maanantai 1. kesäkuuta 2015

Katsotut elokuvat: toukokuu 2015

Lev Kulešov: Lain mukaan (Po zakonu)
Viisihenkinen kullankaivajaryhmä löytää rikkaan kultaesiintymän Yukonin autiomaasta. Pitkän talven aikana kateus ja ahneus ottavat yhdessä ryhmän jäsenistä vallan ja hän murhaa kaksi ystäväänsä. Klaustrofobinen, tunnelmaltaan painostava ja lohduton elokuva.

Aleksandr Sokurov: Venäjän arkki (Russki kovtsheg)
Paljon kehuttu ja taiteellinen, yhdellä otolla kuvattu matka halki Venäjän vuosisatojen. Ei napannut ensimmäisellä katselukerralla yhtään, liekö toista tuleekaan?

Carl Th. Dreyer: Lehtiä paholaisen kirjasta (Blade af Satans Bog)
Kunnianhimoinen, paholaisen työtä ihmisten parissa neljällä ajanjaksolla tarkkaileva teos on saanut innoituksensa D. W. Griffithin Suvaitsemattomuudesta (1916), mutta ei ole tämän veroinen. Kaksi keskimmäistä jaksoa ovat spektaakkelimaisuudessaan ihastuttavia, mutta Jeesus-jakso turhankin tuttua kuvaelmaa ihmisen pojan viimeisistä hetkistä. Viimeinen, Suomen sisällissotaan sijoittuva tarina on kaikin puolin elokuvan parasta antia.

Urban Gad: Engelein
Erikoinen, tutustumisen arvoinen Asta Nielsen -elokuva, jossa tähti esittää nuorta tyttöä tarkoituksenaan huijata rikkaalta sukulaiselta rahaa - kun naamiot on riisuttu, voi vaikka pistää tupakaksi ja heittäytyä sängylle tai karata rakastettunsa syliin.

Sergei Eisenstein: Vanhaa ja uutta (Staroje i novoje)
Köyhän talonpoikaisnaisen kautta maaseudun murrosprosessia kuvaava elokuva on suurella ammattitaidolla tehty ja sisältää muutamia suorastaan järisyttävän tyylikkäitä kuvia. Se ei ole kuitenkaan samalla tavalla sielukas ja humaani teos kuin ohjaajan aiemmat elokuvat, sillä Eisenstein jättäytyy maaseutukuvauksessaan kauemmas katsojasta kuin vaikkapa luonnonlyriikkaan ja maanviljelijöiden vanhoihin tapoihin tukeutuva Dovženko teoksessaan Maa (1930). Sen vuoksi elokuvan henkilöiden ja katsojan välille ei pääse syntymään yhteyttä ja lopputulos on näyttävyydestään huolimatta viileän etäinen – muutamat humoristiset jaksot eivät tätä asiaa pysty parantamaan.

Joel Coen & Ethan Coen: Inside Llewyn Davis
Persoonallinen ja pienimuotoinen, vaimoa lainatakseni “Wim Wendersmäinen” elokuva new yorkilaisesta kapakkamuusikosta, joka yrittää saada elämänsä palasia järjestykseen ja päästä taas menestykseen kiinni. En yleensä pidä Coenin veljesten elokuvista (pl. Fargo, 1996), mutta tämä oli ihastuttava.


Heinz Schall: Das Eskimobaby (The Eskimo Baby)
Asta Nielsenin vuonna 1916 tuottama, mutta vasta kaksi vuotta myöhemmin ensi-iltansa saanut Das Eskimobaby on hyvin ristiriitaisen jälkimaun jättävä kokonaisuus. Toisaalta se on hauska, ihmisten epäluuloilla leikkivä kuvaus eksoottisesta henkilöstä täysin vieraassa ympäristössä, toisaalta se on räikeitä stereotypioita viljelevä elokuva, joka esittelee eskimonaisen seksuaalisesti aktiivisena villi-ihmisenä, isokokoisena lapsena, joka haistelee ja maistelee kaikkea eteen tulevaa.

Mihail Kalatozov: Kurjet lentävät (Letjat zhuravli)
Toisen maailmansodan pyörteisiin sijoittuva neuvostoklassikko kertoo nuorista rakastavaisista, jotka sota erottaa pysyvästi toisistaan. Syystäkin tätä elokuvaa kehutaan kaikkialla, (elokuvallista) yleissivistystä.

Juri Željabužki: Mosselpromin tupakkatyttö (Papirosnitsa ot Mosselproma)
NEP-ajan komedioita ja arkikuvauksia ennakoiva kertomus nuoresta tupakkamyyjästä, jolla on kolme ihailijaa: hömelö virkamies, amerikkalainen miljonääri sekä elokuvaaja. Hivenen persoonaton, mutta silti katsomisen arvoinen. Pääroolin tulkitseva Julia Solntseva ihastuttaa luonnollisuudellaan ja raikkaudellaan, suureksi komediatähdeksi Jakov Protazanovin elokuvien myötä kohoava Igor Iljinski antaa puolestaan jo viitteitä taidoistaan.

Sergio Leone: Suuri gangsterisota (Once Upon a Time in America)
Suuri amerikkalainen gangsterieepos on kuin suurta elokuvaoopperaa. Neljän kaveruksen elämästä kertova Suuri gangsterisota ei pihistele sen enempää tuotannossaan kuin tarinassakaan, vaan kasvaa vakuuttavaksi kuvaukseksi ystävyyden katoamisesta ja mahdollisuuksien menettämisestä.

