Mies joka kutistui

Amerikkalaisen tieteiselokuvan suuri vuosikymmen ajoittuu 1950-luvulle, teknologiakehityksen, ydinkokeiden ja avaruusmatkailun varhaisiin vuosiin. Näistä kolmesta perusasiasta saatiin aineksia kymmeniin elokuviin, joissa toistuivat samat teemat: ulkoavaruuden muukalaiset saapuivat maahan tehdäkseen selvää sen asukeista, mielipuoliset tai kokeilunhaluiset tiedemiehet loivat laboratorioissaan mitä eriskummallisimpia outouksia ja ydinkokeiden seurauksina syntyi koko joukko tuhoa ympärilleen kylväviä mutaatioita. Hienoja elokuvia löytyy joka osa-alueelta, yhtenä parhaimmista Jack Arnoldin ohjaama Mies joka kutistui (The Incredible Shrinking Man, 1957).

Jack Arnold on mielenkiintoinen nimi elokuvan historiassa. Vaikka hän ohjasi neljän vuosikymmenen aikana liki seitsemänkymmentä elokuvaa ja tv-sarjajaksoa, muistetaan hänet käytännössä ainoastaan viidestä Universalille tekemästään 1950-luvun tuotoksesta. Vieraat ulkoavaruudesta (It Came from Outer Space, 1953), Mustan laguunin hirviö (Creature from the Black Lagoon, 1954), Hirviön kosto (Revenge of the Creature, 1955) sekä Tarantula (Tarantula!, 1955) ovat saaneet toimia nyt esittelemäni elokuvan lisäksi todisteena miehen taidoista. Hyvin Arnoldin elokuvat ovat katsojiin uponneetkin, sillä mies on monin paikoin nostettu Tod Browningin, James Whalen ja Terence Fisherin rinnalle yhtenä "vanhan koulukunnan" kauhuelokuvamaestroista.
     
Elokuvan tapahtumat alkavat Tyyneltämereltä. Scott Carey on yhdessä vaimonsa Louisen kanssa purjehtimassa, kun yhtäkkiä taivaanrannasta kohoaa paksu pilvilautta. Vene kulkee pilven lävitse, joka katoaa horisonttiin yhtä nopeasti kuin mitä ilmestyikin. Tapahtuma hämmentää heitä, mutta pyyhkiytyy pian mielistä. Puoli vuotta kuluu. Eräänä päivänä töihin lähtiessään Scott tekee oudon havainnon: hän on alkanut kutistua. Lähipiiri, vaimo mukaan luettuna, pitää tapahtunutta ohimenevänä ilmiönä, mutta kun miehen muodonmuutos vain jatkuu kiihtyvällä tahdilla, joutuvat tiedemiehetkin ymmälleen.

Mies joka kutistui on piristävä poikkeus 1950-luvun tieteiselokuvien joukossa jo pelkästään lähtökohtiensakin puolesta, sillä Richard Mathesonin omaan novelliin perustuva käsikirjoitus kääntää muista elokuvista tutut lainalaisuudet päälaelleen. Siinä missä ydinkokeiden kanssa tekemisiin joutuneista henkilöistä kasvaa yleensä tarinoiden edetessä kymmenien metrien korkuisia tuhoajia, tulee kutistuvasta miehestä olemassaolonsa puolesta kamppaileva olento, joka yrittää kaikin keinoin selviytyä jokapäiväisen elämän haasteista ja oppia hyväksymään kohtalonsa. Se ei ole helppoa, mutta vähitellen mies sopeutuu tilanteeseen. Nimestään huolimatta elokuva onkin hivenen ironisesti kasvukertomus, jossa tarinan päähenkilö oppii vähitellen ymmärtämään asemansa koko maailmankaikkeudessa. Koskettava loppukohtaus jää pitkäksi aikaa katsojan mieleen.

Elokuvan toteutus on teknologiafriikeille ja tietokonetehosteiden nimeen vannoville nykykatsojille auttamattoman vanhanaikaista, mutta avarakatseisesti vanhoihin elokuviin suhtautuville se tarjoaa runsaasti ihailtavaa myös tällä saralla. Trikkikuvat, päällekkäisotokset ja eri mittakaavoihin rakennetut lavasteet luovat toimivan illuusion, jollaista ei välttämättä nykytekniikalla onnistuttaisi saavuttamaan. Tehosteissa ei ole rahtuakaan itsetarkoituksellisuutta saati näyttämisen halua, kuten valitettavan useissa nykyelokuvissa tuntuu olevan. Ne eivät myöskään jätä itse tarinaa tai sen ihmiskohtaloa taka-alalle, vaan toimivat täysin elokuvan ehdoilla.
     
Näyttelijät eivät ole suuria nimiä, mutta tämä ei tarkoita sitä, etteivätkö he suoriutuisi rooleistaan kiitettävästi. Varsinkin pääosassa esiintyvä Grant Williams on suorastaan ilmiömäinen. Hän onnistuu esittämään uskottavasti kaikkia mahdollisia tunnetiloja ilman ylisuorittamista, eikä näin ollen b-elokuville ominaisia tahattoman koomisia hetkiä synny missään vaiheessa. Randy Stuart hänen vaimonaan jää luonnollisesti hieman taka-alalle, mutta kantaa roolinsa kunnialla hänkin. Muu näyttelijäkaarti on mukana ainoastaan täydentämässä tapahtumia.

Mies joka kutistui jäi Arnoldin uran viimeiseksi menestykseksi. Vaikka hän osoittikin olevansa suvereeni tieteiselokuvaohjaaja, ei hän itse tuntenut vetoa lajityyppiä kohtaan. Vähitellen ohjaajan taso hiipui ja pian hän huomasi olevansa televisiosarjoja työstävä rutiiniohjaaja. Arnold kuoli 75-vuotiaana vuonna 1992.

THE INCREDIBLE SHRINKING MAN, 1957 Yhdysvallat
Tuotanto: Universal International Pictures. Tuottaja: Albert Zugsmith. Ohjaus: Jack Arnold. Käsikirjoitus: Richard Matheson (omasta romaanistaan). Kuvaus: Ellis W. Carter (Erikoiskuvaus: Clifford Stine). Lavastus: Alexander Golitzen, Robert Clatworthy. Leikkaus: Al Joseph. Maskeeraus: Bud Westmore, Joan St. Oegger. Optiset tehosteet: Roswell A. Hoffman, Everett H. Broussard. Äänitys: Leslie I. Carey, Robert Pritchard.
Näyttelijät: Grant Williams (Scott Carey), Randy Stuart (Louise Carey), April Kent (Clarice), Paul Langton (Charlie Carey), Raymond Bailey (tohtori Thomas Silver), William Schallert (tohtori Arthur Bramson).

Katsotut elokuvat: maaliskuu 2016

Terence Davies: Syvänsininen meri (The Deep Blue Sea)
Romanttinen, toisen maailmansodan jälkeiseen Englantiin sijoittuva brittidraama, jossa kylmettyneessä avioliitossa elävä vaimo lähtee nuoren lentäjän matkaan. Hillitty ja huolitellusti tehty, mutta tarina olisi vaatinut hitusen enemmän tunteiden paloa.

Marshall Neilan: Kaikki hauska kielletty (Rebecca of Sunnybrook Farm)
Mary Pickfordin ihastuttava mykkäelokuva viime vuosisadan alun Amerikasta korostaa ystävällisyyden ja anteeksiantavaisuuden teemoja. Pickfordin parhaimmistoa.

Mauritz Stiller: Juha (Johan)
Stillerin upea mykkäfilmi Juhani Ahon romaanista on ”valon oodi, jonka kompositio perustuu auringon ja veden loistoon.” (Antti Alanen).

Robert Bresson: Naisen kosto (Les dames du Bois les Bologne)
Bressonilaisen vähäeleinen – joskaan ei aivan hänen askeettisinta tyyliään – kertomus miehestä, joka rakastuu entiseen prostituoituun tietämättä tämän ammattia.

Dearden & Cavalcanti & Crichton & Hamer: Dead of Night
Hieno, episodimalliin puettu kauhuelokuva suoraan Englannista, jossa majataloon saapuva mies tuntee paikallaolijat yllättävän tutuiksi. Kun heidän tarinoitaan aletaan käydä läpi, moni asia sekoittuu erikoisella tavalla.

Franz Osten: Prapancha Pash (engl. Throw of Dice)
Kaksi kilpailevaa kuningasta rakastaa samaa naista intialaisessa draamassa, joka tarjoaa aivan liian paljon stereotypioita ja ennalta-arvattavia juonenkäänteitä, jotta siitä voisi nauttia täysin siemauksin.

Tod Browning: West of Zanzibar
Lon Chaney on entinen taikuri Phroso, jonka ystävä on pettänyt hänet vuosia sitten. Phroso on valmistellut hirveää kostoaan vuosien ajan, mutta kun sen aika lopulta koittaa, hän saa tietää jotain todella dramaattista. Browningin hienoin mykkäelokuva on tunnelmallinen jännityselokuva, jossa Chaney tekee suorastaan pirullisen roolisuorituksen.

Yu Sun: Dalu (engl. The Big Road)
Kiinalainen mykkäelokuva, jossa kuusi nuorukaista matkustaa pohjoisen tietyömaille. Neuvostoliittolaisten elokuvien hengessä tehty kuvaus nuoruudesta, onnen ja yhteenkuuluvuuden hetkistä, jossa sukupolvien välisen kuilun kuvaaminen on onnistunut oivallisesti. Suurtuotanto, johon kiinnitettiin monia aikansa suurimpia tähtiä.

Louis Delluc: Nainen ei-mistään (La femme de nulle part)
Mies, nainen, pieni lapsi ja suuri kartano. Näennäisesti kaikki on hyvin, mutta ei kuitenkaan ole: aviomies aavistaa, että hänen vaimonsa suunnittelee perheensä hylkäämistä ja heittäytymistä nuoren miehen käsivarsille. Ranskalaisen mykkäelokuvan tuntemattomia helmiä ja erityisen ajankohtainen nykypäivän kertakäyttösuhteiden aikakaudella.

Louis Delluc: L’inondation (engl. The Flood)
Ikääntynyt isä raivaa tyttärensä onnen tiellä olevan esteen Reinin laakson pikkukaupunkiin sijoittuvassa draamassa, joka jäi ohjaajansa viimeiseksi elokuvaksi. Luonto on aktiivinen ja kekseliäästi käytetty osa tapahtumia, symboloihan kaupunkia ympäröivä tulva myös päähenkilönsä mielentilaa. Delluc tavoittaa rapistuneen kaupungin tunnelman hienosti ja kuvaukseltaan elokuva on huippuluokkaa, mutta tarina ei oikein tahdo riittää koko elokuvan mittaan.

Aarne Tarkas: Villi pohjola
Hupaisa, pohjoiseen sijoittuva parodia, jossa Tapio Rautavaaran esittämä Tundra-Tauno puhdistaa nimensä murhasyytteistä ja kaappaa kainaloonsa vielä häntä syyttävän kaunottarenkin.

Léonce Perret: L’enfant de Paris (engl. The Child of Paris)
Ranskalaisen elokuvan varhaisiin mestareihin lukeutuneen Léonce Perret’n suurteos on yhdistelmä David Copperfieldiä ja Oliver Twistiä. Isänsä ja setänsä sodassa menettänyt tyttö sijoitetaan koulukotiin, josta hän kuitenkin karkaa ja päätyy rikollisten kynsiin. Hänen ainoa ystävänsä on rikollisjoukkoon kuuluva nuorukainen, joka lupaa saattaa tytön takaisin kotiinsa. Tarina kulkee kevyesti eteenpäin ja vaikka se sisältääkin muutamia uskomattomia juonenkäänteitä ja yllätyksiä, on se silti toimiva. Ilmestymisvuotensa 1913 hienoimpia teoksia Victor Sjöströmin Ingeborg Holmin rinnalla.

Laitakaupungin valot

Jos joku tässä maailmassa on yksinäinen ja ulkopuolinen, niin yövartija Koistinen (Janne Hyytiäinen): työkaverit eivät puhu kuin korkeintaan kiusatakseen, esimiehet ovat kylmäkiskoisia ja naisetkin karttavat häntä. Takaiskuista huolimatta Koistinen jaksaa tehdä työtä ja haaveilla paremmasta huomisesta oman yrityksen muodossa. Ainoa, joka häneen suhtautuu luonnollisesti, on grillimyyjä Aila (Maria Heiskanen).

Eräänä päivänä Koistisen elämään astuu kaunis nainen, vaaleatukkainen Mirja (Maria Järvenhelmi). Koistiselle Mirja on kuin unelmien täyttymys ja hän olisi siltä istumalta valmis menemään naimisiinkin. Mirja ei kuitenkaan ole sitä mitä Koistinen toivoo, vaan hän on paikallisen rikollispomon (Ilkka Koivula) apuri, jonka tehtävänä on höynäyttää Koistista rikollisissa merkeissä.

"Koistinen on uskollinen kuin koira, romanttinen hölmö. Sen ymmärtämisessä piilee minun nerouteni."

Mitä kylmemmäksi ja armottomammaksi maailma muuttuu, sitä kyynisemmäksi tuntuu muuttuvan myös Aki Kaurismäki, jonka Laitakaupungin valot (2006) on erittäin lohduton kuvaus vinksalleen nytkähtäneestä yhteiskunnastamme. Kaikkivoipa raha sanelee elämän valtapelin ehdot ja toimii pohjana valheelle perustuville ihmissuhteille, joiden tehtävänä tuntuu olevan vain vähempiosaisten ja hyväuskoisten huijaaminen ja nöyryyttäminen. Kaurismäen teoksesta puuttuu miltei tyystin kahden aiemman suomitrilogian osan (Kauas pilvet karkaavat, 1996 sekä Mies vailla menneisyyttä, 2002) toivoa antava optimismi ja lämminhenkinen huumori – tällä kertaa päähenkilölle ei anneta kuin kalpea toivonkipinä paremmasta tulevaisuudesta. Osittain tämän vuoksi Laitakaupungin valot sai hyvin ristiriitaisen vastaanoton. Kriittisesti elokuvaa arvostelevien mielestä Kaurismäen uutukainen on aivan liian synkkä elokuva ja ohjaaja itse täysin maneeriensa vangiksi jäänyt tekijä, kun taas elokuvaa puolustavien tahojen mielestä tämä osoittaa jälleen suuruutensa nimenomaan pienten ihmisten kuvaajana.

Henkilökohtaisesti pidän Laitakaupungin valoja ohjaajansa ehdottomaan parhaimmistoon lukeutuvana elokuvana. Vaikka toteutukseltaan se onkin entistä vähäeleisempi ja yksinkertaisempi – jopa siinä määrin, että mieleen tulee tässä suhteessa ylittämätön mestariteos Tulitikkutehtaan tyttö (1989) – on se sisällöltään kuitenkin erittäin rikas ja antoisa elokuva. Elämä Suomessa ei ole joka taholla niin hienoa kuin annetaan olettaa ja tämän yhteiskunnan ulkopuolisen maailman kuvaajana Kaurismäki on ensiluokkainen. Elokuvan pääteema, yksinäisyys, kantaa vahvasti läpi koko tarinan, ja osansa saavat myös työpaikkakiusaaminen sekä väkivallan raaistuminen. Sarkastisia heittoja ohjaaja nakkelee sinne tänne aina nykyään muodissa olevista pika-avioliitoista tupakkalakihysteriaan.

Kaurismäen työryhmä on saanut aikaiseksi hienoa jälkeä. Erityismaininta pitää antaa hänen vakiokuvaajalleen Timo Salmiselle, joka on jälleen kerran tehnyt erinomaista työtä. Salminen ei tarvitse tarinan kertomiseen erikoisia kuvakulmia tai muutakaan epäolennaista, vaan yksinkertaisesti toteutetut kuvasommitelmat toimivat tämänkin elokuvan kohdalla moitteettomasti – valaistuksen suhteen on sen sijaan siirrytty elokuvan tematiikan mukaisesti edellisistä elokuvista poikkeavampaan, tummanpuhuvampaan suuntaan. Lavastus sekoittelee perinteisen mallin mukaan eri aikakausia toisiinsa onnistuneesti ja musiikkivalinnat tukevat elokuvan tapahtumia ja tunnelmia oivasti.

Kaurismäki hyllytti tämän elokuvan kohdalla miltei koko vanhan näyttelijäseurueensa, ainoastaan Kati Outinen tekee lyhyen visiitin kaupan kassana. Uusista yrittäjistä huolimatta näyttelijäsuoritukset ovat pääsääntöisesti hyviä ja varsinkin Hyytiäinen on roolissaan loistava. Koivula on pätevä rikollispomona, mutta itse en aivan täysin ole päässyt sinuiksi Järvenhelmen näyttelemiseen, jotenkin hänen olemuksensa ei vain nouse muiden päähenkilöiden tasolle, joten siitä miinus.

Laitakaupungin valot on erittäin hieno elokuva kaikilta osa-alueiltaan. Sen tarina kantaa vaivatta alusta loppuun, toteutus on ohjaajansa näköinen ja näyttelijät roolissaan pääsääntöisesti hyviä. Alakuloisuus ja lohduttomuus tekevät elokuvasta jonkin verran vaikeammin lähestyttävän kuin mitä trilogian kaksi aiempaa osaa olivat, mutta katselukerta toisensa jälkeen tämäkin teos alkaa avautua entistä paremmin.

LAITAKAUPUNGIN VALOT, 2006 Suomi
Tuotanto: Sputnik Oy. Tuottaja: Aki Kaurismäki. Ohjaus: Aki Kaurismäki. Käsikirjoitus: Aki Kaurismäki. Kuvaus: Timo Salminen (Valot: Olli Varja). Lavastus: Markku Pätilä. Leikkaus: Aki Kaurismäki. Maskeeraus: Nadja Delcos. Puvustus: Outi Harjupatana. Äänitys: Jouko Lumme, Tero Malmberg.
Näyttelijät: Janne Hyytiäinen (Koistinen), Maria Järvenhelmi (Mirja), Ilkka Koivula (Lindholm), Maria Heiskanen (Aila), Sulevi Peltola (esimies), Antti Reini, Neka Haapanen, Santtu Karvonen, Sesa Lehto, Jukka Rautiainen, Jukka Salmi (vartijoita).

Katsotut elokuvat: helmikuu 2016

René Clair: Italialainen olkihattu (Un chapeau de paille d’Italie)

Lennokas ja tilannekyllästetty farssi hääpäivästä, joka muuttuu yhdessä silmänräpäyksessä kaaokseksi. Tapahtumat eskaloituvat mitä pidemmälle ne etenevät, mutta aivan viimeinen isku jää antamatta. Toimisi todennäköisesti äänielokuvana paremmin.

Aleksi Salmenperä: Häiriötekijä

Kotimainen episodielokuva, jossa viljellään alapäähuumoria kuin teinien jutuissa konsanaan. Ei kiinnosta.

Akira Kurosawa: Seitsemän samuraita (Shichinin no samurai)

Pieneen ja köyhään vuoristokylään sijoittuva suurteos, jossa kyläläiset nousevat seitsemän palkkaamansa samurain avulla vastarintaan kiertävää rosvojoukkoa vastaan. Upeasti kuvattu, taitavasti rytmitetty ja hienosti näytelty elokuva lukeutuu taiteenalan mahtavimpien luomusten joukkoon.

Jean Renoir: Lonkanvetoa (Tire au flanc)

Sotilasfarssi, jolla on yhteyksiä Jean Vigon klassikkoelokuvaan Nolla käytöksessä (1933). Michel Simonin ensimmäinen yhteistyö Renoirin kanssa.

Franz Höbling: Alle Räder Stehen Still (engl. The Wheel Stop Turning)

Itävaltalainen lakkokuvaus, joka valmistui ennen Sergei Eisensteinin vastaavanlaista elokuvaa. Turhat melodramaattiset käänteet latistavat lopputulosta melkoisesti.

Luis Buñuel: Kulta-aika (L’Age d’Or)

Espanjalaismestarin ensimmäinen äänielokuva on täynnä kauniita kuvia, mutta jostain syystä myös unohdan tämän nopeasti: viikko katselun jälkeen mielessäni on enää kuolematon kuva lehmästä sängyllä.

Tod Browning: Dracula – vanha vampyyri (Dracula)

Browningin vampyyrielokuva oli jonkin verran eloisampi kuin muistinkaan. Alkujakso on fantastinen, loppua kohden meno hyytyy. Bela Lugosi ja Dwight Frye ovat rooleissaan loistavia, muut tyytyvät vain kävelemään rinnalla loppuun asti. Sisältää muutamia kuolemattomia one-linereita.

Mihály Kertész: A tolonc (engl. The Undesirable)

Karpatialaiseen maalaiskylään sijoittuva draama köyhästä ja orvosta naisesta, joka tapaa äitinsä juuri ennen tämän kuolemaa ja pääsee naimisiin porvaristoperheen jälkikasvun kanssa. Sekava juoni, kömpelö tarinankuljetus ja teatraalinen näytteleminen tekevät elokuvakatselusta kaikkea muuta kuin nautinnollisen.

Minoru Murata: Rojô no reikon (engl. Souls on the Road)

”Japanilaisen elokuvan ensimmäinen merkittävä teos.” (Mark Cousins). Anteeksiannon teemaa painottava teos osoittaa, kuinka tuhoavaa itsekkyys voi pahimmillaan olla. Elokuvatekniikka on hallussa, mutta tarinankerronnan intensiteetti ei niinkään ja siksi hahmotkin jäävät etäisiksi.

Jacques Feyder: Atlantis (L’Atlantide)

Feyderin läpimurtoelokuva kertoo kahdesta autiomaahan eksyvästä upseerista, jotka päätyvät vedenpaisumuksessa kadonneen Atlantiksen säilyneeseen osaan. Ulkoasultaan näyttävä, juoneltaan pitkästyttävä ja raskassoutuinen. Elokuva oli valtava menestys ja sitä esitettiin pelkästään Pariisissa yli vuoden ajan.

Jean-Jacques Annaud: Karhu (L’Ours)

James Oliver Curwoodin romaaniin pohjautuva kuvaus karhuista ja heitä metsästämään tulleista miehistä. Vaikka nallet ovatkin pääosissa, ei kyse ole pelkästään luontoelokuvamaisesta söpöilystä.

John Noel: The Epic of Everest

Mount Everestille vuonna 1924 pyrkineen tutkimusretkikunnan tarina on dramaattinen (kaksi jäsentä kuoli), mutta samalla myös luonnon kauneudelle ja jylhyydelle kumartava dokumenttielokuva.

Jacques Feyder: Uudet herrat (Les nouveaux messieurs)

Feyderin viimeinen Ranskassa ohjaama mykkäelokuva sijoittuu politiikan maailmaan. Satiirin terävin kärki on vuosikymmenten saatossa tylsynyt, mutta kokonaisuus on hillitty ja aikuismainen ja siksi viihdyttävä.

Jacques Perrin: Oceans

Meren ekologiaa ja monimuotoisuutta ihasteleva luontoelokuva ei unohda näyttää myös aiheen synkempää puolta: tehokalastusta, saasteita ja eläimiin kohdistuvaa julmuutta. Hieno kokonaisuus, jota olisi mielellään ihaillut pidempäänkin.

Marcel L’Herbier: Feu Mathias Pascal (engl. Late Mathias Pascal)

Kertomus köyhtyneen lesken ainoan pojan ihmeellisistä seikkailuista maailmalla. Ivan Mozzhuhin on vahvassa vedossa, mutta lievähkö ylipituus ja juonen paikoittainen staattisuus eivät ole kokonaisuudelle hyväksi. 1920-luvun Roomaan sijoittuvat jaksot ihastuttavat kaikkia ”ikuisen kaupungin” ystäviä.

Louis Feuillade: Judex

Kidnappauksia, henkilöitä menneisyydestä, vääriä identiteettejä, kiristyksiä… Feuilladen sarjafilmi on tyylikäs lisä hänen mestariteoksiensa jatkeeksi, vaikka ei aivan niiden tasolle ylläkään. René Poyenin Licorice Kid hauskuuttanee tosikkomaisempaakin katsojaa.

Jean Epstein: Cœur fidelé (engl. True Heart)

Epsteinin ensimmäinen mestariteos sijoittuu Marseillen satamaan ja sen vuokramurjuihin. Juoni on amerikkalaisen melodramaattinen, toteutus puolestaan ranskalaisen runollinen. Satamajaksojen vangitseva realismi, huvipuistokohtausten vertauskuvallinen vaikuttavuus, impressionististen tehokeinojen taitava käyttö ja näyttelijöiden ohjauksen varmuus osoittavat Epsteinin hallinneen elokuvakielen täydellisesti jo ennen vuosikymmenen lopun mestariteoksiaan.

Seitsemän samuraita

”Jopa karhut laskeutuvat vuorilta, kun niillä on kyllin nälkä.”

Japanilaisen elokuvan tunnetuimman mestarin Akira Kurosawan tunnetuin teos Seitsemän samuraita (Shichinin no samurai, 1954) on kulkenut mukanani koko elokuvaharrastukseni ajan. Muistan ihailleeni sitä suuresti lapsena, vähätelleeni nuorena ja sittemmin ottanut elokuvan uusintakatseluun useammin kuin kerran ikään kuin vakuuttuakseni sen emotionaalisesta ja kuvallisesta voimasta. Samalla Kurosawan mestariteos toimii edelleen hyvänä esimerkkinä siitä, kuinka reilusti yli kolmetuntisesta elokuvasta puristetaan paketti, joka ei missään vaiheessa tylsistytä katsojaa.

Elokuvan tapahtumien pääpaino on pienessä ja köyhässä vuoristokylässä, josta on tullut Japanin sisällissodan seurauksena syntyneiden rosvojoukkojen säännöllisten ryöstöretkien kohde. Nuoret maanviljelijät haluaisivat nousta kapinaan rosvoja vastaan, kun taas iäkkäämpi väestö on jo antanut ryöväreille periksi. Lopulta kyläläiset kysyvät neuvoa ryhmän vanhimmalta jäseneltä, jonka mukaan ainoa toimiva ratkaisu on palkata joukko samuraita kylän turvaksi. Tehtävä osoittautuu vaikeaksi, sillä kyläläisillä ei ole tarjota palkkioksi kuin ruokaa, mutta lopulta he onnistuvat pestaamaan samuraijoukon avukseen.

Seitsemän samuraita on perinpohjainen elokuva. Realismiin pyrkinyt Kurosawa ei ota missään vaiheessa ylimääräisiä askeleita tarinan kuljettamisen suhteen, vaan tapahtumat kulkevat omalla vahvalla painollaan eteenpäin. Tunti on kulunut, ennen kuin samurairyhmä on edes lähellekään koossa. Kaksi tuntia vierähtää, eikä rosvojoukkoa ole nähty kuin alkujaksossa. Tällainen rauhallisuus saattaisi kääntyä elokuvaa vastaan, mutta Kurosawa pakottaa katsojan antautumaan tarinalle, tapahtumille ja hahmoille muutenkin kuin pintapuolisesti. Jokainen keskeinen hahmo, olipa kyseessä samurai tai kyläläinen, tulee näin katsojalle tutuksi aivan pienintäkin piirtoa myöten. Heistä paljastuu uusia puolia tarinan edetessä ja lopulta katsoja huomaa, etteivät kaikki suinkaan ole sitä, mitä ovat uskotelleet olevansa. Seitsemästä samuraista ei ole kovinkaan pitkä hyppäys Sergio Leonen upeaan Huuliharppukostajaan (C’era una volta il West, 1968). Mukaan ujutettu huumori keventää sopivasti tiivistunnelmaista tarinaa, joka ajautuu vääjäämättä kohti väkivaltaista loppuhuipentumaansa.

Reilun kahden tunnin jälkeen väkivalta pääsee valloilleen, kun ratsain saapuva rosvojoukko hyökkää kylään. Taloja poltetaan, eikä ketään säästetä verenvuodatuksessa, josta puuttuu kaikki myöhempien sotaelokuvien tyylittely ja kuvallinen kauneus. Vesisade piiskaa kylän raitin mutavelliksi, jonka keskellä käydään periksiantamatonta kamppailua kylän ja sen asukkaiden tulevaisuudesta. Samuraiden viisas johtaja Kambei (loistavasti rooliin sopiva Takashi Shimura) johtaa suuren strategin tavoin joukkoaan kohti voittoa, joka on saavutettavissa vain verellä ja kuolemalla. Aivan kuin tässä ei olisi tarpeeksi, Kurosawa lyö vielä kaiken kaaoksen ja tappamisen jälkeen yhden ässän pöytään: kun kuolleet on haudattu, elämä muuttuu nopeasti takaisin normaaliksi ja samuraiden suurtyö painuu unohduksiin noustakseen esille korkeintaan legendoissa ja tarinoissa. Kuva henkensä menettäneiden samuraiden hautakummusta on huomattavasti alakuloisempi kuin John Sturgesin hienon lännenversion Seitsemän rohkeaa miestä (The Magnificent Seven, 1960) onnellisempi lopetus.

”Seitsemän samuraita osoittaa mitä voidaan saavuttaa, kun ihmiset unohtavat eroavaisuutensa, ja se on tarpeeksi rehellinen osoittaakseen, että heidän uhrauksensa usein tapahtuvat turhan takia.” (Joseph L. Anderson & Donald Richie: Kolme japanilaista ohjaajaa).

SHICHININ NO SAMURAI, 1954 Japani
Tuotanto: Toho. Tuottaja: Shojiro Motoki. Ohjaus: Akira Kurosawa. Käsikirjoitus: Shinobu Hashimoto, Hideo Oguni, Akira Kurosawa. Kuvaus: Asakazu Nakai. Lavastus: So Matsuyama. Musiikki: Fumio Hayasaka.
Näyttelijät: Takashi Shimura (Kambei), Toshiro Mifune (Kikuchiyo), Yoshio Inaba (Gorobei), Seiji Miyaguchi (Kyuzo), Minoru Chiaki (Heihachi), Daisuke Kato (Shichiroji), Ko Kimura (Katsushiro), Kamatari Fujiwara (Manzo), Kuninori Kodo (Gisaku), Bokuzen Hidari (Yohei).

Katsotut elokuvat: tammikuu 2016

Michael Cimino: Portti ikuisuuteen (Heaven’s Gate)
Ciminon suurwestern on kertomus rahan ja väkivallan avulla rakennetusta maasta eli Yhdysvalloista. Siirtolaisiin kyllästyneet karjaparonit palkkaavat joukon pyssymiehiä tappamaan ei-toivotut tunkeilijat ja onnistuvatkin siinä, koska laki on heidän puolellaan. Yksi kaikkien aikojen mahtavimmista lännenelokuvista.

Sergio Leone: Huuliharppukostaja (C’era una volta il West)
Leonen lännenooppera sijoittuu puolestaan rautateille. Salaperäinen muukalainen saapuu pieneen radanvarsikylään tapaamaan murhamiestä, joka ei edes tiedä muukalaisen saapumisen syytä. Tasapainoinen ja hillitty, aikuismainen western sisältää koko joukon kuolemattomia lausahduksia itse kunkin roolihahmon suusta.

Terence Young: Verenpunainen aurinko (Red Sun)
Charles Bronson ja Toshiro Mifune jäljittävät japanilaisdiplomaatilta varastettua samuraimiekkaa viihdyttävässä, joskaan ei kuolemattomassa lännenelokuvassa.

Raymond Bernard: Väärä tsaarintytär (Tarakanova)
Historiallinen suurelokuva nuoresta romaninaisesta, joka yritetään kammeta valtaistuimelle edellisen hallitsijan tyttärenä. Ulkoasultaan viehättävä elokuva jäi Bernardin viimeiseksi mykkäelokuvaksi.

Jacques Feyder: Visages d’enfants (engl. Faces of Children)
Uusperheen ongelmia pienessä alppikylässä. Äidittömän perheen kurjuutta ja ydinperheen tärkeyttä korostetaan ehkä liiaksi, mutta lopputulos on silti mestarillinen. Lapsikuvaus on aitoa, lapsinäyttelijät ovat luonnollisia ja etenkin kapinoivaa, äidin muistoon takertuvaa Jeania esittävä Jean Forest osoittaa olevansa yksi elokuvahistorian suurimmista tahollaan.

Marko Röhr, Kim Saarniluoto: Järven tarina
Metsän tarinan (2012) hengessä tehty dokumentti suomalaisista järvistä, niiden asukkaista ja niihin liittyvästä mytologiasta. Otos paikallaan uiskentelevasta hauesta jäi ikuisesti mieleeni.

Jacques Feyder: Gribiche
Sotaleskeksi jäänyt pariisilaisnainen antaa pienen poikansa adoptoitavaksi rikkaalle amerikkalaisnaiselle, joka lupaa tarjota pojalle parhaan mahdollisen koulutuksen. Keskinkertainen, mutta silti opettavainen tarina osoittaa, ettei omaa onneaan voi rakentaa toisen ihmisen kautta.

Jorma Nortimo: Rovaniemen markkinoilla
Rillumarei-klassikko kolmesta etelän kaveruksesta ja heidän seikkailuistaan lapin kultamailla. Siiri Angerkoski on Muhoksen Mimmin roolissa hulvaton.

Ville Salminen: Lentävä kalakukko
Meno matkustajajunassa voi olla yllättävän mutkikasta ja repäisevää. Esa Pakarinen viihdyttää lämminhenkisellä persoonallaan ja muutamalla hauskalla laulullaan. Hyvän tuulen elokuva.

Edward F. Cline: Ryysyläinen (The Rag Man)
Jackie Coogan ja Max Davidson esittävät köyhiä romukauppiaita, jotka saavat Maxilta huijatun omaisuuden haltuunsa ja näin myös mahdollisuuden parempaan elämään. Yhden katselukerran erikoisuus.

Valentin Vaala: Ihmiset suviyössä
Suomalaisen elokuvan kestävimpiä klassikoita, yhden viikonlopun ajalle sijoittuva kertomus maaseutuyhteisöstä, jossa kuollaan ja synnytään, rakastutaan ja riidellään, tapetaan ja tapellaan.

Valentin Vaala: Niskavuoren naiset
Niskavuori-sarjan esikoinen kertoo koululle opettajattareksi tulleen Ilonan ja häneen rakastuvan, naimisissa tahollaan olevan Niskavuoren Aarnen suhteesta. Loistavat näyttelijät kompensoivat paikoin raskassoutuista tarinankerrontaa.

A. Edward Sutherland: Sankareita satoi tai paistoi (Behind the Front)
Taskuvaras ja häntä takaa-ajava etsivä pestautuvat maailmansotaan matkalla olevan armeijan joukkoihin ja toisiaan tunnistamatta ystävystyvät. Wallace Beeryn ja Raymond Hattonin yhteistyön aloittanut mykkäfarssi ei kummempia tarjoa.

Frank Borzage: Humoreski (Humoresque)
Borzagen ensimmäisenä merkittävänä elokuvana pidetty Humoreski kertoo New Yorkin ghetosta maailmanmaineeseen nousseen venäläissiirtolaisten pojan tarinan. Huippuviulistin elämä muuttuu dramaattisesti hänen osallistuttuaan maailmansotaan, mutta borzagemaisen lämminhenkinen loppu pelastaa kaikkien päivän – jopa katsojankin.

Dome Karukoski: Leijonasydän
Jos pisteitä jaettaisiin hyvän tarkoituksen perusteella, Karukosken teoksella olisi mahdollisuuksia. Suomalaisista uusnatseista kertova Leijonasydän on kuitenkin kaikin puolin surkea elokuva, joten eipä tälle oikein pisteitä voi antaa. Miettikääpä dialogia, ei kai kukaan oikeasti tuolla tavalla puhu? Lopputekstit olivat elokuvan parasta antia.

Erik Carson: The Octagon – hiljaiset tappajat (The Octagon)
Tylsääkin tylsempi Chuck Norris -häröily, jossa maestro jahtaa kaikenlaisia kummallisuuksia osaavia ninjoja. Mukana menossa Lee Van Cleef.

Ernst Lubitsch: Carmen
Lubitschin railakas ja rohkea näkemys kuuluisasta aiheesta on pääosaa esittävän Pola Negrin näytöstä alusta loppuun: tätä elokuvaa katsoessa ei tarvitse ihmetellä, miksi raketin lailla elokuvamaailman tähdistöön noussut puolalainen teki aikalaisiinsa niin suuren vaikutuksen.

George Miller: Mad Max: Fury Road
Ensin ajellaan aavikolla yhteen suuntaan, sitten toiseen – ja koko ajan tapellaan. Tyhjänpäiväinen ja tylsä elokuva.

Kenji Mizoguchi: Gionin sisarukset (Gion no kyudai)
Kahden geishasisaruksen elämästä kertova elokuva osoittaa, kuinka heikoilla jäillä nainen liikkuu, jos hänellä ei ole vahvaa miestä taustallaan. Sisaruksista rauhallisempi ja alistuvampi saa kokea, kuinka temperamenttinen ja miehiä hyväksi käyttävä sisar joutuu maksamaan käytöksestään kovan hinnan. Mizoguchin ensimmäisenä mestariteoksena pidetty elokuva.

Cornelius Hintner: Die Würghand (engl. The Strangling Hand)
Kaunis Rose pyörittää rikkaita miehiä miten tahtoo, mutta menee lopulta liian pitkälle ja kokee kauhean lopun pettämänsä miehen isän käsien kautta. Itävaltalainen mykkäelokuva.

Jean Renoir: Nana
Stroheimilainen näkemys rahan ja seksin vaikutusvallasta ja siitä, kuinka ne avaavat ovia, jotka muuten pysyisivät kiinni. Hieno teos, jonka arvostus on vuosikymmenten aikana ansaitusti noussut.

Quentin Tarantino: The Hateful Eight
Erittäin komean näköinen, mutta liikaa tylsänpuoleista dialogia sisältävä western kertoo palkkionmetsästäjästä, joka on viemässä murhasta syytettyä naista hirsipuuhun. Matka keskeytyy lumimyrskyn vuoksi ja pysähdyspaikaksi valikoituneessa majatalossa käydään lopulta verihurmeinen välienselvittely, josta jokainen paikalla olija pääsee osalliseksi. Samuel L. Jacksonin kertomus sisällissodan veteraanin pojan kohtalosta on rimanalitus, jollaista ei olisi Tarantinonkaan elokuvassa odottanut kuulevansa.

Jack Arnold: Vieraat ulkoavaruudesta (It Came from Outer Space)
Arnoldin ensimmäinen scifi-elokuva kertoo maahan pudonneen meteorin sisällä matkustavasta alienista. Kuten tavallista, kukaan ei usko silminnäkijää ennen kuin on liian myöhäistä. Kiinnostava, mutta turhan verkkainen elokuva ei nouse Arnoldin muiden 1950-luvun klassikoiden tasolle.

Don Siegel: Tappajat (The Killers)
Lee Marvin ja Clu Gulager jahtaavat suuret rahat puhaltanutta roistoryhmää, jonka jokainen jäsen yrittää pelastaa itsensä pinteestä parhaalla mahdollisella tavalla. Nimivahva näyttelijäryhmä (Angie Dickinson, Ronald Reagan, John Cassavetes) tekee takuuvarmaa työtä, eikä toimintaa säästellä rahtuakaan. Tiukka paketti.

Satyajit Ray: Mahapurush (engl. The Holy Man)
Rikas leskimies ryhtyy pyhän miehen opetuslapseksi. Hänen tyttärensä päättää tehdä samoin, tosin vain antaakseen opetuksen poikaystävälleen. Vaatimaton elokuva, jonka pointti meni ensimmäisellä katselukerralla täysin ohi.

Edward Sutherland: Sankarit merellä (We’re in the Navy Now)
Wallace Beery ja Raymond Hatton koheltavat merisotilaina liiankin yritteliäässä sotilasfarssissa.

Jean Epstein: Les aventures de Robert Macaire (engl. The Adventures of Robert Macaire)
Pitkä ja pitkäveteinen kertomus Ranskan maaseudulla kuljeksivasta veijarikaksikosta. Kaverusten seikkailumatka on kyllä näyttävä, mutta samalla myös auttamattoman tylsä ja sieluton: hitaasti ja tasapaksusti etenevässä tarinassa ei ole yhtään huippukohtaa, johon takertua. Pitkät välitekstit tekevät elokuvasta entistä raskaamman seurata, eivätkä hahmojen väliset jännitteet toimi kuin ajoittain.

Jean Epstein: Mogulien leijona (Le lion des Mogols)
Tähtinäyttelijä Ivan Mozzhuhinin käsikirjoittama tarina nuoresta, hallitsijaansa vastaan nousevasta prinssistä, joka pakenee kotimaastaan aina Pariisiin saakka. Näyttävä, mutta muilta osin vaatimaton elokuva on yksi nimike lisää molempien suurmiesten filmografiaan.

Alejandro Gonzalés Iñárritu: The Revenant
Leonardo DiCaprio tekee yhden uransa hienoimmista roolisuorituksista eränkävijä Hugh Glassina, jonka hänen matkatoverinsa jättävät metsään kuolemaan karhun hyökättyä miehen kimppuun. Glass kuitenkin toipuu ja lähtee takaa-ajoon. Karhun hyökkäys on todella vaikuttavasti tehty. Pituutta on hivenen liikaa, mutta lähes kolmituntinen elokuva on silti vaivatonta katsoa läpi – toisin kuin vaikkapa Tarantinon uutukainen.

Akira Kurosawa: Rashomon – paholaisen temppeli (Rashômon)
Kurosawan klassikkoteos kertoo metsässä tapahtuneesta välikohtauksesta, jonka seurauksena muuan mies tapettiin. Vai tekikö hän sittenkin itsemurhan? Neljä silminnäkijää kertoo tapahtuneesta kukin oman versionsa ja katsojan tehtäväksi jää päätellä, kuka puhuu totta ja kuka itselleen mieluisalla tavalla. Kurosawan parhaimmistoa.

Katsotut elokuvat: joulukuu 2015

Jouko Aaltonen: Tunteiden temppelit
Ihastuttava, lämminhenkinen ja haikeakin dokumentti kotimaamme elokuvateattereista ja elokuvakulttuurin muuttumisesta mykkäkauden pyhätöistä tämän päivän multiplekseihin.

Edvin Laine: Niskavuoren Heta
Niskavuori-sarjan kolmannen elokuvan päähenkilönä on renki Akustin vaimoksi päätyvä Heta, jonka ylpeys ei salli hänen koskaan kohdella miestään tasaveroisesti muiden kanssa. Katkera Heta vähättelee miehensä saavutuksia aina tämän kuolinvuoteelle asti. Tyylikäs kotimaisen elokuvan perusteos.

Wes Anderson: The Grand Budapest Hotel
Mainio ja viihdyttävä komedia, jossa Ralph Fiennesin esittämä suuren hotellin vastaanottovirkailija seikkailee Euroopassa maailmansotien välisenä aikana. Mukana menossa koko joukko nimekkäitä näyttelijöitä Bill Murraysta Adrien Brodyyn ja Jude Lawsta Willem Dafoeen.

Edward Sedgwick: Kalpean kreivin häät (Spite Marriage)
Buster Keatonin viimeisen mykkäelokuvan päähenkilö on kaunista teatteritähteä jumaloiva herrasmies, joka saa mahdollisuuden viedä ihastuksensa alttarille. Mutta onko liitto vain kulissia vai aitoa rakkautta? Vauhdikas, joskin persoonattoman oloinen mykkähupailu.

Satyajit Ray: Ganashatru (engl. An Enemy of the People)
Kunnianarvoisa lääkäri huomaa, että läheisen temppelin juomavesi sairastuttaa ihmiset. Kun hän yrittää tuoda asian julki, hän saa vastaansa sekä paikalliset poliitikot että temppelin ylläpitäjät. Mitä voi sanoa julkisuudessa ja mitä jättää sanomatta, siinä Rayn upean elokuvan sisältö tiivistettynä.

Raymond Bernard: Puuristit (Les Croix de bois)
Ensimmäiseen maailmansotaan sijoittuva mestariteos, jota sotaveteraanit pitivät parhaana suursodasta tehtynä elokuvana.

Valentin Vaala: Linnaisten vihreä kamari
Hienon näköistä, mutta kerronnaltaan laahaavaa ja paikoin jopa tylsää kotimaista kauhuromantiikkaa. Dvd:n ekstrana Ranskasta löytynyt pätkä Tulion kadonneesta elokuvasta Nuorena nukkunut.

Teuvo Puro: Meren kasvojen edessä
Kauhuelementtejä sisältävä draama, jossa saaristolaistyttöön ihastunut nuorimies koettaa selvittää tytön kotisaaren synkkää menneisyyttä. Suomalaisen mykkäelokuvan parhaimmistoa.

Satyajit Ray: Kapurush (engl. The Coward)
Maaseudulla matkaava nuorukainen saa yösijan rikkaan miehen luota ja toteaa, että miehen vaimo on hänen entinen tyttöystävänsä. Nuorukaisen tunteet ja muistot heräävät, mutta nainen ei tunne enää samoin. Vähäeleinen draama, jossa keskiöön nousevat elämässä tehdyt teot ja valinnat.

Pekka Parikka: Talvisota
Lupaavasti alkava, mutta loppua kohden pelkäksi räiskimiseksi ja pommittamiseksi muuttuva kuvaus talvisodan taisteluista. Kyseessä nimenomaan pitkä versio.

Paul Fejos: Kaksi nuorta sydäntä (Lonesome)
Fejosin kuuluisin mykkäelokuva lähentelee Borzagen ja Murnaun rakkauselokuvia, mutta ei aivan yllä niiden tasolle. Kertomus naapureina asuvien, toisiinsa tutustuvien ja rakastuvien nuorten iltapäivästä on mainio, mutta toteutukseltaan turhan kokeellinen – aivan kuin Fejos olisi halunnut käyttää kaikkia mahdollisia tehokeinoja ja temppuja tarinan kertomiseen, vaikka yksinkertainen olisi ollut tässä tapauksessa kauneinta.

Charles Chaplin: Parrasvalot (Limelight)
Chaplin esittää iäkästä varieteetaiteilijaa, jonka parhaat vuodet alkavat olla jo takanapäin. Herkkä ja tunnelmallinen draama, jossa mestarikoomikko ei säästele taitojaan. Katsottu Regent Street Cinemassa, Lontoossa.

Harry Lachman: It Happened in Hollywood
Mykän kauden westerntähti putoaa tyhjän päälle äänielokuvan myötä, mutta yrittää silti uskotella suurimmalle fanilleen olevansa edelleen jotain. Turhan tuntematon kuvaus äänielokuvan murroksesta.

B. E. Doxat-Bratt: Pierrette (Laughter and Tears)
Köyhä taidemaalari lyö itsensä läpi, päätyy Pariisiin rikkaan kreivittären leikkikaluksi ja unohtaa taustansa täydellisesti. Keskiverto elokuva pilataan typerääkin typerämmällä lopulla.

Henry Selick: Painajainen ennen joulua
Tim Burtonin tuottama stop-motion – animaatio kurpitsakuningas Jackistä, joka haluaa esiintyä joulupukkina koko maailmalle ja siitäkös syntyy sekamelska. Hersyvän hauska, täynnä oivallisia visuaalisia keksintöjä ja musiikkinumeroita oleva klassikko.

George Stevens: Jättiläinen (Giant)
Teksasin sydänmaille, suurtilallisen maailmaan ja elämään sijoittuva eepos esittelee Amerikan historiaa vuosikymmenten ajalta: kuinka suuret laidunmaat väistyivät öljyn tieltä ja vanhat arvot saivat tehdä tilaa uuden ajan pröystäilylle. Rasismi ei silti katoa minnekään. Näyttelijät ovat loistavia ja tarinassa on potkua, mutta saksia olisi tarvinnut siellä täällä. James Deanin viimeinen elokuva.

Yasujiro Ozu: Chichi ariki (engl. There Was a Father)
Leskeksi jääneen isän ja hänen nuoren poikansa tiet erkanevat isän töiden vuoksi ja vaikka he pitävät tiiviisti yhtä, heidän välinsä eivät palaa koskaan ennalleen. Tuntemattomampaa Ozua: tarinassa on kyllä ideaa, mutta siitä puuttuu sodan jälkeen löytynyt mestarillinen kädenjälki.

Quentin Tarantino: Reservoir Dogs
Kompakti, kiinnostava ja höyryjunan tavoin etenevä kertomus epäonnisesta jalokiviryöstöstä on edelleen ohjaajansa paras elokuva.

Erich von Stroheim: Blind Husbands
Keskieurooppalaiseen lomakeskukseen sijoittuva kolmiodraama on tasapainoinen ja uskottava kuvaus itsestäänselvyydeksi muuttuneesta avioliitosta. Loppuhuipentuma olisi saanut olla värikkäämpi, mutta toimii silti näinkin. Stroheimin esikoisteos, katselussa Itävallan elokuva-arkiston pidempi versio.

Howard Hawks: Rio Bravo
Hawksin hienoin elokuva ja yksi hienoimmista elokuvista ylipäätään: hahmot ovat värikkäitä, dialogi mehukasta ja toimintaa on mukana sopivin annoksin tarjoiltuna. Ystävyys ja luottamus, siinä avaimet kaikkeen menestykseen.

Teinosuke Kinugasa: Helvetin portti (Jigokumon)
Kapinallinen maalaissamurai rakastuu hallitsijan palveluksessa olevan samurain vaimoon ja koettaa saada pakottamalla tämän rakastumaan itseensä – kohtalokkain seurauksin. Komeissa väreissä kuvattu elokuva kärsii hienoisesta yllätyksettömyydestä, vaikka omaakin ajattoman ja yleismaailmallisen opetuksen.

Stanley Kubrick: Hohto (The Shining)
Mestariteos.