Punainen virta

Howard Hawksin Rio Bravo (1959) on ollut papereissani aina se kaikkein suurin western – ja jos tarkkoja ollaan, yksi kaikkein suurimmista elokuvista ylipäätään – mutta sen ympärillä ei ole koskaan ollut Punaisen virran (Red River, 1948) kaltaista myyttistä sädekehää. Syykin on selvä: tätä Peter von Baghin Elämää suuremmissa elokuvissa esittelemää lännenklassikkoa ei esitetty televisiossa kuin ani harvoin ennen vuosituhannen vaihdetta ja kun kotimaista julkaisuakaan ei ollut, joutui tavallinen katsoja vain tyytymään kohtaloonsa. Sittemmin tilanne on parantunut huimasti ja Punaisen virran ihaileminen käy teräväpiirtoformaatilta kotisohvalla löhöillen – joskin olen ehdottomasti sitä mieltä, että tämän elokuvan ainoa oikea katseluympäristö on elokuvateatteri.

Kaksi vuosikymmentä elokuvia jo tuolloin ohjanneen Hawksin debyyttiwestern on paitsi suurta lännenelokuvaa, myös kertomus kansakunnan rakentamisesta ja maailmankuvan laajenemisesta: kotinurkat eivät ole enää tarpeeksi, menestystä saavuttaakseen on matkustettava pidemmälle kuin koskaan aiemmin. HMS Bountyn kapinaa (1789) varioivat tapahtumat on sijoitettu preerialle, merimiehet vaihtuneet kuudestilaukeavia kantaviksi karjapaimeniksi, kapteenin ja perämiehen välinen konflikti isän ja kasvattipojan väliseksi. Näistä aineksista syntyy nautittava western, josta ei puutu mitään mitä tällaiselta elokuvalta sopii odottaa ja vaatia.

Punainen virta kertoo omasta karjatilasta uneksivasta Thomas Dunsonista (John Wayne), joka kesken karavaanimatkan suuntaa ystävänsä Grootin (Walter Brennan) kanssa omille poluilleen. Lähtiessään hän hyvästelee naisensa ja antaa tälle muistoksi rannerenkaan luvaten palata hakemaan häntä, kun on saanut karjatilansa rakennettua. Samana iltana intiaanit hyökkäävät miesten kimppuun ja Dunson huomaa yhden tappamansa intiaanin ranteessa tutun rannerenkaan. Nainen on kuollut ja unelma yhteisestä tulevaisuudesta sirpaleina.

Neljätoista vuotta myöhemmin Dunsonilla on valtava karjatila. On suuren karjanajon aika, jota varten hän palkkaa kaikki kynnelle kykenevät karjanajajat painottaen, ettei kenelläkään ole oikeutta jättää työtä kesken, olipa tilanne kuinka paha tahansa. Tuekseen hän saa Grootin ja kasvattipoikansa Matthewn (Montgomery Clift). Tuhannen mailin mittainen karjanajo alkaa hyvin, mutta vähitellen Dunsonin diktaattorimainen johtamistyyli aiheuttaa eripuraa miehistössä ja Matthewn on aika ottaa ohjat käsiinsä.

Punainen virta on yhtä aikaa sekä suurta spektaakkelia että intiimiä, elämänmakuista draamaa. Päähenkilöt ja heidän persoonansa on luotu huolella ja tarinan konfliktit ovat vääjäämättömiä seurauksia aiemmista tapahtumista. Vaatimattomista lähtökohdista menestykseen nousseen Dunsonin elämä on ajautunut itse rakennettuun kuplaan, jossa nähdään vain omien tekojen oikeellisuus ja josta ei ole ulospääsyä – hän on kuin villin lännen Charles Foster Kane. Vastapuolenaan Dunsonilla on pehmeämpi ja sopeutuvampi Matthew, joka on tekijämiehenä kuitenkin aivan samaa tasoa – hän vain uskoo asioiden toimivan vähemmillä konflikteilla. Jos haluaa linkittää elokuvan sisällön poliittisiin tapahtumiin, voi siinä helposti nähdä kaikuja toisen maailmansodan jälkeisten yhteiskuntien jälleenrakentamisesta ja tulevista linjanvedoista.

Vaikka Punainen virta tarjoaa monia nautittavia kohtauksia aina vauhdikkaista karjanajojaksoista syvällisiin keskustelutuokioihin, pidän elokuvan kauneimpana tuokiona viimeistä aamua Red River D:n ranchilla. Kaikki on valmista lähtöön ja Dunson katsastaa tilanteen vielä kerran. Kamera panoroi täydet 360 astetta esittäen tilanteen koko komeudessaan. Jotain aiemmin kokematonta on alkamassa, miehet odottavat vain johtajansa käskyä lähteä liikkeelle. Kohtauksessa on mielestäni hyvin paljon samanlaista legendan tuntua kuin John Fordin samana vuonna kuvaaman Aavikon lain (My Darling Clementine, 1946) kuuluisassa aamunkoitteessa juuri ennen O. K. Corralin tulitaistelun päivää.

Hawksin tiedetään suunnitelleen Gary Cooperia Thomas Dunsonin rooliin, mutta päätyneen sitten Wayneen. Valinta on onnistunut, sillä Waynen roolisuoritus on yksi hänen uransa suurimmista. Dunsonin hahmosta olisi voinut helposti tehdä yksiulotteisemman tyrannin, mutta Wayne onnistuu esittämään tämän ristiriitaisena, kovasta ulkokuoresta huolimatta herkkänä ja hyvin yksinäisenä hahmona. Ensimmäisen Hollywood-roolinsa tehnyt Montgomery Clift kantaa myös roolinsa kunnialla ja sopii kuin nakutettu Waynen rinnalle, vaikka tämä nuorukaisen lahjoja alkuun epäilikin. Heidän välissään seisoo Walter Brennanin unohtumattomasti tulkitsema Groot, avarakatseinen tarkkailija ja järjen ääni, jolla on rohkeutta sanoa Dunsonille asiat kuten ne ovat. Sivuosissa nähdään monia Fordin elokuvista tuttuja kasvoja (Hank Worden, Harry Carey, Harry Carey Jr., Joanne Dru).

Itsenäisenä tuottajana toiminut Hawks kohtasi kuvausten jälkeen vastoinkäymisiä, sillä levitysongelmat United Artistsin kanssa viivästyttivät elokuvan ensi-iltaa yli vuodella. Tämän lisäksi hän joutui riitelemään vanhan yhteistyökumppaninsa Howard Hughesin kanssa, jonka mielestä Hawks oli plagioinut kohtauksia hänen elokuvastaan Lainsuojaton (The Outlaw, 1941). Kaikki kääntyi lopulta lähestulkoon parhain päin ja Punaisesta virrasta tuli yksi ilmestymisvuotensa suurimmista menestyksistä. Lännenelokuviin yleensä varsin nuivasti suhtautuva Elokuva-akatemia asetti Punaisen virran ehdolle kahteen Oscar-palkintoon (käsikirjoitus, leikkaus), joista se ei tosin voittanut kumpaakaan. Hawks kertoi myöhemmin elokuvan tekemisen olleen tuhatpäisen karjalauman kanssa sen verran raskasta, että päätti keskittyä vastedes työskentelemään vain ihmisten kanssa.

RED RIVER, 1948 Yhdysvallat
Tuotanto: Monterey Productions/United Artists Tuottajat: Charles K. Feldman, Howard Hawks Ohjaus: Howard Hawks Käsikirjoitus: Borden Chase, Charles Schnee (Chasen jatkokertomuksen “The Chisholm Trail” pohjalta) Kuvaus: Russell Harlan Lavastus: John Datu Arensma Leikkaus: Christian Nyby Musiikki: Dimitri Tiomkin Tehosteet: Donald Stewart, Allan Thompson Äänitys: Richard DeWeese, Vinton Vernon
Näyttelijät: John Wayne (Thomas Dunson), Montgomery Clift (Matthew Garth), Walter Brennan (Groot Nadine), Joanne Dru (Tess Millay), Coleen Gray (Fen, Dunsonin morsian), John Ireland (Cherry Valance), Noah Beery Jr. (Buster), Harry Carey Jr. (Dan Latimer), Harry Carey (karjakauppias), Mickey Kuhn (Matthew poikana), Paul Fix (Teeler), Hank Worden (Slim)

Katsotut elokuvat: joulukuu 2014

Vittorio De Sica: Sciuscià – viattomat (Sciuscià)
Kaksi kaverusta joutuu nuorisovankilaan italialaisohjaajan koskettavassa ja hyvin rakennetussa draamassa. Nuoret näyttelijät tekevät laatutyötä ja ainoastaan loppuratkaisu jäi kaivelemaan: pitikö tämän todella päättyä näin?

Victor Sjöström: Ajomies (Körkarlen)
Ruotsalaisen mykkäelokuvan suuren mestarin kuolematon klassikko, Selma Lagerlöfin samannimiseen novelliin perustuva Ajomies on kertomus kuoleman ehdottomuudesta ja elämässä tehtyjen valintojen korjaamisesta. Kun alkoholiin mieltynyt David Holm kuolee uudenvuodenyönä, hän ei joudukaan heti tuonpuoleiseen, vaan käy sitä ennen elämänpolkunsa läpi ajomiehenä toimivan, kuolleiden sieluja keräävän ystävänsä Georgesin kanssa. Tehosteiltaan fantastinen ja tarinaltaan elämänmakuinen elokuva ei ole menettänyt vuosikymmenten saatossa rahtuakaan toimivuudestaan.

Yasujiro Ozu: Hyvää huomenta (Ohayo)
Japanilaismestarin uusintafilmatisointi mykkäklassikostaan Synnyin, mutta… (1932) kertoo kahdesta pojasta, jotka ryhtyvät mykkäkouluun, koska isä ei suostu ostamaan taloon televisiota. Pinnan alla on runsaasti myös muita merkintöjä ajankohtaisista asioista. Alkuperäinen on tummempisävyinen, enkä ole koskaan päässyt sisälle tämän elokuvan outoon pieruhuumoriin. Arkielämän kuvaus on ozumaisen tarkkaa, mutta muilta osin en pidä tätä hänen parhaiden teostensa veroisena elokuvana.

Léonce Perret: Kador kallioiden salaisuus (Le mystère des roches de Kador)
Nuoren perijättären holhooja päättää raivata tämän tieltään saadakseen naisen hallussa olevat rahat itselleen. Hänen suunnittelemansa murhayritys epäonnistuu, mutta tyttö vajoaa katatoniseen tilaan. Siitä hänet pelastaa vierasmaalainen lääkäri käyttäen psykoterapian apuna elokuvaa. Huolella toteutettu, kekseliäs rikoselokuva oli ”elokuvan ensimmäisiä kuvauksia psykoterapeuttisesta parannuksesta” (Antti Alanen).

Jean Epstein: Mauprat
Epsteinmaisen näyttävästi toteutetun historiallisen draaman kuvat ovat hengästyttävän kauniita, mutta tarinaltaan tämä historiallinen ihmissuhdedraama jää verettömäksi.

Christopher McQuarrie: Jack Reacher: Tappajan jäljillä (Jack Reacher)
Tom Cruise esittää oikeuden puolesta taistelevaa etsivää, joka ottaa tehtäväkseen syylliseksi lavastetun tarkka-ampujan maineen puhdistamisen. Kertakäyttöviihdettä, jossa toimintaa ei vedetä överiksi ja tappelukohtauksia kymmenminuuttisiksi. Cruise sopii rooliinsa mainiosti, mukana menossa myös Werner Herzog ja Robert Duvall.

Anders Nilsson: Kolmas aalto (Den tredje vågen)
Irina Björklundin esittämä sijoitusmyyjä saa vihiä miesystävänsä hämäräpuuhista ja aikoo luovuttaa tietonsa Europolille. Tämähän ei käy miehelle laatuun ja pian Irina saa kannoilleen joukon palkkamurhaajia ja rinnalleen töistä vetäytyneen poliisi Johan Falkin. Yhden katselukerran toimintaelokuva.

Akira Kurosawa: Elän pelossa (Ikimono no kiroku)
Harvemmin esille nostettu Kurosawa-elokuva kertoo sodanjälkeisessä Japanissa elävästä valimon omistajasta, joka haluaa ydinsodan pelossa muuttaa Brasiliaan. Muu perhe ei katso isännän suunnitelmia hyvällä, vaan haastaa tämän oikeuteen. Vahvasti näytelty draama on aiheeltaan niin paikallinen ja aikaan sidottu, että terävin kärki on jo tylsynyt.

Orson Welles: Kansalainen Kane (Citizen Kane)
Wellesin maailmankuulu esikoiselokuva on palapelimäinen kertomus lehtimoguli Charles Foster Kanen elämästä. Kaikin puolin loistava teos.

2001: Avaruusseikkailu

“Jos ymmärrätte elokuvan 2001 täydellisesti, olemme epäonnistuneet.” Stanley Kubrick

1960-luvulla elokuva koki suurimman muutoksensa sitten 1930-luvun alun ja äänielokuvan. Tekniset uudistukset vahvistivat värielokuvan lopullisen markkinavoiton, laajakangas ja monikanavainen äänentoisto yleistyivät. Tekijäpuolella vanhat mestarit alkoivat lopullisesti siirtyä syrjään uusien taitureiden tieltä ja moni perinteinen, kenties jo loppuun kaluttukin lajityyppi sai uutta nostetta osakseen: villin lännen nostalgiaa ravisteltiin useammallakin taholla, kauhuelokuva murtautui perinteisistä hirviögallerioistaan ja toimintatrillereistä tuli aiempaa realistisempia ja raaempia.

Myös tieteiselokuva oli maannut mustassa aukossaan jo jonkin aikaa. Edellisellä vuosikymmenellä lajityyppi oli elänyt monin paikoin villiksikin äitynyttä kukoistuskautta, mutta kuten niin useasti elokuvan historiassa on käynyt, genre oli ammennettu muutamassa vuodessa jokseenkin tyhjiin. Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen välinen taistelu avaruuden herruudesta oli vuosikymmenen puheenaihe, mutta tieteiselokuva alkoi olla jo hieman vanhanaikainen käsite siinä vaiheessa, kun Yhdysvalloista Englantiin muuttanut Stanley Kubrick alkoi suunnitella maanmiehensä Arthur C. Clarken kanssa yhteisen avaruuselokuvan tekoa. Lähdeaineistoksi valittiin jälkimmäisen vanha tieteisnovelli The Sentinel (1949). Lopputuloksen jälkeen tieteiselokuva ei ollut enää entisellään.

Vuonna 1968 valmistunut 2001: Avaruusseikkailu (2001: A Space Odyssey) on pitkällä aikajanalla liikkuva elokuva. Sen ensimmäiset tapahtumat sijoittuvat jonnekin esihistorialliselle aikakaudelle, miljoonien vuosien takaiseen aikaan, jolloin planeettamme oli auringon paahtamaa, apinoiden hallitsemaa autiomaata. Muinaisista ajoista siirrytään elokuvahistorian kuuluisimpiin leikkauksiin lukeutuvan kohtauksen avulla 2000-luvun vaihteeseen ja lopulta kauas äärettömyyteen. Mitään valmiiksi pureskeltua juonta elokuvassa ei ole, vaan se on ajatuksia herättävä läpileikkaus ihmiskunnan historiasta, jonka kaikkia näkemiämme aikakausia yhdistää yksi ja sama symbolinen esine: musta monoliitti.

Siinä missä tieteiselokuvat olivat tuohon saakka olleet melkein poikkeuksetta halpatuotantoja, jossa itse avaruutta nähtiin korkeintaan yöllisten pikkukaupunkien tähtitaivaalla, oli 2001: Avaruusseikkailu jo lähtökohdiltaankin poikkeus. Sen suunnittelu aloitettiin jo viisi vuotta aiemmin ja suurin osa elokuvan kymmenen miljoonan dollarin budjetista käytettiin elokuvan trikkiotoksiin. Kubrick ja Clarke unohtivat muullakin tapaa lajityypin entiset rasitteet: elokuvassa ei esiinny ainoatakaan avaruusoliota, saati vauhdikkaita rakettiajoja, robottitaisteluja tai muuta vastaavaa. Elokuvan keskeisinä hahmoina toimivatkin vain muutama astronautti sekä kaikkien aikojen elokuvatietokone HAL 9000, elokuvan mielenkiintoisin ja persoonallisin luomus.

2001: Avaruusseikkailu on Kubrickin filmografian vaikeimmin lähestyttävä ja ristiriitaisimman vastaanoton saanut teos. Jo pelkästään sen verkkainen etenemistahti saattaa osoittautua sietämättömäksi monille katsojista – enkä tarkoita tässä ainoastaan George Lucasin visioihin rakastuneita valomiekkailijoita – jonka lisäksi elokuvan symboliikka ja tarinan auki jätetyt kysymykset aiheuttanevat hylkimisreaktioita. Mutta olipa kerrontatavasta mitä mieltä tahansa, ei elokuvan ulkoisia avuja voi kiistää kukaan. 2001: Avaruusseikkailu on audiovisuaalista häikäisevyyttä alusta loppuun. Avaruuden äänettömyyttä, äärettömyyttä ja majesteettisen kylmäävää kauneutta ei ole missään muussa elokuvassa esitetty yhtä mieleenpainuvasti. Kubrickin ideoima ääniraita on niin ikään mestarillinen.

2001: Avaruusseikkailu on tieteiselokuvan suuri yksinäinen ja paljon muutakin kuin lumoava avaruusbaletti. Se on painajaiskuva ihmisen pohjattomasta mieltymyksestä teknologiaan: mitä enemmän koneet tekevät puolestamme, sen parempi. Mutta mitä jää jäljelle? Teknologia paitsi palvelee turhamaisuutta, syö myös lopulta henkilöiden persoonallisuuden, puhumattakaan vaistoista, elämän perusedellytyksistä. Ihminen on menettänyt inhimillisyytensä teknologian kehittymisen mukana, eikä toivetta paremmasta taida olla.

2001: A SPACE ODYSSEY, 1968 Englanti
Tuotanto: Metro-Goldwyn-Mayer Tuottajat: Stanley Kubrick, Victor Lyndon Ohjaus: Stanley Kubrick Käsikirjoitus: Stanley Kubrick, Arthur C. Clarke (jälkimmäisen novellista The Sentinel, 1949) Kuvaus: Geoffrey Unsworth, John Alcott Lavastus: John Hoesli Leikkaus: Ray Lovejoy Musiikki: Richard Strauss, Johann Strauss, Aram Hatšaturjan, György Ligeti Puvustus: Hardy Amiens Tehosteet: Stanley Kubrick, Wally Veevers, Douglas Trumbull, Con Pederson, Tom Howard Tieteellinen neuvonantaja: Frederick Ordway III Äänitys: Winston Ryder
Näyttelijät: Keir Dullea (David Bowman), Garry Lockwood (Frank Poole), William Sylvester (tri Heywood Floyd), Daniel Richter (kuunkatsoja), Douglas Rain (HAL 9000:n ääni), Leonard Rossiter (Smyslov), Margaret Tyzack (Elena), Robert Beatty (Halvorsen), Sean Sullivan (Michaels), Frank Miller (tarkkailija)

Katsotut elokuvat: marraskuu 2014

Nacho Vigalondo: Open Windows
Elijah Wood on ihastukselleen (Sasha Grey) fanisivut luonut tietokonenörtti, joka tempaistaan mukaan raakaan leikkiin, joka voi päättyä kaikkien osallistujien kuolemaan. Hitchcockin Takaikkunaa (1954) lähtökohdiltaan muistuttava trilleri hajoaa lopussa turhan sirpaleiseksi, mutta on sitä ennen osoittanut selkeästi, mitä kaikkea kammottavaa virtuaalinykyisyydessä voikaan tapahtua.

Adrián García Bogliano: Late Phases
Iäkäs ja sokeutunut Vietnamin veteraani muuttaa vanhusyhteisöön. Ei aikaakaan, kun salaperäinen peto hyökkää hänen naapurinsa kimppuun ja surmaa tämän, miehen pelastaa vain hänen koiransa. Kuultuaan, että hyökkäyksiä tapahtuu tasaisesti jokaisen täydenkuun aikaan, hän ymmärtää mistä on kyse. Napakka ihmissusijännäri palauttaa uskon genren teoksiin, sillä onhan tämä monta kertaa toimivampi teos kuin vaikkapa paljon kehuttu Dog Soldiers (2002). Nick Damici on roolissaan kertakaikkisen mainio.

Jim Mickle: Cold in July
Kun mies ampuu kotiinsa saapuneen tunkeilijan hengiltä, hän tuskin osaa aavistaa, millaiseen väkivallan kierteeseen hän tempautuu. Michael C. Hall, Don Johnson ja Sam Shepard puhdistavat lähitienoot rikollisista, mutta se vaatii jokaiselta heistä paljon enemmän kuin mitä he ovat alun perin olleet valmiit antamaan. Hieno toimintatrilleri, jonka soisi tulevan laajempaankin jakeluun.

Rowland V. Lee: The Sea Lion
Vanha ja katkeroitunut merikarhu on menettänyt vaimonsa toisen miehen matkaan lähes kaksikymmentä vuotta sitten, mutta törmää sattumalta tämän tyttäreen noutaessaan juomavettä asumattomaksi luulemaltaan saarelta. Epäuskottavan tarinan voisi vielä jotenkin hyväksyä, jos toteutus olisi eloisampi, mutta ei tästä ole sen enempää seikkailuelokuvaksi kuin kunnon draamaksikaan.

Reginald Barker: The Wrath of the Gods
Vaatimaton rakkauselokuva sovittaa yhteen uskontoa, eksotiikkaa sekä ajankohtaisen luonnonmullistuksen, Sakurajima-tulivuoren purkauksen. Loppuhuipentumaa on pohjustettu japanilaisneidon perheeseen liitetyllä kirouksella, jonka mukaan tyttären mahdollinen naimisiinmeno suututtaa jumalat ja herättää uinuvan tulivuoren henkiin. Pienoismallit näyttävät nykykatsojasta varsin kömpelöiltä, eikä luonnonkatastrofin voimasta ole enää jäljellä kuin rippeet.

Alfred Hitchcock: Mutta… kuka murhasi Harryn? (The Trouble with Harry)
Upeissa maisemissa liikkuva ja yltäkylläisissä väreissä kylpevä mysteerikomedia, jossa selvitetään, kuka murhasi metsästä löytyneen miehen. En saanut missään vaiheessa otetta sen enempää mysteeristä kuin komediastakaan, vaikka kieltämättä meno oli paikoin varsin kiinnostavaa. Ensimmäisen katselukerran myötä olen valmis sijoittamaan tämän Hitchcockin heikoimpaan kolmannekseen, ehkä uusintakatselu joskus tulevaisuudessa antaa enemmän?

Luchino Visconti: Maa järisee (La terra trema)
Italialaisen suurohjaajan väkevä kuvaus kalastajien elämästä Sisiliassa. Uusi aika koittaa ja ahneet bisnesmiehet alkavat hallita kalastajien työtä ja kaupankäyntiä. Voiko rahan mahtia vastustaa vai houkutteleeko se lopulta rehdimmänkin miehen palvelijakseen? Yksinkertainen, karu kaunistelematon, voimakas, tunnerikas, dramaattinen.

Dimitri Buchowetzki: Danton
Suosittu ja varsin näyttävä draama Ranskan vallankumouksesta, jolloin hallitsijaperheen eliminoineet tahot alkoivat juonitella toisiaan vastaan.  Vaikka elokuva nostaakin esille tuttuja seikkoja vallan turmelevasta vaikutuksesta kansan johdattelemisen helppouteen ja sen moraalin löyhyyteen, olisi tässä ollut ainesta parempaan. On silti aina mukavaa nähdä Janningsin ja Kraussin kaltaiset mestarit samassa elokuvassa, olkoonkin, että molemmat näyttelevät häpeällisen vahvasti maneereihinsa tukeutuen.

Robert Wiene: Tohtori Caligarin kabinetti (Das Cabinet des Dr. Caligari)
Persoonallisesti toteutettu kertomus pikkukaupunkia terrorisoivasta murhaajasta. Käsikirjoittajien pasifistinen tarina muutettiin kehyskertomuksen myötä mielipuolen houreeksi, jossa kukaan eikä mikään ole lopulta sitä miltä näyttää. Elokuvan kekseliäistä lavasteista vastanneet Hermann Warm, Walter Röhrig sekä Walter Reimann kohosivat tämän elokuvan myötä suuren yleisön tietoisuuteen ja rikastuttivat saksalaista elokuvaa useissa merkittävissä tuotannoissa. Werner Krauss tulkitsee mielipuolisen oloista Caligaria unohtumattomasti, varjoissa liikkuva kuoleman enkeli Cesare on puolestaan Conrad Veidtin suurimpia rooleja.

Emory Johnson: The Last Edition
Hollannista jokunen vuosi sitten löytynyt, vuosikymmeniä kadoksissa ollut melodraama kertoo syöksykierteeseen ajautuneesta lehtitalosta, San Francisco Chroniclesta, joka tekee kaikkensa päästäkseen takaisin jaloilleen. Se julistaa sodan kaupungin kuuluisimmalle alkoholin salakauppiaalle, joka puolestaan houkuttelee ansaan lehtitalon iäkkään työntekijän pojan ja aiheuttaa näin skandaalin. Lehtipainojaksot ovat sekavahkon ja kaikin puolin vaatimattoman elokuvan parasta antia.

Gunnar Sommerfeldt: Markens grøde
Nobel-voittaja Knut Hamsunin romaaniin perustuva, laajalle aikajanalle sijoittuva uudisraivaajadraama kertoo tarkan, joskin hieman tylsän tarinan Isakista ja Ingeristä, korpimetsän keskelle paratiisinsa rakentavasta avioparista. Karut Pohjolan havumetsät ovat näiden henkilöiden sielunmaisemaa, yhteys luontoon ja sen antimiin ehyt ja kunnioittava. Sisällöltään Markens grøde on skandinaavisen liioittelematon, joka olisi kuitenkin kaivannut tarinaansa hieman enemmän draamallisia koukkuja, nyt vuosien aikaiset tapahtumat tapaavat mennä luetteloinniksi.

Teuvo Puro & Jussi Snellman: Anna-Liisa
Suuri suomalainen mykkäelokuva, Minna Canthin viimeiseen näytelmään perustuva Anna-Liisa kertoo maalaistalon vanhemmasta tyttärestä, joka on tehnyt vuosia aiemmin lapsenmurhan ja onnistunut salaamaan sen. Lapsen isä on lähtenyt tapauksen seurauksena maailmalle ja Anna-Liisa on luullut, että mies on unohtanut hänet. Ei ole, sillä nyt hän on palannut viemään naisen vihille – mikäli tämä ei suostu, salaisuuksien uhataan tulevan julki. Hieno kuvaus naisen vaikeasta asemasta miesten hallitsemassa yhteisössä.

Mario Bava: I tre volti della paura (engl. Black Sabbath)
Bavan kauhuklassikko, joka kaatuu samaan kuin monet muutkin italialaiset virkaveljensä eli kömpelyyteen. Visuaalisesti tämä on oikein hieno, mutta näytteleminen ja dubbaus ovat vähemmän onnistuneita.

Jacques Feyder: Maailman murjoma (Crainquebille)
Feyderin ensimmäinen mestariteos kertoo iäkkäästä vihannesmyyjästä, jonka yli-innokas komisario heittää putkaan. Vanhuksen vapauduttua hänen asiakkaansa hylkäävät hänet ja mies uhkaa vajota pohjalle. Lopussa hän on valmis heittäytymään Seineen, kunnes yllättävä taho ojentaa hänelle auttavan kätensä.  D. W. Griffith ihaili elokuvan dokumentaarista toteutusta : ”Olen nähnyt elokuvan, joka minulle symboloi sanan täydessä merkityksessä Pariisia”.  Maurice de Féraudy on mahtava pääosassa, eikä moittimista ole ensimmäistä kertaa valkokankaalla esiintyvässä kymmenvuotiaassa Jean Forestissakaan.

Jean Epstein: Six et demi, onze
Erikoinen melodraama, jossa itsemurhan tehneen Jeanin isoveli Jerôme rakastuu tietämättään samaan naiseen kuin veljensä. Nuorukaisen kohtalon selvittävä kohtaus on sähköinen ja sopisi mihin tahansa rikoselokuvaan. Toinen mieleenpainuva hetki koetaan Jeanin kuollessa, kun hänen muotokuvansa putoaa Jerômen kodin seinältä. Jerômea esittävä Edmond van Daële muistettaneen parhaiten Abel Gancen Napoleonin (1927) Robespierrenä.

Boris Barnet: Tyttö ja hatturasia (Devuška s korobkoi)
Neuvostoliittolaisen elokuvan tuntemattomampiin tekijöihin lukeutuvan Barnetin ensimmäinen itsenäinen ohjaustyö perustuu Räätäli Toržokista (1926) -elokuvan käsikirjoittajana toimineen Valentin Turkinin tekstiin. Siinä Moskovan lähistöllä isoisänsä kanssa asusteleva nuori nainen tutustuu kodittomaan opiskelijaan, jonka on lähestulkoon mahdotonta saada majapaikkaa asuntopulasta kärsivästä pääkaupungista. Tällöin tyttö tarjoaa nuorukaiselle kulissiliittoa, jonka avulla tämä pystyy saamaan katon päänsä päälle. Mukava, länsimaista tyyliä jäljittelevä romanttinen komedia teki naispääosaa esittävästä Anna Stenistä tähden.

Yasujiro Ozu: Kaze no naka no mendori (engl. A Hen in the Wind)
Vaikuttava elokuva kertoo köyhästä naisesta, jonka on suostuttava yhden yön partneriksi voidakseen maksaa poikansa sairaalalaskun. Jotta tässä ei olisi riittämiin häpeämistä, naisen sodassa kadonnut aviomies palaa pian tämän jälkeen kotiin, eikä nainen voi olla paljastamatta tapahtunutta. Toteutus on taattua Ozua, mutta lyhyen kestonsa vuoksi tarina on tiiviimpi. Vuoropuheluita on vähän ja nekin lyhyitä. Kinuyo Tanaka näyttelee pääosan erinomaisesti ja Chishu Ryu lausuu elokuvan ytimekkäimmät repliikit. Ainoa moittimisen aihe on halvahkon oloinen loppu, vaikka siinäkin on tehoa vaikka kuinka.

Rasmus Breistein: Mustalais-Anna (Fante-Anne)
Ensimmäinen kirjallisen aiheen pohjalta tehty norjalainen elokuva (Kristofer Janssonin romaani ilmestyi 1879). Loistavasti kotimaassaan menestynyt Mustalais-Anna on yksi norjalaisen elokuvan kulmakivistä, mutta ei ole kestänyt aikaa aivan parhaalla mahdollisella tavalla. Romanitytön ja kylän rikkaimman poikamiehen tuhoon tuomittu rakkaussuhde jää hieman kuivahkoksi, mutta vastaavasti tarinan puitteet ovat ensiluokkaiset.

Robert Siodmak: Tappajat (Killers)
Ernest Hemingwayn novelliin perustuva tyylikäs, erityisen vaikuttavan avausjakson sisältävä film noir, jonka päätähtinä esiintyvät Burt Lancaster ja Ava Gardner. Tappajiin sopii sama toteamus kuin yllä olevaan Hitchcockiin, en saanut missään vaiheessa kunnon otetta sen enempää tarinaan kuin hahmoihinkaan ja lopputulos jäi näin vaatimattomaksi. Uusintakatselun paikka, ehdottomasti.

George Dewhurst: Irish Destiny
Vaatimaton isänmaallisen irlantilaismiehen elämästä kertova vapaussotadraama, johon on liitetty myös autenttista kuvamateriaalia tapahtumista. Ydintarina seisoo hatarilla jaloilla, eivätkä tekijät saa siitä juuri mitään irti. Myös toteutus on vanhanaikaista, joskin muutamat käsin väritetyt yksityiskohdat tuovat piristystä kuvastoon. Panssarilaiva Potemkinin (1925) kuuluisa loppukuva punalippuineen on saattanut toimia esimerkkinä Irish Destinyn loppuhuipentumalle, jossa väritetty Irlannin lippu piirtyy sinitaivasta vasten. Yli 60 vuotta kateissa ollut elokuva löytyi Library of Congressin kokoelmista ja on sittemmin saatettu yleiseen myyntiinkin.

David Lean: Arabian Lawrence (Lawrence of Arabia)
Yksi kaikkien aikojen spektaakkeleista esitettiin Bio Rexissä 70mm kopiona. Kertomus brittiupseeri T. E. Lawrencen toimista Arabian niemimaalla ensimmäisen maailmansodan aikana ei ole koskaan ollut yhtä vaikuttava kuin nyt. Blu-ray -julkaisu on luonnollisestikin puhtaampi ja naarmuttomampi, mutta tässä versiossa oli mukana myös ajan patinaa.

Katsotut elokuvat: lokakuu 2014

Pordenonessa katsomani mykkäelokuvat on listattu Mykkäelokuvasivustolle.

John Singleton: Boyz n the Hood – kulman kundit (Boyz n the Hood)
Yksinkertainen, vaikuttava ja kaunistelematon kuvaus mustien nuorukaisten elämästä Los Angelesin esikaupunkialueella. Kun tulevaisuutta ei oikein ole, eikä menneisyydessäkään ole mitään hienoa, on elämäkin melko yhdentekevää. Hieno elokuva.

Ivan Reitman: Haamujengi (Ghostbusters)
Aito kasariklassikko ja lapsuuden suosikkielokuva numero yksi tuli ajankohtaiseksi uuden restauroinnin ja kotikaupungissa järjestetyn Night of the Living Pictures -tapahtuman myötä. Veijarimainen ja vauhdikas kertomus kolmesta kummituksia jahtaavasta tiedemiehestä, jotka pelastavat New Yorkin tuholta. Bill Murray jää syystäkin mieleen, mutta myös muut näyttelijät ovat loistavia. Tehosteet ovat edelleen varsin toimivia ja huumoria löytyy vaikka muille jakaa.

Roman Polanski: Rosemaryn painajainen (Rosemary’s Baby)
Nuoren naisen raskauspelot äityvät vainoharhaisiksi tässä Polanskin suuruuden kauden kestoklassikossa, jonka sisältö tuntuu tänä päivänä huomattavasti vahvemmalta kuin 20 vuotta sitten katsottuna. Mia Farrow, John Cassavetes ja Ruth Gordon tekevät takuuvarmat roolisuoritukset. Hitusen raskaalta tämä tuntuu edelleen, tai sitten syy oli katsojan väsymyksessä.

Lewis Milestone: Tuhat ja yksi kujetta (Two Arabian Knights)
Kaksi amerikkalaissotilasta pakenee saksalaisten vankileiriltä ja päätyy muutaman mutkan kautta Arabiaan, jossa he ihastuvat kauniiseen Mirzaan. Ainoan koskaan jaetun komediaohjauksen Oscar-palkinnon voittaneen Lewis Milestonen sotilashupailulla on hetkensä, mutta hauskuutta on loppujen lopuksi aivan liian vähän. Miespääosakaksikko on hyvä, mutta heidän esittämiensä sotilaiden persoonallisuuksilla olisi voinut leikitellä huomattavasti enemmän ja rohkeammin. Elokuva oli pitkään kateissa ja kärsinyt jo melkoisia vaurioita kun sen kopio löydettiin Howard Hughesin jäämistöstä.

William Beaudine: The Canadian
Vallitseviin olosuhteisiin sopeutuminen on kaiken elämän perusedellytys ja siinä epäonnistumisella voi olla pahimmillaan katastrofaaliset seuraukset. Lontoosta Kanadan maaseudulle muuttavan Noran elämä uudella paikkakunnalla osoittautuu vaikeaksi, mutta lopulta hän voittaa vastoinkäymiset ja löytää aviomiehensä kanssa yhteisen sävelen. Yksinkertainen, napakka ja tunnelmallinen draama kuvattiin pitkälti luonnon keskellä ja aikansa suuriin kamerataitureihin lukeutunut Alvin Wyckoff sai tallennettua siihen avaran luonnon kauneimmillaan ja runollisimmillaan. Tarinassa on selkeitä yhtäläisyyksiä Victor Sjöströmin Pohjoismyrskyyn (1928), kuvat ennakoivat puolestaan F. W. Murnaun Suurkaupungin tyttöä (1930). Tälle elokuvalle soisi mieluusti enemmän näkyvyyttä.

Seuraavat kolme elokuvaa ovat Night Visionsin satoa.

Alexandre Bustillo, Julien Maury: Among the Living
Kolme nuorta pojankloppia lintsaa viimeisen koulupäivän ja suuntaa hylätylle elokuvastudiolle. Siellä he näkevät jotain, mitä ei olisi pitänyt nähdä, ja saavat peräänsä mielipuolisen murhaajan. Tobe Hooperin The Funhousen (1981) osin mieleen tuova ranskalaiskauhistelu on ilkeän oloinen, mutta siihenpä sen hienoudet jäävätkin. Loppu on valitettavan heikko.

Tobe Hooper: Teksasin moottorisahamurhat (The Texas Chain Saw Massacre)
Pirullinen, koukuttava, häiriintynyt ja mukaansa tempaava – tämän elokuvan voi katsoa kymmeniä kertoja, eikä se menetä tehoaan. Teksasin syrjäseudulle sijoittuva kauhuklassikko esittelee täysin vinksahtaneen perheen, joka saa näppeihinsä viisi lähistölle vierailemaan saapuvaa nuorta. Nerokas ääniraita tehostaa nyrjähtäneen maailman tapahtumia ja kaiken kruunaa nahkanaamio kasvoillaan riehuva Leatherface, jonka lopun kuolemantanssi jää jokaisen elokuvan nähneen mieleen.

Joseph Zito: Invasion U.S.A.
Mitä voi sanoa täydellisen älyttömästä, mutta silti täydellisen viihdyttävästä Chuck Norris -toimintarymistelystä, jossa actiontähti lahtaa pahoja kommunisteja tehokkaammin kuin maan armeija? Invasion U.S.A. on elokuva, jota ei voi selittää, se täytyy kokea.

Katsotut elokuvat: syyskuu 2014

Erich von Stroheim: Järjettömiä naisia (Foolish Wives)
Stroheimin kolmas ohjaus ja ensimmäinen mestariteos kertoo kolmesta Monte Carloon emigroituneesta venäläisestä, jotka ovat ulkoisesti moitteettomia, mutta toimiltaan rikollisia. Ensimmäiseksi miljoonan dollarin elokuvaksi markkinoitu Järjettömiä naisia on todella näyttävän näköinen, eikä tarinakaan ole kaikkein valoisimmasta päästä. Sensuuri tarttui teokseen tuoreeltaan ja tämän päivän versiot ovat kaukana Stroheimin näkemyksistä.

Buster Keaton & Donald Crisp: Ruorimies (The Navigator)
Keatonin omiin suosikkeihin lukeutuva Ruorimies on gagirikas kertomus miehittämättömällä valtamerilaivalla seilaavista rakastavaisista, joiden kurssi on suoraan kohti ihmissyöjien saarta. Tasapainoinen, vahva kokonaisuus, josta alkoi koomikon alamäki (pl. Kenraali ja Kameramies).

Charles Chaplin: Sirkus (The Circus)
Turhaan lapsipuolen asemaan jäänyt, paikoin hyvin slapstick-henkinen ja vauhdikas komedia, jossa on nähtävissä runsaasti otteita Chaplinin elämäntaipaleelta.

Semih Kaplanoglu: Hunaja (Bal)
Yusuf on vanhempiensa kanssa syrjäseudulla elelevä pikkupoika, joka tuntuu viihtyvän hunajaa keräävän isänsä seurassa paremmin kuin hyvin. Yusufin ja hänen äitinsä elämä muuttuu isän tapaturmaisen kuoleman myötä dramaattisesti. Elokuva on trilogian muiden osien tavoin hiljainen ja minimalistinen, mutta edellisestä elokuvasta poiketen tarina on nyt kiinnostavampi.  Yusufia esittävä Bora Altas on sympaattisen oloinen tuttavuus.

William Desmond Taylor: Nurse Marjorie
Mary Miles Minter on nykyään lähestulkoon unohdettu, mutta 1920-luvun alussa hänen suosionsa lähenteli Mary Pickfordin tasoa, kunnes ohjaaja Taylorin murhaan liittynyt tapahtumaketju sysäsi hänen uransa rajuun syöksyyn ja pikavauhtia unohduksiin. Vuonna 1920 valmistunut Nurse Marjorie on kepeä romanttinen komedia, jossa Minter esittää rikkaan perheen hyväntekeväisyyttä tekevää tytärtä, joka rakastuu Clyde Filmoren esittämään työläispoliitikkoon. Tästä seuraa tietysti ristiriita jos toinenkin, mutta lopulta rakkaus korjaa voiton.

Martin Scorsese: Koomikoiden kuningas (The King of Comedy)
Scorsesen tummasävyinen ja surumielinenkin kertomus stand up -amatööri Rupert Pupkinista (Robert De Niro), joka on televisioon päästäkseen valmis menemään äärimmäisyyksiin. Vahvat näyttelijäsuoritukset ja Scorsesen vaativa ohjaus muodostavat upean kokonaisuuden, josta ei tarvitse poistaa mitään. Vastikään julkaistu Blu-ray on laadultaan erinomainen.

Olli Soinio: Kuutamosonaatti
Pohjoiseen sijoittuva kauhukomedia kertoo valokuvamallista, joka pakenee aiheuttamaansa hälyä maaseudulle. Sen rauha on pika pikaa tiessään, kun läheisen maatilan häiriintynyt aikamiespoika alkaa ahdistella mallia. Katselukelpoinen, paikka paikoin hyvinkin tunnelmallinen elokuva, jossa olisi ollut ainesta enempäänkin. Jatko-osa, Kadunlakaisijat (1991), oli sen sijaan sitä itseään, jonka katsominen oli pakko lopettaa kesken.

Paul Leni: Vahakabinetti (Das Wachsfigurenkabinett)
Episodielokuva, jossa Bagdadin kalifi Haroun Al-Raschid, Venäjän murhanhimoinen tsaari Iivana Julma sekä kaikkien tuntema sarjamurhaaja Viiltäjä-Jack heräävät henkiin… Viiltäjä-jakso on loistelias, mutta kaksi muuta turhan vaatimattomia. Kokonaisuudesta ei siis tule missään vaiheessa osiensa summaa.

Ernst Lubitsch: Faaraon vaimo (Das Weib des Pharao)
Lubitschin suurelokuva on toiminut esikuvana niin Cecil B. DeMillen Kymmenille käskyille (1923), Fritz Langin Niebelungen laululle (1924) ja Metropolikselle (1927) kuin Leni Riefenstahlin Tahdon riemuvoitollekin (1935). Puitteiltaan ensiluokkainen ja tarinaltaankin lubitschmaisen piikikäs Egypti-seikkailu onnistuttiin vastikään restauroimaan esityskelpoiseksi.

Akira Kurosawa: Ne jotka astuvat tiikerin hännälle (Tora no o wo fumu otokotachi)
Munkeiksi pukeutuneet sotilaat matkustavat vihamielisen maan halki ja joutuvat rajalla tavallista tarkempaan syyniin. Pienimuotoinen, alle tunnin mittainen elokuva on valtavalla intensiteetillä toteutettu, katsojan napakasti tuolissaan pitävä kokonaisuus. Ainoa valittamisen aihe on ryhmän mukana seuraavan koheltajan läsnäolo, elokuva olisi pärjännyt hyvin ilman häntäkin.

Jean Renoir: Ranskalainen Cancan (French Cancan)
Ihastuttavan värikylläinen musikaali, jossa on ihmissuhdedraamaa, kauniita pukuja, 1800-luvun lopun henkeä ja showmaailman anekdootteja vaikka muille jakaa. Loistavasti rooliinsa sopiva Jean Gabin on charmikkaampi kuin koskaan.

Jonathan Tepliztky: The Railway Man
Tosipohjaiseen tarinaan perustuva elokuva toisen maailmansodan veteraanista, jonka traumat eivät ole vuosista huolimatta hellittäneet. Lopulta mies saa mahdollisuuden tehdä tiliä menneisyytensä kanssa silmästä silmään. Hieman liiankin varmaotteinen kokonaisuus, mutta Colin Firthin karisma ja Nicole Kidmanin vähäeleisyys kantavat elokuvaa onnistuneesti eteenpäin.

Michael Mann: Psykopaatin jäljillä (Manhunter)
Thomas Harrisin romaaniin Punainen lohikäärme perustuva sarjamurhaajaelokuva on lähtökohdiltaan kiinnostava, mutta toteutukseltaan pirun tylsä ja väritön.

Larry Semon: The Perfect Clown
Ikiliikkujan lailla säntäilleen Semonin komediapätkä on vauhdikas, mutta gageiltaan turhan kierrätetty ja yleisilmeeltään vaatimaton kertomus toimistotyöntekijästä, jonka pitää pitää yön yli huolta 10 000 dollarista. Muutamat hauskat oivallukset eivät paranna kokonaisuutta olennaisesti. Helppo katsoa, helppo unohtaa.

Yasujiro Ozu: Seishun no yume ima izuko? (engl. Where Now Are the Dreams of Youth?)
Kun Tetsuon isä yllättäen kuolee ja poika astuu hänen paikalleen suuryrityksen johtoon, moni asia muuttuu. Eniten nuorukaista huolettaa ihmissuhteiden muuttuminen: voiko hänen ja opiskelukavereiden ystävyys silti säilyä, vaikka he kuuluvat nyt eri yhteiskuntaluokkiin ja vaikka Tetsuo on heidän työnantajansa ja omaa tietyt velvollisuudet virkansa ja asemansa puolesta? Tämän kysymyksen ympärille rakentuu Yasujiro Ozun viimeinen collegekomedia, joka on ohjaajalleen tyypilliseen tapaan tarkkanäköinen kuvaus aikakaudesta, sen ihmisistä ja elämän perusasioista: ilosta, surusta, menetyksistä, uhrautumisista. Amerikkalaistyylinen toteutus sopii aiheeseen moitteetta ja loppukohtaus jättää hyvän mielen jokaiselle katsojalle.

Mario Caserini: Mutta rakkauteni ei kuole koskaan (Ma l’amor mio non muore!)
Pompejin viimeisten päivien (1913) ohjaajan tuntemattomampi melodraama kertoo kohtalon riepottelemasta teatterilaulajasta, jonka menneisyyden paljastumisella on dramaattiset seuraukset. Teatteritähti Lyda Borellin ensiesiintyminen valkokankaalla on vaikuttavaa katsottavaa ja dramaattisessa, mutta ehdottoman oikeassa loppuhuipentumassa hän osoittaa selvästi, miksi oli aikakautensa suurin tähti. Tarinan alkupuoli kärsii hitaasta kerronnasta ja hienoisesta tyhjäkäynnistä, kun taas jälkimmäinen osa on sitäkin komeampaa katsottavaa. Ohjaaja Caserini käyttää kuva-alaa taitavasti hyödyksi ja rikastuttaa kerrontaa rohkeilla ja ennakkoluulottomilla valaisuratkaisuilla, kuvakoon vaihteluilla sekä luontojaksoilla.

David Lynch: Lost Highway
Erittäin lynchmäinen trilleri miehestä, jota syytetään vaimonsa taposta. Onko mies kuitenkaan syytön ja onko vaimoa ylipäätään edes tapettu? Elokuva nappaa otteeseensa heti alusta ja lopussa tuntuu kuin olisi joutunut katujyrän yliajamaksi: tämä ei kuitenkaan johdu elokuvan hyvyydestä, vaan pikemminkin sen jättämästä ristiriitaisuuden tunteesta – oliko tämä kaikki kahden tunnin arvoista vai ei?

Victor Erice: Mehiläispesän henki (El espiritu de la colmena)
Yksinkertainen on usein kaunista, eivätkä elokuvat ole poikkeus – tästä esimerkkinä Espanjan sisällissodan jälkihöyryihin sijoittuva elokuva pienestä Anasta ja hänen arjestaan. Arki on niukkaa, eivätkä asiat ole kotonakaan parhaalla mahdollisella tavalla, joten Anan elokuvissa näkemä Frankenstein (1931) sekoittuu hänen mielikuvituksessaan todellisuuteen unohtumattomasti. Melankolisuudestaan huolimatta kaunis ja koskettava teos, joka saavuttaa oivallisesti Anan elämän pienetkin ilon ja surun aiheet. Katsoin elokuvan viikkoa myöhemmin uudelleen, jolloin se parani entisestään.

Walter Lang: Punainen kimono (The Red Kimona)
Huumeisiin menehtyneen Wallace Reidin leski, Dorothy Davenport, tuotti miehensä kuoleman jälkeen muutamia nyt jo lähes unholaan painuneita yhteiskunnallisesti kantaaottavia teoksia. Sarjaan lukeutuva Punainen kimono kertoo tosipohjaisen tarinan nuoresta, kohtalon riepottelemasta naisesta, joka tappaa parittajamiehensä, mutta selviää oikeudessa tuomiotta ja yrittää päästä tämän jälkeen normaalin elämän alkuun. Paikka paikoin turhankin alleviivaava ja lopun osalta pitkitetty, mutta silti vaivattomasti katsottava elokuva osoittaa, etteivät kaikki hyväksikäyttäjät ole välttämättä rikollisia. Elokuva menestyi vaatimattomasti, minkä lisäksi tarinan nimeltä mainittu päähenkilö haastoi rouva Reidin oikeuteen ja voitti tapauksen.

Reginald Barker: The Italian
Thomas H. Incen tuottama siirtolaiskuvaus 1900-luvun alkuvuosien New Yorkista. Köyhä gondolieeri Beppo saapuu uudelle mantereelle ja onnistuukin pääsemään kunniallisesti elämän alkuun. Vaimo seuraa kohta perässä ja ennen pitkää Beppolla on myös jälkikasvua. Tulevaisuuden ylle kohoaa kuitenkin tummia pilviä, sillä maailma ei ole aina oikeudenmukaisin paikka. Upeaa ajankuvausta, napakkaa draamaa ja hienoja näyttelijäsuorituksia: lopun melodramaattisuudestaan huolimatta The Italian on mahtava elokuva, jota sopii suositella kaikille mykkäelokuvien ystäville.

Terrence Malick: Julma maa (Badlands)
Amerikkalaisvirtuoosin esikoinen on yllättävän tavallisesti toteutettu muunnelma Bonnien ja Clyden tarinasta. Martin Sheen ja Sissy Spacek tekevät pääosissa hyvää ja varmaotteista työtä ja vilahtaapa ohjaaja itsekin kuvassa miljonäärimiehen ovella.

Herbert Brenon: A Kiss for Cinderella
Ensimmäisen maailmansodan aikaiseen Lontooseen sijoittuva Tuhkimo-muunnelma, jossa Betty Bronsonin esittämä köyhä tyttö yrittää parhaansa mukaan auttaa muita vähäosaisia, samalla itse paremmasta elämästä haaveillen. Mykän elokuvan unohdettuja mestariteoksia.

F. W. Murnau: Palava pelto (Der brennende Acker)
Murnaun vuosikymmeniä kadoksissa olleen, mutta sittemmin italialaisesta luostarista löytyneen elokuvan keskiössä on Paholaisen pelloksi nimetty maatilkku, jonka kerrotaan kätkevän suuren aarteen. Yksi jos toinenkin on havitellut aarretta, mutta saanut palkkiokseen vain surua ja kärsimystä. Onnistuuko juuriaan vähättelevä, kaupunkilaistunut maamies Johannes saamaan aarteen itselleen? Lähestulkoon heti Nosferatun (1922) jälkeen valmistuneen elokuvan yleismaailmallinen ja ajaton tarina kerrotaan napakasti ja ammattimaisesti, skandinaavista luontokuvausta ja saksalaista studiotaituruutta onnistuneesti yhdistäen.

Clint Eastwood: Luotikuja (The Gauntlet)
Suoraviivainen ja rymistelyntäyteinen toimintaelokuva, jossa Clintin esittämän hulttiopoliisin on haettava mafian ja poliisipäällikön jahtaama avaintodistaja Las Vegasista ja kuljetettava tämä ehjin nahoin Phoenixiin. Perjantai-illan viihdettä.

Yasujiro Ozu: Shukujo wa nani wo wasureta ka (engl. What Did The Lady Forget?)
Ozun varhainen perhekomedia, jossa perheen äiti pitää miestään ja tämän sukulaistytärtä kurissa ja herran nuhteessa, vaikka rennompi lähestymistapa tekisi kaikkien elämästä miellyttävämpää. Vastaus elokuvan nimen esittämään kysymykseen: jokaiselle täytyy antaa tilaa myös henkilökohtaiseen elämään, jopa avioliitossa.

Alfred Hitchcock: Revitty esirippu (Torn Curtain)
Paul Newman esittää Itä-Saksaan loikkaavaa amerikkalaista tiedemiestä. Tahtomattaan hän saa mukaansa myös kihlattunsa (Julie Andrews), joka sekoittaa Newmanin suunnitelmat totaalisesti. Ihan kiinnostavasti alkava, mutta jo ennen puoltaväliä alamäkeä lasketteleva jännäri, joka loppua kohden vain jatkuu ja jatkuu ja "jännittäviä" käänteitä tulee mukaan yksi jos toinenkin. Jos viimeisen teatterikohtauksen tarkoituksena on virittää jännitys äärimmilleen, ei se minun kohdallani ainakaan onnistunut, pikemminkin sitä vain toivoi että loppuisi jo. Keskitasoa heikompi Hitchi, jota tuskin tarvitsee katsoa uudelleen.

Enrico Guazzoni: Quo Vadis?
Suuri italialainen mykkäspektaakkeli, jonka juoni on sekavahko ja yhdentekevä, mutta puitteet sitäkin komeammat. Keisari Neron aikakaudelle sijoittuva suurelokuva oli aikoinaan maailmanlaajuinen menestys, eikä syytä tarvitse tämän nähtyään ihmetellä.

Peter von Bagh (1943-2014)

”Elokuvat eivät muutu. Ihmiset muuttuvat.”

Jotensakin näin sanoi suuri Stanley Donen Mark Cousinsin tv-sarjassa Elokuvan tarina, eikä hän olisi voinut olla enempää oikeassa. Donenin toteamus siirtää ajatukseni edesmenneeseen Peter von Baghiin, jonka kuolema jättää valtavan aukon kotimaisen elokuvan ja elokuvakirjoittamisen kenttään. Kuten kaikki suuret persoonat, myös von Bagh jakoi mielipiteitä, enkä ollut läheskään aina samaa mieltä sanan säilällä sivaltaneen elokuvaprofessorin mielipiteiden kanssa. Siitä huolimatta en yritäkään kiistää etteikö hän olisi ollut yksi tärkeimmistä vaikuttajista elokuvaharrastuksessani.

Ensimmäisen kerran tein tuttavuutta von Baghiin, kun hän esitteli televisiossa kuukauden westernejä. Hieman yli kymmenvuotiaana mikään ei olisi voinut olla minusta raivostuttavampaa kuin kuunnella pitkiä, silloin joutavan tuntuisia alustuksia, jotka tietysti siirsivät elokuvien alkamista. Vanhemmiten aloin kaivata von Baghia takaisin, mutta paluuta ei enää ollut. Tänä päivänä, kun meillä ei ole enää välttämättä edes tv-kuuluttajia, von Baghin alustusten aikakausi tuntuu todella kaukaiselta.

Vähitellen nuo elokuvat jäivät taakse ja niiden mukana myös von Bagh. Hän ei herättänyt suuria tuntemuksia puoleen jos toiseenkaan, kenties siksi että kiinnostukseni suuntautui teini-iässä kauhuelokuviin, joista von Baghilla ei yleensä ollut juuri sanottavaa. Elämää suuremmat elokuvat tuli toki kahlattua läpi kerran jos toisenkin, mutta koska niissä esiteltyjä elokuvia ei voinut ainakaan Lappeenrannassa nähdä, jäi lukeminen enemmän pintapuoliseksi selailemiseksi.

Joululahjaksi vuonna 2002 saamani järkälemäinen Elokuvan historia oli käännekohta lähestulkoon kaikessa. Monisatasivuinen ylistävien adjektiivien sarjatuli upposi otolliseen maaperään ja yhtäkkiä elokuva, jota olin harrastanut suhteellisen aktiivisesti ja nimenomaan viihteenä, aukesi paljon laajemmin. Erityisen innostavana koin von Baghin tekstin mykkäelokuvien kohdalla, tuskin kukaan on kirjoittanut yhtä mukaansatempaavasti D. W. Griffithin, Thomas H. Incen ja muiden varhaisten mestareiden töistä kuin hän. Noiden rivien myötä sain ”nähdä” Victor Sjöströmin ja Mauritz Stillerin tärkeimmät teokset ensimmäisen kerran, uppoutua neuvostoliittolaisen elokuvan klassikoihin ja oppia tuntemaan Carl Th. Dreyerin taiteen läpikotaisin. Von Baghin entusiasmin myötä koin jonkinlaisen valaistumisen: näistä elokuvista on puhuttava ja ne on palautettava takaisin ihmisten tietoon. Ilman Peter von Baghia olisin tuskin kirjoittanut riviäkään elokuvista ainakaan julkiseen levitykseen.

En tavannut Peter von Baghia koskaan silmästä silmään ja tänä päivänä minua harmittaa entistä enemmän, että jätin ensimmäisen Sodankylän vierailuni ensi kesään. Onneksi sain kuitenkin kuunnella hänen kattavia alustuksiaan niin Forssassa (2008) kuin Lahden Sibeliustalossakin (2006, 2010). Kirjat, dokumentit ja radiokuunnelmat elävät kuitenkin ikuisesti ja niiden myötä myös Peter von Baghin perintö jää pysyvästi suomalaisen taiteen historiaan.