Katsotut elokuvat: toukokuu 2015

Lev Kulešov: Lain mukaan (Po zakonu)
Viisihenkinen kullankaivajaryhmä löytää rikkaan kultaesiintymän Yukonin autiomaasta. Pitkän talven aikana kateus ja ahneus ottavat yhdessä ryhmän jäsenistä vallan ja hän murhaa kaksi ystäväänsä. Klaustrofobinen, tunnelmaltaan painostava ja lohduton elokuva.

Aleksandr Sokurov: Venäjän arkki (Russki kovtsheg)
Paljon kehuttu ja taiteellinen, yhdellä otolla kuvattu matka halki Venäjän vuosisatojen. Ei napannut ensimmäisellä katselukerralla yhtään, liekö toista tuleekaan?

Carl Th. Dreyer: Lehtiä paholaisen kirjasta (Blade af Satans Bog)
Kunnianhimoinen, paholaisen työtä ihmisten parissa neljällä ajanjaksolla tarkkaileva teos on saanut innoituksensa D. W. Griffithin Suvaitsemattomuudesta (1916), mutta ei ole tämän veroinen. Kaksi keskimmäistä jaksoa ovat spektaakkelimaisuudessaan ihastuttavia, mutta Jeesus-jakso turhankin tuttua kuvaelmaa ihmisen pojan viimeisistä hetkistä. Viimeinen, Suomen sisällissotaan sijoittuva tarina on kaikin puolin elokuvan parasta antia.

Urban Gad: Engelein
Erikoinen, tutustumisen arvoinen Asta Nielsen -elokuva, jossa tähti esittää nuorta tyttöä tarkoituksenaan huijata rikkaalta sukulaiselta rahaa - kun naamiot on riisuttu, voi vaikka pistää tupakaksi ja heittäytyä sängylle tai karata rakastettunsa syliin.

Sergei Eisenstein: Vanhaa ja uutta (Staroje i novoje)
Köyhän talonpoikaisnaisen kautta maaseudun murrosprosessia kuvaava elokuva on suurella ammattitaidolla tehty ja sisältää muutamia suorastaan järisyttävän tyylikkäitä kuvia. Se ei ole kuitenkaan samalla tavalla sielukas ja humaani teos kuin ohjaajan aiemmat elokuvat, sillä Eisenstein jättäytyy maaseutukuvauksessaan kauemmas katsojasta kuin vaikkapa luonnonlyriikkaan ja maanviljelijöiden vanhoihin tapoihin tukeutuva Dovženko teoksessaan Maa (1930). Sen vuoksi elokuvan henkilöiden ja katsojan välille ei pääse syntymään yhteyttä ja lopputulos on näyttävyydestään huolimatta viileän etäinen – muutamat humoristiset jaksot eivät tätä asiaa pysty parantamaan.

Joel Coen & Ethan Coen: Inside Llewyn Davis
Persoonallinen ja pienimuotoinen, vaimoa lainatakseni “Wim Wendersmäinen” elokuva new yorkilaisesta kapakkamuusikosta, joka yrittää saada elämänsä palasia järjestykseen ja päästä taas menestykseen kiinni. En yleensä pidä Coenin veljesten elokuvista (pl. Fargo, 1996), mutta tämä oli ihastuttava.

Heinz Schall: Das Eskimobaby (The Eskimo Baby)
Asta Nielsenin vuonna 1916 tuottama, mutta vasta kaksi vuotta myöhemmin ensi-iltansa saanut Das Eskimobaby on hyvin ristiriitaisen jälkimaun jättävä kokonaisuus. Toisaalta se on hauska, ihmisten epäluuloilla leikkivä kuvaus eksoottisesta henkilöstä täysin vieraassa ympäristössä, toisaalta se on räikeitä stereotypioita viljelevä elokuva, joka esittelee eskimonaisen seksuaalisesti aktiivisena villi-ihmisenä, isokokoisena lapsena, joka haistelee ja maistelee kaikkea eteen tulevaa.

Mihail Kalatozov: Kurjet lentävät (Letjat zhuravli)
Toisen maailmansodan pyörteisiin sijoittuva neuvostoklassikko kertoo nuorista rakastavaisista, jotka sota erottaa pysyvästi toisistaan. Syystäkin tätä elokuvaa kehutaan kaikkialla, (elokuvallista) yleissivistystä.

Juri Željabužki: Mosselpromin tupakkatyttö (Papirosnitsa ot Mosselproma)
NEP-ajan komedioita ja arkikuvauksia ennakoiva kertomus nuoresta tupakkamyyjästä, jolla on kolme ihailijaa: hömelö virkamies, amerikkalainen miljonääri sekä elokuvaaja. Hivenen persoonaton, mutta silti katsomisen arvoinen. Pääroolin tulkitseva Julia Solntseva ihastuttaa luonnollisuudellaan ja raikkaudellaan, suureksi komediatähdeksi Jakov Protazanovin elokuvien myötä kohoava Igor Iljinski antaa puolestaan jo viitteitä taidoistaan.

Sergio Leone: Suuri gangsterisota (Once Upon a Time in America)
Suuri amerikkalainen gangsterieepos on kuin suurta elokuvaoopperaa. Neljän kaveruksen elämästä kertova Suuri gangsterisota ei pihistele sen enempää tuotannossaan kuin tarinassakaan, vaan kasvaa vakuuttavaksi kuvaukseksi ystävyyden katoamisesta ja mahdollisuuksien menettämisestä.

Otto Rippert: Mustasurma Florenzissa (Die Pest in Florenz)
Vatikaanin hallitsema, iloton Firenze muuttuu kauniin kurtisaanin saapumisen myötä todelliseksi Sodomaksi ja Gomorraksi, jonne saapuu lopulta rutto laittamaan syntisten rivit järjestykseen. Vahvasti uskonnollinen ja naisvihamielinenkin elokuva ei huku massiivisiin ja näyttäviin puitteisiinsa, vaan tarina kulkee juohevasti loppuun asti. Käsikirjoitus on Fritz Langin käsialaa.

Holger-Madsen: Avaruuslaiva (Himmelskibet)
Hölmö tanskalaismykkis, jossa ryhmä tiedemiehiä matkustaa ilmalaivalla Marsiin ja oppii siellä rauhaa ja rakkautta korostavan elämäntavan. Ihmisen tuhoamisvimmaa ja sotaisuutta kritisoiva, rauhan ja rakkauden perään haikaileva Avaruuslaiva hukkaa kunnioitettavan ja ajattoman sanomansa naiivin toteutuksen alle. Mahtipontinen melodramaattisuus alleviivaa sanomaa liiaksi ja kömpelö toteutus saa elokuvan tuntumaan ikäistään vanhemmalta.

P. T. Anderson: Mestari (The Master)
Sodassa pahoin mieleltään häiriintynyt amerikkalaissotilas (Joaquin Phoenix) seuraa Philip Seymour Hoffmanin esittämää lahkonjohtajaa kuin uskollinen koira, mutta ymmärtää lopuksi murtaa henkisen riippuvuuden kahleet ja alkaa elää omaa elämäänsä. Ei Andersonin edellisen elokuvan There Will Be Blood (2007) kaltainen mestariteos, mutta silti jotenkin kiehtova: vaikka sanoin toisen katselukerran jälkeen, ettei tätä tarvinne enää nähdä, silti tekee mieli katsoa se uudelleen.

Kenji Mizoguchi: Punaisten lyhtyjen katu (Akasen chitai)
Miehellä ja perheellä on kunniansa, mutta naisella ei juuri mitään - ainakaan mikäli tämä sattuu olemaan köyhä ja kouluttautumaton. Vahvasti yhteiskuntakriittinen kertomus Dreamland-ilotalossa työskentelevistä prostituoiduista on kaunistelematon, jokaisen naisen tarina puolestaan kiinnostava ja tarkkaan muotoiltu. Mizoguchin viimeinen elokuva ja samalla yksi hänen suurista teoksistaan.

Kenji Mizoguchi: Häväisty nainen (Uwasa no onna)
Hieno, vahva draama, jossa iäkkään bordellinemännän tytär on menettänyt miesystävänsä äitinsä ammatin vuoksi ja ylenkatsoo nyt häntä ja hänen alaisiaan. Tytön asenteet muuttuvat vähitellen suopeammiksi ja samalla hän kiinnostuu myös äitinsä rakastajattaresta, nuoresta tohtorista. Äidin ja tyttären etäiset välit ja arvomaailman erilaisuus on luotu hyvin, niin myös tyttären muutos ylenkatsojasta ymmärtäjäksi. Loppuratkaisu on looginen ja tyylikäs, vaikka sen sulattelemiseen meni hetki aikaa. Kinuyo Tanaka on loistava kuten aina.

Steve McQueen: 12 Years a Slave
Tositapahtumiin perustuva kertomus vapaana miehenä New Yorkissa asuvasta Solomon Northupista, joka huumataan, vangitaan ja viedään etelän orjamarkkinoille. Tästä alkaa Northupin vuosia kestävä painajainen. Todella vaikuttavan näköinen ja erittäin hyvin näytelty draama, joka alkaa ennen pitkää lyödä orjuusmoukarilla vähän liiankin painokkaasti. Hahmot ovat turhankin mustavalkoisia ja lisäksi olen edelleen sitä mieltä, ettei kaikkea aina tarvitse näyttää, hyvä ohjaaja saa tehot irti muutenkin.

Nino Oxilia: Sangue bleu (engl. The Princess of Monte Cabello)
Täysiverinen, tyylitietoinen ja hurja melodraama, jossa mies hylkää vaimonsa ja lapsensa. Vaimo ei jää tilannetta kuitenkaan suremaan, mutta miehen rakastajatar päättää tehdä naisen elämästä helvettiä. Lavastus on ilmavaa ja puvustus näyttävää, muutamissa valaisuratkaisuissa tavoitellaan rohkeasti taiteellisempaa ilmaisua. Eroottisessa tanssikohtauksessa on selkeästi nähtävissä Asta Nielsenin esikoiselokuvan Kuilu (1910) vaikutus. Kokonaisuus välttyy ylilyönneiltä, Nino Oxilian ohjaus on varmaotteista ja Francesca Bertini tekee yhden uransa parhaista roolisuorituksista.

Sun Yu: Ye meigui (engl. Wild Rose)
Murnaun, Borzagen ja Griffithin tyylinen kiinalainen melodraama, jossa menestyvä taidemaalari ja köyhä tyttö rakastuvat. Mukaan sekoitetaan joukkoon myös hyppysellinen Mary Pickfordia, slapstick-komiikkaa ja patriotismia. Loppukuva on vaikuttava.

Oleg Frelikh: Prostitutka (engl. Prostitute)
Kuvaus 1920-luvun prostituutiosta Pietarissa. Kunnianhimoinen, mutta puolenvälin jälkeen pahoin hyytyvä neuvostoharvinaisuus.

Gillo Pontercovo: Taistelu Algeriasta (La battaglia di Algeri)
Vakava ja vaikuttava kuvaus ranskalaisten yrityksistä pitää vanhaa siirtomaataan pihdeissä 1950-1960-luvuilla. Kuvaus on korutonta ja molempien osapuolien teot kaunistelemattomia. Ei turhia romanssijuonia puoleen tai toiseen vaan pelkkää asiaa. Suosittelen.

Ninotchka

"Garbo nauraa!"

Tämä yksinkertainen ja naseva mainoslause oli huomiota herättävä syksyllä 1939, esiintyisihän M-G-M:n johtava draamakuningatar Greta Garbo ensimmäistä kertaa urallaan komediassa. Lajityypin muutos oli tähdelle itselleen melkoinen riski: Garbo tiesi, että mikäli elokuva ei menestyisi odotetulla tavalla, saattaisi se hyvinkin merkitä hänen Hollywood-uransa loppua. Hän päätti kuitenkin koettaa onneaan, sillä Ninotchkan (1939) myötä hän sai ensimmäistä kertaa mahdollisuuden työskennellä ihailemansa ohjaajan, Ernst Lubitschin kanssa. Garbon uusi aluevaltaus onnistui, sillä varsin mairittelevien arvostelujen lisäksi hän sai myös neljännen Oscar-ehdokkuutensa – palkinto tosin meni Vivian Leighille.

Ninotchkan tarina sijoittuu Pariisiin, jonne saapuu kolme neuvostoliittolaista agenttia. Heidän tarkoituksenaan on myydä valtion omistukseen siirretyt suurherttuatar Swanan korut. Kolmikon aikeet kiirivät kuitenkin herttuattaren rakastajattaren, kreivi Leon d'Algoutin tietoisuuteen. Kreivi sotkeutuu kaupankäyntiin ja onnistuukin mutkistamaan ja viivyttämään sitä. Kun agenttien Pariisin matka näyttää vievän suunniteltua enemmän aikaa, saapuu paikalle Garbon esittämä komissaari Ninotchka, jonka tarkoituksena on ottaa kaupankäynti haltuunsa. Matka Pariisiin on komissaarille melkoinen kulttuurishokki, sillä kommunistisella aatemaailmalla kyllästetty Ninotchka on ensi alkuun tyrmistynyt ranskalaisten vapaista ja ennakkoluulottomista tavoista ja arvoista. Mutta kun hän tietämättään ihastuu kreivi d'Algoutiin, kaupankäynnin vastapeluriinsa, alkaa hänkin nähdä vapaamielisemmän maailman edut.

Siinä missä Chaplin otti vitsiensä kohteeksi Hitlerin ja Kolmannen valtakunnan ylevät aatteet ja suunnitelmat, suuntaa Ninotchka piikittelynsä kohti Stalinin hallitsemaa Neuvostoliittoa – maa hermostuikin elokuvasta niin, että asetti Ninotchkan boikottiin välittömästi sen valmistuttua. Tämä ei yllätä, sillä käsikirjoitusryhmän – johon lukeutui myös Billy Wilder – avoimet, kommunismia ivailevat repliikit ovat varmasti olleet tuohon aikaan erittäin rohkeita. Muutenkin Ninotchka esittää neuvostoliittolaiset hieman vähemmän mairittelevalla tavalla: he ovat yksinkertaisia, viinalle, ruoalle ja naisille persoja juntteja, jotka ovat suuressa maailmassa täysin eksyksissä (agentit) tai tunteettomia, tieteeseen jopa flirtissä nojautuvia kivikasvoja (Ninotchka). Piikittely saattaa paikoin tuntua hieman mauttomalta tai liioittelevalta, mutta varsin hauskoja sutkauksia roolihahmot Neuvostoliitosta ja sen tilasta laukovat:

- "Joukko-oikeudenkäynnit ovat menestys. Venäläisiä on nyt vähemmän, mutta he ovat parempia." 
- "Viisivuotissuunnitelmanne on kiehtonut minua viimeiset viisitoista vuotta." 
- "Ruoskat olivat kasakoille huono valinta, ruoskien sijaan olisi pitänyt käyttää revolvereita."

Elokuvan poliittinen viesti koettiin niin voimakkaaksi, että Yhdysvallat lähetti elokuvan jopa myöhemmin Italiaan, jossa kommunismi alkoi 1940-luvun lopulla nostaa hälyttävästi päätään. Suomessa elokuvasensuuri kielsi elokuvan vuosien soutamisen ja huopaamisen jälkeen poliittisesti arveluttavana vuonna 1945 ja sensuurilistalla se säilyi aina vuoteen 1981 saakka.

Lubitsch ohjaa näyttelijöitä hyvin ja Garbo tekee roolissaan yhden parhaista, ellei jopa parhaimman suorituksensa todistaen samalla osaavansa olla myös taidokas komedienne. Varsinkin yhteinen samppanjailta kreivin kanssa on komiikassaan erittäin onnistunut. Hänen vastanäyttelijäkseen kaavailtiin sekä screwball-komedian mestaria Cary Grantia että Spencer Tracya, jotka olisivatkin olleet todennäköisesti hivenen parempia kuin mitä roolin saanut Melvyn Douglas. Naistenhurmurina hän on aivan kelvollinen, mutta komiikkapuoli ei onnistu aivan Garbon, saati suurherttuatarta esittävän Ina Clairen lailla. Bela Lugosi tekee lyhyen esiintymisen komissaari Razininina, Murnaun Nosferatussa (1922) mielipuolista kiinteistönvälittäjää Knockia esittänyt Alexander Granach on puolestaan yksi venäläisagenteista.

Hyvistä arvosteluista huolimatta Ninotchka ei menestynyt lippuluukuilla odotetunlaisesti. Tämä oli omiaan vaikuttamaan Garbon päätökseen vetäytyä elokuvamaailmasta. Hän teki enää yhden elokuvan, George Cukorin ohjaaman Kaksoset (Two-Faced Woman, 1941) ennen siirtymistään syrjään valkokankailta – tähdelle ominaiseen tapaan täysin yllättäen ja ennalta varoittamatta. Greta Garbo oli tuolloin vasta kolmenkymmenenkuuden, mutta elokuvien maailmaan hän ei palannut enää koskaan.

NINOTCHKA, 1939 Yhdysvallat
Tuotanto: Metro-Goldwyn-Mayer Tuottaja: Ernst Lubitsch Ohjaus: Ernst Lubitsch Käsikirjoitus: Charles Brackett, Billy Wilder, Walter Reich Kuvaus: William Daniels Lavastus: Cedric Gibbons Leikkaus: Gene Ruggiero Maskeeraus: Jack Dawn, Sydney Guilaroff, Beth Langston Puvustus: Adrian Musiikki: Werner R. Heymann
Näyttelijät: Greta Garbo (Ninotchka), Melvyn Douglas (kreivi Leon d’Algout), Ina Claire (herttuatar Swana), Sig Rumann (Ivanoff), Felix Bressart (Buljanoff), Alexander Granach (Kopalski), Bela Lugosi (komissaari Razinin), Gregory Gaye (kreivi Rakonin)

Arvostelu on julkaistu alun perin DVDPlazalla 5.1.2007.

Katsotut elokuvat: huhtikuu 2015

Georgi Tasin: Yökuski (Nichnyi viznyk)
Neuvostoliittolaisen mykkäelokuvan suuria tuntemattomia teoksia – propagandastaan huolimatta. Kolmekymmentä vuotta pyyteettä ja uskollisesti ajurina palvelleen ajurin bolshevikkitytär teloitetaan ilman oikeudenkäyntiä, jolloin vanhuksen silmät aukeavat ja hän alkaa ymmärtää poliisin ja hallituksen toimivan täysin mielivaltaisesti sitä kritisoivia kohtaan.

Jean Renoir: Virta (Partie de campagne)
Renoirin paras elokuva ja yksi parhaista koskaan tehdyistä elokuvista ylipäätään. Romanttinen kertomus päivästä maaseudulla on samalla myös tarina menettämisestä ja siitä, kuinka ratkaisumme ja valintamme vaikuttavat paitsi omaan, myös muiden elämään.

August Blom: Maailmanloppu (Verdens undergang)
Viileän analyyttisesti aihettaan käsittelevä teos on kuin mykkäversio Lars von Trierin Melancholiasta (2013). Meteori iskee maahan ja uhkaa tuhota pohjoisen Euroopan: kuka selviää ja kuka jää henkiin? Taitavasti tehty katastrofielokuva.

Dome Karukoski: Mielensäpahoittaja
Tuomas Kyrön luoma suosikkihahmo loukkaantuu kotitilallaan ja joutuu Helsinkiin tutkimuksiin. Sitä ennen hänen on asuttava tovi poikansa vaimon seurassa heidän modernissa kodissaan ja sopeuduttava heidän elintapoihinsa, mistä ei tietenkään hyvää seuraa. Elokuvan ongelma on juhavuorismainen hauskuuden etsintä, jossa jokaisesta kohtauksesta yritetään tehdä nokkela ja näppärä - joku totesikin DVDPlazalla, että ”mielensäpahoittajan uusavuttomuutta alleviivattiin niin paljon, että se vaikutti jo vajaaälyiseltä”. Ajanhukkaa.

Wim Wenders: Paris, Texas
Autiomaasta kävelemästä löytyvä mies käy läpi menneisyyttään ja yrittää sopeuttaa sen nykyisyyteen. Yksinkertainen ulkoasultaan, lavea ja vaikuttava sisällöltään. Wendersin parhaimmistoa.

Marshall Neilan: A Little Princess
Ihastuttavan Mary Pickfordin perusvarma mykkäelokuva, jossa varakkaan isän kuolema suistaa tämän tyttären köyhyysloukkuun. ”Me olemme lapsia ja on vain sattuman kauppaa ettet sinä ole minä ja minä sinä” tyttö toteaa köyhälle ystävälleen rikkauden päivinään. Lopun juonenkäänne on silkkaa Pickfordia, mutta silti oikeutettu.

Henry King: Nainen kadulta (The Woman Disputed)
Norma Talmadge esittää viimeisessä mykkäelokuvassaan kahden upseerin rakastamaa naista, joka tuhoaa heidän ystävyytensä. Visuaalisesti rikas, Murnaun ja Borzagen teokset mieleen tuova draama, jonka viimeinen puolituntinen on valitettavan raskasta ja tukahduttavaa tulkintaa. Mukana myös Carl von Haartman, joka vilahtaa ruudulla parin sekunnin ajan.

Urban Gad: Die Suffragette (engl. The Suffragette)
Asta Nielsen esittää suffragettia, joka rakastuu asiaa vastustavaan lordiin. Elokuva olisi ollut riittävän tehokas pelkissä tosiasioissa pitäytymälläkin, mutta eivät romanssiviritelmätkään aivan turhia ole. Die Suffragette on Nielsenin näytöstä (kuten niin monet muutkin hänen elokuvansa).

Mihail Kaufman: Navesni (engl. In Spring)
Mykkä elokuvaruno, jonka kuvallinen tulva ihastuttaa ja huolellinen rytmitys sekä mallikkaasti käytetyt erikoistehosteet viimeistelevät katselunautinnon. Navesni on kuin oodi valolle ja elämälle.

D. W. Griffith: Kansakunnan synty (The Birth of a Nation)
Pahamaineinen ja törkeän rasistinen sisällissotakuvaus sadan vuoden takaa. Silti hieno elokuva, yleissivistystä.

Margarethe von Trotta: Lupaus (Das Versprechen)
"Kun on ollut 30 vuotta häkissä, ei osaa enää lentää." Vahva, karun realistinen kuvaus kolmen vuosikymmenen ajan Berliinistä ja sen muurin erottamista ihmisistä. Tarinan päähenkilöistä toinen loikkaa länteen toisen jäädessä itään. Satunnaiset tapaamiset eivät tuo pysyvää onnea. Loppuhuipentuma ei ole imelä, vaikka tunnerikas onkin. Suosittelen ehdottomasti.

Nikolai Shpikovsky: Khlib (engl. Bread)
Avantgardistinen elokuva, jossa köyhät talonpojat ottavat hyvin toimeentulevan kulakin kuivat pellot haltuunsa ja alkavat viljellä maata. Viiden tähden neuvostoliittolainen mykkäelokuvavalio.

Dziga Vertov: Mies ja elokuvakamera (Tselovek s kinoapparatom)
Maailman parhaaksi dokumentiksi äänestetty kokeellinen suurkaupunkikuvaus on paitsi elokuvateknillinen riemuvoitto, myös kuvaus ihmisen elämästä: se esittää koko elämän kirjon syntymästä kuolemaan. Hieno teos.

Alfred Hitchcock: Puhtauden lunnaat (Blackmail)
Hitchcockin viimeinen mykkäelokuva (ja samalla ensimmäinen äänielokuva, sillä elokuvasta valmistettiin molemmat versiot) on kertomus raiskaajansa puukottavasta naisesta, joka saa kiristäjän kannoilleen ja poliisipoikaystävänsä tuekseen. Oivaltavia visuaalisia ratkaisuja, tiheää jännitystä ja hitchcockmainen loppuhuipentuma.

Grigori Kozintsev & Leonid Trauberg: Päällysviitta (Shinel)
Neuvostoliittolainen mykkis, joka yhdistelee Nevan valtakadun ja Päällysviitan tarinat onnistuneesti toisiinsa. Taiteellisesti korkealuokkainen ja tehokkaista kuvista koostuva Gogol-filmatisointi on yksi itänaapurimme liian tuntemattomista mykkäelokuvasuuruuksista.

John Griffith Wray: Soul of the Beast
Hölmö, camp-henkinen mykkäelokuva nuoresta sirkustaiteilijasta ja hänen norsustaan, jotka seikkailevat Kanadan aarniometsissä.

Yasujiro Ozu: Todake no kyodai (engl. The Brothers and Sisters of the Toda Family)
Ozun oman mestariteoksen Tokyo Storyn (1953) ja Leo McCareyn vanhuskuvauksen Make Way for Tomorrown (1937) vahvasti mieleen tuovan "Toda-perheen veljet ja siskot" teemana on sukupolvien välisen kanssakäymisen ja ymmärryksen katoaminen. Kun Toda-perheen pää kuolee ja lesken on myytävä velkojen kuittaamiseksi heidän talonsa, eivät lapset olekaan avosydämin tarjoamassa äidilleen asuinpaikkaa. Vahva teema ja ozumainen toteutus, siinä tämän teoksen kulmakivet.

Edmund Edel: Die Börsenkönigin (engl. The Queen of the Stock Exchange)
Juoneltaan tavanomainen, mutta toteutukseltaan toimiva elokuva kaivoksen omistajasta, jolla on onnea liiketoimissa,mutta epäonnea rakkaudessa, sillä hänen miesystävänsä osoittautuu muita naisia liehitteleväksi petturiksi. Asta Nielsen loistaa pääosassa.

Etsijät

Vuonna 1836 joukko intiaaneja kidnappasi yhdeksänvuotiaan teksasilaistytön Cynthia Ann Parkerin ja asetti hänet comancheheimon pariin asumaan. Tyttö sai intiaaninimekseen Naduah ja vuosien saatossa hänestä tuli erään comanchien sotapäällikön vaimo. Tyttö saatiin vuosia kestäneiden etsintöjen jälkeen kiinni vuonna 1860 ja hänet palautettiin valkoisten pariin. Intiaanien elämäntavoille oppinut Naduah ei kuitenkaan enää sopeutunut valkoisten yhteisöön, vaan hän kuoli pian kiinniottonsa jälkeen. Tarina olisi kenties voinut jäädä vain osaksi rajaseutujen historiaa, ellei hänen pojastaan olisi kasvanut yksi kuuluisimmista comancheintiaanien sotapäälliköistä, Quanah Parker.

Tämän tarinan toi John Fordin tietoisuuteen tuottaja Merian C. Cooper, joka oli ostanut oikeudet Alan LeMayn kahta vuotta aikaisemmin kirjoittamaan, edellä mainituista tapahtumista kertovaan lännenromaaniin. Ford, jolle lännenelokuvien teko oli kaikki kaikessa, innostui aiheesta oitis – tarjoutuihan hänelle näin mahdollisuus palata lajityypin pariin ensimmäistä kertaa sitten ratsuväkitrilogian päätösosan, Rio Granden (1950). Näin syntyi Etsijät (The Searchers, 1956), yksi amerikkalaisen lännenelokuvan hienoimmista luomuksista ja Fordin filmografian arvostetuin ja kuuluisin elokuva.

Teksas 1868. Ethan Edwards, etelävaltioiden riveissä palvellut sotilas palaa veljensä Aaronin kotitilalle oltuaan teillä tietymättömillä kolme vuotta aiemmin päättyneestä sodasta lähtien. Maailma, jonne vähäsanainen Edwards palaa, on muuttunut täysin – tästä osoituksena ovat lähialueen autioituneet karjatilat, joiden asukkaat ovat muuttaneet muualle paremman elämän toivossa. Muutenkin vaikeaa ja niukkaa elämää varjostavat lähistöllä partioivat intiaanit.

Pian saapumisensa jälkeen Edwards osallistuu etsintäpartioon, jonka tarkoituksena on häätää intiaanit alueelta. Tosiasiassa jatkuvat karjavarkaudet ovat intiaanien juoni houkutella miesväki pois karjatiloilta, jolloin niiden kimppuun on helpompi hyökätä. Kun etsintäpartio palaa takaisin, heitä odottaa lohduton ja julma näky: Aaronin tila on poltettu ja sen asukkaat tapettu – kidnapattuja tyttäriä lukuun ottamatta. Pikaisten hautajaisten jälkeen partio lähtee uudelleen intiaanien perään.
       

Etsijät muistetaan ennen kaikkea silmiä hivelevän hienosta kuvauksesta, jossa Fordin huikea kuvallinen ilmaisu saavuttaa tason, jota Hyökkäys erämaassa (Stagecoach, 1939), Apassilinnake (Fort Apache, 1948) sekä Keltainen nauha (She Wore a Yellow Ribbon, 1949) olivat jo enteilleet. Jokainen otos on tarkkaan harkittu ja huolella toteutettu: koskaan aiemmin ei Monument Valleyn karunkaunista maisemaa ole tallennettu filmille yhtä onnistuneesti. Ihme onkin, ettei mikään palkintoraati katsonut aiheelliseksi muistaa kuvaajana toiminutta Winton C. Hochia edes minkäänlaisin ehdokkuuksin. Hienoa ja onnistunutta on toteutus myös muiltakin osin. Max Steinerin säveltämä musiikki soi jylhänä ja kauniina, Frank S. Nugentin käsikirjoitus on tiivis ja hyvin rytmitetty, Jack Murrayn napakka leikkaus pitää puolestaan huolen siitä, että kaikki vähänkin ylimääräinen on jäänyt leikkaamon lattialle.

Etsijöiden runsas hahmokavalkadi on täynnä traagisia henkilöitä, joille elämä ei ole ollut kovinkaan suopea ja jotka ovat menettäneet – tai menettävät elokuvan edetessä – koko joukon lähimmäisiään: etsinnän kohteena oleva Debbie perheensä, Edwardsin parina ratsastava Martin niin omat kuin ottovanhempansakin, Jorgensenit menettävät poikansa kuten myös intiaanien sotapäällikkö Scar, joka hakee päättymätöntä hyvitystä uudisasukkailta valkoihoisten tekemän murhatyön johdosta.

Keskipisteenä on kuitenkin Ethan Edwards, käsikirjoittaja Nugentin vastine 1950-luvun westernien entistä synkkämielisimmille päähahmoille. Ethan on menettänyt kaiken: intiaanit ovat tuhonneet hänen veljensä kodin ja perheen, hävitty sota on puolestaan vienyt uskon tulevaan, jonka seurauksena hän on pohjattoman katkera ja vihamielinen miltei kaikkea kohtaan. Omia sääntöjä ja näkemyksiä toteuttava Edwards on kuin jonnekin normaalin elämän ulkopuolelle jäävä yksilö, jonka on vain yritettävä sopeutua kaiken hävityksen keskelle – tai tuhouduttava. Amerikkalaisen lännenelokuvan kuuluisin loppukuva kertoo, kuinka hänen käy.

Fordin westernejä arvostellaan usein niiden avoimen rasistisuuden vuoksi, eikä läheskään aina aiheetta. Myös Etsijät sortuu tähän vanhaan Hollywoodin perisyntiin, joskaan ei yhtä yksioikoisesti kuin väitetään. Toki Ford kuvaa intiaaneja jälleen vähemmän mairittelevalla tavalla, mutta vastavuoroisesti osoittaa myös ratsuväen syyllistyvän yhtä lailla julmuuksiin, pienen intiaanikylän täydellinen tuhoaminen on tästä hyvä osoitus. Ford ei myöskään hae hyväksyntää sen enempää intiaaneja sydämensä pohjasta vihaavalle Edwardsille kuin valkoihoisia tappavalle Scarille, joka on sotajalalla kostaakseen poikiensa kuoleman.

       
Etsijät on täynnä laadukkaita näyttelijäsuorituksia aivan pienintäkin sivuosaa myöten. John Waynen näyttelijäntaitoja voi aina vähätellä, mutta ei tämän elokuvan kohdalla. Wayne esittää vaativan roolinsa erittäin vakuuttavasti ilman koomisuuden häivääkään ja Etsijöiden Ethan Edwards lukeutuukin miehen valkokangashetkien ehdottomaan parhaimmistoon. Intiaanipäällikkö Scaria esittävä Henry Brandon on pätevä tahollaan, nuorempaa sukupolvea edustavat Jeffrey Hunter Martinina sekä Natalie Wood Debbienä (lyhyestä esilläoloajastaan huolimatta) jäävät myös hyvin mieleen. Sivuosissa nähdään John Fordin vakiokasvoja Ward Bondista Harry Carey Junioriin ja Hank Wordeniin, jonka koominen Mose-hahmo on huomattavasti hienovaraisemmin toteutettu kuin monet Fordin elokuvien vastaavat.

Toisin kuin elokuvan nykypäivänä nauttimasta asemasta voisi päätellä, ei Etsijöitä suinkaan otettu avosylin vastaan. Hyvistä kassatuloista huolimatta se ei täysin vakuuttanut kriitikoita, joista monet pitivät sitä vanhanaikaisena jäänteenä, tavanomaisena John Ford -elokuvana. Etsijöiden arvostus alkoi nousta kohisten vasta seuraavalla vuosikymmenellä, jolloin Martin Scorsesen, Steven Spielbergin ja George Lucasin kaltaiset ohjaajalupaukset ilmoittivat pitävänsä Fordin elokuvaa yhtenä parhaimmista. Suuren vaikutuksen se teki myös Paul Schraderiin, jonka käsikirjoittamassa ja Scorsesen ohjaamassa Taksikuskissa (Taxi Driver, 1976) on yllättävän paljon yhtäläisyyksiä Fordin elokuvaan. Amerikkalaisen elokuvan kävelevänä tietopankkina tunnettu Scorsese on tiivistänyt tuntonsa Etsijöihin näin:

"The dialogue is like a poetry. And the changes of expression are so subtle, so magnificent! I see it once or twice a year."

THE SEARCHERS, 1956 Yhdysvallat
Tuotanto: C. V. Whitney Pictures/Warner Bros. Tuottaja: Merian C. Cooper Ohjaus: John Ford Käsikirjoitus: Frank S. Nugent (Alan LeMayn romaanista, 1954) Kuvaus: Winton C. Hoch, Alfred Gilks Lavastus: Frank Hotaling, James Basevi, Victor Gangelin Leikkaus: Jack Murray Musiikki: Max Steiner (laulu: Stan Jones) Puvustus: Frank Beetson (miehet), Ann Peck (naiset) Äänitys: Hugh McDowell Erikoistehosteet: George Brown
Näyttelijät: John Wayne (Ethan Edwards), Jeffrey Hunter (Martin Pawley), Vera Miles (Laurie Jorgensen), Ward Bond (kapteeni, pastori Samuel Clayton), Natalie Wood (Debbie Edwards), John Qualen (Lars Jorgensen), Olive Carey (rouva Jorgensen), Henry Brandon (intiaanipäällikkö Scar), Ken Curtis (Charlie McCorry), Harry Carey Jr. (Brad Jorgensen), Antonio Moreno (Emilio Figueroa), Hank Worden (Mose Harper), Mae Marsh (nainen linnoituksessa)

Arvostelu on julkaistu alun perin DVDPlazalla 20.10.2006. 

Katsotut elokuvat: maaliskuu 2015

Brian Clemens: Kapteeni Kronos – vampyyrimetsästäjä (Captain Kronos – Vampire Hunter)
Brittiläinen kauhuelokuva, jossa vampyyrin uhriksi joutuneet ikääntyvät ja kuolevat äkisti. Paikalle kutsutaan maineikas vampyyrien metsästäjä Kronos, jolla on seuranaan kyttyräselkäinen apurinsa Grost ja matkalta mukaan otettu nuori nainen, Carla. Laiska, kömpelö, hutiloitu ja veretön – siinä tämä vampyyriseikkailu neljään sanaan tiivistettynä.

Oliver Stone: Syntynyt 4. heinäkuuta (Born on the 4th of July)
Tom Cruise esittää tositapahtumiin pohjautuvassa elokuvassa Vietnamissa halvaantunutta sotaveteraania, joka ymmärtää vasta sairaalavuoteella, kuinka maa huijasi poikansa sotaan ja alkaa käydä kampanjaa kohtalotoveriensa puolesta. Hieman turhan paatoksellinen elokuva vaikutti teininä pitkältä kuin nälkävuosi, mutta neljännesvuosisata myöhemmin katsottuna siihen osasi suhtautua hieman eri tavalla. Cruisen roolisuoritus on erittäin onnistunut.

Béla Balogh: Az obsitos
Miellyttävä unkarilainen mykkäelokuva joka muistuttaa aikakautensa tanskalaisia ja venäläisiä teoksia, mutta mieleen tulevat myös Teuvo Pakkalan sisällissotakuvaus Sotapolulla (1921) ja Aleksandr Dovženkon mestarillinen Arsenal (1929). Imre Kálmánin samannimiseen operettiin perustuva tarina sodassa kaatuvasta nuorukaisesta, jonka ystävä esiintyy hetken aikaa hänenä, on taitavasti ja tasapainoisesti kerrottu.

Grigori Stabovoi: Kaksi päivää (Dva dnja)
Ukrainan sisällissotaan sijoittuva draama kertoo iäkkäästä talonmiehestä, joka saa huomata kiittämättömyyden olevan maailman palkka ja hyvien tekojen arvottomia. Kamarielokuvamaisen intiimissä elokuvassa on dokumentaarista uskottavuutta ja näytelmäelokuvan juonenkäänteitä. Elokuva menestyi hyvin myös kansainvälisesti.

A. W. Sandberg: Ilveilijä (Klovnen)
Aiheen ensimmäistä versiota (Klovnen, 1917) näyttävämpi, ulkoisilta avuiltaan vahvaa kansainvälistä tasoa oleva elokuva. Kauniisti kuvattu, rauhallisesti etenevä ja hyvillä näyttelijöillä varustettu Ilveilijä kaatuu kuitenkin omaan suuruuteensa. Väkisinkin tulee mieleen, että Sandberg tietää tekevänsä suurta elokuvaa ja jälki on sen mukaista: lopputulos on liian hiottu ja särmätön, välitekstejä myöten jopa laskelmoidun oloinen.

Charles Giblyn: Kulkuri-prinssi (The Vagabond Prince)
Cecil B. DeMillen Kuningasten kuninkaassa (1927) Jeesuksen roolin unohtumattomasti tulkinnut H. B. Warner esittää tällä kertaa Bothalian kuningaskunnan nuorta prinssiä, joka kaipaa rakkautta elämäänsä ja päättää jättää palatsin ja sen elämän taakseen. Helppo katsoa, helppo unohtaa.

A. W. Sandberg: Klovnen
A. W. Sandbergin ensimmäinen versio sirkusmaailmaan sijoittuvasta kolmiodraamasta on vuoden 1926 uusintafilmatisointia (Ilveilijä) rosoisempi, persoonallisempi ja aidomman oloinen. Tarina on tiivis ja vaikka hahmot jäävät jälkimmäistä versiota ohuemmiksi, ei mitään oleellista jää puuttumaan. Valdemar Psilander tekee pääroolissa hienoa työtä.

Michael Cimino: Portti ikuisuuteen (Heaven’s Gate)
Johnson Countyn karjasotaa on väritetty ja muunneltu elokuvallisesti sopivammaksi, mutta se ei poista tosiasiaa, että Ciminon suurwestern on yksi kaikkien aikojen hienoimmista lännenelokuvista. Kuluissa ei säästelty, minkä ansiosta 1800-luvun loppupuolen Yhdysvallat vaikuttaa juuri niin aidolta kuin oli tarkoituskin – tuotantoyhtiötä se ei kuitenkaan pelastanut, sillä tämän elokuvan myötä United Artists meni konkurssiin. Viiden tähden valio.

Clint Eastwood: American Sniper
Kaikkien aikojen parhaan amerikkalaisen tarkka-ampujan tarina valkokankaalle siirrettynä. Irakin sodassa ”kunnostautuneen” Chris Kylen tarinassa ei hurskastella saati kiihkoilla, vaan näytetään yksinkertaisesti mitä sota tekee sotilaalle, olipa tämä kuinka pätevä ja vakaamielinen tahansa. Bradley Cooper sopii nimirooliin loistavasti. Eastwoodin ehyimpiä ohjaustöitä.

Jörn Donner: Armi elää!
Mikkelin Kinolinnassa katsomani moderni metaelokuva Marimekon perustajasta ja luojasta, Armi Ratiasta. Minna Haapkylä tekee pääroolissa hienoa työtä, mutta kokonaisuus ei jaksa aivan loppuun asti: muutama minuutti lopusta pois ja naps, käsissä olisi ensiluokkainen elokuva. Tällaisenaankin toki piristävämpi kuin suurin osa kotimaisista tuotannoista. Kannattaa katsoa.

Ivan Kavaleridze: Perekop
Avantgardistinen kuvaus Ukrainan sisällissodasta. Kuvat ovat vaikuttavia, mutta niiden välinen yhteys ei toimi aina parhaalla mahdollisella tavalla. Kun ukrainalaismies pyytää nuorta sotilasta palaamaan Euroopan kanssa, teos muuttuu profeetalliseksi.

Alfred Lind: Den flyvende cirkus (engl. The Flying Circus)
Kertomus kaupungin pormestarin tyttäreen rakastuneesta nuorallakävelijästä, joka toteuttaa kertakaikkisen hullun trapetsinäytöksen todistaakseen rakastettunsa isälle olevansa tämän tytön arvoinen. Hillitysti ja huolitellusti rakennetussa draamassa on jännitystä, romantiikkaa sekä toimiva loppuhuipentuma. Lili Beck näyttelee sirkusryhmän äkkipikaista romanikaunotarta.

Tommy Lee Jones: The Homesman
Hilary Swank ja Tommy Lee Jones ovat keskilännestä Iowaan matkaava parivaljakko, joiden tarkoituksena on viedä kolme henkisesti häiriintynyttä naista takaisin turvallisiin oloihin pois ankealta preerialta. Maalauksellisen kaunis ja hienosti näytelty, mutta tarinaltaan turhankin verkkaisesti etenevä lännenelokuva.

Bud Boetticher: Pettämätön pistooli (The Tall T)
Randolph Scott esittää entistä karjatilan päällysmiestä, joka on vetäytynyt leipätyöstään ja kasvattaa nyt karjaa omalla tilallaan. Hän jää epäonnekkaiden sattumien seurauksena postivaunuryöstäjien vangiksi, eikä tilanteesta ole pakotietä kuin aseita käyttämällä. Reilusti alle puolitoistatuntinen western ei käytä aikaa jahkailuun, vaan juoksuttaa tapahtumat nopeasti ja kursailematta ruudulle – silti tästä ei puutu yhtään mitään. Ei mikään klassikko, mutta loistavaa ajanvietettä kuitenkin.

Alfred Lind: Bjørnetæmmeren (engl. The Bear Tamer)
Kiertävään sirkukseen kiinnitetään karhunkesyttäjä, joka rakastuu ryhmän romanikaunottareen. Pian vietetään häitä, mutta ei aikaakaan kun tuore morsian alkaa vilkuilla muita miehiä. Napakka ja tyylikäs tanskalaisdraama maan elokuvan suuruuden vuosilta.

Klaus Härö: Miekkailija
Viron Haapsaluun sijoittuva tosipohjainen tarina KGB:tä pakoilevasta neuvostoliittolaisesta nuorukaisesta, joka perustaa uuteen kotikaupunkiinsa miekkailuseuran ja johdattaa valmentajana sen Neuvostoliiton mestaruuteen. Niukasti toteutettu, vähäeleinen ja hahmoihinsa tukeutuva draama ei yllä aivan Härön parhaiden teosten rinnalle, mutta on silti nautittava ja katsojaa syvältä koskettava elokuva. Erityismaininnan Härö ansaitsee erinomaisesta lasten ohjaamisesta: heidän roolisuorituksissaan ei ole mitään teennäistä tai ylituotettua.

A. W. Sandberg: Hermoromahduksen partaalla (Nedbrudte Nerver)
Väärinkäsitykset ja virhetulkinnat saavat aikaan todellisen sekasotkun, johon Dagens Expressin kunnianhimoinen rikostoimittaja Erik Brandt uppoaa kaulaansa myöten. Sandberg esittelee teoksessaan kuin ohimennen 1910-luvun rantamuotia, sanomalehden tekoa, stop motion -animaatiota ja elokuvantekoa. Näppärä ja varsin hauska rikospala.

Katsotut elokuvat: helmikuu 2015

Sergei Paradžanov: Menneitten sukupolvien varjot (Teni zabytyh pedkov)
Ensimmäinen näkemäni Paradžanovin elokuva ja täytyy heti todeta, ettei näitä kannata väsyneenä katsella. Armenialaisohjaajan kansainvälinen läpimurto, vuonna 1964 valmistunut Menneitten sukupolvien varjot kertoo nuoresta Ivanista, jonka rakastettu kuolee ja mies vaipuu masennukseen. Ivan löytää myöhemmin uuden morsiamen, mutta onni tuntuu välttelevän häntä. Värikylläinen ja omaperäinen teos ei ottanut mukaansa missään vaiheessa, joten pettymykseksihän tämä muodostui.

Billy Wilder: Poikamiesboksi (The Apartment)
Jack Lemmonin esittämä poikamies lainaa asuntoaan edustamansa yhtiön pomoille. Homma toimii kuin rasvattu aina siihen saakka kunnes hän saa tietää firman johtajan pelehtivän hänen ihastuksensa kanssa. Tragikoominen, katsojaa puhutteleva elokuva, jonka finaali on ihastuttava. Näyttelijäkaarti on loistava.

Joseph De Grasse: The Old Swimmin’ Hole
True Heart Susien, Tom Sawyerin ja Sukunsa sankarin kaltaisten teosten varjoon jäänyt kaunis kesäinen maaseutukuvaus on tyylipuhdasta Americanaa parhaimmillaan. Charles Rayn esittämä Ezra nauttii ennemmin kalastamisesta ja omenavarkaissa käymisestä kuin koulunkäynnistä, vaikka sekin pitäisi hoitaa. Tarina on kerrottu ilman varsinaisia välitekstejä, mutta kieltämättä niistä olisi ollut muutamissa kohdin hyötyä. Viehättävä pieni elokuva.

William A. Seiter: Jazzikuningatar (Why Be Good?)
Miljonääripoikamiehen ja työläistytön välinen romanssi on tosielämässä erittäin epätodennäköinen, mutta elokuvissa arkipäivää – siksi William A. Seiterin ohjaamaa Jazzikuningatarta katsoessa tulee nopeasti mieleen, kuinka usein tämä kaikki on nähtykään. Siitä huolimatta elokuva toimii, eikä vähiten päätähtiensä Colleen Mooren ja Neil Hamiltonin keskinäisen kemian ansiosta. Myös sivuosat ovat hyvin roolitettuja ja etenkin Bodil Rosing ihastuttaa elämää ymmärtävänä perheenäitinä.

Terence Fisher: Dracula (Horror of Dracula)
Hammerin Dracula-saagan ensimmäinen edustaja on tunnelmallinen, väreissä kylpevä kauhistelu. Christopher Leen esittämä vampyyrikreivi on tyylikkäintä mitä valkokankaalla on nähty, mutta muilta osin tämä teos ei mielestäni pääse Tod Browningin vuoden 1931 version tasolle. Loppukamppailu ja Draculan tuho ovat edelleenkin hienoa katsottavaa.

Jevgeni Bauer: Pariisin kuningas (Korol Pariža)
Tsaarinajan venäläismestarin viimeinen elokuva on lohduton kuvaus maailmasta, jossa köyhät uskovat sielun puhtauteen, rakkauteen ja työhön, vetelehtivä yläluokka puolestaan rahaan ja huvitteluun. Heidän maailmassaan naiset ovat orjia ja miehet vihollisia. Moraalia ei ole, vaan kaikki on kaupan: tärkeintä on se, kenellä on eniten rahaa ja sen myötä myös valtaa. Säilyneessä esityskopiossa ei ollut alkujaan välitekstejä, joten sellaiset lisättiin vuoden 2008 restauroinnin ohessa. Ratkaisu ei ole mielestäni onnistunut, sillä välitekstien runsaus vaikuttaa häiritsevästi elokuvan rytmitykseen ja kerronnan intensiteettiin.

Sergei Eisenstein: Iivana Julma I – II (Ivan Groznyj I – II)
Eisensteinin mahtipontinen, oopperamainen ja tyylitelty kertomus tsaari Iivana IV:n elämästä ja teoista. Elämää suurempi elokuva.

Friedrich Ermler & Eduard Johanson: Katkan valkoiset omenat (Katka – bumazhnyi ranet)
Katka on maalta suurkaupunkiin muuttanut nuori tyttö, joka on tullut raskaaksi ja yrittää ansaita elantoaan omenoita myymällä. Vadka on nuori intelligentti, joka on lupautunut auttamaan Katkaa tämän arjen pyörittämisessä. Heidän elämäänsä sekoittaa Semka, pikkurikollinen, jolla on ollut suhde Katkaan, mutta on sittemmin saanut väistyä naisen elämästä. Tyylikkään yksinkertainen kuvaus NEP-ajan Leningradista ja sen työläisistä.

Roy Ward Baker: Legend of the 7 Golden Vampires
Tissejä, vampyyrejä, kung-fua ja kiinalaismiehen hahmon ottanut kreivi Dracula. Älytön elokuva.

Holger-Madsen: Evangeliemandens liv
Tanskalaisen mykkäelokuvan päähenkilö on entinen vanki, joka on sittemmin löytänyt pelastuksen ja ryhtynyt saarnaajaksi. Hänen puheensa ja elämäntarinansa herättävät toivonkipinän eräässä pikkurikollisessa, joka yrittää vaimoineen päästä elämän syrjään takaisin kiinni. Tarina on tuttuakin tutumpi, mutta Holger-Madsen onnistuu välttämään pahimmat kliseet ja sudenkuopat, eikä sorru myöskään hurmehenkiseen moralisointiin hyveellisten elämäntapojen puolesta. Elokuvaan kuvattiin erilaisia lopetuksia ulkomaan markkinoita varten.

John S. Robertson: Elämän valhe (The Single Standard)
Yleismaailmallisia totuuksia rakkauden pelisäännöistä alleviivaava Greta Garbo -elokuva on näennäisen rohkea, mutta lopussa hahmonsa tiukasti aloilleen asettava kertomus nuoresta naisesta ja hänen elämästään. Heikkouksistaan huolimatta viihdyttävä elokuva, joka miellyttänee ainakin kaikkia Garbo-faneja.

William Goodrich: Ravintolatyttö (The Red Mill)
Lämminhenkinen ja nokkela tuhkimotarina hollantilaisessa tavernassa työskentelevästä piikatytöstä, joka yrittää tehdä vaikutusta unelmiensa mieheen ja samalla saada pormestarin tyttären naimisiin haluamansa miehen kanssa. Elokuvan huumori toimii kauttaaltaan mainiosti ja Arbuckle varioi onnistuneesti vuosikymmenen takaista kaivogagiaan. Pääosaa esittävä Marion Davies osoittaa olevansa mainio komedienne ja siksi onkin sääli, että William Randolph Hearst halusi rakastajattarestaan ennemmin draamanäyttelijän, vaikka Daviesillä oli paljon paremmat edellytykset muunlaisiin elokuviin.

Taneli Mustonen: Luokkakokous
Kolmen miehen viikonloppuun sijoittuva porsastelufarssi, joka ei käytä kuin promillen mahdollisuuksistaan. Meno on löysää ja kohtaukset toisistaan irrallisia, näyttelijäkolmikko on vaatimaton – radiopersoona Jaajo Linnonmaa edustaa tällä saralla elokuvan parasta antia – ja juoni olematon. Siitä huolimatta elokuva rikkoo katsojaennätyksiä, vaikka (julkisesti) kehuviin tahoihin en ole liiemmin törmännyt. Yhden katselukerran – jos senkään verran – tuttavuus.

Samuel Fuller: Teräskypärä (The Steel Helmet)
Viikossa kirjoitettu, kymmenessä päivässä kuvattu ja minimaalisella budjetilla toteutettu sotaelokuvaklassikko kertoo Korean sodassa toimivista amerikkalaissotilaista, päähenkilönään komppaniastaan ainoana eloon jäänyt kersantti Zack. Fullermaisen tiivis ja toimiva elokuva, jossa on tietynlaista Ed Wood -henkeä halpoine lavasteineen ja studiokohtauksineen. Siitä huolimatta tutustumisen arvoinen elokuva, jonka pariin tulen palaamaan pian uudelleen.

Thomas Vinterberg: Jahti (Jakten)
Kehuttu tanskalaisdraama päiväkodin työntekijästä, joka saa niskaansa pedofiliasyytteet ja koko pikkukaupungin vihat. Idea on hyvä, mutta toteutus tökkii: hysteria leviää aivan liian äkkiä ja laajalle, kukaan ei ota selvää väitteiden todenperäisyydestä, kukaan ei halua kuulla mitä syytetyllä on sanottavanaan. Lopun yllätyskäänne on kliseisyyden huippu, eikä lainkaan toimiva sellainen. Mads Mikkelsen on erinomainen ja Fanny-koira edustaa elokuvan sympaattisempaa osastoa.

Viheltävät luodit

"Kalifornian kullankaivajien aika on ohi. On liikemiesten aika."

Steve Judd on entinen liittovaltion sheriffi, joka vanhoilla päivillään on siirtynyt kuljettamaan kultaa kaivosyhtiöiltä pankkeihin. Gil Westrum on entinen lainvalvoja hänkin, joka sittemmin on siirtynyt viihdetaiteilijan ammattiin: hän haastaa halukkaita tarkkuusammuntaan ja kertoilee siinä samalla tarinoita villin lännen ajoilta.

Judd ja Westrum tapaavat monen vuoden jälkeen, kun ensin mainittu tarvitsee apua vaaralliselle kullanhakumatkalle vuoristoon. Westrum suostuu ystävänsä avunpyyntöön ja värvää kaksikon avuksi nuoren apulaisensa Heck Longtreen. Pian kolmikon matkaan lähdön jälkeen seurueeseen liittyy mukaan vielä uskovaisen isänsä luota karannut Elsa Knudsen, joka on matkalla Coarse Goldin kaivoskaupunkiin mennäkseen siellä naimisiin paikallisen mainarin kanssa.
       
1960-luvulle astumisen myötä amerikkalainen western koki kolmannen muutoksen lajityypin historiassa. Ensimmäistä kertaa tämä oli tapahtunut James Cruzen Karavaanin (The Covered Wagon, 1923) myötä, jolloin tämän hienon länteen matkaavista uudisasukkaista kertovan elokuvan myötä yksiulotteiset liukuhihnawesternit saivat hetkeksi vaipua unholaan kunnianhimoisempien länneneeposten tieltä. John Fordin Hyökkäys erämaassa (Stagecoach, 1939) toimi puolestaan suunnannäyttäjänä "aikuismaisemmalle" westernille, jonka kulta-aika kestikin seuraavat kaksikymmentä vuotta. Mutta kun maksava yleisö alkoi vähitellen kyllästyä romantisoituihin lännentarinoihin samaan aikaan kun genren vanhat ohjaajasuuruudet alkoivat lopetella elokuvantekoaan, oli aika keksiä jotain uutta. Western astui melankolisempaan ja monien mielestä myös realistisempaan suuntaan uuden ohjaajasukupolven myötä. Yksi uudenlaisen westernin taitajista oli Sam Peckinpah, jonka ensimmäinen kuuluisa elokuva, Viheltävät luodit (Ride the High Country, 1962) lukeutui lapsuuteni suosikkielokuviin.

Viheltävät luodit on Peckinpahille ominaiseen tapaan kertomus villin lännen murroksen aikakaudesta, jossa vanha länsi alkaa olla vain kaukainen ajanjakso veteraanien muistoissa. Automobiili tekee tuloaan, lakia ja järjestystä ylläpitävät sheriffit ovat vaihtuneet katuja partioiviksi konstaapeleiksi ja muutenkin sivistys on ulottamassa lonkeroitaan kaikkialle. Tarinan ikääntyneet lännenmiehet yrittävät selviytyä uusiutuvassa, heille vieraassa maailmassa ja opettaa siinä sivussa nuoremmalle sukupolvelle vanhan ajan hyveitä ja ajatuksia. Ulkoasultaan elokuva on erittäin kaunis ja syksyisestä Inyonin kansallispuistosta on saatu tallennettua monia silmiä hivelevän hienoja otoksia. Viheltävät luodit on erittäin tyylikkäästi tätä aikakautta käsittelevä lännenelokuva.

Viheltävät luodit oli kuitenkin myös jotain uutta ja erilaista. Se on villin lännen myyttejä ja sen ylväitä sankaritarinoita hanakasti ravisteleva teos, aivan kuten Clint Eastwoodin Armoton (Unforgiven, 1993) kolme vuosikymmentä myöhemmin. Tarinan päähenkilöt ovat tavallisia miehiä, joita ikä on alkanut painaa eikä täysin ilman seurauksia. Elsan isä ei suinkaan ole vanhoille westerneille ominaiseen tapaan ylväs, vaan sairaalloisen mustasukkaisesti tytärtään suojeleva uskon mies. Yleensäkin kaikki perinteiset lännenelokuvan lainalaisuudet romutetaan siinä määrin, että elokuvaa voisi helposti pitää satiirina vanhoista Hollywood-klassikoista, mikäli ei tuntisi Peckinpahin tuotantoa ja mieltymyksiä.
       
Elokuvan mieleenpainuvin kohtaus on häät, jotka ovat usein westerneissä tapahtumista pyhimmät, ryhmän yhteen kokoava tilaisuus, jossa kaikki ovat ystäviä keskenään samalla kun laulu soi ja viski virtaa. Viheltävien luotien häistä on arvokkuus kaukana. Ne pidetään halvassa mainaribordellissa juopon tuomarin toimiessa vihkijänä, kaasona on bordellin omistaja ja morsiusneitoina ryhmä prostituoituja. Hääyökään ei ole mieleenpainuva kokemus morsiamelle ainakaan perinteisessä merkityksessä, se nimittäin päättyy joukkoraiskausyritykseen.

Näyttelijäkaarti on valittu erittäin onnistuneesti. Vanhat konkarit Joel McCrea ja Randolph Scott kantavat roolinsa arvokkaasti ja onnistuvat välittämään katsojalle hyvin roolihahmojensa haurauden sekä uusien aikojen mukanaan tuoman epävarmuuden. Viheltävät luodit jäi Scottin uran viimeiseksi näyttelijätyöksi, McCrea sen sijaan esiintyi vielä muutamassa elokuvassa ennen jäämistään eläkkeelle vuonna 1976. Ron Starr Longtreena ja Mariette Hartley Elsana kantavat roolihahmonsa onnistuneesti hekin, vaikka Starrin näyttely vaikuttaakin alussa hivenen kömpelöltä. Sivuosista kannattaa mainita James Drury ja Warren Oates Hammondin veljeskatraan jäseninä.

RIDE THE HIGH COUNTRY, 1962 Yhdysvallat
Tuotanto: Metro-Goldwyn-Mayer Tuottaja: Richard E. Lyons Ohjaus: Sam Peckinpah Käsikirjoitus: N. B. Stone Jr., Sam Peckinpah, Robert Creighton Williams Kuvaus: Lucien Ballard Lavastus: Leroy Coleman, George W. Davis Leikkaus: Frank Santillo Maskeeraus: William Tuttle (meikit), Mary Keats (hiukset) Musiikki: George Bassman Äänitys: Franklin Milton
Näyttelijät: Randolph Scott (Gil Westrum), Joel McCrea (Steve Judd), Mariette Hartley (Elsa Knudsen), Ron Starr (Heck Longtree), Edgar Buchanan (tuomari Tolliver), R. G. Armstrong (Joshua Knudsen), Jenie Jackson (Kate), Warren Oates (Henry Hammond)

Arvostelu on julkaistu alun perin DVDPlazalla 9.5.2006.