Jossain rämeiden keskellä on ilkeän herra Grimesin johtama lapsifarmi, jonka asukit alistetaan pakkotyöhön ja tarvittaessa vaikka upotetaan suonsilmäkkeeseen. Farmin vanhin asukki Molly (Mary Pickford) päättää paeta ja viedä muut lapset mukaansa. Karkumatka halki vaarallisen, alligaattoreita vilisevän rämeen on Pickfordin elokuvien tunnetuimpia jaksoja eikä aiheetta. Gustav von Seyffertitz on loistava herra Grimesin roolissa. Loppuhuipentuma on turhan siirappinen, siitä pieni miinus muuten erinomaiseen elokuvaan.
David Cronenberg: The Brood
”Body-horrorin” erikoismiehen alkupään teoksia, omaperäinen ja kekseliäs kertomus psykiatrista, joka saa potilaansa purkamaan henkiset patoumansa fyysiseen muotoon. Niinpä Samantha Eggarin esittämä Nola alkaa synnyttää erikoisia lapsia, jotka pyrkivät ottamaan hengiltä hänen inhoamiaan ihmisiä. Ei välttämättä aukene yhdellä katselukerralla, kuten eivät muutkaan Cronenbergit.
Don Siegel: Pako Alcatrazista (Escape from Alcatraz)
Robert Bressonin mestariteoksen Kuolemaantuomittu on karannut (1956) jälkeen paras vankilapaosta kertova elokuva luo katseensa ainoisiin henkilöihin, jotka oletettavasti onnistuivat pakenemaan Alcatrazin vankilasaarelta. Tiivis ja viihdyttävä paketti, jossa ei ole mitään turhaa.
John Ford: Vihreä oli laaksoni (How Green Was My Valley)
Alunperin William Wellmanille suunniteltu, mutta kuvausten alkuvaiheessa Fordille siirtynyt projekti voitti aikoinaan mm. parhaan elokuvan Oscar-palkinnon Citizen Kanen (1941) nenän edestä, mikä antaa jälkipolvillekin aihetta purnaamiseen. Vaikka Fordin elokuva ei mielestäni Wellesin taideteokselle pärjääkään, on se silti reilusti mainettaan parempi teos, lämminhenkinen katsaus walesilaiseen kaivoskylään ja maailmaan, jota ei tainnut koskaan ollakaan. Kuvaajana toimineen Arthur C. Millerin ja lavastajaryhmän taitavan yhteistyön ansiosta Vihreä oli laaksoni saavuttaa Fordin parhaiden mykkäelokuvien taian.
Norman Jewison: Yön kuumuudessa (In the Heat of the Night)
Philadelphialainen kuolinsyyekspertti Virgil Tibbs selvittää hämärää murhaa Spartassa, Mississippissä. Tumma ihonväri aiheuttaa ongelmia lähes joka paikassa, mutta Tibbsin ammattitaito painaa lopulta vaakakupissa enemmän. Viiden Oscarin voittaja on menettänyt parhaan teränsä rotupoliittisena elokuvana, mutta rikoselokuvana toimii vieläkin erinomaisesti. Rod Steiger yrmyili poliisipäällikön roolissa kultaisen pystin arvoisesti.
John Ford: 7 naista (7 Women)
Fordin viimeinen elokuva, 1930-luvun Kiinaan sijoittuva 7 naista kertoo naisten ylläpitämästä lähetysasemasta. Anne Bancroftin esittämä tohtori Cartwright on turhan radikaali kristillisten naisten seuraan, mutta on lopulta ainoa, joka pystyy pelastamaan naiset mongolihurjimusten kynsistä. Ahdasmielisessä, maailman muuttumista vastustavassa lähetysaseman johtajassa Andrewsissa (Margaret Leighton) on muutamia kiinnostavia piirteitä, jotka viittaavat selkeästi ohjaaja Fordiin. Elokuva on parempi kuin mitä annetaan ymmärtää, vaikkakaan ei mikään kuolematon klassikko.
John S. Robertson: Annie Laurie
Jos Troijan kaupungin hävitys oli kaikkien aikojen huijaus nro 1, niin vastaava arvo petturuuden saralla voitaneen myöntää Glencoen linnoituksen teurastukselle, ainakin mikäli tähän MGM:n tuottamaan suurelokuvaan on uskomista. Campbellien ja MacDonaldien väliset sukuriidat huipentanut verilöyly on näyttävä lopetus muuten keskinkertaiselle, paikoin valitettavan lattealle melodraamalle, joka olisi tarvinnut kyvykkäämmän ohjaajan ottamaan tarinasta vaadittavat tehot irti. Ulkoasu on taattua MGM-loistoa, Lillian Gish yhtä ihastuttava kuin aina ja Creighton Hale vakuuttava vertajanoavana klaanilaisena. Norman Kerry miespääosassa on sen sijaan täydellisen eksyksissä: fairbanksmaisesti virnistelevää ja Robin Hoodin kaltaisesti pukeutunutta Kerryä on vaivaannuttavaa katsoa. Annie Laurie ei menestynyt kaksisesti lippuluukuilla, mikä ei ihmetytä laisinkaan.
Sergei Eisenstein: Iivana Julma I-II (Ivan Groznyj, I-II)
Tyylitelty, oopperamainen ja mykkäelokuvien estetiikkaa huokuva kuvaus Venäjän kansallissankarista Iivana Julmasta. Rohkea teos, jossa on yhtä paljon aineksia historian kirjoista kuin Stalinin ajan Neuvostoliitostakin. Ensimmäinen osa sai Stalinin nimeä kantavan palkinnon, toinen hyllytettiin yli kymmeneksi vuodeksi. Eisensteinin tuotannon kenties hienoin elokuva.
Ivan Reitman: Päiväni murmelina (Groundhog Day, 1993)
Romanttinen komedia itsekeskeisestä meteorologista, joka jää aikalukkoon, eikä pääse pois helmikuun 2. päivästä ennen kuin muuttuu ihmisenä. Bill Murray ja Andie MacDowell näyttelevät erinomaisesti vähitellen yhteisen sävelen löytäviä televisioryhmän jäseniä, eikä tarinan opetuskaan mikään vähäinen ole.
Alfred Hitchcock: The Pleasure Garden
Tulevan mestariohjaajan ensimmäinen oma ohjaustyö on melodramaattinen, paikoin latteakin, mutta silti sulavasti kulkeva ihmissuhdedraama. Pääosassa Hollywood-tähti Virginia Valli, jonka tilalla olisi voinut olla aivan kuka tahansa.
David Lynch: Villi sydän (Wild at Heart)
Lynchmäinen rakkauselokuva kertoo Lulasta (Laura Dern) ja vankilassakin istuneesta Sailor Ripleystä (Nicolas Cage), jotka lähtevät kohti Kaliforniaa, omaa Ozin ihmemaataan. Sinne asti he eivät kuitenkaan pääse, vaan keltatiilinen tie kuljettaa heidät outojen ihmisten asuttamaan texasilaiseen kyläpahaseen. Ajoittain hieman jähmeä, yllättävän ”normaali” roadmovie, jossa maailma muuttuu sitä synkemmäksi mitä kauemmas lähtöpisteestä kuljetaan. Kysymys kuuluu, voiko nuoruutta elää ikuisesti ja villi sydän kesyyntyä ja jos voi, mitä jää jäljelle: tyhjyys vai elämä?
Maurice Tourneur: Pride of the Clan
Romanttinen draama, jossa Mary Pickford lähes menettää sydänkäpysensä suurelle maailmalle, mutta saa tämän viime hetkellä takaisin.
D. W. Griffith: Meren vankeina (The Love Flower)
Griffithin pienimuotoinen melodraama lakia pakenevasta miehestä, hänen tyttärestään, tähän rakastuneesta nuorukaisesta sekä poliisista, joka yrittää toimittaa karkulaisen vankilaan. Hitusen heikompi kuin muistinkaan, sillä tarinaa venytetään liikaa ja juonenkäänteitä riittää sinne tänne. Carol Dempsterin sukelluskohtaukset ovat huikeita, varsinkin kun ajatellaan kuinka vanha elokuva on kyseessä.
Lauri Törhönen: Vares – huhtikuun tytöt
Yksityisetsivä Jussi Vares tutkii tällä kertaa kauan sitten kuolleiden kaunottarien oletettuja murhia. Kyllä näistä Törhösen Vareksista on vaikeaa löytää mitään hyvää, vasemmalla kädellä hutaistuja leffaturhakkeita.
Steve Carver: Yksinäinen susi McQuade (Lone Wolf McQuade)
Niin 80-lukua kuin olla voi. Chuck Norris on J. J. McQuade, kovaakin kovempi Texas Ranger, joka saa vastustajakseen David Carradinen esittämän Rawley Wilkesin, aseiden salakuljettajan. Miesten välit ovat alusta alkaen kuin tulta ja tappuraa, mutta kun Wilkes kidnappaa McQuaden tyttären, on lopullinen yhteenotto selviö. Väsynyttä menoa, eikä odotettu lopputappelukaan ole osiensa summa.
George Sidney: Scaramouche – säilän sankari (Scaramouche)
Stewart Granger esittää salaperäistä miekkamiestä Scaramouchea, Mel Ferrer puolestaan häntä vainoavaa Maynesin markiisia komeannäköisessä, mutta jotenkin muovisen oloisessa swashbucklerissa, jonka miekkailukohtauksissa ei ollut puoliksikaan sellaista sähköisyyttä kuin Errol Flynnin ja Basil Rathbonen vastaavissa. Sidney ei saa elokuvaa toimimaan missään vaiheessa täydellä teholla ja siksipä Scaramouche jää yhden katselukerran tuttavuudeksi. Peter von Baghin Elämää suuremmat elokuvat –kirjoissa esitellyistä elokuvista heikoimpia.
Fred C. Newmeyer: The Perfect Clown
Larry Semon saa haltuunsa 10 000 dollaria, joista hänen pitää pitää yön yli huolta. Roistot ovat kintereillä, mutta Larryn ja hänen kaverinsa onnistuu kuitenkin harhauttamaan heitä. Newmeyer ja käsikirjoittajana toiminut Thomas J. Crizer tekivät tunnetuimmat teoksensa Harold Lloydin kanssa ja kyllä tässäkin komediassa on nähtävissä suositun rillipääkoomikon läsnäolo – liekö elokuva jopa alkujaan tarkoitettu Lloydille? No, lopputulos on kuitenkin ihan viihdyttävä, mitä kaikki Semonin teokset eivät suinkaan ole.
David Lynch: Twin Peaks – Tuli kulje kanssani (Twin Peaks: Fire Walk With Me)
Lynchin paluu tv-sarjansa maailmaan on kaikkea muuta kuin onnistunut. Twin Peaks – Tuli kulje kanssani on tyhjänpäiväinen tekele, joka selittää jo koetun mysteerin pohjamutia myöten antamatta sille kuitenkaan mitään uutta. Fiilistelypätkä, mutta ennemmin ostaisin tv-sarjaboksin ja nautiskelisin sen loisteliaisuudesta eli siihen asti, kunnes Laura Palmerin murhaaja paljastuu.
Robert Aldrich: Kiss Me Deadly
Tv-esityksessä myös nimellä Kohtalokas tapaaminen tunnettu film noir kertoo yksityisetsivä Mike Hammerista, joka alkaa selvittää arvoituksellista nuoren naisen murhaa. Synkkä, kuvastoltaan paikoin jopa kauhuelokuvamainen teos, jonka väkivalta on yllättävän brutaalia. Ei auennut ensimmäisellä katselukerralla täysin, mutta uskon palaavani tämän leffan pariin jo aivan lähiaikoina.
Wancang Bu: "Kalastajatyttö" (Tao hua qi xue ji)
Tarinan osalta moneen kertaan nähty, mutta siitä huolimatta eloisa ja koskettava melodraama maalaistytöstä ja rikkaan maanomistajan pojasta, joiden suhde ei voi päättyä kuin onnettomasti. Ruan Lingyu tekee loistavan roolityön kurjuuteen ajautuvana naisena.
Yrjö Norta & Toivo Särkkä: Tulitikkuja lainaamassa
Eli päivä, jolloin Antti Ihalainen ja Jussi Vatanen lähtivät Amerikkaan ja jättivät Ihalaisen vanhan eukon ja lapset oman onnensa nojaan… Vai mitenköhän se oikein meni? Hauska kansankomedia, joka ei selätä Maiju Lassilan nautinnollista alkuperäisromaania, mutta on silti yksi parhaista kotimaisista elokuvakomedioista koskaan.
David Cronenberg: Scanners – tappava ajatus (Scanners)
Maailmassa on 237 scanneria, henkilöä, jotka pystyvät tekemään pahoja pelkkien ajatuksien voimalla. Michael Ironsiden esittämä Darryl Revok haluaa napata maailman itselleen ja kokoaa scannereiden armeijaa, kun taas Stephen Lackin tulkitsema Cameron Vale haluaa tehdä taidoillaan hyvää ja estää Revokin kaltaisen mielipuolen suunnitelmat. Idea on hyvä, mutta toteutus jättää toivomisen varaa – pään räjähtäminen oli varsin onnistunut yllätys.
Richard Linklater: Rakkautta ennen keskiyötä (Before Midnight)
En ole nähnyt trilogian kahta aiempaa osaa, mutta odotukset olivat silti varsin korkealla, sen verran vuolaasti tätä on kehuttu. Olihan tämä hyvä, varsin todenmukainen ja uskottava kaikin puolin. Näyttelijät olivat mainioita ja kyllähän tämän myötä edellisetkin osat täytyy katsastaa. Käytännössä ainoa asia, mikä tässä mätti, olivat päälleliimatun oloiset petileikkijutustelut - vähemmälläkin olisi varmasti pärjätty.
Luis Buñuel: Tristana
Nuori ja kaunis Tristana (Catherine Deneuve) jää äitinsä kuoltua rikkaan Don Lopen (Fernando Rey) huostaan. Iäkkään Don Lopen huolenpito saa ajan mittaan yhä omistavampia piirteitä, jolloin Tristana alkaa etsiä keinoja päästä pois miehen luota. Romanssi Horacion (Franco Nero) kanssa vie hänet muualle, mutta lopulta Tristana palaa kuitenkin Don Lopen luo. Buñuelin kuvaus ihmisyydestä kaikkine virheineen ei ole niin vimmainen, kuin voisi olettaa, mutta ei myöskään niin koskettava, kuin toivoisi. Mukava pätkä, mutta tuskin tulee katsottua uudelleen.
Jevgeni Bauer: Onnen tähden (Za stshastjem)
Tsaarinajan Venäjän suurimman ohjaajan viimeinen elokuva on erikoislaatuinen kolmiodraama, jossa äiti ja tytär rakastavat samaa miestä. Hyvistä lähtökohdista huolimatta elokuvasta ei muodostu osiensa summaa, vaan tarina jää hieman värittömäksi – lopputulos on hyvä, mutta se voisi olla loistava.
Tim Burton: Ed Wood
Burtonin pieteetillä ohjaama kertomus maailman huonoimmasta elokuvaohjaajasta, Edward D. Wood Jr:sta, jota Johnny Depp tulkitsee unohtumattomalla tavalla. Mies Glen or Glendan (1953), Bride of the Monsterin (1955) ja Plan 9 from Outer Spacen (1959) takana oli saamistaan murskakritiikeistä huolimatta avoin ja optimistinen, periksi antamaton ja itseensä uskova, toisin kuin pohjalle pudonnut kauhuelokuvatähti Bela Lugosi, jonka viimeisiksi töiksi jäivät Woodin kanssa tehdyt surkeudet. Martin Landaun näkemys Lugosista on loistava. Erityisplussaa hienosti muodostetusta ajankuvasta.
Charles Chaplin: Kaupungin valot (City Lights)
Chaplinin kuolematon mestariteos kertoo Kulkurista, joka yrittää pelastaa sokean kukanmyyjätytön köyhyydeltä ja sivussa saada tämän silmäleikkaukseen. Toisaalla on elämäänsä kyllästynyt miljonääri, joka on humalassa itse anteliaisuus, mutta selvin päin ei muista Kulkurin olemassaoloa lainkaan. Elokuvan rytmitys on loistavaa, vitsit kekseliäitä ja draama kouriintuntuvaa. Loppukohtaus on nerokas.
James Wan: Kirottu (The Conjuring)
Perhe muuttaa vanhaan idylliseen taloon, jossa on takavuosina tapahtunut vaikka mitä kauheuksia ja siksipä onkin selvää, että taloon pesiytynyt pahuus alkaa tuoda itseään julki mitä karmaisevimmilla tavoilla. Tositapahtumiin väitetysti pohjautuva kauhuelokuva luo alussa kiitettävästi tunnelmaa – vaikka ei pystykään välttämään kliseitä – mutta vetää kaiken viemäriin viimeisellä kolmanneksella, kun talon henkeä aletaan jahdata oikein toden teolla. Henkiolennon muuttaminen lihaksi ei ole koskaan hyvä asia, joten tässäkin suhteessa James Wan tekee pahan virheen. Toiminee sellaisten katselijoiden kohdalla, jotka eivät ole nähneet The Hauntingia (1963), Amityville-sarjaa tai juuri mitään muutakaan vastaavanlaista kummitustalokauhuilua.
Maurice Tourneur: Pieni rikas tyttö-rukka (The Poor Little Rich Girl)
Mary Pickfordin 1910-luvun parhaimmistoa, ajaton tarina vanhempiensa rakkautta kaipaavasta pikkutytöstä. Pickfordin eloisuus, Tourneurin ja kuvaajana toimineen James van der Broekin visuaalinen kekseliäisyys ja tarinan opettavaisuus tekevät tästä elokuvasta klassikon.
Sam Wood: Kallioiden ja salakarien ohi (Beyond the Rocks)
Gloria Swanson ja Rudolph Valentino rakastavat toisiaan epäsovinnaisella tavalla melodraamahelmessä, joka voi olla juoneltaan hömppää, mutta toteutukseltaan silkkaa Hollywoodia.
Ernst Lubitsch: Madame Dubarry
Ranskan vallankumouksen myrskyissä käytävä ihmissuhdedraamakomedia, jossa Pola Negrin esittämä hatuntekijä päätyy sosiaalisen kiipeämisen seurauksena Ludwig XV:n rakastajaksi. Kuninkaan kuoleman jälkeen elokuvan tyylisuunta muuttuu draamaksi ja samalla elokuvasta katoaa kepeys. Joukkokohtaukset ovat näyttäviä, mutta kokonaisuus häviää Faaraon vaimolle (1922).
Urban Gad: Die Arme Jenny
Saksalaisdraama vuosimallia 1912 kertoo köyhän perheen tyttärestä, joka antautuu rikkaalle elostelijalle ja tulee tapahtuneen seurauksena ajettua ulos kodistaan. Värisyttävä ja vaikuttava draama, eikä vähiten naispääosan esittäneen Asta Nielsenin karisman vuoksi. Unohtaa ei tietysti sovi Urban Gadin hienoa ohjaustakaan. Erinomainen elokuva.
Mauritz Stiller: Rakkaus ja sanomalehtitoimi (Kärlek och journalistik)
Harvemmin nähtyä Stilleriä, kepeä romanttinen – ja erittäin ruotsalainen – kertomus tutkimusmatkailijasta, joka tekee kaikkensa väistelläkseen haastatteluja mankuvia reporttereita, mutta päätyy kuitenkin lehtien sivuille, kiitos kauniin ja kekseliään reportterin. Alfred Lund sopii jo olemukseltaan arvostetun tiedemiehen rooliin, mutta todellinen tähti on pirteä ja hauska Karin Molander, liian lyhyen uran tehnyt ruotsalaisnäyttelijätär.
Yonggang Wu: "Jumalatar" (Shen nu)
Ruan Lingyu esittää yksinhuoltajaäitiä, joka myy itseään pystyäkseen elättämään pienen poikansa. Paikallinen gangsteri alkaa kuitenkin alistaa naista ja viedä hänen rahansa, jolloin tämä päättää paeta. Kun roisto seuraa perässä, eikä elämä muutenkaan ota onnistuakseen, ajautuu nainen umpikujaan, josta on vain yksi ulospääsykeino. Unohdettu ja tuntematon mykkäelokuvasuuruus, jota ei kannata missään nimessä ohittaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti