Kuningatar Kristiina

Kun Greta Garbo saapui Yhdysvaltoihin kesällä 1925, hän oli sikäläisille vielä täysin tuntematon elokuvanäyttelijä. Hienot roolisuoritukset Mauritz Stillerin Gösta Berlingin tarussa (Gösta Berlings saga, 1924) sekä G. W. Pabstin Ilottomassa kadussa (Die freudlose Gasse, 1925) eivät merkinneet amerikkalaisille mitään ja hetken aikaa näytti jopa siltä, ettei Garbolla tulisi olemaan lainkaan tulevaisuutta amerikkalaisessa elokuvassa. Mutta alkuvaikeuksien jälkeen asiat muuttuivat radikaalisti ja kahdessa vuodessa Garbosta sukeutui elokuvamaailman jumaloiduin naistähti. Elokuvayleisö oli haltioissaan ruotsalaisesta, jossa kaunis ulkonäkö ja eroottinen olemus yhdistyivät eleganttiin näyttelemiseen. Garbo hurmasi katsojat elokuva toisensa jälkeen ja Metro-Goldwyn-Mayerissa hykerreltiin tyytyväisinä tähden elokuvien tuotoille.

Garbo ei ollut tyytyväinen. Hän ei halunnut olla miltei sairaalloisen palvonnan kohteena oleva elokuvatähti, vaan vakavasti otettava näyttelijä, mikä miesvaltaisessa Hollywoodissa tuntui olevan mahdotonta. Eniten häntä tuskastutti se, ettei studio antanut hänelle kunnon rooleja, vaan piti hänet kohtalokkaiden naisten rooleissa elokuvasta toiseen. Garbo oli kuitenkin tietoinen asemastaan valkokankaan jumalattarena ja tiesi, että sopivan paikan tullen hän voisi sanella studiopomoille elokuviensa ehdot. Tämä mahdollisuus koitti sopimusneuvotteluiden myötä, jonka seurauksena Garbo sai täyden vapauden valita tulevien elokuviensa aiheet. Ensi töikseen Garbo valitsi tarinan Ruotsin kuningattaresta Kristiinasta (1626–1689).
 
Eletään vuotta 1632. Ruotsin kuningas Kustaa II Aadolf kuolee taistelutantereella kesken kolmekymmenvuotisen sodan. Koska kuninkaalla ei ole muuta perillistä kuin tyttärensä Kristiina, nousee tämä valtaistuimelle ainoastaan viisivuotiaana. Ensi töikseen Kristiina ilmoittaa jatkavansa isänsä jalanjäljissä sodankäyntiä.

Tämän lyhyen, tarinan taustoja hahmottavan esittelyn jälkeen siirrytään ajassa kuusitoista vuotta eteenpäin, uuden aikakauden alkuun. Sotaa janoavat kenraalit ja uskon varjolla sotaa haluavat kirkonmiehet joutuvat peräytymään, kun voimakastahtoinen ja uudistusmielinen Kristiina (Garbo) päättää lopettaa sotatoimet ja alkaa rakentaa uudelleen suhteita muihin Euroopan maihin. Eri maiden diplomaattien joukossa hoviin saapuu myös joukko kosijoita. Yksi tällainen on Espanjan kuninkaan lähettiläs Don Antonio de la Prada (John Gilbert), joka on tullut pyytämään kuningatarta maansa hallitsijan puolisoksi. Don Antonion tehtävä kääntyy kuitenkin päälaelleen, kun hänen ja Kristiinan välille syntyy niin hovia kuin kansaakin kuohuttava epäsovinnainen romanssi.
       
Garbo oli elokuvasta todella innostunut, sillä Kristiinan rooli oli kuin hänelle luotu. Molempia yhdistivät lukuisat elämänkaarien samankaltaisuudet, mutta tähden pettymykseksi elokuvaa ei tehtykään täysin historialliseksi henkilökuvaukseksi. MGM tiesi, että sellaisena kassamenestystä oli turha odottaa, joten amerikkalaiseen tapaan tarinaan lisättiin sepitteellinen romanssi. Lisäys on elokuvalla hyväksi, koska pelkästään historiallisiin faktoihin pohjautuvana elokuvasta olisi helposti voinut tulla jähmeä pukudraama, joka ei loppujen lopuksi kiinnostaisi kuin täydellisiä Garbo-fanaatikkoja. Vaikka Kristiinan hallitsijauran kiemurat jäävätkin taka-alalle, ei tärkeimpiä yksityiskohtia ole kuitenkaan unohdettu, vaan katsojalle tarjoillaan mielenkiintoinen – joskin hieman siloiteltu ja väritetty – historiikki edesmenneestä kuningattaresta. Runsaasti huumoria, dramatiikkaa ja suuria tunteita tarjoava tarina vilisee myös viitteitä Garbon omaan elämään, joten tietyllä tapaa Kuningatar Kristiinaa (Queen Christina, 1933) voi pitää jopa eräänlaisena Garbon omakuvana.

"I have grown up in a great man's shadow. All my life, I've been a symbol. A symbol is eternal, changeless… an abstraction. I'm tired of being a symbol. I long to be a human being."

MGM sijoitti Garbon elokuviin aina kiitettävät summat rahaa, tällä kertaa hivenen edeltäjiään enemmän. Kuningatar Kristiina oli yli miljoona dollaria maksaneena Garbon sen astisen uran kallein elokuva. Näyttävyydestä huolimatta elokuva ei ole pelkästään häikäisevää glamouria, vaan se onnistuu saavuttamaan kuvaamansa aikakauden ja tapahtumat uskottavasti. Garbon hovikuvaajana toimineenWilliam Danielsin kuvaus on totuttuun tapaan erittäin kaunista ja ohjaaja Rouben Mamoulianin ideoima loppukohtaus yksi Garbon uran suurimmista hetkistä. Jos jotain olisi voinut tehdä vieläkin paremmin, niin elokuvan musiikki olisi voinut olla vielä täyteläisempää ja tapahtumien tunnelmia maalailevaa. Tämä on tosin vain kauneusvirhe.
       
Garbo osoitti mahtinsa myös näyttelijöiden valinnassa. Alkuperäinen miespääosanesittäjä Laurence Olivier sai väistyä, kun Garbo ilmoitti haluavansa vastanäyttelijäkseen entisen rakastajansa John Gilbertin. MGM oli systemaattisesti ajanut alas tämän mykän elokuvan suuren tähden uraa, mutta Garbon edessä heidänkin oli taivuttava. Gilbert oli lopulta erittäin hyvä valinta rooliin, sillä hän saa stereotyyppiseen roolihahmoonsa eloa eikä jää millään muotoa statistiksi, kuten monet Garbon vastanäyttelijät. Kaiken lisäksi heidän keskinäisissä kohtauksissaan on vielä aitoa tunnetta aivan kuten kuuluisimmassa yhteisessä elokuvassaan Himo (Flesh and the Devil, 1926). Ian Keith on erinomainen mustasukkaisen kilpakosijan roolissa ja muut pienempien roolien esittäjät täyttävät paikkansa mainiosti.

Kaiken yläpuolelle kohoaa kuitenkin Garbo, jonka roolisuoritus on silkkaa kauneutta. Pettymyksestä tarinan suhteen ei ole jälkeäkään, vaan hän piirtää erittäin hienostuneen tulkinnan yksityiselämän paineiden kanssa kamppailevasta kuningattaresta. Tällä kertaa Garbolla on ympärillään laadukas näyttelijäkaarti, joten hänen ei tarvitse kannatella yksin koko elokuvaa. Garbon suuruuden näyttelijänä ja hänen olemuksensa vetovoiman huomaa luonnollisesti parhaiten elokuvan muiden naisnäyttelijöiden seurassa – he kuihtuvat suorastaan olemattomiin.

Erittäin hyvin lippuluukuilla menestynyt Kuningatar Kristiina on kaikin puolin laadukas romanttinen draama, joka on uhmannut ajan hammasta kiitettävästi. Elokuvan suosio lujitti entisestään Garbon asemaa Hollywoodissa, mutta John Gilbertiä se ei pelastanut. Pahasti katkeroitunut ja alkoholiin mieltynyt entinen näyttelijäsuuruus kuoli sydänkohtaukseen kolme vuotta myöhemmin. Kuningatar Kristiina jäi hänen toiseksi viimeiseksi elokuvakseen.

QUEEN CHRISTINA, 1933 Yhdysvallat
Tuotanto: Metro-Goldwyn-Mayer Tuottaja: Walter Wanger Ohjaus: Rouben Mamoulian Käsikirjoitus: H. M. Harwood, Salka Viertel (Viertelin ja Margaret P. Levinon tarinasta) Kuvaus: William Daniels Lavastus: Alexander Toluboff Leikkaus: Blanche Sewell Musiikki: Herbert Stothart Puvustus: Adrian Äänitys: Douglas Shearer
Näyttelijät: Greta Garbo (Kristiina), John Gilbert (Antonio), Ian Keith (Magnus), Lewis Stone (Axel Oxenstierna), Elizabeth Young (Ebba), C. Aubrey Smith (Aage), Reginald Owen (Charles), David Torrence (arkkipiispa), Gustav Von Seyffertitz (kenraali)

Arvostelu on alun perin julkaistu DVDPlazalla.

Katsotut elokuvat: toukokuu 2016

Charles Swickard: Hell’s Hinges
William S. Hart esittää pikkukaupungin kovanaamaa, joka rakastuu kaupunkiin saapuvan pastorin sisareen ja muuttaa elämänsä suunnan kertaheitolla. Loppuhuipentuma tuo mieleen Clint Eastwoodin Ruoskan (1973).

John Ford: Bucking Broadway
Kaupunkilaisluikuri viettelee maalaistytön ja ottaa mukaansa maailman humuun. Petetyksi tullut tyttö hälyttää entisen karjapaimenpoikaystävänsä apuun ja tämä saapuukin ystäviensä kanssa pelastamaan armastaan. Hyvävauhtinen, lopussa suorastaan lennokkaaseen ravintolatappeluun päättyvä western osoittaa Fordin olleen hyvä tarinankertoja jo uransa varhaisessa vaiheessa.

Martin Scorsese: Alice ei asu enää täällä (Alice Doesn’t Live Here Anymore)
Aliarvostettu ja aivan liian tuntematon mestariteos Scorseselta. Elämänmakuinen kertomus yksinhuoltajaksi jäävästä Alicesta ja hänen pojastaan, jotka yrittävät asettua aloilleen ja löytää paikkansa maailmassa. Ellen Burstyn ja Kris Kristofferson loistavat rooleissaan.

Allan Dwan: The Good Bad Man
Varhainen Douglas Fairbanks -länkkäri on lennokas ja hyvän tuulen western, jossa tähden esittämä ”Passin’ Through” -niminen desperado ryöstää rikkailta ja jakaa saaliinsa köyhien, usein isättömien lasten kesken. Kuvaajana toiminut Victor Fleming tallentaa cowboyn sielunmaisemaa kuin John Ford parhaissa elokuvissaan.

Albert Capellani: Germinal
Kertomus terästehtaan työntekijästä, joka riitautuu työnantajansa kanssa ystävänsä kohtelun vuoksi ja saa potkut. Miehen tie vie kaivokselle, mutta ei aikaakaan, kun työläisten oloja poljetaan ja he ryhtyvät lakkoon. Tinkimätön, työtaistelujaksoissaan hätkähdyttävän kaunistelematon elokuva kompastelee juonen tyhjäkäynnin ja kuvailmaisun staattisuuden alueilla, mutta elokuvan yleismaailmallinen sanoma kantaa vaivatta loppuun asti.

Jean Cocteau: Orfeus (Orphée)
Cocteaun kehutun elokuvan päähenkilönä on Jean Marais’n tulkitsema Orfeus, jonka yhteys tuonpuoleiseen hallitsee hänen elämäänsä ja muodostuu taiteensa perustaksi. Hyvin erikoinen elokuva, joka vaatii ainakin toisen katselukerran avautuakseen kunnolla.

Keisuke Kinoshita: Narayama-bushi Ko (engl. The Ballad of Narayama)
Useaan otteeseen filmattu tarina iäkkäästä rouvasta, jonka on vanhan tradition mukaisesti matkattava 70-vuotisjuhliensa jälkeen eräälle vuorelle kuolemaan. Iäkästä rouvaa tulkitseva Kinuyo Tanaka on roolissaan totutun hyvä, mutta muilta osin elokuva on laahaava ja pitkäveteinen.

Adalberto Kemeny & Rudolf Rex Lustig: São Paulo, Sinfonia da Metrópole
Walther Ruttmannin Berliinin (1927) hengessä tehty kaupunkisinfonia on näyttävä, mutta valitettavan pintapuolinen teos.

Clint Eastwood: Ratkaiseva isku (Sudden Impact)
Nuori kuvataiteilija ja hänen sisarensa on raiskattu vuosia aiemmin eräässä pikkukaupungissa. Kun nainen palaa kaupunkiin, alkaa raiskaajien ryhmä salaperäisesti harventua ja San Franciscon poliisista ties monettako kertaa muihin tehtäviin siirretty Harry Callahan alkaa tutkia tapauksia, vaikka paikallinen poliisipäällikkö ei hänestä niin välitäkään. Ennalta-arvattavaa ja vaatimatonta viihdettä.

Charles Tutelier: La Belgique martyre (engl. The Martyrdom of Belgium)
Belgialaisten ennen Versaillesin rauhansopimusta tekemä sotaelokuva näyttää yksipuolisesti, mutta samalla myös vaikuttavasti saksalaisjoukkojen toimet maassa ensimmäisen maailmansodan aikana.

Martin Scorsese: Mafiaveljet (GoodFellas)
Scorsesen dynamiittinen kuvaus New Yorkin mafiaryhmästä ja sen toimista. Loistavasti roolitettu ja energisesti ohjattu klassikko.

Max Ophüls: Kirje tuntemattomalta naiselta (Letter from an Unknown Woman)
Silmiä hivelevän kauniisti toteutettu kertomus konserttipianistiin rakastuvasta naisesta, joka ei saa rakkaudelleen täyttymystä. Elokuva pohjautuu samaan tarinaan kuin Hannu Lemisen Valkoiset ruusut (1943).

Buddy Van Horn: Likainen Harry ja murhapooli (The Dead Pool)
Kuka murhaa julkkiksia San Franciscossa? Saako murhaaja ideansa b-luokan kauhuelokuvista ja onko niiden ohjaajalla mitään tekemistä murhien kanssa? Onko elokuvaryhmän kehittämällä kuolevien julkkisten listalla yhteyttä murhiin? Sarjan viimeinen elokuva on jämäkkä viihdepala, vaikka ei ensimmäisen tasolle ylläkään. Jim Carrey vetää lyhyen roolituokionsa hienosti.

Raymond Bernard: Susi-ihme (Le Miracle des loups)
Hienosti toteutettu, mutta tarinaltaan jähmeä historiallinen eepos Ludwig XI:n hovin juonitteluista. Valmistumisvuotensa (1924) menestynein ranskalaiselokuva.

Rasmus Breistein: Brudeferden i Hardanger (engl. The Bridal Party in Hardanger)
Nuoruudenrakkautensa hylkäävä Anders nai varakkaan naisen, jonka kanssa hänellä ei ole mitään henkistä yhteyttä. Samaan aikaan hänen hylkäämänsä Marit nai rikkaan talon pojan ja saa elämänsä huomattavasti Andersia parempaan tasapainoon. Kauniilla kuvilla höystettyä elämänmakuista draamaa, joka ei kuitenkaan lunasta potentiaaliaan kuin osittain: aikajana nuoruuden päivistä vanhuuden viimeisiin hetkiin on liian pitkä kuljettavaksi alle kahdessa tunnissa.

Max Linder: Ainoastaan naisille (Be My Wife)
Linderin toisen Hollywoodin matkan kliseinen, mutta onnistunut kuvaus seurustelun ja avioliiton eri vaiheista. Kekseliäimmät vitsit sijoittuvat muotimaailmaan: ensin Max kuvittelee muotinäytöksen yleisöä mallien esittämiin vaatteisiin ja myöhemmin näemme, kuinka muotisalonki muuttuu nappia painamalla intiimiksi tapaamistilaksi ja päinvastoin.

Roy Ward Baker: Vampyyrit – eroottinen painajainen (The Vampire Lovers)
Karnstein-trilogian ensimmäinen osa alkaa erittäin hienosti, mutta taantuu varsin nopeasti kevyen eroottiseksi lesbovampyyrielokuvaksi.

Katsotut elokuvat: huhtikuu 2016

Yimou Zhang: Punainen pelto (Hong gao liang)
Kahmalokaupalla palkintoja kerännyt kiinalaiselokuva kertoo nuoresta naisesta, joka lähetetään vaimoksi viinitilaa pitävälle, lepraa sairastavalle miehelle. Miehen kuoltua nainen ottaa tilan haltuunsa ja saa sen kukoistamaan, kunnes japanilaiset miehittäjät saapuvat alueelle. Näyttävästi toteutettu, mutta ainakin yhden katselukerran perusteella myös hivenen liian tylsä elokuva.

Sun Yu: Ti yu huang hou (engl. Queen of Sports)
Nuori nainen saapuu maaseudulta kaupunkiin ja sen kuuluisaan urheilukouluun tarkoituksenaan nousta maan parhaiden pikajuoksijoiden joukkoon. Menestys tuo mukanaan myös varjopuolia ja lopussa naisen on päätettävä mikä elämässä on kaikkein tärkeintä. Mukavasti eteenpäin kulkeva, urheilemisen ja liikunnan tärkeyttä sopivasti alleviivaava tarina ja hienosti rooleihinsa eläytyneet näyttelijät Lili Lin johdolla tekevät tästä elokuvasta mielenkiintoisen haastajan vastaaville amerikkalaiselokuville ja siksi sen parissa onkin helppo viihtyä.

Boris Barnet: Tyttö ja hatturasia (Devuška s korobkoi)
Barnetin ensimmäinen oma ohjaustyö on viihdyttävä, romantiikalla silattu kertomus itänaapuristamme ja sen suurkaupunkien asunto-ongelmista. KAVI:n erikoistutkija Antti Alanen tietää elokuvan olleen niin epäpoliittinen, että ”politrukkikriitikot arvostelivat sitä liiallisesta tasapuolisuudesta”.

Aarne Tarkas: Älä nuolase…
Kaksi bensa-aseman työntekijää voittaa veikkauksessa summan rahaa. He haluavat päästä rikkaisiin naimisiin, joten he uskottelevat kaikille olevansa amerikkalaisia öljymiljonäärejä. Huijaus toimii aikansa, mutta pikkuhiljaa kaverukset kietoutuvat niin syvälle sen pauloihin, että ulospääsy alkaa näyttää mahdottomalta. Hauska, joskin aivan liian pitkä elokuva. Leo Jokela on vahvassa iskussa.

Matti Kassila: Hilmanpäivät
Kepeästi rullaava kirkonkyläkomedia, jossa ihmissuhteita puidaan puoleen jos toiseenkin. Kassilan ohjauksessa on rentoutta, tarinassa ilmavuutta ja hienot näyttelijäsuoritukset kruunaavat kokonaisuuden. Kotimaisen elokuvan parhaimmistoa.

Vsevolod Pudovkin: Äiti (Mat)
Yksi kaikkien aikojen hienoimmista elokuvista, järisyttävä kertomus vallankumouksen hengestä ja sen liekin ikuisesta palosta. Loppuhuipentuma on täynnä emotionaalista voimaa.

Teuvo Puro: Sylvi
Vanhin kotimainen näytelmäelokuvamme on viimein saatu restauroitua niin täydelliseen muotoon kuin vain mahdollista. Materiaalia on edelleen kateissa, mutta puuttuvat kohdat on selitetty välitekstien avulla. Suotta vähätelty elokuva haastaa tasapäisesti monet muut kuuluisammat aikalaistuotannot, onhan Sylvi kuitenkin kuvattu jo vuonna 1911, kaksi vuotta ennen ensi-iltaansa. Tämän vuoden suurimpia ja hätkähdyttävimpiä elokuvakokemuksia, sen voin sanoa jo nyt.

Tod Browning: The Wicked Darling
Priscilla Dean esittää kovaksikeitettyä katunaista melodraamassa, jossa hänen rakkautensa ja syvällä sydämessä sykkivä rehellisyytensä pelastaa talousvaikeuksiin ajautuneen miehen ja lopulta myös hänet itsensä. Juoni on vaatimaton ja kaikin puolin ennalta-arvattava, mutta oivallinen valohämyn käyttö ja sopivan rosoiseksi luotu toimintaympäristö pelastavat paljon.

Tod Browning: Outside the Law
San Franciscon kiinalaiskortteleihin sijoittuva rikoselokuva, jossa peliluolien kuningas lavastetaan syylliseksi poliisin murhaan, jotta toiset gangsterit saavat enemmän tilaa hämäräpuuhilleen. Lon Chaney on pätevä gangsterina, mutta hänen toinen roolisuorituksensa kiinalaispalvelijana tuntuu vain tähden maskeeraustaitojen esittelemiseltä. Kreditoimaton Anna May Wong vilahtaa kiinalaistytön roolissa.

Teinosuke Kinugasa: Jûjiro (engl. Crossroads)
Kertomus köyhästä, väärään geishaan rakastuvasta nuorukaisesta ei ole aivan yhtä hypnoottinen kuin kaksi vuotta aiemmin valmistuneen Kurutta ippêjin (1926) mielisairaalakuvaus, mutta kyseessä on silti erittäin mielenkiintoinen tuttavuus.

Vittorio De Sica: Polkupyörävaras (Ladri di biciclette)
De Sican suurin mestariteos kertoo roomalaisesta mainostenliimaajasta, jonka työpaikka on riippuvainen polkupyörästä. Kun se varastetaan, alkaa lohduton etsintä: kuinka helppoa on löytää polkupyörä suurkaupungin väenpaljoudesta. Vähäeleinen ja kaunistelematon, uskomattoman hienojen näyttelijäsuoritusten siivittämä elokuva.

Nelo Cosimi: La quena de la muerte
Kaupungissa asuvat rakastavaiset matkustavat maalle ja punovat romanssijuoniaan paikallisten kanssa kiusatakseen toisiaan. Rotujen välisten rakkauskohtausten kuvaaminen on rohkeaa, mutta kokonaisuutena juoni on varsin yllätyksetön. Harvoja yleisessä jakelussa olevia argentiinalaisia mykkäelokuvia.

Akira Kurosawa: Seittien linna (Kumonosu-jo)
Tarinaa vallanhimosta ja kateudesta pidetään yhtenä parhaista Shakespeare-muunnelmista. Macbethiin pohjautuva elokuva on kerronnaltaan vahva ja visuaalisesti loistelias, mutta olisin kaivannut siihen Ranin (1985) kaltaista jykevyyttä. Siitä huolimatta kaikin puolin vahva ja hieno teos.

Mies joka kutistui

Amerikkalaisen tieteiselokuvan suuri vuosikymmen ajoittuu 1950-luvulle, teknologiakehityksen, ydinkokeiden ja avaruusmatkailun varhaisiin vuosiin. Näistä kolmesta perusasiasta saatiin aineksia kymmeniin elokuviin, joissa toistuivat samat teemat: ulkoavaruuden muukalaiset saapuivat maahan tehdäkseen selvää sen asukeista, mielipuoliset tai kokeilunhaluiset tiedemiehet loivat laboratorioissaan mitä eriskummallisimpia outouksia ja ydinkokeiden seurauksina syntyi koko joukko tuhoa ympärilleen kylväviä mutaatioita. Hienoja elokuvia löytyy joka osa-alueelta, yhtenä parhaimmista Jack Arnoldin ohjaama Mies joka kutistui (The Incredible Shrinking Man, 1957).

Jack Arnold on mielenkiintoinen nimi elokuvan historiassa. Vaikka hän ohjasi neljän vuosikymmenen aikana liki seitsemänkymmentä elokuvaa ja tv-sarjajaksoa, muistetaan hänet käytännössä ainoastaan viidestä Universalille tekemästään 1950-luvun tuotoksesta. Vieraat ulkoavaruudesta (It Came from Outer Space, 1953), Mustan laguunin hirviö (Creature from the Black Lagoon, 1954), Hirviön kosto (Revenge of the Creature, 1955) sekä Tarantula (Tarantula!, 1955) ovat saaneet toimia nyt esittelemäni elokuvan lisäksi todisteena miehen taidoista. Hyvin Arnoldin elokuvat ovat katsojiin uponneetkin, sillä mies on monin paikoin nostettu Tod Browningin, James Whalen ja Terence Fisherin rinnalle yhtenä "vanhan koulukunnan" kauhuelokuvamaestroista.
     
Elokuvan tapahtumat alkavat Tyyneltämereltä. Scott Carey on yhdessä vaimonsa Louisen kanssa purjehtimassa, kun yhtäkkiä taivaanrannasta kohoaa paksu pilvilautta. Vene kulkee pilven lävitse, joka katoaa horisonttiin yhtä nopeasti kuin mitä ilmestyikin. Tapahtuma hämmentää heitä, mutta pyyhkiytyy pian mielistä. Puoli vuotta kuluu. Eräänä päivänä töihin lähtiessään Scott tekee oudon havainnon: hän on alkanut kutistua. Lähipiiri, vaimo mukaan luettuna, pitää tapahtunutta ohimenevänä ilmiönä, mutta kun miehen muodonmuutos vain jatkuu kiihtyvällä tahdilla, joutuvat tiedemiehetkin ymmälleen.

Mies joka kutistui on piristävä poikkeus 1950-luvun tieteiselokuvien joukossa jo pelkästään lähtökohtiensakin puolesta, sillä Richard Mathesonin omaan novelliin perustuva käsikirjoitus kääntää muista elokuvista tutut lainalaisuudet päälaelleen. Siinä missä ydinkokeiden kanssa tekemisiin joutuneista henkilöistä kasvaa yleensä tarinoiden edetessä kymmenien metrien korkuisia tuhoajia, tulee kutistuvasta miehestä olemassaolonsa puolesta kamppaileva olento, joka yrittää kaikin keinoin selviytyä jokapäiväisen elämän haasteista ja oppia hyväksymään kohtalonsa. Se ei ole helppoa, mutta vähitellen mies sopeutuu tilanteeseen. Nimestään huolimatta elokuva onkin hivenen ironisesti kasvukertomus, jossa tarinan päähenkilö oppii vähitellen ymmärtämään asemansa koko maailmankaikkeudessa. Koskettava loppukohtaus jää pitkäksi aikaa katsojan mieleen.

Elokuvan toteutus on teknologiafriikeille ja tietokonetehosteiden nimeen vannoville nykykatsojille auttamattoman vanhanaikaista, mutta avarakatseisesti vanhoihin elokuviin suhtautuville se tarjoaa runsaasti ihailtavaa myös tällä saralla. Trikkikuvat, päällekkäisotokset ja eri mittakaavoihin rakennetut lavasteet luovat toimivan illuusion, jollaista ei välttämättä nykytekniikalla onnistuttaisi saavuttamaan. Tehosteissa ei ole rahtuakaan itsetarkoituksellisuutta saati näyttämisen halua, kuten valitettavan useissa nykyelokuvissa tuntuu olevan. Ne eivät myöskään jätä itse tarinaa tai sen ihmiskohtaloa taka-alalle, vaan toimivat täysin elokuvan ehdoilla.
     
Näyttelijät eivät ole suuria nimiä, mutta tämä ei tarkoita sitä, etteivätkö he suoriutuisi rooleistaan kiitettävästi. Varsinkin pääosassa esiintyvä Grant Williams on suorastaan ilmiömäinen. Hän onnistuu esittämään uskottavasti kaikkia mahdollisia tunnetiloja ilman ylisuorittamista, eikä näin ollen b-elokuville ominaisia tahattoman koomisia hetkiä synny missään vaiheessa. Randy Stuart hänen vaimonaan jää luonnollisesti hieman taka-alalle, mutta kantaa roolinsa kunnialla hänkin. Muu näyttelijäkaarti on mukana ainoastaan täydentämässä tapahtumia.

Mies joka kutistui jäi Arnoldin uran viimeiseksi menestykseksi. Vaikka hän osoittikin olevansa suvereeni tieteiselokuvaohjaaja, ei hän itse tuntenut vetoa lajityyppiä kohtaan. Vähitellen ohjaajan taso hiipui ja pian hän huomasi olevansa televisiosarjoja työstävä rutiiniohjaaja. Arnold kuoli 75-vuotiaana vuonna 1992.

THE INCREDIBLE SHRINKING MAN, 1957 Yhdysvallat
Tuotanto: Universal International Pictures. Tuottaja: Albert Zugsmith. Ohjaus: Jack Arnold. Käsikirjoitus: Richard Matheson (omasta romaanistaan). Kuvaus: Ellis W. Carter (Erikoiskuvaus: Clifford Stine). Lavastus: Alexander Golitzen, Robert Clatworthy. Leikkaus: Al Joseph. Maskeeraus: Bud Westmore, Joan St. Oegger. Optiset tehosteet: Roswell A. Hoffman, Everett H. Broussard. Äänitys: Leslie I. Carey, Robert Pritchard.
Näyttelijät: Grant Williams (Scott Carey), Randy Stuart (Louise Carey), April Kent (Clarice), Paul Langton (Charlie Carey), Raymond Bailey (tohtori Thomas Silver), William Schallert (tohtori Arthur Bramson).

Katsotut elokuvat: maaliskuu 2016

Terence Davies: Syvänsininen meri (The Deep Blue Sea)
Romanttinen, toisen maailmansodan jälkeiseen Englantiin sijoittuva brittidraama, jossa kylmettyneessä avioliitossa elävä vaimo lähtee nuoren lentäjän matkaan. Hillitty ja huolitellusti tehty, mutta tarina olisi vaatinut hitusen enemmän tunteiden paloa.

Marshall Neilan: Kaikki hauska kielletty (Rebecca of Sunnybrook Farm)
Mary Pickfordin ihastuttava mykkäelokuva viime vuosisadan alun Amerikasta korostaa ystävällisyyden ja anteeksiantavaisuuden teemoja. Pickfordin parhaimmistoa.

Mauritz Stiller: Juha (Johan)
Stillerin upea mykkäfilmi Juhani Ahon romaanista on ”valon oodi, jonka kompositio perustuu auringon ja veden loistoon.” (Antti Alanen).

Robert Bresson: Naisen kosto (Les dames du Bois les Bologne)
Bressonilaisen vähäeleinen – joskaan ei aivan hänen askeettisinta tyyliään – kertomus miehestä, joka rakastuu entiseen prostituoituun tietämättä tämän ammattia.

Dearden & Cavalcanti & Crichton & Hamer: Dead of Night
Hieno, episodimalliin puettu kauhuelokuva suoraan Englannista, jossa majataloon saapuva mies tuntee paikallaolijat yllättävän tutuiksi. Kun heidän tarinoitaan aletaan käydä läpi, moni asia sekoittuu erikoisella tavalla.

Franz Osten: Prapancha Pash (engl. Throw of Dice)
Kaksi kilpailevaa kuningasta rakastaa samaa naista intialaisessa draamassa, joka tarjoaa aivan liian paljon stereotypioita ja ennalta-arvattavia juonenkäänteitä, jotta siitä voisi nauttia täysin siemauksin.

Tod Browning: West of Zanzibar
Lon Chaney on entinen taikuri Phroso, jonka ystävä on pettänyt hänet vuosia sitten. Phroso on valmistellut hirveää kostoaan vuosien ajan, mutta kun sen aika lopulta koittaa, hän saa tietää jotain todella dramaattista. Browningin hienoin mykkäelokuva on tunnelmallinen jännityselokuva, jossa Chaney tekee suorastaan pirullisen roolisuorituksen.

Yu Sun: Dalu (engl. The Big Road)
Kiinalainen mykkäelokuva, jossa kuusi nuorukaista matkustaa pohjoisen tietyömaille. Neuvostoliittolaisten elokuvien hengessä tehty kuvaus nuoruudesta, onnen ja yhteenkuuluvuuden hetkistä, jossa sukupolvien välisen kuilun kuvaaminen on onnistunut oivallisesti. Suurtuotanto, johon kiinnitettiin monia aikansa suurimpia tähtiä.

Louis Delluc: Nainen ei-mistään (La femme de nulle part)
Mies, nainen, pieni lapsi ja suuri kartano. Näennäisesti kaikki on hyvin, mutta ei kuitenkaan ole: aviomies aavistaa, että hänen vaimonsa suunnittelee perheensä hylkäämistä ja heittäytymistä nuoren miehen käsivarsille. Ranskalaisen mykkäelokuvan tuntemattomia helmiä ja erityisen ajankohtainen nykypäivän kertakäyttösuhteiden aikakaudella.

Louis Delluc: L’inondation (engl. The Flood)
Ikääntynyt isä raivaa tyttärensä onnen tiellä olevan esteen Reinin laakson pikkukaupunkiin sijoittuvassa draamassa, joka jäi ohjaajansa viimeiseksi elokuvaksi. Luonto on aktiivinen ja kekseliäästi käytetty osa tapahtumia, symboloihan kaupunkia ympäröivä tulva myös päähenkilönsä mielentilaa. Delluc tavoittaa rapistuneen kaupungin tunnelman hienosti ja kuvaukseltaan elokuva on huippuluokkaa, mutta tarina ei oikein tahdo riittää koko elokuvan mittaan.

Aarne Tarkas: Villi pohjola
Hupaisa, pohjoiseen sijoittuva parodia, jossa Tapio Rautavaaran esittämä Tundra-Tauno puhdistaa nimensä murhasyytteistä ja kaappaa kainaloonsa vielä häntä syyttävän kaunottarenkin.

Léonce Perret: L’enfant de Paris (engl. The Child of Paris)
Ranskalaisen elokuvan varhaisiin mestareihin lukeutuneen Léonce Perret’n suurteos on yhdistelmä David Copperfieldiä ja Oliver Twistiä. Isänsä ja setänsä sodassa menettänyt tyttö sijoitetaan koulukotiin, josta hän kuitenkin karkaa ja päätyy rikollisten kynsiin. Hänen ainoa ystävänsä on rikollisjoukkoon kuuluva nuorukainen, joka lupaa saattaa tytön takaisin kotiinsa. Tarina kulkee kevyesti eteenpäin ja vaikka se sisältääkin muutamia uskomattomia juonenkäänteitä ja yllätyksiä, on se silti toimiva. Ilmestymisvuotensa 1913 hienoimpia teoksia Victor Sjöströmin Ingeborg Holmin rinnalla.

Laitakaupungin valot

Jos joku tässä maailmassa on yksinäinen ja ulkopuolinen, niin yövartija Koistinen (Janne Hyytiäinen): työkaverit eivät puhu kuin korkeintaan kiusatakseen, esimiehet ovat kylmäkiskoisia ja naisetkin karttavat häntä. Takaiskuista huolimatta Koistinen jaksaa tehdä työtä ja haaveilla paremmasta huomisesta oman yrityksen muodossa. Ainoa, joka häneen suhtautuu luonnollisesti, on grillimyyjä Aila (Maria Heiskanen).

Eräänä päivänä Koistisen elämään astuu kaunis nainen, vaaleatukkainen Mirja (Maria Järvenhelmi). Koistiselle Mirja on kuin unelmien täyttymys ja hän olisi siltä istumalta valmis menemään naimisiinkin. Mirja ei kuitenkaan ole sitä mitä Koistinen toivoo, vaan hän on paikallisen rikollispomon (Ilkka Koivula) apuri, jonka tehtävänä on höynäyttää Koistista rikollisissa merkeissä.

"Koistinen on uskollinen kuin koira, romanttinen hölmö. Sen ymmärtämisessä piilee minun nerouteni."

Mitä kylmemmäksi ja armottomammaksi maailma muuttuu, sitä kyynisemmäksi tuntuu muuttuvan myös Aki Kaurismäki, jonka Laitakaupungin valot (2006) on erittäin lohduton kuvaus vinksalleen nytkähtäneestä yhteiskunnastamme. Kaikkivoipa raha sanelee elämän valtapelin ehdot ja toimii pohjana valheelle perustuville ihmissuhteille, joiden tehtävänä tuntuu olevan vain vähempiosaisten ja hyväuskoisten huijaaminen ja nöyryyttäminen. Kaurismäen teoksesta puuttuu miltei tyystin kahden aiemman suomitrilogian osan (Kauas pilvet karkaavat, 1996 sekä Mies vailla menneisyyttä, 2002) toivoa antava optimismi ja lämminhenkinen huumori – tällä kertaa päähenkilölle ei anneta kuin kalpea toivonkipinä paremmasta tulevaisuudesta. Osittain tämän vuoksi Laitakaupungin valot sai hyvin ristiriitaisen vastaanoton. Kriittisesti elokuvaa arvostelevien mielestä Kaurismäen uutukainen on aivan liian synkkä elokuva ja ohjaaja itse täysin maneeriensa vangiksi jäänyt tekijä, kun taas elokuvaa puolustavien tahojen mielestä tämä osoittaa jälleen suuruutensa nimenomaan pienten ihmisten kuvaajana.

Henkilökohtaisesti pidän Laitakaupungin valoja ohjaajansa ehdottomaan parhaimmistoon lukeutuvana elokuvana. Vaikka toteutukseltaan se onkin entistä vähäeleisempi ja yksinkertaisempi – jopa siinä määrin, että mieleen tulee tässä suhteessa ylittämätön mestariteos Tulitikkutehtaan tyttö (1989) – on se sisällöltään kuitenkin erittäin rikas ja antoisa elokuva. Elämä Suomessa ei ole joka taholla niin hienoa kuin annetaan olettaa ja tämän yhteiskunnan ulkopuolisen maailman kuvaajana Kaurismäki on ensiluokkainen. Elokuvan pääteema, yksinäisyys, kantaa vahvasti läpi koko tarinan, ja osansa saavat myös työpaikkakiusaaminen sekä väkivallan raaistuminen. Sarkastisia heittoja ohjaaja nakkelee sinne tänne aina nykyään muodissa olevista pika-avioliitoista tupakkalakihysteriaan.

Kaurismäen työryhmä on saanut aikaiseksi hienoa jälkeä. Erityismaininta pitää antaa hänen vakiokuvaajalleen Timo Salmiselle, joka on jälleen kerran tehnyt erinomaista työtä. Salminen ei tarvitse tarinan kertomiseen erikoisia kuvakulmia tai muutakaan epäolennaista, vaan yksinkertaisesti toteutetut kuvasommitelmat toimivat tämänkin elokuvan kohdalla moitteettomasti – valaistuksen suhteen on sen sijaan siirrytty elokuvan tematiikan mukaisesti edellisistä elokuvista poikkeavampaan, tummanpuhuvampaan suuntaan. Lavastus sekoittelee perinteisen mallin mukaan eri aikakausia toisiinsa onnistuneesti ja musiikkivalinnat tukevat elokuvan tapahtumia ja tunnelmia oivasti.

Kaurismäki hyllytti tämän elokuvan kohdalla miltei koko vanhan näyttelijäseurueensa, ainoastaan Kati Outinen tekee lyhyen visiitin kaupan kassana. Uusista yrittäjistä huolimatta näyttelijäsuoritukset ovat pääsääntöisesti hyviä ja varsinkin Hyytiäinen on roolissaan loistava. Koivula on pätevä rikollispomona, mutta itse en aivan täysin ole päässyt sinuiksi Järvenhelmen näyttelemiseen, jotenkin hänen olemuksensa ei vain nouse muiden päähenkilöiden tasolle, joten siitä miinus.

Laitakaupungin valot on erittäin hieno elokuva kaikilta osa-alueiltaan. Sen tarina kantaa vaivatta alusta loppuun, toteutus on ohjaajansa näköinen ja näyttelijät roolissaan pääsääntöisesti hyviä. Alakuloisuus ja lohduttomuus tekevät elokuvasta jonkin verran vaikeammin lähestyttävän kuin mitä trilogian kaksi aiempaa osaa olivat, mutta katselukerta toisensa jälkeen tämäkin teos alkaa avautua entistä paremmin.

LAITAKAUPUNGIN VALOT, 2006 Suomi
Tuotanto: Sputnik Oy. Tuottaja: Aki Kaurismäki. Ohjaus: Aki Kaurismäki. Käsikirjoitus: Aki Kaurismäki. Kuvaus: Timo Salminen (Valot: Olli Varja). Lavastus: Markku Pätilä. Leikkaus: Aki Kaurismäki. Maskeeraus: Nadja Delcos. Puvustus: Outi Harjupatana. Äänitys: Jouko Lumme, Tero Malmberg.
Näyttelijät: Janne Hyytiäinen (Koistinen), Maria Järvenhelmi (Mirja), Ilkka Koivula (Lindholm), Maria Heiskanen (Aila), Sulevi Peltola (esimies), Antti Reini, Neka Haapanen, Santtu Karvonen, Sesa Lehto, Jukka Rautiainen, Jukka Salmi (vartijoita).

Katsotut elokuvat: helmikuu 2016

René Clair: Italialainen olkihattu (Un chapeau de paille d’Italie)

Lennokas ja tilannekyllästetty farssi hääpäivästä, joka muuttuu yhdessä silmänräpäyksessä kaaokseksi. Tapahtumat eskaloituvat mitä pidemmälle ne etenevät, mutta aivan viimeinen isku jää antamatta. Toimisi todennäköisesti äänielokuvana paremmin.

Aleksi Salmenperä: Häiriötekijä

Kotimainen episodielokuva, jossa viljellään alapäähuumoria kuin teinien jutuissa konsanaan. Ei kiinnosta.

Akira Kurosawa: Seitsemän samuraita (Shichinin no samurai)

Pieneen ja köyhään vuoristokylään sijoittuva suurteos, jossa kyläläiset nousevat seitsemän palkkaamansa samurain avulla vastarintaan kiertävää rosvojoukkoa vastaan. Upeasti kuvattu, taitavasti rytmitetty ja hienosti näytelty elokuva lukeutuu taiteenalan mahtavimpien luomusten joukkoon.

Jean Renoir: Lonkanvetoa (Tire au flanc)

Sotilasfarssi, jolla on yhteyksiä Jean Vigon klassikkoelokuvaan Nolla käytöksessä (1933). Michel Simonin ensimmäinen yhteistyö Renoirin kanssa.

Franz Höbling: Alle Räder Stehen Still (engl. The Wheel Stop Turning)

Itävaltalainen lakkokuvaus, joka valmistui ennen Sergei Eisensteinin vastaavanlaista elokuvaa. Turhat melodramaattiset käänteet latistavat lopputulosta melkoisesti.

Luis Buñuel: Kulta-aika (L’Age d’Or)

Espanjalaismestarin ensimmäinen äänielokuva on täynnä kauniita kuvia, mutta jostain syystä myös unohdan tämän nopeasti: viikko katselun jälkeen mielessäni on enää kuolematon kuva lehmästä sängyllä.

Tod Browning: Dracula – vanha vampyyri (Dracula)

Browningin vampyyrielokuva oli jonkin verran eloisampi kuin muistinkaan. Alkujakso on fantastinen, loppua kohden meno hyytyy. Bela Lugosi ja Dwight Frye ovat rooleissaan loistavia, muut tyytyvät vain kävelemään rinnalla loppuun asti. Sisältää muutamia kuolemattomia one-linereita.

Mihály Kertész: A tolonc (engl. The Undesirable)

Karpatialaiseen maalaiskylään sijoittuva draama köyhästä ja orvosta naisesta, joka tapaa äitinsä juuri ennen tämän kuolemaa ja pääsee naimisiin porvaristoperheen jälkikasvun kanssa. Sekava juoni, kömpelö tarinankuljetus ja teatraalinen näytteleminen tekevät elokuvakatselusta kaikkea muuta kuin nautinnollisen.

Minoru Murata: Rojô no reikon (engl. Souls on the Road)

”Japanilaisen elokuvan ensimmäinen merkittävä teos.” (Mark Cousins). Anteeksiannon teemaa painottava teos osoittaa, kuinka tuhoavaa itsekkyys voi pahimmillaan olla. Elokuvatekniikka on hallussa, mutta tarinankerronnan intensiteetti ei niinkään ja siksi hahmotkin jäävät etäisiksi.

Jacques Feyder: Atlantis (L’Atlantide)

Feyderin läpimurtoelokuva kertoo kahdesta autiomaahan eksyvästä upseerista, jotka päätyvät vedenpaisumuksessa kadonneen Atlantiksen säilyneeseen osaan. Ulkoasultaan näyttävä, juoneltaan pitkästyttävä ja raskassoutuinen. Elokuva oli valtava menestys ja sitä esitettiin pelkästään Pariisissa yli vuoden ajan.

Jean-Jacques Annaud: Karhu (L’Ours)

James Oliver Curwoodin romaaniin pohjautuva kuvaus karhuista ja heitä metsästämään tulleista miehistä. Vaikka nallet ovatkin pääosissa, ei kyse ole pelkästään luontoelokuvamaisesta söpöilystä.

John Noel: The Epic of Everest

Mount Everestille vuonna 1924 pyrkineen tutkimusretkikunnan tarina on dramaattinen (kaksi jäsentä kuoli), mutta samalla myös luonnon kauneudelle ja jylhyydelle kumartava dokumenttielokuva.

Jacques Feyder: Uudet herrat (Les nouveaux messieurs)

Feyderin viimeinen Ranskassa ohjaama mykkäelokuva sijoittuu politiikan maailmaan. Satiirin terävin kärki on vuosikymmenten saatossa tylsynyt, mutta kokonaisuus on hillitty ja aikuismainen ja siksi viihdyttävä.

Jacques Perrin: Oceans

Meren ekologiaa ja monimuotoisuutta ihasteleva luontoelokuva ei unohda näyttää myös aiheen synkempää puolta: tehokalastusta, saasteita ja eläimiin kohdistuvaa julmuutta. Hieno kokonaisuus, jota olisi mielellään ihaillut pidempäänkin.

Marcel L’Herbier: Feu Mathias Pascal (engl. Late Mathias Pascal)

Kertomus köyhtyneen lesken ainoan pojan ihmeellisistä seikkailuista maailmalla. Ivan Mozzhuhin on vahvassa vedossa, mutta lievähkö ylipituus ja juonen paikoittainen staattisuus eivät ole kokonaisuudelle hyväksi. 1920-luvun Roomaan sijoittuvat jaksot ihastuttavat kaikkia ”ikuisen kaupungin” ystäviä.

Louis Feuillade: Judex

Kidnappauksia, henkilöitä menneisyydestä, vääriä identiteettejä, kiristyksiä… Feuilladen sarjafilmi on tyylikäs lisä hänen mestariteoksiensa jatkeeksi, vaikka ei aivan niiden tasolle ylläkään. René Poyenin Licorice Kid hauskuuttanee tosikkomaisempaakin katsojaa.

Jean Epstein: Cœur fidelé (engl. True Heart)

Epsteinin ensimmäinen mestariteos sijoittuu Marseillen satamaan ja sen vuokramurjuihin. Juoni on amerikkalaisen melodramaattinen, toteutus puolestaan ranskalaisen runollinen. Satamajaksojen vangitseva realismi, huvipuistokohtausten vertauskuvallinen vaikuttavuus, impressionististen tehokeinojen taitava käyttö ja näyttelijöiden ohjauksen varmuus osoittavat Epsteinin hallinneen elokuvakielen täydellisesti jo ennen vuosikymmenen lopun mestariteoksiaan.