René Clair: Italialainen olkihattu (Un chapeau de paille d’Italie)
Lennokas ja tilannekyllästetty farssi hääpäivästä, joka muuttuu yhdessä silmänräpäyksessä kaaokseksi. Tapahtumat eskaloituvat mitä pidemmälle ne etenevät, mutta aivan viimeinen isku jää antamatta. Toimisi todennäköisesti äänielokuvana paremmin.
Aleksi Salmenperä: Häiriötekijä
Kotimainen episodielokuva, jossa viljellään alapäähuumoria kuin teinien jutuissa konsanaan. Ei kiinnosta.
Akira Kurosawa: Seitsemän samuraita (Shichinin no samurai)
Pieneen ja köyhään vuoristokylään sijoittuva suurteos, jossa kyläläiset nousevat seitsemän palkkaamansa samurain avulla vastarintaan kiertävää rosvojoukkoa vastaan. Upeasti kuvattu, taitavasti rytmitetty ja hienosti näytelty elokuva lukeutuu taiteenalan mahtavimpien luomusten joukkoon.
Jean Renoir: Lonkanvetoa (Tire au flanc)
Sotilasfarssi, jolla on yhteyksiä Jean Vigon klassikkoelokuvaan Nolla käytöksessä (1933). Michel Simonin ensimmäinen yhteistyö Renoirin kanssa.
Franz Höbling: Alle Räder Stehen Still (engl. The Wheel Stop Turning)
Itävaltalainen lakkokuvaus, joka valmistui ennen Sergei Eisensteinin vastaavanlaista elokuvaa. Turhat melodramaattiset käänteet latistavat lopputulosta melkoisesti.
Luis Buñuel: Kulta-aika (L’Age d’Or)
Espanjalaismestarin ensimmäinen äänielokuva on täynnä kauniita kuvia, mutta jostain syystä myös unohdan tämän nopeasti: viikko katselun jälkeen mielessäni on enää kuolematon kuva lehmästä sängyllä.
Tod Browning: Dracula – vanha vampyyri (Dracula)
Browningin vampyyrielokuva oli jonkin verran eloisampi kuin muistinkaan. Alkujakso on fantastinen, loppua kohden meno hyytyy. Bela Lugosi ja Dwight Frye ovat rooleissaan loistavia, muut tyytyvät vain kävelemään rinnalla loppuun asti. Sisältää muutamia kuolemattomia one-linereita.
Mihály Kertész: A tolonc (engl. The Undesirable)
Karpatialaiseen maalaiskylään sijoittuva draama köyhästä ja orvosta naisesta, joka tapaa äitinsä juuri ennen tämän kuolemaa ja pääsee naimisiin porvaristoperheen jälkikasvun kanssa. Sekava juoni, kömpelö tarinankuljetus ja teatraalinen näytteleminen tekevät elokuvakatselusta kaikkea muuta kuin nautinnollisen.
Minoru Murata: Rojô no reikon (engl. Souls on the Road)
”Japanilaisen elokuvan ensimmäinen merkittävä teos.” (Mark Cousins). Anteeksiannon teemaa painottava teos osoittaa, kuinka tuhoavaa itsekkyys voi pahimmillaan olla. Elokuvatekniikka on hallussa, mutta tarinankerronnan intensiteetti ei niinkään ja siksi hahmotkin jäävät etäisiksi.
Jacques Feyder: Atlantis (L’Atlantide)
Feyderin läpimurtoelokuva kertoo kahdesta autiomaahan eksyvästä upseerista, jotka päätyvät vedenpaisumuksessa kadonneen Atlantiksen säilyneeseen osaan. Ulkoasultaan näyttävä, juoneltaan pitkästyttävä ja raskassoutuinen. Elokuva oli valtava menestys ja sitä esitettiin pelkästään Pariisissa yli vuoden ajan.
Jean-Jacques Annaud: Karhu (L’Ours)
James Oliver Curwoodin romaaniin pohjautuva kuvaus karhuista ja heitä metsästämään tulleista miehistä. Vaikka nallet ovatkin pääosissa, ei kyse ole pelkästään luontoelokuvamaisesta söpöilystä.
John Noel: The Epic of Everest
Mount Everestille vuonna 1924 pyrkineen tutkimusretkikunnan tarina on dramaattinen (kaksi jäsentä kuoli), mutta samalla myös luonnon kauneudelle ja jylhyydelle kumartava dokumenttielokuva.
Jacques Feyder: Uudet herrat (Les nouveaux messieurs)
Feyderin viimeinen Ranskassa ohjaama mykkäelokuva sijoittuu politiikan maailmaan. Satiirin terävin kärki on vuosikymmenten saatossa tylsynyt, mutta kokonaisuus on hillitty ja aikuismainen ja siksi viihdyttävä.
Jacques Perrin: Oceans
Meren ekologiaa ja monimuotoisuutta ihasteleva luontoelokuva ei unohda näyttää myös aiheen synkempää puolta: tehokalastusta, saasteita ja eläimiin kohdistuvaa julmuutta. Hieno kokonaisuus, jota olisi mielellään ihaillut pidempäänkin.
Marcel L’Herbier: Feu Mathias Pascal (engl. Late Mathias Pascal)
Kertomus köyhtyneen lesken ainoan pojan ihmeellisistä seikkailuista maailmalla. Ivan Mozzhuhin on vahvassa vedossa, mutta lievähkö ylipituus ja juonen paikoittainen staattisuus eivät ole kokonaisuudelle hyväksi. 1920-luvun Roomaan sijoittuvat jaksot ihastuttavat kaikkia ”ikuisen kaupungin” ystäviä.
Louis Feuillade: Judex
Kidnappauksia, henkilöitä menneisyydestä, vääriä identiteettejä, kiristyksiä… Feuilladen sarjafilmi on tyylikäs lisä hänen mestariteoksiensa jatkeeksi, vaikka ei aivan niiden tasolle ylläkään. René Poyenin Licorice Kid hauskuuttanee tosikkomaisempaakin katsojaa.
Jean Epstein: Cœur fidelé (engl. True Heart)
Epsteinin ensimmäinen mestariteos sijoittuu Marseillen satamaan ja sen vuokramurjuihin. Juoni on amerikkalaisen melodramaattinen, toteutus puolestaan ranskalaisen runollinen. Satamajaksojen vangitseva realismi, huvipuistokohtausten vertauskuvallinen vaikuttavuus, impressionististen tehokeinojen taitava käyttö ja näyttelijöiden ohjauksen varmuus osoittavat Epsteinin hallinneen elokuvakielen täydellisesti jo ennen vuosikymmenen lopun mestariteoksiaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti