keskiviikko 1. tammikuuta 2014

Katsotut elokuvat: joulukuu 2013

F. W. Murnau: Nosferatu (Nosferatu – eine Symphonie des Grauens)
Murnaun vampyyriklassikko ei esittelyjä kaipaa. Tunnelmallinen, hyvin kerrottu tarina muinaisesta verenimijästä, joka kokee loppunsa aamuauringon säteissä, on itselleni se kaikkein rakkain ja paras Dracula-filmatisointi. Elokuvan ainoa heikkous ovat muutamat näyttelijäsuoritukset, etenkin Hutteria esittävä Gustav von Wangenheim on turhan teatraalinen.

Kenji Mizoguchi: Gion no shimai (engl. Sisters of Gion)
Elämä on vaikeaa geishoillekin laman runtelemassa Japanissa, jossa raha sanelee pelisäännöt. Mizoguchin komea teos kertoo geishasisaruksista, joista toinen on hyväsydäminen ja haluaa tarjota asuinpaikan liiketoimintansa menettäneelle miehelle, kun taas toinen yrittää nyhtää elannon milloin keneltäkin hyväosaiselta. Näyttelijät ovat ensiluokkaisia, kuten Mizoguchilla yleensäkin.

Alfred Hitchcock: Frenzy – solmiomurhaaja (Frenzy)
Hitchcockin loppu-uran tuotanto on ihan mukava rikospätkä, mutta mestarin työnäytteeksi aavistuksen persoonaton. Kohtaus, jossa murhaaja yrittää saada menettämäänsä solmioneulaa uhrinsa kuolonkankeaksi jäykistyneestä kädestä, on erinomainen. Kyllä tämän katsoo kerran jos toisenkin, vaikka ei Hitchcockin parhaiden teosten joukkoon kuulukaan.

Daniel Myrick & Eduardo Sánchez: The Blair Witch Project
Kolme nuorta lähtee metsään tekemään juttua Blairin noidasta, mutta he katoavat ja kuvattu materiaali löytyy vuoden kuluttua. Sitä tässä ollaan katselevinaan, mutta kun lopputulos on yhtä tylsä kuin puhelinluettelo, niin ei tästä loppujen lopuksi liiemmin käteen jää.

Tobe Hooper: Eaten Alive
Judd on psykopaatti, joka pitää syrjäistä motellia (no, syrjäistä ja syrjäistä, yllättävän kova vilske paikassa käy) ja syöttää vieraitaan lemmikkikrokotiililleen. Lopulta paha saa palkkansa ja mies päätyy tappokoneen hampaisiin itse. Umpisurkea tekele, jossa ei ole edes camp-henkeä. Kuinka ihmeessä tämä mies on saattanut ohjata Teksasin moottorisahamurhaajan? Mukana menossa myös Robert Englund.


Roberto Rossellini: Paisan (Paisá)
Episodielokuva pienistä ihmisistä Italiaa runnovan maailmansodan kurimuksessa. Vaikuttava, kuten muutkin Rossellinin sotatrilogian elokuvat, mutta hajanaisin ja liian pitkä – lyhyet, parikymmenminuuttiset välähdykset eivät tuo kohteitaan lähelle (mikä lienee tosin tarkoituskin) ja kun tällaisia tapauksia on liian monta, kokonaisuus kärsii. Silti ehdottomasti tutustumisen arvoinen teos.

Stanley Kubrick: Lolita
Vladimir Nabokovin kaunokirjalliseen klassikkoon perustuva teos keski-ikäisestä miehestä, joka rakastuu pakkomielteisesti vuokraemäntänsä teini-ikäiseen tyttäreen. Hivenen hitaasti käynnistyvä, miehen henkistä luhistumista pirullisen hienosti kuvaava elokuva ei ole aivan Kubrickin parhaimmistoa, mutta laatutyötä kumminkin.

David Cronenberg: Viimeinen yhteys: The Dead Zone (The Dead Zone)
Stephen Kingin romaaniin perustuva kertomus John Smithistä (loistava Christopher Walken), joka herättyään viiden vuoden koomasta huomaa näkevänsä ihmisen tulevaisuuteen koskettaessaan tätä. Lopulta John joutuu pohtimaan erityisominaisuutensa hyödyntämistä koko ihmiskunnan tulevaisuuteen ratkaisevalla tavalla. Kingin romaania on karsittu rankalla kädellä, mutta ydinrunko on siirretty onnistuneesti valkokankaalle ja tämä yhdistettynä näyttelijöiden hienoihin roolisuorituksiin tekee elokuvasta erittäin miellyttävän seurata.

Jose Zambrano Cassella: Delivery – Kuoleman kotiinkuljetus (Delivery)
Parilla tuhannella dollarilla toteutettu vaatimaton slasher roimasti ylipainoisesta pizzalähetistä Montgomery ”Monty” Gothista, jolle vinoilevat kaikki tutut ja tuntemattomatkin. Kun orastava romanssi kauniin Bibin kanssa ajaa karille ja molemmista työpaikoista tulee tämän päälle vielä potkut, saa Monty tarpeekseen. Hän pistää tuulemaan ja alkaa lahdata kaikkia häntä nöyryyttäneitä tahoja. Pääosaa esittävä Matthew Nelson on osassaan symppis, mutta siihenpä elokuvan positiiviset seikat jäävätkin. Elokuvalla on pituutta ainoastaan puolitoista tuntia, mutta silti toimintaa saadaan odottaa yli tunnin verran.

Valentin Vaala: Mustalaishurmaaja
Valentin Vaalan ja Teuvo Tulion toinen yhteistyö (ensimmäinen, Mustat silmät, päätyi Vaalan toimesta mereen eikä ole näin ollen enää nähtävissä) kertoo romaninuorukaisesta Manjardosta (Tulio), jonka isä on sopinut pojan menevän naimisiin naapuriheimon Esmeraldan (Meri Hackzell) kanssa. Tunnepuolella on kuitenkin hivenen kylmää, joten nuorten liitosta ei meinaa tulla mitään, ennen kuin dramaattinen loppuhuipentuma siunaa heidän rakkautensa. Nuoruuden innolla tehty, pirteä poikkeus suomalaisessa mykkäelokuvatuotannossa, joka ei kuitenkaan kohoa täyteen kukoistukseensa missään vaiheessa.


Yasujiro Ozu: Varhainen kesä (Bakushu)
Noriko-trilogian keskimmäisessä teoksessa pähkäillään, kuinka 28-vuotiaan Norikon saisi kiinnostumaan naimisiinmenosta. Elämän kulkua ozumaisen tyylikkäästi kuvaava Varhainen kesä on korkealaatuinen draama, joskaan ei aivan trilogian muiden osien (Myöhäinen kevät, Tokyo story) veroinen.

Louis Malle: Hissillä mestauslavalle (Ascenseur pour l’échafaud)
Nuori mies tekee murhan, unohtaa todisteita rikospaikalle, palaa hakemaan niitä ja jää jumiin hissiin. Samaan aikaan toinen nuorukainen ottaa hänen autonsa ja henkilötietonsa ja lähtee hurvittelemaan Pariisin lähistölle. Omaperäinen, kekseliäs ja toimiva juoni yhdistettyinä hienoihin näyttelijäsuorituksiin – niistä syntyy kertakaikkisen komea rikoselokuva.

Akira Kurosawa: Ran
Shakespearen Kuningas Leariin pohjautuva elokuva iäkkäästä hallitsijasta, joka luovuttaa vallan vanhimmalle pojalleen. Tämän käsittelyssä asiat alkavat muuttuvat täysin ja kunniallisista eläkepäivistä haaveilevasta isästä tulee pian nukkavieru pakolainen. Ran on visuaalisesti henkeäsalpaava elokuva, jossa suuret joukkokohtaukset ja intiimi, henkilökohtainen tragedia kulkevat sulassa sovussa loppuun asti. Tatsuya Nakadai tekee iäkkään hallitsijan roolissa unohtumatonta työtä.

Stanley Kubrick: Hohto (The Shining)
Jackin kirves mäjähtää oveen joka kerta yhtä tehokkaasti, vaikka katselukertoja on takana varmasti yli kymmenen. Stephen Kingin samannimisen romaanin tunnetumpi elokuvaversio, jossa kauhu ei synny yliluonnollisista asioista tai nykyajan tapaan säikyttelyistä, vaan tunnelmasta, jota Kubrick luo tehokkaasti sekä ääniraidan että komeiden kamera-ajojen keinoin. Pääosakolmikko on mahtava ja viimeinen kuva hämmentävä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti