O'Haru - naisen tie

Iäkäs nainen istuu kadulla ja laulaa. Kauneus on kadonnut hänen kasvoiltaan ja ilo hänen silmistään. Jos hänet näkisi nyt ensimmäisen kerran, ei varmasti uskoisi hänen olleen joskus aatelinen, keisarillisessa palatsissa asuva nuori nainen, jonka elämä ajautui epäsovinnaisen rakkaussuhteen seurauksena kurimukseen. Nyt hän on hylätty ja halveksittu kerjäläinen.

Yasujiro Ozu kuvasi japanilaista perhe-elämää ja sen tyynen pinnan alla kyteviä ristiriitaisuuksia, jotka liittyivät usein eri sukupolvien välisiin tunne- ja näkemyseroihin. Akira Kurosawa muistetaan ennen kaikkea komeista samuraielokuvistaan, vaikka mies ohjasi myös hienoja draamoja ja rikoselokuvia. Japanilaisen elokuvan kolmannen suuren nimen, Kenji Mizoguchin, ominta alaa olivat elämän kaltoin kohtelemien naisten tarinat. Hänen ylittämättömin teoksensa tällä saralla on vuonna 1952 valmistunut, Venetsian elokuvajuhlien pääpalkinnon voittanut O’Haru – naisen tie (Saikaku ichidai onna).

Kokeneet elokuvahistorioitsijat ovat löytäneet tarinasta yhtymäkohtia mykän elokuvan teoksiin. Peter von Baghin mukaan O’Haru tuo mieleen Victor Sjöströmin vavahduttavan Ingeborg Holmin (1913), Antti Alanen nostaa puolestaan esille Febo Marin Ceneren (1917), jossa teatterilegenda Eleanor Duse tekee ainoan elokuvaroolinsa. Kaikki kolme elokuvaa kertovat naisista, jotka ovat tahtoen tai tahtomattaan menettäneet lapsensa ja koettaneet sittemmin saada yhteyttä heihin. Äidin tuskaa on harvoin kuvattu valkokankaalla yhtä vakuuttavasti kuin näissä kolmessa työssä.

Nämä elokuvat ovat myös kolmen hienon naisnäyttelijän taidonnäytteitä. On sääli, ettei Eleanor Duse tehnyt enempää elokuvia, sillä hänellä olisi varmasti ollut paljon annettavaa teatterinäyttelijöiden vielä tuohon aikaan selkeästi vähättelemälle taiteenalalle. Hilda Borgström loisti Ingeborg Holmin lisäksi myös muissa elokuvissa, mutta tuskin koskaan yhtä unohtumattomasti kuin vieläkin katsojaan vaikuttavassa sosiaalidraamassa. Mizoguchin vakionäyttelijä Kinuyo Tanaka on niin ikään lukuisien elokuvien ja hienojen roolien veteraani, mutta tällä kertaa hän antaa itsestään vielä pisaran verran enemmän tehden roolisuorituksen, joka hakee vertaistaan japanilaisen elokuvan naisnäyttelijöiden joukossa. Luisuminen yhteiskunnan yläoksilta katuojaan on toteutettu sekä ohjauksen että näyttelemistyön osalta todella vakuuttavasti.

O’Haru – naisen tie kertoo epäoikeudenmukaisuudesta, naisen alistamisesta ja hyväksikäyttämisestä. Samalla se on myös kertomus rahasta ja vallasta, korkean aseman tuomasta koskemattomuudesta ja etuoikeuksista, joiden varjolla voidaan tehdä mitä tahansa. Naisen asema on mitätön ja hänen velvollisuudekseen koetaan vain miesten toiveiden täyttäminen ja kun nainen on käytetty loppuun, hänet voi hylätä katuojaan. Nämä naiset saavat toimia varoituksena tuleville sukupolville elämän vaaroista, vaikka miehet samalla valheellisesti muistuttavatkin, että naisen valinnat ovat aina olleet hänen omiaan: Mizoguchin elokuvissa naiset kärsivät aina eniten.

O’Haru – naisen tie on tätä nykyä suurin suosikkini Mizoguchin vaikuttavassa tuotannossa. Ensimmäisellä kerralla minua vaivasi tarinan julmuus, en voinut pitää mahdollisena, että elämä kohteli jotakin niin rankalla kädellä. Alkuperäisessä, 1600-luvulta olevassa romaanissa kerrotaan olleen onnellinen loppu, mutta Mizoguchi on muuttanut tältä osin tarinaa ja halunnut kenties osoittaa, ettei sellainen ole oikeassa elämässä mitenkään mahdollinen. Onko ratkaisu oikea? Mielestäni on, sillä toisenlainen lopetus olisi tarpeeton.

SAIKAKU ICHIDAI ONNA, 1952 Japani
Tuotanto: Shin Toho Tuottaja: Hideo Koi Ohjaus: Kenji Mizoguchi Käsikirjoitus: Yoshikata Yoda (Saikaku Iharan romaanista Kirsikkatyttö) Kuvaus: Yoshimi Hirano Lavastus: Hiroshi Mizutani Leikkaus: Toshio Gotô Musiikki: Ichiro Saito
Näyttelijät: Kinuyo Tanaka (O’Haru), Toshiro Mifune (Katsunosuke), Masao Shimizu (Kikuoji), Ichiro Sugai (Shinzaemon), Tsukue Matsuura (Tomo), Toshiaki Konoe (lordi Harutaka Matsudaira), Hisako Yamane (lady Matsudaira)