Otto Rippert: Mustasurma Florenzissa (Die Pest in Florenz)
Vatikaanin hallitsema, iloton Firenze muuttuu kauniin kurtisaanin saapumisen myötä todelliseksi Sodomaksi ja Gomorraksi, jonne saapuu lopulta rutto laittamaan syntisten rivit järjestykseen. Vahvasti uskonnollinen ja naisvihamielinenkin elokuva ei huku massiivisiin ja näyttäviin puitteisiinsa, vaan tarina kulkee juohevasti loppuun asti. Käsikirjoitus on Fritz Langin käsialaa.


Holger-Madsen: Avaruuslaiva (Himmelskibet)
Hölmö tanskalaismykkis, jossa ryhmä tiedemiehiä matkustaa ilmalaivalla Marsiin ja oppii siellä rauhaa ja rakkautta korostavan elämäntavan. Ihmisen tuhoamisvimmaa ja sotaisuutta kritisoiva, rauhan ja rakkauden perään haikaileva Avaruuslaiva hukkaa kunnioitettavan ja ajattoman sanomansa naiivin toteutuksen alle. Mahtipontinen melodramaattisuus alleviivaa sanomaa liiaksi ja kömpelö toteutus saa elokuvan tuntumaan ikäistään vanhemmalta.

P. T. Anderson: Mestari (The Master)
Sodassa pahoin mieleltään häiriintynyt amerikkalaissotilas (Joaquin Phoenix) seuraa Philip Seymour Hoffmanin esittämää lahkonjohtajaa kuin uskollinen koira, mutta ymmärtää lopuksi murtaa henkisen riippuvuuden kahleet ja alkaa elää omaa elämäänsä. Ei Andersonin edellisen elokuvan There Will Be Blood (2007) kaltainen mestariteos, mutta silti jotenkin kiehtova: vaikka sanoin toisen katselukerran jälkeen, ettei tätä tarvinne enää nähdä, silti tekee mieli katsoa se uudelleen.

Kenji Mizoguchi: Punaisten lyhtyjen katu (Akasen chitai)
Miehellä ja perheellä on kunniansa, mutta naisella ei juuri mitään - ainakaan mikäli tämä sattuu olemaan köyhä ja kouluttautumaton. Vahvasti yhteiskuntakriittinen kertomus Dreamland-ilotalossa työskentelevistä prostituoiduista on kaunistelematon, jokaisen naisen tarina puolestaan kiinnostava ja tarkkaan muotoiltu. Mizoguchin viimeinen elokuva ja samalla yksi hänen suurista teoksistaan.

Kenji Mizoguchi: Häväisty nainen (Uwasa no onna)
Hieno, vahva draama, jossa iäkkään bordellinemännän tytär on menettänyt miesystävänsä äitinsä ammatin vuoksi ja ylenkatsoo nyt häntä ja hänen alaisiaan. Tytön asenteet muuttuvat vähitellen suopeammiksi ja samalla hän kiinnostuu myös äitinsä rakastajattaresta, nuoresta tohtorista. Äidin ja tyttären etäiset välit ja arvomaailman erilaisuus on luotu hyvin, niin myös tyttären muutos ylenkatsojasta ymmärtäjäksi. Loppuratkaisu on looginen ja tyylikäs, vaikka sen sulattelemiseen meni hetki aikaa. Kinuyo Tanaka on loistava kuten aina.


Steve McQueen: 12 Years a Slave
Tositapahtumiin perustuva kertomus vapaana miehenä New Yorkissa asuvasta Solomon Northupista, joka huumataan, vangitaan ja viedään etelän orjamarkkinoille. Tästä alkaa Northupin vuosia kestävä painajainen. Todella vaikuttavan näköinen ja erittäin hyvin näytelty draama, joka alkaa ennen pitkää lyödä orjuusmoukarilla vähän liiankin painokkaasti. Hahmot ovat turhankin mustavalkoisia ja lisäksi olen edelleen sitä mieltä, ettei kaikkea aina tarvitse näyttää, hyvä ohjaaja saa tehot irti muutenkin.

Nino Oxilia: Sangue bleu (engl. The Princess of Monte Cabello)
Täysiverinen, tyylitietoinen ja hurja melodraama, jossa mies hylkää vaimonsa ja lapsensa. Vaimo ei jää tilannetta kuitenkaan suremaan, mutta miehen rakastajatar päättää tehdä naisen elämästä helvettiä. Lavastus on ilmavaa ja puvustus näyttävää, muutamissa valaisuratkaisuissa tavoitellaan rohkeasti taiteellisempaa ilmaisua. Eroottisessa tanssikohtauksessa on selkeästi nähtävissä Asta Nielsenin esikoiselokuvan Kuilu (1910) vaikutus. Kokonaisuus välttyy ylilyönneiltä, Nino Oxilian ohjaus on varmaotteista ja Francesca Bertini tekee yhden uransa parhaista roolisuorituksista.

Sun Yu: Ye meigui (engl. Wild Rose)
Murnaun, Borzagen ja Griffithin tyylinen kiinalainen melodraama, jossa menestyvä taidemaalari ja köyhä tyttö rakastuvat. Mukaan sekoitetaan joukkoon myös hyppysellinen Mary Pickfordia, slapstick-komiikkaa ja patriotismia. Loppukuva on vaikuttava.

Oleg Frelikh: Prostitutka (engl. Prostitute)
Kuvaus 1920-luvun prostituutiosta Pietarissa. Kunnianhimoinen, mutta puolenvälin jälkeen pahoin hyytyvä neuvostoharvinaisuus.

Gillo Pontercovo: Taistelu Algeriasta (La battaglia di Algeri)
Vakava ja vaikuttava kuvaus ranskalaisten yrityksistä pitää vanhaa siirtomaataan pihdeissä 1950-1960-luvuilla. Kuvaus on korutonta ja molempien osapuolien teot kaunistelemattomia. Ei turhia romanssijuonia puoleen tai toiseen vaan pelkkää asiaa. Suosittelen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti