Katsotut elokuvat: helmikuu 2015

Sergei Paradžanov: Menneitten sukupolvien varjot (Teni zabytyh pedkov)
Ensimmäinen näkemäni Paradžanovin elokuva ja täytyy heti todeta, ettei näitä kannata väsyneenä katsella. Armenialaisohjaajan kansainvälinen läpimurto, vuonna 1964 valmistunut Menneitten sukupolvien varjot kertoo nuoresta Ivanista, jonka rakastettu kuolee ja mies vaipuu masennukseen. Ivan löytää myöhemmin uuden morsiamen, mutta onni tuntuu välttelevän häntä. Värikylläinen ja omaperäinen teos ei ottanut mukaansa missään vaiheessa, joten pettymykseksihän tämä muodostui.

Billy Wilder: Poikamiesboksi (The Apartment)
Jack Lemmonin esittämä poikamies lainaa asuntoaan edustamansa yhtiön pomoille. Homma toimii kuin rasvattu aina siihen saakka kunnes hän saa tietää firman johtajan pelehtivän hänen ihastuksensa kanssa. Tragikoominen, katsojaa puhutteleva elokuva, jonka finaali on ihastuttava. Näyttelijäkaarti on loistava.

Joseph De Grasse: The Old Swimmin’ Hole
True Heart Susien, Tom Sawyerin ja Sukunsa sankarin kaltaisten teosten varjoon jäänyt kaunis kesäinen maaseutukuvaus on tyylipuhdasta Americanaa parhaimmillaan. Charles Rayn esittämä Ezra nauttii ennemmin kalastamisesta ja omenavarkaissa käymisestä kuin koulunkäynnistä, vaikka sekin pitäisi hoitaa. Tarina on kerrottu ilman varsinaisia välitekstejä, mutta kieltämättä niistä olisi ollut muutamissa kohdin hyötyä. Viehättävä pieni elokuva.

William A. Seiter: Jazzikuningatar (Why Be Good?)
Miljonääripoikamiehen ja työläistytön välinen romanssi on tosielämässä erittäin epätodennäköinen, mutta elokuvissa arkipäivää – siksi William A. Seiterin ohjaamaa Jazzikuningatarta katsoessa tulee nopeasti mieleen, kuinka usein tämä kaikki on nähtykään. Siitä huolimatta elokuva toimii, eikä vähiten päätähtiensä Colleen Mooren ja Neil Hamiltonin keskinäisen kemian ansiosta. Myös sivuosat ovat hyvin roolitettuja ja etenkin Bodil Rosing ihastuttaa elämää ymmärtävänä perheenäitinä.

Terence Fisher: Dracula (Horror of Dracula)
Hammerin Dracula-saagan ensimmäinen edustaja on tunnelmallinen, väreissä kylpevä kauhistelu. Christopher Leen esittämä vampyyrikreivi on tyylikkäintä mitä valkokankaalla on nähty, mutta muilta osin tämä teos ei mielestäni pääse Tod Browningin vuoden 1931 version tasolle. Loppukamppailu ja Draculan tuho ovat edelleenkin hienoa katsottavaa.

Jevgeni Bauer: Pariisin kuningas (Korol Pariža)
Tsaarinajan venäläismestarin viimeinen elokuva on lohduton kuvaus maailmasta, jossa köyhät uskovat sielun puhtauteen, rakkauteen ja työhön, vetelehtivä yläluokka puolestaan rahaan ja huvitteluun. Heidän maailmassaan naiset ovat orjia ja miehet vihollisia. Moraalia ei ole, vaan kaikki on kaupan: tärkeintä on se, kenellä on eniten rahaa ja sen myötä myös valtaa. Säilyneessä esityskopiossa ei ollut alkujaan välitekstejä, joten sellaiset lisättiin vuoden 2008 restauroinnin ohessa. Ratkaisu ei ole mielestäni onnistunut, sillä välitekstien runsaus vaikuttaa häiritsevästi elokuvan rytmitykseen ja kerronnan intensiteettiin.

Sergei Eisenstein: Iivana Julma I – II (Ivan Groznyj I – II)
Eisensteinin mahtipontinen, oopperamainen ja tyylitelty kertomus tsaari Iivana IV:n elämästä ja teoista. Elämää suurempi elokuva.

Friedrich Ermler & Eduard Johanson: Katkan valkoiset omenat (Katka – bumazhnyi ranet)
Katka on maalta suurkaupunkiin muuttanut nuori tyttö, joka on tullut raskaaksi ja yrittää ansaita elantoaan omenoita myymällä. Vadka on nuori intelligentti, joka on lupautunut auttamaan Katkaa tämän arjen pyörittämisessä. Heidän elämäänsä sekoittaa Semka, pikkurikollinen, jolla on ollut suhde Katkaan, mutta on sittemmin saanut väistyä naisen elämästä. Tyylikkään yksinkertainen kuvaus NEP-ajan Leningradista ja sen työläisistä.

Roy Ward Baker: Legend of the 7 Golden Vampires
Tissejä, vampyyrejä, kung-fua ja kiinalaismiehen hahmon ottanut kreivi Dracula. Älytön elokuva.

Holger-Madsen: Evangeliemandens liv
Tanskalaisen mykkäelokuvan päähenkilö on entinen vanki, joka on sittemmin löytänyt pelastuksen ja ryhtynyt saarnaajaksi. Hänen puheensa ja elämäntarinansa herättävät toivonkipinän eräässä pikkurikollisessa, joka yrittää vaimoineen päästä elämän syrjään takaisin kiinni. Tarina on tuttuakin tutumpi, mutta Holger-Madsen onnistuu välttämään pahimmat kliseet ja sudenkuopat, eikä sorru myöskään hurmehenkiseen moralisointiin hyveellisten elämäntapojen puolesta. Elokuvaan kuvattiin erilaisia lopetuksia ulkomaan markkinoita varten.

John S. Robertson: Elämän valhe (The Single Standard)
Yleismaailmallisia totuuksia rakkauden pelisäännöistä alleviivaava Greta Garbo -elokuva on näennäisen rohkea, mutta lopussa hahmonsa tiukasti aloilleen asettava kertomus nuoresta naisesta ja hänen elämästään. Heikkouksistaan huolimatta viihdyttävä elokuva, joka miellyttänee ainakin kaikkia Garbo-faneja.

William Goodrich: Ravintolatyttö (The Red Mill)
Lämminhenkinen ja nokkela tuhkimotarina hollantilaisessa tavernassa työskentelevästä piikatytöstä, joka yrittää tehdä vaikutusta unelmiensa mieheen ja samalla saada pormestarin tyttären naimisiin haluamansa miehen kanssa. Elokuvan huumori toimii kauttaaltaan mainiosti ja Arbuckle varioi onnistuneesti vuosikymmenen takaista kaivogagiaan. Pääosaa esittävä Marion Davies osoittaa olevansa mainio komedienne ja siksi onkin sääli, että William Randolph Hearst halusi rakastajattarestaan ennemmin draamanäyttelijän, vaikka Daviesillä oli paljon paremmat edellytykset muunlaisiin elokuviin.

Taneli Mustonen: Luokkakokous
Kolmen miehen viikonloppuun sijoittuva porsastelufarssi, joka ei käytä kuin promillen mahdollisuuksistaan. Meno on löysää ja kohtaukset toisistaan irrallisia, näyttelijäkolmikko on vaatimaton – radiopersoona Jaajo Linnonmaa edustaa tällä saralla elokuvan parasta antia – ja juoni olematon. Siitä huolimatta elokuva rikkoo katsojaennätyksiä, vaikka (julkisesti) kehuviin tahoihin en ole liiemmin törmännyt. Yhden katselukerran – jos senkään verran – tuttavuus.

Samuel Fuller: Teräskypärä (The Steel Helmet)
Viikossa kirjoitettu, kymmenessä päivässä kuvattu ja minimaalisella budjetilla toteutettu sotaelokuvaklassikko kertoo Korean sodassa toimivista amerikkalaissotilaista, päähenkilönään komppaniastaan ainoana eloon jäänyt kersantti Zack. Fullermaisen tiivis ja toimiva elokuva, jossa on tietynlaista Ed Wood -henkeä halpoine lavasteineen ja studiokohtauksineen. Siitä huolimatta tutustumisen arvoinen elokuva, jonka pariin tulen palaamaan pian uudelleen.

Thomas Vinterberg: Jahti (Jakten)
Kehuttu tanskalaisdraama päiväkodin työntekijästä, joka saa niskaansa pedofiliasyytteet ja koko pikkukaupungin vihat. Idea on hyvä, mutta toteutus tökkii: hysteria leviää aivan liian äkkiä ja laajalle, kukaan ei ota selvää väitteiden todenperäisyydestä, kukaan ei halua kuulla mitä syytetyllä on sanottavanaan. Lopun yllätyskäänne on kliseisyyden huippu, eikä lainkaan toimiva sellainen. Mads Mikkelsen on erinomainen ja Fanny-koira edustaa elokuvan sympaattisempaa osastoa.

Viheltävät luodit

"Kalifornian kullankaivajien aika on ohi. On liikemiesten aika."

Steve Judd on entinen liittovaltion sheriffi, joka vanhoilla päivillään on siirtynyt kuljettamaan kultaa kaivosyhtiöiltä pankkeihin. Gil Westrum on entinen lainvalvoja hänkin, joka sittemmin on siirtynyt viihdetaiteilijan ammattiin: hän haastaa halukkaita tarkkuusammuntaan ja kertoilee siinä samalla tarinoita villin lännen ajoilta.

Judd ja Westrum tapaavat monen vuoden jälkeen, kun ensin mainittu tarvitsee apua vaaralliselle kullanhakumatkalle vuoristoon. Westrum suostuu ystävänsä avunpyyntöön ja värvää kaksikon avuksi nuoren apulaisensa Heck Longtreen. Pian kolmikon matkaan lähdön jälkeen seurueeseen liittyy mukaan vielä uskovaisen isänsä luota karannut Elsa Knudsen, joka on matkalla Coarse Goldin kaivoskaupunkiin mennäkseen siellä naimisiin paikallisen mainarin kanssa.
       
1960-luvulle astumisen myötä amerikkalainen western koki kolmannen muutoksen lajityypin historiassa. Ensimmäistä kertaa tämä oli tapahtunut James Cruzen Karavaanin (The Covered Wagon, 1923) myötä, jolloin tämän hienon länteen matkaavista uudisasukkaista kertovan elokuvan myötä yksiulotteiset liukuhihnawesternit saivat hetkeksi vaipua unholaan kunnianhimoisempien länneneeposten tieltä. John Fordin Hyökkäys erämaassa (Stagecoach, 1939) toimi puolestaan suunnannäyttäjänä "aikuismaisemmalle" westernille, jonka kulta-aika kestikin seuraavat kaksikymmentä vuotta. Mutta kun maksava yleisö alkoi vähitellen kyllästyä romantisoituihin lännentarinoihin samaan aikaan kun genren vanhat ohjaajasuuruudet alkoivat lopetella elokuvantekoaan, oli aika keksiä jotain uutta. Western astui melankolisempaan ja monien mielestä myös realistisempaan suuntaan uuden ohjaajasukupolven myötä. Yksi uudenlaisen westernin taitajista oli Sam Peckinpah, jonka ensimmäinen kuuluisa elokuva, Viheltävät luodit (Ride the High Country, 1962) lukeutui lapsuuteni suosikkielokuviin.

Viheltävät luodit on Peckinpahille ominaiseen tapaan kertomus villin lännen murroksen aikakaudesta, jossa vanha länsi alkaa olla vain kaukainen ajanjakso veteraanien muistoissa. Automobiili tekee tuloaan, lakia ja järjestystä ylläpitävät sheriffit ovat vaihtuneet katuja partioiviksi konstaapeleiksi ja muutenkin sivistys on ulottamassa lonkeroitaan kaikkialle. Tarinan ikääntyneet lännenmiehet yrittävät selviytyä uusiutuvassa, heille vieraassa maailmassa ja opettaa siinä sivussa nuoremmalle sukupolvelle vanhan ajan hyveitä ja ajatuksia. Ulkoasultaan elokuva on erittäin kaunis ja syksyisestä Inyonin kansallispuistosta on saatu tallennettua monia silmiä hivelevän hienoja otoksia. Viheltävät luodit on erittäin tyylikkäästi tätä aikakautta käsittelevä lännenelokuva.

Viheltävät luodit oli kuitenkin myös jotain uutta ja erilaista. Se on villin lännen myyttejä ja sen ylväitä sankaritarinoita hanakasti ravisteleva teos, aivan kuten Clint Eastwoodin Armoton (Unforgiven, 1993) kolme vuosikymmentä myöhemmin. Tarinan päähenkilöt ovat tavallisia miehiä, joita ikä on alkanut painaa eikä täysin ilman seurauksia. Elsan isä ei suinkaan ole vanhoille westerneille ominaiseen tapaan ylväs, vaan sairaalloisen mustasukkaisesti tytärtään suojeleva uskon mies. Yleensäkin kaikki perinteiset lännenelokuvan lainalaisuudet romutetaan siinä määrin, että elokuvaa voisi helposti pitää satiirina vanhoista Hollywood-klassikoista, mikäli ei tuntisi Peckinpahin tuotantoa ja mieltymyksiä.
       
Elokuvan mieleenpainuvin kohtaus on häät, jotka ovat usein westerneissä tapahtumista pyhimmät, ryhmän yhteen kokoava tilaisuus, jossa kaikki ovat ystäviä keskenään samalla kun laulu soi ja viski virtaa. Viheltävien luotien häistä on arvokkuus kaukana. Ne pidetään halvassa mainaribordellissa juopon tuomarin toimiessa vihkijänä, kaasona on bordellin omistaja ja morsiusneitoina ryhmä prostituoituja. Hääyökään ei ole mieleenpainuva kokemus morsiamelle ainakaan perinteisessä merkityksessä, se nimittäin päättyy joukkoraiskausyritykseen.

Näyttelijäkaarti on valittu erittäin onnistuneesti. Vanhat konkarit Joel McCrea ja Randolph Scott kantavat roolinsa arvokkaasti ja onnistuvat välittämään katsojalle hyvin roolihahmojensa haurauden sekä uusien aikojen mukanaan tuoman epävarmuuden. Viheltävät luodit jäi Scottin uran viimeiseksi näyttelijätyöksi, McCrea sen sijaan esiintyi vielä muutamassa elokuvassa ennen jäämistään eläkkeelle vuonna 1976. Ron Starr Longtreena ja Mariette Hartley Elsana kantavat roolihahmonsa onnistuneesti hekin, vaikka Starrin näyttely vaikuttaakin alussa hivenen kömpelöltä. Sivuosista kannattaa mainita James Drury ja Warren Oates Hammondin veljeskatraan jäseninä.

RIDE THE HIGH COUNTRY, 1962 Yhdysvallat
Tuotanto: Metro-Goldwyn-Mayer Tuottaja: Richard E. Lyons Ohjaus: Sam Peckinpah Käsikirjoitus: N. B. Stone Jr., Sam Peckinpah, Robert Creighton Williams Kuvaus: Lucien Ballard Lavastus: Leroy Coleman, George W. Davis Leikkaus: Frank Santillo Maskeeraus: William Tuttle (meikit), Mary Keats (hiukset) Musiikki: George Bassman Äänitys: Franklin Milton
Näyttelijät: Randolph Scott (Gil Westrum), Joel McCrea (Steve Judd), Mariette Hartley (Elsa Knudsen), Ron Starr (Heck Longtree), Edgar Buchanan (tuomari Tolliver), R. G. Armstrong (Joshua Knudsen), Jenie Jackson (Kate), Warren Oates (Henry Hammond)

Arvostelu on julkaistu alun perin DVDPlazalla 9.5.2006.

Katsotut elokuvat: tammikuu 2015

Lowell Sherman: Vaarallinen kaunotar (She Done Him Wrong)
Hieno Mae West -komedia, jossa kaksimielisyyksiä laukova tähti yrittää iskeä Cary Grantin esittämää pelastusarmeijan työntekijää. Ongelmia ilmenee, kun paikalle saapuu hänen entinen miesystävänsä, vankilasta karannut rikollinen. Ensimmäinen näkemäni Westin elokuva, toivottavasti ei kuitenkaan viimeinen.

Cristian Mungiu: Yli vuorten (Dupa dealuri)
Nuori saksalaistyttö muuttaa ystävättärensä luo romanialaiseen luostariin. Heidän ajatusmaailmansa ovat viime tapaamisten jälkeen muuttuneet täysin toistensa vastakohdiksi ja kun tähän lisätään vielä tulokkaan vaikeudet sopeutua luostarin sääntöihin ja askeettiseen elämään, ovat konfliktit arkipäivää. Upea elokuva, jolla Mungiu vahvistaa asemiaan eurooppalaisten elokuvantekijöiden aatelissa.

Satyajit Ray: Koti ja maailma (Ghare baire)
Intialaismestarin myöhäisempää tuotantoa, kertomus rikkaasta miehestä, joka ottaa entisen toisinajattelijaystävänsä kotiinsa asumaan ja antaa tämän vielä toimia vallankumouksellisten ajatustensa levittäjänä, vaikka huomaakin niiden turmiollisen vaikutuksen paikallisiin asukkaisiin ja heidän käyttäytymiseensä. Poliittisen ilmapiirin kiristyminen, hyväksikäyttö ja oman aseman väärinkäyttö ovat vahvoja teemoja Rayn elokuvassa, joka on ajaton niin sisällöltään kuin toteutukseltaankin.

Alan J. Pakula: Presidentin miehet (All the President’s Men)
Dustin Hoffman ja Robert Redford esittävät Watergate-skandaalia tutkivia lehtimiehiä hienossa poliittisessa trillerissä.

Peter von Bagh: Muisteja
Edesmenneen elokuvaprofessorin ja kulttuurivaikuttajan haikea ja ihastuttavan lämminhenkinen kuvaus lapsuutensa kotikaupungista Oulusta. Elokuvaa katsoessa tulee eittämättä mieleen, että siinä puhuu elämänsä kanssa sinut oleva henkilö.

Cecil B. DeMille: Simson & Delila (Samson and Delilah)
Kertomus väkivahvasta Simsonista, jonka kuvankaunis Delila huijaa kertomaan voimiensa salaisuuden ja toimittaa tämän sitten roomalaisten kynsiin – vain huomatakseen rakastavansa Simsonia niin paljon, että antaa tälle mahdollisuuden kostaa nöyryyttäjilleen. Raamattuspektaakkeleiden mestarin taidonnäyte on hivenen hidastempoisempi ja vaatimattomampi kuin muistin, mutta silti viihdyttävä. Hedy Lamarr on vetävämmän näköinen kuin koskaan.

Urban Gad: S1
Militarismidraama, jossa Asta Nielsenin esittämän nuoren naisen isä ja rakastaja käyvät kisaa valmisteilla olevan sotilaslentokoneen omistusoikeuksista. Varsin vaatimaton tarina onnistuu tallentamaan kauniita tuokioita viimeisestä sotaa edeltävästä kesästä, joskin elokuvan viimeinen väliteksti, jonka mukaan ”isänmaan onni on kaikkien onni”, on näin jälkikäteen tarkasteltuna hyvin pahaenteinen.

Frances Marion: Rakkauden merkkituli (The Love Light)
Epätyypillisen rohkea Mary Pickford -elokuva kertoo italialaisesta naisesta, jonka elämään maailmansota ja ihmisten kaksinaamaisuus vaikuttavat dramaattisesti. Ulkoisilta avuiltaan yhtä tyylikäs kuin seuraavana vuonna valmistunut Terhakka Mary, mutta sisällöltään huomattavasti vaatimattomampi.

Don Siegel: Likainen Harry (Dirty Harry)
Clint Eastwood metsästää sarjamurhaajaa ja laukoo unohtumattomia one-linereita kivikovassa toimintaelokuvassa, joka kuuluu jokaisen elokuvia vähänkään aktiivisemmin seuraavan katselulistalle. Feel lucky punk?

Howard Hawks: Punainen virta (Red River)
Hawksin ensimmäinen western on Kapina laivalla -tarinaa mukaileva karjanajokuvaus, jossa vastakkain nousevat menneen ajan despoottimainen hallitsemistyyli ja pehmeämmät, modernit toimintatavat. Hienoja roolisuorituksia, pyssynpaukuttelua, draamaa, vauhdikkaita toimintakohtauksia, tähtinäyttelijöitä – Hawksin länkkärissä on kaikkea, mitä kunnon länkkäriltä vaaditaan.

D. W. Griffith: Tähtilipun voitto (The Girl Who Stayed at Home)
Mestariohjaajan vaatimaton sotaelokuva henkilöistä, joiden elämään maailman myllerrykset vaikuttavat tavalla tai toisella. Ei yllä edellisvuonna valmistuneen Maailman sydämet -teoksen tasolle. Clarine Seymour, Carol Dempster ja Tully Marshall ovat tämän elokuvan parasta antia. Propagandaelokuvaa arvosteltiin siitä, että se näyttää saksalaiset liian hyveellisessä valossa.

Clarence Badger: Rahat tai henki (Hands Up!)
Vauhdikas sisällissotakomedia, jossa Raymond Griffithin esittämän etelävaltiolaisen agentin on saatava haltuunsa pohjoisen hallussa olevan kultakaivoksen lähetykset, muuten etelä häviää sodan. Viimeinen kuva on nerokas.

Samuel Fuller: Yksinäinen seikkailija (I Shot Jesse James)
Mielenkiintoinen elokuva Jesse Jamesin ampuneesta Bob Fordista ja siitä mitä hänestä tuli ”urotekonsa” jälkeen.

Jevgeni Tservjakov: Minun poikani (Moi syn)
Yksinkertaisista lähtökohdista kasvava mykkädraama on paitsi pienten yksityiskohtien tarkkaa näytöstä, myös hiljaisuuden elokuvaa: sanomattomia sanoja, tukahdutettuja tunteita, sisimmän myllerrystä. Gennadi Mitsurin ja Anna Sten ovat rooleissaan loistavia. Mestariteos.

Eduard Johanson / Ioganson: Tasavallan kruununprinssi (Naslednyi prins respubliki)
Komedia äidistä, isästä, vauvasta ja sen haltuunsa saavista poikamiehistä on aikaan ja paikkaan sitoutumaton elokuva, jonka hauskuus syntyy yksinkertaisista asioista ja ihmisten käytöksestä. Johanson kuoli Leningradin piirityksessä vuonna 1942.

Samuel Fuller: Uhkapeliä Arizonassa (The Baron of Arizona)
Vincent Price pelaa huolella rakentamaansa vilunkipeliä ja pyrkii saamaan väärennösten avulla haltuunsa koko Arizonan territorion. Hieman pitkästyttävä, mutta aiheeltaan positiivisen poikkeava elokuva.

Alejandro González Iñárritu: Birdman
Viihdyttävä, joskin hahmoiltaan kovin stereotyyppinen kertomus entisestä elokuvatähdestä, joka tekee näytelmää Broadwaylla. Elämän ilot ja surut, mennyt ja tuleva käydään läpi ennen ensi-iltaa. Fantasiaelementit ovat mielestäni turhia, mutta kokonaisuutena Birdman on toistaiseksi näkemistäni Iñárritun elokuvista paras. Michael Keaton on pääroolissa mainio.

Roman Polanski: Inho (Repulsion)
Catherine Deneuve esittää unohtumattomasti Carolia, miesten läheisyyttä kammoavaa nuorta naista, joka ryhtyy hirmutekoihin mielenterveytensä järkkyessä. Polanski kuvaa naisen pahenevaa ahdistusta loisteliaasti käyttäen hyväkseen peilejä, häiriintyneitä kamerakulmia ja erikoista äänimaailmaa. Gilbert Taylorin kuvaus on mestarillista. Polanskin paras elokuva.

Punainen virta

Howard Hawksin Rio Bravo (1959) on ollut papereissani aina se kaikkein suurin western – ja jos tarkkoja ollaan, yksi kaikkein suurimmista elokuvista ylipäätään – mutta sen ympärillä ei ole koskaan ollut Punaisen virran (Red River, 1948) kaltaista myyttistä sädekehää. Syykin on selvä: tätä Peter von Baghin Elämää suuremmissa elokuvissa esittelemää lännenklassikkoa ei esitetty televisiossa kuin ani harvoin ennen vuosituhannen vaihdetta ja kun kotimaista julkaisuakaan ei ollut, joutui tavallinen katsoja vain tyytymään kohtaloonsa. Sittemmin tilanne on parantunut huimasti ja Punaisen virran ihaileminen käy teräväpiirtoformaatilta kotisohvalla löhöillen – joskin olen ehdottomasti sitä mieltä, että tämän elokuvan ainoa oikea katseluympäristö on elokuvateatteri.

Kaksi vuosikymmentä elokuvia jo tuolloin ohjanneen Hawksin debyyttiwestern on paitsi suurta lännenelokuvaa, myös kertomus kansakunnan rakentamisesta ja maailmankuvan laajenemisesta: kotinurkat eivät ole enää tarpeeksi, menestystä saavuttaakseen on matkustettava pidemmälle kuin koskaan aiemmin. HMS Bountyn kapinaa (1789) varioivat tapahtumat on sijoitettu preerialle, merimiehet vaihtuneet kuudestilaukeavia kantaviksi karjapaimeniksi, kapteenin ja perämiehen välinen konflikti isän ja kasvattipojan väliseksi. Näistä aineksista syntyy nautittava western, josta ei puutu mitään mitä tällaiselta elokuvalta sopii odottaa ja vaatia.

Punainen virta kertoo omasta karjatilasta uneksivasta Thomas Dunsonista (John Wayne), joka kesken karavaanimatkan suuntaa ystävänsä Grootin (Walter Brennan) kanssa omille poluilleen. Lähtiessään hän hyvästelee naisensa ja antaa tälle muistoksi rannerenkaan luvaten palata hakemaan häntä, kun on saanut karjatilansa rakennettua. Samana iltana intiaanit hyökkäävät miesten kimppuun ja Dunson huomaa yhden tappamansa intiaanin ranteessa tutun rannerenkaan. Nainen on kuollut ja unelma yhteisestä tulevaisuudesta sirpaleina.

Neljätoista vuotta myöhemmin Dunsonilla on valtava karjatila. On suuren karjanajon aika, jota varten hän palkkaa kaikki kynnelle kykenevät karjanajajat painottaen, ettei kenelläkään ole oikeutta jättää työtä kesken, olipa tilanne kuinka paha tahansa. Tuekseen hän saa Grootin ja kasvattipoikansa Matthewn (Montgomery Clift). Tuhannen mailin mittainen karjanajo alkaa hyvin, mutta vähitellen Dunsonin diktaattorimainen johtamistyyli aiheuttaa eripuraa miehistössä ja Matthewn on aika ottaa ohjat käsiinsä.

Punainen virta on yhtä aikaa sekä suurta spektaakkelia että intiimiä, elämänmakuista draamaa. Päähenkilöt ja heidän persoonansa on luotu huolella ja tarinan konfliktit ovat vääjäämättömiä seurauksia aiemmista tapahtumista. Vaatimattomista lähtökohdista menestykseen nousseen Dunsonin elämä on ajautunut itse rakennettuun kuplaan, jossa nähdään vain omien tekojen oikeellisuus ja josta ei ole ulospääsyä – hän on kuin villin lännen Charles Foster Kane. Vastapuolenaan Dunsonilla on pehmeämpi ja sopeutuvampi Matthew, joka on tekijämiehenä kuitenkin aivan samaa tasoa – hän vain uskoo asioiden toimivan vähemmillä konflikteilla. Jos haluaa linkittää elokuvan sisällön poliittisiin tapahtumiin, voi siinä helposti nähdä kaikuja toisen maailmansodan jälkeisten yhteiskuntien jälleenrakentamisesta ja tulevista linjanvedoista.

Vaikka Punainen virta tarjoaa monia nautittavia kohtauksia aina vauhdikkaista karjanajojaksoista syvällisiin keskustelutuokioihin, pidän elokuvan kauneimpana tuokiona viimeistä aamua Red River D:n ranchilla. Kaikki on valmista lähtöön ja Dunson katsastaa tilanteen vielä kerran. Kamera panoroi täydet 360 astetta esittäen tilanteen koko komeudessaan. Jotain aiemmin kokematonta on alkamassa, miehet odottavat vain johtajansa käskyä lähteä liikkeelle. Kohtauksessa on mielestäni hyvin paljon samanlaista legendan tuntua kuin John Fordin samana vuonna kuvaaman Aavikon lain (My Darling Clementine, 1946) kuuluisassa aamunkoitteessa juuri ennen O. K. Corralin tulitaistelun päivää.

Hawksin tiedetään suunnitelleen Gary Cooperia Thomas Dunsonin rooliin, mutta päätyneen sitten Wayneen. Valinta on onnistunut, sillä Waynen roolisuoritus on yksi hänen uransa suurimmista. Dunsonin hahmosta olisi voinut helposti tehdä yksiulotteisemman tyrannin, mutta Wayne onnistuu esittämään tämän ristiriitaisena, kovasta ulkokuoresta huolimatta herkkänä ja hyvin yksinäisenä hahmona. Ensimmäisen Hollywood-roolinsa tehnyt Montgomery Clift kantaa myös roolinsa kunnialla ja sopii kuin nakutettu Waynen rinnalle, vaikka tämä nuorukaisen lahjoja alkuun epäilikin. Heidän välissään seisoo Walter Brennanin unohtumattomasti tulkitsema Groot, avarakatseinen tarkkailija ja järjen ääni, jolla on rohkeutta sanoa Dunsonille asiat kuten ne ovat. Sivuosissa nähdään monia Fordin elokuvista tuttuja kasvoja (Hank Worden, Harry Carey, Harry Carey Jr., Joanne Dru).

Itsenäisenä tuottajana toiminut Hawks kohtasi kuvausten jälkeen vastoinkäymisiä, sillä levitysongelmat United Artistsin kanssa viivästyttivät elokuvan ensi-iltaa yli vuodella. Tämän lisäksi hän joutui riitelemään vanhan yhteistyökumppaninsa Howard Hughesin kanssa, jonka mielestä Hawks oli plagioinut kohtauksia hänen elokuvastaan Lainsuojaton (The Outlaw, 1941). Kaikki kääntyi lopulta lähestulkoon parhain päin ja Punaisesta virrasta tuli yksi ilmestymisvuotensa suurimmista menestyksistä. Lännenelokuviin yleensä varsin nuivasti suhtautuva Elokuva-akatemia asetti Punaisen virran ehdolle kahteen Oscar-palkintoon (käsikirjoitus, leikkaus), joista se ei tosin voittanut kumpaakaan. Hawks kertoi myöhemmin elokuvan tekemisen olleen tuhatpäisen karjalauman kanssa sen verran raskasta, että päätti keskittyä vastedes työskentelemään vain ihmisten kanssa.

RED RIVER, 1948 Yhdysvallat
Tuotanto: Monterey Productions/United Artists Tuottajat: Charles K. Feldman, Howard Hawks Ohjaus: Howard Hawks Käsikirjoitus: Borden Chase, Charles Schnee (Chasen jatkokertomuksen “The Chisholm Trail” pohjalta) Kuvaus: Russell Harlan Lavastus: John Datu Arensma Leikkaus: Christian Nyby Musiikki: Dimitri Tiomkin Tehosteet: Donald Stewart, Allan Thompson Äänitys: Richard DeWeese, Vinton Vernon
Näyttelijät: John Wayne (Thomas Dunson), Montgomery Clift (Matthew Garth), Walter Brennan (Groot Nadine), Joanne Dru (Tess Millay), Coleen Gray (Fen, Dunsonin morsian), John Ireland (Cherry Valance), Noah Beery Jr. (Buster), Harry Carey Jr. (Dan Latimer), Harry Carey (karjakauppias), Mickey Kuhn (Matthew poikana), Paul Fix (Teeler), Hank Worden (Slim)

Katsotut elokuvat: joulukuu 2014

Vittorio De Sica: Sciuscià – viattomat (Sciuscià)
Kaksi kaverusta joutuu nuorisovankilaan italialaisohjaajan koskettavassa ja hyvin rakennetussa draamassa. Nuoret näyttelijät tekevät laatutyötä ja ainoastaan loppuratkaisu jäi kaivelemaan: pitikö tämän todella päättyä näin?

Victor Sjöström: Ajomies (Körkarlen)
Ruotsalaisen mykkäelokuvan suuren mestarin kuolematon klassikko, Selma Lagerlöfin samannimiseen novelliin perustuva Ajomies on kertomus kuoleman ehdottomuudesta ja elämässä tehtyjen valintojen korjaamisesta. Kun alkoholiin mieltynyt David Holm kuolee uudenvuodenyönä, hän ei joudukaan heti tuonpuoleiseen, vaan käy sitä ennen elämänpolkunsa läpi ajomiehenä toimivan, kuolleiden sieluja keräävän ystävänsä Georgesin kanssa. Tehosteiltaan fantastinen ja tarinaltaan elämänmakuinen elokuva ei ole menettänyt vuosikymmenten saatossa rahtuakaan toimivuudestaan.

Yasujiro Ozu: Hyvää huomenta (Ohayo)
Japanilaismestarin uusintafilmatisointi mykkäklassikostaan Synnyin, mutta… (1932) kertoo kahdesta pojasta, jotka ryhtyvät mykkäkouluun, koska isä ei suostu ostamaan taloon televisiota. Pinnan alla on runsaasti myös muita merkintöjä ajankohtaisista asioista. Alkuperäinen on tummempisävyinen, enkä ole koskaan päässyt sisälle tämän elokuvan outoon pieruhuumoriin. Arkielämän kuvaus on ozumaisen tarkkaa, mutta muilta osin en pidä tätä hänen parhaiden teostensa veroisena elokuvana.

Léonce Perret: Kador kallioiden salaisuus (Le mystère des roches de Kador)
Nuoren perijättären holhooja päättää raivata tämän tieltään saadakseen naisen hallussa olevat rahat itselleen. Hänen suunnittelemansa murhayritys epäonnistuu, mutta tyttö vajoaa katatoniseen tilaan. Siitä hänet pelastaa vierasmaalainen lääkäri käyttäen psykoterapian apuna elokuvaa. Huolella toteutettu, kekseliäs rikoselokuva oli ”elokuvan ensimmäisiä kuvauksia psykoterapeuttisesta parannuksesta” (Antti Alanen).

Jean Epstein: Mauprat
Epsteinmaisen näyttävästi toteutetun historiallisen draaman kuvat ovat hengästyttävän kauniita, mutta tarinaltaan tämä historiallinen ihmissuhdedraama jää verettömäksi.

Christopher McQuarrie: Jack Reacher: Tappajan jäljillä (Jack Reacher)
Tom Cruise esittää oikeuden puolesta taistelevaa etsivää, joka ottaa tehtäväkseen syylliseksi lavastetun tarkka-ampujan maineen puhdistamisen. Kertakäyttöviihdettä, jossa toimintaa ei vedetä överiksi ja tappelukohtauksia kymmenminuuttisiksi. Cruise sopii rooliinsa mainiosti, mukana menossa myös Werner Herzog ja Robert Duvall.

Anders Nilsson: Kolmas aalto (Den tredje vågen)
Irina Björklundin esittämä sijoitusmyyjä saa vihiä miesystävänsä hämäräpuuhista ja aikoo luovuttaa tietonsa Europolille. Tämähän ei käy miehelle laatuun ja pian Irina saa kannoilleen joukon palkkamurhaajia ja rinnalleen töistä vetäytyneen poliisi Johan Falkin. Yhden katselukerran toimintaelokuva.

Akira Kurosawa: Elän pelossa (Ikimono no kiroku)
Harvemmin esille nostettu Kurosawa-elokuva kertoo sodanjälkeisessä Japanissa elävästä valimon omistajasta, joka haluaa ydinsodan pelossa muuttaa Brasiliaan. Muu perhe ei katso isännän suunnitelmia hyvällä, vaan haastaa tämän oikeuteen. Vahvasti näytelty draama on aiheeltaan niin paikallinen ja aikaan sidottu, että terävin kärki on jo tylsynyt.

Orson Welles: Kansalainen Kane (Citizen Kane)
Wellesin maailmankuulu esikoiselokuva on palapelimäinen kertomus lehtimoguli Charles Foster Kanen elämästä. Kaikin puolin loistava teos.

2001: Avaruusseikkailu

“Jos ymmärrätte elokuvan 2001 täydellisesti, olemme epäonnistuneet.” Stanley Kubrick

1960-luvulla elokuva koki suurimman muutoksensa sitten 1930-luvun alun ja äänielokuvan. Tekniset uudistukset vahvistivat värielokuvan lopullisen markkinavoiton, laajakangas ja monikanavainen äänentoisto yleistyivät. Tekijäpuolella vanhat mestarit alkoivat lopullisesti siirtyä syrjään uusien taitureiden tieltä ja moni perinteinen, kenties jo loppuun kaluttukin lajityyppi sai uutta nostetta osakseen: villin lännen nostalgiaa ravisteltiin useammallakin taholla, kauhuelokuva murtautui perinteisistä hirviögallerioistaan ja toimintatrillereistä tuli aiempaa realistisempia ja raaempia.

Myös tieteiselokuva oli maannut mustassa aukossaan jo jonkin aikaa. Edellisellä vuosikymmenellä lajityyppi oli elänyt monin paikoin villiksikin äitynyttä kukoistuskautta, mutta kuten niin useasti elokuvan historiassa on käynyt, genre oli ammennettu muutamassa vuodessa jokseenkin tyhjiin. Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen välinen taistelu avaruuden herruudesta oli vuosikymmenen puheenaihe, mutta tieteiselokuva alkoi olla jo hieman vanhanaikainen käsite siinä vaiheessa, kun Yhdysvalloista Englantiin muuttanut Stanley Kubrick alkoi suunnitella maanmiehensä Arthur C. Clarken kanssa yhteisen avaruuselokuvan tekoa. Lähdeaineistoksi valittiin jälkimmäisen vanha tieteisnovelli The Sentinel (1949). Lopputuloksen jälkeen tieteiselokuva ei ollut enää entisellään.

Vuonna 1968 valmistunut 2001: Avaruusseikkailu (2001: A Space Odyssey) on pitkällä aikajanalla liikkuva elokuva. Sen ensimmäiset tapahtumat sijoittuvat jonnekin esihistorialliselle aikakaudelle, miljoonien vuosien takaiseen aikaan, jolloin planeettamme oli auringon paahtamaa, apinoiden hallitsemaa autiomaata. Muinaisista ajoista siirrytään elokuvahistorian kuuluisimpiin leikkauksiin lukeutuvan kohtauksen avulla 2000-luvun vaihteeseen ja lopulta kauas äärettömyyteen. Mitään valmiiksi pureskeltua juonta elokuvassa ei ole, vaan se on ajatuksia herättävä läpileikkaus ihmiskunnan historiasta, jonka kaikkia näkemiämme aikakausia yhdistää yksi ja sama symbolinen esine: musta monoliitti.

Siinä missä tieteiselokuvat olivat tuohon saakka olleet melkein poikkeuksetta halpatuotantoja, jossa itse avaruutta nähtiin korkeintaan yöllisten pikkukaupunkien tähtitaivaalla, oli 2001: Avaruusseikkailu jo lähtökohdiltaankin poikkeus. Sen suunnittelu aloitettiin jo viisi vuotta aiemmin ja suurin osa elokuvan kymmenen miljoonan dollarin budjetista käytettiin elokuvan trikkiotoksiin. Kubrick ja Clarke unohtivat muullakin tapaa lajityypin entiset rasitteet: elokuvassa ei esiinny ainoatakaan avaruusoliota, saati vauhdikkaita rakettiajoja, robottitaisteluja tai muuta vastaavaa. Elokuvan keskeisinä hahmoina toimivatkin vain muutama astronautti sekä kaikkien aikojen elokuvatietokone HAL 9000, elokuvan mielenkiintoisin ja persoonallisin luomus.

2001: Avaruusseikkailu on Kubrickin filmografian vaikeimmin lähestyttävä ja ristiriitaisimman vastaanoton saanut teos. Jo pelkästään sen verkkainen etenemistahti saattaa osoittautua sietämättömäksi monille katsojista – enkä tarkoita tässä ainoastaan George Lucasin visioihin rakastuneita valomiekkailijoita – jonka lisäksi elokuvan symboliikka ja tarinan auki jätetyt kysymykset aiheuttanevat hylkimisreaktioita. Mutta olipa kerrontatavasta mitä mieltä tahansa, ei elokuvan ulkoisia avuja voi kiistää kukaan. 2001: Avaruusseikkailu on audiovisuaalista häikäisevyyttä alusta loppuun. Avaruuden äänettömyyttä, äärettömyyttä ja majesteettisen kylmäävää kauneutta ei ole missään muussa elokuvassa esitetty yhtä mieleenpainuvasti. Kubrickin ideoima ääniraita on niin ikään mestarillinen.

2001: Avaruusseikkailu on tieteiselokuvan suuri yksinäinen ja paljon muutakin kuin lumoava avaruusbaletti. Se on painajaiskuva ihmisen pohjattomasta mieltymyksestä teknologiaan: mitä enemmän koneet tekevät puolestamme, sen parempi. Mutta mitä jää jäljelle? Teknologia paitsi palvelee turhamaisuutta, syö myös lopulta henkilöiden persoonallisuuden, puhumattakaan vaistoista, elämän perusedellytyksistä. Ihminen on menettänyt inhimillisyytensä teknologian kehittymisen mukana, eikä toivetta paremmasta taida olla.

2001: A SPACE ODYSSEY, 1968 Englanti
Tuotanto: Metro-Goldwyn-Mayer Tuottajat: Stanley Kubrick, Victor Lyndon Ohjaus: Stanley Kubrick Käsikirjoitus: Stanley Kubrick, Arthur C. Clarke (jälkimmäisen novellista The Sentinel, 1949) Kuvaus: Geoffrey Unsworth, John Alcott Lavastus: John Hoesli Leikkaus: Ray Lovejoy Musiikki: Richard Strauss, Johann Strauss, Aram Hatšaturjan, György Ligeti Puvustus: Hardy Amiens Tehosteet: Stanley Kubrick, Wally Veevers, Douglas Trumbull, Con Pederson, Tom Howard Tieteellinen neuvonantaja: Frederick Ordway III Äänitys: Winston Ryder
Näyttelijät: Keir Dullea (David Bowman), Garry Lockwood (Frank Poole), William Sylvester (tri Heywood Floyd), Daniel Richter (kuunkatsoja), Douglas Rain (HAL 9000:n ääni), Leonard Rossiter (Smyslov), Margaret Tyzack (Elena), Robert Beatty (Halvorsen), Sean Sullivan (Michaels), Frank Miller (tarkkailija)

Katsotut elokuvat: marraskuu 2014

Nacho Vigalondo: Open Windows
Elijah Wood on ihastukselleen (Sasha Grey) fanisivut luonut tietokonenörtti, joka tempaistaan mukaan raakaan leikkiin, joka voi päättyä kaikkien osallistujien kuolemaan. Hitchcockin Takaikkunaa (1954) lähtökohdiltaan muistuttava trilleri hajoaa lopussa turhan sirpaleiseksi, mutta on sitä ennen osoittanut selkeästi, mitä kaikkea kammottavaa virtuaalinykyisyydessä voikaan tapahtua.

Adrián García Bogliano: Late Phases
Iäkäs ja sokeutunut Vietnamin veteraani muuttaa vanhusyhteisöön. Ei aikaakaan, kun salaperäinen peto hyökkää hänen naapurinsa kimppuun ja surmaa tämän, miehen pelastaa vain hänen koiransa. Kuultuaan, että hyökkäyksiä tapahtuu tasaisesti jokaisen täydenkuun aikaan, hän ymmärtää mistä on kyse. Napakka ihmissusijännäri palauttaa uskon genren teoksiin, sillä onhan tämä monta kertaa toimivampi teos kuin vaikkapa paljon kehuttu Dog Soldiers (2002). Nick Damici on roolissaan kertakaikkisen mainio.

Jim Mickle: Cold in July
Kun mies ampuu kotiinsa saapuneen tunkeilijan hengiltä, hän tuskin osaa aavistaa, millaiseen väkivallan kierteeseen hän tempautuu. Michael C. Hall, Don Johnson ja Sam Shepard puhdistavat lähitienoot rikollisista, mutta se vaatii jokaiselta heistä paljon enemmän kuin mitä he ovat alun perin olleet valmiit antamaan. Hieno toimintatrilleri, jonka soisi tulevan laajempaankin jakeluun.

Rowland V. Lee: The Sea Lion
Vanha ja katkeroitunut merikarhu on menettänyt vaimonsa toisen miehen matkaan lähes kaksikymmentä vuotta sitten, mutta törmää sattumalta tämän tyttäreen noutaessaan juomavettä asumattomaksi luulemaltaan saarelta. Epäuskottavan tarinan voisi vielä jotenkin hyväksyä, jos toteutus olisi eloisampi, mutta ei tästä ole sen enempää seikkailuelokuvaksi kuin kunnon draamaksikaan.

Reginald Barker: The Wrath of the Gods
Vaatimaton rakkauselokuva sovittaa yhteen uskontoa, eksotiikkaa sekä ajankohtaisen luonnonmullistuksen, Sakurajima-tulivuoren purkauksen. Loppuhuipentumaa on pohjustettu japanilaisneidon perheeseen liitetyllä kirouksella, jonka mukaan tyttären mahdollinen naimisiinmeno suututtaa jumalat ja herättää uinuvan tulivuoren henkiin. Pienoismallit näyttävät nykykatsojasta varsin kömpelöiltä, eikä luonnonkatastrofin voimasta ole enää jäljellä kuin rippeet.

Alfred Hitchcock: Mutta… kuka murhasi Harryn? (The Trouble with Harry)
Upeissa maisemissa liikkuva ja yltäkylläisissä väreissä kylpevä mysteerikomedia, jossa selvitetään, kuka murhasi metsästä löytyneen miehen. En saanut missään vaiheessa otetta sen enempää mysteeristä kuin komediastakaan, vaikka kieltämättä meno oli paikoin varsin kiinnostavaa. Ensimmäisen katselukerran myötä olen valmis sijoittamaan tämän Hitchcockin heikoimpaan kolmannekseen, ehkä uusintakatselu joskus tulevaisuudessa antaa enemmän?

Luchino Visconti: Maa järisee (La terra trema)
Italialaisen suurohjaajan väkevä kuvaus kalastajien elämästä Sisiliassa. Uusi aika koittaa ja ahneet bisnesmiehet alkavat hallita kalastajien työtä ja kaupankäyntiä. Voiko rahan mahtia vastustaa vai houkutteleeko se lopulta rehdimmänkin miehen palvelijakseen? Yksinkertainen, karu kaunistelematon, voimakas, tunnerikas, dramaattinen.

Dimitri Buchowetzki: Danton
Suosittu ja varsin näyttävä draama Ranskan vallankumouksesta, jolloin hallitsijaperheen eliminoineet tahot alkoivat juonitella toisiaan vastaan.  Vaikka elokuva nostaakin esille tuttuja seikkoja vallan turmelevasta vaikutuksesta kansan johdattelemisen helppouteen ja sen moraalin löyhyyteen, olisi tässä ollut ainesta parempaan. On silti aina mukavaa nähdä Janningsin ja Kraussin kaltaiset mestarit samassa elokuvassa, olkoonkin, että molemmat näyttelevät häpeällisen vahvasti maneereihinsa tukeutuen.

Robert Wiene: Tohtori Caligarin kabinetti (Das Cabinet des Dr. Caligari)
Persoonallisesti toteutettu kertomus pikkukaupunkia terrorisoivasta murhaajasta. Käsikirjoittajien pasifistinen tarina muutettiin kehyskertomuksen myötä mielipuolen houreeksi, jossa kukaan eikä mikään ole lopulta sitä miltä näyttää. Elokuvan kekseliäistä lavasteista vastanneet Hermann Warm, Walter Röhrig sekä Walter Reimann kohosivat tämän elokuvan myötä suuren yleisön tietoisuuteen ja rikastuttivat saksalaista elokuvaa useissa merkittävissä tuotannoissa. Werner Krauss tulkitsee mielipuolisen oloista Caligaria unohtumattomasti, varjoissa liikkuva kuoleman enkeli Cesare on puolestaan Conrad Veidtin suurimpia rooleja.

Emory Johnson: The Last Edition
Hollannista jokunen vuosi sitten löytynyt, vuosikymmeniä kadoksissa ollut melodraama kertoo syöksykierteeseen ajautuneesta lehtitalosta, San Francisco Chroniclesta, joka tekee kaikkensa päästäkseen takaisin jaloilleen. Se julistaa sodan kaupungin kuuluisimmalle alkoholin salakauppiaalle, joka puolestaan houkuttelee ansaan lehtitalon iäkkään työntekijän pojan ja aiheuttaa näin skandaalin. Lehtipainojaksot ovat sekavahkon ja kaikin puolin vaatimattoman elokuvan parasta antia.

Gunnar Sommerfeldt: Markens grøde
Nobel-voittaja Knut Hamsunin romaaniin perustuva, laajalle aikajanalle sijoittuva uudisraivaajadraama kertoo tarkan, joskin hieman tylsän tarinan Isakista ja Ingeristä, korpimetsän keskelle paratiisinsa rakentavasta avioparista. Karut Pohjolan havumetsät ovat näiden henkilöiden sielunmaisemaa, yhteys luontoon ja sen antimiin ehyt ja kunnioittava. Sisällöltään Markens grøde on skandinaavisen liioittelematon, joka olisi kuitenkin kaivannut tarinaansa hieman enemmän draamallisia koukkuja, nyt vuosien aikaiset tapahtumat tapaavat mennä luetteloinniksi.

Teuvo Puro & Jussi Snellman: Anna-Liisa
Suuri suomalainen mykkäelokuva, Minna Canthin viimeiseen näytelmään perustuva Anna-Liisa kertoo maalaistalon vanhemmasta tyttärestä, joka on tehnyt vuosia aiemmin lapsenmurhan ja onnistunut salaamaan sen. Lapsen isä on lähtenyt tapauksen seurauksena maailmalle ja Anna-Liisa on luullut, että mies on unohtanut hänet. Ei ole, sillä nyt hän on palannut viemään naisen vihille – mikäli tämä ei suostu, salaisuuksien uhataan tulevan julki. Hieno kuvaus naisen vaikeasta asemasta miesten hallitsemassa yhteisössä.

Mario Bava: I tre volti della paura (engl. Black Sabbath)
Bavan kauhuklassikko, joka kaatuu samaan kuin monet muutkin italialaiset virkaveljensä eli kömpelyyteen. Visuaalisesti tämä on oikein hieno, mutta näytteleminen ja dubbaus ovat vähemmän onnistuneita.

Jacques Feyder: Maailman murjoma (Crainquebille)
Feyderin ensimmäinen mestariteos kertoo iäkkäästä vihannesmyyjästä, jonka yli-innokas komisario heittää putkaan. Vanhuksen vapauduttua hänen asiakkaansa hylkäävät hänet ja mies uhkaa vajota pohjalle. Lopussa hän on valmis heittäytymään Seineen, kunnes yllättävä taho ojentaa hänelle auttavan kätensä.  D. W. Griffith ihaili elokuvan dokumentaarista toteutusta : ”Olen nähnyt elokuvan, joka minulle symboloi sanan täydessä merkityksessä Pariisia”.  Maurice de Féraudy on mahtava pääosassa, eikä moittimista ole ensimmäistä kertaa valkokankaalla esiintyvässä kymmenvuotiaassa Jean Forestissakaan.

Jean Epstein: Six et demi, onze
Erikoinen melodraama, jossa itsemurhan tehneen Jeanin isoveli Jerôme rakastuu tietämättään samaan naiseen kuin veljensä. Nuorukaisen kohtalon selvittävä kohtaus on sähköinen ja sopisi mihin tahansa rikoselokuvaan. Toinen mieleenpainuva hetki koetaan Jeanin kuollessa, kun hänen muotokuvansa putoaa Jerômen kodin seinältä. Jerômea esittävä Edmond van Daële muistettaneen parhaiten Abel Gancen Napoleonin (1927) Robespierrenä.

Boris Barnet: Tyttö ja hatturasia (Devuška s korobkoi)
Neuvostoliittolaisen elokuvan tuntemattomampiin tekijöihin lukeutuvan Barnetin ensimmäinen itsenäinen ohjaustyö perustuu Räätäli Toržokista (1926) -elokuvan käsikirjoittajana toimineen Valentin Turkinin tekstiin. Siinä Moskovan lähistöllä isoisänsä kanssa asusteleva nuori nainen tutustuu kodittomaan opiskelijaan, jonka on lähestulkoon mahdotonta saada majapaikkaa asuntopulasta kärsivästä pääkaupungista. Tällöin tyttö tarjoaa nuorukaiselle kulissiliittoa, jonka avulla tämä pystyy saamaan katon päänsä päälle. Mukava, länsimaista tyyliä jäljittelevä romanttinen komedia teki naispääosaa esittävästä Anna Stenistä tähden.

Yasujiro Ozu: Kaze no naka no mendori (engl. A Hen in the Wind)
Vaikuttava elokuva kertoo köyhästä naisesta, jonka on suostuttava yhden yön partneriksi voidakseen maksaa poikansa sairaalalaskun. Jotta tässä ei olisi riittämiin häpeämistä, naisen sodassa kadonnut aviomies palaa pian tämän jälkeen kotiin, eikä nainen voi olla paljastamatta tapahtunutta. Toteutus on taattua Ozua, mutta lyhyen kestonsa vuoksi tarina on tiiviimpi. Vuoropuheluita on vähän ja nekin lyhyitä. Kinuyo Tanaka näyttelee pääosan erinomaisesti ja Chishu Ryu lausuu elokuvan ytimekkäimmät repliikit. Ainoa moittimisen aihe on halvahkon oloinen loppu, vaikka siinäkin on tehoa vaikka kuinka.

Rasmus Breistein: Mustalais-Anna (Fante-Anne)
Ensimmäinen kirjallisen aiheen pohjalta tehty norjalainen elokuva (Kristofer Janssonin romaani ilmestyi 1879). Loistavasti kotimaassaan menestynyt Mustalais-Anna on yksi norjalaisen elokuvan kulmakivistä, mutta ei ole kestänyt aikaa aivan parhaalla mahdollisella tavalla. Romanitytön ja kylän rikkaimman poikamiehen tuhoon tuomittu rakkaussuhde jää hieman kuivahkoksi, mutta vastaavasti tarinan puitteet ovat ensiluokkaiset.

Robert Siodmak: Tappajat (Killers)
Ernest Hemingwayn novelliin perustuva tyylikäs, erityisen vaikuttavan avausjakson sisältävä film noir, jonka päätähtinä esiintyvät Burt Lancaster ja Ava Gardner. Tappajiin sopii sama toteamus kuin yllä olevaan Hitchcockiin, en saanut missään vaiheessa kunnon otetta sen enempää tarinaan kuin hahmoihinkaan ja lopputulos jäi näin vaatimattomaksi. Uusintakatselun paikka, ehdottomasti.

George Dewhurst: Irish Destiny
Vaatimaton isänmaallisen irlantilaismiehen elämästä kertova vapaussotadraama, johon on liitetty myös autenttista kuvamateriaalia tapahtumista. Ydintarina seisoo hatarilla jaloilla, eivätkä tekijät saa siitä juuri mitään irti. Myös toteutus on vanhanaikaista, joskin muutamat käsin väritetyt yksityiskohdat tuovat piristystä kuvastoon. Panssarilaiva Potemkinin (1925) kuuluisa loppukuva punalippuineen on saattanut toimia esimerkkinä Irish Destinyn loppuhuipentumalle, jossa väritetty Irlannin lippu piirtyy sinitaivasta vasten. Yli 60 vuotta kateissa ollut elokuva löytyi Library of Congressin kokoelmista ja on sittemmin saatettu yleiseen myyntiinkin.

David Lean: Arabian Lawrence (Lawrence of Arabia)
Yksi kaikkien aikojen spektaakkeleista esitettiin Bio Rexissä 70mm kopiona. Kertomus brittiupseeri T. E. Lawrencen toimista Arabian niemimaalla ensimmäisen maailmansodan aikana ei ole koskaan ollut yhtä vaikuttava kuin nyt. Blu-ray -julkaisu on luonnollisestikin puhtaampi ja naarmuttomampi, mutta tässä versiossa oli mukana myös ajan patinaa.