Katsotut elokuvat: kesäkuu 2013

Pablo Berger: Blancanieves

Espanjalainen uusiomykkis, erikoinen mukaelma Lumikista. Liian moderni, liian yritteliäs, yhden katselukerran elokuva.

Dadasaheb Phalke: Raja harishchandra

Ensimmäinen intialainen näytelmäelokuva on vuosikymmenten saatossa menettänyt kestostaan kaksi kolmasosaa, mutta onnistuu silti olemaan toimiva ja kiinnostava – ainakin mikäli tuntee vetoa elokuvan ensimmäisiin vuosikymmeniin.

Kenji Mizoguchi: O’Haru – naisen tie (Saikaku ichidai onna)

Kinuyo Tanakan esittämä nimihenkilö rakastaa väärään yhteiskuntaluokkaan kuuluvaa miestä (Toshiro Mifune), jonka seurauksena niin nainen kuin hänen vanhempansakin ajetaan kotikaupungistaan pois. Mizoguchin elokuvissa naiset kärsivät eniten, eikä O'Haru tee poikkeusta: nainen ajautuu yhteiskunnan pohjalle. Traaginen tarina on hitusen liian överiksi vedetty, vastoinkäymisiä olisi saanut olla muutama vähemmän. Tanakan roolisuoritus on loistava.

Kenji Mizoguchi: Rouva Oyu (Oyu-sama)

Nuori mies rakastuu vaimonsa sijasta tämän siskoon, mistä aiheutuu kaikenlaista ongelmaa elokuvan päähenkilöille. Mizoguchin hienovireinen draama ei ole niitä elokuvia, jotka suoranaisesti lumoaisivat ensimmäisellä katselukerralla, mutta jää silti mukavasti pyörimään mieleen.

Kenji Mizoguchi: Ugetsu – kalpean kuun tarinoita (Ugetsu monogatari)

Mizoguchin mestariteos numero yksi. Sota riehuu Japanin maaseudulla, mutta sen jaloissa pyörivillä ihmisillä on kaikilla omat intressinsä: yksi haaveilee suuren samurain urasta, toinen yrittää tehdä mahdollisimman paljon rahaa saviruukuilla, kolmas vain pysyä hengissä. Esteettisesti erittäin korkealaatuinen teos, japanilaisen elokuvan kulta-ajan hienoimpia filmejä.

Kenji Mizoguchi: Gionin soittajat (Gion bayashi)

Nuori ja rahaton tyttö saapuu geishataloon ja ilmoittaa haluavansa paikkaan töihin. Muuan geisha ryhtyy hänen opettajakseen, mutta joutuu lainaamaan tyttöä varten rahaa paikalliselta liikemieheltä. Tämä on puolestaan sitä mieltä, että rahaa vastaan hän saa myös etuisuuksia tytöltä. Kumpikaan naisista ei lopulta suostu moiseen vaan päättävät toimia omineen. Takuuvarmaa Mizoguchia, mutta ei aivan hänen hienoimpien teostensa veroinen.

Kenji Mizoguchi: Lääninherra Sansho (Sansho dayu)

Perhe erotetaan väkivalloin toisistaan: äiti ajautuu prostituoiduksi ja lapset orjiksi. Vuosien kuluttua lapset karkaavat orjatyöleiriltä ja päättävät etsiä äidin. Koskettava, taiturimainen, emotionaalisesti erittäin vaikuttava elokuva, joka haastaa Ugetsun tasaväkiseen kamppailuun Mizoguchin suurimmasta teoksesta. Tätä elokuvaa ei pidä ohittaa olankohautuksella.

Nicholas Ray: Johnny Guitar

Perinteiset westernasetelmat ylösalaisin kääntävä elokuva, jossa naiset ovat pahoja ja miehet koettavat selviytyä heidän rinnallaan kuten parhaiten taitavat. Tarinassa on selkeitä viittauksia niin kommunisti- kuin noitavainoihinkin. Loistava casting: Joan Crawford, Mercedes McCambridge, Ford Sterling, Ward Bond, Ernest Borgnine ja Scott Brady. Suuri western, jonka pariin tulee palattua aivan liian harvoin.

Fritz Lang: M – kaupunki etsii murhaajaa (M)

Langin ensimmäinen äänielokuva ja kenties hänen uransa suurin teos kertoo lapsenmurhaajasta, jonka perässä ovat niin poliisit kuin alamaailmakin. Kylmä ja kalsea suurkaupunki, pelkistetty äänimaailma ja kaikkialle ulottuva vainoharhaisuus ovat peruselementtejä klassikossa, jonka teho ei ole kärsinyt vuosikymmenistä huolimatta piiruakaan. Peter Lorre on murhamiehenä kertakaikkisen loistava.

David Fincher: Fight Club

Kovastihan tätä on kehuttu, mutta eipä oikein napannut. Ihan mukava leffa puoleenväliin asti, mutta runteluprojektin aloittamisen jälkeen alkoi mielenkiinto vähitellen hiipua. Lopputwistiä en tiennyt, mutta ei se silti yllättänyt. Social Network taitaa olla ainoa Fincher, jonka pariin tekee mieli palata uudelleen.

Fritz Lang: Niebelungen laulu (Die Nibelungen)

Lähes viisi tuntia silkkaa taituruutta. Kaksiosainen kokonaisuus, jonka ensimmäinen puolisko (Siegfried) on vauhdikas ja toiminnantäyteinen, kun taas jälkimmäinen puolisko (Kriemhildin kosto) staattinen ja väistämättömään yhteenottoon valmistava - viimeinen puolituntinen onkin hurjinta verenvuodatusta, mitä mykkäelokuvissa on nähty. Tästä ei kyllä löydy moitteen sijaa ja kun Masters of Cineman julkaisukin on täyttä rautaa, on Niebelungen laulu täyden kympin elokuvaelämys.

Larry Semon: Ihmemaa Oz (The Wizard of Oz)

Suositun tarinan mykkäversio on aivotonta slapstickia alusta loppuun. Naurattanee vain suurimpia mykkäelokuvafaneja, muiden kannattaa kiertää kaukaa.

Cecil B. DeMille: Norsunluukuningas (The Cheat)

Vimmainen melodraama vuodelta 1915. Fannie Wardin esittämä nainen häviää hyväntekeväisyysrahat, lainaa ne burmalaiselta liikemieheltä pimittääkseen tekonsa ja kun palaa maksamaan velkaansa, liikemies vaatii naiselta muutakin kuin rahaa. Rasismi on tökeröä, mutta muilta osin Norsunluukuningas on varhaista DeMilleä parhaimmillaan.

Harry Edwards: His First Flame

Harry Langdon on vastikään collegesta valmistunut nuorukainen, joka haluaisi mennä sydänkäpysensä kanssa naimisiin, mutta kun tämä saa tietää Harryn olevan pennitön, avioliitosta ei tule mitään. Naisen ystävätär tuntee sen sijaan vetoa Harryyn ja on päättänyt valloittaa tämän itselleen. Hauska kolmikelainen, huipentuu kohtaukseen, jossa Harry pelastaa ihailijansa ”tulipalon” keskeltä.

JP Siili: Ganes

Remu Aaltosen elämän ensimmäiset vuosikymmenet, Hurriganesin perustaminen ja Roadrunner-levyn teko, siinä JP Siilin elokuva pähkinänkuoressa. Kaikki on periaatteessa ihan ok, mutta suomalaisen nykyelokuvan synti pilaa lopputuloksen: ei tunnetta, ei hahmojen välistä kemiaa, kaikki mennään kävelemällä läpi. Eero Milonoffia on kehuttu Remun roolista, omasta mielestäni Olavi Uusivirta on Cissenä huomattavasti vakuuttavampi.

D. W. Griffith: Kansakunnan synty (The Birth of a Nation)

Elokuva, joka pitää katsoa säännöllisin väliajoin. Rasistinen aikakautensa tuote, jonka heikkoudet peittyvät suurten historiallisten tapahtumien alle. Griffith osaa luoda spektaakkelin lomassa myös intiimiä elokuvaa ja koskettavaa draamaa ja siksi Kansakunnan synty toimii vielä lukuisten katselukertojen jälkeenkin.

D. W. Griffith: Judith of Bethulia

Assyrialaiset motittavat Bethulian kaupungin ja aikovat tappaa sen asukkaat nälkään. Tällöin viisas ja rikas leski, Judith, käy valloittajapäällikkö Holofernestä vastaan ja surmaa hänet. Harjoitelma Suvaitsemattomuudelle (1916). Mukana kaikki Griffithin tähdet, joista ainoastaan Bobby Harron on aivan väärässä roolissa.

D. W. Griffith: Home Sweet Home

Episodielokuva, joka muistuttaa kotilieden lämmöstä ja rakastavien ihmisten tarpeellisuudesta, mutta osoittaa myös, että koti voi olla myös kauhun tyyssija. Ensimmäisessä osassa nuori mies etsii turhaan menestystä kaupungista ja kuolee pennittömänä, toisessa nuorukainen on valmis hylkäämään rakastettunsa naidakseen rahaa, mutta tulee viime hetkellä toisiin ajatuksiin. Kolmannessa jaksossa veljekset vihaavat toisiaan niin paljon, että ovat valmiit tappamaan toisensa. Viimeisessä tarinassa nainen antautuu viettelijälle, mutta tulee tutun sävelmän kuullessaan toisiin ajatuksiin. Erikoinen elokuva ajalta, jolloin Griffith oli amerikkalaisen elokuvan suurin mestari.

Carl Th. Dreyer: Glomdahlin morsian (Glomdalsbruden)

Dreyerin Norjassa tekemä maalaisdraama kertoo kahdesta nuoresta ja heidän vaikeuksien täyttämästä suhteestaan. Ulkoisesti kaunis, griffithmäisen loppuhuipentuman sisältävä elokuva on Dreyerin filmografian tuntemattomimpia teoksia, ja vaikka elokuva ei aivan hänen parhaimpiin lukeudukaan, on se silti tutustumisen arvoinen.

Steven Spielberg: Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus (The Adventures of Tintin)

Vauhdikas animaatio belgialaisen Hergén luoman sanomalehtinuorukaisen seikkailuista. Teknisesti todella vaikuttava, mutta muilta osin hitusen keskinkertainen elokuva, jossa varsinkin loppua kohden vedetään kaikin puolin överiksi. Kyllä tämän helposti katsoo, heikkouksistaan huolimatta.

Béla Tarr & Ágnes Hranitzky: Torinon hevonen (A Torinói ló)

Unkarilaismaestron viimeinen elokuva on silkka mestariteos, kuten ensimmäinen katselukerta huhtikuulta antoi odottaakin. Vangitseva, esteettisesti vaikuttava, vähäeleinen, raamatullinen, ajatuksia herättävä, kaunis, palkitseva…

Ilija Stanojevic: Karadjorde

Ensimmäinen serbialainen näytelmäelokuva kertoo maan vapaustaistelijasta, herttua Karadjordje Petrovicista ja hänen väkivallan täyttämästä elämästään. Kunnianhimoinen tuotanto, joka ei kuitenkaan vedä vertoja suurten elokuvamaiden filmeille tuolta ajalta. Serbialaisen elokuvan kansallisaarretta voikin suositella vain intohimoisimmille elokuvahistorian tutkijoille.

Mika Kaurismäki: Tie pohjoiseen

Vesa-Matti Loiri on vuosikymmeniä maailmalla viettänyt entinen pikkurikollinen, joka palaa äkkiarvaamatta poikansa (Samuli Edelmann) luo. Isä haluaa viedä pojan pohjoiseen jonkin tärkeän asian vuoksi ja pian kaksikko ajeleekin jenkillä susirajan tuolle puolen. Sinänsä ihan viihdyttävä kokonaisuus, mutta eri henkilöiden väliset suhteet pääosakaksikkoon jäävät puolitiehen. Loppuhuipentuma on todella heikko, tätäkö varten koko matka tehtiin?

Valentin Vaala: Mustalaishurmaaja

Kotimaista eksotiikkaa mustalaisromantiikan muodossa. Teuvo Tulio (tuolloin vielä Theodor Tugai) esittää nuorta Manjardoa, jonka on tarkoitus mennä toiseen heimoon kuuluvan tytön kanssa naimisiin, vaikka kumpikaan ei edes tunne toistaan. Hurjaa melodraamaa ja paikoin varsin menevää elokuvaa, mutta kokonaisuutena Mustalaishurmaaja jää keskinkertaiseksi elokuvaksi, jonka arvo on ennemminkin tekijöissä kuin elokuvan sisällössä.

Francis Ford Coppola: Ilmestyskirja. Nyt (Apocalypse Now)

Sotaooppera, jossa kaikki on suurempaa ja näyttävämpää kuin muualla. Kapteeni Willard (Martin Sheen) saa tehtäväkseen etsiä jonnekin Kamputsean viidakoihin linnoittautuneen, omaa veristä sotaansa käyvän eversti Kurtzin (Marlon Brando) ja tappaa tämä. Matka jokea ylös on samalla myös matka kauhuun, eikä mikään saati kukaan ole tämän jälkeen entisensä. Paras Vietnam-elokuva - ehkä myös paras sotaelokuva – ainakin alkuperäisessä muodossaan.

Nyrki Tapiovaara: Juha

Tapiovaaran esikoisteos on edelleenkin yksi suurimpia kotimaisia elokuvia. Ohjaajan tapa tallentaa luontoa, tavoittaa tarinan sielu ja korostaa draamaa jopa niin, että se pursuaa yli äyräidensä, tuo mieleen skandinaavisen mykkäelokuvan, joka ainakin omalla kohdallani toimii loistavasti. Näyttelijät ovat hivenen epätasaisia (naispääosan tulkitsevaa Irma Seikkulaa ei ole turhaan kehuttua kaikki nämä vuosikymmenet), mutta sopivat silti kokonaiskuvaan erinomaisesti. Toivottavasti tästä suomiklassikosta saataisiin vielä joskus laadukas restaurointi.

Marshall Neilan: Stella Maris

Mary Pickford tekee kaksoisroolin Neilanin vaikuttavassa melodraamassa, jossa lapsena halvautunut, mutta aikuisemmalla iällä kävelykykynsä takaisin saava rikas neito joutuu kokemaan maailman kovuuden pahimman kautta. Rikkaan neitokaisen lisäksi Pickford tulkitsee myös orpoa Unity Blakea, joka uhrautuu muiden onnen puolesta. Hieno elokuva.

Lois Weber: The Blot

Miksi naapurin kenkäkauppias tienaa huomattavasti enemmän kuin yliopiston lehtori? Voivatko eri yhteiskuntaluokkaa olevat henkilöt tutustua, ystävystyä ja jopa rakastua ilman, että yhteiskunnan näkymättömät kahleet pilaavat heidän onneaan? Weber paukuttaa suvaitsevaisuutta ja yhteiskunnan epäkohtia katsojan päähän rautanyrkillä, eikä jätä omia mielipiteitään arvailtaviksi elokuvassa, joka jää hyvästä yrityksestään huolimatta puolivillaiseksi ja puuduttavaksi.

Scott Sidney: Tarzan apinain kuningas (Tarzan of the Apes)

Kaikkien aikojen ensimmäinen filmi-Tarzan vuodelta 1918. Toimiva ja viihdyttävä elokuva, vaikka Elmo Lincoln ei nimiroolissa edustakaan aivan sitä tunnetuinta Tarzan-tyyppiä. Harmillisinta elokuvan kannalta on, että kokonaisuus on supistunut alkuperäisestä kahden tunnin mitasta tuntiin, kyllä tätä kelpaisi katsella enemmänkin.

John W. Brunius: En glad gutt

Norjalainen maalaisdraama vuodelta 1932 kertoo kahden nuoren rakkaustarinan. Ei mitään mieleenpainuvaa.

Robert Wise: Viimeinen isku (The Set-Up)

Robert Ryan esittää iäkästä nyrkkeilijää, jonka manageri on lyönyt vetoa suojattinsa puolesta, mutta unohtanut kertoa siitä hänelle. Voitontahtoa puhkuva Ryan tyrmää vastustajansa, mikä ei luonnollisestikaan ole vedonlyöntiä häntä vastaan harjoittaneen gangsterin mieleen. Pienimuotoinen, reaaliajassa kulkeva elokuva on toiminut Kuin raivo härkä -klassikon ja The Wrestlerin esikuvana.

Valentin Vaala: Kaikki rakastavat
”Nyt meillä on koko kesä aikaa olla yhdessä, eikä kukaan voi häiritä meitä”, tekniikan ylioppilas Arvo Lähde (Tauno Palo) toteaa rakastetulleen Sirkalle (Ansa Ikonen) tietämättä, että hänen perässään juokseva Kirsti (Birgit Nuotio) on jo saapunut rakastavaisten kesänviettopaikkaan. Kun tähän vielä lisää Arvon ja Sirkan toisiaan vihaavat äidit, jotka eivät tahdo jälkeläistensä pariutuvan, ollaan varsin otollisen elokuvakomedian äärellä. Loppujen lopuksi tarinaan ujuttautuu liikaa hahmoja ja tapahtumia, eikä muutama korea kuva saaristosta pelasta epätasaista ja kompuroivaa kokonaisuutta.

Valentin Vaala: Vaimoke
Ansa Ikonen on rempseä parikymppinen Kirsti ja Tauno Palo kaupungin komein poikamies Esko, joka aikoo napata ensimmäisestä vastaantulevasta naisesta vaimon itselleen. Se on Kirsti, ja pian vietetäänkin jo häitä. Vauhdikasta, paikoin rohkeaakin sanailua sisältävä romanttinen elokuva: ”Miten sinä olet päästänyt äidin tuollaiseksi Mussoliniksi”, Kirsti kysyy isältään.

Marcus Nispel: Conan the Barbarian
Hölmö, hölmömpi, Conan the Barbarian. Jason Momoa murisee, pullistelee ja dramatisoi sotaisena barbaarina, jonka tehtävänä on paitsi kostaa isänsä kuolema, myös estää pahaa Khalar Zymiä (Stephen Lang) tulemasta koko maailman valtiaaksi. Tahatonta komiikkaa ja köpöjä erikoistehosteita, tämä ei ollut edes niin huono että olisi hauskuuttanut.

Mauritz Stiller: Rakkaus ja sanomalehtitoimi (Kärlek och journalistik)
Stillerin hienostunut ja vähäeleinen romanttinen komedia vuodelta 1916. Nuori sanomalehtitoimittaja pestautuu haastatteluista kieltäytyvän tiedemiehen kotiin apulaiseksi, tarkoituksenaan saada urkittua tältä tietoja uutta artikkelia varten. Richard Lund ja Karin Molander ovat erinomainen parivaljakko ja Stiller ottaa tarinasta kaiken irti. 

Katsotut elokuvat: toukokuu 2013

Sivusto jää kesäkuun ajaksi tauolle.

Edward Sedgwick: Kameramies (The Cameraman)
Buster Keatonin ensimmäinen M-G-M -komedia on kertomus nuoresta kameramiehestä, joka ihailee elokuvayhtiössä työskentelevää neitoa. Kokonaisuus on tasokas, mutta hieman käsijarru päällä tehty ja paikka paikoin läpi paistaa myös suoranainen riskittömyys. Josephine-marakatti on ihastuttava.

Charles Reisner: Laivakalle nuorempi (Steamboat Bill, Jr.)
Keskivertoa parempi Keaton-komedia kertoo yrmystä jokilaivan kuljettajasta ja hänen keikarimaisesta pojastaan, joka on kaiken lisäksi rakastunut isänsä pahimman kilpakumppanin tyttäreen. Lopun pyörremyrskyjakso on komea ja kohtaus, jossa talon seinä on lähellä murskata Busterin taidokas, mutta näistäkään tempuista huolimatta tämä ei nouse Keatonin parhaiden elokuvien joukkoon.

Sami Van Ingen: Just One Kiss – The Fall of Ned Kelly
Omaperäinen ja omavaltainen, mutta paikoin myös turhan epätasainen ”rekonstruktio” jo aikoja sitten kadonneesta, maailman ensimmäisestä pitkäksi elokuvaksi väitetystä australialaistuotannosta.

Russ Meyer: Faster Pussycat! Kill! Kill!
Russ Meyer -klassikko, jossa isot rintansa visusti paidan alla pitävä naiskolmikko suunnittelee iäkkään maanomistajan omaisuuden ryöstämistä. Kyllähän tämän kertaalleen katsoo, mutta tuskin uudelleen.

Mike Leigh: Vuosi elämästä (Another Year)
Mestarillinen ja riipaiseva draama englantilaisperheestä, heidän elämästään, tuttavistaan ja tekemisistään yhden vuoden ajalta. Näyttelijäsuoritukset ovat loistavia ja arkidraama kukoistaa täydellisen uskottavasti.

Michael Cimino: Portti ikuisuuteen (Heaven’s Gate)
Suureellinen, pikkutarkka, koskettava, raivokas, kaunis, konstailematon, paljastava, ironinen – tätä kaikkea on Portti ikuisuuteen, Michael Ciminon väärinymmärretty taideteos. Mikäli tämän aikoo hankkia omaan hyllyyn, on Criterionin julkaisu ainoa oikea valinta.

Clyde Bruckman: Feet First
Näin jälkikäteen toivoo, että Harold Lloyd olisi ymmärtänyt lopettaa elokuvien teon mykän kauden vaihtuessa ääneen, sen verran heikkoja hänen äänielokuvansa nimittäin ovat. Feet First on näistä vieläpä heikoimpia: keksimällä keksityt gagit ja lopun pilvenpiirtäjäkohtaus ovat jääneet ajan jalkoihin.

Stobe Harju: Imaginaerum
Nightwishin nokkamiehen, Tuomas Holopaisen, elämä, ajatukset ja teot kunnianhimoiseksi audiovisuaaliseksi esitykseksi puettuna. Tarina on tavanomainen, mutta muilta osin Imaginaerum kestää kyllä vertailun suurempienkin tuotantojen kanssa. Lopputulos ei ole lainkaan niin heikko, kuin mitä on annettu ymmärtää.

Martin Scorsese: Gangs of New York
Scorsesen näyttävä ja verihurmeinen, mutta monilta muilta osin horjuva kuvaus New Yorkin historiasta. Erityisesti tarina tökkii, eikä imaise mukaansa. Daniel Day-Lewis loistaa pääosassa, Leonardo DiCaprio on ok ja Cameron Diaz kulkee mukana.

Orson Welles: Mahtavat Ambersonit (The Magnificent Ambersons)
Ohjaajansa “kirottu” mestariteos, joka silvottiin lopun osalta aivan erilaiseksi kuin mitä alkuperäinen suunnitelma oli. Tämä ei kuitenkaan poista tosiasiaa, että Mahtavat Ambersonit jää Citizen Kanen jalkoihin oikeastaan kaikessa. Tästä huolimatta kyseessä on vaikuttava elokuva ajan kulusta, maailman muutoksesta ja sitä muuttavista ihmisistä.

Sam Wood: Kallioiden ja salakarien ohi (Beyond the Rocks)
Näyttävä vanhan ajan mykkismelodraama, jossa köyhtyneen aristokraattisuvun nuorin tytär nai rahaa, vaikka sydän kehottaa toimimaan toisin. Gloria Swanson ja Rudolph Valentino tekevät ehkä jopa parhaat roolityönsä. Pitkään kadonneeksi luullun elokuvan ainoa printti löytyi 1990-luvun alussa hollantilaisen keräilijän kokoelmista ja on nyttemmin restauroitu todella vaikuttavan näköiseksi.

Douglas Sirk: Kaikki minkä taivas sallii (All That Heaven Allows)
Sirkin kauneimmista kaunein melodraama nuoresta miehestä, vähän iäkkäämmästä leskestä ja heidän rakkaudestaan, joka ei ole suinkaan kaikkien mieleen. Karamellivärit ja paikoin häpeilemättömäksi yltyvä romanttinen kuvasto muodostavat vahvan kokonaisuuden.

Frank Lloyd: Laillisuuden rajoissa (Within the Law)
Norma Talmadge oli 1920-luvun suurin amerikkalainen naistähti, mutta tämän elokuvan perusteella on ainakin vaikea käsittää miksi. Lattea, paikoin jopa hölmö kertomus syyttömänä tuomitusta naisesta, joka uhkaa kostaa hänet tuominneelle miehelle. Ei tällaista enää, kiitos.

Alfred Hitchcock: Muukalaisia junassa (Strangers on a Train)
Kaikkien aikojen parhaisiin Hitchcock-elokuviin lukeutuva Muukalaisia junassa alkaa viattomalla tutustumiskohtauksella, jonka lopuksi toinen miehistä ehdottaa murhien vaihtoa: tapa sinä isäni, niin minä tapan entisen vaimosi. Näin hän myös tekee. Tästä alkaa kujanjuoksu, sillä poliisi ei tietenkään tahdo usko näin absurdia tarinaa. Jännittävä ja vauhdikas tarina tarraa katsojaan kiinni heti alussa, eikä laske irti ennen kuin viimeinenkin lopputeksti on kadonnut ruudulta.

Ernst Lubitsch: Trouble in Paradise
Hauska ja näppärä tarina kahdesta toinen toistaan paremmasta taskuvarkaasta, jotka päättävät puhdistaa rikkaan leskirouvan omaisuudestaan. Hyvä casting, toimiva tarina ja lopun yllätyksellisyys Lubitschin taitavalla ohjauksella viimeisteltynä tekevät Trouble in Paradisesta nautinnollisen katselukokemuksen.

Lev Kuleshov: Mr. Westin ihmeelliset seikkailut bolsevikkien maassa (Neobytshainyje prikljutshenija mistera Vesta v strane bolshevikov)
Lev Kuleshovin ohjaama nimihirviö on mielenkiintoinen neuvostomykkis, sillä se kuvaa maata amerikkalaisen toimittajan näkökulmasta. Alkupuolisko on erittäin hauska, mutta loppua kohden kerronta alkaa junnata ja katsoja pitkästyä. Kannattaa tutustua, mutta mitään kuolematonta tältä on turha odottaa.

Aleksandr Dovzhenko: Maa (Zemlja)
Dovzhenkon viimeinen mykkäelokuva on kunnianosoitus maalle ja sitä viljelevälle kansalle. Runolliset otokset tuulessa huojuvista viljapelloista, sateen kastelemista omenoista ja auringon hellimistä kyläteistä ovat todella kauniita ja vaikuttavia. En ole vieläkään valmis nostamaan tätä Arsenalin rinnalle, mutta kerta toisensa jälkeen tämä tuntuu paremmalta ja paremmalta.

Victor Fleming: Ihmemaa Oz (The Wizard of Oz)
Hollywoodilaista studiofantasiaa parhaimmillaan ja samalla yksi suosikkielokuvistani. Nuoren Dorothyn matka kohti Smaragdikaupunkia on mielikuvituksellisesti ja rikkaasti toteutettu, ollen samalla niin hauska kuin pelottavakin. Judy Garland tekee nappiroolin Dorothynä, mutta oma suosikkini on Lännen ilkeää noitaa esittävä Margaret Hamilton, joka sai allekirjoittaneen näkemään lapsena painajaisia hahmostaan. 70th Anniversary Editionin suomenkielinen tekstitys on surkea.

Clarence Badger: Rahat tai henki! (Hands Up!)
Äänielokuva päätti Raymond Griffithin elokuvauran, jonka seurauksena tämän 1920-luvulla suositun koomikon elokuvat päätyivät heitteille. Onneksi edes muutama on säilynyt, kuten vaikkapa tämä Buster Keatonin Kenraalin veroinen sisällissotakomedia, jossa Griffith esittää kekseliästä etelävaltioiden agenttia. Tämän tarkoituksena on ryöstää pohjoisen joukoille tarkoitettu kultalähetys, mutta matkaan tulee monta mutkaa ja välillä agentti on vaarassa päätyä jopa köyden jatkoksi. Turhan unohdettu ja tuntematon komediaklassikko, joka ansaitsisi kunnollisen julkaisun osakseen.

Alfred Hitchcock: Linnut (The Birds)
Kaikkien eläinkauhisteluiden edelläkävijä vyöryttää uhkansa taivaalta, kun pienen kalastajakylän rauhan rikkovat linnut alkavat hyökkäillä ihmisten kimppuun. Tarinassa ei ole valittamista, mutta pääosanesittäjät eivät ole suurimpien Hitchcock-elokuvien tähtien veroisia. Kohtaus, jossa linnut kerääntyvät koulun pihalle odottamaan ulos pääseviä oppilaita, jää varmasti jokaisen elokuvan katsoneen mieleen.

Karkuri

Hollywoodiin 1930-luvun puolessa välissä saapuneen Fritz Langin ura uudessa kotimaassaan alkoi räväkästi, niin hyvässä kuin pahassakin. Hyvässä siinä mielessä, että heti hänen ensimmäinen ohjaustyönsä, vuonna 1936 valmistunut Kiihko (Fury) menestyi paremmin kuin kukaan osasi odottaa. Pahassa siksi, että tuotannon aikaisissa riidoissa Lang onnistui suututtamaan paitsi näyttelijänsä, myös puolet studion henkilökunnasta. Kuten monet muutkin Euroopasta saapuneet elokuvantekijät, myös Lang oli tottunut olemaan yksinvaltias kuvauspaikoilla, toisin kuin Hollywoodissa oli tapana. Niinpä hänen toisen elokuvansa tuottikin itsenäisesti toiminut Walter Wanger perinteisen studiotuotannon sijaan.

Yhdysvaltoihin siirtymisen myötä Lang aloitti uuden vaiheen urallaan. Taakse jäivät suureelliset studiofantasiat ja tilalle astuivat tiiviit rikoselokuvat ja westernit, joille yhtenäisiä nimittäjiä olivat korkealaatuinen toteutus, vahvat ja tasapainoiset näyttelijäsuoritukset sekä ajatuksia herättävät, yksilöihin painottuvat tarinat. Jostain syytä Langin pitkän uran tätä ajanjaksoa on aina pidetty vähempiarvoisena kuin hänen Saksan kauttaan, mutta siitä huolimatta hänen saavutuksensa unelmakaupungin elokuvateollisuudessakin ovat varsin vaikuttavat.

Langin toinen amerikkalainen ohjaustyö, tammikuussa 1937 ensi-iltansa saanut Karkuri (You Only Live Once) on kertomus Eddie Taylorista, taparikollisesta, joka on vihdoin ja viimein päättänyt aloittaa uuden elämän iänikuisen vankilakierteen sijaan. Hän menee naimisiin mielitiettynsä Joanin kanssa ja ryhtyy rekkakuskiksi. Mutta menneisyys on taakka, jota Eddie ei pysty karistamaan harteiltaan ja kun lähistöllä tapahtuu rahankuljetusauton ryöstö, osoittaa syyttävä sormi häneen. Eddie tuomitaan sähkötuoliin.

Vaikka elokuvan suomenkielisestä nimestä voisi päätellä toisin, on Karkuri paljon muutakin kuin pelkkä pakoelokuva – olkoonkin, että viimeinen puolituntinen mennään Bonnien ja Clyden hengessä. Perinteistä pakoilua enemmän Karkuri on vahvasti yhteiskuntaa kritisoiva teos, joka osoittaa kuinka ennakkoluuloista ja armotonta lainkuuliaisten kansalaisten käyttäytyminen on. Kerran roisto, aina roisto -periaate on tuttuakin tutumpi, eikä tästä mielipiteestä lipsuta missään nimessä. Kuten Eddie toteaa ennen pidätystään, on itsensä puolesta puhuminen toivotonta, sillä kukaan ei kuitenkaan usko entistä rikollista. Eddie tuomitaan siis käytännössä jo ennen oikeudenkäyntiä, sen hän tietää itsekin.

Karkuri on myös kertomus rakkaudesta, eriskummallisesta tunteesta, joka pahimmillaan syrjäyttää järjen ja saa meidät toimimaan mitä oudoimmilla tavoilla. Joan, Eddien rakastettu, tekee lupaavaa lakimiesuraa, mutta on kuitenkin valmis hylkäämään menestyksekkään elämän miehen vuoksi. Vaikka tutut varoittelevatkin Joania tulevaisuudesta, muuttaa hän tulevan miehensä kanssa yhteen. Kun Eddie tuomitaan, on hän valmis jopa kuljettamaan aseen vankilan muurien sisäpuolelle ja auttamaan miehensä pakosalle. Mitä tahansa Eddie tekeekin, on Joan valmis seisomaan hänen rinnallaan.

Henry Fonda oli näyttelijä, joka ei tainnut tehdä ainoatakaan heikkoa roolisuoritusta. Hän liikkui uskomattoman laajalla skaalalla ja pystyi tulkitsemaan vakuuttavasti niin hauraita elämän murjomia hahmoja kuin täysin kylmäkiskoisia mielipuoliakin. Karkuri ei ole poikkeus ja Fondan upeaa roolisuoritusta Eddie Taylorina on ilo katsoa. Loistava on myös Joania esittävä Sylvia Sidney, joka tosin saa riittävästi liikkumatilaa vasta viimeisen puolituntisen myötä, siihen saakka tarinan painopiste on Fondassa. Näyttelijöiden työskentely on kaiken kaikkiaan erinomaista, eikä heidän joukossaan ole yhtään vähempiarvoista suoritusta.

Karkuri on kauttaaltaan hieno teos, joka lukeutuu aivan Fritz Langin Hollywood-uran kärkipäähän. Vahva ja ajatuksia herättävä tarina syyllisyydestä ja syyttömyydestä, upea tekninen toteutus, erinomaiset näyttelijäsuoritukset ja Langin taito rakentaa sekä koskettavaa draamaa että intensiivistä toimintaa tekevät tästä elokuvasta amerikkalaisen rikoselokuvan klassikon.

YOU ONLY LIVE ONCE, 1937 Yhdysvallat
Tuotanto: Walter Wanger Productions Tuottaja: Walter Wanger Ohjaus: Fritz Lang Käsikirjoitus: Graham Baker, Gene Towne Kuvaus: Leon Shamroy Lavastus: Alexander Toluboff Leikkaus: Daniel Mandell Musiikki: Alfred Newman Puvustus: Helen Taylor
Näyttelijät: Sylvia Sidney (Joan Graham), Henry Fonda (Eddie Taylor), Barton MacLane (Stephen Whitney), Jean Dixon (Bonnie Graham), William Gargan (isä Dolan), Jerome Cowan (tohtori Hill), Chic Sale (Ethan), Margaret Hamilton (Hester), Guinn "Big Boy" Williams (Roger), Ward Bond (Casey)

Portti ikuisuuteen

Olen viime aikoina huomannut saaneeni takaisin sen elokuvien keräämisestä ja katsomisesta syntyvän ilon, jonka tunsin osittain jo kadottaneeni. Tämä ei tarkoita, että olisin missään vaiheessa menettänyt mielenkiintoani itse elokuviin, mutta jotenkin vain tuntui pitkän aikaa siltä, ettei oikein mitään uutta ja kiinnostavaa tullut vastaan. Dvd-julkaisuiden tasokin tuntui laskevan kuin lehmän häntä, vaikka todennäköisesti näin ei oikeasti käynytkään. Siirtyminen uuteen tekniikkaan toi muutoksen: kaikki alueet toistava Blu-ray soitin ja amerikkalaisen Criterionin julkaisut antoivat uuden sysäyksen koko elokuvaharrastukselle.

Yksi eniten odottamistani julkaisuista oli Criterionin viime vuoden lopulla markkinoille tuoma westerneepos Portti ikuisuuteen (Heaven’s Gate, 1980), joka on kirvoittanut tämän kevään aikana useampiakin kirjoituksia (Filmihullu, Ruudinsavu, Hannu Salmen blogi…). Hyvä niin, sillä kyllä tällaiset elokuvat ansaitsevat huomiota vähintään yhtä paljon kuin multiplekseissä pyörivät popcornjyrätkin. Ollaanpa tästä Michael Ciminon elokuvasta loppujen lopuksi mitä mieltä tahansa, niin tuskin se ketään täysin kylmäksi jättää. Itseäni ei ainakaan, sillä parin katselukerran jälkeen olen valmis nostamaan tämän väärinymmärretyn westernin lajityyppinsä suurimpien mestariteosten joukkoon.

Portti ikuisuuteen sijoittuu kolmen vuosikymmenen mittaiselle ajanjaksolle alkaen vuodesta 1870, jolloin Harvardissa opiskellut James Averill (Kris Kristofferson) viettää valmistujaisjuhliaan. Maailma on avoin ja täynnä suuria seikkailuja, mutta vuosien saatossa Averill päätyy lainvalvojaksi Johnson Countyyn, karjatilallisten asuinmaille. Rikkaat karjaparonit alkavat suunnitella häiriöksi muodostuneiden siirtolaisjoukkojen eliminoimista, jolloin Averill huomaa joutuneensa pahaan välikäteen. Hän tietää, että laki on karjamiesten puolella, mutta hänen sydämensä vaatii häntä asettumaan köyhien maahanmuuttajien rinnalle.

”It’s getting dangerous to be poor in this country.”

Kuten moni varmasti tietää, Portti ikuisuuteen oli valtava taloudellinen katastrofi, joka tuhosi paitsi Ciminon uran, ajoi myös vuodesta 1919 toimineen United Artistsin konkurssiin. Nöyryytyksen kruunasi Razzie-palkinto vuoden huonoimmasta ohjauksesta. Näin Portti ikuisuuteen on saanut kyseenalaisen kunnian toimia esimerkkinä siitä, kuinka Hollywoodin koneisto on pystynyt pistämään kerta toisensa jälkeen suurimmatkin kauhukakaransa polvilleen: Ciminon kohtalo tuo mieleen D. W. Griffithin, Rex Ingramin ja Erich von Stroheimin tapaukset. Tähän väliin on kuitenkin todettava, etten ole nähnyt alkuperäistä 149 minuutin mittaista leikkausta, vaan ohjaajan hyväksymän 216 minuuttia pitkän version, joten en pysty arvioimaan, millaisena aikalaiset saivat tämän elokuvan nähdä.

Jos sivuutetaan tämä seikka ja katsotaan Ciminon teoksen ydintä, on epäonnistumiseen nähtävissä muutama hyvinkin painokas syy – ei kuitenkaan tuhlatut miljoonat, onhan Hollywood tottunut kuorruttamaan turhempiakin spektaakkeleita kullalla ja kimalluksella. Ensimmäiseksi tulee mieleen historiallinen epätarkkuus, joka tällaisissa elokuvissa on monesti ratkaisevassa asemassa. Cimino on ottanut runsaasti vapauksia niin tapahtumien kuin henkilöidenkin suhteen, mikä on varmasti herättänyt monissa närkästystä. Toinen syy voi olla elokuvan epäwesternmäisyys: Portti ikuisuuteen ei ole sillä tavoin vauhdikas ja viihdyttävä länkkäri, millaisiksi amerikkalaiset tuotannot poikkeuksetta mielletään, vaan omalla painollaan rauhallisesti ja pohdiskelevasti etenevä western, jossa hahmot puhuvat, toimivat ja elävät kuin tavalliset ihmiset ainakin. Kolmas huomio kiinnittyy tarinaan rikkaiden ja köyhien yhteentörmäyksestä. Amerikkalaisena unelmana vanhalle mantereelle myyty maailma onkin todellisuudessa ahneuden, rahan, väkivallan ja verenvuodatuksen valtakunta, jossa köyhillä ei ole toivoa paremmasta. Aivan kuten Erich von Stroheim Ahneudessa (Greed, 1925), myös Cimino näyttää amerikkalaisen unelman toisen, harvemmin esitetyn puolen – sillä erotuksella, että hänen tapauksessaan hallitus ja presidentti siunaavat rahamiesten toimet.

Portti ikuisuuteen on tuotannollisesti erittäin korkealaatuinen western. 1950-luvulta alkaneen lännenromantiikan romuttaminen saavuttaa lakipisteensä tässä elokuvassa, jossa ei ole ainoatakaan ylevää hahmoa, vaan jossa jokainen ajaa omia etujaan parhaaksi näkemällään tavalla. Nämä elämänmakuiset hahmot on puvustettu ja maskeerattu vakuuttavasti, minkä lisäksi elokuvassa kuuluva eri kielten sekamelska lisää aitouden tuntua entisestään. Vilmos Zsigmondin maalaukselliset kuvasommitelmat tuovat mieleen John Fordin teokset ja kohtaus, jossa kamera kohoaa hitaasti näyttäen Casperin kaupungin kaikessa loistossaan, on lännenelokuvien aatelia. Lavastuksen pikkutarkkuus ja autenttisuuteen pyrkiminen tuovat mieleen Stroheimin teokset ja kokonaisuuden kruunaa tunnelmaan erinomaisesti sopiva musiikki.

Elokuva huipentuu parikymmenminuuttiseen verenvuodatusspektaakkeliin. Dynamiittipötköt räjähtelevät, ihmisiä ammutaan säälimättömästi, eikä kukaan voi olla varma kohtalostaan jaksossa, joka hakee westernien saralla vertaistaan. Tämän jakson ansiosta viimeiset kuvat, joissa hypätään taas kymmenen vuotta eteenpäin ja nähdään Averill ikääntyneenä oman purjeveneensä kannella, saavat valtavasti voimaa ja syvyyttä. Ensi alkuun lyhyt epilogi saattaa tuntua yllättävältä lopetukselta, mutta loppujen lopuksi elokuvaa ei olisi voinut päättää vaikuttavammin.

Karismaattinen ja vaikuttava Kris Kristofferson on elementissään sheriffi Averillin roolissa, eikä hänen kilpakumppaninaan toimiva Christopher Walken häviä hänelle juuri lainkaan. Karjaparonien joukosta erottuvat selkeimmin Sam Waterston häikäilemättömyydellään ja John Hurt sarkastisuudellaan. Useat tahot tuntuvat pitävän Isabelle Huppertin esittämää prostituoitua ydinryhmän heikoimpana lenkkinä, mutta itse en koe asiaa samoin, vaikka kieltämättä hänen roolihahmostaan olisi saanut tehdä hieman karaistuneemman. Sivuosissa nähdään useita tuttuja kasvoja Jeff Bridgesistä Joseph Cotteniin, Mickey Rourkesta Terry O’Quinniin ja Brad Dourifiin.

Yksi elokuvien harrastamisen hienouksista on siinä, että voimme lähes aina palata aiemmin näkemiemme teosten pariin ja tarkastella, mistä niissä oikein olikaan kyse. Vastaavasti voimme myös nähdä vuosikymmeniä vanhoja elokuvia ensimmäistä kertaa. Itse en ollut nähnyt tätä elokuvaa aiemmin - elokuvaa, joka on kaikkea muuta kuin ”skandaalimaisinta elokuvallista roskaa”, kuten edesmennyt amerikkalaiskriitikko Roger Ebert tätä mestariteosta kutsui.

HEAVEN’S GATE, 1980 Yhdysvallat
Tuotanto: Partisan Productions/United Artists Tuottaja: Joan Carelli Ohjaus: Michael Cimino Käsikirjoitus: Michael Cimino Kuvaus: Vilmos Zsigmond Lavastus: Tambi Larsen, Spencer Deverill, Maurice Fowler Leikkaus: Tom Rolf, William Reynolds, Lisa Fruchtman, Gerald Greenberg Maskeeraus: Ben Nye Musiikki: David Mansfield Puvustus: Allen Highfill, Laurie Riley, Sandy Berke Äänitys: James J. Klinger
Näyttelijät: Kris Kristofferson (James Averill), Christopher Walken (Nathan D. Champion), John Hurt (William C. Irvine), Sam Waterston (Frank Canton), Brad Dourif (hra Eggleston), Isabelle Huppert (Ella Watson), Joseph Cotten (pastori-tohtori), Jeff Bridges (John H. Bridges), Ronnie Hawkins (Wolcott), Terry O’Quinn (kapteeni Minardi), Mickey Rourke (Nick Ray)

Kaikki minkä taivas sallii

Olen useasti todennut, että etenkin nuorten elokuvaharrastajien tulisi olla suopeampia niin vanhoja elokuvia kuin niiden tekijöitäkin kohtaan. Näin he saattaisivat huomata, että merkittäviä elokuvia on tehty jo ennen paria viimeistä vuosikymmentä, ja ymmärtää, että maailma ei näennäisestä kehityksestään huolimatta ole muuttunut automaattisesti paremmaksi, vaan meitä kalvavat pitkälti samat ongelmat ja epäkohdat kuin edellisiä sukupolvia. Tämän todetakseen ei tarvitse kuin kääntyä Douglas Sirkin kuuluisan melodraaman Kaikki minkä taivas sallii (All That Heaven Allows, 1955) puoleen, jonka pääteemana on vanhemman naisen ja nuoren miehen rakkaussuhde.

Sirkin mestariteoksen tapahtumapaikka on Stoninghamin pikkukaupunki, jossa asuu keski-ikäinen leskirouva Cary Scott (Jane Wyman). Caryn lapset ovat muuttaneet toisaalle opiskelemaan, joten äiti viettää aikaansa erilaisilla kutsuilla ystäviään tavaten. Caryn elämään tulee radikaali muutos, kun hän rakastuu itseään huomattavasti nuorempaan Ron Kirbyyn (Rock Hudson). Cary on pitkästä aikaa onnellinen, mutta hänen pettymyksekseen muut eivät anna tälle arvoa.

Kaikki minkä taivas sallii on ulkoasultaan vanhanaikainen, karamelliväreissä ja suurissa tunteissa kylpevä melodraama, jollaisena se on ”aidompia” elokuvia etsivän katsojan helppo ohittaa. Pikaisella vilkaisulla se on myös helppo lokeroida naisille tarkoitettujen nyyhkydraamojen kategoriaan. Tämä määritelmä ei tee elokuvalle kuitenkaan oikeutta, sillä Douglas Sirk ei laskenut katsojia niin helpolla. Sirkin elokuvissa oli poikkeuksetta myös vakavampia tasoja, eikä tämä tee poikkeusta, herättäväthän valkokankaalla nähtävän romanssin kaltaiset kertomukset keskustelua edelleen.

Jokaisella yhteisöllä on omat perustansa, rakenteensa, sääntönsä ja moraalikäsityksensä, joista pyritään pitämään kiinni parhaalla mahdollisella tavalla. Tämä luo sekä turvallisuuden että yhteenkuuluvuuden tunteen, ja siinä vaiheessa, kun joku heiluttaa näitä perustuksia, näytämme todelliset kasvomme. Käännämme selkämme, vaikka meidän ei pitäisi tehdä niin. Tuomitsemme ilman parempaa tietoa. Arvostelemme, vaikka asia ei meille kuuluisikaan.

Näin tapahtuu myös Stoninghamissa, jonka luokkatietoiset kansalaiset ovat kaikkea muuta kuin suvaitsevaisia, sillä he tietävät asemansa ja arvonsa ja muidenkin tulisi tehdä niin. Kun onnesta hehkuvan Caryn ystävät saavat tietää hänen suhteestaan, näyttää ystäväpiiri todelliset kasvonsa: alkaa juoruilu, joka paljastaa henkilöiden kateuden, itsekkyyden ja ilkeyden kuin Tim Burtonin Saksikäsi Edwardissa (Edward Scissorhands, 1990) konsanaan. Cocktailtilaisuus, jossa Cary esittelee Ronin ystävilleen, päättyy käsirysyyn ja pian Cary huomaa, että suhde on vaarassa sulkea hänet yhteisön ulkopuolelle – eihän varakkaan lesken sovi tapailla itseään nuorempaa miestä, joka sattuu olemaan vieläpä puutarhuri.

Vielä ehdottomampia ovat Caryn lapset (William Reynolds, Gloria Talbott), jotka vaalivat edesmenneen isänsä mainetta ja kunniaa ja katsovat äidin vetävän koko perheen nimen lokaan. He haluavat suhteen päättyvän mahdollisimman nopeasti, eivätkä ota äidin tunteita lainkaan huomioon. Elokuvan kuuluisimmassa kohtauksessa jouluksi kotiin tulleet lapset ovat ostaneet äidilleen lahjaksi television. Silkkaa hyvyyttäänkö? Ei, vaan siksi, että television avulla äiti pysyy kotona kuten kunniallisen lesken kuuluukin, eikä hänen tarvitse etsiä seuraa sopimattomilta tahoilta. Pian tämän jälkeen lasten onkin hyvä ilmoittaa, että jo ennestään vähäinen yhdessäolo vähenee entisestään, sillä oma elämä odottaa toisaalla.

Kaikki minkä taivas sallii on kaikin puolin vaikuttava melodraama. Vahvan ja ajatuksia herättävän tarinan sekä näyttävän toteutuksen lisäksi nostan esille vielä laatutyötä tekevän näyttelijäryhmän. Jos elokuvassa on jotain moitittavaa, niin ehkäpä loppu on turhan selittelevä ja alleviivaava. Se on kuitenkin pieni virhe muuten nautittavassa kokonaisuudessa. Rainer Werner Fassbinder teki aiheesta oman versionsa nimellä Pelko jäytää sieluja (Angst essen Seele auf, 1974), jossa hän vaihtoi puutarhurin arabimieheen.

ALL THAT HEAVEN ALLOWS, 1955 Yhdysvallat
Tuotanto: Universal International Pictures Tuottaja: Ross Hunter Ohjaus: Douglas Sirk Käsikirjoitus: Peg Fenwick (Edna L. Leen ja Harry Leen tarinasta) Kuvaus: Russell Metty Lavastus: Alexander Golitzen, Eric Orbom Leikkaus: Frank Gross, Fred Baratta Maskeeraus: Bud Westmore, Joan St. Oegger Musiikki: Frank Skinner Puvustus: Bill Thomas Äänitys: Leslie I. Carey, Joe Lapis
Näyttelijät: Jane Wyman (Cary Scott), Rock Hudson (Ron Kirby), William Reynolds (Ned Scott), Gloria Talbott (Kay Scott), Agnes Moorehead (Sara Warren), Conrad Nagel (Harvey), Virginia Grey (Alida), Charles Drake (Mick Anderson), Hayden Rorke (tri Hennessy)

Vampyr

Tanskalainen  Carl Theodor Dreyer ehti ohjata elokuvia kotimaansa lisäksi Ruotsissa, Norjassa sekä Saksassa ennen saapumistaan Ranskaan 1920-luvun puolivälin jälkeen. Siellä hänet otettiin sydämellisesti vastaan antamalla hänelle vapaat kädet haluamaansa elokuvaa varten. Vaikka Dreyerin ensimmäinen ranskalaiselokuva, vuonna 1928 valmistunut Jeanne d’Arcin kärsimys (La Passion de Jeanne D’Arc) ei menestynytkään aivan studion toivomalla tavalla, sai Dreyer siitä huolimatta yrittää uudemman kerran. Tuloksena oli Vampyr (tunnetaan myös nimellä Vampyr - Der Traum des Allan Grey, 1932), Dreyerin ensimmäinen äänielokuva ja samalla yksi omalaatuisimmista ja mielenkiintoisimmista koskaan tehdyistä kauhuelokuvista.

Vampyrin tapahtumat sijoittuvat pieneen ranskalaiseen Courtempierren kylään, jonne saapuu paholaisen palvontaa ja vampirismia tutkiva nuorukainen, Allan Grey (Julian West). Hän asettuu paikalliseen majataloon ja vaistoaa, ettei kylässä ole kaikki aivan kohdallaan. Keskellä yötä hänen huoneeseensa saapuu tuntematon mies, joka jättää hänen huomaansa paketin ja painottaa, ettei sitä saa avata ennen hänen kuolemaansa. Allanin vilkas mielikuvitus herää tapahtuman myötä ja hän lähtee seuraamaan miestä kuulaaseen suviyöhön. Kun mies saa vielä samana yönä surmansa, Allan tempautuu mukaan eriskummallisen tuntuisen kylän tapahtumiin.

Vampyr poikkeaa täysin Dreyerin edellisestä elokuvasta. Siinä missä Jeanne d’Arc on energinen, äänielokuvan tapaan vuoropuheluun ja sen myötä nopeaan leikkaukseen nojaava mykkäelokuva, on Vampyr ääniraidastaan huolimatta enemmän mykkäelokuvaa kuin äänielokuvaa. Kolmella eri kielellä (englanti, saksa, ranska) toteutetun elokuvan dialogi on karsittu aivan minimiin ja elokuvan tapahtumia kerrotaan monin paikoin välitekstien avulla. Tarinan kuljetus on puolestaan viipyilevää, ehkä hivenen hidastempoistakin. Jeannen nojautuessa todenmukaisuuteen, on Vampyr kuin kiehtova painajaisuni, johon kerran sukellettuaan ei tahdo irrottautua. Ranskalainen avantgarde ja saksalainen ekspressionismi yhdistyvät kiehtovalla tavalla skandinaaviseen luonnontuntemukseen ja kesäisen yön kauhutarina pysyykin aina yhtä tuoreena katselukerroista riippumatta. Henkilökohtaisesti sijoitan Vampyrin vanhojen keskeisten kauhuelokuvien joukkoon F. W. Murnaun Nosferatun (1922) sekä Jean Epsteinin Usherin talon häviön (La Chute de la maison Usher, 1928) rinnalle – näissä kaikissa kolmessa elokuvassa ovat kuolema ja tuonpuoleisen viileä henkäys alati läsnä.

Vampyyriaiheiset elokuvat menettävät usein osan tehostaan siinä vaiheessa, kun pahan konkretisoituma ilmestyy valkokankaalle torahampaineen. Myös Dreyerin elokuvassa vampyyri näytetään, mutta hienostuneesti: se on vain yössä ohimennen näyttäytyvä hahmo. Elokuvan suurimmat kauhut syntyvätkin katsojan mielikuvituksessa, jota ruokkivat tehokkaasti Herrmann Warmin lavastus, Rudolph Matén kuvaus sekä erinomaisesta, tunnelmaa luovasta säestyksestä huolehtinut Wolfgang Zeller.

Ensimmäistä kertaa elokuvaa katsovalle ja sen taustoja tietämättömälle on kerrottava, että sameasta kuvastaan ja ylivalottuneisuudesta huolimatta elokuva ei ole viallinen. Kyseessä on vahingossa syntynyt tehokeino, joka syntyi, kun elokuvan ensimmäinen kela sai liikaa valoa Matén huolimattomuuden johdosta. Dreyer kuitenkin ihastui näkemäänsä siinä määrin, että halusi käyttää moista keinoa koko elokuvan ajan.

Dreyerin työtahti hiipui Vampyrin jälkeen. Hän palasi takaisin kotimaahansa vain huomatakseen, että elokuvien teko oli monien syiden vuoksi huomattavasti vaikeampaa kuin hänen aloitellessaan uraansa. Kun Dreyer oli siihen mennessä hieman yli kymmenen vuotta kestäneen uransa aikana tehnyt kymmenen pitkää elokuvaa, viimeisten vuosikymmenten aikana elokuvia valmistui ainoastaan neljä, joista viimeisenä Gertrud vuonna 1964.

VAMPYR, 1932 Saksa/Ranska
Tuotanto: Tobis-Filmkunst GmbH Tuottaja: Carl Theodor Dreyer, Julian West Ohjaus: Carl Theodor Dreyer Käsikirjoitus: Christen Jul, Carl Theodor Dreyer (J. Sheridan Le Fanun novellin Carmilla pohjalta) Kuvaus: Rudolph Maté, Louis Née Lavastus: Hermann Warm Leikkaus: Tonka Taldy Musiikki: Wolfgang Zeller Äänitys: Dr. Hans Bittman
Näyttelijät: Julian West (Allan Grey), Maurice Schutz (kartanonherra), Rena Mandel (Gisèle), Sybille Schmitz (Léone), Jan Hieronimko (kylän tohtori), Henriette Gérard (vanha nainen hautausmaalla), Albert Bras (iäkäs palvelija), N. Babanini (hänen vaimonsa), Jane Mora (hoitajatar)

Katsotut elokuvat: huhtikuu 2013

Jevgeni Bauer: Vallankumouksellinen (Revoljutsioner)
Mies karkotetaan tsaarin toimesta Siperiaan 1900-luvun alkupuolella, mutta hänen onnistuu paeta ja palata takaisin Pietariin vallankumouksen aattona. Mielenkiintoinen, joskin hieman kankeahko elokuva vuodelta 1917. Taisi olla viimeinen, josta Bauer oli yksin ohjausvastuussa.

Erkki Karu: Tukkipojan morsian
Eräänlainen synteesi Karun urasta vuonna 1931. Aku Käyhkön esittämä, viinaa tissutteleva rikkaan tilan poikamies on ajatellut tehdä vaimon kauniista Leenasta, jota liehittelee myös tukkijätkä Erkki. Teatraalinen, kömpelö ja kaikin puolin vaatimaton kotimainen melodraama, jonka näyttelijätyöskentely on parhaimmillaan kelvollista, pahimmillaan katastrofaalista. Varhainen äänielokuva on kyllästetty jatkuvilla laulelmilla, musiikilla ja dialogilla, joiden seurauksena hiljaista hetkeä ei ole - tämä tekee katsomisesta hyvin raskaan. Tappelukohtaus Urho Somersalmen esittämän Erkin tuvassa on elokuvan hauskin.

Risto Orko: Jääkärin morsian
Nimestä voisi luulla kyseessä olevan vauhdikas historiallinen sotaelokuva, mutta jääkärin ja tanssijattaren romanssiviritelmät sekä erinäiset vakoilujuonittelut vetävät pidemmän korren ja lopulta toimintaa on varsin vähän. Jääkäreiden hyökkäys on kuvattu Lappeenrannan lentokentän aukiolla, siitä plussaa. Mukana menossa Tauno Palo, Urho Somersalmi, Kullervo Kalske ja moni muu aikalaistähti.

Sam Raimi: Evil Dead (The Evil Dead)
Ikisuosikki, joka ihastuttaa edelleen. Paras Evil Dead -trilogian elokuvista, jälkimmäisissä liikaa huumoria minun makuuni.

Harry Langdon: Naistenmies (The Chaser)
Harry kohtelee vaimoaan huonosti ja joutuu avio-oikeuteen. Eron sijaan tuomari määrää Harryn astumaan kuukaudeksi vaimonsa asemaan ja palvelemaan tätä moitteetta, muuten edessä on pitkähkö vankilareissu. Kekseliäs, useita hauskoja gageja sisältävä komedia kärsii tarinan rytmityksestä, eikä onnistu kohoamaan Langdonin parhaan elokuvan, tätä ennen valmistuneen Isä avuttoman (1927) tasolle.

Béla Tarr: Torinon hevonen (A Torinói ló)
Vasta toinen katsomani Tarrin elokuva. Odotukset olivat tapissa ja etukäteen pelkäsin, pystyvätkö ne edes toteutumaan. Näin kävi lähes täydellisesti, vaikka ensi katsomalta en varmasti kaikkea vielä käsittänytkään. Vangitseva kuvaus kahdesta olosuhteiden musertamasta, omaan ankeaan elämäänsä turtuneesta maanviljelijästä, joiden elämässä ei ole nähtävissä parannusta. Lopulta, kun kaikki on jo menetetty, jää vain pimeys. Elokuva, jonka pariin haluaa palata välittömästi uudelleen.

Marco Amenta: Sisilialainen todistaja (La Siciliana Ribelle)
Tositapahtumiin perustuva, keskiverto elokuva mafiapäällikön tyttärestä, joka suostuu todistamaan isänsä ja veljensä murhannutta mafiaperhettä vastaan. Loppu yllätti, sillä tapahtumista ei ollut etukäteen mitään tietoa.

Mikko Niskanen: Kahdeksan surmanluotia
Teemalta jokin aika sitten tullut täysimittainen, neljäosainen tv-versio. Ankara, kaunistelematon ja surullinenkin, vaikka Pasi ja Reiska tuovatkin mieleen meidän suvussamme asustelevat maajussit, joille ei liiemmin sympatiaa heru. Kuvan laatu oli erittäin hyvä, mutta äänitys ei tämänkään kohdalla juuri pisteitä ansaitse. Tämä versio pitäisi saada kunnon julkaisuna maailmalle, mielellään vielä useammalla eri tekstityskielellä.

David Cronenberg: Kärpänen (The Fly)
Tämä tuntui huonolta jo silloin, kun katsoin sen vanhalta videokasetilta joskus 1990-luvun alussa ja huonohan tämä oli edelleen. Raaempi, ilkeämpi ja visvaisempi kuin Kurt Neumannin versio vuodelta 1958, mutta samalla tarinasta katoaa – todennäköisesti tarkoituksellisesti – sympaattisuus. Eivätkä Kärpäsen tehosteetkaan oikein jaksa innostaa.

Cecil B. DeMille: The Whispering Chorus
Melodraama, johon DeMille upotti Kevin Brownlown mukaan ”paitsi suuren summan rahaa, myös sydämensä”. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että tästä eteenpäin suurohjaajan uran määrittelivät dollaripinot. Harmi, sillä The Whispering Chorus on kaikin puolin toimiva mykkäelokuva.

Grigori Kozintsev & Leonid Trauberg: Uusi Babylon (Novyi Vavylon)
Neuvostoliittolainen mykkäelokuva, jonka tapahtumat liittyvät Pariisin kommuunin kapinaan vuonna 1871. Näyttävähän tämäkin on, mutta asioiden taustoja tuntemattomalle kokonaisuus saattaa jäädä etäisen ja hengettömän oloiseksi.

Vsevolod Pudovkin: Äiti (Mat)
Yksi kaikkien aikojen suurimmista neuvostomykkiksistä, Gorkin kirjan pohjalta tehty sovitus vuoden 1905 kapinasta. Tekninen loisteliaisuus huipentuu emotionaalisesti järisyttävään loppuun, joka vetää vertoja Eisensteinin Panssarilaiva Potemkinille (1925).

Maurice Tourneur: Pieni rikas tyttö-parka (The Poor Little Rich Girl)
Ajaton mykkädraama rikkaan perheen pienestä tyttärestä, jonka elämässä kaikki on näennäisen hyvin: hieno koti, paljon leluja, palvelijat valmiina täyttämään tytön (lähes) kaikki toiveet. Ainoa asia joka häneltä puuttuu, on vanhempien rakkaus. Mary Pickfordin huikean 1910-luvun hienoimpia teoksia.

Satyajit Ray: Musiikkihuone (Jalsaghar)
Vavahduttava kertomus iäkkään kartanonomistajan elämästä, joka etenee menestyksen ja onnen vuosista menetyksiin ja rappioon. Toteutus ihailtavan minimalistista ja niukkaa, mutta ei pitkäveteistä.

Roman Polanski: Carnage
Kaksi pariskuntaa pyrkii selvittämään poikiensa välistä käsikähmää pienessä ja varsin paljon kehuja saaneessa, mutta omasta mielestäni turhan pitkitetyssä, lähes pelkästään yhteen huoneeseen sijoittuvassa elokuvassa.

Hiroshi Teshigahara: Dyynien daami (Suna no onna)
Kaupungista maaseudulle matkannut hyönteistenkerääjä missaa viimeisen linja-auton ja suostuu läheisten kyläläisten pyynnöstä yöpymään hiekkamontussa asuvan leskinaisen luona. Kun aamu koittaa, mies huomaa joutuneensa naisen luo vangiksi. Erikoinen, mutta kieltämättä varsin pitkäveteinen elokuva, jonka pariin en usko palaavani ihan pian uudelleen.

Michael Powell & Emeric Pressburger: Punaiset kengät (The Red Shoes)
Kaikkien aikojen balettielokuva, jonka rinnalla Darren Aronofskyn Black Swan on silkkaa vaatimattomuutta (no onhan se sitä muutenkin). Elokuvan keskipisteenä on rakkaus taiteeseen, ihmisiin, elämään. Keskivaiheen 20-minuuttinen balettijakso on yksi tanssielokuvien kohokohtia. Lukemattomia katselukertoja kestävä klassikko.

Clint Eastwood: Armoton (Unforgiven)
Eastwood ratsastaa viimeistä kertaa kuoleman enkelinä jakamaan oikeutta väärintekijöille. Tummanpuhuva elokuva, jonka synkkää loppua hallitsevat pimeys, tuuli ja sade. Loistava casting, riittävästi toimintaa ja tarpeeksi pohdittavaa väkivallasta ja sen oikeutetusta käytöstä myös kotikatsomoihin. Kertakaikkisen upea western ja samalla ehkä myös Eastwoodin hienoin elokuva sisältää myös runsaasti viittauksia vanhempiin Hollywood-länkkäreihin.