Ran

Mitä merkitystä on lupauksilla, kauniilla sanoilla ja lipevällä kielellä, jos ajatukset toteutetaan kuitenkin miekalla ja musketilla? Entä uskolla, jos siihen ei voi kuitenkaan luottaa eikä siitä ole pelastajaksi? Entä lojaalius, onko se minkään arvoista jos se vaihtelee sen mukaan ketä kulloinkin palvelee?

William Shakespearen Kuningas Leariin sekä vanhaan japanilaiseen legendaan perustuva Ran (1985) oli ohjaajansa Akira Kurosawan viimeinen suuri samuraieepos. Sotapäällikkö Hidetora Ichimonjista (Tatsuya Nakadai) ja hänen vallanhimoisista pojistaan (Akira Terao, Jinpachu Nezu, Daisuke Ryû) kertova suurteos osoittaa, että taide ja sen tekijä kasvavat sitä paremmiksi, mitä vanhemmiksi ne tulevat. Kurosawa oli Rania tehdessään jo hyvän matkaa yli seitsemänkymmenen, mutta silti hän on onnistunut lataamaan sen täyteen nuoruutensa voimaa.

Suurella rahalla (Ran oli valmistuessaan kallein japanilainen elokuva) ja suurella vaivalla (elokuvaa suunniteltiin kymmenen vuoden ajan) toteutettu Ran on ulkoisilta avuiltaan ällistyttävän komea teos. Se on alusta loppuun silkkaa värien käytön taituruutta ja kuva-alan täydellistä hallintaa. Upeita silkkisiä pukuja, jylhiä linnoja ja käsin valmistettuja haarniskoita. Massiivisia joukkokohtauksia ja mahtavasti toteutettuja taistelujaksoja – Kolmannen linnan hävitys ja Hidetoran lopullinen kukistuminen on sotaelokuvaa parhaimmillaan. Ran oli Oscar-ehdokkaana parhaasta lavastuksesta, kuvauksesta ja ohjauksesta, mutta palkinnon se sai kuitenkin ainoastaan puvustuksesta (Emi Wada).

Komea ulkokuori ei tee kuitenkaan vielä elokuvaa, mutta Ran on vahva sisällöltäänkin. Se on kertomus vallanhimosta, joka tuhoaa helposti läheisetkin ihmissuhteet ja sokaisee käyttäjänsä, mikäli sitä ei osaa kanavoida oikein. Se on myös kertomus arvostuksesta ja kunniasta, kuinka niitä saadaan ja kuinka ne ansaitaan. Jokaisella on mahdollisuutensa kohota maineeseen, mutta siellä pysyminen onkin jo vaikeampaa. Se on myös tarina kostosta, sen ikuisesti palavasta liekistä, jonka kaiken polttavaa tehoa ei käy aliarvioiminen. Eikä pidä unohtaa sitä, että lojaaleinkin henkilö on ostettavissa sopivan tilaisuuden tullen.

Ranin päähenkilöt, sotapäällikkö Hidetoran jälkeläiset epäonnistuvat vallanhallinnassaan ja maa ajautuu kaaokseen ja veriseen sotaan. Toisaalta, mitä muutakaan voi odottaa, kun isäkin on luonut valtakuntansa samalla tavalla? Ainoa, joka veljeksistä tuntuu ajattelevan toisin, on isän silmissä petturi, joka on ajettava maanpakoon. Viimein isäkin huomaa virheensä, mutta silloin on jo liian myöhäistä.

Akira Kurosawan Ran on visuaalisesti huikaiseva, verellä kasteltu eepos, jonka pääteemoja ovat ahneus, vallanhimo, petos ja kosto ja toteuttamistapoina sotiminen ja murhaaminen. Vaikka kokonaisuus kärsiikin paikoin raskassoutuisuudesta, jaksaa tämän suurteoksen silti katsoa vaivatta läpi pitkästä kestostaan huolimatta.

RAN, 1985 Japani/Ranska
Tuotanto: Greenwich Film Productions, Herald Ace, Nippon Herald Films Tuottajat: Masato Hara, Serge Silberman Ohjaus: Akira Kurosawa Käsikirjoitus: Akira Kurosawa, Hideo Oguni, Masato Ide (William Shakespearen näytelmästä) Kuvaus: Asakazu Nakai, Takao Saitô, Shôji Ueda Lavastus: Shinobu Muraki, Yoshirô Muraki Leikkaus: Akira Kurosawa Maskeeraus: Tameyuki Aimi, Chikako Naito, Noriko Takamizawa, Shoshichiro Ueda (hiukset: Yoshiko Matsumoto, Noriko Sato) Musiikki: Tôru Takemitsu Puvustus: Emi Wada Äänitys: Shôtarô Yoshida, Fumio Yanoguchi
Näyttelijät: Tatsuya Nakadai (lordi Hidetora Ichimonji), Akira Terao (Taro Takatora Ichimonji), Jinpachu Nezu (Jiro Masatora Ichimonji), Daisuke Ryû (Saburo Naotora Ichimonji), Mieko Harada (Lady Kaede), Yoshiko Miyazaki (Lady Sue), Hisashi Igawa (Shuri Kurogane), Pîtâ (Kyoami), Masayuki Yui (Tango Hirayama), Kazuo Katô (Kageyu Ikoma), Norio Matsui (Shumenosuke Ogura), Toshiya Ito (Mondo Naganuma)

Viimeinen yhteys: The Dead Zone

Kuvittele, että saisit mahdollisuuden nähdä tulevaisuuteen. Olisiko kyseessä siunaus vai kirous, käyttäisitkö lahjaasi vain omien tarkoitusperiesi hyödyntämiseen vai haluaisitko palvella sen avulla jokaista avuntarvitsijaa, olipa hänen ongelmansa mikä tahansa? Voiko ihminen todella muuttaa tulevaisuutta, jos hänellä on siihen mahdollisuus? Tällaisia kysymyksiä meille tarjoilee Stephen King romaanissaan Kosketus (ilm. 1979, suom. 1989), joka on kääntynyt elokuvaksi nimellä Viimeinen yhteys: The Dead Zone (The Dead Zone, 1983).

John Smith (Christopher Walken) on pikkukaupungissa asuva äidinkielenopettaja, jonka suhde kollegaansa Sarahiin (Brooke Adams) on täydellinen. Rakastavaiset suunnittelevat jo häitä, kunnes kohtalo puuttuu julmasti peliin ja tempaisee heidät erilleen: John ajaa kolarin ja vajoaa viideksi vuodeksi koomaan. Hänen herätessään mikään ei ole kuin ennen. Sarah on löytänyt uuden miehen ja perustanut perheen, työpaikka on mennyt ja jalatkin ovat miltei murskana. John on saanut sen sijaan tilalle erikoisen kyvyn, hän voi toista ihmistä koskettamalla nähdä tämän menneisyyteen ja tulevaisuuteen – sekä tietysti mahdollisuuden vaikuttaa tuleviin tapahtumiin.

Stephen Kingin parhaimmat romaanit (Se, Painajainen, Tarpeellista tavaraa, Cujo) ovat harvemmin kääntyneet onnistuneesti elokuviksi, kun taas hänen heikompaa materiaaliaan (Dolores Claiborne, Carrie) on siirretty valkokankaalle varsin mallikkaasti. Suurin syy King-filmatisointien epäonnistumiseen on mielestäni se, ettei elokuvissa ole päästy hahmojen pään sisään, vaan lopputulos on jäänyt pelkiksi sarjoiksi kuvia ja tapahtumia. Viimeinen yhteys on poikkeus, sillä se on paitsi romaanina Kingin parhaimmistoa, myös filmatisointina erinomainen, siitä pitävät ohjauksesta vastannut David Cronenberg ja käsikirjoituksen tehnyt Jeffrey Boam huolen.

Itsestäni tuntui pitkään erikoiselta, että juuri Cronenberg oli saanut Viimeisen yhteyden ohjattavakseen, tunnettiinhan hänet varsinkin tuohon aikaan hyvin toisenlaisista elokuvista. Kun asiaa pohtii hieman tarkemmin, huomaa, että Viimeisen yhteyden tarina on siisteydestään huolimatta hyvin cronenbergmainen. Psyyke ja ruumis, niiden muutokset ja mahdolliset vauriot ovat kanadalaisohjaajan omaa aluetta ja juuri sinne tämäkin elokuva tulevaisuuteen näkevästä, ruumistaan sisältäpäin tuhoavasta miehestä sijoittuu. Cronenberg ymmärtää kohdettaan täysin ja pystyy antamaan tarinalle sielun ja sydämen.

Indiana Jonesinkin parissa viihtyneen Jeffrey Boamin työstämä adaptaatio on parhaita, mitä Kingin romaaneista on tehty. Boam on karsinut moneen suuntaan rönsyilevästä tarinasta kaiken ylimääräisen pois ja saanut sovitettua tapahtumat alle kahteen tuntiin ilman, että mitään oleellista olisi täytynyt jättää syrjään. Kompromisseja on ollut tietysti pakko tehdä ja esimerkiksi Johnin hahmon kehittymistä on muokattu rankalla kädellä, mutta tämä ratkaisu palvelee elokuvaa onnistuneesti. Loppuratkaisun kohdalla on pystytty pitäytymään alkuperäisessä, eikä mukaan ole ympätty onnellista, alkuperäisestä poikkeavaa loppua Cujon (1983) tapaan.

Christopher Walkenin roolisuoritus on erinomainen ja onkin lähestulkoon mahdotonta kuvitella rooliin ketään toista – Stephen Kingin väläyttämä Bill Murray lienee puolihumoristinen ehdotus. Walkenin alakuloinen olemus ja surumieliset silmät ovat kuin luotu kaiken menettäneen John Smithin tulkitsemiseen. Valittamista ei ole Brooke Adamsissakaan ja myös vanhat taiturit – Martin Sheen, Herbert Lom, Tom Skerritt – työstävät roolinsa moitteetta. Heistä Sheen haastaa jopa Walkenin, sen verran vakuuttava hänen ydinsotaa suunnitteleva presidenttiehdokkaansa on.

THE DEAD ZONE, 1983 Yhdysvallat
Tuotanto: Dino DeLaurentiis Company, Lorimar Film Entertainment Tuottajat: Dino DeLaurentiis, Debra Hill Ohjaus: David Cronenberg Käsikirjoitus: Jeffrey Boam (Stephen Kingin romaanista) Kuvaus: Mark Irwin Lavastus: Carol Spier Leikkaus: Ronald Sanders Maskeeraus: Shonagh Jabour, Jenny Arbour (hiukset) Musiikki: Michael Kamen Puvustus: Olga Dimitrov
Näyttelijät: Christopher Walker (John Smith), Brooke Adams (Sarah Bracknell), Martin Sheen (Greg Stillson), Herbert Lom (tri Sam Weizak), Tom Skerritt (sheriffi Bannemann), Sean Sullivan (Herb Smith), Jackie Burrows (Vera Smith), Anthony Zerbe (Roger Stuart), Colleen Dewhurts (Henrietta Dodd), Nicholas Campbell (Frank Dodd)

Katsotut elokuvat: tammikuu 2014

Teuvo Puro: Meren kasvojen edessä
Miksi yksi saaristolaistalon ovista on lukittu, kuka tai mikä on talon historiaan sidottu Renata? Kenet Kristoffer näkee unessaan seisovan luodolla, mitä salaisuuksia piilotettuun päiväkirjaan kätkeytyy? Teuvo Puron vuonna 1926 ohjaama Meren kasvojen edessä on epätyypillinen suomalaismykkis, joka aukaisee salaisuutensa vähitellen. Saariston kuvauksellisia maisemia on käytetty onnistuneesti hyödyksi ja koko komeuden kruunaa laadukas näyttelijätyö.

Teuvo Puro: Vaihdokas
Tehdasmiljööseen sijoittuva tarina hylätyn pojan palaamisesta äitinsä elämään on lähtökohdiltaan kiinnostava, mutta toteutukseltaan raskassoutuinen. Loppuratkaisu on turhan imelä. Kauniisti kuvattu elokuva jäi tekijänsä viimeiseksi.

Erkki Karu: Runoilija muuttaa
Mitä tapahtuu, kun pennitön runoilija huijaa rikasta enoaan kertomalla tälle olevansa aikeissa mennä naimisiin ja kohta myöhemmin tulleensa isäksi? Eno tulee tietenkin paikalle, jolloin runoilijalle tulee kiire järjestää asiat toimivalle mallille. Karun neljäs ja viimeinen lyhytkomedia ei ole täysin osiensa summa, vaikka välillä revitelläänkin hupaisasti.

Terence Young: Salainen agentti 007 ja tohtori No (Dr. No)
Ensimmäinen James Bond -elokuva on toiminnaltaan rauhallisempi kuin sarjan elokuvat keskimäärin, eikä agentilla ole vielä liiemmin erikoisia apuvälineitäkään käytössään. Myös kellistettävien naisten määrä jää pieneksi, eikä kliseeksi muodostunutta ”Oh, James” -huokaustakaan vielä kuulla. Tarinassa ei ole varsinaisesti mitään vikaa, mutta tekijöillä on ollut konsepti vielä sen verran haussa, ettei Bondeista innostumaton saa tästä läheskään kaikkia tehoja irti. Ursula Andress on edelleenkin yksi näyttävimmistä Bond-tytöistä.

Luchino Visconti: Riivaajat (Ossessione)
Tarina maata kiertävän Ginon ja iäkkään, likaisen ja lihavan kuppilanpitäjän kauniin nuoren vaimon Giovannan suhteesta, joka päättyy tämän aviomiehen kuolemaan ja lopulta rikoksen selviämiseen. Useaan otteeseen filmatun Postimies soittaa aina kahdesti -romaanin valkokangasversioista toinen (ensimmäinen tehtiin Ranskassa 1939) ja toistaiseksi näkemistäni paras. Näkymä Italiasta on rosoisen realistinen, pääosakaksikon välinen kemia käsin kosketeltavaa ja upeasti sommitellut, synkkäsävyiset kuvat viimeistelevät vaikuttavasti kerrotun tarinan.

Teuvo Puro & Jussi Snellman: Anna-Liisa
Minna Canthin näytelmän kuuluisin filmatisointi vuodelta 1922 kertoo tarinan Anna-Liisasta, tukkimieheksi lähteneen Mikon entisestä seuralaisesta, joka on salatun suhteen päätteeksi synnyttänyt lapsen ja tappanut sen metsään. Nyt nainen on menossa naimisiin, mutta pahaksi onneksi Mikko palaa maailmalta ja haluaa Anna-Liisan takaisin itselleen. Hieno elokuva.

Martin Scorsese: The Wolf of Wall Street
Newyorkilaisen pörssimeklari Jordan Belfortin omaelämäkertaan perustuva, scorsesemaisen energinen ja kaunistelematon tarina rahamiehestä, joka tienasi osakekaupoilla parhaimmillaan “vain” 49 miljoonaa dollaria vuodessa. Sittemmin hän joutui vankilaan, mutta pääsi pois jo muutaman vuoden jälkeen ja jatkaa kaupantekoa edelleen. Rakenne on kuin Mafiaveljistä tai Casinosta, mutta lopputulos on vieläkin vimmaisempi – en tosin tiedä onko parempi. Leonardo DiCaprio tekee loistoroolin, mutta väheksyä ei sovi hänen läheisintä kumppaniakaan, jota esittää Jonah Hill.

Axel Slangus & Wilho Ilmari: Tukkijoella
Teuvo Pakkalan näytelmän pohjalta tehty mykkäelokuva vuodelta 1928. Alkupuoli on sekava ja turhan pitkä, loppua kohden meno paranee huomattavasti. Suomalaista maisemaa kuvataan kauniisti, mutta kun draama – sen enempää kuin komediakaan – ei oikein tahdo toimia, jää lopputulos alle keskitason.

Terence Young: Salainen agentti 007 Istanbulissa (From Russia with Love)
Bond lähtee Istanbuliin noutamaan salaista koodinpurkulaitetta, Lektoria. Peräänsä hän saa kylmäverisen tappajan, avukseen paikallisen liikemiehen ja rinnalleen kauniin blondin. Bond-elokuvien parasta kolmannesta, vaikkakaan ei mikään kuolematon. Martin Scorsesen mukaan tämä on turhan aliarvostettu elokuva. Vatsasyöpään kuvausten aikana sairastunut Pedro Armendáriz ampui itsensä pian kohtaustensa purkittamisen jälkeen.

Paul Sloane: The Clinging Vine
Leatrice Joy on kovan luokan bisnesnainen, jolla ei ole ollut elämässään sijaa rakkaudelle. Nyt hän on päättänyt kuitenkin yrittää ja lähtee puutarhajuhliin katsomaan, josko sieltä löytyisi seuralaista. Vaatimaton, joka käänteessä ennalta-arvattava romanttinen komedia, joka ei  pahemmin naurattanut. Yhden katselukerran elokuva.

Andrei Zvjagintsev: Karkotus (Izgnanie)
Venäläisperhe lähtee rentoutumaan maaseudulle. Parisuhteessa ei kaikki tunnu olevan kohdallaan ja pian vaimo ilmoittaakin odottavansa lasta, joskaan ei omalle aviomiehelleen. Sillä hetkellä jotain menee pysyvästi rikki, mikään ei ole enää entisellään. Mutta onko mikään ollut aiemminkaan sitä, mitä aviomies on luullut? Kaksi ja puoli tuntia pitkä, rauhallisesti etenevä ja vähäpuheinen draama ei kuulosta näin sanoin kuvailtuna kaikkein kiinnostavimmalta, mutta on loppujen lopuksi yksi tämän kuukauden positiivisimmista yllättäjistä. Hieno elokuva, jonka voisi hankkia omaankin kokoelmaan.

Paul Fejos: Kaksi nuorta sydäntä (Lonesome)
Yksinkertainen, mutta kaunis ja sydäntä lämmittävä kertomus kahdesta nuoresta ja heidän yhteisestä päivästään Coney Islandilla. Mukaan liitetyt puhejaksotkaan eivät haittaa, kun rakkaus loistaa päähenkilöiden kasvoilta. Elokuva sisältää lukuisia hienoja teknisiä oivalluksia.

Anthony Asquith: Underground
Suotta liian vähälle huomiolle jääneen brittiohjaajan ihmissuhdedraama kertoo kahdesta samaan naiseen ihastuneesta miehestä. Kun nainen katsoo vain toista heistä suopeasti, tekee tappiolle jäänyt kilpakosija halpamaisen tempun. Kerronnaltaan vahva ja teknisesti vaikuttava mykkäelokuva.

Harry Roeck Hansen: Murtovarkaus
”Minna Canthin näytelmään perustuva suomalaismykkis. Ei korkeinta kotimaista laatuluokkaa, mutta silti katsomisen arvoinen teos.” Näin kirjoitin ensimmäisen katselukerran jälkeen lokakuussa 2013 ja kyllähän mielipide varsin samana on pysynyt. Paljon, aivan liian paljon asiaa, jotta tämän kokoinen elokuva pystyisi sulattamaan kaiken.

Guy Hamilton: 007 ja Kultasormi (Goldfinger)
Bond-sarjan kolmannessa elokuvassa salaista agenttia vastassa on kullan haalimiseen erikoistunut Goldfinger, brittiläinen rikollinen, jonka tavoitteena on murtautua Fort Knoxiin, saattaa sen kultavaranto radioaktiiviseksi ja nostaa kullan hinta tällä tavoin pilviin. Meno on bondmaisempaa kuin edellisissä elokuvissa, mutta pääroisto on turhan tavallinen – olisin kaivannut erikoisempaa menoa. Jamesin naisseikkailut tuntuivat väsyttäviltä.

Cristian Mungiu & kumpp.: Tarinoita kulta-ajalta (Amintiri din epoca de aur)
Absurdeja tarinoita Nicolae Ceausescun hallitsemasta Romaniasta, jossa jokapäiväisestä elämästä selviäminen vaati kansalaisilta joskus melkoista kekseliäisyyttä. Ehkä odotin elokuvalta liikoja, sillä lopputulos oli hauskuudestaan huolimatta hivenen laimea.

Peter von Bagh: Suomi-Filmin tarina 1 (1920-1935): Ehdottomasti suomalaisia elokuvia
Hieno dokumentti Suomi-Filmin synnystä ja Erkki Karusta, yhtiön ensimmäisestä suurmiehestä, joka antoi kasvot koko 1920-luvun suomalaiselle elokuvalle. Tunnin mittainen elokuva koostui ohjaajalle ominaiseen tapaan haastatteluista, mikä antoi sille entistä vahvemman asiayhteyden. Esityksen alustajana toimi tutkijatohtori Outi Hupaniittu.

Teuvo Pakkala: Sotapolulla
Oululaislähtöisen menestyskirjailijan heikosti menestynyt elokuvakokeilu on kaikin puolin heikko kokonaisuus. Tarina hyppii ja poukkoilee, hahmot ja tapahtumat jäävät yhdentekeviksi, eikä sisällissodan tunnelmiakaan pystytä rekonstruoimaan millään muotoa. Kuriositeettitapaus, ei sen enempää.

Kalle Kaarna: Jääkärin morsian
Risto Orkon klassikkoversiota tuntemattomampi, vuonna 1931 valmistunut semi-mykkä versio, jossa pääosia esittävät Tauno Brännäs ja Hanna Taini. Kerronnaltaan vakuuttava, mutta hivenen hengetön teos oli sittemmin Tauno Palona tunnetun Brännäsin ensimmäinen elokuvarooli, eikä mies olisi voinut osastaan juuri paremmin selviytyä. Eihän tämä Orkon versiolle pärjää, mutta on pienistä heikkouksistaan huolimatta kelpo tuttavuus jokaiselle suomalaisen elokuvan ystävälle.

Terence Young: Pallosalama (Thunderball)
James Bond -sarjan neljäs elokuva on tylsä agenttiseikkailu, joka ei ydinaseen, Karibian merimaisemien, erikoistehosteiden, vaarallisten ihmissyöjähaiden, lukuisten toimintakohtausten ja viettelevien naisten läsnäolosta huolimatta lähde käyntiin missään vaiheessa.

Victor Fleming: Tri Jekyll & Mr Hyde (Dr. Jekyll and Mr. Hyde)
Hollywoodin kultakauden viimeinen tulkinta Stevensonin romaanista on komeasti lavastettu ja puvustettu, mutta aivan liian siloiteltu ollakseen millään muotoa uskottava kuvaus viktoriaanisen ajan Lontoosta. Spencer Tracy on selkeästi yli-ikäinen kaksoisrooliin, mutta ärisee silti uskottavasti. Ingrid Bergman on pätevä Ivyna, mutta Lana Turnerin paikan olisi voinut täyttää kuka tahansa. Syy ei ole kuitenkaan näyttelijän, vaan hänelle kirjoitetun hahmon, jonka ainoa tehtävä on näyttää kauniilta. Sen suhteen Turnerissa ei tosin ole moittimista. Kyllä tämän vaivatta katsoo, mutta muistin jonkin verran paremmaksi.

Mikio Naruse: Kagirinaki hodou (engl. Street without End)
Hieno draama nuoresta tarjoilijattaresta, joka menee naimisiin rikkaan nuorukaisen kanssa. Avioliitto epäonnistuu pitkälti sosiaalisten eroavaisuuksien vuoksi. ”Maailmassa on asioita, joita yksin rakkauskaan ei voi korjata”, nainen sanoo hylätessään miehen. Tämä universaali totuus on myös elokuvan opetus.

Johnny Guitar

On jotenkin ironista, että hollywoodilainen western pystyi irrottautumaan hetkellisesti kahleistaan ja perinteistään juuri sillä vuosikymmenellä, kun se eli viimeistä ja suurinta kukoistustaan. Puhun nyt 1950-luvusta lukuisine klassikoineen, joiden joukossa Nicholas Rayn ohjaama Johnny Guitar (1954) on täydellisen uniikki elokuva. Siitä huolimatta tämä ”barokkiseksi yliwesterniksi” (Antti Alanen) määritetty elokuva on löytänyt paikkansa ahdasmielisimpienkin länkkärifanien kokoelmista, mikä osoittaa, että joskus erilaisuus voi olla voimavara, ei rasite.

Yhden viikonlopun ajalle sijoittuva Johnny Guitar kertoo pienestä kaupungista, jonne rautatie on saapumassa. Tämä aiheuttaa ongelmia kaupungin asukkaiden ja tulevan rautatieaseman paikalla saluunaa pitävän, Joan Crawfordin esittämän Viennan, välille. Niinpä kaupunkilaiset pyrkivät pääsemään kaikin keinoin eroon Viennasta. Erityisen paljon häntä vihaa vanhapiika Emma (Mercedes McCambridge), joka näkisi Viennan kernaasti narun jatkona, eikä vähiten siksi, että paikallinen öykkäri Dancin’ Kid (Scott Brady) rakastaa Viennaa enemmän kuin häntä. Kaupunkilaisten suunnitelmat vaikeutuvat, kun saluunaan astelee kitaraa mukanaan kantava Johnny (Sterling Hayden), mies, jolla on salaperäinen menneisyys Viennan kanssa.

Johnny Guitarin valmistumisen kerrotaan olleen pitkälti Crawfordin ansiota. Jo mykkäkaudella uransa aloittanut tähti vaati saada pääosan itselleen, ja vaikka ajatus tuntui tekijöistä ensi alkuun älyttömältä, päättivät he kokeilla kuinka se luonnistuisi. Tuotantosuunnitelmat kääntyivät päälaelleen, sillä vastaavanlaista westerniä ei ollut ennen tehty. Crawford kuitenkin tiesi, mitä halusi, ja lopputulos onkin paitsi erikoinen, myös kaikin puolin uskottava: olipa hän pukeutunut valkoiseen hameeseen tai revolverisankarin asuun, hän täyttää paikkansa moitteetta. Samaa voi sanoa hänen vastapeluristaan, vihassa ja tukahdutetussa seksuaalisuudessa rypevästä Mercedes McCambridgesta, jossa yhdistyvät inkvisition syyttäjien kiihkoilu ja kommunistivainojen johtajan Joseph McCarthyn vainoharhaisuus unohtumattomalla tavalla. Crawford ja McCambridge vihasivat toisiaan myös valkokankaan ulkopuolella, mikä antaa heidän sanailuilleen lisää painoa myös itse elokuvassa.

Johnny Guitar ei erotu edukseen vain erilaisuudellaan, vaan sillä on paljon enemmänkin annettavaa. Sen hahmot ovat kuin kansa pienoiskoossa: suurtilallinen, häntä vastaan taisteleva yksityisyrittäjä, aseista luopunut idealisti, uskonnollinen kiihkoilija, sivustakatsoja, lainvalvoja, prostituoitu, lainsuojaton. Historiallinen yhteys maan asuttamiseen rinnastuu selkeästi myös tekoaikaan ja kommunistivainoihin: amerikkalainen unelma on vain sanahelinää, eikä se saa olla jokaisen saavutettavissa. Omassa toiminnassa ei nähdä mitään väärää, mutta toisten tekemisiin puututaan välittömästi. Rahamiesten huoli tulevaisuudesta on melkoinen, sillä heidän mukaansa uudisasukkaat ja Viennan kaltaiset vähemmän kunnialliset kansalaiset tulevat ajamaan rehdit ja hyveelliset asukkaat mailtaan. Amerikassa ei ole tilaa kaikille, siksi epäkelpo aines tulisikin pyyhkiä pois tieltä.

Elokuvan hahmot on luotu onnistuneesti. Heissä on luonnetta ja heillä on menneisyytensä, ja nämä seikat heijastuvat myös heidän tekemisiinsä. Heidät esitellään katsojalle vähitellen ja kaikki mitä he tekevät, vaikuttaa myös tuleviin tapahtumiin. Ei selittämättömiä yllätyksiä eikä erikoisia, hahmon luonteeseen sopimattomia ratkaisuja. Erinomainen ja nimivahva casting viimeistelee kokonaisuuden. Vaikka Johnny Guitar onkin nimenomaan vahvojen naisten näytöstä, täyttävät Sterling Hayden, Ward Bond, Scott Brady, John Carradine ja Ernest Borgnine paikkansa moitteetta.

Johnny Guitar ei saanut kotimaansa kriitikoilta kovinkaan suopeaa vastaanottoa, mutta menestyi silti lippuluukuilla. Vuosien saatossa arvostelu on muuttunut ylistykseksi ja tänä päivänä Johnny Guitaria pidetään yleisesti yhtenä amerikkalaisen lännenelokuvan peruspilareista. Aiheesta on sittemmin tehty myös Broadway-musikaali ja se lukeutuu myös Martin Scorsesen suosikkielokuvien joukkoon.

JOHNNY GUITAR, 1954 Yhdysvallat
Tuotanto: Republic Pictures Tuottaja: Herbert J. Yates Ohjaus: Nicholas Ray Käsikirjoitus: Philip Yordan (Roy Chanslorin romaanista) Kuvaus: Harry Stradling Lavastus: James Sullivan, John McCarthy, Edward G. Boyle Leikkaus: Richard L. Van Enger Musiikki: Victor Young (Johnny Guitar -laulun esittää Peggy Lee) Äänitys: T. A. Carman, Howard Wilson
Näyttelijät: Joan Crawford (Vienna), Sterling Hayden (Johnny Guitar), Mercedes McCambridge (Emma Small), Scott Brady (Dancin' Kid), Ward Bond (John McIvers), Ben Cooper (Turkey Ralston), Ernest Borgnine (Bart Lonergan), John Carradine (Vanha Tom), Royal Dano (Corey), Frank Ferguson (sheriffi Williams)

Riivaajat

Leo Tolstoin mukaan ihminen luulee onnen olevan toiveiden täyttymistä ja jotain tällaista ylimaallista etsivät myös Gino (Massimo Girotti) ja Giovanna (Clara Calamai) heittäytyessään intohimoiseen suhteeseen valtatien varrella sijaitsevan ruokapaikan takahuoneessa. Se ei ole heille kuitenkaan tarpeeksi, vaan he päättävät raivata Giovannan iäkkään, lihavan ja likaisen aviomiehen Giuseppen (Juan De Landa) syrjään. Maailmassa on kuitenkin ani harvoin täydellistä rikosta ja jopa yöllisellä syrjätiellä lavastettu onnettomuus voi saada silminnäkijöitä.

Yksi elokuvaharrastuksen hauskimmista puolista on kaikenlaisten listojen laatiminen, kuten vaikkapa parhaiden esikoisohjausten vertaileminen. Citizen Kanen (1941) ystävät viheltävät pelin jo tässä kohdassa poikki, onhan Orson Wellesin maailmankuulu debyytti äänestetty lukuisia kertoja kaikkien aikojen parhaaksi elokuvaksi ihan kaikki ohjaustyöt mukaan lukien. Mielipiteitä on monia ja useiden katsojien mielestä italialaisen elokuvan suurmiehen, Luchino Viscontin esikoisteos Riivaajat (Ossessione, 1943) on mestariteos siinä missä Kanekin.

Jean Renoirin apulaisena työskennellyt Visconti oli työstänyt työryhmänsä kanssa useamman hyllytetyksi tulleen käsikirjoituksen, kun he päättivät filmata amerikkalaisen James M. Cainin rikosromaanin The Postman Always Rings Twice (suom. Vahinko kello kaulassa). Kirja oli siirretty valkokankaalle jo kertaalleen Ranskassa, mutta italialaiset ymmärsivät aiheen yleismaailmallisuuden ja ryhtyivät työhön. Lopputulos on vaikuttava ja Viscontin versio selättääkin Tay Garnettin kolme vuotta myöhemmin ohjaaman tyylitellyn amerikkalaisversion niukasti, mutta varmasti. Yhdysvalloissa Viscontin versiota ei nähty aikapäiviin, siitä piti Cain kustantajineen huolen ja niinpä Riivaajien ensi-ilta oli vasta vuonna 1976, vähän ennen kirjailijan kuolemaa.

Riivaajat on kertomus kahdesta maailman kolhimasta ihmisestä. Giovanna on joutunut myymään itseään saadakseen syötävää ja on nyt vihaamansa aviomiehen kotiorjana vailla juuri mitään arvostusta. Gino puolestaan kulkee siellä täällä ja koettaa ansaita lantin henkensä pitimiksi ja yösijan mistä tahansa. Kummankaan tulevaisuus ei näytä valoisalta ja niinpä he uskovat, että yhdessä heillä olisi paremmat mahdollisuudet selvitä, sillä onhan heillä tukenaan kaikkein suurin voima maailmassa: rakkaus. Vai onko? Ehkä rakkaus onkin huijausta ja vain intohimo pitää heidät toisissaan kiinni. Vapauden koittaessa rakkaudesta ei ole rahtuakaan jäljellä ja vähitellen onnikin muuttuu painajaiseksi, kun verkko pariskunnan ympärillä kiristyy.

Harvassa ovat ne elokuvat, jotka iskevät kaunistelemattoman maailmankuvansa vasten kasvoja samanlaisella vimmalla kuin Riivaajat. Mikään ei vaikuta lavastetulta tai keinotekoiselta, vaan Viscontin esikoinen on kuin katsoisi elämää piilokameran kautta. Pölyiset tiet, paahtava aurinko, ruokalan keittiössä leijuva ruuan ja rasvan käry, sänkyjen hikiset lakanat, junanvaunun tunkkainen ja seisova ilma – tällaista iholle tunkeutuvaa, paljasta ja brutaalia maailmaa en muista ihan äskettäin elokuvissa nähneeni. Edes sellaiset kohtaukset, joissa Viscontin kameramiehenä toimineet Aldo Tonti ja Domenico Scala siirtyvät puhtaasta realismista tyyliteltyihin sommitelmiin, eivät vaikuta teennäisiltä.

Maailma on likainen, eivätkä sen henkilöt ole yhtään sen puhtoisempia. Tunne voittaa järjen, intohimo ja onnen etsintä johtaa murhaan, vapaudesta muodostuu vankila, syyllisyys kalvaa joka hetki. Rakastavaiset tietävät, ettei pakotietä ja parempaa tulevaisuutta todellisuudessa ole, mutta valehtelevat toisilleen muuta yrittäen saada edes hitusen siitä, mitä olivat alun perin etsimässä. Näyttelijät sukeltavat näiden hahmojen sieluun vakuuttavasti ja elävät samaa maailmaa kuin hekin tavalla, jonka uskoisin ihastuttavan jokaista elokuvan nähnyttä. Tässä elokuvassa ei ole heikkoa lenkkiä.

OSSESSIONE, 1943 Italia
Tuotanto: Industrie Cinematografiche Italiane (ICI) Tuottaja: Luchino Visconti Ohjaus: Luchino Visconti Käsikirjoitus: Mario Alicata, Gianni Puccini, Giuseppe de Santis, Luchino Visconti (James M. Cainin romaanista) Kuvaus: Aldo Tonti, Domenico Scala Lavastus: Gino Franzi Leikkaus: Mario Serandrei Musiikki: Giuseppe Rosati Puvustus: Maria De Matteis
Näyttelijät: Massimo Girotti (Gino Costa), Clara Caramai (Giovanna Bragana), Juan De Landa (Giuseppe Bragana), Elio Marcuzzo (Lo Spagnolo), Vittorio Duse (etsivä), Dhia Cristiani (Anita)

Katsotut elokuvat: joulukuu 2013

F. W. Murnau: Nosferatu (Nosferatu – eine Symphonie des Grauens)
Murnaun vampyyriklassikko ei esittelyjä kaipaa. Tunnelmallinen, hyvin kerrottu tarina muinaisesta verenimijästä, joka kokee loppunsa aamuauringon säteissä, on itselleni se kaikkein rakkain ja paras Dracula-filmatisointi. Elokuvan ainoa heikkous ovat muutamat näyttelijäsuoritukset, etenkin Hutteria esittävä Gustav von Wangenheim on turhan teatraalinen.

Kenji Mizoguchi: Gion no shimai (engl. Sisters of Gion)
Elämä on vaikeaa geishoillekin laman runtelemassa Japanissa, jossa raha sanelee pelisäännöt. Mizoguchin komea teos kertoo geishasisaruksista, joista toinen on hyväsydäminen ja haluaa tarjota asuinpaikan liiketoimintansa menettäneelle miehelle, kun taas toinen yrittää nyhtää elannon milloin keneltäkin hyväosaiselta. Näyttelijät ovat ensiluokkaisia, kuten Mizoguchilla yleensäkin.

Alfred Hitchcock: Frenzy – solmiomurhaaja (Frenzy)
Hitchcockin loppu-uran tuotanto on ihan mukava rikospätkä, mutta mestarin työnäytteeksi aavistuksen persoonaton. Kohtaus, jossa murhaaja yrittää saada menettämäänsä solmioneulaa uhrinsa kuolonkankeaksi jäykistyneestä kädestä, on erinomainen. Kyllä tämän katsoo kerran jos toisenkin, vaikka ei Hitchcockin parhaiden teosten joukkoon kuulukaan.

Daniel Myrick & Eduardo Sánchez: The Blair Witch Project
Kolme nuorta lähtee metsään tekemään juttua Blairin noidasta, mutta he katoavat ja kuvattu materiaali löytyy vuoden kuluttua. Sitä tässä ollaan katselevinaan, mutta kun lopputulos on yhtä tylsä kuin puhelinluettelo, niin ei tästä loppujen lopuksi liiemmin käteen jää.

Tobe Hooper: Eaten Alive
Judd on psykopaatti, joka pitää syrjäistä motellia (no, syrjäistä ja syrjäistä, yllättävän kova vilske paikassa käy) ja syöttää vieraitaan lemmikkikrokotiililleen. Lopulta paha saa palkkansa ja mies päätyy tappokoneen hampaisiin itse. Umpisurkea tekele, jossa ei ole edes camp-henkeä. Kuinka ihmeessä tämä mies on saattanut ohjata Teksasin moottorisahamurhaajan? Mukana menossa myös Robert Englund.

Roberto Rossellini: Paisan (Paisá)
Episodielokuva pienistä ihmisistä Italiaa runnovan maailmansodan kurimuksessa. Vaikuttava, kuten muutkin Rossellinin sotatrilogian elokuvat, mutta hajanaisin ja liian pitkä – lyhyet, parikymmenminuuttiset välähdykset eivät tuo kohteitaan lähelle (mikä lienee tosin tarkoituskin) ja kun tällaisia tapauksia on liian monta, kokonaisuus kärsii. Silti ehdottomasti tutustumisen arvoinen teos.

Stanley Kubrick: Lolita
Vladimir Nabokovin kaunokirjalliseen klassikkoon perustuva teos keski-ikäisestä miehestä, joka rakastuu pakkomielteisesti vuokraemäntänsä teini-ikäiseen tyttäreen. Hivenen hitaasti käynnistyvä, miehen henkistä luhistumista pirullisen hienosti kuvaava elokuva ei ole aivan Kubrickin parhaimmistoa, mutta laatutyötä kumminkin.

David Cronenberg: Viimeinen yhteys: The Dead Zone (The Dead Zone)
Stephen Kingin romaaniin perustuva kertomus John Smithistä (loistava Christopher Walken), joka herättyään viiden vuoden koomasta huomaa näkevänsä ihmisen tulevaisuuteen koskettaessaan tätä. Lopulta John joutuu pohtimaan erityisominaisuutensa hyödyntämistä koko ihmiskunnan tulevaisuuteen ratkaisevalla tavalla. Kingin romaania on karsittu rankalla kädellä, mutta ydinrunko on siirretty onnistuneesti valkokankaalle ja tämä yhdistettynä näyttelijöiden hienoihin roolisuorituksiin tekee elokuvasta erittäin miellyttävän seurata.

Jose Zambrano Cassella: Delivery – Kuoleman kotiinkuljetus (Delivery)
Parilla tuhannella dollarilla toteutettu vaatimaton slasher roimasti ylipainoisesta pizzalähetistä Montgomery ”Monty” Gothista, jolle vinoilevat kaikki tutut ja tuntemattomatkin. Kun orastava romanssi kauniin Bibin kanssa ajaa karille ja molemmista työpaikoista tulee tämän päälle vielä potkut, saa Monty tarpeekseen. Hän pistää tuulemaan ja alkaa lahdata kaikkia häntä nöyryyttäneitä tahoja. Pääosaa esittävä Matthew Nelson on osassaan symppis, mutta siihenpä elokuvan positiiviset seikat jäävätkin. Elokuvalla on pituutta ainoastaan puolitoista tuntia, mutta silti toimintaa saadaan odottaa yli tunnin verran.

Valentin Vaala: Mustalaishurmaaja
Valentin Vaalan ja Teuvo Tulion toinen yhteistyö (ensimmäinen, Mustat silmät, päätyi Vaalan toimesta mereen eikä ole näin ollen enää nähtävissä) kertoo romaninuorukaisesta Manjardosta (Tulio), jonka isä on sopinut pojan menevän naimisiin naapuriheimon Esmeraldan (Meri Hackzell) kanssa. Tunnepuolella on kuitenkin hivenen kylmää, joten nuorten liitosta ei meinaa tulla mitään, ennen kuin dramaattinen loppuhuipentuma siunaa heidän rakkautensa. Nuoruuden innolla tehty, pirteä poikkeus suomalaisessa mykkäelokuvatuotannossa, joka ei kuitenkaan kohoa täyteen kukoistukseensa missään vaiheessa.

Yasujiro Ozu: Varhainen kesä (Bakushu)
Noriko-trilogian keskimmäisessä teoksessa pähkäillään, kuinka 28-vuotiaan Norikon saisi kiinnostumaan naimisiinmenosta. Elämän kulkua ozumaisen tyylikkäästi kuvaava Varhainen kesä on korkealaatuinen draama, joskaan ei aivan trilogian muiden osien (Myöhäinen kevät, Tokyo story) veroinen.

Louis Malle: Hissillä mestauslavalle (Ascenseur pour l’échafaud)
Nuori mies tekee murhan, unohtaa todisteita rikospaikalle, palaa hakemaan niitä ja jää jumiin hissiin. Samaan aikaan toinen nuorukainen ottaa hänen autonsa ja henkilötietonsa ja lähtee hurvittelemaan Pariisin lähistölle. Omaperäinen, kekseliäs ja toimiva juoni yhdistettyinä hienoihin näyttelijäsuorituksiin – niistä syntyy kertakaikkisen komea rikoselokuva.

Akira Kurosawa: Ran
Shakespearen Kuningas Leariin pohjautuva elokuva iäkkäästä hallitsijasta, joka luovuttaa vallan vanhimmalle pojalleen. Tämän käsittelyssä asiat alkavat muuttuvat täysin ja kunniallisista eläkepäivistä haaveilevasta isästä tulee pian nukkavieru pakolainen. Ran on visuaalisesti henkeäsalpaava elokuva, jossa suuret joukkokohtaukset ja intiimi, henkilökohtainen tragedia kulkevat sulassa sovussa loppuun asti. Tatsuya Nakadai tekee iäkkään hallitsijan roolissa unohtumatonta työtä.

Stanley Kubrick: Hohto (The Shining)
Jackin kirves mäjähtää oveen joka kerta yhtä tehokkaasti, vaikka katselukertoja on takana varmasti yli kymmenen. Stephen Kingin samannimisen romaanin tunnetumpi elokuvaversio, jossa kauhu ei synny yliluonnollisista asioista tai nykyajan tapaan säikyttelyistä, vaan tunnelmasta, jota Kubrick luo tehokkaasti sekä ääniraidan että komeiden kamera-ajojen keinoin. Pääosakolmikko on mahtava ja viimeinen kuva hämmentävä.

Katsotut elokuvat: marraskuu 2013

Aleksi Mäkelä: V2 – jäätynyt enkeli
Yksityisetsivä Jussi Vares saa toimeksiannon vanhalta tutultaan, porilaiselta autokauppiaalta, joka haluaa Vareksen selvittävän erään murhan ja samalla puhdistavan hänen nimensä. Mieshän on niljakas kuin mikä ja pian Vares huomaa, ettei kyseessä ole vain yhden ilolinnun murha, vaan paljon enemmän. Eihän tämä mikään kaksinen elokuva ole, mutta kyllä näissä Mäkelän Vares-elokuvissa oli sentään vielä yritystä Törhösen surkeuksiin verrattuina.

Renny Harlin: The Dyatlov Pass Incident
Pseudodokumentaarinen survivalkauhistelu, jossa viisi amerikkalaista nuorta lähtee Venäjälle tutkimaan vuonna 1959 tapetun retkikunnan kohtaloa – he kun ovat sitä mieltä, ettei varsinaista totuutta tapahtumista ole koskaan kerrottu. Elokuva hukkaa kaiken vähänkään onnistuneen viimeisen puolituntisen aikana, joka on kyllä niin tökeröä ja typerää, ettei ihan vähään aikaan ole vastaavaa tullut eteen.

Edgar Wright: The World’s End
Viisi kaverusta lähtee viettämään iltaa kotikaupunkiinsa, mutta jokin on pikkukaupungissa muuttunut. Ns. Cornetto-trilogian (muut osat Shaun of the Dead ja Hot Fuzz) päätösosa on railakas, vauhdikas ja hauska scifikomedia. Osuvat heitot nykymaailman menosta osuvat kerta toisensa jälkeen maaliinsa ja koko homman kuorruttaa loistavat näyttelijäsuoritukset.

Adrián García Bogliano: Ahí va el diablo (engl. Here Comes the Devil)
Meksikolaisperheen jälkikasvu lähtee kiipeämään läheiselle kukkulalle ja kun he palaavat, jokin on oudosti muuttunut. Boglianon riivaajakauhistelu tarjoaa muutamia kekseliäitä tuokioita, mutta kokonaisuus on aivan liian tylsä.

Walerian Borowczyk: Tohtori Jekyllin naiset (Docteur Jekyll et les femmes)
Räävitön, arvaamaton ja erikoinen – eikä välttämättä sillä parhaalla mahdollisella tavalla. Onhan se mukavaa nähdä joskus muitakin kuin perihollywoodilaisia näkemyksiä, mutta tässä lipsahdettiin turhan usein niin taiteellisuuden kuin koomisuudenkin puolelle. Udo Kier on pätevä Jekyll, eikä Hydeä esittävä Gérard Zalcberg häviä hänelle juuri lainkaan. Alkukuvana esitetty Mrs Meitlemeihr oli pääelokuvaa kiinnostavampi.

Ryszard Ordynski: Mogila nieznanego zolnierza (engl. The Tomb of the Unknown Soldier)
Alkujaan varmasti hyvinkin eeppinen ja vaikuttava, mutta kuvamateriaalin tuhoutumisen ja katoamisen seurauksena epätasapainoinen ja hyppivä kertomus ensimmäiseen maailmansotaan osallistuvasta upseerista ja hänen perheestään. Muutamat kohtauksista ovat erinomaisia, useimmiten mennään kuitenkin korkeintaan keskiverron mykkäelokuvan tasolla. Ei mikään suuren suuri puolalaiselokuva, kiinnostanee korkeintaan mykkäelokuvaentusiasteja.

Luchino Visconti: Maa järisee (La terra trema)
Suuri elokuva kaikilla mittapuilla, järisyttävä kertomus sisilialaisen kalastajakylän elämästä. Uusi aika koittaa ja ahneet bisnesmiehet alkavat hallita kalastajien työtä ja kaupankäyntiä. Osa suostuu uusiin työehtoihin, osa ei. Voiko rahan mahtia vastustaa vai jyrääkö se lopulta rehdimmänkin miehen alleen? Yksinkertainen, karu, kaunistelematon, voimakas, tunnerikas, dramaattinen.

Clint Eastwood: Ruoska (High Plains Drifter)
Nimetön ratsumies saapuu Jumalan hylkäämään kylään, ampuu pari pyssymiestä ja saa kyläläisten ihailun osakseen. Kun nämä pyytävät miestä heidän aseelliseksi suojelijakseen, voi muukalainen tehdä mitä haluaa ja sen hän myös tekee. Eastwoodin väkivaltainen western on ihan mukiinmenevä, mutta hienoisesta tyhjäkäynnistä ja päättömyydestä kärsivä kokonaisuus.

Freddie Francis: Frankensteinin rikos (The Evil of Frankenstein)
Persoonaton ja tylsä kertomus paroni Frankensteinista, joka tekee ties monennenko kerran kokeitaan ihmisruumiilla. Peter Cushingia on aina ilo katsella, mutta kuutiopäistä hirviötä ei. Yhden katselukerran ihme.

Richard Boleslawski: Cud nad Wisla (engl. Miracle at the Viestula)
Puolalainen mykkäelokuva, jossa ollaan – yllätys, yllätys – keskellä sotaa. Tämäkin teos on menettänyt runsaasti kuvamateriaalista, joten lopputulos on hyppivä ja sekava.

Antoni Bednarczyk: Dla ciebie, Polsko (engl. For You, Poland)
Häpeilemättömän propagandistinen ja alleviivaava puolalaismykkis, joka kertoo Vilnan kaupungin valtauksesta vuonna 1919. Asetelma on raju: puolalaiset ovat puhdassydämisiä ja urheita, bolshevikit viinaa vetäviä ja murhanhimoisia. Viihdyttävä kokemus kaikesta huolimatta, eikä vähiten puolen välin loisteliaan rintamajakson ansiosta.

Apichatpong Weerasethakul: Setä Boonmeen edelliset elämät (Loonk Boonmee raleuk chat)
Filosofinen, pohdiskeleva ja rauhallisesti etenevä, täysin musiikiton Setä Boonmee on erikoinen tuttavuus, sillä perinteinen juoni on heitetty syrjään ja jäljellä on vain kertomus miehestä, joka muistelee edellisiä elämiään. Kuvat ovat kauniita ja elokuvassa on muutamia todella mielenkiintoisia näkemyksiä maailman menosta ja sen vaikutuksesta tekemisiimme, mutta lopputulos on kaikesta huolimatta aavistuksen junnaava ja väritön. Toinen katselukerta saattaisi parantaa kokonaiskuvaa, mutta sitä ei välttämättä tule.

David Lynch: Straight Story
Sympaattinen, hyvin epätyypillinen Lynch-elokuva miehestä, joka lähtee tapaamaan veljeään satojen mailien päähän. Matkantekovälineenä hänellä on ruohonleikkuri ja edessä onkin melkoinen seikkailu, ennen kuin hän yhyttää veljensä tämän kotitalolla. Pienimuotoinen hyvän tuulen elokuva, jossa ei ole oikeastaan mitään liikaa eikä myöskään liian vähän. Lynchin parhaita.

Tim Burton: Frankenweenie
Näpsäkkä Frankenstein-muunnelma nuoresta Victorista, jonka rakas koira jää auton alle. Kekseliäs nuorimies herättää lemmikkinsä henkiin, mutta teolla on odottamattomat seuraukset. Ei Burtonin paras animaatio, mutta piristävä yllätys viime vuosina varsin laimeiksi jääneiden elokuvien joukossa. Kauneusvirhe: kyttyräselkäisen pojan pitäisi olla nimeltään Ygor eikä Edgar.

Frank Borzage: Rakkauden virta (The River)
Mykän elokuvan hienoimpia rakkauselokuvia, kertomus nuoren, kokemattoman miehen (Charles Farrell) ja kauniin, kaiken nähneen naisen (Mary Duncan) yhteiselosta talven ajaksi hylätyllä sahalla. Vaikka elokuvasta on kadonnut kolmanneksen verran materiaalia, on se silti mestariteos. Kuvallinen kerronta on ohjaajalle ominaiseen tapaan silkkaa taituruutta ja pääparin kemiat toimivat loistavasti.

Masaki Kobayashi: Harakiri (Seppuku)
Kobayashin kehuttu samuraieepos kertoo Tatsuya Nakadain esittämästä roninista, isännättömästä samuraista, joka saapuu rikkaan ruhtinaan linnoitukseen saadakseen luvan itsemurhaan, harakiriin. Miehen saapumiseen on myös toinen syy, kostaa hänen vävynsä kiduttaminen. Komean näköinen elokuva, jossa ei ole periaatteessa mitään vikaa, mutta vaatii ehdottomasti toisen katselukerran, jotta tarinan ja henkilöiden motiivit aukeavat kokonaisvaltaisesti.

King Vidor: Suuri paraati (The Big Parade)
Vidorin sotaelokuva on iästään huolimatta edelleen vaikuttava teos, josta on vaikea löytää mitään valittamisen aihetta. John Gilbert ja Renée Adorée loistavat pääosissa, taistelukohtaukset ovat huikeita ja melodraama koskettavaa. Warnerin julkaisema Blu-ray on ensiluokkainen ja antaa elokuvalle vieläkin enemmän lisää nostetta – jos se ylipäätään on mahdollista.

Abel Gance: Napoléon (Napoléon vu par Abel Gance)
Lontoon Royal Festival Hallissa järjestetty suuresitys keräsi paikalle lähes kolmetuhatta katsojaa, eikä tapahtuma jättänyt varmaankaan ketään kylmäksi. Gancen suurelokuvasta puuttuu edelleen materiaalia, mutta tällaisena se on nähtävä, eikä minään dvd-tallenteena.  Yli viisi ja puoli tuntia pitkä versio on saanut lihaa luidensa ympärille ja monet aiemmista versioista tutut juonenkäänteet ja tapahtumat selkiytyvät kummasti. Carl Davisin säestys on komeaa ja restauroitu printti näyttävä. Loppuhuipentuma, kolmelle kankaalle heijastettu triptyykki, sai kylmät väreet kulkemaan selkää pitkin.