Etsijät

Vuonna 1836 joukko intiaaneja kidnappasi yhdeksänvuotiaan teksasilaistytön Cynthia Ann Parkerin ja asetti hänet comancheheimon pariin asumaan. Tyttö sai intiaaninimekseen Naduah ja vuosien saatossa hänestä tuli erään comanchien sotapäällikön vaimo. Tyttö saatiin vuosia kestäneiden etsintöjen jälkeen kiinni vuonna 1860 ja hänet palautettiin valkoisten pariin. Intiaanien elämäntavoille oppinut Naduah ei kuitenkaan enää sopeutunut valkoisten yhteisöön, vaan hän kuoli pian kiinniottonsa jälkeen. Tarina olisi kenties voinut jäädä vain osaksi rajaseutujen historiaa, ellei hänen pojastaan olisi kasvanut yksi kuuluisimmista comancheintiaanien sotapäälliköistä, Quanah Parker.

Tämän tarinan toi John Fordin tietoisuuteen tuottaja Merian C. Cooper, joka oli ostanut oikeudet Alan LeMayn kahta vuotta aikaisemmin kirjoittamaan, edellä mainituista tapahtumista kertovaan lännenromaaniin. Ford, jolle lännenelokuvien teko oli kaikki kaikessa, innostui aiheesta oitis – tarjoutuihan hänelle näin mahdollisuus palata lajityypin pariin ensimmäistä kertaa sitten ratsuväkitrilogian päätösosan, Rio Granden (1950). Näin syntyi Etsijät (The Searchers, 1956), yksi amerikkalaisen lännenelokuvan hienoimmista luomuksista ja Fordin filmografian arvostetuin ja kuuluisin elokuva.

Teksas 1868. Ethan Edwards, etelävaltioiden riveissä palvellut sotilas palaa veljensä Aaronin kotitilalle oltuaan teillä tietymättömillä kolme vuotta aiemmin päättyneestä sodasta lähtien. Maailma, jonne vähäsanainen Edwards palaa, on muuttunut täysin – tästä osoituksena ovat lähialueen autioituneet karjatilat, joiden asukkaat ovat muuttaneet muualle paremman elämän toivossa. Muutenkin vaikeaa ja niukkaa elämää varjostavat lähistöllä partioivat intiaanit.

Pian saapumisensa jälkeen Edwards osallistuu etsintäpartioon, jonka tarkoituksena on häätää intiaanit alueelta. Tosiasiassa jatkuvat karjavarkaudet ovat intiaanien juoni houkutella miesväki pois karjatiloilta, jolloin niiden kimppuun on helpompi hyökätä. Kun etsintäpartio palaa takaisin, heitä odottaa lohduton ja julma näky: Aaronin tila on poltettu ja sen asukkaat tapettu – kidnapattuja tyttäriä lukuun ottamatta. Pikaisten hautajaisten jälkeen partio lähtee uudelleen intiaanien perään.
       

Etsijät muistetaan ennen kaikkea silmiä hivelevän hienosta kuvauksesta, jossa Fordin huikea kuvallinen ilmaisu saavuttaa tason, jota Hyökkäys erämaassa (Stagecoach, 1939), Apassilinnake (Fort Apache, 1948) sekä Keltainen nauha (She Wore a Yellow Ribbon, 1949) olivat jo enteilleet. Jokainen otos on tarkkaan harkittu ja huolella toteutettu: koskaan aiemmin ei Monument Valleyn karunkaunista maisemaa ole tallennettu filmille yhtä onnistuneesti. Ihme onkin, ettei mikään palkintoraati katsonut aiheelliseksi muistaa kuvaajana toiminutta Winton C. Hochia edes minkäänlaisin ehdokkuuksin. Hienoa ja onnistunutta on toteutus myös muiltakin osin. Max Steinerin säveltämä musiikki soi jylhänä ja kauniina, Frank S. Nugentin käsikirjoitus on tiivis ja hyvin rytmitetty, Jack Murrayn napakka leikkaus pitää puolestaan huolen siitä, että kaikki vähänkin ylimääräinen on jäänyt leikkaamon lattialle.

Etsijöiden runsas hahmokavalkadi on täynnä traagisia henkilöitä, joille elämä ei ole ollut kovinkaan suopea ja jotka ovat menettäneet – tai menettävät elokuvan edetessä – koko joukon lähimmäisiään: etsinnän kohteena oleva Debbie perheensä, Edwardsin parina ratsastava Martin niin omat kuin ottovanhempansakin, Jorgensenit menettävät poikansa kuten myös intiaanien sotapäällikkö Scar, joka hakee päättymätöntä hyvitystä uudisasukkailta valkoihoisten tekemän murhatyön johdosta.

Keskipisteenä on kuitenkin Ethan Edwards, käsikirjoittaja Nugentin vastine 1950-luvun westernien entistä synkkämielisimmille päähahmoille. Ethan on menettänyt kaiken: intiaanit ovat tuhonneet hänen veljensä kodin ja perheen, hävitty sota on puolestaan vienyt uskon tulevaan, jonka seurauksena hän on pohjattoman katkera ja vihamielinen miltei kaikkea kohtaan. Omia sääntöjä ja näkemyksiä toteuttava Edwards on kuin jonnekin normaalin elämän ulkopuolelle jäävä yksilö, jonka on vain yritettävä sopeutua kaiken hävityksen keskelle – tai tuhouduttava. Amerikkalaisen lännenelokuvan kuuluisin loppukuva kertoo, kuinka hänen käy.

Fordin westernejä arvostellaan usein niiden avoimen rasistisuuden vuoksi, eikä läheskään aina aiheetta. Myös Etsijät sortuu tähän vanhaan Hollywoodin perisyntiin, joskaan ei yhtä yksioikoisesti kuin väitetään. Toki Ford kuvaa intiaaneja jälleen vähemmän mairittelevalla tavalla, mutta vastavuoroisesti osoittaa myös ratsuväen syyllistyvän yhtä lailla julmuuksiin, pienen intiaanikylän täydellinen tuhoaminen on tästä hyvä osoitus. Ford ei myöskään hae hyväksyntää sen enempää intiaaneja sydämensä pohjasta vihaavalle Edwardsille kuin valkoihoisia tappavalle Scarille, joka on sotajalalla kostaakseen poikiensa kuoleman.

       
Etsijät on täynnä laadukkaita näyttelijäsuorituksia aivan pienintäkin sivuosaa myöten. John Waynen näyttelijäntaitoja voi aina vähätellä, mutta ei tämän elokuvan kohdalla. Wayne esittää vaativan roolinsa erittäin vakuuttavasti ilman koomisuuden häivääkään ja Etsijöiden Ethan Edwards lukeutuukin miehen valkokangashetkien ehdottomaan parhaimmistoon. Intiaanipäällikkö Scaria esittävä Henry Brandon on pätevä tahollaan, nuorempaa sukupolvea edustavat Jeffrey Hunter Martinina sekä Natalie Wood Debbienä (lyhyestä esilläoloajastaan huolimatta) jäävät myös hyvin mieleen. Sivuosissa nähdään John Fordin vakiokasvoja Ward Bondista Harry Carey Junioriin ja Hank Wordeniin, jonka koominen Mose-hahmo on huomattavasti hienovaraisemmin toteutettu kuin monet Fordin elokuvien vastaavat.

Toisin kuin elokuvan nykypäivänä nauttimasta asemasta voisi päätellä, ei Etsijöitä suinkaan otettu avosylin vastaan. Hyvistä kassatuloista huolimatta se ei täysin vakuuttanut kriitikoita, joista monet pitivät sitä vanhanaikaisena jäänteenä, tavanomaisena John Ford -elokuvana. Etsijöiden arvostus alkoi nousta kohisten vasta seuraavalla vuosikymmenellä, jolloin Martin Scorsesen, Steven Spielbergin ja George Lucasin kaltaiset ohjaajalupaukset ilmoittivat pitävänsä Fordin elokuvaa yhtenä parhaimmista. Suuren vaikutuksen se teki myös Paul Schraderiin, jonka käsikirjoittamassa ja Scorsesen ohjaamassa Taksikuskissa (Taxi Driver, 1976) on yllättävän paljon yhtäläisyyksiä Fordin elokuvaan. Amerikkalaisen elokuvan kävelevänä tietopankkina tunnettu Scorsese on tiivistänyt tuntonsa Etsijöihin näin:

"The dialogue is like a poetry. And the changes of expression are so subtle, so magnificent! I see it once or twice a year."

THE SEARCHERS, 1956 Yhdysvallat
Tuotanto: C. V. Whitney Pictures/Warner Bros. Tuottaja: Merian C. Cooper Ohjaus: John Ford Käsikirjoitus: Frank S. Nugent (Alan LeMayn romaanista, 1954) Kuvaus: Winton C. Hoch, Alfred Gilks Lavastus: Frank Hotaling, James Basevi, Victor Gangelin Leikkaus: Jack Murray Musiikki: Max Steiner (laulu: Stan Jones) Puvustus: Frank Beetson (miehet), Ann Peck (naiset) Äänitys: Hugh McDowell Erikoistehosteet: George Brown
Näyttelijät: John Wayne (Ethan Edwards), Jeffrey Hunter (Martin Pawley), Vera Miles (Laurie Jorgensen), Ward Bond (kapteeni, pastori Samuel Clayton), Natalie Wood (Debbie Edwards), John Qualen (Lars Jorgensen), Olive Carey (rouva Jorgensen), Henry Brandon (intiaanipäällikkö Scar), Ken Curtis (Charlie McCorry), Harry Carey Jr. (Brad Jorgensen), Antonio Moreno (Emilio Figueroa), Hank Worden (Mose Harper), Mae Marsh (nainen linnoituksessa)

Arvostelu on julkaistu alun perin DVDPlazalla 20.10.2006. 

Katsotut elokuvat: maaliskuu 2015

Brian Clemens: Kapteeni Kronos – vampyyrimetsästäjä (Captain Kronos – Vampire Hunter)
Brittiläinen kauhuelokuva, jossa vampyyrin uhriksi joutuneet ikääntyvät ja kuolevat äkisti. Paikalle kutsutaan maineikas vampyyrien metsästäjä Kronos, jolla on seuranaan kyttyräselkäinen apurinsa Grost ja matkalta mukaan otettu nuori nainen, Carla. Laiska, kömpelö, hutiloitu ja veretön – siinä tämä vampyyriseikkailu neljään sanaan tiivistettynä.

Oliver Stone: Syntynyt 4. heinäkuuta (Born on the 4th of July)
Tom Cruise esittää tositapahtumiin pohjautuvassa elokuvassa Vietnamissa halvaantunutta sotaveteraania, joka ymmärtää vasta sairaalavuoteella, kuinka maa huijasi poikansa sotaan ja alkaa käydä kampanjaa kohtalotoveriensa puolesta. Hieman turhan paatoksellinen elokuva vaikutti teininä pitkältä kuin nälkävuosi, mutta neljännesvuosisata myöhemmin katsottuna siihen osasi suhtautua hieman eri tavalla. Cruisen roolisuoritus on erittäin onnistunut.

Béla Balogh: Az obsitos
Miellyttävä unkarilainen mykkäelokuva joka muistuttaa aikakautensa tanskalaisia ja venäläisiä teoksia, mutta mieleen tulevat myös Teuvo Pakkalan sisällissotakuvaus Sotapolulla (1921) ja Aleksandr Dovženkon mestarillinen Arsenal (1929). Imre Kálmánin samannimiseen operettiin perustuva tarina sodassa kaatuvasta nuorukaisesta, jonka ystävä esiintyy hetken aikaa hänenä, on taitavasti ja tasapainoisesti kerrottu.

Grigori Stabovoi: Kaksi päivää (Dva dnja)
Ukrainan sisällissotaan sijoittuva draama kertoo iäkkäästä talonmiehestä, joka saa huomata kiittämättömyyden olevan maailman palkka ja hyvien tekojen arvottomia. Kamarielokuvamaisen intiimissä elokuvassa on dokumentaarista uskottavuutta ja näytelmäelokuvan juonenkäänteitä. Elokuva menestyi hyvin myös kansainvälisesti.

A. W. Sandberg: Ilveilijä (Klovnen)
Aiheen ensimmäistä versiota (Klovnen, 1917) näyttävämpi, ulkoisilta avuiltaan vahvaa kansainvälistä tasoa oleva elokuva. Kauniisti kuvattu, rauhallisesti etenevä ja hyvillä näyttelijöillä varustettu Ilveilijä kaatuu kuitenkin omaan suuruuteensa. Väkisinkin tulee mieleen, että Sandberg tietää tekevänsä suurta elokuvaa ja jälki on sen mukaista: lopputulos on liian hiottu ja särmätön, välitekstejä myöten jopa laskelmoidun oloinen.

Charles Giblyn: Kulkuri-prinssi (The Vagabond Prince)
Cecil B. DeMillen Kuningasten kuninkaassa (1927) Jeesuksen roolin unohtumattomasti tulkinnut H. B. Warner esittää tällä kertaa Bothalian kuningaskunnan nuorta prinssiä, joka kaipaa rakkautta elämäänsä ja päättää jättää palatsin ja sen elämän taakseen. Helppo katsoa, helppo unohtaa.

A. W. Sandberg: Klovnen
A. W. Sandbergin ensimmäinen versio sirkusmaailmaan sijoittuvasta kolmiodraamasta on vuoden 1926 uusintafilmatisointia (Ilveilijä) rosoisempi, persoonallisempi ja aidomman oloinen. Tarina on tiivis ja vaikka hahmot jäävät jälkimmäistä versiota ohuemmiksi, ei mitään oleellista jää puuttumaan. Valdemar Psilander tekee pääroolissa hienoa työtä.

Michael Cimino: Portti ikuisuuteen (Heaven’s Gate)
Johnson Countyn karjasotaa on väritetty ja muunneltu elokuvallisesti sopivammaksi, mutta se ei poista tosiasiaa, että Ciminon suurwestern on yksi kaikkien aikojen hienoimmista lännenelokuvista. Kuluissa ei säästelty, minkä ansiosta 1800-luvun loppupuolen Yhdysvallat vaikuttaa juuri niin aidolta kuin oli tarkoituskin – tuotantoyhtiötä se ei kuitenkaan pelastanut, sillä tämän elokuvan myötä United Artists meni konkurssiin. Viiden tähden valio.

Clint Eastwood: American Sniper
Kaikkien aikojen parhaan amerikkalaisen tarkka-ampujan tarina valkokankaalle siirrettynä. Irakin sodassa ”kunnostautuneen” Chris Kylen tarinassa ei hurskastella saati kiihkoilla, vaan näytetään yksinkertaisesti mitä sota tekee sotilaalle, olipa tämä kuinka pätevä ja vakaamielinen tahansa. Bradley Cooper sopii nimirooliin loistavasti. Eastwoodin ehyimpiä ohjaustöitä.

Jörn Donner: Armi elää!
Mikkelin Kinolinnassa katsomani moderni metaelokuva Marimekon perustajasta ja luojasta, Armi Ratiasta. Minna Haapkylä tekee pääroolissa hienoa työtä, mutta kokonaisuus ei jaksa aivan loppuun asti: muutama minuutti lopusta pois ja naps, käsissä olisi ensiluokkainen elokuva. Tällaisenaankin toki piristävämpi kuin suurin osa kotimaisista tuotannoista. Kannattaa katsoa.

Ivan Kavaleridze: Perekop
Avantgardistinen kuvaus Ukrainan sisällissodasta. Kuvat ovat vaikuttavia, mutta niiden välinen yhteys ei toimi aina parhaalla mahdollisella tavalla. Kun ukrainalaismies pyytää nuorta sotilasta palaamaan Euroopan kanssa, teos muuttuu profeetalliseksi.

Alfred Lind: Den flyvende cirkus (engl. The Flying Circus)
Kertomus kaupungin pormestarin tyttäreen rakastuneesta nuorallakävelijästä, joka toteuttaa kertakaikkisen hullun trapetsinäytöksen todistaakseen rakastettunsa isälle olevansa tämän tytön arvoinen. Hillitysti ja huolitellusti rakennetussa draamassa on jännitystä, romantiikkaa sekä toimiva loppuhuipentuma. Lili Beck näyttelee sirkusryhmän äkkipikaista romanikaunotarta.

Tommy Lee Jones: The Homesman
Hilary Swank ja Tommy Lee Jones ovat keskilännestä Iowaan matkaava parivaljakko, joiden tarkoituksena on viedä kolme henkisesti häiriintynyttä naista takaisin turvallisiin oloihin pois ankealta preerialta. Maalauksellisen kaunis ja hienosti näytelty, mutta tarinaltaan turhankin verkkaisesti etenevä lännenelokuva.

Bud Boetticher: Pettämätön pistooli (The Tall T)
Randolph Scott esittää entistä karjatilan päällysmiestä, joka on vetäytynyt leipätyöstään ja kasvattaa nyt karjaa omalla tilallaan. Hän jää epäonnekkaiden sattumien seurauksena postivaunuryöstäjien vangiksi, eikä tilanteesta ole pakotietä kuin aseita käyttämällä. Reilusti alle puolitoistatuntinen western ei käytä aikaa jahkailuun, vaan juoksuttaa tapahtumat nopeasti ja kursailematta ruudulle – silti tästä ei puutu yhtään mitään. Ei mikään klassikko, mutta loistavaa ajanvietettä kuitenkin.

Alfred Lind: Bjørnetæmmeren (engl. The Bear Tamer)
Kiertävään sirkukseen kiinnitetään karhunkesyttäjä, joka rakastuu ryhmän romanikaunottareen. Pian vietetään häitä, mutta ei aikaakaan kun tuore morsian alkaa vilkuilla muita miehiä. Napakka ja tyylikäs tanskalaisdraama maan elokuvan suuruuden vuosilta.

Klaus Härö: Miekkailija
Viron Haapsaluun sijoittuva tosipohjainen tarina KGB:tä pakoilevasta neuvostoliittolaisesta nuorukaisesta, joka perustaa uuteen kotikaupunkiinsa miekkailuseuran ja johdattaa valmentajana sen Neuvostoliiton mestaruuteen. Niukasti toteutettu, vähäeleinen ja hahmoihinsa tukeutuva draama ei yllä aivan Härön parhaiden teosten rinnalle, mutta on silti nautittava ja katsojaa syvältä koskettava elokuva. Erityismaininnan Härö ansaitsee erinomaisesta lasten ohjaamisesta: heidän roolisuorituksissaan ei ole mitään teennäistä tai ylituotettua.

A. W. Sandberg: Hermoromahduksen partaalla (Nedbrudte Nerver)
Väärinkäsitykset ja virhetulkinnat saavat aikaan todellisen sekasotkun, johon Dagens Expressin kunnianhimoinen rikostoimittaja Erik Brandt uppoaa kaulaansa myöten. Sandberg esittelee teoksessaan kuin ohimennen 1910-luvun rantamuotia, sanomalehden tekoa, stop motion -animaatiota ja elokuvantekoa. Näppärä ja varsin hauska rikospala.

Katsotut elokuvat: helmikuu 2015

Sergei Paradžanov: Menneitten sukupolvien varjot (Teni zabytyh pedkov)
Ensimmäinen näkemäni Paradžanovin elokuva ja täytyy heti todeta, ettei näitä kannata väsyneenä katsella. Armenialaisohjaajan kansainvälinen läpimurto, vuonna 1964 valmistunut Menneitten sukupolvien varjot kertoo nuoresta Ivanista, jonka rakastettu kuolee ja mies vaipuu masennukseen. Ivan löytää myöhemmin uuden morsiamen, mutta onni tuntuu välttelevän häntä. Värikylläinen ja omaperäinen teos ei ottanut mukaansa missään vaiheessa, joten pettymykseksihän tämä muodostui.

Billy Wilder: Poikamiesboksi (The Apartment)
Jack Lemmonin esittämä poikamies lainaa asuntoaan edustamansa yhtiön pomoille. Homma toimii kuin rasvattu aina siihen saakka kunnes hän saa tietää firman johtajan pelehtivän hänen ihastuksensa kanssa. Tragikoominen, katsojaa puhutteleva elokuva, jonka finaali on ihastuttava. Näyttelijäkaarti on loistava.

Joseph De Grasse: The Old Swimmin’ Hole
True Heart Susien, Tom Sawyerin ja Sukunsa sankarin kaltaisten teosten varjoon jäänyt kaunis kesäinen maaseutukuvaus on tyylipuhdasta Americanaa parhaimmillaan. Charles Rayn esittämä Ezra nauttii ennemmin kalastamisesta ja omenavarkaissa käymisestä kuin koulunkäynnistä, vaikka sekin pitäisi hoitaa. Tarina on kerrottu ilman varsinaisia välitekstejä, mutta kieltämättä niistä olisi ollut muutamissa kohdin hyötyä. Viehättävä pieni elokuva.

William A. Seiter: Jazzikuningatar (Why Be Good?)
Miljonääripoikamiehen ja työläistytön välinen romanssi on tosielämässä erittäin epätodennäköinen, mutta elokuvissa arkipäivää – siksi William A. Seiterin ohjaamaa Jazzikuningatarta katsoessa tulee nopeasti mieleen, kuinka usein tämä kaikki on nähtykään. Siitä huolimatta elokuva toimii, eikä vähiten päätähtiensä Colleen Mooren ja Neil Hamiltonin keskinäisen kemian ansiosta. Myös sivuosat ovat hyvin roolitettuja ja etenkin Bodil Rosing ihastuttaa elämää ymmärtävänä perheenäitinä.

Terence Fisher: Dracula (Horror of Dracula)
Hammerin Dracula-saagan ensimmäinen edustaja on tunnelmallinen, väreissä kylpevä kauhistelu. Christopher Leen esittämä vampyyrikreivi on tyylikkäintä mitä valkokankaalla on nähty, mutta muilta osin tämä teos ei mielestäni pääse Tod Browningin vuoden 1931 version tasolle. Loppukamppailu ja Draculan tuho ovat edelleenkin hienoa katsottavaa.

Jevgeni Bauer: Pariisin kuningas (Korol Pariža)
Tsaarinajan venäläismestarin viimeinen elokuva on lohduton kuvaus maailmasta, jossa köyhät uskovat sielun puhtauteen, rakkauteen ja työhön, vetelehtivä yläluokka puolestaan rahaan ja huvitteluun. Heidän maailmassaan naiset ovat orjia ja miehet vihollisia. Moraalia ei ole, vaan kaikki on kaupan: tärkeintä on se, kenellä on eniten rahaa ja sen myötä myös valtaa. Säilyneessä esityskopiossa ei ollut alkujaan välitekstejä, joten sellaiset lisättiin vuoden 2008 restauroinnin ohessa. Ratkaisu ei ole mielestäni onnistunut, sillä välitekstien runsaus vaikuttaa häiritsevästi elokuvan rytmitykseen ja kerronnan intensiteettiin.

Sergei Eisenstein: Iivana Julma I – II (Ivan Groznyj I – II)
Eisensteinin mahtipontinen, oopperamainen ja tyylitelty kertomus tsaari Iivana IV:n elämästä ja teoista. Elämää suurempi elokuva.

Friedrich Ermler & Eduard Johanson: Katkan valkoiset omenat (Katka – bumazhnyi ranet)
Katka on maalta suurkaupunkiin muuttanut nuori tyttö, joka on tullut raskaaksi ja yrittää ansaita elantoaan omenoita myymällä. Vadka on nuori intelligentti, joka on lupautunut auttamaan Katkaa tämän arjen pyörittämisessä. Heidän elämäänsä sekoittaa Semka, pikkurikollinen, jolla on ollut suhde Katkaan, mutta on sittemmin saanut väistyä naisen elämästä. Tyylikkään yksinkertainen kuvaus NEP-ajan Leningradista ja sen työläisistä.

Roy Ward Baker: Legend of the 7 Golden Vampires
Tissejä, vampyyrejä, kung-fua ja kiinalaismiehen hahmon ottanut kreivi Dracula. Älytön elokuva.

Holger-Madsen: Evangeliemandens liv
Tanskalaisen mykkäelokuvan päähenkilö on entinen vanki, joka on sittemmin löytänyt pelastuksen ja ryhtynyt saarnaajaksi. Hänen puheensa ja elämäntarinansa herättävät toivonkipinän eräässä pikkurikollisessa, joka yrittää vaimoineen päästä elämän syrjään takaisin kiinni. Tarina on tuttuakin tutumpi, mutta Holger-Madsen onnistuu välttämään pahimmat kliseet ja sudenkuopat, eikä sorru myöskään hurmehenkiseen moralisointiin hyveellisten elämäntapojen puolesta. Elokuvaan kuvattiin erilaisia lopetuksia ulkomaan markkinoita varten.

John S. Robertson: Elämän valhe (The Single Standard)
Yleismaailmallisia totuuksia rakkauden pelisäännöistä alleviivaava Greta Garbo -elokuva on näennäisen rohkea, mutta lopussa hahmonsa tiukasti aloilleen asettava kertomus nuoresta naisesta ja hänen elämästään. Heikkouksistaan huolimatta viihdyttävä elokuva, joka miellyttänee ainakin kaikkia Garbo-faneja.

William Goodrich: Ravintolatyttö (The Red Mill)
Lämminhenkinen ja nokkela tuhkimotarina hollantilaisessa tavernassa työskentelevästä piikatytöstä, joka yrittää tehdä vaikutusta unelmiensa mieheen ja samalla saada pormestarin tyttären naimisiin haluamansa miehen kanssa. Elokuvan huumori toimii kauttaaltaan mainiosti ja Arbuckle varioi onnistuneesti vuosikymmenen takaista kaivogagiaan. Pääosaa esittävä Marion Davies osoittaa olevansa mainio komedienne ja siksi onkin sääli, että William Randolph Hearst halusi rakastajattarestaan ennemmin draamanäyttelijän, vaikka Daviesillä oli paljon paremmat edellytykset muunlaisiin elokuviin.

Taneli Mustonen: Luokkakokous
Kolmen miehen viikonloppuun sijoittuva porsastelufarssi, joka ei käytä kuin promillen mahdollisuuksistaan. Meno on löysää ja kohtaukset toisistaan irrallisia, näyttelijäkolmikko on vaatimaton – radiopersoona Jaajo Linnonmaa edustaa tällä saralla elokuvan parasta antia – ja juoni olematon. Siitä huolimatta elokuva rikkoo katsojaennätyksiä, vaikka (julkisesti) kehuviin tahoihin en ole liiemmin törmännyt. Yhden katselukerran – jos senkään verran – tuttavuus.

Samuel Fuller: Teräskypärä (The Steel Helmet)
Viikossa kirjoitettu, kymmenessä päivässä kuvattu ja minimaalisella budjetilla toteutettu sotaelokuvaklassikko kertoo Korean sodassa toimivista amerikkalaissotilaista, päähenkilönään komppaniastaan ainoana eloon jäänyt kersantti Zack. Fullermaisen tiivis ja toimiva elokuva, jossa on tietynlaista Ed Wood -henkeä halpoine lavasteineen ja studiokohtauksineen. Siitä huolimatta tutustumisen arvoinen elokuva, jonka pariin tulen palaamaan pian uudelleen.

Thomas Vinterberg: Jahti (Jakten)
Kehuttu tanskalaisdraama päiväkodin työntekijästä, joka saa niskaansa pedofiliasyytteet ja koko pikkukaupungin vihat. Idea on hyvä, mutta toteutus tökkii: hysteria leviää aivan liian äkkiä ja laajalle, kukaan ei ota selvää väitteiden todenperäisyydestä, kukaan ei halua kuulla mitä syytetyllä on sanottavanaan. Lopun yllätyskäänne on kliseisyyden huippu, eikä lainkaan toimiva sellainen. Mads Mikkelsen on erinomainen ja Fanny-koira edustaa elokuvan sympaattisempaa osastoa.

Viheltävät luodit

"Kalifornian kullankaivajien aika on ohi. On liikemiesten aika."

Steve Judd on entinen liittovaltion sheriffi, joka vanhoilla päivillään on siirtynyt kuljettamaan kultaa kaivosyhtiöiltä pankkeihin. Gil Westrum on entinen lainvalvoja hänkin, joka sittemmin on siirtynyt viihdetaiteilijan ammattiin: hän haastaa halukkaita tarkkuusammuntaan ja kertoilee siinä samalla tarinoita villin lännen ajoilta.

Judd ja Westrum tapaavat monen vuoden jälkeen, kun ensin mainittu tarvitsee apua vaaralliselle kullanhakumatkalle vuoristoon. Westrum suostuu ystävänsä avunpyyntöön ja värvää kaksikon avuksi nuoren apulaisensa Heck Longtreen. Pian kolmikon matkaan lähdön jälkeen seurueeseen liittyy mukaan vielä uskovaisen isänsä luota karannut Elsa Knudsen, joka on matkalla Coarse Goldin kaivoskaupunkiin mennäkseen siellä naimisiin paikallisen mainarin kanssa.
       
1960-luvulle astumisen myötä amerikkalainen western koki kolmannen muutoksen lajityypin historiassa. Ensimmäistä kertaa tämä oli tapahtunut James Cruzen Karavaanin (The Covered Wagon, 1923) myötä, jolloin tämän hienon länteen matkaavista uudisasukkaista kertovan elokuvan myötä yksiulotteiset liukuhihnawesternit saivat hetkeksi vaipua unholaan kunnianhimoisempien länneneeposten tieltä. John Fordin Hyökkäys erämaassa (Stagecoach, 1939) toimi puolestaan suunnannäyttäjänä "aikuismaisemmalle" westernille, jonka kulta-aika kestikin seuraavat kaksikymmentä vuotta. Mutta kun maksava yleisö alkoi vähitellen kyllästyä romantisoituihin lännentarinoihin samaan aikaan kun genren vanhat ohjaajasuuruudet alkoivat lopetella elokuvantekoaan, oli aika keksiä jotain uutta. Western astui melankolisempaan ja monien mielestä myös realistisempaan suuntaan uuden ohjaajasukupolven myötä. Yksi uudenlaisen westernin taitajista oli Sam Peckinpah, jonka ensimmäinen kuuluisa elokuva, Viheltävät luodit (Ride the High Country, 1962) lukeutui lapsuuteni suosikkielokuviin.

Viheltävät luodit on Peckinpahille ominaiseen tapaan kertomus villin lännen murroksen aikakaudesta, jossa vanha länsi alkaa olla vain kaukainen ajanjakso veteraanien muistoissa. Automobiili tekee tuloaan, lakia ja järjestystä ylläpitävät sheriffit ovat vaihtuneet katuja partioiviksi konstaapeleiksi ja muutenkin sivistys on ulottamassa lonkeroitaan kaikkialle. Tarinan ikääntyneet lännenmiehet yrittävät selviytyä uusiutuvassa, heille vieraassa maailmassa ja opettaa siinä sivussa nuoremmalle sukupolvelle vanhan ajan hyveitä ja ajatuksia. Ulkoasultaan elokuva on erittäin kaunis ja syksyisestä Inyonin kansallispuistosta on saatu tallennettua monia silmiä hivelevän hienoja otoksia. Viheltävät luodit on erittäin tyylikkäästi tätä aikakautta käsittelevä lännenelokuva.

Viheltävät luodit oli kuitenkin myös jotain uutta ja erilaista. Se on villin lännen myyttejä ja sen ylväitä sankaritarinoita hanakasti ravisteleva teos, aivan kuten Clint Eastwoodin Armoton (Unforgiven, 1993) kolme vuosikymmentä myöhemmin. Tarinan päähenkilöt ovat tavallisia miehiä, joita ikä on alkanut painaa eikä täysin ilman seurauksia. Elsan isä ei suinkaan ole vanhoille westerneille ominaiseen tapaan ylväs, vaan sairaalloisen mustasukkaisesti tytärtään suojeleva uskon mies. Yleensäkin kaikki perinteiset lännenelokuvan lainalaisuudet romutetaan siinä määrin, että elokuvaa voisi helposti pitää satiirina vanhoista Hollywood-klassikoista, mikäli ei tuntisi Peckinpahin tuotantoa ja mieltymyksiä.
       
Elokuvan mieleenpainuvin kohtaus on häät, jotka ovat usein westerneissä tapahtumista pyhimmät, ryhmän yhteen kokoava tilaisuus, jossa kaikki ovat ystäviä keskenään samalla kun laulu soi ja viski virtaa. Viheltävien luotien häistä on arvokkuus kaukana. Ne pidetään halvassa mainaribordellissa juopon tuomarin toimiessa vihkijänä, kaasona on bordellin omistaja ja morsiusneitoina ryhmä prostituoituja. Hääyökään ei ole mieleenpainuva kokemus morsiamelle ainakaan perinteisessä merkityksessä, se nimittäin päättyy joukkoraiskausyritykseen.

Näyttelijäkaarti on valittu erittäin onnistuneesti. Vanhat konkarit Joel McCrea ja Randolph Scott kantavat roolinsa arvokkaasti ja onnistuvat välittämään katsojalle hyvin roolihahmojensa haurauden sekä uusien aikojen mukanaan tuoman epävarmuuden. Viheltävät luodit jäi Scottin uran viimeiseksi näyttelijätyöksi, McCrea sen sijaan esiintyi vielä muutamassa elokuvassa ennen jäämistään eläkkeelle vuonna 1976. Ron Starr Longtreena ja Mariette Hartley Elsana kantavat roolihahmonsa onnistuneesti hekin, vaikka Starrin näyttely vaikuttaakin alussa hivenen kömpelöltä. Sivuosista kannattaa mainita James Drury ja Warren Oates Hammondin veljeskatraan jäseninä.

RIDE THE HIGH COUNTRY, 1962 Yhdysvallat
Tuotanto: Metro-Goldwyn-Mayer Tuottaja: Richard E. Lyons Ohjaus: Sam Peckinpah Käsikirjoitus: N. B. Stone Jr., Sam Peckinpah, Robert Creighton Williams Kuvaus: Lucien Ballard Lavastus: Leroy Coleman, George W. Davis Leikkaus: Frank Santillo Maskeeraus: William Tuttle (meikit), Mary Keats (hiukset) Musiikki: George Bassman Äänitys: Franklin Milton
Näyttelijät: Randolph Scott (Gil Westrum), Joel McCrea (Steve Judd), Mariette Hartley (Elsa Knudsen), Ron Starr (Heck Longtree), Edgar Buchanan (tuomari Tolliver), R. G. Armstrong (Joshua Knudsen), Jenie Jackson (Kate), Warren Oates (Henry Hammond)

Arvostelu on julkaistu alun perin DVDPlazalla 9.5.2006.

Katsotut elokuvat: tammikuu 2015

Lowell Sherman: Vaarallinen kaunotar (She Done Him Wrong)
Hieno Mae West -komedia, jossa kaksimielisyyksiä laukova tähti yrittää iskeä Cary Grantin esittämää pelastusarmeijan työntekijää. Ongelmia ilmenee, kun paikalle saapuu hänen entinen miesystävänsä, vankilasta karannut rikollinen. Ensimmäinen näkemäni Westin elokuva, toivottavasti ei kuitenkaan viimeinen.

Cristian Mungiu: Yli vuorten (Dupa dealuri)
Nuori saksalaistyttö muuttaa ystävättärensä luo romanialaiseen luostariin. Heidän ajatusmaailmansa ovat viime tapaamisten jälkeen muuttuneet täysin toistensa vastakohdiksi ja kun tähän lisätään vielä tulokkaan vaikeudet sopeutua luostarin sääntöihin ja askeettiseen elämään, ovat konfliktit arkipäivää. Upea elokuva, jolla Mungiu vahvistaa asemiaan eurooppalaisten elokuvantekijöiden aatelissa.

Satyajit Ray: Koti ja maailma (Ghare baire)
Intialaismestarin myöhäisempää tuotantoa, kertomus rikkaasta miehestä, joka ottaa entisen toisinajattelijaystävänsä kotiinsa asumaan ja antaa tämän vielä toimia vallankumouksellisten ajatustensa levittäjänä, vaikka huomaakin niiden turmiollisen vaikutuksen paikallisiin asukkaisiin ja heidän käyttäytymiseensä. Poliittisen ilmapiirin kiristyminen, hyväksikäyttö ja oman aseman väärinkäyttö ovat vahvoja teemoja Rayn elokuvassa, joka on ajaton niin sisällöltään kuin toteutukseltaankin.

Alan J. Pakula: Presidentin miehet (All the President’s Men)
Dustin Hoffman ja Robert Redford esittävät Watergate-skandaalia tutkivia lehtimiehiä hienossa poliittisessa trillerissä.

Peter von Bagh: Muisteja
Edesmenneen elokuvaprofessorin ja kulttuurivaikuttajan haikea ja ihastuttavan lämminhenkinen kuvaus lapsuutensa kotikaupungista Oulusta. Elokuvaa katsoessa tulee eittämättä mieleen, että siinä puhuu elämänsä kanssa sinut oleva henkilö.

Cecil B. DeMille: Simson & Delila (Samson and Delilah)
Kertomus väkivahvasta Simsonista, jonka kuvankaunis Delila huijaa kertomaan voimiensa salaisuuden ja toimittaa tämän sitten roomalaisten kynsiin – vain huomatakseen rakastavansa Simsonia niin paljon, että antaa tälle mahdollisuuden kostaa nöyryyttäjilleen. Raamattuspektaakkeleiden mestarin taidonnäyte on hivenen hidastempoisempi ja vaatimattomampi kuin muistin, mutta silti viihdyttävä. Hedy Lamarr on vetävämmän näköinen kuin koskaan.

Urban Gad: S1
Militarismidraama, jossa Asta Nielsenin esittämän nuoren naisen isä ja rakastaja käyvät kisaa valmisteilla olevan sotilaslentokoneen omistusoikeuksista. Varsin vaatimaton tarina onnistuu tallentamaan kauniita tuokioita viimeisestä sotaa edeltävästä kesästä, joskin elokuvan viimeinen väliteksti, jonka mukaan ”isänmaan onni on kaikkien onni”, on näin jälkikäteen tarkasteltuna hyvin pahaenteinen.

Frances Marion: Rakkauden merkkituli (The Love Light)
Epätyypillisen rohkea Mary Pickford -elokuva kertoo italialaisesta naisesta, jonka elämään maailmansota ja ihmisten kaksinaamaisuus vaikuttavat dramaattisesti. Ulkoisilta avuiltaan yhtä tyylikäs kuin seuraavana vuonna valmistunut Terhakka Mary, mutta sisällöltään huomattavasti vaatimattomampi.

Don Siegel: Likainen Harry (Dirty Harry)
Clint Eastwood metsästää sarjamurhaajaa ja laukoo unohtumattomia one-linereita kivikovassa toimintaelokuvassa, joka kuuluu jokaisen elokuvia vähänkään aktiivisemmin seuraavan katselulistalle. Feel lucky punk?

Howard Hawks: Punainen virta (Red River)
Hawksin ensimmäinen western on Kapina laivalla -tarinaa mukaileva karjanajokuvaus, jossa vastakkain nousevat menneen ajan despoottimainen hallitsemistyyli ja pehmeämmät, modernit toimintatavat. Hienoja roolisuorituksia, pyssynpaukuttelua, draamaa, vauhdikkaita toimintakohtauksia, tähtinäyttelijöitä – Hawksin länkkärissä on kaikkea, mitä kunnon länkkäriltä vaaditaan.

D. W. Griffith: Tähtilipun voitto (The Girl Who Stayed at Home)
Mestariohjaajan vaatimaton sotaelokuva henkilöistä, joiden elämään maailman myllerrykset vaikuttavat tavalla tai toisella. Ei yllä edellisvuonna valmistuneen Maailman sydämet -teoksen tasolle. Clarine Seymour, Carol Dempster ja Tully Marshall ovat tämän elokuvan parasta antia. Propagandaelokuvaa arvosteltiin siitä, että se näyttää saksalaiset liian hyveellisessä valossa.

Clarence Badger: Rahat tai henki (Hands Up!)
Vauhdikas sisällissotakomedia, jossa Raymond Griffithin esittämän etelävaltiolaisen agentin on saatava haltuunsa pohjoisen hallussa olevan kultakaivoksen lähetykset, muuten etelä häviää sodan. Viimeinen kuva on nerokas.

Samuel Fuller: Yksinäinen seikkailija (I Shot Jesse James)
Mielenkiintoinen elokuva Jesse Jamesin ampuneesta Bob Fordista ja siitä mitä hänestä tuli ”urotekonsa” jälkeen.

Jevgeni Tservjakov: Minun poikani (Moi syn)
Yksinkertaisista lähtökohdista kasvava mykkädraama on paitsi pienten yksityiskohtien tarkkaa näytöstä, myös hiljaisuuden elokuvaa: sanomattomia sanoja, tukahdutettuja tunteita, sisimmän myllerrystä. Gennadi Mitsurin ja Anna Sten ovat rooleissaan loistavia. Mestariteos.

Eduard Johanson / Ioganson: Tasavallan kruununprinssi (Naslednyi prins respubliki)
Komedia äidistä, isästä, vauvasta ja sen haltuunsa saavista poikamiehistä on aikaan ja paikkaan sitoutumaton elokuva, jonka hauskuus syntyy yksinkertaisista asioista ja ihmisten käytöksestä. Johanson kuoli Leningradin piirityksessä vuonna 1942.

Samuel Fuller: Uhkapeliä Arizonassa (The Baron of Arizona)
Vincent Price pelaa huolella rakentamaansa vilunkipeliä ja pyrkii saamaan väärennösten avulla haltuunsa koko Arizonan territorion. Hieman pitkästyttävä, mutta aiheeltaan positiivisen poikkeava elokuva.

Alejandro González Iñárritu: Birdman
Viihdyttävä, joskin hahmoiltaan kovin stereotyyppinen kertomus entisestä elokuvatähdestä, joka tekee näytelmää Broadwaylla. Elämän ilot ja surut, mennyt ja tuleva käydään läpi ennen ensi-iltaa. Fantasiaelementit ovat mielestäni turhia, mutta kokonaisuutena Birdman on toistaiseksi näkemistäni Iñárritun elokuvista paras. Michael Keaton on pääroolissa mainio.

Roman Polanski: Inho (Repulsion)
Catherine Deneuve esittää unohtumattomasti Carolia, miesten läheisyyttä kammoavaa nuorta naista, joka ryhtyy hirmutekoihin mielenterveytensä järkkyessä. Polanski kuvaa naisen pahenevaa ahdistusta loisteliaasti käyttäen hyväkseen peilejä, häiriintyneitä kamerakulmia ja erikoista äänimaailmaa. Gilbert Taylorin kuvaus on mestarillista. Polanskin paras elokuva.

Punainen virta

Howard Hawksin Rio Bravo (1959) on ollut papereissani aina se kaikkein suurin western – ja jos tarkkoja ollaan, yksi kaikkein suurimmista elokuvista ylipäätään – mutta sen ympärillä ei ole koskaan ollut Punaisen virran (Red River, 1948) kaltaista myyttistä sädekehää. Syykin on selvä: tätä Peter von Baghin Elämää suuremmissa elokuvissa esittelemää lännenklassikkoa ei esitetty televisiossa kuin ani harvoin ennen vuosituhannen vaihdetta ja kun kotimaista julkaisuakaan ei ollut, joutui tavallinen katsoja vain tyytymään kohtaloonsa. Sittemmin tilanne on parantunut huimasti ja Punaisen virran ihaileminen käy teräväpiirtoformaatilta kotisohvalla löhöillen – joskin olen ehdottomasti sitä mieltä, että tämän elokuvan ainoa oikea katseluympäristö on elokuvateatteri.

Kaksi vuosikymmentä elokuvia jo tuolloin ohjanneen Hawksin debyyttiwestern on paitsi suurta lännenelokuvaa, myös kertomus kansakunnan rakentamisesta ja maailmankuvan laajenemisesta: kotinurkat eivät ole enää tarpeeksi, menestystä saavuttaakseen on matkustettava pidemmälle kuin koskaan aiemmin. HMS Bountyn kapinaa (1789) varioivat tapahtumat on sijoitettu preerialle, merimiehet vaihtuneet kuudestilaukeavia kantaviksi karjapaimeniksi, kapteenin ja perämiehen välinen konflikti isän ja kasvattipojan väliseksi. Näistä aineksista syntyy nautittava western, josta ei puutu mitään mitä tällaiselta elokuvalta sopii odottaa ja vaatia.

Punainen virta kertoo omasta karjatilasta uneksivasta Thomas Dunsonista (John Wayne), joka kesken karavaanimatkan suuntaa ystävänsä Grootin (Walter Brennan) kanssa omille poluilleen. Lähtiessään hän hyvästelee naisensa ja antaa tälle muistoksi rannerenkaan luvaten palata hakemaan häntä, kun on saanut karjatilansa rakennettua. Samana iltana intiaanit hyökkäävät miesten kimppuun ja Dunson huomaa yhden tappamansa intiaanin ranteessa tutun rannerenkaan. Nainen on kuollut ja unelma yhteisestä tulevaisuudesta sirpaleina.

Neljätoista vuotta myöhemmin Dunsonilla on valtava karjatila. On suuren karjanajon aika, jota varten hän palkkaa kaikki kynnelle kykenevät karjanajajat painottaen, ettei kenelläkään ole oikeutta jättää työtä kesken, olipa tilanne kuinka paha tahansa. Tuekseen hän saa Grootin ja kasvattipoikansa Matthewn (Montgomery Clift). Tuhannen mailin mittainen karjanajo alkaa hyvin, mutta vähitellen Dunsonin diktaattorimainen johtamistyyli aiheuttaa eripuraa miehistössä ja Matthewn on aika ottaa ohjat käsiinsä.

Punainen virta on yhtä aikaa sekä suurta spektaakkelia että intiimiä, elämänmakuista draamaa. Päähenkilöt ja heidän persoonansa on luotu huolella ja tarinan konfliktit ovat vääjäämättömiä seurauksia aiemmista tapahtumista. Vaatimattomista lähtökohdista menestykseen nousseen Dunsonin elämä on ajautunut itse rakennettuun kuplaan, jossa nähdään vain omien tekojen oikeellisuus ja josta ei ole ulospääsyä – hän on kuin villin lännen Charles Foster Kane. Vastapuolenaan Dunsonilla on pehmeämpi ja sopeutuvampi Matthew, joka on tekijämiehenä kuitenkin aivan samaa tasoa – hän vain uskoo asioiden toimivan vähemmillä konflikteilla. Jos haluaa linkittää elokuvan sisällön poliittisiin tapahtumiin, voi siinä helposti nähdä kaikuja toisen maailmansodan jälkeisten yhteiskuntien jälleenrakentamisesta ja tulevista linjanvedoista.

Vaikka Punainen virta tarjoaa monia nautittavia kohtauksia aina vauhdikkaista karjanajojaksoista syvällisiin keskustelutuokioihin, pidän elokuvan kauneimpana tuokiona viimeistä aamua Red River D:n ranchilla. Kaikki on valmista lähtöön ja Dunson katsastaa tilanteen vielä kerran. Kamera panoroi täydet 360 astetta esittäen tilanteen koko komeudessaan. Jotain aiemmin kokematonta on alkamassa, miehet odottavat vain johtajansa käskyä lähteä liikkeelle. Kohtauksessa on mielestäni hyvin paljon samanlaista legendan tuntua kuin John Fordin samana vuonna kuvaaman Aavikon lain (My Darling Clementine, 1946) kuuluisassa aamunkoitteessa juuri ennen O. K. Corralin tulitaistelun päivää.

Hawksin tiedetään suunnitelleen Gary Cooperia Thomas Dunsonin rooliin, mutta päätyneen sitten Wayneen. Valinta on onnistunut, sillä Waynen roolisuoritus on yksi hänen uransa suurimmista. Dunsonin hahmosta olisi voinut helposti tehdä yksiulotteisemman tyrannin, mutta Wayne onnistuu esittämään tämän ristiriitaisena, kovasta ulkokuoresta huolimatta herkkänä ja hyvin yksinäisenä hahmona. Ensimmäisen Hollywood-roolinsa tehnyt Montgomery Clift kantaa myös roolinsa kunnialla ja sopii kuin nakutettu Waynen rinnalle, vaikka tämä nuorukaisen lahjoja alkuun epäilikin. Heidän välissään seisoo Walter Brennanin unohtumattomasti tulkitsema Groot, avarakatseinen tarkkailija ja järjen ääni, jolla on rohkeutta sanoa Dunsonille asiat kuten ne ovat. Sivuosissa nähdään monia Fordin elokuvista tuttuja kasvoja (Hank Worden, Harry Carey, Harry Carey Jr., Joanne Dru).

Itsenäisenä tuottajana toiminut Hawks kohtasi kuvausten jälkeen vastoinkäymisiä, sillä levitysongelmat United Artistsin kanssa viivästyttivät elokuvan ensi-iltaa yli vuodella. Tämän lisäksi hän joutui riitelemään vanhan yhteistyökumppaninsa Howard Hughesin kanssa, jonka mielestä Hawks oli plagioinut kohtauksia hänen elokuvastaan Lainsuojaton (The Outlaw, 1941). Kaikki kääntyi lopulta lähestulkoon parhain päin ja Punaisesta virrasta tuli yksi ilmestymisvuotensa suurimmista menestyksistä. Lännenelokuviin yleensä varsin nuivasti suhtautuva Elokuva-akatemia asetti Punaisen virran ehdolle kahteen Oscar-palkintoon (käsikirjoitus, leikkaus), joista se ei tosin voittanut kumpaakaan. Hawks kertoi myöhemmin elokuvan tekemisen olleen tuhatpäisen karjalauman kanssa sen verran raskasta, että päätti keskittyä vastedes työskentelemään vain ihmisten kanssa.

RED RIVER, 1948 Yhdysvallat
Tuotanto: Monterey Productions/United Artists Tuottajat: Charles K. Feldman, Howard Hawks Ohjaus: Howard Hawks Käsikirjoitus: Borden Chase, Charles Schnee (Chasen jatkokertomuksen “The Chisholm Trail” pohjalta) Kuvaus: Russell Harlan Lavastus: John Datu Arensma Leikkaus: Christian Nyby Musiikki: Dimitri Tiomkin Tehosteet: Donald Stewart, Allan Thompson Äänitys: Richard DeWeese, Vinton Vernon
Näyttelijät: John Wayne (Thomas Dunson), Montgomery Clift (Matthew Garth), Walter Brennan (Groot Nadine), Joanne Dru (Tess Millay), Coleen Gray (Fen, Dunsonin morsian), John Ireland (Cherry Valance), Noah Beery Jr. (Buster), Harry Carey Jr. (Dan Latimer), Harry Carey (karjakauppias), Mickey Kuhn (Matthew poikana), Paul Fix (Teeler), Hank Worden (Slim)

Katsotut elokuvat: joulukuu 2014

Vittorio De Sica: Sciuscià – viattomat (Sciuscià)
Kaksi kaverusta joutuu nuorisovankilaan italialaisohjaajan koskettavassa ja hyvin rakennetussa draamassa. Nuoret näyttelijät tekevät laatutyötä ja ainoastaan loppuratkaisu jäi kaivelemaan: pitikö tämän todella päättyä näin?

Victor Sjöström: Ajomies (Körkarlen)
Ruotsalaisen mykkäelokuvan suuren mestarin kuolematon klassikko, Selma Lagerlöfin samannimiseen novelliin perustuva Ajomies on kertomus kuoleman ehdottomuudesta ja elämässä tehtyjen valintojen korjaamisesta. Kun alkoholiin mieltynyt David Holm kuolee uudenvuodenyönä, hän ei joudukaan heti tuonpuoleiseen, vaan käy sitä ennen elämänpolkunsa läpi ajomiehenä toimivan, kuolleiden sieluja keräävän ystävänsä Georgesin kanssa. Tehosteiltaan fantastinen ja tarinaltaan elämänmakuinen elokuva ei ole menettänyt vuosikymmenten saatossa rahtuakaan toimivuudestaan.

Yasujiro Ozu: Hyvää huomenta (Ohayo)
Japanilaismestarin uusintafilmatisointi mykkäklassikostaan Synnyin, mutta… (1932) kertoo kahdesta pojasta, jotka ryhtyvät mykkäkouluun, koska isä ei suostu ostamaan taloon televisiota. Pinnan alla on runsaasti myös muita merkintöjä ajankohtaisista asioista. Alkuperäinen on tummempisävyinen, enkä ole koskaan päässyt sisälle tämän elokuvan outoon pieruhuumoriin. Arkielämän kuvaus on ozumaisen tarkkaa, mutta muilta osin en pidä tätä hänen parhaiden teostensa veroisena elokuvana.

Léonce Perret: Kador kallioiden salaisuus (Le mystère des roches de Kador)
Nuoren perijättären holhooja päättää raivata tämän tieltään saadakseen naisen hallussa olevat rahat itselleen. Hänen suunnittelemansa murhayritys epäonnistuu, mutta tyttö vajoaa katatoniseen tilaan. Siitä hänet pelastaa vierasmaalainen lääkäri käyttäen psykoterapian apuna elokuvaa. Huolella toteutettu, kekseliäs rikoselokuva oli ”elokuvan ensimmäisiä kuvauksia psykoterapeuttisesta parannuksesta” (Antti Alanen).

Jean Epstein: Mauprat
Epsteinmaisen näyttävästi toteutetun historiallisen draaman kuvat ovat hengästyttävän kauniita, mutta tarinaltaan tämä historiallinen ihmissuhdedraama jää verettömäksi.

Christopher McQuarrie: Jack Reacher: Tappajan jäljillä (Jack Reacher)
Tom Cruise esittää oikeuden puolesta taistelevaa etsivää, joka ottaa tehtäväkseen syylliseksi lavastetun tarkka-ampujan maineen puhdistamisen. Kertakäyttöviihdettä, jossa toimintaa ei vedetä överiksi ja tappelukohtauksia kymmenminuuttisiksi. Cruise sopii rooliinsa mainiosti, mukana menossa myös Werner Herzog ja Robert Duvall.

Anders Nilsson: Kolmas aalto (Den tredje vågen)
Irina Björklundin esittämä sijoitusmyyjä saa vihiä miesystävänsä hämäräpuuhista ja aikoo luovuttaa tietonsa Europolille. Tämähän ei käy miehelle laatuun ja pian Irina saa kannoilleen joukon palkkamurhaajia ja rinnalleen töistä vetäytyneen poliisi Johan Falkin. Yhden katselukerran toimintaelokuva.

Akira Kurosawa: Elän pelossa (Ikimono no kiroku)
Harvemmin esille nostettu Kurosawa-elokuva kertoo sodanjälkeisessä Japanissa elävästä valimon omistajasta, joka haluaa ydinsodan pelossa muuttaa Brasiliaan. Muu perhe ei katso isännän suunnitelmia hyvällä, vaan haastaa tämän oikeuteen. Vahvasti näytelty draama on aiheeltaan niin paikallinen ja aikaan sidottu, että terävin kärki on jo tylsynyt.

Orson Welles: Kansalainen Kane (Citizen Kane)
Wellesin maailmankuulu esikoiselokuva on palapelimäinen kertomus lehtimoguli Charles Foster Kanen elämästä. Kaikin puolin loistava teos.