Adolf Lindroos: Polyteekkarifilmi
Suomen olympiajoukkue on lähdössä Pariisin olympialaisiin, mutta koska matka on kallis, päättävät Polyteekkarit järjestää mainoskulkueen urheilijoiden matkakassan kartuttamiseksi. Yllättäen kreikkalaiset jumalat Hermes ja Afrodite saapuvat Helsinkiin. Mitä ihmettä oikein tapahtuu? Suomalaisen mykkäelokuvan kummajainen ei ole niin hyvä kuin mitä voisi luulla, mutta silti ihan mielenkiintoinen tuttavuus.
Neiti nimismies
Tamperelaisten harrastelijoiden vuonna 1929 tekemä puolituntinen takaa-ajotarina, jossa iäkkään ja jo laiskaksi muuttuneen nimismiehen tytär hoitaa isänsä tehtäviä tämän keskittyessä mieluummin sikarin poltteluun. Näppärän ja toimivan elokuvan ”vierailevana tähtenä” nähdään Helge Ranin, joka luovuttaa ammattimiehen tavoin valkokankaan itse tarinalle, eikä lähde sooloilemaan missään vaiheessa.
Toivo Hämeranta: Pajasta palatsiin
Suomalaisen elokuvan festivaalin avausteos, turhapuromaisiin sfääreihin lopussa nouseva kertomus tavallisesta duunarista, joka onnistuu monen mutkan kautta valloittamaan tehtailijan tyttären sydämen ja nousemaan jopa ministeriksi. Ihan mukava pätkä.
Matti Kassila: ”Varsovan laulu”
Salakuljetusta ja ihmissuhdekiemuroita synkän, mustavalkoisen maailman keskellä. Åke Lindman yrittää hoitaa viinalastin ohella maahan myös kapakkaruusun, joka kuitenkin ihastuu miehen ystävään. Tämä ei tietenkään pääty hyvin, kuten ei viinarallikaan. Komean näköinen ja lähestulkoon kaikin puolin toimiva rikosjännäri, mutta ”kansainvälisten jaksojen” kompurointi verottaa lopputulosta. Alleviivaavuudestakin voisi tietysti valittaa, mutta se kuuluu jotenkin ajan henkeen.
Roland af Hällström: Pikajuna pohjoiseen
Sekalainen ihmisjoukko matkustaa yöjunalla pohjoiseen. Jokaisella tuntuu olevan jotain salattavaa tahollaan, mutta kun iäkkään vuorineuvoksettaren kallis taskukello katoaa, on aika paljastaa kortit. Kaksi kolmasosaa toimii ihan mukavasti, mutta loppu on aivan liian melodramaattinen ollakseen toimiva.
Veikko Itkonen: Silmät hämärässä
Aikajanalla hyppimistä, takaumia, takauman takaumia – vähemmästäkin menee väsynyt katsoja sekaisin. Kiinnostava, mutta vaatisi lopullisen arvosanan antamiseksi toisenkin katselukerran.
Sam Taylor: Punainen myrsky (Tempest)
John Barrymore on tsaarin armeijassa luutnantiksi noussut Ivan Markov. Hänen uransa katkeaa, kun hän rakastuu tsaarin tyttäreen, joka on myös erään hänen kollegansa rakastettu. William Cameron Menziesin lavastus ja Charles Rosherin kuvaus ovat ensiluokkaisia, mutta itse tarina on silkkaa huttua ja vaikka lopulta rakkaus voittaakin, ei se pelasta enää mitään. Barrymore näyttelee paikoin hyvin vaatimattomasti ja katsoja huomaa miettivänsä, kuinka suurella sydämellä tähtikään on projektissa mukana?
John Glen: Octopussy – mustekala (Octopussy)
Ydinaseita, salaisia kultteja, Fabergé-munia… James Bond saa jälleen vastaansa pahaa tarkoittavat neuvostoliittolaiset, jotka suunnittelevat Euroopan pistämistä polvilleen. Perusvarma agenttiseikkailu niistä pitävälle.
Milos Forman: Amadeus
En ole koskaan vaivautunut katsomaan alkuperäistä teatterileikkausta, sen verran hyvin tämä ohjaajan versiokin potkii. Mozartin ja Salierin aikaiseen Wieniin sijoittuva tarina on paitsi koukuttava, myös loistavasti näytelty, lavastettu ja säestetty – todellinen pukuelokuva siis kaikin puolin. Elokuva, jonka pariin palaa mielellään uudelleen.
John Glen: 007 ja kuoleman katse (A View to a Kill)
Roger Mooren viimeinen Bond-elokuva kertoo rikkaasta itäsaksalaisesta liikemiehestä, joka on natsien ihmiskokeiden tulos, entinen neuvostoliittolainen agentti ja psykopaatti. Hänen suunnitelmanaan on tuhota Piilaakso, mutta onneksi James ehtii ajoissa apuun ja vesittää aikeet. Christopher Walken on hyvä valinta ikääntyneen Roger Mooren vastapeluriksi ja Tanya Roberts täyttää paikkansa Bond-tyttönä.
Jean Renoir: Yöperhonen (La Chienne)
Renoirin toinen äänielokuva kertoo ikääntyvästä toimistotyöntekijästä, joka ihastuu rikolliseen naiseen ja ajautuu tämän seurauksena kaltevalle pohjalle. Fritz Lang ohjasi aiheesta huomattavasti useammin esitetyn version nimellä Punainen katu. Yöperhosta pidetään Renoirin ensimmäisenä mestariteoksena ja komea elokuva onkin kyseessä.
Clarence Badger: ”Jokin” (It)
Clara Bow yrittää liehitellä tavaratalon nuorta päällikköä menevässä flapper-komediassa, jota pidetään yhtenä parhaista aikakautensa kuvaajista. Maailma on nuorten, maailma on kauniiden, eikä muille ole siinä sijaa. Elokuva perustuu Elinor Glynin samannimiseen romaaniin ja vilahtaapa kirjailija elokuvassa itsekin. Samoin tekee lehtimiestä esittävä Gary Cooper, joka aloitteli noihin aikoihin elokuvauraansa.
F. W. Murnau: Tabu – tarina Etelämereltä (Tabu: A Story of the South Seas)
Murnaun viimeiseksi jäänyt elokuva sijoittuu Bora-Boralle, valkoisen hiekan, turkoosin meren ja sinisen taivaan muodostamaan maanpäälliseen paratiisiin, jossa ihmiset elävät täydellisessä harmoniassa luonnon kanssa. Vapauden hinta on kuitenkin kova ja aivan kuten luomiskertomuksessakin, myöskään tässä paratiisi ei ole ikuinen. Mereltä saapuva vene tuo mukanaan synkän viestin, joka rikkoo hetkessä kaiken kauniin ja erottaa tarinan rakastavaiset toisistaan. Murnau ei päässyt koskaan nauttimaan Tabun menestyksestä, sillä hän kuoli auto-onnettomuudessa viikko ennen elokuvansa ensi-iltaa, ainoastaan neljäkymmentäkaksivuotiaana.
Nikolai Shpirovski: Khlib (engl. Bread)
Ukrainalainen avantgarden mestariteos kertoo rintamalta palaavasta miehestä, joka ei antaudu kotikylänsä köyhyydelle, vaan ryhtyy toimiin ruoan saamiseksi. Ukrainan vilja-aitan valjastaminen vain muutamien hyväosaisten käyttöön ei tule kuuloonkaan, mutta toisen alueelle tunkeutuminen aiheuttaa väistämättä ongelmia. Dovzhenkomaisen lyyrinen elokuva on kuin voimakkaan yksinkertaistetuin viivoin maalattu taulu: ihmisen ja luonnon ykseyttä sekä elämän perusasian, ruoan, tärkeyttä on harvoin kuvattu samanlaisella kauneudella ja hartaudella. Kuva, jossa aura halkaisee tarkasti rajatut pellot, on unohtumaton.
John Glen: 007 vaaran vyöhykkeellä (The Living Daylights)
Roger Mooren jätettyä agenttiseikkailut nuoremmilleen tilalle astui Timothy Dalton, jonka tulkitsemana hurmaava tiedustelupalvelun mies muuttui astetta kyynisemmäksi ja kylmemmäksi. Kylmän sodan tunnelmia käsittelevä toimintaelokuva ei ole aivan sarjansa parhaimmistoa, mutta Dalton sopii rooliinsa erittäin hyvin.
Len Wiseman: Die Hard 4.0 (Live Free or Die Hard)
Elokuva, joka olisi saanut jäädä tekemättä. Myötähäpeän ruumiillistuma, mutta erityisesti lopun ”yippee-ki-yay, motherfucker” oli rimanalitus miltä kantilta tahansa katsottuna.
Teuvo Puro: Meren kasvojen edessä
Uusintakatselu, edellinen kerta tammikuussa. Edelleen komea ja hyvin toimiva kotimainen mysteerimykkis.
Aleksandr Dovzhenko: Arsenal
Loud Silentsin antia. Kaikkien aikojen vaikuttavimpia neuvostoelokuvia. Ensimmäisen maailmansodan jälkitunnelmiin ja Ukrainan sisällissotaan sijoittuvan tarinan päähenkilö on työläinen Tymish, joka palaa rintamalta sekasortoiseen kotikaupunkiinsa. Dovzhenkon ohjauksessa on sekä vimmaa että kauneutta ja erityisesti rintamakuvat ovat hätkähdyttävän rajuja.
F. W. Murnau: Viimeinen mies (Der Letzte Mann)
Loud Silentsissa nähty tämäkin. Murnaun mestariteos kertoo iäkkäästä ovimiehestä, joka siirretään miestenhuoneen hoitajaksi. Samalla kun hän menettää virkansa, hän menettää myös ihmisarvonsa ja joutuu kotikorttelissaan asuvien ihmisten naurun ja pilkan kohteeksi. Lähestulkoon ilman välitekstejä kerrottu elokuva on yksi mykän kauden vaikuttavimmista teoksista.
John Glen: 007 ja lupa tappaa (License to Kill)
Kylmä sota on jäänyt taa ja Neuvostoliittoa ei kiinnosta lännen tekemiset – hetkinen, onko nyt oikeasti kyse Bond-elokuvasta? On ja tällä kertaa James koettaa pysäyttää huumepomo Sanchezia (Robert Davi). Aiempaakin kyynisempi ja kylmäverisempi Bond jäi Daltonin viimeiseksi, eikä tämä edellisen tasolle ylläkään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti