Johnny Guitar

On jotenkin ironista, että hollywoodilainen western pystyi irrottautumaan hetkellisesti kahleistaan ja perinteistään juuri sillä vuosikymmenellä, kun se eli viimeistä ja suurinta kukoistustaan. Puhun nyt 1950-luvusta lukuisine klassikoineen, joiden joukossa Nicholas Rayn ohjaama Johnny Guitar (1954) on täydellisen uniikki elokuva. Siitä huolimatta tämä ”barokkiseksi yliwesterniksi” (Antti Alanen) määritetty elokuva on löytänyt paikkansa ahdasmielisimpienkin länkkärifanien kokoelmista, mikä osoittaa, että joskus erilaisuus voi olla voimavara, ei rasite.

Yhden viikonlopun ajalle sijoittuva Johnny Guitar kertoo pienestä kaupungista, jonne rautatie on saapumassa. Tämä aiheuttaa ongelmia kaupungin asukkaiden ja tulevan rautatieaseman paikalla saluunaa pitävän, Joan Crawfordin esittämän Viennan, välille. Niinpä kaupunkilaiset pyrkivät pääsemään kaikin keinoin eroon Viennasta. Erityisen paljon häntä vihaa vanhapiika Emma (Mercedes McCambridge), joka näkisi Viennan kernaasti narun jatkona, eikä vähiten siksi, että paikallinen öykkäri Dancin’ Kid (Scott Brady) rakastaa Viennaa enemmän kuin häntä. Kaupunkilaisten suunnitelmat vaikeutuvat, kun saluunaan astelee kitaraa mukanaan kantava Johnny (Sterling Hayden), mies, jolla on salaperäinen menneisyys Viennan kanssa.

Johnny Guitarin valmistumisen kerrotaan olleen pitkälti Crawfordin ansiota. Jo mykkäkaudella uransa aloittanut tähti vaati saada pääosan itselleen, ja vaikka ajatus tuntui tekijöistä ensi alkuun älyttömältä, päättivät he kokeilla kuinka se luonnistuisi. Tuotantosuunnitelmat kääntyivät päälaelleen, sillä vastaavanlaista westerniä ei ollut ennen tehty. Crawford kuitenkin tiesi, mitä halusi, ja lopputulos onkin paitsi erikoinen, myös kaikin puolin uskottava: olipa hän pukeutunut valkoiseen hameeseen tai revolverisankarin asuun, hän täyttää paikkansa moitteetta. Samaa voi sanoa hänen vastapeluristaan, vihassa ja tukahdutetussa seksuaalisuudessa rypevästä Mercedes McCambridgesta, jossa yhdistyvät inkvisition syyttäjien kiihkoilu ja kommunistivainojen johtajan Joseph McCarthyn vainoharhaisuus unohtumattomalla tavalla. Crawford ja McCambridge vihasivat toisiaan myös valkokankaan ulkopuolella, mikä antaa heidän sanailuilleen lisää painoa myös itse elokuvassa.

Johnny Guitar ei erotu edukseen vain erilaisuudellaan, vaan sillä on paljon enemmänkin annettavaa. Sen hahmot ovat kuin kansa pienoiskoossa: suurtilallinen, häntä vastaan taisteleva yksityisyrittäjä, aseista luopunut idealisti, uskonnollinen kiihkoilija, sivustakatsoja, lainvalvoja, prostituoitu, lainsuojaton. Historiallinen yhteys maan asuttamiseen rinnastuu selkeästi myös tekoaikaan ja kommunistivainoihin: amerikkalainen unelma on vain sanahelinää, eikä se saa olla jokaisen saavutettavissa. Omassa toiminnassa ei nähdä mitään väärää, mutta toisten tekemisiin puututaan välittömästi. Rahamiesten huoli tulevaisuudesta on melkoinen, sillä heidän mukaansa uudisasukkaat ja Viennan kaltaiset vähemmän kunnialliset kansalaiset tulevat ajamaan rehdit ja hyveelliset asukkaat mailtaan. Amerikassa ei ole tilaa kaikille, siksi epäkelpo aines tulisikin pyyhkiä pois tieltä.

Elokuvan hahmot on luotu onnistuneesti. Heissä on luonnetta ja heillä on menneisyytensä, ja nämä seikat heijastuvat myös heidän tekemisiinsä. Heidät esitellään katsojalle vähitellen ja kaikki mitä he tekevät, vaikuttaa myös tuleviin tapahtumiin. Ei selittämättömiä yllätyksiä eikä erikoisia, hahmon luonteeseen sopimattomia ratkaisuja. Erinomainen ja nimivahva casting viimeistelee kokonaisuuden. Vaikka Johnny Guitar onkin nimenomaan vahvojen naisten näytöstä, täyttävät Sterling Hayden, Ward Bond, Scott Brady, John Carradine ja Ernest Borgnine paikkansa moitteetta.

Johnny Guitar ei saanut kotimaansa kriitikoilta kovinkaan suopeaa vastaanottoa, mutta menestyi silti lippuluukuilla. Vuosien saatossa arvostelu on muuttunut ylistykseksi ja tänä päivänä Johnny Guitaria pidetään yleisesti yhtenä amerikkalaisen lännenelokuvan peruspilareista. Aiheesta on sittemmin tehty myös Broadway-musikaali ja se lukeutuu myös Martin Scorsesen suosikkielokuvien joukkoon.

JOHNNY GUITAR, 1954 Yhdysvallat
Tuotanto: Republic Pictures Tuottaja: Herbert J. Yates Ohjaus: Nicholas Ray Käsikirjoitus: Philip Yordan (Roy Chanslorin romaanista) Kuvaus: Harry Stradling Lavastus: James Sullivan, John McCarthy, Edward G. Boyle Leikkaus: Richard L. Van Enger Musiikki: Victor Young (Johnny Guitar -laulun esittää Peggy Lee) Äänitys: T. A. Carman, Howard Wilson
Näyttelijät: Joan Crawford (Vienna), Sterling Hayden (Johnny Guitar), Mercedes McCambridge (Emma Small), Scott Brady (Dancin' Kid), Ward Bond (John McIvers), Ben Cooper (Turkey Ralston), Ernest Borgnine (Bart Lonergan), John Carradine (Vanha Tom), Royal Dano (Corey), Frank Ferguson (sheriffi Williams)

Riivaajat

Leo Tolstoin mukaan ihminen luulee onnen olevan toiveiden täyttymistä ja jotain tällaista ylimaallista etsivät myös Gino (Massimo Girotti) ja Giovanna (Clara Calamai) heittäytyessään intohimoiseen suhteeseen valtatien varrella sijaitsevan ruokapaikan takahuoneessa. Se ei ole heille kuitenkaan tarpeeksi, vaan he päättävät raivata Giovannan iäkkään, lihavan ja likaisen aviomiehen Giuseppen (Juan De Landa) syrjään. Maailmassa on kuitenkin ani harvoin täydellistä rikosta ja jopa yöllisellä syrjätiellä lavastettu onnettomuus voi saada silminnäkijöitä.

Yksi elokuvaharrastuksen hauskimmista puolista on kaikenlaisten listojen laatiminen, kuten vaikkapa parhaiden esikoisohjausten vertaileminen. Citizen Kanen (1941) ystävät viheltävät pelin jo tässä kohdassa poikki, onhan Orson Wellesin maailmankuulu debyytti äänestetty lukuisia kertoja kaikkien aikojen parhaaksi elokuvaksi ihan kaikki ohjaustyöt mukaan lukien. Mielipiteitä on monia ja useiden katsojien mielestä italialaisen elokuvan suurmiehen, Luchino Viscontin esikoisteos Riivaajat (Ossessione, 1943) on mestariteos siinä missä Kanekin.

Jean Renoirin apulaisena työskennellyt Visconti oli työstänyt työryhmänsä kanssa useamman hyllytetyksi tulleen käsikirjoituksen, kun he päättivät filmata amerikkalaisen James M. Cainin rikosromaanin The Postman Always Rings Twice (suom. Vahinko kello kaulassa). Kirja oli siirretty valkokankaalle jo kertaalleen Ranskassa, mutta italialaiset ymmärsivät aiheen yleismaailmallisuuden ja ryhtyivät työhön. Lopputulos on vaikuttava ja Viscontin versio selättääkin Tay Garnettin kolme vuotta myöhemmin ohjaaman tyylitellyn amerikkalaisversion niukasti, mutta varmasti. Yhdysvalloissa Viscontin versiota ei nähty aikapäiviin, siitä piti Cain kustantajineen huolen ja niinpä Riivaajien ensi-ilta oli vasta vuonna 1976, vähän ennen kirjailijan kuolemaa.

Riivaajat on kertomus kahdesta maailman kolhimasta ihmisestä. Giovanna on joutunut myymään itseään saadakseen syötävää ja on nyt vihaamansa aviomiehen kotiorjana vailla juuri mitään arvostusta. Gino puolestaan kulkee siellä täällä ja koettaa ansaita lantin henkensä pitimiksi ja yösijan mistä tahansa. Kummankaan tulevaisuus ei näytä valoisalta ja niinpä he uskovat, että yhdessä heillä olisi paremmat mahdollisuudet selvitä, sillä onhan heillä tukenaan kaikkein suurin voima maailmassa: rakkaus. Vai onko? Ehkä rakkaus onkin huijausta ja vain intohimo pitää heidät toisissaan kiinni. Vapauden koittaessa rakkaudesta ei ole rahtuakaan jäljellä ja vähitellen onnikin muuttuu painajaiseksi, kun verkko pariskunnan ympärillä kiristyy.

Harvassa ovat ne elokuvat, jotka iskevät kaunistelemattoman maailmankuvansa vasten kasvoja samanlaisella vimmalla kuin Riivaajat. Mikään ei vaikuta lavastetulta tai keinotekoiselta, vaan Viscontin esikoinen on kuin katsoisi elämää piilokameran kautta. Pölyiset tiet, paahtava aurinko, ruokalan keittiössä leijuva ruuan ja rasvan käry, sänkyjen hikiset lakanat, junanvaunun tunkkainen ja seisova ilma – tällaista iholle tunkeutuvaa, paljasta ja brutaalia maailmaa en muista ihan äskettäin elokuvissa nähneeni. Edes sellaiset kohtaukset, joissa Viscontin kameramiehenä toimineet Aldo Tonti ja Domenico Scala siirtyvät puhtaasta realismista tyyliteltyihin sommitelmiin, eivät vaikuta teennäisiltä.

Maailma on likainen, eivätkä sen henkilöt ole yhtään sen puhtoisempia. Tunne voittaa järjen, intohimo ja onnen etsintä johtaa murhaan, vapaudesta muodostuu vankila, syyllisyys kalvaa joka hetki. Rakastavaiset tietävät, ettei pakotietä ja parempaa tulevaisuutta todellisuudessa ole, mutta valehtelevat toisilleen muuta yrittäen saada edes hitusen siitä, mitä olivat alun perin etsimässä. Näyttelijät sukeltavat näiden hahmojen sieluun vakuuttavasti ja elävät samaa maailmaa kuin hekin tavalla, jonka uskoisin ihastuttavan jokaista elokuvan nähnyttä. Tässä elokuvassa ei ole heikkoa lenkkiä.

OSSESSIONE, 1943 Italia
Tuotanto: Industrie Cinematografiche Italiane (ICI) Tuottaja: Luchino Visconti Ohjaus: Luchino Visconti Käsikirjoitus: Mario Alicata, Gianni Puccini, Giuseppe de Santis, Luchino Visconti (James M. Cainin romaanista) Kuvaus: Aldo Tonti, Domenico Scala Lavastus: Gino Franzi Leikkaus: Mario Serandrei Musiikki: Giuseppe Rosati Puvustus: Maria De Matteis
Näyttelijät: Massimo Girotti (Gino Costa), Clara Caramai (Giovanna Bragana), Juan De Landa (Giuseppe Bragana), Elio Marcuzzo (Lo Spagnolo), Vittorio Duse (etsivä), Dhia Cristiani (Anita)

Katsotut elokuvat: joulukuu 2013

F. W. Murnau: Nosferatu (Nosferatu – eine Symphonie des Grauens)
Murnaun vampyyriklassikko ei esittelyjä kaipaa. Tunnelmallinen, hyvin kerrottu tarina muinaisesta verenimijästä, joka kokee loppunsa aamuauringon säteissä, on itselleni se kaikkein rakkain ja paras Dracula-filmatisointi. Elokuvan ainoa heikkous ovat muutamat näyttelijäsuoritukset, etenkin Hutteria esittävä Gustav von Wangenheim on turhan teatraalinen.

Kenji Mizoguchi: Gion no shimai (engl. Sisters of Gion)
Elämä on vaikeaa geishoillekin laman runtelemassa Japanissa, jossa raha sanelee pelisäännöt. Mizoguchin komea teos kertoo geishasisaruksista, joista toinen on hyväsydäminen ja haluaa tarjota asuinpaikan liiketoimintansa menettäneelle miehelle, kun taas toinen yrittää nyhtää elannon milloin keneltäkin hyväosaiselta. Näyttelijät ovat ensiluokkaisia, kuten Mizoguchilla yleensäkin.

Alfred Hitchcock: Frenzy – solmiomurhaaja (Frenzy)
Hitchcockin loppu-uran tuotanto on ihan mukava rikospätkä, mutta mestarin työnäytteeksi aavistuksen persoonaton. Kohtaus, jossa murhaaja yrittää saada menettämäänsä solmioneulaa uhrinsa kuolonkankeaksi jäykistyneestä kädestä, on erinomainen. Kyllä tämän katsoo kerran jos toisenkin, vaikka ei Hitchcockin parhaiden teosten joukkoon kuulukaan.

Daniel Myrick & Eduardo Sánchez: The Blair Witch Project
Kolme nuorta lähtee metsään tekemään juttua Blairin noidasta, mutta he katoavat ja kuvattu materiaali löytyy vuoden kuluttua. Sitä tässä ollaan katselevinaan, mutta kun lopputulos on yhtä tylsä kuin puhelinluettelo, niin ei tästä loppujen lopuksi liiemmin käteen jää.

Tobe Hooper: Eaten Alive
Judd on psykopaatti, joka pitää syrjäistä motellia (no, syrjäistä ja syrjäistä, yllättävän kova vilske paikassa käy) ja syöttää vieraitaan lemmikkikrokotiililleen. Lopulta paha saa palkkansa ja mies päätyy tappokoneen hampaisiin itse. Umpisurkea tekele, jossa ei ole edes camp-henkeä. Kuinka ihmeessä tämä mies on saattanut ohjata Teksasin moottorisahamurhaajan? Mukana menossa myös Robert Englund.

Roberto Rossellini: Paisan (Paisá)
Episodielokuva pienistä ihmisistä Italiaa runnovan maailmansodan kurimuksessa. Vaikuttava, kuten muutkin Rossellinin sotatrilogian elokuvat, mutta hajanaisin ja liian pitkä – lyhyet, parikymmenminuuttiset välähdykset eivät tuo kohteitaan lähelle (mikä lienee tosin tarkoituskin) ja kun tällaisia tapauksia on liian monta, kokonaisuus kärsii. Silti ehdottomasti tutustumisen arvoinen teos.

Stanley Kubrick: Lolita
Vladimir Nabokovin kaunokirjalliseen klassikkoon perustuva teos keski-ikäisestä miehestä, joka rakastuu pakkomielteisesti vuokraemäntänsä teini-ikäiseen tyttäreen. Hivenen hitaasti käynnistyvä, miehen henkistä luhistumista pirullisen hienosti kuvaava elokuva ei ole aivan Kubrickin parhaimmistoa, mutta laatutyötä kumminkin.

David Cronenberg: Viimeinen yhteys: The Dead Zone (The Dead Zone)
Stephen Kingin romaaniin perustuva kertomus John Smithistä (loistava Christopher Walken), joka herättyään viiden vuoden koomasta huomaa näkevänsä ihmisen tulevaisuuteen koskettaessaan tätä. Lopulta John joutuu pohtimaan erityisominaisuutensa hyödyntämistä koko ihmiskunnan tulevaisuuteen ratkaisevalla tavalla. Kingin romaania on karsittu rankalla kädellä, mutta ydinrunko on siirretty onnistuneesti valkokankaalle ja tämä yhdistettynä näyttelijöiden hienoihin roolisuorituksiin tekee elokuvasta erittäin miellyttävän seurata.

Jose Zambrano Cassella: Delivery – Kuoleman kotiinkuljetus (Delivery)
Parilla tuhannella dollarilla toteutettu vaatimaton slasher roimasti ylipainoisesta pizzalähetistä Montgomery ”Monty” Gothista, jolle vinoilevat kaikki tutut ja tuntemattomatkin. Kun orastava romanssi kauniin Bibin kanssa ajaa karille ja molemmista työpaikoista tulee tämän päälle vielä potkut, saa Monty tarpeekseen. Hän pistää tuulemaan ja alkaa lahdata kaikkia häntä nöyryyttäneitä tahoja. Pääosaa esittävä Matthew Nelson on osassaan symppis, mutta siihenpä elokuvan positiiviset seikat jäävätkin. Elokuvalla on pituutta ainoastaan puolitoista tuntia, mutta silti toimintaa saadaan odottaa yli tunnin verran.

Valentin Vaala: Mustalaishurmaaja
Valentin Vaalan ja Teuvo Tulion toinen yhteistyö (ensimmäinen, Mustat silmät, päätyi Vaalan toimesta mereen eikä ole näin ollen enää nähtävissä) kertoo romaninuorukaisesta Manjardosta (Tulio), jonka isä on sopinut pojan menevän naimisiin naapuriheimon Esmeraldan (Meri Hackzell) kanssa. Tunnepuolella on kuitenkin hivenen kylmää, joten nuorten liitosta ei meinaa tulla mitään, ennen kuin dramaattinen loppuhuipentuma siunaa heidän rakkautensa. Nuoruuden innolla tehty, pirteä poikkeus suomalaisessa mykkäelokuvatuotannossa, joka ei kuitenkaan kohoa täyteen kukoistukseensa missään vaiheessa.

Yasujiro Ozu: Varhainen kesä (Bakushu)
Noriko-trilogian keskimmäisessä teoksessa pähkäillään, kuinka 28-vuotiaan Norikon saisi kiinnostumaan naimisiinmenosta. Elämän kulkua ozumaisen tyylikkäästi kuvaava Varhainen kesä on korkealaatuinen draama, joskaan ei aivan trilogian muiden osien (Myöhäinen kevät, Tokyo story) veroinen.

Louis Malle: Hissillä mestauslavalle (Ascenseur pour l’échafaud)
Nuori mies tekee murhan, unohtaa todisteita rikospaikalle, palaa hakemaan niitä ja jää jumiin hissiin. Samaan aikaan toinen nuorukainen ottaa hänen autonsa ja henkilötietonsa ja lähtee hurvittelemaan Pariisin lähistölle. Omaperäinen, kekseliäs ja toimiva juoni yhdistettyinä hienoihin näyttelijäsuorituksiin – niistä syntyy kertakaikkisen komea rikoselokuva.

Akira Kurosawa: Ran
Shakespearen Kuningas Leariin pohjautuva elokuva iäkkäästä hallitsijasta, joka luovuttaa vallan vanhimmalle pojalleen. Tämän käsittelyssä asiat alkavat muuttuvat täysin ja kunniallisista eläkepäivistä haaveilevasta isästä tulee pian nukkavieru pakolainen. Ran on visuaalisesti henkeäsalpaava elokuva, jossa suuret joukkokohtaukset ja intiimi, henkilökohtainen tragedia kulkevat sulassa sovussa loppuun asti. Tatsuya Nakadai tekee iäkkään hallitsijan roolissa unohtumatonta työtä.

Stanley Kubrick: Hohto (The Shining)
Jackin kirves mäjähtää oveen joka kerta yhtä tehokkaasti, vaikka katselukertoja on takana varmasti yli kymmenen. Stephen Kingin samannimisen romaanin tunnetumpi elokuvaversio, jossa kauhu ei synny yliluonnollisista asioista tai nykyajan tapaan säikyttelyistä, vaan tunnelmasta, jota Kubrick luo tehokkaasti sekä ääniraidan että komeiden kamera-ajojen keinoin. Pääosakolmikko on mahtava ja viimeinen kuva hämmentävä.

Katsotut elokuvat: marraskuu 2013

Aleksi Mäkelä: V2 – jäätynyt enkeli
Yksityisetsivä Jussi Vares saa toimeksiannon vanhalta tutultaan, porilaiselta autokauppiaalta, joka haluaa Vareksen selvittävän erään murhan ja samalla puhdistavan hänen nimensä. Mieshän on niljakas kuin mikä ja pian Vares huomaa, ettei kyseessä ole vain yhden ilolinnun murha, vaan paljon enemmän. Eihän tämä mikään kaksinen elokuva ole, mutta kyllä näissä Mäkelän Vares-elokuvissa oli sentään vielä yritystä Törhösen surkeuksiin verrattuina.

Renny Harlin: The Dyatlov Pass Incident
Pseudodokumentaarinen survivalkauhistelu, jossa viisi amerikkalaista nuorta lähtee Venäjälle tutkimaan vuonna 1959 tapetun retkikunnan kohtaloa – he kun ovat sitä mieltä, ettei varsinaista totuutta tapahtumista ole koskaan kerrottu. Elokuva hukkaa kaiken vähänkään onnistuneen viimeisen puolituntisen aikana, joka on kyllä niin tökeröä ja typerää, ettei ihan vähään aikaan ole vastaavaa tullut eteen.

Edgar Wright: The World’s End
Viisi kaverusta lähtee viettämään iltaa kotikaupunkiinsa, mutta jokin on pikkukaupungissa muuttunut. Ns. Cornetto-trilogian (muut osat Shaun of the Dead ja Hot Fuzz) päätösosa on railakas, vauhdikas ja hauska scifikomedia. Osuvat heitot nykymaailman menosta osuvat kerta toisensa jälkeen maaliinsa ja koko homman kuorruttaa loistavat näyttelijäsuoritukset.

Adrián García Bogliano: Ahí va el diablo (engl. Here Comes the Devil)
Meksikolaisperheen jälkikasvu lähtee kiipeämään läheiselle kukkulalle ja kun he palaavat, jokin on oudosti muuttunut. Boglianon riivaajakauhistelu tarjoaa muutamia kekseliäitä tuokioita, mutta kokonaisuus on aivan liian tylsä.

Walerian Borowczyk: Tohtori Jekyllin naiset (Docteur Jekyll et les femmes)
Räävitön, arvaamaton ja erikoinen – eikä välttämättä sillä parhaalla mahdollisella tavalla. Onhan se mukavaa nähdä joskus muitakin kuin perihollywoodilaisia näkemyksiä, mutta tässä lipsahdettiin turhan usein niin taiteellisuuden kuin koomisuudenkin puolelle. Udo Kier on pätevä Jekyll, eikä Hydeä esittävä Gérard Zalcberg häviä hänelle juuri lainkaan. Alkukuvana esitetty Mrs Meitlemeihr oli pääelokuvaa kiinnostavampi.

Ryszard Ordynski: Mogila nieznanego zolnierza (engl. The Tomb of the Unknown Soldier)
Alkujaan varmasti hyvinkin eeppinen ja vaikuttava, mutta kuvamateriaalin tuhoutumisen ja katoamisen seurauksena epätasapainoinen ja hyppivä kertomus ensimmäiseen maailmansotaan osallistuvasta upseerista ja hänen perheestään. Muutamat kohtauksista ovat erinomaisia, useimmiten mennään kuitenkin korkeintaan keskiverron mykkäelokuvan tasolla. Ei mikään suuren suuri puolalaiselokuva, kiinnostanee korkeintaan mykkäelokuvaentusiasteja.

Luchino Visconti: Maa järisee (La terra trema)
Suuri elokuva kaikilla mittapuilla, järisyttävä kertomus sisilialaisen kalastajakylän elämästä. Uusi aika koittaa ja ahneet bisnesmiehet alkavat hallita kalastajien työtä ja kaupankäyntiä. Osa suostuu uusiin työehtoihin, osa ei. Voiko rahan mahtia vastustaa vai jyrääkö se lopulta rehdimmänkin miehen alleen? Yksinkertainen, karu, kaunistelematon, voimakas, tunnerikas, dramaattinen.

Clint Eastwood: Ruoska (High Plains Drifter)
Nimetön ratsumies saapuu Jumalan hylkäämään kylään, ampuu pari pyssymiestä ja saa kyläläisten ihailun osakseen. Kun nämä pyytävät miestä heidän aseelliseksi suojelijakseen, voi muukalainen tehdä mitä haluaa ja sen hän myös tekee. Eastwoodin väkivaltainen western on ihan mukiinmenevä, mutta hienoisesta tyhjäkäynnistä ja päättömyydestä kärsivä kokonaisuus.

Freddie Francis: Frankensteinin rikos (The Evil of Frankenstein)
Persoonaton ja tylsä kertomus paroni Frankensteinista, joka tekee ties monennenko kerran kokeitaan ihmisruumiilla. Peter Cushingia on aina ilo katsella, mutta kuutiopäistä hirviötä ei. Yhden katselukerran ihme.

Richard Boleslawski: Cud nad Wisla (engl. Miracle at the Viestula)
Puolalainen mykkäelokuva, jossa ollaan – yllätys, yllätys – keskellä sotaa. Tämäkin teos on menettänyt runsaasti kuvamateriaalista, joten lopputulos on hyppivä ja sekava.

Antoni Bednarczyk: Dla ciebie, Polsko (engl. For You, Poland)
Häpeilemättömän propagandistinen ja alleviivaava puolalaismykkis, joka kertoo Vilnan kaupungin valtauksesta vuonna 1919. Asetelma on raju: puolalaiset ovat puhdassydämisiä ja urheita, bolshevikit viinaa vetäviä ja murhanhimoisia. Viihdyttävä kokemus kaikesta huolimatta, eikä vähiten puolen välin loisteliaan rintamajakson ansiosta.

Apichatpong Weerasethakul: Setä Boonmeen edelliset elämät (Loonk Boonmee raleuk chat)
Filosofinen, pohdiskeleva ja rauhallisesti etenevä, täysin musiikiton Setä Boonmee on erikoinen tuttavuus, sillä perinteinen juoni on heitetty syrjään ja jäljellä on vain kertomus miehestä, joka muistelee edellisiä elämiään. Kuvat ovat kauniita ja elokuvassa on muutamia todella mielenkiintoisia näkemyksiä maailman menosta ja sen vaikutuksesta tekemisiimme, mutta lopputulos on kaikesta huolimatta aavistuksen junnaava ja väritön. Toinen katselukerta saattaisi parantaa kokonaiskuvaa, mutta sitä ei välttämättä tule.

David Lynch: Straight Story
Sympaattinen, hyvin epätyypillinen Lynch-elokuva miehestä, joka lähtee tapaamaan veljeään satojen mailien päähän. Matkantekovälineenä hänellä on ruohonleikkuri ja edessä onkin melkoinen seikkailu, ennen kuin hän yhyttää veljensä tämän kotitalolla. Pienimuotoinen hyvän tuulen elokuva, jossa ei ole oikeastaan mitään liikaa eikä myöskään liian vähän. Lynchin parhaita.

Tim Burton: Frankenweenie
Näpsäkkä Frankenstein-muunnelma nuoresta Victorista, jonka rakas koira jää auton alle. Kekseliäs nuorimies herättää lemmikkinsä henkiin, mutta teolla on odottamattomat seuraukset. Ei Burtonin paras animaatio, mutta piristävä yllätys viime vuosina varsin laimeiksi jääneiden elokuvien joukossa. Kauneusvirhe: kyttyräselkäisen pojan pitäisi olla nimeltään Ygor eikä Edgar.

