Katsotut elokuvat: heinäkuu 2015

David Robert Mitchell: It Follows
Nuori nainen saa miesystävältään sekstailun kylkiäisiksi taudin, jossa joku tai jokin alkaa seurata häntä. Taudista voi päästä eroon tartuttamalla se seuraavaan seksikumppaniin – tai sitten ei. Kekseliäs juoni toimii aikansa, mutta valitettavasti elokuva vain jatkuu ja jatkuu ja jatkuu. Viimeinen puolituntinen on todellista pakkopullaa eikä viimeistä kuvaakaan tarvinne paljon arvailla.

Ted Post: Magnum. 44 (Magnum Force)
Clint Eastwood jäljittää murhaajia Likaisen Harryn jatko-osassa, joka on tyypillisiä jatko-osia toimivampi.

Frank Borzage: Lazybones
Borzagen kertomus saamattomasta amerikkalaisen pikkukaupungin poikamiehestä on lämminhenkinen, paikoin jopa hellyttävä. Kohtaloa ei voi liiaksi hallita ja teimmepä mitä ratkaisuja tahansa, elämä kulkee omalla painollaan eteenpäin. Hieno elokuva.

Kenji Mizoguchi: Rouva Oyu (Oyu-sama)
Nuorta miestä ollaan naittamassa ikäiselleen naiselle, mutta hän rakastuukin naisen leskeksi jääneeseen isosiskoon. Kaiken lisäksi naisella on poika, mikä mutkistaa tilannetta entisestään. Ratkaisu tulee yllättävältä taholta, mutta ei lopulta tee kenenkään elämää helpoksi. Naisen asema ei ole helppo tässäkään Mizoguchin elokuvassa, sillä vanhat moraalisäännöt sanelevat kenen pitää toimia mitenkin. Helppoa ei ole miehelläkään, joka on pakotettu kapinoimaan sydämensä ääntä vastaan. Synkkä ja surumielinen tarina, vaikka kuvat ovatkin kauniita ja musiikki maalailee kohtauksia hienosti. Mestariteoshan tämä on.

Arthur von Gerlach: Verihäät Turinissa (Vanina. Die Galgenhochzeit)
Isä ja tytär kamppailevat kapinallisen nuoren miehen kohtalosta. Katkeroitunut, nuorukaista vihaava kuvernööri haluaa tuhota tämän, tytär puolestaan mennä naimisiin. Lopulta isä punoo pirullisen juonen, jolla rakastavaisten tarina saadaan päätökseen. Tyylitelty kauhuelokuvamainen teos, saksalaista tyrannielokuvaa väkevimmillään.

Fred Newmeyer & Sam Taylor: Anoppi tulee (Hot Water)
Anoppi, tuo ikuisen vitsailun ja kauhistelun aihe on yllättävän harvoin komedioissa esillä. Harold Lloydin menestyneimpiin elokuviin kuuluva Anoppi tulee vitsailee aiheella aikansa, mutta ei kovinkaan toimivasti. Puoleen väliin asti kaikki pysyy hyvin koossa, mutta venytetty loppuhuipentuma syö hyvin myös alkupään hauskuutta.

Sam Taylor & Fred C. Newmeyer: Keltanokka (The Freshman)
Hauska, oman itsensä olemisen tärkeyttä ja periksi antamattomuutta korostava lukiolaiskomedia, jolla on kuitenkin myös alakuloinen puolensa. Harold Lloydin esittämä Harold Lamb on suurkaupunkiin muualta muuttanut nuori mies, joka yrittää saada ystäviä rahan ja mielistelyn avulla. Komedian ja koskettavan draaman sulauttaminen toisiinsa ei ole helppoa, mutta Keltanokassa se onnistuu varsin kiitettävästi. Tuleva tähtinäyttelijä Charles Farrell vilahtaa opiskelijoiden joukossa, parhaiten hänet huomaa Haroldin järjestämien iltamien palvelun hitauteen kyllästyneenä asiakkaana.

Lars Von Trier: Melancholia
August Blomin Maailmanlopun (1916) mieleen tuova kuvaus planeetan törmäämisestä maahan kohtalokkain seurauksin. Tunnelmallinen, synkästä aiheestaan huolimatta paikoin kauniskin elokuva pitää henkilöt keskiössään loppuun asti, eikä innostu tehosteiden viljelemiseen edes ratkaisun hetkillä.

Rex Ingram: Neljä ratsastajaa (The Four Horsemen of the Apocalypse)
“Hollywoodin kapinallisen” tunnetuin elokuva, Rudolph Valentinon läpimurtonakin tunnettu Neljä ratsastajaa on vaikuttava kertomus Eurooppaan maailmansodan alla muuttaneesta emigranttiperheestä ja heidän poikiensa suhtautumisesta sotaan. Ulkoasu on näyttävä, väkivalta on paikoin hyvinkin raakaa ja lopputaistelut sateen piiskaamissa juoksuhaudoissa vetävät vertoja monille myöhemmin tehdyille sotaelokuville. Viimeisiä kuvia sotahautausmaan ristimerestä ei hevin unohda.

Chester Franklin & Sidney Franklin: Going Straight
Tutustumisen arvoinen mykkäelokuva, jossa vanha rikostoveri kiristää uuden elämän syrjään kiinni päässyttä toveriaan mukaan hämärähommiin. Pääosakolmikko – Norma Talmadge, Ralph Lewis, Eugene Pallette – tekee laatutyötä.

Sidney Franklin: The Forbidden City
Vaatimaton uusintafilmatisointi Mary Pickfordin kolme vuotta aikaisemmin tekemästä Madame Butterflystä.

Po-Chih Leong: Out of Reach
Steven Seagal lähtee Puolaan tutkimaan kummityttönsä katoamista. Paikan päällä selviää, että tämä on joutunut ihmiskaupan uhriksi. Seagal pistää tuulemaan, eikä aikaakaan, kun roistot on niputettu sievään ruumiskasaan. Idealtaan hyvä, mutta toteutukseltaan tavanomaista vaatimattomampaa toimintaräimettä.

Steven Spielberg: Tappajahai (Jaws)
Aina yhtä loistava.

Chester Withey: Devil’s Needle
Nuori muotokuvamalli houkuttelee taidemaalariystävänsä kokeilemaan huumeita, eikä siitä seuraa tietenkään mitään hyvää. Tully Marshallin suoritus pohjalle ajautuvana huumeaddiktina on näkemisen arvoinen, loppuun liitetyt dramaattiset juonenkäänteet puolestaan aika turhia.

Bud Boetticher: Lainsuojattoman jäljillä (Ride Lonesome)
Jämäkkä ja vähäeleinen lännenelokuva, jossa Randolph Scottin esittämä palkkionmetsästäjä vie murhamiestä oikeuden eteen. Vastassaan hänellä on miehen veljen joukkojen lisäksi myös kaksi muuta lainsuojatonta, jotka kyttäävät omien tarkoitusperiensä vuoksi mahdollisuutta napata murhamiehen kiinniottamisen kunnia itselleen. Erittäin hyvä elokuva.

Robert Z. Leonard: The Delicious Little Devil
Köyhä tanssijatar ja rikas poikamies tapaavat yökerhon avajaisiltana – ja kuinkas sitten käykään? Vaatimaton romanttinen komedia, jonka arvo on nähdä Mae Murray ja Rudolph Valentino ennen tähteyttään.

Frank Borzage: Salaisuuksia (Secrets)
Pitkänä takaumana, päiväkirjamerkintöjen kautta kerrottu tarina rikkaan perheen tyttären ja köyhän nuorukaisen epäsovinnaisesta rakkaudesta. Lähtökohdiltaan se ei ole kovinkaan originaali, mutta Borzagen käsittelyssä siitä kasvaa elämän mittainen rakkaustarina, jossa kohokohdat ja pettymykset seuraavat luonnollisesti toisiaan. Aivan liian tuntematon mestariteos melodraaman mestarilta.

Baz Luhrmann: Gatsby (The Great Gatsby)
Leonardo DiCaprio on kaikkien ihailema miljonääripoikamies, jonka viikonloppuisiin juhliin kokoontuvat kaikki New Yorkin silmäätekevät. Rikkauksistaan huolimatta hän haluaa vain yhtä asiaa: entisen tyttöystävänsä rakkautta. Citizen Kanea muistuttava tarina opettaa, ettei maineesta ja mammonasta ole sielun tyhjyyden täyttäjäksi. Visuaalisesti huikea, mutta tunnetasolla yllättävän kylmä elokuva.

Louis J. Gasnier: Apachityttö (Parisian Love)
Sekava ja omituinen kertomus pieleen menneestä asuntomurrosta ja sen seurauksista kompastelee heti alkumetreillä, eikä pysty oikaisemaan kurssiaan missään vaiheessa loppuratkaisun ollessa lähes naurettava. Jos Clara Bown elokuviin haluaa tutustua, lähestulkoon mikä muu tahansa on parempi vaihtoehto.

Félix Enríquez Alcalá: Tappava salaisuus (Fire Down Below)
Steven Seagal ratkaisee ympäristörikoksen, hurmaa pikkukaupungin kaunottaren ja antaa pahoille pojille turpaan toimivassa, joskin myös tyhjäkäyntiä sisältävässä rymistelyssä. Mukana menossa Marg Helgenberger, Harry Dean Stanton, Stephen Lang ja Kris Kristofferson.

Katsotut elokuvat: kesäkuu 2015

Kenji Mizoguchi: Keisarinna Yang Kwei-Fei (Yokihi)
Ihmissuhteilla pelaaminen on politiikassa arkipäivää, joskin luvattoman usein se johtaa jonkun pelaajan täydelliseen tappioon. Niin tässäkin Kiinaan sijoittuvassa elokuvassa, jossa keittiöpalvelijasta tulee hallitsijan jalkavaimo. Tosielämässä suhde johti keisarin tuhoon, mutta elokuvaversiossa naisen uhrautuminen pelastaa valtakunnan. Kauniin hillityissä väreissä kuvattu elokuva on kuin aikuisten satu, jonka lopussa tarinan rakastavaiset saavat toisensa ikuisuudessa. Tyylikästä, joskaan ei aivan parasta Mizoguchia.

Dziga Vertov: Maailman kuudennes (Šestaja tšast mira)
Neuvostoliiton joka kolkkaan katsojansa vievä dokumentaari on uljas taidonnäyte Vertovin osaamisesta. Lumièren veljesten tavoin myös Vertovin elokuva kutistaa maailmaa ja tuo kaukaisimmatkin kolkat jokaisen ulottuville. Maailman kuudennes on toteutukseltaan hillitty ja tehosteiltaan vähäinen matka suuren itänaapurimme historiaan.

Grigori Kozintsev & Leonid Trauberg: S. V. D. – Yökahvilan salaisuus (SVD – Sojuz Veligoko Dela)
Leningradilaista avantgarde-elokuvaa, kuvaus vuonna 1825 tapahtuneesta dekabristikapinasta, jossa puna-armeijan sotilaat nousivat tsaaria vastaan parempien olojen puolesta. Toisin kuin monet aikalaisteoksensa, S. V. D. on viileän etäinen ja vähäeleinen – itse olisin kaivannut hieman enemmän vallankumousrummutusta. Miellyttävä, joskin hieman vaikeasti sulateltava mykkäelokuva.

Frank Borzage: Bad Girl
Nuoret rakastuvat, menevät naimisiin ja perustavat perheen keskellä lamakautta. Elämä on niukkaa ja liiankin ylpeän aviomiehen tempaukset saavat pariskunnan eron partaalle - olkoonkin, että hän tekee kaiken vaimonsa parhaaksi. Yllättävän arkirealistinen draama Borzagelta, olisin kaivannut romanssiin mykkäkauden taikaa mukaan. Alkupuolen vihjaileva dialogi hymyilyttää, mutta ei tästä silti ole kuin hitusen keskivertoa paremmaksi elokuvaksi.

George Cukor: Kamelianainen (Camille)
Arvottomalla naisella ei ole oikeutta rakkauteen yhdessä kaikkien aikojen tunnetuimmassa ja rakastetuimmassa Greta Garbo -elokuvassa. Romantiikassa ja pukuloistossa kylpevä filmatisointi ei ole aivan osiensa summa, vaikka Garbo, Robert Taylor, Henry Daniell ja Lionel Barrymore ovatkin vahvassa vedossa. Kuolinhetki on syystäkin kuuluisa.

David Lynch: Eraserhead
Lynchin parhaimmistoa, painajainen, jossa jälkikasvua odottava nuoripari saa jotain aivan muuta kuin suloisen ja jokeltelevan pikkunyytin. Mustavalkokuvaus, häiriintynyt ääniraita ja irrationaaliset roolihahmot tekevät Eraserheadista hämmästyttävän elokuvan, joka vetää magneetin tavoin puoleensa.

Josef von Sternberg: Marokko (Morocco)
Marlene Dietrich rakastuu nuoreen ja seikkailunhaluiseen muukalaislegioonalaiseen (Gary Cooper), vaikka vierelle olisi myös rikas ja hillitty herrasmies (Adolphe Menjou). Tunnetta on enemmän kuin järkeä, kauneutta enemmän kuin sisältöä. Dietrich tai ei, Josef von Sternbergin äänielokuvat eivät taida olla minua varten.

Raymond Bernard: Puuristit (Les croix de bois)
Ensimmäisestä maailmansodasta kertovaa ranskalaiselokuvaa pidetään yhtenä parhaista aiheen kuvaajista, eikä syyttä. Hahmot ovat kiinnostavia ja uskottavia, eikä tapahtumissa ole merkkiäkään teennäisyydestä. Huikea elokuva, jonka pariin tulee palattua vielä useaan kertaan.

Maurice Tourneur: Lorna Doone
Tourneurin parhaat elokuvat olivat taianomaisia kuvan ja tarinan yhdistelmiä, elokuvarunoja kauneimmillaan. Lähes kymmenen kertaa filmattu Lorna Doone ei lukeudu mestarin parhaisiin töihin. William K. Eversonin mielestä Tourneurin ”rutiininomaisimpienkin töiden valopilkkuna on mystinen visuaalinen kauneus”, eikä Lorna Doonessa juuri muuta mainitsemisen arvoista olekaan. Rosvojoukon kidnappaaman aatelinaisen tyttären ja tähän rakastuneen maalaispojan tarinassa ei ole henkeä kuin ajoittain ja niinpä tästä elokuvasta jäävätkin mieleen vain komeat maisemaotokset ja Madge Bellamyn kauniita kasvoja hellivät lähikuvat. Loppuhuipentuma ennakoi Borzagea ja Capraa, olematta kuitenkaan niiden veroinen.

Katsotut elokuvat: toukokuu 2015

Lev Kulešov: Lain mukaan (Po zakonu)
Viisihenkinen kullankaivajaryhmä löytää rikkaan kultaesiintymän Yukonin autiomaasta. Pitkän talven aikana kateus ja ahneus ottavat yhdessä ryhmän jäsenistä vallan ja hän murhaa kaksi ystäväänsä. Klaustrofobinen, tunnelmaltaan painostava ja lohduton elokuva.

Aleksandr Sokurov: Venäjän arkki (Russki kovtsheg)
Paljon kehuttu ja taiteellinen, yhdellä otolla kuvattu matka halki Venäjän vuosisatojen. Ei napannut ensimmäisellä katselukerralla yhtään, liekö toista tuleekaan?

Carl Th. Dreyer: Lehtiä paholaisen kirjasta (Blade af Satans Bog)
Kunnianhimoinen, paholaisen työtä ihmisten parissa neljällä ajanjaksolla tarkkaileva teos on saanut innoituksensa D. W. Griffithin Suvaitsemattomuudesta (1916), mutta ei ole tämän veroinen. Kaksi keskimmäistä jaksoa ovat spektaakkelimaisuudessaan ihastuttavia, mutta Jeesus-jakso turhankin tuttua kuvaelmaa ihmisen pojan viimeisistä hetkistä. Viimeinen, Suomen sisällissotaan sijoittuva tarina on kaikin puolin elokuvan parasta antia.

Urban Gad: Engelein
Erikoinen, tutustumisen arvoinen Asta Nielsen -elokuva, jossa tähti esittää nuorta tyttöä tarkoituksenaan huijata rikkaalta sukulaiselta rahaa - kun naamiot on riisuttu, voi vaikka pistää tupakaksi ja heittäytyä sängylle tai karata rakastettunsa syliin.

Sergei Eisenstein: Vanhaa ja uutta (Staroje i novoje)
Köyhän talonpoikaisnaisen kautta maaseudun murrosprosessia kuvaava elokuva on suurella ammattitaidolla tehty ja sisältää muutamia suorastaan järisyttävän tyylikkäitä kuvia. Se ei ole kuitenkaan samalla tavalla sielukas ja humaani teos kuin ohjaajan aiemmat elokuvat, sillä Eisenstein jättäytyy maaseutukuvauksessaan kauemmas katsojasta kuin vaikkapa luonnonlyriikkaan ja maanviljelijöiden vanhoihin tapoihin tukeutuva Dovženko teoksessaan Maa (1930). Sen vuoksi elokuvan henkilöiden ja katsojan välille ei pääse syntymään yhteyttä ja lopputulos on näyttävyydestään huolimatta viileän etäinen – muutamat humoristiset jaksot eivät tätä asiaa pysty parantamaan.

Joel Coen & Ethan Coen: Inside Llewyn Davis
Persoonallinen ja pienimuotoinen, vaimoa lainatakseni “Wim Wendersmäinen” elokuva new yorkilaisesta kapakkamuusikosta, joka yrittää saada elämänsä palasia järjestykseen ja päästä taas menestykseen kiinni. En yleensä pidä Coenin veljesten elokuvista (pl. Fargo, 1996), mutta tämä oli ihastuttava.

Heinz Schall: Das Eskimobaby (The Eskimo Baby)
Asta Nielsenin vuonna 1916 tuottama, mutta vasta kaksi vuotta myöhemmin ensi-iltansa saanut Das Eskimobaby on hyvin ristiriitaisen jälkimaun jättävä kokonaisuus. Toisaalta se on hauska, ihmisten epäluuloilla leikkivä kuvaus eksoottisesta henkilöstä täysin vieraassa ympäristössä, toisaalta se on räikeitä stereotypioita viljelevä elokuva, joka esittelee eskimonaisen seksuaalisesti aktiivisena villi-ihmisenä, isokokoisena lapsena, joka haistelee ja maistelee kaikkea eteen tulevaa.

Mihail Kalatozov: Kurjet lentävät (Letjat zhuravli)
Toisen maailmansodan pyörteisiin sijoittuva neuvostoklassikko kertoo nuorista rakastavaisista, jotka sota erottaa pysyvästi toisistaan. Syystäkin tätä elokuvaa kehutaan kaikkialla, (elokuvallista) yleissivistystä.

Juri Željabužki: Mosselpromin tupakkatyttö (Papirosnitsa ot Mosselproma)
NEP-ajan komedioita ja arkikuvauksia ennakoiva kertomus nuoresta tupakkamyyjästä, jolla on kolme ihailijaa: hömelö virkamies, amerikkalainen miljonääri sekä elokuvaaja. Hivenen persoonaton, mutta silti katsomisen arvoinen. Pääroolin tulkitseva Julia Solntseva ihastuttaa luonnollisuudellaan ja raikkaudellaan, suureksi komediatähdeksi Jakov Protazanovin elokuvien myötä kohoava Igor Iljinski antaa puolestaan jo viitteitä taidoistaan.

Sergio Leone: Suuri gangsterisota (Once Upon a Time in America)
Suuri amerikkalainen gangsterieepos on kuin suurta elokuvaoopperaa. Neljän kaveruksen elämästä kertova Suuri gangsterisota ei pihistele sen enempää tuotannossaan kuin tarinassakaan, vaan kasvaa vakuuttavaksi kuvaukseksi ystävyyden katoamisesta ja mahdollisuuksien menettämisestä.

Otto Rippert: Mustasurma Florenzissa (Die Pest in Florenz)
Vatikaanin hallitsema, iloton Firenze muuttuu kauniin kurtisaanin saapumisen myötä todelliseksi Sodomaksi ja Gomorraksi, jonne saapuu lopulta rutto laittamaan syntisten rivit järjestykseen. Vahvasti uskonnollinen ja naisvihamielinenkin elokuva ei huku massiivisiin ja näyttäviin puitteisiinsa, vaan tarina kulkee juohevasti loppuun asti. Käsikirjoitus on Fritz Langin käsialaa.

Holger-Madsen: Avaruuslaiva (Himmelskibet)
Hölmö tanskalaismykkis, jossa ryhmä tiedemiehiä matkustaa ilmalaivalla Marsiin ja oppii siellä rauhaa ja rakkautta korostavan elämäntavan. Ihmisen tuhoamisvimmaa ja sotaisuutta kritisoiva, rauhan ja rakkauden perään haikaileva Avaruuslaiva hukkaa kunnioitettavan ja ajattoman sanomansa naiivin toteutuksen alle. Mahtipontinen melodramaattisuus alleviivaa sanomaa liiaksi ja kömpelö toteutus saa elokuvan tuntumaan ikäistään vanhemmalta.

P. T. Anderson: Mestari (The Master)
Sodassa pahoin mieleltään häiriintynyt amerikkalaissotilas (Joaquin Phoenix) seuraa Philip Seymour Hoffmanin esittämää lahkonjohtajaa kuin uskollinen koira, mutta ymmärtää lopuksi murtaa henkisen riippuvuuden kahleet ja alkaa elää omaa elämäänsä. Ei Andersonin edellisen elokuvan There Will Be Blood (2007) kaltainen mestariteos, mutta silti jotenkin kiehtova: vaikka sanoin toisen katselukerran jälkeen, ettei tätä tarvinne enää nähdä, silti tekee mieli katsoa se uudelleen.

Kenji Mizoguchi: Punaisten lyhtyjen katu (Akasen chitai)
Miehellä ja perheellä on kunniansa, mutta naisella ei juuri mitään - ainakaan mikäli tämä sattuu olemaan köyhä ja kouluttautumaton. Vahvasti yhteiskuntakriittinen kertomus Dreamland-ilotalossa työskentelevistä prostituoiduista on kaunistelematon, jokaisen naisen tarina puolestaan kiinnostava ja tarkkaan muotoiltu. Mizoguchin viimeinen elokuva ja samalla yksi hänen suurista teoksistaan.

Kenji Mizoguchi: Häväisty nainen (Uwasa no onna)
Hieno, vahva draama, jossa iäkkään bordellinemännän tytär on menettänyt miesystävänsä äitinsä ammatin vuoksi ja ylenkatsoo nyt häntä ja hänen alaisiaan. Tytön asenteet muuttuvat vähitellen suopeammiksi ja samalla hän kiinnostuu myös äitinsä rakastajattaresta, nuoresta tohtorista. Äidin ja tyttären etäiset välit ja arvomaailman erilaisuus on luotu hyvin, niin myös tyttären muutos ylenkatsojasta ymmärtäjäksi. Loppuratkaisu on looginen ja tyylikäs, vaikka sen sulattelemiseen meni hetki aikaa. Kinuyo Tanaka on loistava kuten aina.

Steve McQueen: 12 Years a Slave
Tositapahtumiin perustuva kertomus vapaana miehenä New Yorkissa asuvasta Solomon Northupista, joka huumataan, vangitaan ja viedään etelän orjamarkkinoille. Tästä alkaa Northupin vuosia kestävä painajainen. Todella vaikuttavan näköinen ja erittäin hyvin näytelty draama, joka alkaa ennen pitkää lyödä orjuusmoukarilla vähän liiankin painokkaasti. Hahmot ovat turhankin mustavalkoisia ja lisäksi olen edelleen sitä mieltä, ettei kaikkea aina tarvitse näyttää, hyvä ohjaaja saa tehot irti muutenkin.

Nino Oxilia: Sangue bleu (engl. The Princess of Monte Cabello)
Täysiverinen, tyylitietoinen ja hurja melodraama, jossa mies hylkää vaimonsa ja lapsensa. Vaimo ei jää tilannetta kuitenkaan suremaan, mutta miehen rakastajatar päättää tehdä naisen elämästä helvettiä. Lavastus on ilmavaa ja puvustus näyttävää, muutamissa valaisuratkaisuissa tavoitellaan rohkeasti taiteellisempaa ilmaisua. Eroottisessa tanssikohtauksessa on selkeästi nähtävissä Asta Nielsenin esikoiselokuvan Kuilu (1910) vaikutus. Kokonaisuus välttyy ylilyönneiltä, Nino Oxilian ohjaus on varmaotteista ja Francesca Bertini tekee yhden uransa parhaista roolisuorituksista.

Sun Yu: Ye meigui (engl. Wild Rose)
Murnaun, Borzagen ja Griffithin tyylinen kiinalainen melodraama, jossa menestyvä taidemaalari ja köyhä tyttö rakastuvat. Mukaan sekoitetaan joukkoon myös hyppysellinen Mary Pickfordia, slapstick-komiikkaa ja patriotismia. Loppukuva on vaikuttava.

Oleg Frelikh: Prostitutka (engl. Prostitute)
Kuvaus 1920-luvun prostituutiosta Pietarissa. Kunnianhimoinen, mutta puolenvälin jälkeen pahoin hyytyvä neuvostoharvinaisuus.

Gillo Pontercovo: Taistelu Algeriasta (La battaglia di Algeri)
Vakava ja vaikuttava kuvaus ranskalaisten yrityksistä pitää vanhaa siirtomaataan pihdeissä 1950-1960-luvuilla. Kuvaus on korutonta ja molempien osapuolien teot kaunistelemattomia. Ei turhia romanssijuonia puoleen tai toiseen vaan pelkkää asiaa. Suosittelen.

Ninotchka

"Garbo nauraa!"

Tämä yksinkertainen ja naseva mainoslause oli huomiota herättävä syksyllä 1939, esiintyisihän M-G-M:n johtava draamakuningatar Greta Garbo ensimmäistä kertaa urallaan komediassa. Lajityypin muutos oli tähdelle itselleen melkoinen riski: Garbo tiesi, että mikäli elokuva ei menestyisi odotetulla tavalla, saattaisi se hyvinkin merkitä hänen Hollywood-uransa loppua. Hän päätti kuitenkin koettaa onneaan, sillä Ninotchkan (1939) myötä hän sai ensimmäistä kertaa mahdollisuuden työskennellä ihailemansa ohjaajan, Ernst Lubitschin kanssa. Garbon uusi aluevaltaus onnistui, sillä varsin mairittelevien arvostelujen lisäksi hän sai myös neljännen Oscar-ehdokkuutensa – palkinto tosin meni Vivian Leighille.

Ninotchkan tarina sijoittuu Pariisiin, jonne saapuu kolme neuvostoliittolaista agenttia. Heidän tarkoituksenaan on myydä valtion omistukseen siirretyt suurherttuatar Swanan korut. Kolmikon aikeet kiirivät kuitenkin herttuattaren rakastajattaren, kreivi Leon d'Algoutin tietoisuuteen. Kreivi sotkeutuu kaupankäyntiin ja onnistuukin mutkistamaan ja viivyttämään sitä. Kun agenttien Pariisin matka näyttää vievän suunniteltua enemmän aikaa, saapuu paikalle Garbon esittämä komissaari Ninotchka, jonka tarkoituksena on ottaa kaupankäynti haltuunsa. Matka Pariisiin on komissaarille melkoinen kulttuurishokki, sillä kommunistisella aatemaailmalla kyllästetty Ninotchka on ensi alkuun tyrmistynyt ranskalaisten vapaista ja ennakkoluulottomista tavoista ja arvoista. Mutta kun hän tietämättään ihastuu kreivi d'Algoutiin, kaupankäynnin vastapeluriinsa, alkaa hänkin nähdä vapaamielisemmän maailman edut.

Siinä missä Chaplin otti vitsiensä kohteeksi Hitlerin ja Kolmannen valtakunnan ylevät aatteet ja suunnitelmat, suuntaa Ninotchka piikittelynsä kohti Stalinin hallitsemaa Neuvostoliittoa – maa hermostuikin elokuvasta niin, että asetti Ninotchkan boikottiin välittömästi sen valmistuttua. Tämä ei yllätä, sillä käsikirjoitusryhmän – johon lukeutui myös Billy Wilder – avoimet, kommunismia ivailevat repliikit ovat varmasti olleet tuohon aikaan erittäin rohkeita. Muutenkin Ninotchka esittää neuvostoliittolaiset hieman vähemmän mairittelevalla tavalla: he ovat yksinkertaisia, viinalle, ruoalle ja naisille persoja juntteja, jotka ovat suuressa maailmassa täysin eksyksissä (agentit) tai tunteettomia, tieteeseen jopa flirtissä nojautuvia kivikasvoja (Ninotchka). Piikittely saattaa paikoin tuntua hieman mauttomalta tai liioittelevalta, mutta varsin hauskoja sutkauksia roolihahmot Neuvostoliitosta ja sen tilasta laukovat:

- "Joukko-oikeudenkäynnit ovat menestys. Venäläisiä on nyt vähemmän, mutta he ovat parempia." 
- "Viisivuotissuunnitelmanne on kiehtonut minua viimeiset viisitoista vuotta." 
- "Ruoskat olivat kasakoille huono valinta, ruoskien sijaan olisi pitänyt käyttää revolvereita."

Elokuvan poliittinen viesti koettiin niin voimakkaaksi, että Yhdysvallat lähetti elokuvan jopa myöhemmin Italiaan, jossa kommunismi alkoi 1940-luvun lopulla nostaa hälyttävästi päätään. Suomessa elokuvasensuuri kielsi elokuvan vuosien soutamisen ja huopaamisen jälkeen poliittisesti arveluttavana vuonna 1945 ja sensuurilistalla se säilyi aina vuoteen 1981 saakka.

Lubitsch ohjaa näyttelijöitä hyvin ja Garbo tekee roolissaan yhden parhaista, ellei jopa parhaimman suorituksensa todistaen samalla osaavansa olla myös taidokas komedienne. Varsinkin yhteinen samppanjailta kreivin kanssa on komiikassaan erittäin onnistunut. Hänen vastanäyttelijäkseen kaavailtiin sekä screwball-komedian mestaria Cary Grantia että Spencer Tracya, jotka olisivatkin olleet todennäköisesti hivenen parempia kuin mitä roolin saanut Melvyn Douglas. Naistenhurmurina hän on aivan kelvollinen, mutta komiikkapuoli ei onnistu aivan Garbon, saati suurherttuatarta esittävän Ina Clairen lailla. Bela Lugosi tekee lyhyen esiintymisen komissaari Razininina, Murnaun Nosferatussa (1922) mielipuolista kiinteistönvälittäjää Knockia esittänyt Alexander Granach on puolestaan yksi venäläisagenteista.

Hyvistä arvosteluista huolimatta Ninotchka ei menestynyt lippuluukuilla odotetunlaisesti. Tämä oli omiaan vaikuttamaan Garbon päätökseen vetäytyä elokuvamaailmasta. Hän teki enää yhden elokuvan, George Cukorin ohjaaman Kaksoset (Two-Faced Woman, 1941) ennen siirtymistään syrjään valkokankailta – tähdelle ominaiseen tapaan täysin yllättäen ja ennalta varoittamatta. Greta Garbo oli tuolloin vasta kolmenkymmenenkuuden, mutta elokuvien maailmaan hän ei palannut enää koskaan.

NINOTCHKA, 1939 Yhdysvallat
Tuotanto: Metro-Goldwyn-Mayer Tuottaja: Ernst Lubitsch Ohjaus: Ernst Lubitsch Käsikirjoitus: Charles Brackett, Billy Wilder, Walter Reich Kuvaus: William Daniels Lavastus: Cedric Gibbons Leikkaus: Gene Ruggiero Maskeeraus: Jack Dawn, Sydney Guilaroff, Beth Langston Puvustus: Adrian Musiikki: Werner R. Heymann
Näyttelijät: Greta Garbo (Ninotchka), Melvyn Douglas (kreivi Leon d’Algout), Ina Claire (herttuatar Swana), Sig Rumann (Ivanoff), Felix Bressart (Buljanoff), Alexander Granach (Kopalski), Bela Lugosi (komissaari Razinin), Gregory Gaye (kreivi Rakonin)

Arvostelu on julkaistu alun perin DVDPlazalla 5.1.2007.

Katsotut elokuvat: huhtikuu 2015

Georgi Tasin: Yökuski (Nichnyi viznyk)
Neuvostoliittolaisen mykkäelokuvan suuria tuntemattomia teoksia – propagandastaan huolimatta. Kolmekymmentä vuotta pyyteettä ja uskollisesti ajurina palvelleen ajurin bolshevikkitytär teloitetaan ilman oikeudenkäyntiä, jolloin vanhuksen silmät aukeavat ja hän alkaa ymmärtää poliisin ja hallituksen toimivan täysin mielivaltaisesti sitä kritisoivia kohtaan.

Jean Renoir: Virta (Partie de campagne)
Renoirin paras elokuva ja yksi parhaista koskaan tehdyistä elokuvista ylipäätään. Romanttinen kertomus päivästä maaseudulla on samalla myös tarina menettämisestä ja siitä, kuinka ratkaisumme ja valintamme vaikuttavat paitsi omaan, myös muiden elämään.

August Blom: Maailmanloppu (Verdens undergang)
Viileän analyyttisesti aihettaan käsittelevä teos on kuin mykkäversio Lars von Trierin Melancholiasta (2013). Meteori iskee maahan ja uhkaa tuhota pohjoisen Euroopan: kuka selviää ja kuka jää henkiin? Taitavasti tehty katastrofielokuva.

Dome Karukoski: Mielensäpahoittaja
Tuomas Kyrön luoma suosikkihahmo loukkaantuu kotitilallaan ja joutuu Helsinkiin tutkimuksiin. Sitä ennen hänen on asuttava tovi poikansa vaimon seurassa heidän modernissa kodissaan ja sopeuduttava heidän elintapoihinsa, mistä ei tietenkään hyvää seuraa. Elokuvan ongelma on juhavuorismainen hauskuuden etsintä, jossa jokaisesta kohtauksesta yritetään tehdä nokkela ja näppärä - joku totesikin DVDPlazalla, että ”mielensäpahoittajan uusavuttomuutta alleviivattiin niin paljon, että se vaikutti jo vajaaälyiseltä”. Ajanhukkaa.

Wim Wenders: Paris, Texas
Autiomaasta kävelemästä löytyvä mies käy läpi menneisyyttään ja yrittää sopeuttaa sen nykyisyyteen. Yksinkertainen ulkoasultaan, lavea ja vaikuttava sisällöltään. Wendersin parhaimmistoa.

Marshall Neilan: A Little Princess
Ihastuttavan Mary Pickfordin perusvarma mykkäelokuva, jossa varakkaan isän kuolema suistaa tämän tyttären köyhyysloukkuun. ”Me olemme lapsia ja on vain sattuman kauppaa ettet sinä ole minä ja minä sinä” tyttö toteaa köyhälle ystävälleen rikkauden päivinään. Lopun juonenkäänne on silkkaa Pickfordia, mutta silti oikeutettu.

Henry King: Nainen kadulta (The Woman Disputed)
Norma Talmadge esittää viimeisessä mykkäelokuvassaan kahden upseerin rakastamaa naista, joka tuhoaa heidän ystävyytensä. Visuaalisesti rikas, Murnaun ja Borzagen teokset mieleen tuova draama, jonka viimeinen puolituntinen on valitettavan raskasta ja tukahduttavaa tulkintaa. Mukana myös Carl von Haartman, joka vilahtaa ruudulla parin sekunnin ajan.

Urban Gad: Die Suffragette (engl. The Suffragette)
Asta Nielsen esittää suffragettia, joka rakastuu asiaa vastustavaan lordiin. Elokuva olisi ollut riittävän tehokas pelkissä tosiasioissa pitäytymälläkin, mutta eivät romanssiviritelmätkään aivan turhia ole. Die Suffragette on Nielsenin näytöstä (kuten niin monet muutkin hänen elokuvansa).

Mihail Kaufman: Navesni (engl. In Spring)
Mykkä elokuvaruno, jonka kuvallinen tulva ihastuttaa ja huolellinen rytmitys sekä mallikkaasti käytetyt erikoistehosteet viimeistelevät katselunautinnon. Navesni on kuin oodi valolle ja elämälle.

D. W. Griffith: Kansakunnan synty (The Birth of a Nation)
Pahamaineinen ja törkeän rasistinen sisällissotakuvaus sadan vuoden takaa. Silti hieno elokuva, yleissivistystä.

Margarethe von Trotta: Lupaus (Das Versprechen)
"Kun on ollut 30 vuotta häkissä, ei osaa enää lentää." Vahva, karun realistinen kuvaus kolmen vuosikymmenen ajan Berliinistä ja sen muurin erottamista ihmisistä. Tarinan päähenkilöistä toinen loikkaa länteen toisen jäädessä itään. Satunnaiset tapaamiset eivät tuo pysyvää onnea. Loppuhuipentuma ei ole imelä, vaikka tunnerikas onkin. Suosittelen ehdottomasti.

Nikolai Shpikovsky: Khlib (engl. Bread)
Avantgardistinen elokuva, jossa köyhät talonpojat ottavat hyvin toimeentulevan kulakin kuivat pellot haltuunsa ja alkavat viljellä maata. Viiden tähden neuvostoliittolainen mykkäelokuvavalio.

Dziga Vertov: Mies ja elokuvakamera (Tselovek s kinoapparatom)
Maailman parhaaksi dokumentiksi äänestetty kokeellinen suurkaupunkikuvaus on paitsi elokuvateknillinen riemuvoitto, myös kuvaus ihmisen elämästä: se esittää koko elämän kirjon syntymästä kuolemaan. Hieno teos.

Alfred Hitchcock: Puhtauden lunnaat (Blackmail)
Hitchcockin viimeinen mykkäelokuva (ja samalla ensimmäinen äänielokuva, sillä elokuvasta valmistettiin molemmat versiot) on kertomus raiskaajansa puukottavasta naisesta, joka saa kiristäjän kannoilleen ja poliisipoikaystävänsä tuekseen. Oivaltavia visuaalisia ratkaisuja, tiheää jännitystä ja hitchcockmainen loppuhuipentuma.

Grigori Kozintsev & Leonid Trauberg: Päällysviitta (Shinel)
Neuvostoliittolainen mykkis, joka yhdistelee Nevan valtakadun ja Päällysviitan tarinat onnistuneesti toisiinsa. Taiteellisesti korkealuokkainen ja tehokkaista kuvista koostuva Gogol-filmatisointi on yksi itänaapurimme liian tuntemattomista mykkäelokuvasuuruuksista.

John Griffith Wray: Soul of the Beast
Hölmö, camp-henkinen mykkäelokuva nuoresta sirkustaiteilijasta ja hänen norsustaan, jotka seikkailevat Kanadan aarniometsissä.

Yasujiro Ozu: Todake no kyodai (engl. The Brothers and Sisters of the Toda Family)
Ozun oman mestariteoksen Tokyo Storyn (1953) ja Leo McCareyn vanhuskuvauksen Make Way for Tomorrown (1937) vahvasti mieleen tuovan "Toda-perheen veljet ja siskot" teemana on sukupolvien välisen kanssakäymisen ja ymmärryksen katoaminen. Kun Toda-perheen pää kuolee ja lesken on myytävä velkojen kuittaamiseksi heidän talonsa, eivät lapset olekaan avosydämin tarjoamassa äidilleen asuinpaikkaa. Vahva teema ja ozumainen toteutus, siinä tämän teoksen kulmakivet.

Edmund Edel: Die Börsenkönigin (engl. The Queen of the Stock Exchange)
Juoneltaan tavanomainen, mutta toteutukseltaan toimiva elokuva kaivoksen omistajasta, jolla on onnea liiketoimissa,mutta epäonnea rakkaudessa, sillä hänen miesystävänsä osoittautuu muita naisia liehitteleväksi petturiksi. Asta Nielsen loistaa pääosassa.

Etsijät

Vuonna 1836 joukko intiaaneja kidnappasi yhdeksänvuotiaan teksasilaistytön Cynthia Ann Parkerin ja asetti hänet comancheheimon pariin asumaan. Tyttö sai intiaaninimekseen Naduah ja vuosien saatossa hänestä tuli erään comanchien sotapäällikön vaimo. Tyttö saatiin vuosia kestäneiden etsintöjen jälkeen kiinni vuonna 1860 ja hänet palautettiin valkoisten pariin. Intiaanien elämäntavoille oppinut Naduah ei kuitenkaan enää sopeutunut valkoisten yhteisöön, vaan hän kuoli pian kiinniottonsa jälkeen. Tarina olisi kenties voinut jäädä vain osaksi rajaseutujen historiaa, ellei hänen pojastaan olisi kasvanut yksi kuuluisimmista comancheintiaanien sotapäälliköistä, Quanah Parker.

Tämän tarinan toi John Fordin tietoisuuteen tuottaja Merian C. Cooper, joka oli ostanut oikeudet Alan LeMayn kahta vuotta aikaisemmin kirjoittamaan, edellä mainituista tapahtumista kertovaan lännenromaaniin. Ford, jolle lännenelokuvien teko oli kaikki kaikessa, innostui aiheesta oitis – tarjoutuihan hänelle näin mahdollisuus palata lajityypin pariin ensimmäistä kertaa sitten ratsuväkitrilogian päätösosan, Rio Granden (1950). Näin syntyi Etsijät (The Searchers, 1956), yksi amerikkalaisen lännenelokuvan hienoimmista luomuksista ja Fordin filmografian arvostetuin ja kuuluisin elokuva.

Teksas 1868. Ethan Edwards, etelävaltioiden riveissä palvellut sotilas palaa veljensä Aaronin kotitilalle oltuaan teillä tietymättömillä kolme vuotta aiemmin päättyneestä sodasta lähtien. Maailma, jonne vähäsanainen Edwards palaa, on muuttunut täysin – tästä osoituksena ovat lähialueen autioituneet karjatilat, joiden asukkaat ovat muuttaneet muualle paremman elämän toivossa. Muutenkin vaikeaa ja niukkaa elämää varjostavat lähistöllä partioivat intiaanit.

Pian saapumisensa jälkeen Edwards osallistuu etsintäpartioon, jonka tarkoituksena on häätää intiaanit alueelta. Tosiasiassa jatkuvat karjavarkaudet ovat intiaanien juoni houkutella miesväki pois karjatiloilta, jolloin niiden kimppuun on helpompi hyökätä. Kun etsintäpartio palaa takaisin, heitä odottaa lohduton ja julma näky: Aaronin tila on poltettu ja sen asukkaat tapettu – kidnapattuja tyttäriä lukuun ottamatta. Pikaisten hautajaisten jälkeen partio lähtee uudelleen intiaanien perään.
       

Etsijät muistetaan ennen kaikkea silmiä hivelevän hienosta kuvauksesta, jossa Fordin huikea kuvallinen ilmaisu saavuttaa tason, jota Hyökkäys erämaassa (Stagecoach, 1939), Apassilinnake (Fort Apache, 1948) sekä Keltainen nauha (She Wore a Yellow Ribbon, 1949) olivat jo enteilleet. Jokainen otos on tarkkaan harkittu ja huolella toteutettu: koskaan aiemmin ei Monument Valleyn karunkaunista maisemaa ole tallennettu filmille yhtä onnistuneesti. Ihme onkin, ettei mikään palkintoraati katsonut aiheelliseksi muistaa kuvaajana toiminutta Winton C. Hochia edes minkäänlaisin ehdokkuuksin. Hienoa ja onnistunutta on toteutus myös muiltakin osin. Max Steinerin säveltämä musiikki soi jylhänä ja kauniina, Frank S. Nugentin käsikirjoitus on tiivis ja hyvin rytmitetty, Jack Murrayn napakka leikkaus pitää puolestaan huolen siitä, että kaikki vähänkin ylimääräinen on jäänyt leikkaamon lattialle.

Etsijöiden runsas hahmokavalkadi on täynnä traagisia henkilöitä, joille elämä ei ole ollut kovinkaan suopea ja jotka ovat menettäneet – tai menettävät elokuvan edetessä – koko joukon lähimmäisiään: etsinnän kohteena oleva Debbie perheensä, Edwardsin parina ratsastava Martin niin omat kuin ottovanhempansakin, Jorgensenit menettävät poikansa kuten myös intiaanien sotapäällikkö Scar, joka hakee päättymätöntä hyvitystä uudisasukkailta valkoihoisten tekemän murhatyön johdosta.

Keskipisteenä on kuitenkin Ethan Edwards, käsikirjoittaja Nugentin vastine 1950-luvun westernien entistä synkkämielisimmille päähahmoille. Ethan on menettänyt kaiken: intiaanit ovat tuhonneet hänen veljensä kodin ja perheen, hävitty sota on puolestaan vienyt uskon tulevaan, jonka seurauksena hän on pohjattoman katkera ja vihamielinen miltei kaikkea kohtaan. Omia sääntöjä ja näkemyksiä toteuttava Edwards on kuin jonnekin normaalin elämän ulkopuolelle jäävä yksilö, jonka on vain yritettävä sopeutua kaiken hävityksen keskelle – tai tuhouduttava. Amerikkalaisen lännenelokuvan kuuluisin loppukuva kertoo, kuinka hänen käy.

Fordin westernejä arvostellaan usein niiden avoimen rasistisuuden vuoksi, eikä läheskään aina aiheetta. Myös Etsijät sortuu tähän vanhaan Hollywoodin perisyntiin, joskaan ei yhtä yksioikoisesti kuin väitetään. Toki Ford kuvaa intiaaneja jälleen vähemmän mairittelevalla tavalla, mutta vastavuoroisesti osoittaa myös ratsuväen syyllistyvän yhtä lailla julmuuksiin, pienen intiaanikylän täydellinen tuhoaminen on tästä hyvä osoitus. Ford ei myöskään hae hyväksyntää sen enempää intiaaneja sydämensä pohjasta vihaavalle Edwardsille kuin valkoihoisia tappavalle Scarille, joka on sotajalalla kostaakseen poikiensa kuoleman.

       
Etsijät on täynnä laadukkaita näyttelijäsuorituksia aivan pienintäkin sivuosaa myöten. John Waynen näyttelijäntaitoja voi aina vähätellä, mutta ei tämän elokuvan kohdalla. Wayne esittää vaativan roolinsa erittäin vakuuttavasti ilman koomisuuden häivääkään ja Etsijöiden Ethan Edwards lukeutuukin miehen valkokangashetkien ehdottomaan parhaimmistoon. Intiaanipäällikkö Scaria esittävä Henry Brandon on pätevä tahollaan, nuorempaa sukupolvea edustavat Jeffrey Hunter Martinina sekä Natalie Wood Debbienä (lyhyestä esilläoloajastaan huolimatta) jäävät myös hyvin mieleen. Sivuosissa nähdään John Fordin vakiokasvoja Ward Bondista Harry Carey Junioriin ja Hank Wordeniin, jonka koominen Mose-hahmo on huomattavasti hienovaraisemmin toteutettu kuin monet Fordin elokuvien vastaavat.

Toisin kuin elokuvan nykypäivänä nauttimasta asemasta voisi päätellä, ei Etsijöitä suinkaan otettu avosylin vastaan. Hyvistä kassatuloista huolimatta se ei täysin vakuuttanut kriitikoita, joista monet pitivät sitä vanhanaikaisena jäänteenä, tavanomaisena John Ford -elokuvana. Etsijöiden arvostus alkoi nousta kohisten vasta seuraavalla vuosikymmenellä, jolloin Martin Scorsesen, Steven Spielbergin ja George Lucasin kaltaiset ohjaajalupaukset ilmoittivat pitävänsä Fordin elokuvaa yhtenä parhaimmista. Suuren vaikutuksen se teki myös Paul Schraderiin, jonka käsikirjoittamassa ja Scorsesen ohjaamassa Taksikuskissa (Taxi Driver, 1976) on yllättävän paljon yhtäläisyyksiä Fordin elokuvaan. Amerikkalaisen elokuvan kävelevänä tietopankkina tunnettu Scorsese on tiivistänyt tuntonsa Etsijöihin näin:

"The dialogue is like a poetry. And the changes of expression are so subtle, so magnificent! I see it once or twice a year."

THE SEARCHERS, 1956 Yhdysvallat
Tuotanto: C. V. Whitney Pictures/Warner Bros. Tuottaja: Merian C. Cooper Ohjaus: John Ford Käsikirjoitus: Frank S. Nugent (Alan LeMayn romaanista, 1954) Kuvaus: Winton C. Hoch, Alfred Gilks Lavastus: Frank Hotaling, James Basevi, Victor Gangelin Leikkaus: Jack Murray Musiikki: Max Steiner (laulu: Stan Jones) Puvustus: Frank Beetson (miehet), Ann Peck (naiset) Äänitys: Hugh McDowell Erikoistehosteet: George Brown
Näyttelijät: John Wayne (Ethan Edwards), Jeffrey Hunter (Martin Pawley), Vera Miles (Laurie Jorgensen), Ward Bond (kapteeni, pastori Samuel Clayton), Natalie Wood (Debbie Edwards), John Qualen (Lars Jorgensen), Olive Carey (rouva Jorgensen), Henry Brandon (intiaanipäällikkö Scar), Ken Curtis (Charlie McCorry), Harry Carey Jr. (Brad Jorgensen), Antonio Moreno (Emilio Figueroa), Hank Worden (Mose Harper), Mae Marsh (nainen linnoituksessa)

Arvostelu on julkaistu alun perin DVDPlazalla 20.10.2006. 

Katsotut elokuvat: maaliskuu 2015

Brian Clemens: Kapteeni Kronos – vampyyrimetsästäjä (Captain Kronos – Vampire Hunter)
Brittiläinen kauhuelokuva, jossa vampyyrin uhriksi joutuneet ikääntyvät ja kuolevat äkisti. Paikalle kutsutaan maineikas vampyyrien metsästäjä Kronos, jolla on seuranaan kyttyräselkäinen apurinsa Grost ja matkalta mukaan otettu nuori nainen, Carla. Laiska, kömpelö, hutiloitu ja veretön – siinä tämä vampyyriseikkailu neljään sanaan tiivistettynä.

Oliver Stone: Syntynyt 4. heinäkuuta (Born on the 4th of July)
Tom Cruise esittää tositapahtumiin pohjautuvassa elokuvassa Vietnamissa halvaantunutta sotaveteraania, joka ymmärtää vasta sairaalavuoteella, kuinka maa huijasi poikansa sotaan ja alkaa käydä kampanjaa kohtalotoveriensa puolesta. Hieman turhan paatoksellinen elokuva vaikutti teininä pitkältä kuin nälkävuosi, mutta neljännesvuosisata myöhemmin katsottuna siihen osasi suhtautua hieman eri tavalla. Cruisen roolisuoritus on erittäin onnistunut.

Béla Balogh: Az obsitos
Miellyttävä unkarilainen mykkäelokuva joka muistuttaa aikakautensa tanskalaisia ja venäläisiä teoksia, mutta mieleen tulevat myös Teuvo Pakkalan sisällissotakuvaus Sotapolulla (1921) ja Aleksandr Dovženkon mestarillinen Arsenal (1929). Imre Kálmánin samannimiseen operettiin perustuva tarina sodassa kaatuvasta nuorukaisesta, jonka ystävä esiintyy hetken aikaa hänenä, on taitavasti ja tasapainoisesti kerrottu.

Grigori Stabovoi: Kaksi päivää (Dva dnja)
Ukrainan sisällissotaan sijoittuva draama kertoo iäkkäästä talonmiehestä, joka saa huomata kiittämättömyyden olevan maailman palkka ja hyvien tekojen arvottomia. Kamarielokuvamaisen intiimissä elokuvassa on dokumentaarista uskottavuutta ja näytelmäelokuvan juonenkäänteitä. Elokuva menestyi hyvin myös kansainvälisesti.

A. W. Sandberg: Ilveilijä (Klovnen)
Aiheen ensimmäistä versiota (Klovnen, 1917) näyttävämpi, ulkoisilta avuiltaan vahvaa kansainvälistä tasoa oleva elokuva. Kauniisti kuvattu, rauhallisesti etenevä ja hyvillä näyttelijöillä varustettu Ilveilijä kaatuu kuitenkin omaan suuruuteensa. Väkisinkin tulee mieleen, että Sandberg tietää tekevänsä suurta elokuvaa ja jälki on sen mukaista: lopputulos on liian hiottu ja särmätön, välitekstejä myöten jopa laskelmoidun oloinen.

Charles Giblyn: Kulkuri-prinssi (The Vagabond Prince)
Cecil B. DeMillen Kuningasten kuninkaassa (1927) Jeesuksen roolin unohtumattomasti tulkinnut H. B. Warner esittää tällä kertaa Bothalian kuningaskunnan nuorta prinssiä, joka kaipaa rakkautta elämäänsä ja päättää jättää palatsin ja sen elämän taakseen. Helppo katsoa, helppo unohtaa.

A. W. Sandberg: Klovnen
A. W. Sandbergin ensimmäinen versio sirkusmaailmaan sijoittuvasta kolmiodraamasta on vuoden 1926 uusintafilmatisointia (Ilveilijä) rosoisempi, persoonallisempi ja aidomman oloinen. Tarina on tiivis ja vaikka hahmot jäävät jälkimmäistä versiota ohuemmiksi, ei mitään oleellista jää puuttumaan. Valdemar Psilander tekee pääroolissa hienoa työtä.

Michael Cimino: Portti ikuisuuteen (Heaven’s Gate)
Johnson Countyn karjasotaa on väritetty ja muunneltu elokuvallisesti sopivammaksi, mutta se ei poista tosiasiaa, että Ciminon suurwestern on yksi kaikkien aikojen hienoimmista lännenelokuvista. Kuluissa ei säästelty, minkä ansiosta 1800-luvun loppupuolen Yhdysvallat vaikuttaa juuri niin aidolta kuin oli tarkoituskin – tuotantoyhtiötä se ei kuitenkaan pelastanut, sillä tämän elokuvan myötä United Artists meni konkurssiin. Viiden tähden valio.

Clint Eastwood: American Sniper
Kaikkien aikojen parhaan amerikkalaisen tarkka-ampujan tarina valkokankaalle siirrettynä. Irakin sodassa ”kunnostautuneen” Chris Kylen tarinassa ei hurskastella saati kiihkoilla, vaan näytetään yksinkertaisesti mitä sota tekee sotilaalle, olipa tämä kuinka pätevä ja vakaamielinen tahansa. Bradley Cooper sopii nimirooliin loistavasti. Eastwoodin ehyimpiä ohjaustöitä.

Jörn Donner: Armi elää!
Mikkelin Kinolinnassa katsomani moderni metaelokuva Marimekon perustajasta ja luojasta, Armi Ratiasta. Minna Haapkylä tekee pääroolissa hienoa työtä, mutta kokonaisuus ei jaksa aivan loppuun asti: muutama minuutti lopusta pois ja naps, käsissä olisi ensiluokkainen elokuva. Tällaisenaankin toki piristävämpi kuin suurin osa kotimaisista tuotannoista. Kannattaa katsoa.

Ivan Kavaleridze: Perekop
Avantgardistinen kuvaus Ukrainan sisällissodasta. Kuvat ovat vaikuttavia, mutta niiden välinen yhteys ei toimi aina parhaalla mahdollisella tavalla. Kun ukrainalaismies pyytää nuorta sotilasta palaamaan Euroopan kanssa, teos muuttuu profeetalliseksi.

Alfred Lind: Den flyvende cirkus (engl. The Flying Circus)
Kertomus kaupungin pormestarin tyttäreen rakastuneesta nuorallakävelijästä, joka toteuttaa kertakaikkisen hullun trapetsinäytöksen todistaakseen rakastettunsa isälle olevansa tämän tytön arvoinen. Hillitysti ja huolitellusti rakennetussa draamassa on jännitystä, romantiikkaa sekä toimiva loppuhuipentuma. Lili Beck näyttelee sirkusryhmän äkkipikaista romanikaunotarta.

Tommy Lee Jones: The Homesman
Hilary Swank ja Tommy Lee Jones ovat keskilännestä Iowaan matkaava parivaljakko, joiden tarkoituksena on viedä kolme henkisesti häiriintynyttä naista takaisin turvallisiin oloihin pois ankealta preerialta. Maalauksellisen kaunis ja hienosti näytelty, mutta tarinaltaan turhankin verkkaisesti etenevä lännenelokuva.

Bud Boetticher: Pettämätön pistooli (The Tall T)
Randolph Scott esittää entistä karjatilan päällysmiestä, joka on vetäytynyt leipätyöstään ja kasvattaa nyt karjaa omalla tilallaan. Hän jää epäonnekkaiden sattumien seurauksena postivaunuryöstäjien vangiksi, eikä tilanteesta ole pakotietä kuin aseita käyttämällä. Reilusti alle puolitoistatuntinen western ei käytä aikaa jahkailuun, vaan juoksuttaa tapahtumat nopeasti ja kursailematta ruudulle – silti tästä ei puutu yhtään mitään. Ei mikään klassikko, mutta loistavaa ajanvietettä kuitenkin.

Alfred Lind: Bjørnetæmmeren (engl. The Bear Tamer)
Kiertävään sirkukseen kiinnitetään karhunkesyttäjä, joka rakastuu ryhmän romanikaunottareen. Pian vietetään häitä, mutta ei aikaakaan kun tuore morsian alkaa vilkuilla muita miehiä. Napakka ja tyylikäs tanskalaisdraama maan elokuvan suuruuden vuosilta.

Klaus Härö: Miekkailija
Viron Haapsaluun sijoittuva tosipohjainen tarina KGB:tä pakoilevasta neuvostoliittolaisesta nuorukaisesta, joka perustaa uuteen kotikaupunkiinsa miekkailuseuran ja johdattaa valmentajana sen Neuvostoliiton mestaruuteen. Niukasti toteutettu, vähäeleinen ja hahmoihinsa tukeutuva draama ei yllä aivan Härön parhaiden teosten rinnalle, mutta on silti nautittava ja katsojaa syvältä koskettava elokuva. Erityismaininnan Härö ansaitsee erinomaisesta lasten ohjaamisesta: heidän roolisuorituksissaan ei ole mitään teennäistä tai ylituotettua.

A. W. Sandberg: Hermoromahduksen partaalla (Nedbrudte Nerver)
Väärinkäsitykset ja virhetulkinnat saavat aikaan todellisen sekasotkun, johon Dagens Expressin kunnianhimoinen rikostoimittaja Erik Brandt uppoaa kaulaansa myöten. Sandberg esittelee teoksessaan kuin ohimennen 1910-luvun rantamuotia, sanomalehden tekoa, stop motion -animaatiota ja elokuvantekoa. Näppärä ja varsin hauska rikospala.