sunnuntai 16. heinäkuuta 2017

Big Fish

Lueskelin äskettäin Facebookissa erään elokuvaryhmän keskusteluketjua, jossa pohdittiin kenen tunnetun nykyohjaajan ura on kääntynyt menestysvuosien jälkeen täydelliseen alamäkeen ja vieläpä mahdollisimman nopeasti. Ykköseksi tuntui nousevan ranskalainen Luc Besson, jonka menestyselokuvat Leon (1994) ja The Fifth Element – puuttuva tekijä (The Fifth Element, 1997) antoivat odottaa merkittävää kansainvälistä uraa, mutta jonka nykyiset ohjaustyöt tunnutaan sivuuttavan pelkällä olankohautuksella. Heti hänen perässään tuli amerikkalainen Tim Burton…

Hetkinen. Siis sama Tim Burton, joka teki Johnny Deppin kanssa Saksikäsi Edwardin (Edward Scissorhands, 1990) ja Ed Woodin (1994), ohjasi kaksi ensimmäistä – ja samalla parasta – uuden ajan lepakkomiestä (Batman, 1990 ja Batman – paluu / Batman Returns, 1992) ja onnistui puhaltamaan Hammer-yhtiön hengen Sleepy Hollown legendaan Päättömässä ratsumiehessä (Sleepy Hollow, 1999)? Sama Tim Burton, jonka lähes taivaassa solmittu ja päättymättömältä tuntuva yhteistyöputki Johnny Deppin kanssa toi elokuva toisensa jälkeen runsaasti kilisevää tuotantoyhtiöiden kassakoneisiin? Kyllä, sama Tim Burton, joka tuntuu jääneen omien erikoisten maailmojensa vangiksi ja tarpoo nyt polviaan myöten suossa, josta ei taida olla poispääsyä.

Burtonin toistaiseksi viimeisen suuren elokuvan, vuonna 2003 valmistuneen Big Fishin päähenkilö Edward Bloom (Albert Finney/Ewan McGregor) on aina ollut seikkailuiden ja suurten tarinoiden mies. Useimmat ovat rakastaneet hänen värikkäitä juttujaan, mutta pojalleen Williamille (Billy Crudrup) isä on jäänyt aina etäiseksi, sillä Williamin mukaan tämän elämä on silkkaa valhetta alusta loppuun ilman ainoatakaan totuuden sanaa. Heidän suhteensa on lopulta ajautunut kolmen vuoden puhumattomuuteen, mutta isän hautaan vievä syöpä saa pojan palaamaan kotiinsa ja yrittämään luoda käsitystä siitä, mitä isän elämässä on oikeasti tapahtunut ja mikä on pelkkää sepitettä.

Big Fishissä kiteytyy koko Burtonin ura. Hän on aina ollut satujenkertoja, omia omituisia polkujaan kulkeva runoilija, jonka karamellivärein väritetyissä ja humoristisissa elokuvissa on ollut tekemisen riemua ja luomisen nautintoa. Sittemmin Burton on vajonnut itsetarkoituksellisuuteen ja uudistumattomuuteen, mutta Big Fishin kohdalla rappio ei ollut vielä ulottanut lonkeroitaan hänen tekemisiinsä. Edward Bloomin ihmeellinen seikkailu noitineen, jättiläisineen, sotamuistoineen ja ukkosmyrskyineen on toteutettu rakkaudella ja sadunkerronnan perinteitä vaalien. Bloomin hahmon voikin nähdä jos nyt ei ohjaajan omakuvana, niin jonkin sortin kaksoisolentona kuitenkin.


Toinen ohjaajaan viittaava hahmo on Danny De Viton esittämä sirkustirehtööri Amos Calloway, jonka alaisuuteen Edward Bloom on pestautunut kolmeksi vuodeksi vain saadakseen riittävästi tietoja tulevasta vaimostaan. Kummallisuuksia vilisevä sirkus on kuin Burtonin filmien mielikuvitukselliset hahmogalleriat, jossa ei koskaan tiedä mitä tulee vastaan. Steve Buscemin tulkitsemaa runoilijasuuruus Norther Winslow puolestaan muistuttaa meitä kaikkia taiteen luomisen vaikeudesta – 12 vuotta työn alla olleessa runossa on vain kolme riviä, sillä täydellisyyden etsiminen on saanut taiteilijan takalukkoon. ”Tältä odotetaan paljon. En halua pettää ihailijoitani”, toteaa omahyväinen Norther uteliaalle Edwardille.

Big Fish on moneen suuntaan haarautuva, monta teemaa sisältävä elokuva. Paitsi omaelämäkerrallinen teos ja värikäs kertomus sodanjälkeisestä Amerikasta, Big Fish on myös suuri rakkauselokuva. Edward Bloom on rakastanut elämässään kahta asiaa: ensin elämää itseään, sen jälkeen vaimoaan Sandraa (Jessica Lange/Alison Lohman). Siitä hetkestä lähtien kun hän näki ohimennen vaimonsa sirkuksessa, hän on raatanut rakkautensa eteen ja vaalinut sitä kaikin mahdollisin keinoin. Hän on kestänyt sotaoperaation vaikeudet, päättymättömän työnteon seikkailuineen ja lopulta jopa kuoleman odotuksen, koska hänen rinnallaan on seissyt vahva ja rakastava vaimo, jolle hän on pysynyt uskollisena elämänsä kaikissa käänteissä.

Eikä pidä tietystikään unohtaa isän ja pojan alusta alkaen vaikeaksi osoittautuneen suhteen läpikäymistä. William on pitänyt isäänsä aina valehtelijana, jonka tarinat nolostuttavat lähipiiriä ilman että isä edes huomaa sitä. Mutta voiko isää kuitenkaan pitää huijarina, kuten William syyttää? Eikö elämä rakennukin muistoista ja tarinoista, joita meistä itse kukin värittää kulloisenkin tarpeen mukaan – onpa se ärsyttävää tai ei. Eikä Edward Bloom tee sitä koskaan pahantahtoisesti, vaan viihdyttääkseen kuulijoitaan. Niinpä katsoja saa itse pohdiskella, onko Williamin syntymä mielenkiintoisempi Edwardin versiona kuin virallisena selontekona. ”Jos teillä on faktat ja legenda, painakaa legenda” todettiin jo John Fordin lännenelokuvassa Mies joka ampui Liberty Valancen (The Man Who Shot Liberty Valance, 1962) ja juuri sitähän viihdyttäminen pohjimmiltaan on. Sellaisena Tim Burton oli parhaimmillaan loistava.

”Mies kertoo tarinoitaan niin monesti, että muuttuu tarinoikseen. Ne elävät hänen jälkeensä ja siten hänestä tulee kuolematon.”

BIG FISH, 2003 Yhdysvallat
Tuotanto: Jinks/Cohen Company, The Zanuck Company. Tuottajat: Richard D. Zanuck, Bruce Cohen, Dan Jinks. Ohjaus: Tim Burton. Käsikirjoitus: John August (Daniel Wallacen romaanista). Kuvaus: Philippe Rousselot. Lavastus: Roy Barnes, Jean-Michel Ducourty, Robert Fechtman, Jack Johnson, Richard L. Johnson. Leikkaus: Chris Lebenzon. Musiikki: Danny Elfman. Puvustus: Colleen Atwood. Tehosteet: Stan Winston, Stan Parks.
Näyttelijät: Ewan McGregor (Edward Bloom nuorena), Albert Finney (Edward Bloom vanhana), Billy Crudup (William Bloom), Jessica Lange (Sandra Bloom vanhana), Alison Lohman (Sandra Bloom nuorena), Helena Bonham Carter (Jenny nuorena ja vanhana/noita), Hailey Anne Nelson (Jenny lapsena), Robert Guillaume (tri Bennett vanhana), Karlos Walkes (tri Bennett nuorena), Marion Cotillard (Josephine Bloom), Matthew McGrory (Karl), Steve Buscemi (Norther Winslow), Danny De Vito (Amos Calloway), Miley Cyrus (Ruthie).

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti