Katsotut elokuvat: toukokuu 2017

Manfred Noa: Nathan der Weise (engl. Nathan the Wise)
Näyttävä, mutta raskassoutuinen suurelokuva kolmannen ristiretken ajoilta. Keskipisteenä on hyveellinen ja anteeksiantava juutalaisvanhus Nathan, joka on menettänyt sodissa koko perheensä, mutta selviää vastoinkäymisistään uskontonsa voimalla. Juutalaisuutta ihannoivaksi ja sen paremmuutta korostavaksi katsottu elokuva joutui monin paikoin sensuurin kynsiin ja katosi lopulta vuosikymmeniksi, kunnes sen tiettävästi ainoa olemassa oleva kopio löydettiin Gosfilmofondin arkistosta vuonna 1996.

Mauritz Stiller: Siivet (Vingarne)
Herman Bangin romaaniin perustuva filmatisointi kunnioitetusta taiteilijasta, joka menettää suosikkimallinsa ja rakastajansa Mikaelin kauniin ruhtinattaren matkaan. Carl Th. Dreyerin versiota (Naisen orja, 1924) arkisempi ja huolettomampi versio elää ja hengittää erinomaisten näyttelijäsuoritusten kautta, sillä tarinan draama ei kasva aivan täyteen loistoonsa - elokuvahistorioitsija Robin Hoodin (oik. Bengt Idestam-Almquist) mukaan Stillerin ”tekniikka ei ollut vielä kypsynyt hallitsemaan tämän herkän kolmiodraaman psykologisia nyansseja”.

Abbas Kiarostami: Iltapäivä Toscanassa (Certified Copy)
Juliette Binoche ja William Shimell esittävät avioparia, jonka yhteiselo näyttää vähintäänkin erikoiselta – yhden iltapäivän aikana heidän parisuhteensa käydään läpi tavalla, joka paitsi kiehtoo, myös hämmentää katsojaa.

Satyajit Ray: Mahapurush (engl. The Holy Man)
Henkisesti eksyksissä oleva rikas mies joutuu häikäilemättömän, hengenmieheksi esittäytyvän huijarin kynsiin.  Pyhä mies kertoo mielettömiä juttuja vuosituhansia kestäneen elämänsä varrelta – hän on muun muassa tavannut Jeesuksen ja Buddhan ilmielävänä, käyskennellyt muinaisessa Babyloniassa sekä opettanut Albert Einsteinia. Siksi Jeesuksen ristiinnaulitseminenkaan ei ole crucifiction vaan crucifact, onhan hän nähnyt sen omin silmin. Helposti unohdettava välityö.

Alberto Cavalcanti: Le Capitaine Fracasse (engl. Captain Fracasse)
Ennen niin rikkaan ja vaikutusvaltaisen suvun viimeinen edustaja hylkää rappeutuneen kotilinnansa ja lähtee kiertävän näyttelijäseurueen matkassa kohti Pariisia ja seikkailuja. Romantiikkaa, jännitystä, toimintaa ja huumoria sopivin annoksin tarjoileva Le Capitaine Fracasse tempaa mukaansa heti alkumetreillä ja kulkee vaivatta maaliin saakka.

Zack Snyder: Watchmen
Näyttävä, joskin aavistuksen liian pitkä supersankarielokuva, jossa toisistaan erkaantuneet sankarit yrittävät laittaa kaaokseen ajautuneen maailman vielä kerran raiteilleen. Positiivinen yllätys, hienoja tehosteita ja mukavaa viihdettä.

Gerhard Lamprecht. Unter der Laterne (engl. Under the Latern)
Saksalaista synkkyyttä edustavimmillaan. Ankariin kasvatusmenetelmiin uskova isä lukitsee tottelemattoman tyttärensä kodin ulkopuolelle ja käynnistää epäonnekkaiden sattumien sarjan, jonka seurauksena tytär ajautuu lopulta prostituutioon ja kuolemaan. Melodraamaa riittää yllin kyllin, mutta samalla elokuva vaikuttaa hyvinkin uskottavalta kuvaukselta lama-ajan Saksasta.

Joe May: Das Indische Grabmal (Teil 1: Die Sendung des Yoghi + Teil 2: Der Tiger von Eschnapur)
Intiaan sijoittuva suuren budjetin draama yhdistää toimintaa, seikkailua ja romantiikkaa höystäen sen annoksella itämaista mystiikkaa ja eksotiikkaa. Kokonaisuus olisi kaivannut tiivistämistä, sillä vähäpätöinen tarina julmaa kostoa hautovasta maharadjasta etenee alusta alkaen liian verkkaisesti, eikä pysty säväyttämään edes loppuhuipentumallaan. Nimekkäät näyttelijät katoavat suurten ja näyttävien lavasteiden kätköihin ja ainoastaan Conrad Veidt saa aikaan jotain muistettavaa. Tänä päivänä Unelmien temppeli 1-3 muistetaankin parhaiten elokuvana, joka rikkoi Joe Mayn ja uraansa aloitelleen Fritz Langin välit lopullisesti.

Dimitri Buchowetzki: Sappho
Viktoriaaninen melodraama naisesta, jota miehet eivät voi unohtaa, mutta joka lopulta joutuu itsekin kokemaan suuren rakkauden synnyttämän tuskan. Tavanomainen tarina ihastuttaa visuaalisella ulkoasullaan ja Pola Negrin intensiivisellä roolisuorituksella.

Richard Oswald: Anders als die Andern (engl. Different from the Others)
Asiallinen ja kiihkoton kuvaus homoseksualismista ja homoseksuaalien kokemista vaikeuksista viime vuosisadan vaihteen Saksassa. Anders als die Andern onnistuu esittämään vakuuttavasti tuskan ja paineen, jota poikkeavan seksuaalisuutensa kanssa eläneet ihmiset joutuivat kokemaan. Conrad Veidt tekee erittäin riipaisevan roolisuorituksen nurkkaan ajettuna pianistina, jonka kaikki teot ja saavutukset hylätään vain hänen poikkeavuutensa vuoksi. Melankolisen elokuvan ainoa moite liittyy kiristäjän hahmoon, joka on korostetun paha aina maskeerausta myöten.

Robert Siodmak, Edgar G. Ulmer: Ihmisiä sunnuntaina (Menschen am Sonntag)
Pääosin yhden sunnuntai-iltapäivän ajalle sijoittuva elokuva kertoo neljän berliiniläisnuoren vapaa-ajan vietosta. Sunnuntai on ilon juhlaa, sillä arjen rutiineihin on vielä aikaa, eikä niitä sovi murehtia juuri nyt. Samalla elokuvassa on kuitenkin samankaltaista viimeisen kesäpäivän kaihoa kuin Jean Renoirin mestariteoksessa Virta (1936): tämän päivän jälkeen elämä ei ole enää entisellään. Loppu jää tyylikkäästi avoimeksi: tapaavatko nuoret enää toisiaan, muuttaako tuleva viikko seuraavalle viikonlopulle sovitut suunnitelmat?

Ernst Lubitsch: Ich möchte kein Mann sein (engl. I Don’t Want to Be a Man)
Lempeä ja lennokas kolminäytöksinen komedia, jossa nuori nainen pukeutuu mieheksi saadakseen tehdä kaikkea, mikä häneltä sukupuolensa vuoksi muuten kielletään. Lubitschmaisen tarkkanäköisesti sukupuolirooleja kuvaava elokuva sisältää ristiinpukeutumista ja hivenen homoerotiikkaakin, mutta hyvällä maulla toteutettuna. Ossi Oswalda on roolissaan tuttuun tapaan mainio.

Victor Fleming: Tuulen viemää (Gone with the Wind)
Suuri pukuelokuva, suuri rakkauselokuva, suuri sotaelokuva, suuri ihmissuhde-elokuva… Suuri elokuva kaikin tavoin.

Stuart Gordon: Re-Animator
Nuori lääkäri on kehittänyt seerumin, joka herättää kuolleet henkiin. Huonostihan siinä lopulta käy, sillä henkiin herätetyistä tulee riettaita ja väkivaltaisia. Outo ja pähkähullu kauhusekoilu.

Kurt Bernhardt: Arvoituksellinen nainen (Die Frau, nach der man sich sehnt)
Täydellisen epäuskottava kertomus nuoresta miehestä, joka näkee ohimennen junassa erään kaunottaren, hylkää rakastettunsa junan makuuvaunuun ja syöksyy päätä pahkaa ihastuksensa perään. Tyhjänpäiväinen draama huipentuu yllätykselliseen, mutta silti ainoaan oikeaan loppuratkaisuun, mutta muilta osin tarinassa ei ole juuri tarttumapintaa ja ilman Marlene Dietrichiä tätä tuskin edes muistettaisiin.

Edvin Laine: Niskavuoren Aarne
Viehättävillä maaseutukuvilla alkava, mutta pian puisevaksi ja jäykäksi muuttuva draama, jossa Niskavuoren tila on vaarassa joutua vieraiden käsiin.

Gerhard Lamprecht: Viides sääty (Die Verrufenen)
Tinkimätön ja asiallinen kuvaus vankilasta vapautuneesta insinööristä, joka menettää tuomionsa vuoksi niin vaimonsa kuin kotinsakin, ajautuu yhteiskunnan pohjalle, mutta säilyttää silti omanarvontuntonsa ja nousee periksi antamattomuudellaan takaisin jaloilleen ja kohti parempaa tulevaisuutta. Lopun yhteiskunnallinen sanoma olisi monen muun ohjaajan elokuvassa pelkkää sanahelinää, mutta Lamprecht ei leiki vakavalla aiheella: ”Köyhyys ja kurjuus, paheet ja alkoholi sysäävät ihmisen niin sanottuun ’viidenteen kastiin’. On ihmisiä, jotka eivät pysty pakenemaan kohtaloaan. Se on oma maailmansa, jota kohtaan me hyökkäämme korjaamisen sijaan.”

Uwe Jens Krafft: Bergenstoget plyndret i natt (Schneeschuhbanditen)
Norjalais-saksalainen romanttinen rikoselokuva, jossa rikkaan rautatiepohatan tyttäreen ihastunut nuori mies päättää ystäviensä kanssa ryöstää Bergenistä Osloon matkalla olevan matkustajajunan. Todella vaatimattoman elokuvan ihastuttavimpana hetkenä voi pitää lyhyttä kohtausta, jossa Tom Heiberg ihailee nyttemmin kadonneeksi merkityn Tom Mix -elokuvan Aaveratsastaja (1924) mainosjulistetta.

Joachim Rønning, Espen Sandberg: Pirates of the Caribbean: Salazar’s Revenge
Chaplinin Kaupungin valojen alkukohtausta varioiva huumoripitoinen jaksokaan ei pelasta tämän saagan viidettä osaa, jossa on kyllä vauhtia, mutta myös kosolti tyhjänpäiväisyyksiä. Kahden tunnin mitassaan silti varsin vaivattomasti läpi istuttava elokuva.

Kenji Mizoguchi: Ristiinnaulitut rakastavaiset (Chikamatsu monogatari)
Epäsovinnaiseen rakkaussuhteeseen tai aviorikokseen syyllistyneet naulitaan koko kansan ihailtaviksi ja sama kohtalo on odotettavissa nuorella printterillä ja hänen työnantajansa vaimolla, jolla väitetään olevan suhde. Pakomatkasta muodostuu vastoinkäymisten sävyttämä, sillä rehellisimpiinkään ihmisiin ei tällaisissa tapauksissa voi luottaa. Perusvarma draama, jota Mizoguchin tyylitietoinen ohjaus vain korostaa.

Satyajit Ray: Seemabaddha (engl. Company Limited)
Kalkutta-trilogian keskimmäinen osa (ja samalla myös ainoa länsimaissa julkaistu osa) kertoo tuuletin- ja valaisintehtaan myyntipäälliköstä, joka havittelee nousua johtoportaaseen. Nuori mies on valmis toimimaan oikein ja kunniallisesti, mutta saadakseen haluamansa hänen on turvauduttava epärehellisyyteen. Vahva, joskin verkkaisesti etenevä elokuva sopii teemoiltaan minne tahansa.

Bob Rafelson: Rajut kuviot (Five Easy Pieces)
Jack Nicholsonin vahva roolityö kannattelee tarinaa, jossa musiikilliset ambitionsa hylännyt nuori mies elää keskivertoa elämää pikkukaupungissa. Paluu kotikonnuille tulee isän sairastumisen myötä ajankohtaiseksi, mutta millaisena hän näkee menneisyytensä tänään? Neljästä Oscar-ehdokkuudesta (elokuva, miespääosa, naispääosa, alkuperäiskäsikirjoitus) ei tarttunut hyppysiin ainoatakaan.

Ernst Lubitsch: Sumurun
Suuriin ja näyttäviin puitteisiin luotu näyttämöpantomiimin elokuvaversio esittelee koko joukon saksalaisen elokuvan tunnetuimpia näyttelijöitä, mutta ei missään vaiheessa kasva osiensa summaksi. Eroottisesti viritetyt ihmissuhdekuviot ovat sotkuisia ja aikansa eläneitä, eikä kerronnassakaan ole samanlaista kepeyttä kuin Lubitschin elokuvissa yleensä.

Arthur Robison: Ilmiantaja (The Informer)
Huomattavalla budjetilla toteutetun, kansainvälisellä tekijäryhmällä varustetun draaman tapahtumat sijoittuvat 1920-luvun alun poliittisesti kuohuvaan Dubliniin, jossa eri ääripäät tarttuvat hanakasti myös aseisiin. Kuvaus on komeaa ja varjot tanssivat seinillä kuin film noireissa konsanaan, joskin studioon luotu Dublin on turhan steriilin ja keinotekoisen oloinen. John Fordin kuusi vuotta myöhemmin ohjaama, neljän Oscar-palkinnon arvoinen versio on tätä näkemystä taiteellisempi ja onnistuneesti dramaattisempi.

Tuulen viemää

”Etelä vajoaa polvilleen, eikä enää nouse. Menneisyys tuhoutuu edessämme.”

1939 on jäänyt elokuvahistorian kirjoihin kaikkien aikojen elokuvavuotena ja etenkin Hollywoodissa tehtailtiin hienoja teoksia kuukausi toisensa jälkeen: Jesse James, Hyökkäys erämaassa (Stagecoach), Kansan sankari (Young Mr. Lincoln), Vain enkeleillä on siivet (Only Angels Have Wings), Humiseva harju (Wuthering Heights), Ninotchka, Mr. Smith lähtee Washingtoniin (Mr. Smith Goes to Washington) ja Ihmemaa Oz (The Wizard of Oz). Vuoden ylittämättömin tuotanto oli kuitenkin Margaret Mitchellin menestysromaaniin perustuva Tuulen viemää (Gone with the Wind).

Tuulen viemää syntyi yhden elokuvantekijän unelmasta, koki tuotantovaiheissaan suuria vaikeuksia ja vastoinkäymisiä, kasvoi todelliseksi mediaspektaakkeliksi ja lopulta yhdeksi kaikkien aikojen menestyneimmistä elokuvista. Se on Hollywoodin glamourin ruumiillistuma ja talousromahduksen vuosistakin huolimatta voitosta voittoon kulkeneen elokuva-alan kruununjalokivi, jonka lumo ja teho eivät ole laantuneet vuosikymmenten saatossa rahtuakaan – tähän on tosin kliseisesti todettava, että Tuulen viemää on elokuva, joka on ehdottomasti koettava suurelta kankaalta ja kunnon äänentoistolla, muuten siitä ei saa kaikkia tehoja irti.

Elokuvan tarina kattaa suunnilleen saman aikakauden kuin D. W. Griffithin neljännesvuosisata aiemmin ohjaama Kansakunnan synty (The Birth of Nation, 1915). Sen avainhahmoja ovat vauraan etelävaltiolaisen plantaasinomistajan hemmoteltu ja tulisieluinen tytär Scarlett O’Hara (Vivien Leigh), hänen ikuisen rakkautensa kohde Ashley Wilkes (Leslie Howard), tämän hyveellinen ja läheisistään aina parasta uskova vaimo Melanie (Olivia de Havilland) ja ihmissuhteiden entisestäänkin sotkuista pakkaa läsnäolollaan sekoittava kapteeni Rhett Butler (Clark Gable). Rauhallisesta, joskin sotaa ennakoivasta unelmien ja muistojen aikakaudesta kuljetaan sodan kautta jälleenrakentamisen aikaan. Elämän uudelleen järjestäminen, ihmissuhteiden vaaliminen ja periksiantamattomasti paremman huomisen puolesta taisteleminen ovat ydinkysymyksiä elokuvassa, jonka tarina määrittää tulevan suurvallan kriittisintä aikakautta.

Tuulen viemää on perinteisesti luokiteltu naisten elokuvaksi, sellaiseksi puku- ja nyyhkydraamaksi, jota raavaan miehen ei sovi ainakaan vapaaehtoisesti katsoa. Näin se pikaisesti silmäillen voi ollakin, etenkin kun elokuvan keskeisin hahmo on elokuvahistorian häikäilemättömimpien ihmissuhdepelureiden kärkikaartiin lukeutuva Scarlett O’Hara. Mutta todellisuudessa Tuulen viemää on paljon muutakin, sillä pelkästään koreisiin pukuihin nojautuvana, naisiin ja heidän tunteisiinsa vetoavana teoksena Tuulen viemää ei olisi pystynyt kamppailemaan suosiosta kaikkien vuosikymmenten, suuren yleisön alati muuttuvien makutottumusten ja nykypäivän spektaakkeleiden kanssa.

”Maa on ainoa asia, jonka puolesta kannattaa taistella ja kuolla.”

Tuulen viemää on elokuva perheestä, sen kiinnipitävistä voimista ja loppumattomasta taistelutahdosta. Vaikka Scarlett O’Hara ei aina pelaakaan kaikkein puhtaimpien sääntöjen mukaan ja katsoja näkee hänessä ensisijaisesti pyrkyrin ja opportunistin, hän muistaa aina myös tukea perhettään ja läheisimpiään. Hänen vastapuolensa on ikuinen ymmärryksen ja ystävällisyyden hymy kasvoillaan kulkeva Melanie, jonka hyvyys ja hellyys estävät Scarlettia ja hänen toimiaan arvostelevien ihmisten repiä perhe ja sen ihmissuhteet kappaleiksi. Olivia de Havillandin hienostuneesti tulkitsema Melanie tuntuu jakavan katsojien mielipiteet hyvin vahvasti kahteen leiriin.

Kyseessä on myös tarina maasta, perinteistä ja kunniasta. Scarlett O’Haran kotiplantaasi Tara on valtava kokonaisuus, todellinen alueen ylpeyden aihe. Kun isä kertoo tyttärelleen sen arvosta, sanat kaikuvat vielä kuuroille korville. Kun Scarlett alkaa sodan myrskyistä palattuaan rakentaa tuhoutunutta kotitilaansa uudelleen ja taistella sen puolesta naarasleijonan tavoin, hän kasvaa siihen lopullisesti kiinni ja ymmärtää sen arvon. Lopulta juuri Scarlett on se, jonka neuvokkuus pelastaa Taran joutumasta nurkanvaltaajien ja onnenonkijoiden käsiin.

Amerikkalaisten elokuvantekijöiden suhde rahaan on ollut aina kiinnostava. Vaikka elokuva-ala ei ole mitään nappikauppaa ja sen keskeisillä tekijöillä on ollut aina vähintäänkin kelvolliset tulot, on raha esitetty elokuvissa lähes aina negatiivisena asiana. Tuulen viemää ei ole poikkeus. Itsekeskeinen ja lellitelty Scarlett kasvaa todelliseksi naiseksi vasta siinä vaiheessa, kun hänen tulee taistella tulevaisuutensa ja perheensä hyvinvoinnin eteen. Taran pelloilla annettu lupaus köyhyyden ja nälän voittamisesta toteutuu, mutta hän joutuu maksamaan siitä kovan hinnan. Yksinäisyys on rahan ja vallan pelottava vastapuoli, joka uhkaa lopulta myös Scarlettia. Tarinan loppuratkaisu antaa onneksi jokaiselle mahdollisuuden täydentää Scarlettin ja Rhettin elämä haluamallaan tavalla.

Tuulen viemää on myös kuvaus sodasta ja sen tuhoavasta voimasta. Sota kääntää elämän päälaelleen ja jakaa kortit uudelleen: häviäjälle ei jää muuta mahdollisuutta kuin niellä tappionsa ja ottaa vastaan almut, joita voittajat hänelle mahdollisesti jakavat. Erityisesti Yhdysvaltojen sisällissodan jälkimainingit tuntuvat olevan täynnä katkeruutta ja jopa vihaa, sillä niin Griffith kuin nyt Flemingkin kuvaavat etelävaltioihin tunkeutuvat onnenonkijat erityisen häikäilemättömiksi ja kylmäkiskoisiksi – ihonväristä riippumatta. Sotakohtausten vuoksi elokuvaa ei kannata kuitenkaan katsoa, sillä niitä ei ole suoranaisesti mukana lainkaan.

”Sota on aiheuttanut kaikki maailman kurjuudet. Ja kun sota on ohi, kukaan ei tiedä mikä sen aiheutti.”

Tämän kaiken lisäksi Tuulen viemää on myös suuri rakkauselokuva. Se ei ole kuitenkaan sitä Scarlettin ja Rhettin osalta, jotka menevät naimisiin pitkälti taloudellisten seikkojen vuoksi, vaan nimenomaan Ashleyn ja Melanien suuren rakkauden osalta. Heidän suhteensa on kiihkoton ja hillitty, kaikin puolin arvokas ja turvallinen. He kunnioittavat toisiaan koko liittonsa ajan, voittavat vastoinkäymisensä yhdessä, eivätkä kanna kaunaa toisilleen mitä tahansa tapahtuukin. Moni pitää Ashleyn hahmoa heikkona, mutta miksi vaihtaa tasapainoinen suhde ja ymmärtäväinen vaimo seikkailuun nuoren villikon kanssa, joka juoksee olemattomien unelmien ja kuvitelmien perässä ymmärtämättä niiden olevan vain harhaa?

Suuri yleisö oli mieltänyt Clark Gablen alusta alkaen Rhett Butlerin rooliin, mutta Scarlett O’Haran etsimisestä muodostui todellinen mediaspektaakkeli, kun toista tuhatta näyttelijätärtä ilmoitti olevansa kiinnostuneita roolista. Heidän joukossaan oli kymmeniä aikakautensa suuria nimiä aina Katherine Hepburnista Norma Sheareriin ja Paulette Goddardista Bette Davisiin. Koekuvauksista raportoitiin lähes päivittäin, kunnes osaan kiinnitettiin lopulta englantilainen Vivian Leigh. Jos Leigh oli tähän saakka saanut pysytellä pois parrasvaloista, Tuulen viemää ja sen mukanaan tuoma Oscar-palkinto pitivät huolen kuolemattomuudesta. Muut roolit miehitettiin huomattavasti vähemmällä huomiolla ja Hollywoodin historiasta kiinnostuneelle elokuva onkin todellinen ”näyttelijälöytöjen” aarreaitta. Hattie McDanielin saama Oscar-palkinto oli ensimmäinen mustalle näyttelijälle koskaan myönnetty kultainen patsas, kaikkiaan elokuva voitti 8 Oscaria.

”Tuulen viemää vetoaa kuitenkin perimmältään yli kansallisuusrajojen. Sitä on pyritty jäljittelemään ja sitä on tutkittu suurennuslasin kanssa aivan kuin se olisi viisasten kivi, jonka tuntiessaan tietää, miten populaarielokuva kasataan kokoon. Se on selitetty melkein puhki, mutta silti sen arvoitus on säilynyt lähes koskemattomana (…) Ahnainkaan yritys toistaa elokuvan tuotantotapaa, aihepiiriä tai henkilöhahmoja ei ole ratkaissut arvoitusta tässä loputtomaan ja hypnoottiseen toistoon orientoituneessa teollisuudessa.” (Peter von Bagh: Elämää suuremmat elokuvat I).

GONE WITH THE WIND, 1939 Yhdysvallat
Tuotanto: Selznick International/Metro-Goldwyn-Mayer. Tuottaja: David O. Selznick. Ohjaus: Victor Fleming. Käsikirjoitus: Sidney Howard (Margaret Mitchellin romaanista). Kuvaus: Ernest Haller, Ray Rennahan, Wilfred M. Cline. Lavastus: William Cameron Menzies, Lyle Wheeler. Leikkaus: Hal C. Kern, James E. Newcom. Musiikki: Max Steiner. Puvustus: Walter Plunkett. Tehosteet: Jack Cosgrove, Fred Albin, Arthur Johns.
Näyttelijät: Vivien Leigh (Scarlett O’Hara), Clark Gable (Rhett Butler), Leslie Howard (Ashley Wilkes), Olivia de Havilland (Melanie Hamilton), Hattie McDaniel (Mammy), Butterfly McQueen (Prissy), Thomas Mitchell (Gerald O’Hara), Evelyn Keyes (Suellen O’Hara), Ona Munson (Belle Watling), Ward Bond (Tom, jenkkikapteeni).

Katsotut elokuvat: huhtikuu 2017

John Cassavetes: Minnie & Moskowitz (Minnie and Moskowitz)
Elokuva kommunikoinnin vaikeudesta. Moskowitz on nollasta sataan sekunnissa kiihtyvä hippi, joka tapaa nuoren ja sivistyneen naisen. He rakastuvat, mutta pystyvätkö näin erilaiset ihmiset luomaan pysyvää suhdetta? Mukava tuttavuus, ensimmäinen näkemäni Cassavetes-elokuva.

John W. Brunius: Päivänrinteen Synnöve (Synnöve Solbakken)
Norjalaisen Nobel-kirjailijan Bjørnstjerne Bjørnsonin romaaniin perustuva maalaisdraama kahdesta erilaiset taustat omaavasta nuoresta, joiden mahdollista tulevaa onnea varjostavat pahanilkiset juorut ja kieroilut. Karin Molander on nimiroolissa ihastuttavan luonnollinen, kun taas Lars Hanson sortuu paikka paikoin turhaan mahtailuun.

Henri-Georges Clouzot: Korppi (Le Corbeau)
Pieni ranskalaiskaupunki menee sekaisin, kun nimettömät kirjeet alkavat kertoa arkaluonteisia asioita kaupungin asukkaista ja heidän tekemisistään. Elokuva hermostutti aikalaisensa täysin ja se hyllytettiin joksikin aikaa, mutta on noussut sittemmin ansaitsemaansa arvostukseen. Luulen, että Clouzot’n mestariteos on saattanut innoittaa Stephen Kingiä tämän kirjoittaessa Tarpeellista tavaraa.

Fjodor Bondartšuk: 9. komppania (9 rota)
Suomalais-venäläis-ukrainalaista yhteistyötä oleva kuvaus Afganistanin sodasta. Pääpaino on nuorten alokkaiden ryhmässä, jossa ovat edustettuina kaikki sotaelokuville tyypilliset hahmot. Näyttävän näköinen, mutta aivan liian kliseinen elokuva ihastuttaa eniten aihevalinnallaan ja kaunistelemattomuudellaan. Poissa on myös amerikkalainen patriotismi ja perinteeksi muodostunut sotamiehen henkisen kasvun kuvaus.

Georg af Klercker: Laitakaupungin pappi (Förstadsprästen)
Tanskalaista elokuvaperinnettä henkivä melodraama kaupunkilaispapista, tähän rakastuneesta nuoresta naisesta ja heidän onnensa tielle tulevista ilkeämielisistä, juoruilevista ihmisistä. Kuriositeetti, johon kannattaa kuitenkin tutustua, sen verran harvassa tämän aikakauden ruotsalaiset elokuvat ovat.

Edgar Wright: Hot Fuzz
Lontoon – ja itse asiassa koko Englannin – paras ja tehokkain poliisi saa siirron syrjäiseen ja uneliaaseen pikkukylään. Pian hän huomaa ajautuneensa keskelle murha-aaltoa, jossa lähes jokainen kyläläinen tuntuu olevan jollain tapaa osallisena. Miellyttävää brittihuumoria ja sopivan verevää toimintaa sisältävä parituntinen.

Francis Ford Coppola: Kummisetä-trilogia (The Godfather I-III)
Corleonen mafiasuvun tarina. Nuori, orvoksi jäänyt siirtolaispoika luo yhden New Yorkin suurimmista mafiaperheistä ja hänen kuoltuaan valta siirtyy perheen nuorimmalle pojalle, joka alkaa ulottaa lonkeroita rahamaailmaan. Kolmas osa on kahta aiempaa heikompi, mutta silti tyylikäs päätös trilogialle. Unohtumattomia henkilöitä ja tapahtumia on vaikka kuinka, kuten myös unohtumattomia roolisuorituksiakin.

Rune Carlsten: Vaarallinen kosinta (Ett farligt frieri)
Varakkaan Husabyn tilan kauniilla tyttärellä on monta ihailijaa ja kosijaehdokasta, mutta itse hän rakastaa vain pienen tilan poikaa, joka ei asemansa vuoksi kelpaa tytön isälle. Pienimuotoinen maalaisdraama yltää parhaimmillaan Lubitschin Saksassa tekemien farssien kaltaiseen ilkikurisuuteen, mutta katoaa lopulta keskinkertaisten ja helposti unohdettavien elokuvien massaan.

Satyajit Ray: Jumalatar (Devi)
1860-luvulle sijoittuva kertomus uskollisesta hurmoksesta ja kaiken tuhoavasta fanaattisuudesta. Päähenkilö on teinivaimo Daya, joka asuu miehensä opiskelujen ajan tämän perheen luona hoitaen heikosti liikkumaan kykenevää appeaan. Naisen hyvyys ja hellyys yhdistettynä uskonnollisesti fanaattisen apen yölliseen harhanäkyyn riittää vakuuttamaan tämän siitä, että hänen miniänsä on Kali-jumalattaren inkarnaatio. Marie Setonin mukaan Jumalatar näyttäytyy kaikkein vahvimpana, ellei peräti tärkeimpänä Rayn historiallisten elokuvien joukossa.

Andrei Tarkovski: Peili (Zerkalo)
Silkkaa runoutta.

Jacques Feyder: Carmen
Prosper Mériméen maailmankuulun novellin kunnianhimoisin ja suuritöisin mykkäfilmatisointi on näyttävä, mutta sisältää tarinansa osalta liikaa tyhjäkäyntiä. Näin ollen kokonaisuus on hengetön, paikoin jopa pitkäveteinen.

Georg af Klercker: Fyrvaktarens dotter (engl. The Lighthouse Keeper’s Daughter)
Georg af Klerckerin aktiiviuran viimeinen teos kertoo varakkaasta poikamiehestä, joka jättää vanhan elämänsä taakseen ja matkustaa majakanvartijan apulaiseksi syrjäiselle saarelle. Hän rakastuu majakanvartijan tyttäreen ja he menevät naimisiin, mutta kahden eri maailmasta olevan ihmisen yhteiselo osoittautuu vaikeammaksi kuin he ovat osanneet kuvitella. Lähtökohdiltaan hyvä tarina kärsii uskottavuuden puutteesta, sillä Mary Johnsonin tulkitseman nuoren morsiamen naiiviutta ja hyväuskoisuutta korostetaan niin paljon, että nainen alkaa näyttää katsojan silmissä suoranaiselta typerykseltä.

John Ford: Hyökkäys erämaassa (Stagecoach)
Vauhdikas, tiivis ja erinomaisesti kirjoitetut henkilöhahmot sisältävä lännenelokuvan klassikko.

Raoul Walsh: Carmenin lemmentarina (Loves of Carmen)
”Meksikolaiseksi tuittupääksi” kutsuttu Dolores Del Rio säihkyy ja sähisee Raoul Walshin energisessä ja viihdyttävässä Carmen-filmatisoinnissa, joka nimensä mukaisesti keskittyy romanineidon lemmenseikkailuihin. ”Jose-parka. Minun olisi pitänyt rakastaa sinua enemmän – tai sinun minua vähemmän…”, kuolemaa tekevä kaunotar kuiskaa entiselle rakastetulleen. Rohkeat välitekstit antavat elokuvalle eroottisen lisämausteen.

Maurice Tourneur: Victory
Hyvin erikoinen tarina sivistystä karttavasta miehestä, joka hetken jalomielisyyden puuskassa päättää auttaa vaikeuksissa olevaa nuorta naista, vaikka tietääkin sen aiheuttavan ongelmia hänelle itselleen. Tourneurilla on totutusti silmää kuvalliselle kauneudelle ja näyttelijät ovat kauttaaltaan mainioita, mutta muilta osin Victory on vaatimaton elokuva aikansa eläneine opetuksineen. Mukana menossa sekä Lon Chaney että Wallace Beery.

Jean Renoir: Yöperhonen (La Chienne)
Renoirin huikea näkemys vaatimattoman konttoristin ajautumisesta kauniin prostituoidun pauloihin ja sitä kautta lopulta myös pohjalle. ”Ainutlaatuinen sekoitus farssia ja tragediaa, rikosdraamaa ja brechtiläistä vieraannuttamista. Se on yhtä aikaa karrikoiden etäännytetty ja kipeästi koskettava.” (Antti Alanen).

Matti Ijäs: Kaikella rakkaudella
Aikuismainen ja persoonallinen rakkauselokuva, josta puuttuu kokonaan suomalaisille elokuville tuttu farssimaisuus ja ala-arvoinen huumori. Ijäs kuljettaa pohjoiseen sijoittuvaa tarinaansa rauhallisen varmaoloisesti ja onnistuu luomaan kaikista keskeisistä hahmoista uskottavia ja helposti lähestyttäviä. Tyylikäs kokonaisuus.

Oliver Stone: JFK – avoin tapaus (JFK)
Faktaa ja fiktiota tehokkaasti pyörittelevä elokuva John F. Kennedyn salamurhasta. Jim Garrisonin kirjaan ja tutkimuksiin perustuva JFK - avoin tapaus nostaa esille liudan kysymyksiä, jotka saavat itse kunkin ajattelemaan presidentin murhan toteuttamista ja tarkoitusperiä aivan eri näkökantilta kuin mitä koulussa on opetettu (ainakin vielä 1980-luvulla). Kevin Costnerin esittämän lakimiehen loppupuheenvuoro keikkuu vaarallisen lähellä siirappisuutta, mutta Stone onnistuu lopulta viemään tarinansa kuivin jaloin loppuun asti. Ohjaajansa paras teos, järkäle, jota ihastellaan vielä vuosikymmentenkin kuluttua.

Kummisetä I-III

”Pidä ystävät lähellä, mutta viholliset vielä lähempänä.”

Ei ole mitenkään epätavallista, että menestyneet ja rakastetut elokuvat ovat syntyneet monien vaikeuksien ja vastoinkäymisten kautta. Epätavallista on sen sijaan se, että 1970-luvun alkupuolella valmistui kaksi kuolemattomaksi laskettavaa klassikkoa, joiden syntyyn ei alun perin tuntunut uskovan oikein kukaan. Toinen on Milos Formanin ohjaama, viisi tärkeintä Oscar-palkintoa voittanut Yksi lensi yli käenpesän (One Flew Over the Cuckoo’s Nest, 1975), jonka filmausoikeuksia palloteltiin puolelta toiselle ennen kuin Forman tarttui ohjaksiin. Toinen on tietenkin Francis Ford Coppolan suurmiesluokkaan nostanut Kummisetä (The Godfather, 1972) kaksine jatko-osineen.

Kolmeosaiseksi paisunut elokuvasarja käynnistyi pienen budjetin toimintaelokuvana. Sen ohjaajaksi kiinnitettiin monien mutkien kautta nuori ja toistaiseksi vielä ilman menestyselokuvaa ollut Coppola, jota pidettiin kuitenkin taustojensa puolesta oikeana valintana tehtävään. Hän itse ei pitänyt elokuvaa ensi alkuun juuri minään, mutta innostui lopulta aiheesta siinä määrin, että hänestä tuli sen todellinen mestarismies, joka esitti rohkeasti vaatimuksia kaikkialle aina näyttelijävalintoja myöten: perheen päätä esittänyttä Marlon Brandoa pidettiin jo sammuneena tähtenä, eikä Michael Corleonen rooliin valittu Al Pacino vakuuttanut ensi alkuun ketään. Coppolan vaisto osui oikeaan, eikä mainittuihin rooleihin pysty näin jälkikäteen kuvittelemaan ketään muita.

Elokuva alkaa maailmansodan jälkeisestä New Yorkista. Päähenkilö Don Vito Corleone (Brando) on suuren mafiaperheen johtaja, jonka puoleen kaikki apua tarvitsevat yleensä kääntyvät. Hänen edustamansa maailman ylle on laskeutunut kuitenkin tummia pilviä, sillä huumekauppiaat ovat tunkemassa järjestäytyneen rikollisuuden alueelle, eikä Corleone katso sitä hyvällä. Välienselvittelyt johtavat väkivaltaisuuksiin, joissa hän loukkaantuu vakavasti. Tällöin perheen nuorin poika Michael (Pacino) ottaa kostotoimet hoitaakseen ja kun hänen vanhin veljensä Sonny (James Caan) tapetaan, siirtyy Michael askel askeleelta lähemmäs isänsä valtaistuinta ja perheen pään paikkaa.

Coppolan taito luoda intiimiä elokuvaa suuren, oopperamaisesti toteutetun spektaakkelin keskelle on ihailtavaa. Hän aloittaa kronikkansa romantisoituna ja nostalgisena perhekuvauksena näennäisen kunniakkaiden miesten aikakaudesta ja kasvattaa sen massiiviseksi visioksi maailmasta, jossa raha näyttelee kaikkein suurinta osaa ja ihmishenki on täysin arvoton. Paitsi kuvaus menestyksestä, Kummisetä on myös kuvaus menetyksestä, siitä, kuinka kaiken keskipisteenä ollut perheidylli murenee väärien ratkaisujen, itsekkyyden ja muuttuvan maailman puristuksessa. Vanhat arvot väistyvät uuden, häikäilemättömän toiminnan tieltä, kun yhä useampi haluaa osalliseksi rikkauksista ja on valmis menemään äärimmäisyyksiin ne saavuttaakseen.

Kaiken keskipisteenä on tietysti Michael Corleone, isänsä paikan perinyt sotasankari, jonka tarkoituksena ei ole ollut edes heittäytyä mafian maailmaan. Hänestä tulee silti kylmäverisempi ja vallanhimoisempi kuin lähes koko New Yorkia taskussaan pitänyt isänsä: Michaelille ei riitä pelkkä suurkaupunki, hän haluaa laajentaa imperiuminsa kaikkialle maailmaan. Se tarkoittaa tarvittaessa murhaamista, mikä ei ole hänelle ongelma – henkensä menettävät lopulta niin lähisukulaiset kuin tuntemattomatkin. Ironista, mutta ei suinkaan yllättävää, että valtansa huipulla Michael on yksinäisempi ja eristäytyneempi kuin koskaan.

Kummisetää on aina kehuttu sekä miljöö- että tapainkuvauksensa osalta. Niitä hienompaa on kuitenkin henkilökuvaus, kuinka Coppola ja Puzo ovat onnistuneet tekemään jokaisesta ruudulla vilahtavasta henkilöstä tärkeän, lihaa ja verta olevan hahmon, joiden tavat ja repliikit jäävät pitkäksi aikaa katsojan mieleen. Vahvan panoksen antavat tietysti monet tutut näyttelijät, joita putkahtelee esiin milloin mistäkin. Viimeistä osaa lukuun ottamatta Coppola tuntuu valinneen ryhmänsä onnistuneesti ja siinäkin oikeastaan vain Andy Garcia erottuu muuta ryhmää heikompana – aivan kuin hän kävisi jatkuvasti ylikierroksilla ja tulkitsisi roolinsa innostumisen vuoksi roimasti heikommin kuin mihin taitojensa puolesta pystyisi.

Coppola on aina ollut parhaimmillaan suurten aiheiden kuvaajana, eikä Kummisetä-trilogia ole poikkeus. Ne ovat mestariteoksia paitsi yksittäisinä elokuvina, myös trilogiana yksi elokuvahistorian parhaista. Se on kauttaaltaan vahvasti luotu kokonaisuus, jota ei edes viimeisen osan heikkoudet pysty kaatamaan. Kerronta on laajasta aikajänteestään huolimatta tiivistä ja mukaansa tempaavaa, hahmot ja rooleihin valitut näyttelijät ensiluokkaisia, ajankuva huolella luotu ja Nino Rotan mestarillinen musiikki kuorruttaa herkullisesti koko komeuden.

”Perhettä ei voi ikinä menettää…”

THE GODFATHER (1972) – THE GODFATHER PART II (1974) – THE GODFATHER PART III (1990), Yhdysvallat
Tuotanto: Alfrand Productions (I), Coppola Company (II), Zoetrope Studios (III). Tuotannonjohto: Robert Evans (I), Francis Ford Coppola (II), Fred Fuchs, Nicholas Cage (III). Tuottajat: Albert S. Ruddy (I), Francis Ford Coppola (II, III). Ohjaus: Francis Ford Coppola. Käsikirjoitus: Mario Puzo, Francis Ford Coppola (Puzon romaanin pohjalta). Kuvaus: Gordon Willis. Lavastus: Dean Tavoularis. Leikkaus: William Reynolds (I), Peter Zinner, Barry Malkin, Richard Marks (II), Barry Malkin, Lisa Fruchtman, Walter Murch (III). Musiikki: Nino Rota (I, II), Carmine Coppola (III). Puvustus: Anna Hill Johnstone (I), Theadora Van Runkle (II), Milena Canonero (III).
Näyttelijät: Al Pacino (Michael Corleone), Marlon Bradon (Don Vito Corleone), Robert De Niro (Vito Corleone nuorena), James Caan (Sonny Corleone), John Cazale (Fredo Corleone), Talia Shire (Connie), Diane Keaton (Kay Adams), Richard Castellano (Clemenza), Robert Duvall (Tom Hagen), Sterling Hayden (komisario McCluskey), Richard Conte (Barzini), Al Lettieri (Sollozzo), Alex Rocco (Moe Greene), Lenny Montana (Luca Brasi), Lee Strasberg (Hyman Roth), Andy Garcia (Vincent Mancini), Eli Wallach (Don Altobello), Joe Mantegna (Joey Zasa), Bridget Fonda (Grace Hamilton), Sofia Coppola (Mary Corleone).

Katsotut elokuvat: maaliskuu 2017

Přemysl Pražský: Batalion (engl. Battalion)
Löyhästi tositapahtumiin perustuva tarina arvostetusta lakimiehestä, jonka elämä romahtaa hänen saadessaan tietää vaimonsa salasuhteesta. Lakimies päättää unohtaa menneen elämänsä ja siihen liittyneet ihmiset kertaheitolla ja katoaa Prahan alamaailmaan. Batalionia pidetään kotimaansa elokuvan monitoimimiehenä muistetun Pražskýn ohjaajanuran kohokohtana.

Satyajit Ray: Yksinäinen nainen (Charulata)
Menestyvällä päätoimittajalla ei ole aikaa kotona päivänsä viettävälle vaimolleen, joten mies pyytää joukon sukulaisiaan vierailulle. Yksi heistä herättää vaimon mielenkiinnon, mutta kiellettyä tilannetta ei sovi päästää liian pitkälle. Vähäeleinen ja rauhallinen elokuva vaatinee katselukerran jos toisenkin auetakseen kunnolla. Rayn oma suosikki.

Boris Barnet: Laitakaupunki (Okraina)
Kehuttu neuvostoliittolaisen äänielokuvan varhainen edustaja kertoo pienen venäläiskylän vaiheista ensimmäisen maailmansodan vuosina. Sain tällä toisella katselukerralla irti enemmän kuin ensimmäisellä, mutta en vieläkään täysin ymmärrä tämän suuruutta.

