Musiikkihuone

Kuinkahan monesti olenkaan teilannut klassikkoelokuvan ensimmäisen katselukerran jälkeen ja huomannut palatessani vuosien kuluttua sen pariin näkeväni sen aivan uudella tavalla? Siksi alankin olla varovaisesti sitä mieltä, että kaikki vähänkään kiinnostavat elokuvat tulisi katsoa kahdesti ennen mielipiteen muodostamista. Ilman uusintakatselua olisin hylännyt Citizen Kanen (1941), Taksikuskin (Taxi Driver, 1976), Chinatownin (1974) ja jopa Laulavat sadepisarat (Singin’ in the Rain, 1952) kenties lopullisesti, sillä jokainen niistä vaati useamman tutustumiskerran avautuakseen kunnolla.

Tähän samaan kategoriaan kuuluu myös intialaisen Satyajit Rayn varhainen mestariteos Musiikkihuone (Jalsaghar, 1958), joka valmistui Rayn kuuluisan Apu-trilogian toisen ja kolmannen osan välissä. 1920-luvulle sijoittuvan tarinan päähenkilö on menneisyydessä kaiken menettänyt, mutta siinä edelleen kaikin voimin roikkuva iäkäs maanomistaja Biswambhar Roy (vähäeleisen upeasti näyttelevä Chhabi Biswas), joka elelee rappeutuvassa palatsissaan muutaman uskollisen palvelijansa auttamana. Palatsi ja ennen kaikkea sen musiikkihuone on aiemmin ollut yläluokan sosiaalinen kokoontumispaikka, mutta Royn perhettä kohdannut vakava tragedia on eristänyt miehen muusta maailmasta. Eräänä päivänä taidetta ja eritoten musiikkia arvostava entinen suurmies päättää järjestää vielä yhdet unohtumattomat juhlat, vaikka se veisi hänet vararikkoon.

Vastapuolella – jos nyt näin voi sanoa – Roylla on naapurissa asuva, isänsä liiketoimia menestyksellä jatkanut Mahim Ganguli (Gangapada Bose), joka haluaa syrjäyttää seudun vanhan mahtimiehen ja nousta hierarkiassa hänen paikalleen. Vaikka Roy ei ole menestyksensä päivinä itsekään ollut kaikkein vaatimattomin henkilö, on Ganguli häntä huomattavasti tyylittömämpi tapaus, arrogantti nousukas, jolla ei ole sen enempää arvokkuutta kuin käytöstapojakaan. Ganguli ei kuitenkaan näe olemuksessaan saati käytöksessään mitään väärää, vaikka lähikylän asukkaat kivittävät hänen komeaa autoaan samalla kun he hurraavat Royn vanhan palvelijan käyttämälle norsukyydille. Tyylittömästi käyttäytyvän Gangulin tahdittomuus tulee selkeimmin esille viimeisissä juhlissa, jossa hän on valmis unohtamaan vanhat ja perinteiset säännöt, joiden mukaan tapahtuman isännän on aina päätettävä vierailevan esiintyjän palkitsemisesta.

Peri-intialaisen ulkoasun ja länsimaailman silmissä jo vanhanaikaisen toteutuksen ei pidä antaa hämätä, sillä Musiikkihuone on kiehtovasti luotu elokuva, jossa pienillä ja yksinkertaisilla keinoilla (auto vs. norsukyyti, elektroninen musiikki vs. esiintyjät) luodaan vahva kuvaus uuden ja vanhan aikakauden yhteentörmäyksestä. Se on kuvauksellinen ja lavastuksellinen taidonnäyte, jossa glamour ja ulkokultainen loisto väistyvät pysähtymättömästi kulkevan ajan tieltä kohti menneisyyden vääjäämättömästi tavoittavaa tuhoa ja unohdusta. Maailma muuttuu, valtakunnat rapistuvat, luonto valtaa palatsit ja syrjäyttää maat, eikä rikkainkaan mies voi tehdä sille mitään.

Musiikkihuone on kahden taitavan näyttelijän voimankoitos, jossa ei ole varsinaista voittajaa. Chhabi Biswas on erinomainen Charles Foster Kanen kaltaisena, kaiken menettäneenä mahtimiehenä, joka ei näe ympärillään olevan maailman muutosta eikä varsinkaan osaa reagoida siihen. Aivan kuten Kane tahollaan, myös tässä elokuvassa mahtimies kuolee sielun täydellisessä yksinäisyydessä ja vieläpä tavalla, joka ei ole hänen arvoisensa. Rahanlainaaja Gangulia esittävä Bose on niin ikään loistava uuden maailman ja ajankuvan edustajana. Hän haluaa pyyhkäistä menneen maailman tomut jaloistaan edetessään kohti voittoa ja vaikka luuleekin tekevänsä sen tyylikkäästi, onnistuu vain ärsyttämään vanhoista toimintatavoista kiinni pitäviä tahoja.

JALSAGHAR, 1958 Intia
Tuotanto: Satyajit Ray Productions. Tuottaja: Satyajit Ray. Ohjaus: Satyajit Ray. Käsikirjoitus: Satyajit Ray (Tarasankar Banerjeen novellista). Kuvaus: Subrata Mitra. Lavastus: Bansi Chandragupta. Leikkaus: Dulal Dutta. Musiikki: Vilayat Khan.
Näyttelijät: Chhabi Biswas (Biswambhar Roy), Padma Devi (Mahamaya, hänen vaimonsa), Pinaki Sen Gupta (Khoka, hänen poikansa), Gangapada Bose (Mahim Ganguli), Tulsi Lahiri (taloudenhoitaja), Kali Sarkar (Ananta, Royn palvelija).

Katsotut elokuvat: kesäkuu 2018

Toivo Särkkä & Yrjö Norta: Kaikenlaisia vieraita

Kepeä komedia, jossa nuoren agronomin rikkaan tädin kartano muuttuu tämän poissa ollessa täysihoitolaksi, jonne saapuu monenkirjavaa väkeä. Suomen kesä hehkuu lämpöä ja aurinkoa, ihmissuhteiden ollessa silkkaa onnea ja romantiikkaa. Kokonaisuus on raikas, vaikkakaan ei kovin omaperäinen.

Gore Verbinski & kumpp.: Pirates of the Caribbean

Tuli katsottua koko viisiosainen seikkailuelokuvien sarja ja taas kerran on myönnettävä, että taso laskee osa osalta. Suurin syy tähän on fokuksen siirtyminen täydellisesti Johnny Deppiin, jonka omaperäinen ja alussa hauskakin piraattikapteeni muuttuu sarjan edetessä aina vain hölmömmäksi ja erikoisemmaksi olematta enää edes huvittava. Ajanvietettä, eikä edes kovin kaksista sellaista.