Frank Borzage: Rakkauden virta (The River)
Mykän elokuvan hienoimpia rakkauselokuvia, kertomus nuoren, kokemattoman miehen (Charles Farrell) ja kauniin, kaiken nähneen naisen (Mary Duncan) yhteiselosta talven ajaksi hylätyllä sahalla. Vaikka elokuvasta on kadonnut kolmanneksen verran materiaalia, on se silti mestariteos. Kuvallinen kerronta on ohjaajalle ominaiseen tapaan silkkaa taituruutta ja pääparin kemiat toimivat loistavasti.

Masaki Kobayashi: Harakiri (Seppuku)
Kobayashin kehuttu samuraieepos kertoo Tatsuya Nakadain esittämästä roninista, isännättömästä samuraista, joka saapuu rikkaan ruhtinaan linnoitukseen saadakseen luvan itsemurhaan, harakiriin. Miehen saapumiseen on myös toinen syy, kostaa hänen vävynsä kiduttaminen. Komean näköinen elokuva, jossa ei ole periaatteessa mitään vikaa, mutta vaatii ehdottomasti toisen katselukerran, jotta tarinan ja henkilöiden motiivit aukeavat kokonaisvaltaisesti.

King Vidor: Suuri paraati (The Big Parade)
Vidorin sotaelokuva on iästään huolimatta edelleen vaikuttava teos, josta on vaikea löytää mitään valittamisen aihetta. John Gilbert ja Renée Adorée loistavat pääosissa, taistelukohtaukset ovat huikeita ja melodraama koskettavaa. Warnerin julkaisema Blu-ray on ensiluokkainen ja antaa elokuvalle vieläkin enemmän lisää nostetta – jos se ylipäätään on mahdollista.

Abel Gance: Napoléon (Napoléon vu par Abel Gance)
Lontoon Royal Festival Hallissa järjestetty suuresitys keräsi paikalle lähes kolmetuhatta katsojaa, eikä tapahtuma jättänyt varmaankaan ketään kylmäksi. Gancen suurelokuvasta puuttuu edelleen materiaalia, mutta tällaisena se on nähtävä, eikä minään dvd-tallenteena.  Yli viisi ja puoli tuntia pitkä versio on saanut lihaa luidensa ympärille ja monet aiemmista versioista tutut juonenkäänteet ja tapahtumat selkiytyvät kummasti. Carl Davisin säestys on komeaa ja restauroitu printti näyttävä. Loppuhuipentuma, kolmelle kankaalle heijastettu triptyykki, sai kylmät väreet kulkemaan selkää pitkin.

Korppi

Bela Lugosin ja Boris Karloffin ensimmäisen yhteisen elokuvan, Edgar G. Ulmerin ohjaaman Mustan kissan (The Black Cat, 1934) saama vastaanotto oli sen verran hyvä, että Universal päätti liittää nämä kauhuikoninsa yhteen uudemmankin kerran. Myös uuden yhteistyön kohdalla aihe otettiin Edgar Allan Poelta, mutta melkeinpä siihen yhtäläisyydet kirjailijan tekstiin jäävätkin. Se ei kuitenkaan haittaa, sillä vuonna 1935 valmistunut Korppi (The Raven) on kaikesta huolimatta omilla jaloillaan seisova, pienimuotoinen ja näppärä kauhuelokuva, jolle toivoisi kieltämättä hieman enemmän huomiota kuin mitä se on tähän mennessä saanut.

Lugosi esittää kuuluisaa kirurgia, tohtori Richard Vollinia, joka pystyy tekemään leikkauspöydällä mitä tahansa. Kun tuomari Thatcherin tytär joutuu auto-onnettomuuteen, pelastaa Vollin hänen henkensä. Vollinilla ei ole kuitenkaan intoa käyttää taitojaan hyviin asioihin, vaan tällä Poe-fanaatikolla on varsin sadistiset aikeet suunnitteilla. Niissä häntä saa auttaa vaarallinen rikollinen (Karloff), jonka tehtävänä on kaapata tuomari Thatcherin tytär.

Vaikka Poen kuuluisaa runoa siteerataankin elokuvan alussa varsin tiuhaan, on Korppi kaikesta huolimatta varsin perinteinen kertomus mielenvikaisesta tohtorista, joka valitsee lopulta pimeän puolen palveltavakseen. Se miksi tohtori toimii tällä tavalla jää perustelematta – kuten moni muukin asia – mutta moinen ei kuitenkaan tässä tapauksessa haittaa, sillä tärkeintä on tarinan kokonaistoimivuus ja tunnelma, jossa ei ole valittamista. Tohtori Vollinin kellariinsa rakentama kidutuskammio kaikkine mahdollisine Poen tarinoista tuttuine välineistöineen on mielenkiintoinen ja kekseliäs idea.

Kuten arvata saattaa, tämänkin elokuvan suurin teho lepää nimekkäiden pääosanesittäjiensä harteilla. Lugosi on loistava vinksahtaneena tohtori Vollinina, jossa on pirullisuutta vaikka muille jakaa. Karloff puolestaan saa yllättävän paljon eloa paperinohueen hahmoonsa, mutta ei yllä kuitenkaan Lugosin tasolle – toisaalta hänen hahmonsa on huomattavasti epäkiinnostavampi. Sivuosan esittäjien tehtävänä on täyttää tarinan puuttuvat palaset ja siinä he onnistuvat kelvollisesti joskaan eivät mieleen jäävästi.

Kaksi kelpo elokuvaa vuoden sisään antoivat olettaa, että Universal tarjoaisi tätä herkkua runsaasti tulevaisuudessakin. Niin ei kuitenkaan käynyt, sillä vaikka Lugosin ja Karloffin seuraava yhteistyö The Invisible Ray valmistuikin jo seuraavana vuonna, niin kokonaisuutena kaksikkoa nähtiin valitettavan harvoin yhdessä – ehkäpä Universal laski, että erillään tähdillä olisi enemmän imua lippuluukuilla? Joka tapauksessa Louis Friedlanderin ohjaama Korppi lukeutuu parivaljakon yhteisten töiden parhaimmistoon ja se kiinnostanee jokaista Universalin kauhuelokuvien ystävää.

THE RAVEN, 1935 Yhdysvallat
Tuotanto: Universal Pictures Tuottaja: Stanley Bergerman  Ohjaus: Louis Friedlander (= Lew Landers) Käsikirjoitus: David Boehm (Edgar Allan Poen runon “Korppi” ja novellin “Kuilu ja heiluri” pohjalta) Kuvaus: Charles Stumar Lavastus: Albert S. D’Agostino Leikkaus: Albert Akst Maskeeraus: Jack P. Pierce Musiikki: Clifford Vaughan
Näyttelijät: Boris Karloff (Edmond Bateman), Bela Lugosi (tri Richard Vollin), Lester Matthews (tri Jerry Halden), Irene Ware (Jean Thatcher), Samuel S. Hinds (tuomari Thatcher), Spencer Charters (eversti Bertram Grant), Inez Courtney (Mary Burns), Ian Wolfe (Geoffrey “Pinky” Burns)

Taru sormusten herrasta

J. R. R. Tolkienin vuonna 1954 loppuun saattamaa Taru sormusten herrasta -trilogiaa pidetään 1900-luvun suosituimpana ja luetuimpana kirjana heti Raamatun jälkeen. Ensimmäisen maailmansodan juoksuhaudoissa hahmoteltu ja paljon myöhemmin romaaniksi muuntunut tarina houkuttelee jatkuvasti uusia lukijoita pariinsa ja syystäkin trilogiaa voi pitää fantasiagenren suurena yksinäisenä. Itse en koe kiinnostusta kirjalliseen versioon, mutta sen pohjalta tehtyjä elokuvia katselen kyllä mielelläni.

Uusiseelantilainen Peter Jackson oli haaveillut Tolkienin eepoksen filmaamisesta jo vuosien ajan, mutta pitkään näytti siltä, että mielikuvituksellisen Keski-Maan siirtäminen valkokankaalle näytelmäelokuvan keinoin olisi mahdotonta toteuttaa. Toisaalta, alkuperäistekstin nimiin vannovat fanaatikot ovat todennäköisesti sitä mieltä, ettei mikään elokuva voisi tehdä tarpeeksi kunniaa Tolkienin näkemyksille ja keksinnöille, joten sellaista ei olisi ollut tarpeenkaan tehdä (Ralph Baksin vuonna 1978 ohjaama animaatio on sen verran pienen piirin teos, että sen olemassaolo on helppo unohtaa). Jackson ei antanut kuitenkaan periksi ja lopulta hänen onnistui löytää sekä rahoitus että työryhmä elokuvaa varten. Tästä oli tosin vielä pitkä matka lopulliseen trilogiaan, joka huipentui Kuninkaan paluun (The Lord of the Rings. The Return of the King) saadessa ensi-iltansa joulukuussa 2003.

Taru sormusten herrasta alkaa D. W. Griffithin Suvaitsemattomuuden (Intolerance, 1916) tavoin pienenä purona, haarautuen sitten koskiksi, jotka laskevat lopulta valtamereen, jonka taivaanrannan taa haltioidenkin purret lopulta katoavat. Keski-Maan Konnussa asustelevan iäkkään Bilbo Reppulin syntymäpäiväjuhlilta alkava seikkailu johdattaa sankarijoukon paholaismaista Sauronia ja tämän armeijaa vastaan. Jännittävänä retkenä alkanut valtasormuksen tuhoaminen johtaa tilanteeseen, jossa on kyseessä koko Keski-Maan kohtalo.

Elokuvateattereissa kahdeksaan tuntiin supistettu, mutta ohjaajan virallisina versioina lähes kymmentuntinen sormustrilogia on suurta seikkailuelokuvaa heti ensimmäistä ruuduista lähtien (itse pidän pitkiä versioita huomattavasti parempina ja toimivampina vaihtoehtoina). Se iskeytyy niin syvälle ja voimalla aiheeseensa, että tämän jälkeen kenenkään ei ole helppoa siirtää Keski-Maan tarinaa valkokankaalle. Vaikka taistelut ja muut suuret joukkokohtaukset ovat runsaasti esillä, on Jacksonilla taitoa luoda myös rauhallisempia tuokioita ja antaa todelliset kasvot kertomuksen sankareille, sormuksen ritareille, jotka taistelevat henkeään uhaten ylivoimaiselta tuntuvaa vihollista vastaan. Tässäkin kohtaa tulee mieleen Griffith: sormustrilogiassa ei ole niin suurta kahakkaa, etteikö Jackson pystyisi poimimaan massojen keskeltä yhtä ainoaa henkilöä ja nostaa hänet hetkeksi esille aivan kuin kyseessä olisi kohtauksen kannalta tärkeä tekijä. Hahmot ovat jatkuvasti katsojan lähellä, joten siksi niiden kohtaloista on helppo välittää.

Jackson hallitsee työryhmineen myös erikoistehosteet, pienoismallit ja muut kommervenkit: pitkälti tietokoneella luotu avausjakso massiivisine taisteluineen on tehostetaidetta parhaimmillaan. Toisin kuin efektejään jatkuvasti esille tuova, mutta elokuvanteon kosketuksen kadottanut George Lucas, Jackson tietää, kuinka ne valjastetaan vain ja ainoastaan elokuvaa palveleviksi (tämän taidon tosin Jacksonkin tuntuu kadottaneen rymisyttäessään Hobitin tarinaa päättömällä vauhdilla sinne tänne). Olipa kyseessä sitten verinen ja väkivaltainen kahakka Sarumanin örkkien kanssa, sormuksen ritarien pako Morian kaivoksista tai tavallinen arkipäivä kiireettömässä Konnussa, kaikessa on nähtävissä ennemminkin minimalismi kuin liioittelevaisuus. Tietokoneella luoduista hirviöistä upein on varjoista noussut Balrog, enkä voi vähätellä Andy Serkisin mallintamaa Klonkkuakaan, vaikka en kyseisestä hahmosta liiemmin pidäkään. Elokuvan komein jakso on puolestaan Enttien viimeinen marssi, tietokoneella luotua illuusiota sekin.

Alkuperäistarinalle omistautuneet katsojat voivat huoletta kinastella käsikirjoittajaryhmän ratkaisuista, itse miellän kokonaisuuden tältäkin osin varsin onnistuneeksi. Tarinan rytmitys on pitkälti kunnossa, Tolkienin mielikuvituksellinen maailma vilisee toinen toistaan kiinnostavampia hahmoja, jokainen kokonaisuuden kannalta keskeinen henkilö saa kosolti esilläoloaikaa ja tulee näin katsojalle tutuksi. Hahmot eivät ole yksioikoisen tyypiteltyjä, vaan tarinan edetessä yhdestä jos toisestakin paljastuu piirteitä, jotka yllättävät niin hyvässä kuin pahassa. Tarinan opetus, jonka mukaan suuria saavutuksia voidaan saada aikaan vasta sitten, kun jokainen meistä on valmis toimimaan yhteisen edun hyväksi, ei tunnu lainkaan teennäiseltä, vaan kaksi maailmansotaa kokeneen, jo iäkkään miehen viisaalta opetukselta.

Suurta moitittavaa trilogiassa ei ole ennen kuin vasta viimeisessä osassa. Kun ensimmäiset kaksi jaksoa esittelevät elokuvan moitteettomasti mallinnetun maailman, sen kiehtovimmat hirviöt ja muut luomukset sekä Helmin syvänteen taistelun ja luovat kohtaus kohtaukselta suuren seikkailun henkeä, on sanomattakin selvää, että päätösosaan on vaikea keksiä mitään uutta ja kiinnostavaa. Itselleni viimeinen osa on trilogian selkeästi heikoin lenkki, sillä vaikka Frodon ja Samin matka jatkuukin kohti Tuomiovuorta ja sormuksen tuhoamista, jää lähes neljätuntisesta Kuninkaan paluusta mieleen ensisijaisesti vain sotiminen ja muu rymistely. En myöskään pidä turhan pitkäksi venytetystä, sormuksen lopullisesta tuhoamisjaksosta, jossa Klonkku tekee vielä kaikkensa estääkseen ystävysten aikeet. Pidän epäonnistuneina myös liian usein käytettyjä ”Frodon ja Samin puolesta” -hengennostatuksia, joten trilogian viimeisestä osasta jää kerta kerralta yhä karvaampi jälkimaku. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että se olisi aivan katselukelvoton – ei suinkaan, mutta kahta aiempaa osaa selkeästi heikompi kuitenkin.

Roolitus on kaikin puolin kohdillaan. Elokuviin ei valittu suuren suuria tähtiä, mikä on loppujen lopuksi vain hyvä asia: nyt katsojan on helpompi seurata hahmoa kuin näyttelijää. Lopputulos on todella onnistunut – joidenkin tapauksessa ehkä liiankin – sillä esimerkiksi Elijah Woodia on todella vaikea mieltää tänä päivänä mihinkään muuhun kuin Frodo Reppulin rooliin. Oikeastaan kaikki muut ovat onnistuneet jo aikapäiviä sitten luomaan nahkansa uudelleen ja heidän tapauksessaan Taru sormusten herrasta -trilogia on vain työ muiden suurten teosten joukossa. Woodin puolustukseksi on tosin sanottava, ettei reaktio ole mitenkään ainutkertainen, en usko nimittäin näkeväni Daniel Radcliffeakaan minään muuna kuin Harry Potterina.

Peter Jacksonin elokuvatrilogia nousi alkuvaikeuksien jälkeen elokuvahistorian suurten menestyjien joukkoon. Se voitti kaiken kaikkiaan 17 Oscar-pystiä, valtavasti kaikenlaisia muitakin palkintoja ja keräsi massiivisesta budjetistaan huolimatta voittoakin satoja miljoonia dollareita. Onko trilogia lopulta kaiken tämän väärti, on tietysti jokaisen itsensä päätettävissä, mutta varmaa on ainakin se, että seuraavalla Sormustrilogian filmauksesta haaveilevalla on pirunmoinen vuori kiivettävänään, jos hän aikoo Jacksonin mammutin edes jollain tavalla syrjäyttää.

THE LORD OF THE RINGS: THE FELLOWSHIP OF THE RING (2001) - THE TWO TOWERS (2002) - THE RETURN OF THE KING (2003), Yhdysvallat/Uusi-Seelanti/Saksa
Tuotanto: New Line Cinema, Wignut Films, Lord Zweite Productions Deutschland, Lord Dritte Productions Deutschland Filmproduktion Tuottajat: Barrie Osborne, Peter Jackson, Frances Walsh, Tim Sanders Ohjaus: Peter Jackson Käsikirjoitus: Frances Walsh, Peter Jackson, Philippa Boyens, Stephen Sinclair (J. R. R. Tolkienin romaanista) Kuvaus: Andrew Lesnie Kuvalliset tehosteet: Jim Rygiel, Joe Letteri, Randall William Cook, Mark Stetson Digitaaliset tehosteet: Weta Digital FX Pienoismallit: Alex Funke Veistokset: Sam Genet, Brigitte Wuest Lavastus: Grant Major, Joe Bleakley, Robin Outterside, Phil Ivey, Mark Robins, Dan Hennah, Alan Lee Leikkaus: Jamie Selkirk, John Gilbert Maskeeraus: Peter Owen, Peter King Musiikki: Howard Shore Puvustus: Ngila Dickson, Richard Taylor Äänitys: David Farmer, Ethan van der Ryn
Näyttelijät: Elijah Wood (Frodo Reppuli), Ian McKellen (Gandalf), Viggo Mortensen (Aragorn), Liv Tyler (Arwen), Sean Astin (Sam), Billy Boyd (Pippin), Dominic Monaghan (Merry), Orlando Bloom (Legolas), John Rhys-Davies (Gimli), Christopher Lee (Saruman), Hugo Weaving (Elrond), Sean Bean (Boromir), Ian Holm (Bilbo Reppuli), Cate Blanchett (Galadriel), Miranda Otto (Eowyn), Brad Dourif (Grima), Karl Urban (Eomer), Andy Serkis (Klonkku), Bernard Hill (kuningas Theoden), David Wenham (Faramir)

Katsotut elokuvat: lokakuu 2013

Roberto Rossellini: Saksa vuonna nolla (Germania anno zero)
Rossellinin sotatrilogian viimeinen osa on kuin D. W. Griffithin Isn’t Life Wonderful? (1924) potenssiin kymmenen, mutta vailla Griffithin tarjoamaa toivon pilkahdusta. Elämää sodan raunioittamassa Berliinissä tarkastellaan pienen pojan kautta ja lopputuloksena on yksi vaikuttavimmista toisen maailmansodan jälkeistä aikaa kuvaavista elokuvista.

George A. Romero: Dawn of the Dead
Romeron zombi-trilogian toinen osa. Epidemia on edelleen päällä ja tällä kertaa pääosanesittäjät linnoittautuvat eläviä kuolleita kihisevään ostoskeskukseen. Tylsä kuin mikä, olkoon yhteiskuntakriittisyyttä tai ei.

Harry Roeck-Hansen & Erkki Kivijärvi: Murtovarkaus
Minna Canthin näytelmään perustuva suomalaismykkis. Ei korkeinta kotimaista laatuluokkaa, mutta silti katsomisen arvoinen teos.

Valentin Vaala: Gabriel, tule takaisin
Tarmo Manni huijaa ikääntyvää naiskaksikkoa Mika Waltarin tekstiin pohjautuvassa klassikkoelokuvassa vuodelta 1951. Vai huijaako, sillä joku taitaa olla vielä häntäkin häikäilemättömämpi. Näyttelijät tekevät laatutyötä kautta linjan ja Vaala ohjaa taidokkaasti.

Jaakko Korhonen: Aatamin puvussa ja vähän Eevankin
Agapetuksen romaanin ensimmäinen filmatisointi on ikääntynyt, mutta silti varsin hauska kertomus kahdesta kaveruksesta, jotka juoksentelevat vaatteitta ympäri maita ja mantuja ja joutuvat erinäisiin selkkauksiin. Elokuvaa mainostettiin aikoinaan äänielokuvana, mutta kyseessä on ennemminkin part talking -tuote, muutamalla laulunlurituksella ja äänitehosteella varustettu mykkäelokuva.

Thomas H. Ince: The Heart of an Indian
Intiaanit ovat kyllästyneet heidän maillaan asuviin uudisasukkaisiin ja päättävät häätää nämä kauas pois. Kun eräs intiaani varastaa maanviljelijän lapsen, valkoiset lähtevät kostoretkelle ja tuhoavat lähes koko heimon. Incen kriittinen lännenelokuva on toteutukseltaan primitiivinen, mutta sanomaltaan kaunistelematon: näin se taisi olla todellisessakin elämässä.

Yasujiro Ozu: Wakaki hi (engl. Days of Youth)
Kaksi nuorta opiskelijaa lähtee suosittuun talviurheilukeskukseen, jossa he yrittävät tehdä vaikutuksen tuntemaansa naiseen. Peli muuttuu kaverusten välillä yllättävän raadolliseksi, vahvemman nöyryyttäessä heikompaansa. Pieni tiivistys ei olisi ollut pahitteeksi, mutta satunnaisista heikkouksistaankin huolimatta Wakaki hi on Ozun parhaimpia mykkäelokuvia.

Albert Capellan: The Red Lantern
Komeasti restauroitu, mutta muuten varsin vaatimaton mykkäelokuva, jonka julkaisu on itse elokuvaa kiinnostavampi. Pääosaa esittää aina ihana Nazimova, mukana myös Noah Beery sekä Anna May Wong ensimmäisessä valkokangasesiintymisessään.

Johanna Vuoksenmaa: 21 tapaa pilata avioliitto
Käsittämättömät katsojaluvut – yli 400 000 katsojaa pelkästään elokuvateattereissa – saavuttanut mukahauska komedia, jossa sängystä toiseen hyppivä avioliittotutkija tapaa elämänsä rakkauden ja joutuu tarkistamaan kantansa naimisiinmenon ja pysyvän parisuhteen suhteen. Eipä paljon naurattanut, videokasettiaikaan tämän olisi voinut huoletta hoitaa kuvakelauksella. Riku Nieminen oli roolissaan hyvä, muiden epäonnistuminen johtui tuskin taidoista, vaan hölmöiksi kirjoitetuista roolihahmoista.

David Cronenberg: eXistenZ
Tulevaisuuden pelisuunnittelijat ovat suuria tähtiä, ainakin mikäli on uskomista Cronenbergin erikoiseen visioon. Kiinnostava, joskin satunnaisesti liian häröilyksi menevä elokuva vaatinee toisenkin katselukerran, ennen kuin lopullista arvosanaa kannattaa alkaa miettiä.

Charles Chaplin: Kultakuume (The Gold Rush)
Chaplinin kuuluisa mykkäklassikko, jossa Kulkuri seikkailee Alaskan kultaryntäyksessä. Yksi maailman parhaista elokuvista, nyt ja aina.

Nicolas Ray: Nuori kapinallinen (Rebel without a Cause)
James Dean ja kumppanit kokevat kasvukipuja Rayn kuuluisassa, arvokkaasti vanhentuneessa nuorisokuvauksessa. Mukana menossa Sal Mineo, Natalie Wood ja Dennis Hopper.

Béla Tarr: Kárhozat (engl. Damnation)
Tarrin tummanpuhuva ja iloton kuvaus erään unkarilaismiehen elämästä ja ihmissuhteista on vangitsevaa nähtävää. Tarinassa ei ole yhtä paljon tarttumapintaa kuin vaikkapa Torinon hevosessa, mutta kyllä tämä ohjaajan elokuvista kiinnostuneet pitää helposti tuolissa koko kaksituntisen kestonsa ajan.

Alan Crosland: Jazzlaulaja (The Jazz Singer)
Eli kuinka Al Jolson tuli, lausui muutama repliikin ja jäi pysyvästi elokuvan historiaan. Ensimmäisenä äänielokuvana usein mainittu Jazzlaulaja on tarinaltaan kovin tavanomainen kertomus nuoresta miehestä, joka haluaisi toteuttaa unelmansa ennemmin kuin astella isän valmiiksi viitoittamaa tietä.

Josef von Sternberg: Vaalea Venus (Blonde Venus)
Marlene Dietrich on Helen Faraday, entinen kabareetanssija, joka heittäytyy miljonäärin (Cary Grant) käsivarsille saadakseen rahaa kuolemaisillaan olevan miehensä (Herbert Marshall) sairaalahoitoa varten. Kun mies saa selville vaimonsa syrjähypyn, hän haluaa erota ja ottaa heidän pienen poikansa hoteisiinsa. Tällöin nainen karkaa lapsi mukanaan. Sternbergiläisen komea, mutta tarinaltaan varsin tavanomainen tuote, eikä loppuratkaisukaan oikein vakuuta.

Joseph L. Mankiewicz: Kaikki Eevasta (All About Eve)
Bette Davisin esittämä teatteritähti Margo ottaa nuoren ihailijansa (Anne Baxter) siipiensä suojaan, vain huomatakseen, että tämä alkaa pikkuhiljaa ottaa hänen paikkaansa parrasvaloissa. Nuori Eve ei epäile käyttää kaikkia mahdollisia keinoja noustessaan huipulle, mutta lopulta röyhkeydellekin löytyy rajat. Viimeinen kohtaus Even asunnolla oli mielestäni turha, muuten aivan erinomainen elokuva.

Gilles Bourdos: Renoir
Ei välttämättä paljoakaan tarinaa, mutta sitäkin enemmän kauneutta. Olisi kaivannut saksia siellä täällä, mutta menihän tämä helposti näinkin. Saanut paljon kritiikkiä osakseen, mutta itselleni tämä oli todella positiivinen yllätys, joka pitänee hankkia omaankin kokoelmaan.

John Ford: Upstream
Kertomus teatteriväen asuttamasta täysihoitolasta ja heidän ihmissuhteistaan. Pieni, lämminhenkinen ja viihdyttävä, joskaan ei mikään kuolematon mykkäkomedia.

Alfred Machin: La Manoir de la peur
Salaperäinen, tummiin pukeutunut muukalainen saapuu pieneen ranskalaiskylään, jota alkaa pian vaivata asuntomurtojen aalto. Onko muukalainen syyllinen vai onko kaikki vain sattumaa? Visuaalisesti suorastaan henkeäsalpaava elokuva, jonka kiinnostava juoni vesitetään tarjoamalla katsojalle ratkaisut aivan liian varhaisessa vaiheessa. KAVA:n näytöksen alkukuvana esitettiin Edouard-Emile Violet’n La Main (1920), erikoinen kertomus ammuntaa harrastavasta suurriistanmetsästäjästä, jonka seinällä roikkuu irtonainen käsi. Mies ei tohdi kertoa käden alkuperää, mutta lopulta sekin selviää, joskaan ei hänen toivomallaan tavalla.

Akira Kurosawa: Idiootti (Hakuchi)
Kumpi onkaan hölmö ja idiootti, henkilö joka pystyy rakastamaan pyyteettömästi pahintakin vihamiestään vai henkilö, jolla ei tällaista ominaisuutta ole? Kurosawan näkemys Fjodor Dostojevskin klassikkoromaanista on kunnianhimoinen ja näyttävä, mutta tuottajien saksima versio, josta puuttuu n. 100 minuuttia materiaalia on turhan hyppivä ja raskas.

August Blom: Atlantis
Vuosi Titanicin onnettomuuden jälkeen valmistunut kertomus nuoresta tiedemiehestä, joka ajautuu ihmissuhdesotkujen seurauksena Tanskasta Yhdysvaltoihin. Matkalla ihastutaan, rakastutaan, erotaan ja koetaan suuren matkustajalaivan tuhoisa haaksirikko. Ensimmäisellä katselukerralla Atlantis ei ottanut oikein tuulta alleen, mutta näin toisen katselun myötä rauhallisesti etenevä tarina ja vakuuttavasti sommiteltu ajankuva toimivat oikein mainiosti. Yksi aikansa suurimmista ja kalleimmista elokuvista.