Fritz Lang: Vakoilija (Spione)
Thea von Harboun romaaniin perustuva jännityselokuva mestaririkollisesta, joka ryöstää joukkoineen hallitusten salaisia dokumentteja ja lakaisee säälimättömästi kaikki todistajat tieltään. Louis Feuilladen sarjafilmien hengessä tehty Vakoilija on lennokkuudestaan huolimatta tylsähkö ja moneen suuntaan haarautuvat juonenkäänteet kasvattavat kestoa liiaksi.

Rex Ingram: Sydänverta (The Magician)
Hämäräperäinen okkultisti alkaa vainota kaunista amerikkalaista kuvanveistäjää juoneltaan heppoisessa, mutta tunnelmaltaan mainiossa mykkäelokuvassa.

Satyajit Ray: Kansanvihollinen (Ganashatru)
Kunnianarvoisa lääkäri huomaa, että läheisen temppelin juomavesi sairastuttaa ihmiset. Kun hän yrittää tuoda asian julki, hän saa vastaansa sekä paikalliset poliitikot että temppelin ylläpitäjät. Mitä voi sanoa julkisuudessa ja mitä jättää sanomatta, siinä Rayn upean elokuvan sisältö tiivistettynä.

Boris Barnet: Sinisen meren rannalla (U samogo sinego morja)
Kaksi merimiestä pelastuu syrjäiselle saarelle ja rakastuu samaan naiseen, mikä aiheuttaa ennen pitkää ongelmia heidän välilleen. Arkirealismi ja runollisuus kulkevat käsi kädessä kohti loppuhuipentumaa, joka on lopulta ainoa sopiva tähän tarinaan. Tyylikäs tuttavuus.

Rex Ingram: Meremme (Mare Nostrum)
Ingramin ensimmäinen Nizzassa ohjaama elokuva pohjautui Ibáñezin kertomukseen espanjalaisesta merikapteenista, joka sodan aikana Napolissa vieraillessaan ajautuu ulkomaisen agentin pauloihin ja sen seurauksena moraaliseen vastuuseen suuren matkustaja-aluksen upottamisesta. Välimeren kauniissa maisemissa kuvattu elokuva yhdistelee vakoilijatarinaa, romantiikkaa ja kostoelementtejä, mutta tekee sen kaiken hallitusti ja vaivatta.

James Cruze: Ponipikalähetti (The Pony Express)
Sacramenton kaupungin senaattori Glen haluaa irrottaa Kalifornian liittovaltiosta, mutta paikalle saapuva nuori korttihai sotkee hänen suunnitelmansa perusteellisesti. Hollywoodilaisittain huoliteltu ajankuvaus jokilaivoineen, karavaaneineen ja lännenkaupunkeineen ihastuttaa, mutta lopputuloksesta puuttuvat ne aitouden aspektit, jotka tekivät ohjaajansa edellisestä lännenelokuvasta, Karavaanista (1923), lajityyppinsä merkkiteoksen.

Kenneth Lonergan: Manchester by the Sea
Väkevä draama nuoresta miehestä, joka palaa monen vuoden jälkeen kotikonnuilleen huoltamaan sydänkohtaukseen kuolleen veljensä teini-ikäistä poikaa ja kohtaa samalla monet menneisyyden haamuista. Tasapainoinen, erittäin hyvin näytelty ja toteutettu elokuva osoittaa, ettei elämässä kaikki mene aina suunnitelmien mukaan, vaikka kuinka niin haluaisi.

Marshall Neilan: M’liss
Höperön ja alkoholisoituneen isänsä sekä tämän lemmikkikanan kanssa asuva temperamenttinen rasavillityttö rakastuu kotikylänsä komearaamiseen opettajaan, asettuu tämän rinnalle isänsä murhaa käsittelevässä oikeudenkäynnissä ja voittaa lopulta myös miehen sydämen. ”Vertaansa vailla oleva kaunotar”. (Kevin Brownlow).

David Yates: Tarzanin legenda (The Legend of Tarzan)
Yllättävän toimiva viidakkoseikkailu eikä lainkaan niin tietokonepelimäinen kuin olin odottanut. Loppu oli turhankin hutaistun oloinen, mutta ehkä isolta kankaalta katsottuna olisi toiminut paremmin?

Danny Boyle: Sunshine
Maasta lähetetty tutkimusalus törmää edeltäjäänsä ja löytää sieltä jotain, mitä ei kaiken järjen mukaan pitäisi enää edes olla. Komean näköinen ja mielenkiintoinen scifi-pätkä.

Hans Karl Breslauer: Die Stadt ohne Juden (engl. The City without Jews)
Fiktiivinen kuvaus Utopia-nimisestä valtiosta, joka päättää häätää kaikki maassa asuvat juutalaiset muualle. Elokuvan parasta antia ovat Wienin kadulla kuvatut mielenosoitukset ja marssit, minkä lisäksi mukaan on yhytetty myös kaikuja saksalaisesta ekspressionismista. Loppua kohden meno hyytyy kuitenkin pahasti.

F. W. Murnau: Matka yöhön (Der Gang in die Nacht)
Murnaun varhaisimman säilyneen ohjaustyön päähenkilö on arvostettu tohtori Börne, joka jättää viehättävän tanssijattaren vuoksi vaimonsa ja muuttaa tämän kanssa pieneen merenrantakylään. Rakastavaisten onni ei kestä kauan, sillä nainen rakastuu tohtorin parantamaan taidemaalariin. Saksalainen alakulo ja skandinaavinen luonnonlyriikka sulautuvat hienosti toisiinsa hurjan loppuhuipentuman omaavassa draamassa.

Lois Weber: Too Wise Wives
Tarina kahdesta hyvin toimeentulevasta amerikkalaisesta pariskunnasta, joista toisessa vaimo haluaa miehensä nauttivan niistä asioista joista hän itsekin pitää, kun taas toisessa vaimo on valmis miellyttämään miestään kaikin tavoin saadakseen vastaisuudessakin nauttia tämän paksusta shekkivihosta. Muuten pätevää keskitasoa, mutta lopun moraalinen opetus tuntuu liian vaivattomalta ja yllätyksettömältä.

Lambert Hillyer: Pookkeri Bill (White Oak)
William S. Hartin suuriin teoksiin lukeutuva Pookkeri Bill sisältää lähes jokaisen lännenelokuvan juonenkäänteen ja lainalaisuuden, mutta käyttää niitä onnistuneesti ja kokonaisuuteen sopivasti.

Tri Arnold Fanck & G. W. Pabst: Valkoinen helvetti (Die Weisse Hölle vom Piz Palü)
Komea ja tasapainoinen elokuva sai innoituksensa tosielämästä, nuorten vuorikiipeilijöiden onnettomuudesta kertovasta lehtiuutisesta. Se kertoo Alpeilla lomailevista rakastavaisista, jotka auttavat heidän kanssaan samaan vuoristomajaan asettuvaa miestä löytämään tämän vuoristoon kuolleen vaimon ruumiin. Kekseliäillä kamerakulmilla luoduissa kiipeilyjaksoissa on vaaran ja jännityksen tunnetta, upeasti valaistut yökohtaukset ovat mainitsemisen arvoisia, eikä sotaveteraani Ernst Udet’n lentojaksojakaan sovi vähätellä.

G. W. Pabst: Vallankumouksen hornankattila (Die Liebe der Jeanne Ney)
Ranskalaistytön ja bolsevikkinuorukaisen yhteinen tie vie Venäjän vallankumouksen moukaroimalta Krimiltä Pariisiin, jossa häikäilemätön rikollinen on valmis tekemään kaikkensa heidän onnensa tuhoamiseksi. Liikkuva kamera tekee Pabstin ohjauksessa huomattavasti huomaamattomampaa työtä kuin Murnaun tai Dupontin kuuluisammissa teoksissa ja leikkaus on puolestaan niin sulavaa, ettei siihen kiinnitä edes huomiota. Siksi onkin sääli, että tarinassa ei ole muun elokuvan omaavaa voimaa ja painokkuutta.

G. W. Pabst: Sielun salaisuus (Geheimnisse einer Seele. Ein psychoanalytischer Film)
Naapurustossa tapahtunut raaka murha suistaa lempeän kemistin tolaltaan ja hän alkaa tuntea kammoa veitsiä kohtaan. Kaikelle kansalle ymmärrettävästi selitetty, joskin erittäin tiivistetty ja lopulta myös ennalta-arvattava sairauskertomus kiehtoo runsaan symboliikan ja kuvallisen liioittelemattomuuden ansiosta, minkä lisäksi Krauss eläytyy mieleltään järkkyneen miehen rooliin ensiluokkaisesti.

Gustav Ucicky: Café Elektric (engl. Café Electric)
Rikkaan perheen tytär heittäytyy rikollisen syliin sodanjälkeiseen Wieniin sijoittuvassa rikosdraamassa, jossa nuori Marlene Dietrich pääsee esittelemään näyttelijäntaitojaan ja seksuaalista vetovoimaansa. Juoni on vaatimaton, mutta ajan henki on saatu talletettua hyvin kuvaan.