Paul Feig: Ghostbusters

Uusintakatselu. Muistin jonkin verran paremmaksi. Tehosteet olivat halpahintaisia, huumori latteaa ja apokalyptinen loppuhuipentuma tyhmääkin tyhmempi. Pisteet alkuperäisideasta.

Rino Lupo: Os Lobos

Portugalilainen mykkäelokuva, jossa naisten parissa varsin suosittu mies aiheuttaa mustasukkaisuusdraamaa niin kalastajakylässä kuin vuoristossakin. Idea on kelvollinen, mutta toteutus horjuu loppua kohden, eikä tilannetta auta irrallinen kylähullu, joka saa turhan paljon esilläoloaikaa.

E. A. Dupont: Juutalainen (Das alte Gesetz)

Alan Croslandin Jazzlaulajaa (1927) kovasti muistuttava tarina teatterikärpäsen puremasta nuoresta miehestä, joka katkaisee valinnoillaan välit perheeseensä. Visuaalisesti rikas elokuva on juoneltaan innostava, mutta ennen pitkää Dupont innostuu korostamaan elokuvan dramaattisuutta. Sen seurauksena tarinan kuljetus takkuaa ja kokonaisuus muuttuu hidastempoiseksi, raskaaksi ja väsyttäväksi.

Thierry Frémaux: Lumière

Ihastuttava kooste Lumièren veljesten ensimmäisistä elokuvista.

Sodiksen elokuvat listattu täällä

Teuvo Tulio: Hornankoski

Åke Lindman ja William Markus rakastavat Regina Linnanheimon tulkitsemaa piikaa hurjassa kotimaisessa melodraamassa, joka lukeutuu Tulion parhaimpiin ja vimmaisimpiin elokuviin. Annie Mörk on vahvassa vedossa Yli-Koskelan vanhana emäntänä.

Mauritz Stiller: Gunnar Heden taru (Gunnar Hedes saga)

Selma Lagerlöfin Herraskartano-novelliin löyhästi perustuva elokuva nuoresta Gunnar Hedestä, joka menettää järkensä valon ja on hyvää vauhtia ajamassa kotikartanoaan vasaran alle, ennen kuin tulee taas tolkkuihinsa. Kirjailija ei pitänyt Stillerin moninaisista ratkaisuista, mutta vajaana säilyneestäkin kopiosta on nähtävissä, että ohjaajan muutokset olivat onnistuneita ja niinpä Gunnar Heden taru kohoaa korkealle ruotsalaisen mykkäelokuvan joukossa.

Danny Cannon: Judge Dredd – tuomari (Judge Dredd)

Sylvester Stallone on murhasta syytetty superpoliisi tympeässä sarjakuvafilmatisoinnissa, joka ei tarjoa aihetta tuntemattomalle juuri mitään muuta kuin puolitoista tuntia toimintaa.

Leitão de Barros: Lisboa, Chrónica Anedótica (Lisboa)

Miellyttävä kaupunkisinfonia, jonka tehoa heikentää vain tieto näytellyistä kohtauksista. Silti oiva lisä tällaisten elokuvien joukkoon.

Hayao Miyazaki: Naapurini Totoro (Tonari no Totoro)

Elokuva, jossa ei tapahdu mitään ja joka silti lumoaa kekseliäisyydellään. Sairaalassa olevan äitinsä vuoksi maaseudulle muuttavan perheen lapset kokevat outoja seikkailuja lähimetsissä ja pelloilla, joilla asustaa mitä mielikuvituksellisimpia olentoja. Sulavasti kulkeva tarina, komea animointi ja kekseliäät mielikuvitusolennot saavat aikaan lukuisia katselukertoja kestävän sadun.

Sodis 2018: katsotut elokuvat

Malgorzata Szumowska: Mug
Uuden elokuvan helmet -sarjaan kuuluva, Hopeisella Karhulla Berliinissä palkittu Mug on koskettava kertomus nuoresta miehestä, joka menettää työssä tapahtuneen onnettomuuden seurauksena kasvonsa kirjaimellisesti lähes täysin. Jos elämä oli uomissaan ennen onnettomuutta, se ei enää ole sitä ja aiemmin hyvin suositusta nuorukaisesta tulee lähes kaikkien kummastelema ja osin pelkäämäkin friikki. Ulkonäkökeskeisen maailman reaktioita olisi voinut painottaa vieläkin enemmän, sillä eihän tämän tarinan tapahtumat juurikaan eroa esim. aivoinfarktipotilaiden kokemuksista. Raskaita tapahtumia kevennetään mustan huumorin keinoin. Loppu jäi miellyttävällä tavalla auki, plussaa vielä hyvästä musiikista ja alun Nowhere-lyhytelokuvasta (alusvaatteisilleen riisuutuneet asiakkaat tappelevat telkkareista ja muusta krääsästä).

George Cukor: Skandaalihäät (The Philadelphia Story)
Televisioesityksistä ja dvd-julkaisuista huolimatta aiemmin missaamani klassikkoelokuva naimisiin menevästä rikkaan perheen tyttärestä, jonka edellinen aviomies päättää sekoittaa pakkaa ja pyytää juorulehden toimittajia tekemään häistä mehukkaan jutun. Kaikki ei mene suunnitelmien mukaan ja lopulta alttarille astelee aivan eri sulhanen kuin alun perin oli tarkoitus. Katharine Hepburnille kirjoitettu elokuva on ajan hengen mukaista ihmissuhdekiemurtelua alusta loppuun, mutta hyvät näyttelijät pitävät homman elossa ja tapahtumat liikkeessä – olkoonkin, ettei Cukor ole komediaohjaajajana Howard Hawksin tai Leo McCareyn veroinen, joten sanailusta puuttuu kaikkein terävin sähäkkyys ja kohtausten rytmitys heittelee. Cary Grantista olisi saanut varmasti enemmän irti. Kaikesta huolimatta miellyttävä tuttavuus.

José Luis Guerín: Train of Shadows (Tren de sombras)
Kaunis, mykkäelokuvien estetiikkaa oivallisesti tarjoileva kertomus vuosikymmeniä aiemmin kadonneesta amatöörielokuvantekijästä, jonka jälkeensä jättämä materiaali innostaa toista elokuvaajaa selvittämään hänen jälkiään. Train of Shadows sisältää runsaasti viittauksia niin elokuvahistorian varhaisiin vuosiin kuin taiteenalan ensimmäisten suurten mestareiden teoksiinkin. Lopussa on turhaa toistoa, mutta kokonaisuus on kuitenkin kiehtova, jokaista katsojaa varmasti eri tavoilla puhutteleva elokuva.

Laís Bodanzky: Just Like Our Parents (Como Nossos Pais)
Brasilialainen perhedraama, jossa lähes keski-ikäinen nainen saa tietää, ettei hänen isänsä olekaan se jota hän on pitänyt isänään. Kulissien kaatumista seuraavasta kriisistä on lopulta myös hyötyä, kun nainen alkaa käydä läpi suhdetta etenkin äitiinsä, mutta myös etääntyneeseen aviomieheensä vain huomatakseen liittonsa ajautuneen karille jo ajat sitten. Hienovaraisesti toteutettu ja hyvin ohjattu elokuva, ”joka onnistuu kuvaamaan äitiyden, uran ja avioliiton ristiaallokon vailla dramaattisia ylilyöntejä” (MM, festivaalikatalogi). Maria Ribeiro tekee tyttären roolissa laatutyötä, mutta äitiä tulkitseva Clarisse Abujamra suoriutuu osastaan vielä häntäkin hienommin.

AJ Annila: Ikitie
Elokuva, joka kampitti Jussi-gaalassa Aku Louhimiehen ohjaaman Tuntemattoman sotilaan pystein 6-5 ja vieläpä täysin ansaitusti. Olen haukkunut viime vuosina paljon kotimaisia elokuvia, joten saamistani suosituksista huolimatta odotukset eivät olleet kovinkaan korkealla Ikitien suhteen. Epäilyt osoittautuivat kuitenkin turhiksi ja Antti Tuurin romaaniin pohjautuva Ikitie iski todella kovaa. Elokuvan tehoa syventää tieto siitä, että tapahtumilla on vahvaa todellisuuspohjaa. Historialliset tapahtumat yhdistyivät hyvin kirjoitettuun ja napakasti ohjattuun draamaan, jonka tunnevahvat juonenkäänteet saivat ison teltan runsaslukuisen yleisön vetistelemään oikein toden teolla. Hannu-Pekka Björkman tekee elämänsä roolin nilviäismäisenä valtiollisen poliisin työntekijänä. Loppu on turhan suoraviivainen, mutta se on vähäinen virhe muuten vaikuttavassa elokuvassa.

Ingmar Bergman: Talven valoa (Såsom i en spegel)
Yksi suurista Bergman-suosikeistani on kertomus uskonsa kanssa kamppailevasta papista. Vertauskuvallinen tarina ihmissuhdeongelmineen on napakasti ja tasapainoisesti kerrottu ja vaikka elokuvassa ei näennäisesti tapahdukaan paljon, siinä tapahtuu valtavasti. Roolihahmot ovat hyvin kirjoitettuja ja näyttelijät mahtavia.

Jarmo Lampela: Eila
Festivaalin toinen kotimainen tuttavuus kertoo siivoojasta (erinomainen Sari Mällinen), joka kamppailee työongelmien (lakkorikkurina toimiminen, laiton irtisanominen), jälkikasvun (kriminaalipoika) ja parisuhteen (älylliseen kommunikointiin kykenemätön miesystävä) pyörteissä, mutta selviytyy lopulta voittajana. Tositapahtumiin pohjautuva tarina on suoraviivainen ja yllätyksetön, mutta toimiva. Tunnekylläinen loppu on muuten vahvan teoksen heikoin lenkki, joskaan siitä ei ole kokonaisuuden romuttajaksi. Elokuva sai aikoinaan kaksi Jussi-palkintoa (paras ohjaus, naispääosa).

Olivier Assayas: Cold Water (L’eau froide)
1970-luvulle sijoittuva nuorisodraama, jossa vaikeaa nuoruutta elävän pääparin ainoa mahdollisuus on jättää kotikaupunki kauas taakse ja suunnata kohti uutta alkua. Omaelämäkerrallinen teos ei onnistunut innostamaan kuin ajoittain, sillä koin jatkuvasti iholle tunkevan kameran vieraannuttavaksi, paikoin jopa epämiellyttäväksi tehokeinoksi.  Lisäksi tarina tuntui kovin tutulta ja nuorten ongelmat hyvin tavanomaisilta. Alice Cooperin School’s Out soi kuitenkin komeasti.

Mahamat-Saleh Haroun: A Season in France (Une saison en France)
”Onko Euroopasta tulossa samanlainen Baabelin torni, jollainen se oli vuonna 1938 sulkiessaan rajat juutalaisilta siirtolaisilta” on ydinkysymys Mahamat-Saleh Harounin ajankohtaisessa pakolaiselokuvassa A Season in France (2017). Arvokkuus ja itsekunnioitus ovat kerta toisensa jälkeen vaakalaudalla, kun uuden elämän alkuun pyrkivien pakolaisten haaveet musertuvat yksi toisensa jälkeen. Tarina on loppuratkaisua myöten lohduton, mutta siitä huolimatta ohjaaja käsittelee rankkaa aihetta liioittelematta ja älykkäästi: kaikkea ei näytetä, vaan katsojalle annetaan aikaa ja tilaa sulatella näkemäänsä. Turvapaikkabyrokraatit ovat yhtä tunteettomia kuin mielivaltaisesti lupia myöntävä systeemi. Näkemistäni festivaalielokuvista paras.

Talkoolaisena Sodiksessa

- Kuule Kari, sinä kun olet tuollainen elokuvamies, mikset lähtisi Sodikseen talkoolaiseksi?

Suunnilleen näillä sanoilla minulle myytiin alkuvuodesta ajatus Sodankylän elokuvajuhlista. Olin kyllä miettinyt Sodikseen lähtöä jo yli vuosikymmenen, mutta matka oli aina tyssännyt budjettiin: matkojen, majoituksen, ruokien ja lippujen yhteenlaskettu summa on lähes sama, jolla kustantaa viikon vaikkapa Pordenonessa, joten valinta oli aina helppo tehdä. Tällä kertaa kuluja aiheutuisi ainoastaan matkoista, sillä kaiken muun tarjoaa festivaalin järjestäjä. Näin ollen otin ehdotuksen vastaan varteenotettavana vaihtoehtona ja ihmettelin samalla itsekseni, kuinka moinen ei ollut tullut aiemmin edes mieleeni.

Midnight Sun Film Festival eli Sodankylän Elokuvajuhlat ovat loppuunmyytyine mykkäelokuvanäytöksineen, tähtivieraineen, aamukeskusteluineen ja laadukkaine ohjelmistoineen käsite ympäri maailmaa. Harvalla on kuitenkaan aavistusta siitä kaikesta työstä, mitä kulisseissa tehdään tapahtuman toteuttamiseksi. Monisatapäinen talkoolaisjoukko on jatkuvasti valmiina tehdäkseen kaikkensa vieraiden viihtymisen eteen. Hakulomakkeessa pystyi antamaan haluamiaan painotuksia eri tehtäviin, mutta en osaa sanoa, kuinka paljon niillä on lopulta painoarvoa tehtäviä jaettaessa. Itse sain paikan kuljetuksesta.

Kuljettajien ryhmä oli hieman yli kymmenhenkinen, tiivistä yhteistyötä keskenään tekevä joukko, jonka tehtävänä oli olla valmiina kuljettamaan festivaalivieraita koko tapahtuman ajan. Töitä tehtiin kellon ympäri kuuden tunnin vuoroissa, mutta oikeasti tilanne eli koko ajan ja aikataulut saattoivat muuttua lennosta: milloin odoteltiin myöhässä olevaa lentoa Rovaniemellä, vietiin nilkkansa telonutta talkoolaista terveyskeskukseen, kuljetettiin elokuvakeloja Lapinsuun teatterista kelaamoon tai ajettiin tarvittaessa muusikkoryhmä Ivalon lentokentälle. Toisinaan saattoi olla vuoroja, jolloin ajoja oli yhdestä kahteen. Tehtäväkartta eli siis runsaasti ja koko ajan oli oltava terävänä, tarkkaavaisena ja kyyditettävät huomioivana.

Koin alussa lievää epävarmuutta koko hommasta, sillä en ollut koskaan tehnyt vastaavaa työtä. En myöskään koe osaavani kieliä kaikkein parhaimmalla tavalla ja muutenkin uudessa ympäristössä helposti syrjempään vetäytyvänä mietin, kuinka tällainen tiimityöskentely onnistuisi kohdallani. Huolet osoittautuivat turhiksi, sillä vanhat konkarit ottivat uudet tulokkaat erinomaisesti vastaan ja pian juttu luisti vaivatta kaikkien kanssa. Erikoiset vuorojenjakotavatkin tulivat nopeasti tutuiksi ja aiemmin sekalaisilta tuntuvat vuoromuodostelmat osoittautuivat ainoaksi oikeaksi keinoksi toimivien kuljetusten takaamiseen. Itse työvälineet eli autot olivat erittäin hyväkuntoisia ja siistejä, enkä usko että ihan pian pääsen samanlaisilla kulkupeleillä taittamaan kilometrejä – ainakaan ajavana osapuolena. Kaikki meni loppujen lopuksi moitteetta ja mikäli ensi vuonnakin Sodikseen päädyn, aion ehdottomasti hakea paikkaa kuljetuksesta.

Entäpä sitten elokuvat, niitähän Sodikseen mennään kuitenkin katsomaan? Totta, eikä se osoittautunut ongelmaksi missään vaiheessa. Kuuden tunnit työvuorot – vuorosta tietysti hieman riippuen – antavat hyvin mahdollisuuksia näytöksissä istumiseen ja ohjelmakartan hallintaan. Valintoja on tietysti tehtävä, mutta niin on kaikkien muidenkin, sillä päällekkäisyyksiä tulee väistämättä. Itse ehdin ja jaksoin katsoa yhdeksän elokuvaa, joista kirjoitan yhteenvedon myöhemmin.

Katsotut elokuvat: elokuu 2017

Carl Junghans: Sellaista on elämä (Takový je život)
Karu alkoholismikuvaus, jossa perheenpää syö, juo, nukkuu ja lempii lähikapakassa tapaamaansa vierasta naista samaan aikaan kun hänen vaimonsa koettaa hankkia perheelle elantoa pyykkärinä. Tsekkiläisen mykkäelokuvan suuria teoksia.

Steven Spielberg: Tappajahai (Jaws)
Jokakesäinen katselunautinto ja aina yhtä hyvä.

Sebastián Cordero: Europa Report
Komean näköinen ja pitkälti hyvin toimivakin kertomus Jupiteria tutkimaan lähteneestä retkikunnasta, joka saa kauhukseen huomata planeetan olevankin asuttu. Viimeiset kuvat ovat mielestäni liikaa, mutta muilta osin elokuva tavoittaa hyvin avaruusmatkailun hengen ja siihen liittyvän ahdistuneisuuden tunteen. Myös näyttelijät ovat vakuuttavia tahoillaan.

Charles Laughton: Räsynukke (The Night of the Hunter)
Mykkäelokuvan estetiikkaa vuolaasti pursuava jännityselokuva 10 000 dollarin ryöstösummaa etsivästä huijarisaarnaajasta, joka saapuu pieneen amerikkalaiseen pikkukaupunkiin tietäen rahojen olevan siellä jossain. Robert Mitchumin esittämä saarnamies on kuin isäpuoli helvetistä, Lillian Gishin tulkitsema ystävällinen rouva puolestaan maailman kolhimille lapsille turvapaikan tarjoava taivaan enkeli. Mahtava elokuva, jonka jaksaa katsoa kerta toisensa jälkeen.

Sam Firstenberg: American Ninja
USA:n armeijan Filippiinien tukikohdan ympärille sijoittuva älyvapaa karaterymistely, jossa orvoksi nuorena jäänyt jenkki mätkii pahoja poikia turpaan ja paljastaa siinä sivussa myös koko armeijaa kalvavan salaliittojuonen.

Sylvester Stallone: Rocky IV
Kiveäkin kovempi Rocky Balboa kohtaa silkkaa terästä olevan Ivan Dragon vihamielisessä Moskovassa järjestetyssä nyrkkeilytapahtumassa. Länsi pieksää tietenkin Idän, mutta samalla molemmat oppivat kenties myös kunnioittamaan toisiaan. Elokuva, joka pitää katsoa kerran parissa vuodessa.

John W. Brunius: Johan Ulfstjerna
Tuntemattomaksi haalistuneen ruotsalaisohjaajan näkemys Suomen sortovuosista. Päähenkilö on runoilija Johan Ulfstjerna, jonka poika aikoo ampua pahan kenraalikuvernöörin, mutta isä ehtii estämään tämän aikeet.

John W. Brunius: Lujatahtoisia (Hårda viljor)
Pieneen norjalaiseen kalastajakylään sijoittuva romanttinen komedia kertoo nuoresta sähköttäjä Rolandsenista, joka saa rukkaset rakastamaltaan tytöltä, mutta on valmis tekemään erikoisiakin ratkaisuja saadakseen tämän omakseen. Yksinkertainen, mutta samalla myös viehättävä elokuva.

Dziga Vertov: Kinosilmä (Kino-glaz)
Kamera kulkee Neuvostoliiton maaseudulla ja kuvaa sen elämää ja ihmisiä. Vertovin ensimmäinen pitkä teos on kuin yhteenveto hänen aiemmista elokuvakokeiluistaan ja teorioistaan. Ilmestyessään ihastuttaneet kuvalliset tehokeinot eivät tällä kertaa anna lisäarvoa tapahtumille – kenties siksi, että olemme nähneet Vertovin käyttäneen niitä onnistuneemmin muissa teoksissaan.

George Sluizer: Kadonneen jäljillä (Spoorloos)
Automatkalla ollut aviopari pysähtyy huoltoasemalle, jossa nainen yllättäen katoaa. Tapahtuma jää mysteeriksi, kunnes vuosien jälkeen naisen oletettavasti murhannut henkilö ottaa mieheen yhteyttä ja lupaa näyttää, mitä naiselle on tapahtunut. Yksinkertainen trilleri, jolla on hetkensä ja erittäin onnistunut loppuratkaisu, mutta jota tuskin jaksaa kahdesti katsoa.

Joseph Zito: Invasion U. S. A.
Chuck Norris listii pahoja miehiä yksiulotteisessa ja hölmössä, mutta silti niin viihdyttävässä toimintaelokuvassa.

Dziga Verto: Yhdestoista vuosi (Odinnadtsatyi)
Vertovin ylistyslaulu Neuvostoliitolle ja sen teollisuudelle.

Juho Kuosmanen: Hymyilevä mies
Erittäin hieno kuvaus nyrkkeilyn maailmanmestaruusotteluun valmistautuvasta Olli Mäestä. Jarkko Lahti (Mäki), Oona Airola (Raija Jänkä) ja Eero Milonoff (Elis Ask) tekevät vahvat roolisuoritukset. Kuosmasen ohjaus on tasaisen varmaa alusta loppuun. Viime vuosien parhaita kotimaisia.

Victor Sjöström: Laiva tulessa (Eld ombord)
Sjöströmin viimeinen Ruotsissa ohjaama mykkäelokuva on yhdistelmä ihmissuhdedraamaa ja jännityselokuvaa. Hyvistä aineksista ja nimekkäistä näyttelijöistä huolimatta tulos on lattea, sillä juoni laahaa ja hahmot ovat mielenkiinnottomia. Kokonaisuuden kruunaa turhankin sovitteleva loppunäytös, joka lienee tehty kansainvälisiä markkinoita ajatellen.

Abbas Kiarostami: Close-Up
Kiarostamin kehutuin ja tunnetuin teos kertoo miehestä, joka esiintyy merkittävänä elokuvantekijänä ja onnistuu näin huijaamaan erästä varakasta perhettä, kunnes jää kiinni ja joutuu oikeuden eteen. Mielenkiintoinen elokuva, joka jätti itseni kuitenkin kylmäksi. Teknisesti moitteeton, mutta en saanut kiinni kokonaisuudesta. Uusintakatselun paikka.

Gustaf Molander: Hänen englantilainen rouvansa (Hans engelska fru)
Ihmissuhdedraama, jossa englantilainen ylhäisöleski nai rahavaikeuksiensa vuoksi ruotsalaisen maanomistajan, mutta ei sitten sopeudukaan elämään Pohjoisessa. Lil Dagover ja Urho Somersalmi ovat erinomaisia rooleissaan.

Buster Keaton & Eddie Cline: Kolme aikakautta (Three Ages)
Keatonin ensimmäinen virallinen pitkä elokuva sijoittuu kivikaudelle, muinaiseen Roomaan ja 1920-luvun Los Angelesiin. Jokaisessa tarinassa Keatonin esittämän nuorukaisen on raivattava kilpakosija tieltään. Todellinen gag-ilotulitus, jota ei mielestäni arvosteta elokuvana tarpeeksi.

Carl von Haartman: Kajastus
Clyde Bruckman: Kenraali (The General)
Mauritz Stiller: Juha (Johan)
Carl Th. Dreyer: Lehtiä paholaisen kirjasta (Blade af Satans Bog)
John Emerson: His Picture in the Papers

George Fitzmaurice: Syreenien kukkiessa (Lilac Time)
First Nationalin vastaus Suurelle paraatille (1925) ja muille menestyneille sotaelokuville. Englantilaisen lentäjän ja ranskalaisen maalaistytön suuri rakkaustarina alkaa kepeän komediallisena, mutta kääntyy sodan edetessä vakavaksi draamaksi, kun lentäjämiehen täytyy lähteä laivueineen viimeiseen suureen taisteluun. Kokonaisuus nojaa liikaa karismaattisen Cooperin ja kauniin Mooren väliseen kemiaan, minkä lisäksi tapahtumissa on liian vahva kierrätyksen maku, monet aiemmat sotaelokuvat ovat käsitelleet samoja asioita huomattavasti paremmin.

Léon Poirier: Verdun, visions d’histoire (engl. Verdun: visions of history)
Boris Barnet & Fjodor Otsep: Miss Mend (engl. The Adventures of the Three Reporters)

Tobe Hooper: Poltergeist
Lapsuuden kauhuelokuvasuosikkeihin lukeutunut Poltergeist vaikuttaa näin vanhemmalla iällä katsottuna tyhjänpäiväiseltä ja ennalta-arvattavalta kauhistelulta, jossa amerikkalaista ydinperhettä alkavat ahdistella asuinalueen alla olevan hautausmaan pahanilkiset henget. Ne nappaavat television kautta perheen pienen tyttären toiseen ulottuvuuteen ja pistävät lopulta sellaiseksi hulinaksi, ettei perhe voi muuta kuin paeta kodistaan.

Erkki Karu & Eero Leväluoma: Finlandia
Pitkään kadonneena pidetty, mutta sittemmin lähes alkuperäiseen asuunsa rekonstruoitu ja maamme itsenäisyyden 100-vuotisjuhliin restauroitu Finlandia avaa katsojan silmien eteen panoraaman pohjoisen metsistä etelän merellisiin maisemiin, tehtaiden hämystä suurten kaupunkiemme maankuuluihin nähtävyyksiin. Elokuvan uudelleenrestaurointi oli valtava urakka, mutta lopputulos on loistelias.

Katsotut elokuvat: heinäkuu 2017

Antoine Fuqua: The Magnificent Seven
Energinen, muttei sisällöltään yhtään alkuperäistä Sturgesin versiota rikkaampi länkkäri, jossa seitsemän erilaista ja eri syystä mukaan lähtevää pyssymiestä puolustaa pikkukaupunkia roistojoukon toimia vastaan. Itse asiassa pyssymiehiä on tässä versiossa vain kuusi, koska mukaan on täytynyt ottaa myös intiaani. Loppuräiskintä on aivan liian pitkä ja onpa koko tapahtumaketjuun saatu ujutettua mukaan henkilökohtaisuuksiakin. Ei mikään kaksinen tekele, yhden katselukerran viihdyke.

Jakov Protazanov: Valkoinen kotka (Belyi orjol)
Boris Barnet: Talo Trubnaja-kadun varrella (Dom na Trubnoi)
George W. Hill: Kasakat (The Cossacks)

Ingmar Bergman: Mansikkapaikka (Smultronstället)
Victor Sjöström loistaa vanhana professorina, joka käy kunniatohtoripromootioon suuntaavan matkansa aikana läpi elämäänsä ja ihmissuhteitaan. Bergmanin ohjaus on moitteetonta ja takaumien käyttö mestarillista. Yksi kaikkien aikojen elokuvasuosikeistani.

D. W. Griffith: The Avenging Conscience

Grigori Kozintsev & Leonid Trauberg: Yksin (Odna)
Ajan henkeen tarttuva, ensimmäisen viisivuotissuunnitelman ihanteita toistava Yksin kertoo nuoresta, vastavalmistuneesta leningradilaisopettajattaresta, joka lähetetään töihin kaukaisen Altain pieneen vuoristokylään. Hän lähtee matkaan vastahakoisesti, mutta oppii vähitellen arvostamaan alkeellisesti eläviä kyläläisiä ja heidän tapojaan ollen lopulta valmis nousemaan koko kylän elinolot vaaraan asettavia mahtimiehiä vastaan

Raoul Walsh: Yksinäinen ratsastaja (Pursued)
Robert Mitchum kannattelee karismallaan kaunista, mutta tarinaltaan vaatimatonta westerniä, jossa takaa-ajettu mies tekee tilit selviksi menneisyytensä haamujen kanssa.

Mihail Kalatozov: Svanetian suola (Sol svaneti)

Otto Preminger: Missä jalkakäytävä loppuu (Where the Sidewalk Ends)
Tyylikäs rikosjännäri kaikkea rikollisuutta halveksivasta poliisista, joka lyö erään roiston hengiltä, mutta joutuu peittelemään tekosiaan ja keksimään ratkaisun päästäkseen ulos tilanteesta. Tapahtumat ajautuvat lopulta siihen pisteeseen, jossa syytön mies on joutua sähkötuoliin.

Andrew Davis: Nico (Above the Law)
Steven Seagal pääsee huumekaupan jäljille, mistä aiheutuu ongelmia paitsi hänelle, myös hänen perheelleen. Vauhdikas toimintaelokuva, joskaan ei Seagalin parhaimmistoa.

Jakov Protazanov: Isä Sergius (Otets Sergi)
Protazanovin kuuluisin ja menestynein tsaarin vallan aikana ohjaama mykkäelokuva kertoo nuoresta upseerista, joka hylkää ihmissuhdeongelmiensa seurauksena sotilaselämän ja suuntaa luostariin. Sielläkään hänen sielunsa ei saavuta täydellistä rauhaa, vaan suureen kansansuosioon nouseva pappi joutuu kamppailemaan himojensa ja halujensa kanssa, jättää lopulta vapaaehtoisesti luostarin ja ryhtyy maankiertäjäksi. Isä Sergius vilahtaa Aki Kaurismäen omaperäisessä elokuvassa Calamari Union (1985), jossa viisitoista Frankia ja yksi Pekka lähtevät vaeltamaan Kalliosta Eiraan.

Anthony Asquith: Underground

John Flynn: Katujen laki (Out for Justice)
Aito Seagal-klassikko, jossa sankari tarvitsee vain auton ja haulikon puhdistaakseen kotikulmansa rikollisuudesta.

Paul Verhoeven: Starship Troopers
Hauska ja kekseliäs satiiri, jossa naureskellaan avoimesti amerikkalaisten mediamaailmalle ja sotahulluudelle.

Aki Kaurismäki: Varjoja paratiisissa
Työläistrilogian ensimmäinen osa, jossa roskakuski Nikander rakastuu kaupan kassana työskentelevään Ilonaan. Sympaattinen elokuva loistavin näyttelijäsuorituksin ryyditettynä.

Jack Arnold: Mustan laguunin hirviö (Creature from the Black Lagoon)
Komea tieteiskauhistelu, jossa tutkimusmatkailijat saapuvat aiemmin tuntemattomalle Amazon-joen osalle ja kohtaavat oudon kalaihmisen. Hirviö yrittää ajaa tutkijat pois reviiriltään, kun taas nämä ovat valmiit tekemään kaikkensa, jotta saavat pyydystettyä löydöksensä ja kuljetettua sen ihmisten ilmoille.

Jack Arnold: Mies joka kutistui (The Incredible Shrinking Man)
Tavallinen amerikkalaismies saa päälleen radioaktiivista säteilyä ja hyönteismyrkkyä ja alkaa kutistua. Lääkärit eivät löydä tilanteeseen pelastusta ja edessä on kamppailu elämästä ja kuolemasta, joka huipentuu yhteenottoon kellarissa majailevan hämähäkin kanssa. Arnoldin paras elokuva.

Tim Burton: Big Fish
Burtonin viimeinen suuri elokuva kertoo tekemisillään railakkaasti liioittelevan, kuolemaa tekevän Edward Bloomin tarinan. Edwardin poika ei ole voinut koskaan ymmärtää isänsä halua värittää kaikkea kokemaansa, mutta ennen pitkää hän tulee huomaamaan, että totuus voi olla jopa taruakin ihmeellisempää.

Paul Powell: Pollyanna
Sympaattinen, joskin monen mielestä myös liian sokerinen Mary Pickford -elokuva.

Mark Robson: Tuhoon tuomittu saari (Isle of the Dead)

Jevgeni Bauer: Hiljaiset todistajat (Nemyje svideteli)
Bauerin hurjien melodraamojen varjoissa ohjaama ihmissuhdedraama on kuvaus yläluokan ja sen palvelijoiden elämästä. Ihmissuhteiden verkko kietoutuu moneen suuntaan ja rakkaus on vain huvitusta, jolla väritetään muuten pitkäveteistä arkea ja elämää. ”Kaikkiaan tämä tilaa ja elämänmuotoa koskeva esitys, jossa palvelijat kulmastaan näkevät kaiken, ja ymmärtävät kaiken, ja vaikenevat, on Bauerin kaunopuheisimpia dramaturgisia pelkistyksiä.” (Peter von Bagh).

Colin Campbell: Little Orphant Annie
Little Orphant Annie on sympaattinen ja ihastuttava kertomus nuoresta orpotytöstä Anniesta, joka vastoinkäymisten jälkeen löytää ilon elämäänsä. Näyttelijät tekevät hyvää työtä ja Colleen Moore on nimiroolissa ensiluokkainen.

Jevgeni Bauer: Aikakauden lapset (Deti veka)

Hal Ashby: Saattokeikka (The Last Detail)
Kaksi laivaston merisotilasta lähtevät viemään kollegaansa vankilaan. Matkalla he tutustuvat toisiinsa paremmin ja päättävät ottaa vielä kerran ilon irti elämästä. Näyttelijäsuoritukset ovat hienoja ja etenkin Randy Quaidia tuomittuna sotamiehenä kelpaa ihailla.

King Vidor: The Sky Pilot
Hyvävauhtinen lännenelokuva, jossa nuori mies saapuu pieneen pohjoiseen rajaseutukaupunkiin levittämään uskon sanaa sen asukkaille. Vaikean alun ja vastoinkäymisten jälkeen hänen onnistuu ottaa paikkansa yhteisössä, valloittaa seudun kaunottaren sydän ja saada tämän katkeroituneen isän elämä taas elämisen arvoiseksi.

Christopher Nolan: Dunkirk
Komea ja erikoisella tavalla aikajanalla leikittelevä kertomus Dunkerquen rannan evakuoinnista kesällä 1940. Nolanin tapa pitää hahmot etäisinä ja tapahtumat mahdollisimman yksinkertaisina on kerännyt paljon kehuja, mutta mielestäni tässä on elokuvan kompastuskivi: yksikään elokuvan henkilöistä ei ole kiinnostava ja niinpä lopputulos on teknisesti loistelias, mutta sisällöltään sieluton.

René Clair: Le Fantôme du Moulin-Rouge (The Phantom of the Moulin-Rouge)

Georg af Klercker: Loistavat huulet eli Elämän ja kuoleman välillä (Mellan liv och död)
Rakkaus, mustasukkaisuus, viha, kosto ja sovitus seuraavat toisiaan melodraamassa, jossa työpariinsa rakastunut nuori nainen päättää raivata tämän uuden naisystävän pois tieltään. Hyvin kirjoitettu ja ohjattu elokuva on tekijänsä parhaita töitä ja pirullinen murhatapa kuin nimekkäimpien rikoskirjailijoiden kynästä.

Keoni Waxman: The Keeper
Steven Seagal -rymistely, jossa eläkkeelle pakotettu poliisi asettuu vanhan ystävänsä tyttären henkivartijaksi. Perusvarmaa, joskin helposti unohdettavaa toimintaa.

Lynn Reynolds: Purppurarinteiden ratsastajat (Riders of the Purple Sage)
Zane Greyn samannimiseen lännenromaaniin (ilm. 1912, suom. 1981) perustuva virtaviivainen ja lennokas western, jossa siskonsa ja tämän lapsen kaappausta tutkiva asesankari saapuu arizonalaiseen pikkukaupunkiin, laittaa sitä hallitsevan roistojoukon ojennukseen, ratkaisee siskonsa kohtalon ja löytää vielä rakkaankin rinnalleen. Hyvän tuulen teos, jossa Mixin elokuvien tärkeimmät elementit – toiminta ja huumori – ovat mallikkaasti tasapainossa.

Robert Zemeckis: Paluu tulevaisuuteen (Back to the Future)
Amerikkalaisteini Marty McFly matkustaa tiedemiesystävänsä tekemällä aikakoneella menneisyyteen ja saattaa vanhempansa yhteen tulevaisuutta muokkaavin seurauksin. Trilogian ensimmäinen osa on täynnä vauhtia ja hyvää huumoria.

Frank Capra: Syvyyden vangit (Submarine)
Yhdysvaltain laivaston sukellusveneonnettomuuksia peilaava kertomus kahdesta laivastossa palvelevasta miehestä, joiden ystävyys joutuu kovalle koetukselle, mutta jotka lopulta tosipaikan tullen seisovat toistensa tukena. Irvin Willat jätettiin tekijätiedoista pois, vaikka ohjasi elokuvasta leijonanosan ennen kuin tuottaja Harry Cohn kiinnitti tehtävään suosikkinsa Capran.

Robert Zemeckis: Paluu tulevaisuuteen II (Back to the Future part II)
Tällä kertaa matkataan sekä tulevaisuuteen että menneeseen. Yksinkertainen virhe tulevaisuudessa johtaa tapahtumaketjuun, joka sekoittaa maailman karmealla tavalla. Lopputulos on turhan sekava ja joka suuntaan kurkotteleva.

Georg af Klercker: Nobelpristagaren
Suomalaisen tanssijasuuruuden, Maggie Gripenbergin, ainoa elokuva.

Robert Zemeckis: Paluu tulevaisuuteen III (Back to the Future part III)
Trilogian viimeinen osa petraa roimasti edellisestä. Tällä kertaa Martyn tie vie villiin länteen, jonne edellisosan lopussa kuolleeksi luultu Doc on päätynyt. Elokuvaviittauksista plussaa, lopun lentävä juna olisi saanut jäädä tekemättä. Siitä huolimatta onnistunut päätös hauskalle elokuvasarjalle.

Grigori Kozintsev & Leonid Trauberg: Uusi Babylon (Novyi Vavylon)
Pariisissa kuvattu, tositapahtumiin pohjautuva Uusi Babylon on neuvostoliittolaisen mykkäelokuvan viimeisiä suuria saavutuksia. Kuvalliselta ilmaisultaan se on tekijöidensä aiempaa tuotantoa kokeellisempi ja vaatii katsojalta jatkuvaa tarkkaavaisuutta. Tekijät suosivat kameratehosteiden lisäksi vahvoja vastakkainasetteluja dynaamisine kuvakulmineen, joihin Šostakovitšin ensimmäinen elokuvasävellys sopii loistavasti.

Big Fish

Lueskelin äskettäin Facebookissa erään elokuvaryhmän keskusteluketjua, jossa pohdittiin kenen tunnetun nykyohjaajan ura on kääntynyt menestysvuosien jälkeen täydelliseen alamäkeen ja vieläpä mahdollisimman nopeasti. Ykköseksi tuntui nousevan ranskalainen Luc Besson, jonka menestyselokuvat Leon (1994) ja The Fifth Element – puuttuva tekijä (The Fifth Element, 1997) antoivat odottaa merkittävää kansainvälistä uraa, mutta jonka nykyiset ohjaustyöt tunnutaan sivuuttavan pelkällä olankohautuksella. Heti hänen perässään tuli amerikkalainen Tim Burton…

Hetkinen. Siis sama Tim Burton, joka teki Johnny Deppin kanssa Saksikäsi Edwardin (Edward Scissorhands, 1990) ja Ed Woodin (1994), ohjasi kaksi ensimmäistä – ja samalla parasta – uuden ajan lepakkomiestä (Batman, 1990 ja Batman – paluu / Batman Returns, 1992) ja onnistui puhaltamaan Hammer-yhtiön hengen Sleepy Hollown legendaan Päättömässä ratsumiehessä (Sleepy Hollow, 1999)? Sama Tim Burton, jonka lähes taivaassa solmittu ja päättymättömältä tuntuva yhteistyöputki Johnny Deppin kanssa toi elokuva toisensa jälkeen runsaasti kilisevää tuotantoyhtiöiden kassakoneisiin? Kyllä, sama Tim Burton, joka tuntuu jääneen omien erikoisten maailmojensa vangiksi ja tarpoo nyt polviaan myöten suossa, josta ei taida olla poispääsyä.

Burtonin toistaiseksi viimeisen suuren elokuvan, vuonna 2003 valmistuneen Big Fishin päähenkilö Edward Bloom (Albert Finney/Ewan McGregor) on aina ollut seikkailuiden ja suurten tarinoiden mies. Useimmat ovat rakastaneet hänen värikkäitä juttujaan, mutta pojalleen Williamille (Billy Crudrup) isä on jäänyt aina etäiseksi, sillä Williamin mukaan tämän elämä on silkkaa valhetta alusta loppuun ilman ainoatakaan totuuden sanaa. Heidän suhteensa on lopulta ajautunut kolmen vuoden puhumattomuuteen, mutta isän hautaan vievä syöpä saa pojan palaamaan kotiinsa ja yrittämään luoda käsitystä siitä, mitä isän elämässä on oikeasti tapahtunut ja mikä on pelkkää sepitettä.

Big Fishissä kiteytyy koko Burtonin ura. Hän on aina ollut satujenkertoja, omia omituisia polkujaan kulkeva runoilija, jonka karamellivärein väritetyissä ja humoristisissa elokuvissa on ollut tekemisen riemua ja luomisen nautintoa. Sittemmin Burton on vajonnut itsetarkoituksellisuuteen ja uudistumattomuuteen, mutta Big Fishin kohdalla rappio ei ollut vielä ulottanut lonkeroitaan hänen tekemisiinsä. Edward Bloomin ihmeellinen seikkailu noitineen, jättiläisineen, sotamuistoineen ja ukkosmyrskyineen on toteutettu rakkaudella ja sadunkerronnan perinteitä vaalien. Bloomin hahmon voikin nähdä jos nyt ei ohjaajan omakuvana, niin jonkin sortin kaksoisolentona kuitenkin.

Toinen ohjaajaan viittaava hahmo on Danny De Viton esittämä sirkustirehtööri Amos Calloway, jonka alaisuuteen Edward Bloom on pestautunut kolmeksi vuodeksi vain saadakseen riittävästi tietoja tulevasta vaimostaan. Kummallisuuksia vilisevä sirkus on kuin Burtonin filmien mielikuvitukselliset hahmogalleriat, jossa ei koskaan tiedä mitä tulee vastaan. Steve Buscemin tulkitsemaa runoilijasuuruus Norther Winslow puolestaan muistuttaa meitä kaikkia taiteen luomisen vaikeudesta – 12 vuotta työn alla olleessa runossa on vain kolme riviä, sillä täydellisyyden etsiminen on saanut taiteilijan takalukkoon. ”Tältä odotetaan paljon. En halua pettää ihailijoitani”, toteaa omahyväinen Norther uteliaalle Edwardille.

Big Fish on moneen suuntaan haarautuva, monta teemaa sisältävä elokuva. Paitsi omaelämäkerrallinen teos ja värikäs kertomus sodanjälkeisestä Amerikasta, Big Fish on myös suuri rakkauselokuva. Edward Bloom on rakastanut elämässään kahta asiaa: ensin elämää itseään, sen jälkeen vaimoaan Sandraa (Jessica Lange/Alison Lohman). Siitä hetkestä lähtien kun hän näki ohimennen vaimonsa sirkuksessa, hän on raatanut rakkautensa eteen ja vaalinut sitä kaikin mahdollisin keinoin. Hän on kestänyt sotaoperaation vaikeudet, päättymättömän työnteon seikkailuineen ja lopulta jopa kuoleman odotuksen, koska hänen rinnallaan on seissyt vahva ja rakastava vaimo, jolle hän on pysynyt uskollisena elämänsä kaikissa käänteissä.

Eikä pidä tietystikään unohtaa isän ja pojan alusta alkaen vaikeaksi osoittautuneen suhteen läpikäymistä. William on pitänyt isäänsä aina valehtelijana, jonka tarinat nolostuttavat lähipiiriä ilman että isä edes huomaa sitä. Mutta voiko isää kuitenkaan pitää huijarina, kuten William syyttää? Eikö elämä rakennukin muistoista ja tarinoista, joita meistä itse kukin värittää kulloisenkin tarpeen mukaan – onpa se ärsyttävää tai ei. Eikä Edward Bloom tee sitä koskaan pahantahtoisesti, vaan viihdyttääkseen kuulijoitaan. Niinpä katsoja saa itse pohdiskella, onko Williamin syntymä mielenkiintoisempi Edwardin versiona kuin virallisena selontekona. ”Jos teillä on faktat ja legenda, painakaa legenda” todettiin jo John Fordin lännenelokuvassa Mies joka ampui Liberty Valancen (The Man Who Shot Liberty Valance, 1962) ja juuri sitähän viihdyttäminen pohjimmiltaan on. Sellaisena Tim Burton oli parhaimmillaan loistava.

”Mies kertoo tarinoitaan niin monesti, että muuttuu tarinoikseen. Ne elävät hänen jälkeensä ja siten hänestä tulee kuolematon.”

BIG FISH, 2003 Yhdysvallat
Tuotanto: Jinks/Cohen Company, The Zanuck Company. Tuottajat: Richard D. Zanuck, Bruce Cohen, Dan Jinks. Ohjaus: Tim Burton. Käsikirjoitus: John August (Daniel Wallacen romaanista). Kuvaus: Philippe Rousselot. Lavastus: Roy Barnes, Jean-Michel Ducourty, Robert Fechtman, Jack Johnson, Richard L. Johnson. Leikkaus: Chris Lebenzon. Musiikki: Danny Elfman. Puvustus: Colleen Atwood. Tehosteet: Stan Winston, Stan Parks.
Näyttelijät: Ewan McGregor (Edward Bloom nuorena), Albert Finney (Edward Bloom vanhana), Billy Crudup (William Bloom), Jessica Lange (Sandra Bloom vanhana), Alison Lohman (Sandra Bloom nuorena), Helena Bonham Carter (Jenny nuorena ja vanhana/noita), Hailey Anne Nelson (Jenny lapsena), Robert Guillaume (tri Bennett vanhana), Karlos Walkes (tri Bennett nuorena), Marion Cotillard (Josephine Bloom), Matthew McGrory (Karl), Steve Buscemi (Norther Winslow), Danny De Vito (Amos Calloway), Miley Cyrus (Ruthie).