cimino Kuvaus: Vilmos Zsigmond Lavastus: Tambi Larsen, Spencer Deverill, Maurice Fowler Leikkaus: Tom Rolf, William Reynolds, Lisa Fruchtman, Gerald Greenberg Maskeeraus: Ben Nye Musiikki: David Mansfield Puvustus: Allen Highfill, Laurie Riley, Sandy Berke Äänitys: James J. Klinger
Näyttelijät: Kris Kristofferson (James Averill), Christopher Walken (Nathan D. Champion), John Hurt (William C. Irvine), Sam Waterston (Frank Canton), Brad Dourif (hra Eggleston), Isabelle Huppert (Ella Watson), Joseph Cotten (pastori-tohtori), Jeff Bridges (John H. Bridges), Ronnie Hawkins (Wolcott), Terry O’Quinn (kapteeni Minardi), Mickey Rourke (Nick Ray)