Asghar Farhadi: The Salesman
Nuori pariskunta muuttaa uuteen vuokra-asuntoon. Yksin kotona oleva vaimo tekee kohtalokkaan erehdyksen ja päästää tunkeilijan sisään, jonka seurauksena nainen loukkaantuu. Mies selvittää vierailijan nimen ja alkaa hautoa kostoa. Intensiivinen ja eloisa, liioittelematon ja ajatuksia herättävä The Salesman jatkaa Farhadin loistavien elokuvien sarjaa.

Dan Gilroy: Nightcrawler
Jake Gyllenhaal on kaveri, joka kuvaa onnettomuuspaikkoja aamu-uutisiin. Mitä paremmin hän menestyy, sitä pidemmälle hän on valmis menemään. Gyllenhaal tekee täyttä oikeutta kierolle roolihahmolleen ja eläytyy rooliinsa loistavasti.

Katsotut elokuvat: helmikuu 2017

Robert Aldrich: Ulzana – verinen apassi (Ulzana’s Raid)
John Fordin Etsijöiden (1956) innoittama, tositapahtumiin perustuva western, jossa kokenut armeijan tiedustelija johdattaa sotilasryhmän reservaatista paenneen apassijoukon perään. Eläimiin kohdistuva väkivalta jättää pahan jälkimaun, vaikka muuten elokuvan parissa viihtyykin.

Aki Kaurismäki: Toivon tuolla puolen
Kaurismäen uusin kertoo ihastuttavan lämminhenkisen aikuisten sadun turvapaikanhakijasta ja häneen tutustuvasta ravintoloitsijasta. Sakari Kuosmanen ja Sherwan Haji ovat kuin luotuja rooleihinsa ja vaikka dialogi onkin paikoin väkinäistä, on lopputulos silti ohjaajansa parhaimmistoa.

Kote Mikaberidze: Isoäitini (Chemi bebia)
Railakas ja raivokas, neuvostobyrokratialle avoimesti irvaileva teos kuvaa päätäntäelimiä naurettaviksi ja itsekeskeisiksi: toiset leikkivät leluautoilla, toiset potevat lemmenhuolia ja mahdollisesta ylennyksestä ollaan valmiita käymään jopa fyysistä kaksinkamppailua. Silti mikään ei toimi kuten pitäisi. Elokuva joutui ilmestyessään lähes kolmenkymmenen vuoden esityskieltoon, mikä tuskin yllättää ketään.

D. W. Griffith: Suvaitsemattomuus (Intolerance)
Kolmituntinen mykkäelokuvajärkäle, jota en ollut katsonut yli kymmeneen vuoteen. Neljälle eri aikakaudelle sijoittuvat tarinat kertovat maailmasta, jossa suvaitsemattomuus ja epäoikeudenmukaisuus uhkaavat tukahduttaa kaiken rakkauden ja inhimillisyyden. Lopputulos on komea ja ainoastaan Ranskaan sijoittuva Pärttylinyön verilöylyjakso on heikko.

Julien Duvivier: Kuoleman pataljoona (La Bandera)
Jean Gabin esittää nimetöntä murhaajaa, joka katoaa Espanjan muukalaislegioonaan. Hänen taustansa tulee ennen pitkää selville, joten kissa ja hiiri -leikki on valmis alkamaan. Gabin on loistava, mutta muilta osin elokuva ei oikein sytyttänyt ja loppuratkaisukin tuntui liian selvältä.

James Cameron: Terminator – tuhoaja (The Terminator)
Cameronin tyylikäs tieteisfantasia, joka ei sorru vielä itsetarkoituksellisuuteen ja tähtikultin palvontaan.

Jaroslav Siakel: Jánošík
Suosittu slovakialainen tarina yksinkertaista elämää viettävästä vaatimattomasta miehestä, josta tulee kaikkien sorrettujen sankari ja puolestapuhuja. Lopputulos on vaatimaton ja kömpelö.

Robert Mulligan: Kuin surmaisi satakielen (To Kill a Mockingbird)
Suuri pieni tarina amerikkalaisesta pikkukaupungista, sen asukkaista ja elämästä. Tarina kerrotaan lapsen silmin, mutta keskiössä on kuitenkin aikuinen: kertojan oikeudenmukainen lakimiesisä Atticus Finch, jonka rooli toi Gregory Peckille Oscar-palkinnon. Komeasti kuvattu, nostalginen ja tunteita herättävä aikamatka kadonneeseen maailmaan.

King Vidor: Suuri paraati (The Big Parade)
Yksi kaikkien aikojen sotaelokuvista, kertomus kolmesta nuoresta amerikkalaismiehestä ensimmäisessä maailmansodassa. Vidor ei kiihkoile, eikä muodosta patrioottista läpimarssia sodan helvetistä, vaan osoittaa, että sota on lopputuloksesta huolimatta aina kaikkea muuta kuin menestystarina.

Martin Scorsese: Silence
Historiallinen suurelokuva kristinuskoa Japaniin vievistä katolilaisista papeista. Ulkoasultaan komea, mutta tarinaltaan jahkaileva elokuva vaatii uusintakatselun, sillä moni juonenkäänne tuntui menevän ohi väsymyksen vuoksi.

Barry Jenkins: Moonlight
Parhaan elokuvan Oscar-pystin voittanut tarina mustasta nuorukaisesta, joka etsii itseään väkivaltaisessa ympäristössä ja yrittää samalla tulla toimeen huumeaddiktiosta kärsivän äitinsä kanssa. Juoneltaan yksinkertaisen koruton, kuvastoltaan kaunistelematon ja hahmoiltaan aito elokuva kulkee vaivattomasti alusta loppuun, mutta aivan täysin en pysty sen saamia hehkutuksia ymmärtämään.

Aarne Tarkas: Villin pohjolan kulta
Vaatimaton kotimainen länkkäri kertoo kauas Pohjolaan matkanneista Vornan veljeksistä, jotka päätyvät syrjäiseen kaivoskaupunkiin. Siellä heitä on vastassa paitsi kaunis ja liipaisinsormeltaan herkkä neito, myös intomielinen lynkkausporukka, joka syyttää veljeksiä vuosien takaisesta verityöstä. Toimintaa ja romantiikkaa piisaa, mutta kumpaakaan ei kovin kaksisesti esitettynä.

D. W. Griffith: Sirkusilmaa (Sally of the Sawdust)
Suosittuun Broadway-musikaaliin pohjautuva Sirkusilmaa kertoo lapsena orvoksi jääneen Sallyn ja hänen kasvatti-isänsä ”Pop” McGarglen kommelluksista heidän etsiessään tytön isovanhempia Uudesta-Englannista. Tätä teosta tuskin enää muistettaisiin, ellei sen miespääosaa esittäisi teatteritähti ja sittemmin myös elokuvissa ihastuttanut W. C. Fields.

Rex Ingram: 3 intohimoa (The Three Passions)
Ingramin viimeisen mykkäelokuvan aihetta parjattiin vanhanaikaiseksi, mutta siitä huolimatta rahan palvomista ja maallisten himojen turmiollisuutta alleviivaava elokuva antaa ajateltavaa myös katsojalle. Ingram-elämäkerran kirjoittaneen Liam O’Learyn mukaan tarina toistaa Fritz Langin Metropoliksen (1927) ydinideaa, jonka mukaan ”aivojen ja käsien välittäjänä täytyy olla sydän”.

Katsotut elokuvat: tammikuu 2017

Abel Gance: Napoleon (Napoléon vu par Abel Gance)
Gancen yli viisituntinen, mahtava mykkäelokuvaeepos on elokuvakerrontaa parhaimmillaan. Gance valjasti työryhmänsä kokeilemaan kameralla kaikkea vähänkään mahdollista: kamera syöksyy keskelle vallankumouksen hulluutta, humaltuu nuoren kenraalin isänmaallisesta hurmiosta ja todistaa jälkipolville ylväästi, kuinka Napoleon johdattaa ryysyläismäisen, mutta johtajaansa pelottomasti seuraavan armeijan Italian valloittajaksi kolmelle valkokankaalle heijastetussa triptyykissä, joka suorastaan räjähtää katsojan silmien eteen. Vastaavasti Gancella oli silmää myös hiljaisuudelle ja hiljaisuudelle.

Robert Aldrich: Filmin kulissien takana (The Big Knife)
Todella mustanpuhuva kuvaus filmikaupungista, jossa elokuvamoguli yrittää kiristää tähteään tämän rattijuopumuksella ja sivullisen kuolemalla. Jack Palance ja Rod Steiger loistavat keskeisissä miesosissa.

Robert Aldrich: Mitä tapahtuikaan Baby Janelle? (What Ever Happened to Baby Jane?)
Bette Davis ja Joan Crawford loistavat niin ikään filmikaupunkiin sijoittuvassa, kauhua hipovassa draamassa, jossa sisartaan vihaava Baby Jane Hudson (Davis) pitää rampautunutta sisartaan (Crawford) tiukasti pihdeissään ja tekee tämän elämän helvetilliseksi päivä toisensa jälkeen. Koko komeus silataan mustaakin mustemmalla, paikka paikoin lähes ällöttäväksi äityvällä huumorilla.

Cristian Mungiu: Valmistujaiset (Bacalauereat)
Nuorella Elizalla on kaikki kohdallaan ja muutto ulkomaille enää muutaman päivän päässä. Koulumatkalla hän on tulla raiskatuksi ja yhtäkkiä maailma romahtaa silmissä. Isä yrittää piiskata tytärtään viimeisiin tentteihin, jotta tämä ei hukkaisi loistavaa mahdollisuutta jättää kaikki taakseen, mutta mikään ei tunnu onnistuvan. Hieno elokuva risteilee menneiden tapojen ja nykyisten vaatimusten keskellä, mutta kärsii hienoisesta ylipituudesta.

Alfred Santell: Isänmaaton mies (The Patent Leather Kid)
King Vidorin Suuren paraatin (1925) teemoja ja tyyliä mukaileva sotadraama kertoo rintamalle lähtevästä nyrkkeilysankarista. Sodan hulluutta kuvataan hienosti ja rintamakohtaukset vetävät vertoja aikakautensa parhaille elokuville – siksi onkin erittäin harmillista, että viimeinen minuutti lähestulkoon vesittää koko komeuden.

Herbert Brenon: Trikolorin sankarit (Beau Geste)
Pitkänä takaumana kerrottu tarina kolmesta englantilaisnuorukaisesta, joita syytetään tätinsä hallussa olevan arvokkaan safiirin varastamisesta. Pojat karkaavat syytökset niskassaan maailmalle vain palatakseen yhteen Saharaan matkaavassa muukalaislegioonassa. Runsaasti kehuja kerännyt elokuva ei innostanut minua, sillä seikkailusta puuttuivat kohokohdat, hahmoista tarttumapinta ja taistelukohtauksista intensiteetti.

Raoul Walsh: Kilpakosijat (What Price Glory?)
Menestyneen teatterinäytelmän pohjalta syntynyt sotaelokuva on lajityyppinsä aatelia. Mahtavasti toteutetut sotajaksot vuorottelevat idyllisten, paikoin lähes hartaiden rintaman taakse sijoittuvien kohtausten kanssa, joissa pientä lohtua sodan armottomuuteen tuovat onnen hetket paikallisten neitosten kanssa tai kaipuuta välittävät kirjeet kotipuolesta. Peittoaa John Fordin tekemän uusintafilmatisoinnin mennen tullen.

Haifaa Al-Mansour: Vihreä polkupyörä (Wadjda)
Nuori saudityttö haluaa saada kaupassa näkemänsä vihreän polkupyörän ja todistaa ystävälleen, että tytöt voivat oppia pyöräilemään siinä missä pojatkin. Hän osallistuu vaativaan kilpailuun ja voittaa sen, mutta huomaa katkerasti, ettei totuuden puhuminen suinkaan aina kannata. Sympaattinen, paikoin tosin synkkiäkin sävyjä saava kertomus tyttöjen ja naisten asemasta muslimivaltiossa. Waad Mohammed on pääosassa ensiluokkainen.

Mauritz Stiller: Thomas Graalin paras filmi (Thomas Graals bästa film)
Maailman laiskimmaksi elokuvanäytelmien kirjoittajaksi sanottu Thomas Graal alkaa työstää käsikirjoitusta nuoren miehen ja kauniin naisen suhteesta hahmoinaan hän itse ja hänen irtisanoutunut sihteerinsä. Hienostunut ja lennokas komedia, jossa Stillerin elokuvallinen ilmaisutaito loistaa kirkkaana taitavasti sommiteltujen juonenkäänteiden lomassa.

Mauritz Stiller: Thomas Graalin parhaat lapset (Thomas Graals bästa barn)
Edellisessä elokuvassa kihloihin menneet Thomas ja Bessie astelevat nyt alttarille. Unelmaliitosta muodostuu kuitenkin painajainen, sillä ongelmat alkavat jo hääpäivänä, kun vastanaineet eivät pääse yhteisymmärrykseen tulevan lapsensa sukupuolesta. Taitavasti rytmitetty, loistavasti näytelty ja oikealla tavalla humoristinen komedia on säilyttänyt tehonsa meidän päiviimme asti.

Erich Schönfelder: Oliveran härkä (Der Stier von Olivera)
Tosielämän silloinen aviopari Jannings ja Ralph varastavat shown näytelmään ja siitä tehtyyn oopperaan perustuvassa melodraamassa, jossa Napoleonin armeijassa palveleva kenraali Guillaume saa tehtäväkseen laittaa tuhoisia iskuja tekevät espanjalaiskapinalliset kuriin. Komeasti tuotettu elokuva on toteutukseltaan staattinen ja juonenkäänteiltään turhankin tavallinen, mutta Janningsin näyttelemistä on ilo katsoa.

Victor Sjöström: Suotorpan tyttö (Tösen från Stormyrtorpet)
Ensimmäinen koskaan filmattu Selma Lagerlöfin tarina kertoo aviottoman lapsen synnyttäneen Helgan ja talollisen komean pojan Gudmundin rakkaudeksi syventyvästä ystävyydestä. Sjöström pettyi lopputulokseen, joskin aiheetta, sillä Taalainmaalla kuvatut komeat maaseutuotokset ja pieteetillä luodut juhlakohtaukset toimivat suunnannäyttäjinä monille myöhemmille aihepiirin tulkinnoille.

D. W. Griffith: Kahden veljen rakkaus (Drums of Love)
Ikuisena romantikkona muistetun Griffithin yritys siirtää Francesca da Riminin ja hänen rakastajansa Paolo Malatestan kielletty rakkaustarina valkokankaalle on puiseva ja pitkäveteinen, sillä Griffith ei saa eloa sen enempää tarinaan kuin hahmoihinkaan.

Lois Weber: Hypocrites
Teatraalinen, ihmisten välinpitämättömyyttä ja itsekkyyttä alleviivaava teos, jonka mukaan totuuden kertominen on mahdotonta, sillä ihmiskunta ei ole valmis sen vastaanottamiseen.

Victor Sjöström: Sendomirin luostari (Klostret i Sendomir)
Synkkä ja surumielinen tarina rakastavasta aviomiehestä, häntä pettävästä vaimosta ja tämän rakastajasta. Vaikka toteutus on etenkin sisäkohtausten osalta hyvin teatterimainen, kehittyy tarina Sjöströmin käsittelyssä tukahdutettujen tunteiden ja valheiden näyttämöksi, jossa suuren linnan kapeat käytävät, lukuisat salaovet ja varjoisat pihat kätkevät sopimattomia haluja ja salaisuuksia.

Fritz Lang: Kamppailevia sydämiä (Kämpfende Herzen. Vier um die Frau)
Vaimonsa uskollisuutta epäilevä, hämäriin jalokivikauppoihin sekaantunut liikemies Yquem päättää ottaa selvää mitä hänen avioliitossaan oikein tapahtuu. Lang kuljettaa tarinaa sulavasti eteenpäin ja lataa lähikuviin voimaa, mutta lopun juonenkäänteiden teennäisyys verottaa kokonaisuutta melkoisesti.

Ritwik Ghatak: Meghe dhaga tara (engl. The Cloud-Capped Star)
Synkkä ja surumielinen kertomus pakolaistytöstä, joka tekee ympäripyöreitä päiviä elättääkseen vanhempansa ja veljensä, mutta joka painuu unohduksiin välittömästi kuolemansa jälkeen. Vaikuttavasti kuvattu elokuva pohtii elämisen, työnteon ja vastuun mielekkyyttä tavalla, joka toivottavasti saa jokaisen elokuvan nähneen miettimään omien arvojensa tärkeysjärjestystä.

Alain Resnais: Yö ja usva (Nuit et brouillard)
Resnaisin hyytävän kaunis keskitysleiridokumentti.

John Brahm: Hot Rods – seikkailijat (Hot Rods to Hell)
Elokuva, jonka nimi antaa odottaa paljon, mutta turhaan. Liikenneonnettomuudessa loukkaantunut mies muuttaa perheensä kanssa syrjäseudulle motellinpitäjäksi, mutta joutuu paikallisten nuorukaisten terrorin kohteeksi. Laimea elokuva jopa 1960-luvun mittapuulla, eikä tästä jää muutenkaan mitään konkreettista mieleen.

Allen Holubar: The Heart of Humanity
Amerikkalaisten sotapropagandaelokuvien pahamaineisimpiin edustajiin lukeutuva The Heart of Humanity muistetaan parhaiten kohtauksesta, jossa Erich von Stroheimin esittämä saksalaisupseeri heittää pienen lapsen ulos ikkunasta päästäkseen raiskaamaan Punaisen ristin sairaanhoitajaa. Ohjaaja Holubarin kanssa naimisissa ollut Dorothy Phillips tekee roolissaan vakuuttavaa työtä ja etenkin raiskauskohtauksen intensiivisyys jää pitkäksi aikaa katsojan mieleen.