Katsotut elokuvat: huhtikuu 2014

Adolf Lindroos: Polyteekkarifilmi

Suomen olympiajoukkue on lähdössä Pariisin olympialaisiin, mutta koska matka on kallis, päättävät Polyteekkarit järjestää mainoskulkueen urheilijoiden matkakassan kartuttamiseksi. Yllättäen kreikkalaiset jumalat Hermes ja Afrodite saapuvat Helsinkiin. Mitä ihmettä oikein tapahtuu? Suomalaisen mykkäelokuvan kummajainen ei ole niin hyvä kuin mitä voisi luulla, mutta silti ihan mielenkiintoinen tuttavuus.

Neiti nimismies

Tamperelaisten harrastelijoiden vuonna 1929 tekemä puolituntinen takaa-ajotarina, jossa iäkkään ja jo laiskaksi muuttuneen nimismiehen tytär hoitaa isänsä tehtäviä tämän keskittyessä mieluummin sikarin poltteluun. Näppärän ja toimivan elokuvan ”vierailevana tähtenä” nähdään Helge Ranin, joka luovuttaa ammattimiehen tavoin valkokankaan itse tarinalle, eikä lähde sooloilemaan missään vaiheessa.

Toivo Hämeranta: Pajasta palatsiin

Suomalaisen elokuvan festivaalin avausteos, turhapuromaisiin sfääreihin lopussa nouseva kertomus tavallisesta duunarista, joka onnistuu monen mutkan kautta valloittamaan tehtailijan tyttären sydämen ja nousemaan jopa ministeriksi. Ihan mukava pätkä.

Matti Kassila: ”Varsovan laulu”

Salakuljetusta ja ihmissuhdekiemuroita synkän, mustavalkoisen maailman keskellä. Åke Lindman yrittää hoitaa viinalastin ohella maahan myös kapakkaruusun, joka kuitenkin ihastuu miehen ystävään. Tämä ei tietenkään pääty hyvin, kuten ei viinarallikaan. Komean näköinen ja lähestulkoon kaikin puolin toimiva rikosjännäri, mutta ”kansainvälisten jaksojen” kompurointi verottaa lopputulosta. Alleviivaavuudestakin voisi tietysti valittaa, mutta se kuuluu jotenkin ajan henkeen.

Roland af Hällström: Pikajuna pohjoiseen

Sekalainen ihmisjoukko matkustaa yöjunalla pohjoiseen. Jokaisella tuntuu olevan jotain salattavaa tahollaan, mutta kun iäkkään vuorineuvoksettaren kallis taskukello katoaa, on aika paljastaa kortit. Kaksi kolmasosaa toimii ihan mukavasti, mutta loppu on aivan liian melodramaattinen ollakseen toimiva.

Veikko Itkonen: Silmät hämärässä

Aikajanalla hyppimistä, takaumia, takauman takaumia – vähemmästäkin menee väsynyt katsoja sekaisin. Kiinnostava, mutta vaatisi lopullisen arvosanan antamiseksi toisenkin katselukerran.

Sam Taylor: Punainen myrsky (Tempest)

John Barrymore on tsaarin armeijassa luutnantiksi noussut Ivan Markov. Hänen uransa katkeaa, kun hän rakastuu tsaarin tyttäreen, joka on myös erään hänen kollegansa rakastettu. William Cameron Menziesin lavastus ja Charles Rosherin kuvaus ovat ensiluokkaisia, mutta itse tarina on silkkaa huttua ja vaikka lopulta rakkaus voittaakin, ei se pelasta enää mitään. Barrymore näyttelee paikoin hyvin vaatimattomasti ja katsoja huomaa miettivänsä, kuinka suurella sydämellä tähtikään on projektissa mukana?

John Glen: Octopussy – mustekala (Octopussy)

Ydinaseita, salaisia kultteja, Fabergé-munia… James Bond saa jälleen vastaansa pahaa tarkoittavat neuvostoliittolaiset, jotka suunnittelevat Euroopan pistämistä polvilleen. Perusvarma agenttiseikkailu niistä pitävälle.

Milos Forman: Amadeus

En ole koskaan vaivautunut katsomaan alkuperäistä teatterileikkausta, sen verran hyvin tämä ohjaajan versiokin potkii. Mozartin ja Salierin aikaiseen Wieniin sijoittuva tarina on paitsi koukuttava, myös loistavasti näytelty, lavastettu ja säestetty – todellinen pukuelokuva siis kaikin puolin. Elokuva, jonka pariin palaa mielellään uudelleen.

John Glen: 007 ja kuoleman katse (A View to a Kill)

Roger Mooren viimeinen Bond-elokuva kertoo rikkaasta itäsaksalaisesta liikemiehestä, joka on natsien ihmiskokeiden tulos, entinen neuvostoliittolainen agentti ja psykopaatti. Hänen suunnitelmanaan on tuhota Piilaakso, mutta onneksi James ehtii ajoissa apuun ja vesittää aikeet. Christopher Walken on hyvä valinta ikääntyneen Roger Mooren vastapeluriksi ja Tanya Roberts täyttää paikkansa Bond-tyttönä.

Jean Renoir: Yöperhonen (La Chienne)

Renoirin toinen äänielokuva kertoo ikääntyvästä toimistotyöntekijästä, joka ihastuu rikolliseen naiseen ja ajautuu tämän seurauksena kaltevalle pohjalle. Fritz Lang ohjasi aiheesta huomattavasti useammin esitetyn version nimellä Punainen katu. Yöperhosta pidetään Renoirin ensimmäisenä mestariteoksena ja komea elokuva onkin kyseessä.

Clarence Badger: ”Jokin” (It)

Clara Bow yrittää liehitellä tavaratalon nuorta päällikköä menevässä flapper-komediassa, jota pidetään yhtenä parhaista aikakautensa kuvaajista. Maailma on nuorten, maailma on kauniiden, eikä muille ole siinä sijaa. Elokuva perustuu Elinor Glynin samannimiseen romaaniin ja vilahtaapa kirjailija elokuvassa itsekin. Samoin tekee lehtimiestä esittävä Gary Cooper, joka aloitteli noihin aikoihin elokuvauraansa.

F. W. Murnau: Tabu – tarina Etelämereltä (Tabu: A Story of the South Seas)

Murnaun viimeiseksi jäänyt elokuva sijoittuu Bora-Boralle, valkoisen hiekan, turkoosin meren ja sinisen taivaan muodostamaan maanpäälliseen paratiisiin, jossa ihmiset elävät täydellisessä harmoniassa luonnon kanssa. Vapauden hinta on kuitenkin kova ja aivan kuten luomiskertomuksessakin, myöskään tässä paratiisi ei ole ikuinen. Mereltä saapuva vene tuo mukanaan synkän viestin, joka rikkoo hetkessä kaiken kauniin ja erottaa tarinan rakastavaiset toisistaan. Murnau ei päässyt koskaan nauttimaan Tabun menestyksestä, sillä hän kuoli auto-onnettomuudessa viikko ennen elokuvansa ensi-iltaa, ainoastaan neljäkymmentäkaksivuotiaana.

Nikolai Shpirovski: Khlib (engl. Bread)

Ukrainalainen avantgarden mestariteos kertoo rintamalta palaavasta miehestä, joka ei antaudu kotikylänsä köyhyydelle, vaan ryhtyy toimiin ruoan saamiseksi. Ukrainan vilja-aitan valjastaminen vain muutamien hyväosaisten käyttöön ei tule kuuloonkaan, mutta toisen alueelle tunkeutuminen aiheuttaa väistämättä ongelmia. Dovzhenkomaisen lyyrinen elokuva on kuin voimakkaan yksinkertaistetuin viivoin maalattu taulu: ihmisen ja luonnon ykseyttä sekä elämän perusasian, ruoan, tärkeyttä on harvoin kuvattu samanlaisella kauneudella ja hartaudella. Kuva, jossa aura halkaisee tarkasti rajatut pellot, on unohtumaton.

John Glen: 007 vaaran vyöhykkeellä (The Living Daylights)

Roger Mooren jätettyä agenttiseikkailut nuoremmilleen tilalle astui Timothy Dalton, jonka tulkitsemana hurmaava tiedustelupalvelun mies muuttui astetta kyynisemmäksi ja kylmemmäksi. Kylmän sodan tunnelmia käsittelevä toimintaelokuva ei ole aivan sarjansa parhaimmistoa, mutta Dalton sopii rooliinsa erittäin hyvin. 

Len Wiseman: Die Hard 4.0 (Live Free or Die Hard)

Elokuva, joka olisi saanut jäädä tekemättä. Myötähäpeän ruumiillistuma, mutta erityisesti lopun ”yippee-ki-yay, motherfucker” oli rimanalitus miltä kantilta tahansa katsottuna.

Teuvo Puro: Meren kasvojen edessä

Uusintakatselu, edellinen kerta tammikuussa. Edelleen komea ja hyvin toimiva kotimainen mysteerimykkis.

Aleksandr Dovzhenko: Arsenal

Loud Silentsin antia. Kaikkien aikojen vaikuttavimpia neuvostoelokuvia. Ensimmäisen maailmansodan jälkitunnelmiin ja Ukrainan sisällissotaan sijoittuvan tarinan päähenkilö on työläinen Tymish, joka palaa rintamalta sekasortoiseen kotikaupunkiinsa. Dovzhenkon ohjauksessa on sekä vimmaa että kauneutta ja erityisesti rintamakuvat ovat hätkähdyttävän rajuja.

F. W. Murnau: Viimeinen mies (Der Letzte Mann)

Loud Silentsissa nähty tämäkin. Murnaun mestariteos kertoo iäkkäästä ovimiehestä, joka siirretään miestenhuoneen hoitajaksi. Samalla kun hän menettää virkansa, hän menettää myös ihmisarvonsa ja joutuu kotikorttelissaan asuvien ihmisten naurun ja pilkan kohteeksi. Lähestulkoon ilman välitekstejä kerrottu elokuva on yksi mykän kauden vaikuttavimmista teoksista.

John Glen: 007 ja lupa tappaa (License to Kill)

Kylmä sota on jäänyt taa ja Neuvostoliittoa ei kiinnosta lännen tekemiset – hetkinen, onko nyt oikeasti kyse Bond-elokuvasta? On ja tällä kertaa James koettaa pysäyttää huumepomo Sanchezia (Robert Davi). Aiempaakin kyynisempi ja kylmäverisempi Bond jäi Daltonin viimeiseksi, eikä tämä edellisen tasolle ylläkään.

Katsotut elokuvat: maaliskuu 2014

Victor Fleming: Tuulen viemää (Gone with the Wind)
Tupaten täydessä Bio Rexissä, josta lähes sata katsojaa jäi vielä ilman lippua. Uusi, Vivien Leighin satavuotissyntymäpäivän kunniaksi tehty restaurointi ei ollut aivan niin tajunnan räjäyttävä kuin odotin, mutta elokuva itsessään oli taas kerran täyttä rautaa. Moni katsojista tuntui ottavan tämän enemmän komediana kuin draamana, sen verran paljon yleisössä naurettiin. Erikoista.

Ivan Kavaleridze: Perekop
Ukrainalaista avant-gardea, tällä kertaa aiheena sisällissota. Elokuvan lopussa eräs iäkäs mies lähettää poikansa matkaan: tule takaisin Euroopan kanssa. Kuulostaako tutulta?

Virpi Suutari: Eedenistä pohjoiseen
Ensikosketukseni Forssan uusittuun Elävienkuvien teatteriin tapahtui tämän puolidokumentaarin kautta. Kertomus kuudesta suomalaisesta pariskunnasta, joiden elämän yhteinen keskipiste on – enemmän tai vähemmän – puutarhanhoito. Alku oli todella hauska ja muutamat sarkastisesti heitetyt parisuhdekommentit jäivät hyvin mieleen, mutta loppua kohden meno alkoi jo väsyttää. Ihan mukava tuttavuus, mutta tuskin tulee katsottua toistamiseen.

Guy Hamilton: 007 ja kultainen ase (The Man with the Golden Gun)
Kun Roger Moore on Bondina, Christopher Lee pahiksena ja Britt Ekland Bond-tyttönä, on lupa odottaa paljon. Odotukset eivät täysin täyttyneet, vaikka keskivertoa parempi agenttiseikkailu onkin kyseessä. Lee esittää palkkatappaja Scaramangaa, joka lähettää Bondin työpaikalle hänen numerosarjallaan kaiverretun luodin. Tämähän ei käy laatuun, joten Bond lähtee ottamaan selvää kuuluisasta murhamiehestä. Thaimaassa kuvatun elokuvan keskipisteenä toiminut saari on kuulemma suosittu turistikohde.

Mark Neveldine & Brian Taylor: Crank
Jason Statham on kova kundi, joka yritetään tappaa ruiskuttamalla häneen tunnissa manan majoille vievää myrkkyä. Ainoa keino, jolla hän voi pelastaa nahkansa, on pitää veren adrenaliinitaso niin korkealla, ettei myrkky pääse vaikuttamaan. Siispä tapellaan, kaahaillaan, naidaan, ammutaan ja taas tapellaan – välillä vitsaillaan siihen malliin, ettei tiedä oikein itkeäkö vai nauraa. Turboahdettu, ADHD-tyylillä leikattu, videopelimäinen toimintaelokuva on silkkaa rienausta kaikin puolin.

Lewis Gilbert: 007 rakastettuni (The Spy Who Loved Me)
Bond saa tehtäväkseen tutkia, minne on kadonnut joukko ydinsukellusveneitä. Jäljet johtavat rikkaan meritutkijan luo, jonka tarkoituksena on tuhota maapallon populaatio ja luoda uusi, vedenalainen sivilisaatio. Kokonaisuus tuntuu sarjalta kohtauksia, jotka liittyvät toisiinsa kohtalaisesti tai eivät ollenkaan. Vedenalainen auto on mainio, Rautahammas ei niinkään.

Alfred Hitchcock: Epäilyksen varjo (Shadow of a Doubt)
Charlie-eno on mitä mukavin mies ja piakkoin hän on tulossa sisarensa perheen luo kyläilemään. Kaikki ovat onnellisia, mutta he eivät tiedä, että Charlie on etsintäkuulutettu kolmen lesken murhasta. Kun tilanne selviää perheen vanhemmalle tyttärelle, ei Charlie-eno olekaan enää niin mukava. Mestariteos viimeistä pariakymmentä minuuttia lukuun ottamatta. Joseph Cotten on loistava enon roolissa.

Clarence Brown: Kullan mahti (The Trail of ’98)
Sekalainen joukko onnenonkijoita matkaa Klondikeen kultaryntäyksen vuonna 1897. Matkalla ystävystytään, ihastutaan, rakastutaan, petytään, petetään, kuollaan ja murhataan. Kullan himo saa otteen viattomimmastakin ja on lopulta ainoa tavoittelemisen arvoinen asia yhteisössä, jossa ihmisen henki on pienen keltaisen hipun arvoinen. Tarina on tavanomainen, mutta spektaakkelijaksot kullankaivajien matkasta rikkauksien luo ovat kertakaikkisen loisteliaasti tehtyjä. M-G-M:n suurelokuva valmistui mykän kauden lopulla, jolloin yleisön kiinnostus alkoi olla jo toisaalla.

Julien Duvivier: Poir de carotte
Hieno ja vaikuttava kertomus Lepicin perheen nuorimmaisesta, ”Porkkanapäästä”, jonka äiti halveksuu häntä ja isä ei vain välitä. Lapsen ongelmia, rakkauden puuttumisen tuskaa ja elämänhalun katoamista käsittelevä elokuva on yksi mykän kauden suurista tuntemattomista mestariteoksista. Loppu on tunnerikas, mutta ei kuitenkaan lattea.

Viktor Turin: Teräksinen tie (Turksib)
Komea dokumentti Turkestanin radan rakentamisesta. Mieleenpainuvimmassa kohtauksessa paimentolaiset ratsastavat arolle saapuvan veturin kanssa kilpaa. Kuvien virta on valtava ja vauhti paikka paikoin lähes huimaava, mutta lopputulos on silti hienostunut, humoristinen ja harmoninen.

Mack Sennett: Suuri romanssi (Tillie’s Punctured Romance)
Ensimmäinen amerikkalainen kokoillan komedia valmistui suositun teatterinäytelmän pohjalta. Pääosaan kiinnitettiin teatteritähti Marie Dressler, jota tukivat Keystonen tunnetuimmat koomikot Charles Chaplin ja Mabel Normand. Lopputulos on slapstick-rymistely, jossa on monin paikoin enemmän vauhtia kuin järkeä.

Lewis Gilbert: Kuuraketti (Moonraker)
Kuka varasti amerikkalaisen Drax Companyn valmistaman kuuraketin ja syöksi samalla jumbojetin tuhoon? Bond lähtee selvittämään asiaa ja johtolangat vievät hänet yhtiön omistajan suuruudenhullujen suunnitelmien luo. Lukuisat elokuvaviittaukset piristävät kokonaisuutta, joka ei ole kuitenkaan millään muotoa omaperäinen tai kekseliäs – pelkkä loppukliimaksin muuttaminen merimaailmasta avaruuteen ei vain riitä.

Jalmari Lahdensuo: Pohjalaisia
Toinen ja kuuluisampi mykän kauden pohjalaiselokuva (ensimmäinen, Suursalon häät, ei ole enää esityskelpoinen) kertoo kieron vallesmannin (Thorild Bröderman) ja pienen pohjalaiskylän miesten välisistä eripuraisuuksista. Kun Hangan Antti (Einar Rinne) pistetään vankilaan varsin mitättömin perustein, täyttyy kylän väkevimmän miehen (Oiva Soini) mitta ja hän alkaa vaatia muutoksia vallesmannin toimintatapoihin. Komean näköinen, mutta juoneltaan hieman sekava elokuva on saanut osakseen loistavan dvd-julkaisun.

Benh Zeitlin: Beasts of the Southern Wild
Elokuva yhteisöstä, joka asuu jossain Louisianan rämealueilla. Kovasti kehuttu, mutta eipä herättänyt ainakaan minussa mitään tuntoja puoleen jos toiseenkaan. Kestoltaan tämä on vain puolitoista tuntia, mutta kyllä se tuntui huomattavasti pidemmältä.

William Desmond Taylor: Johanna Enlists
Mary Pickford esittää teini-ikäistä tyttöä, jonka vanhempien maatilan lähistölle leiriytyy koko joukko salskeita sotilaita. ”Oi herra, kun pyysin sinulta miestä, miksi lähetit minulle tuhat”, hän ihmettelee kilpakosijoiden piirittämänä. Muutama kekseliäs vitsi ei poista tosiasiaa, että Johanna Enlists on tylsä elokuva.

John Glen: Erittäin salainen (For Your Eyes Only)
Jamesilla alkaa olla kasvossa uurteita yhtä paljon kuin erään lounaissuomalaisen teollisuuskaupungin elokuvakriitikolla, mutta se ei miehen tahtia haittaa. Tällä kertaa maailma pitää pelastaa ATAC-tutkalaitetta himoitsevilta rikollisilta, jotka käyttäisivät sitä ydinaseiden laukaisemiseen. Mukana on tietysti myös aina arveluttavan Neuvostoliiton kätyrit. Ei mikään mieleen jäävä Bond, mutta ei myöskään sarjan heikoin teos.

Clint Eastwood: Lainsuojaton (The Outlaw Josey Wales)
Muistin, että tämä olisi ollut komediallisempi, mutta onneksi muistin väärin. Clint esittää perheensä menettänyttä maamiestä, joka lähtee kostoretkelle, mutta päätyykin pian itse takaa-ajetuksi. Tarina on kuin 1980-luvulla ilmestyneistä Joe Montana -lehdistä, mutta toimii silti erinomaisesti Clintin pitäessä tason korkeana koko ajan.

Lewis Milestone: The Racket
Poliisit ja gangsterit iskevät yhteen tyylikkäässä ja toimivassa noir-henkisessä mykkäelokuvassa, jonka päätähtinä esiintyvät Thomas Meighan, Louis Wolheim, Marie Prevost ja George E. Stone.

Paul Fejos: The Last Performance
Conrad Veidt esittää taikuria, joka menettää mielitiettynsä toiselle miehelle. Hän päättää kostaa ja keksiikin mitä pirullisimman tavan raivata kilpailijansa pois näyttämöltä. Erikoinen tarina toimii hyvin ja Veidt on loistava valinta pääosaan. Taikurin shown loppuhuipentuma on mieleenpainuva.

Frank Tuttle: Rakasta heitä ja jätä heidät (Love ’Em and Leave ’Em)
Evelyn Brent ja Louise Brooks esittävät sisaruksia, jotka kilpailevat samasta miehestä. Tämän pitäisi olla komedia, mutta ei tässä oikeasti mitään koomista ole. Eikä juuri muutakaan hyvää.  

George Stevens: Etäisten laaksojen mies (Shane)
Kuusi Oscar-ehdokkuutta aikoinaan kerännyt länkkäriklassikko kertoo karjaparonin ja pienviljelijöiden välisestä konfliktista. Molemmilla on riveissään pyssymies, mutta kumpi osoittautuu nopeammaksi vetäjäksi kun tosipaikka tulee? Muistikuvia parempi elokuva.

Gregory La Cava: Feel My Pulse
Tyhjänpäiväinen komedia kauniista miljoonaperijättärestä, joka matkaa parantolaan hoitoon. Paikka on kaikkea muuta kuin parantava, sillä siellä pitää majaansa salakuljettajien joukko. Tämänkin piti olla komedia, mutta kovin vähiin hauskat hetket jäivät.

Sana

Ruotsissa valmistuneen Kaksi ihmistä (Två människor, 1944) -elokuvan saama murskakritiikki päätti Carl Th. Dreyerin uran kansainvälisellä tasolla. Ohjaaja palasi vähin äänin kotimaahansa Tanskaan, jossa kului jälleen yli kymmenen vuotta ennen kuin hän ohjasi uuden pitkän elokuvan. Tuona aikana Dreyer työsti tosin muutamia lyhytelokuvia, joista varsinkin vuonna 1948 valmistunut, pikimustalla huumorilla höystetty Matka lautalle (De nåede færgen) lukeutuu kategoriansa tyylikkäimpiin teoksiin.

Tanskalainen pastori Kaj Munk oli kirjoittanut 1920-luvun puolessa välissä Juutinmaalle sijoittuvan näytelmän, jossa hän kuvasi paikallisen väestön uskonnollista elämää. Dreyer, jolla uskonasiat näyttäytyvät keskeisenä teemana läpi hänen uransa, oli nähnyt Munkin näytelmän sen ensiesityksessä vuonna 1932 ja alkanut mielessään hahmotella sen elokuvaversiota. Aikaa kului kuitenkin yli kaksikymmentä vuotta ennen kuin hän sai mahdollisuuden sen filmaamiseen. Tarina oli tuona aikana siirretty elokuvaksi jo kertaalleen Ruotsissa (O: Gustaf Molander, 1943), mutta se ei Dreyeriä haitannut. Pitkä suunnitteluaika osoittautui hyväksi, sillä vuoden 1954 lopulla valmistunutta Sanaa (Ordet) pidetään yleisesti Dreyerin parhaana äänielokuvana ja se palkittiin seuraavana vuonna myös Venetsian elokuvafestivaalien pääpalkinnolla.

Elokuvan keskipisteenä on Borgenin vanha maalaistalo, jossa vanha Morten-isä asuu kolmen poikansa ja yhden kälynsä kanssa. Usko on aina ollut perheessä keskeisellä sijalla, vaikka pojat suhtautuvatkin asioihin isästään poiketen: perheen vanhin poika Mikkel ei usko Jumalaan, häntä nuorempi Johannes puolestaan kulkee mielenvikaisena ympäri taloa Raamattua siteeraten. Kaikkein suurin huoli aiheutuu kuitenkin nuoren Andreaksen taholta, joka haluaisi mennä naimisiin räätälin tyttären Annen kanssa. Ongelmaksi asian tekee se, etteivät Morten ja Annen isä Peter pidä nuoria toisilleen sopivina nimenomaan uskonasioiden aiheuttamien näkemyserojensa vuoksi. Elämä uskonnollisessa kyläyhteisössä ei ole kenellekään helppoa.

Dreyerin elokuvat ovat kauttaaltaan erittäin mielenkiintoisella tavalla toteutettuja, eikä Sana muodosta tässä suhteessa poikkeusta. Ohjaajan elokuva elokuvalta rauhallisemmaksi äityvä kerronta saavuttaa Sanassa täydellisyyden: erittäin pitkät, Vihan päivääkin (Vredens dag, 1943) pidemmät otokset ovat elokuvan kivijalka. Kamera seuraa henkilöitä ja heidän tekemisiään tiiviisti, yhtäjaksoisesti ja usein usean minuutin kerrallaan. Nopeammaksi kerronta muuttuu ainoastaan silloin, kun Johannes karkaa yöhön ja kyläläiset alkavat etsiä häntä. Dreyerin toteutustapa ei kuitenkaan tunnu itsetarkoitukselliselta hienostelulta, vaan sopii sekä elokuvan teemaan että rytmiin täydellisesti. Kaikkia ei moinen varmastikaan miellytä, joten jos Vihan päivä tuntui kerronnaltaan liian hitaalta, kannattaa Sanaan suhtautua melkoisella varauksella – pitkät vuoropuhelukohtaukset voivat hyvinkin tuntua ylitsepääsemättömiltä esteiltä.

Hienona maalaiskuvauksena muistettu Sana on siis kertomus uskonnosta ja uskonnollisesta yhteisöstä. Vaikka uskovat usein ylistävätkin suvaitsevaisuutta ja anteeksiantoa, näyttää Dreyer myös kolikon toisen puolen: omahyväisyyden, suvaitsemattomuuden ja itsekeskeisyyden. Elokuvan kahden nuoren välisen onnen esteenä ovat heidän isiensä ja perheidensä erilaiset uskon tulkintatavat. Toisen usko ei ole toisen arvoista, toinen uskoo väärällä tavalla ja vääriin asioihin, vaikka kyseessä on sama Jumala ja samat perusopit – uskonasioista kiistellessään vanhukset ajautuvat jopa käsirysyyn. Vasta tragedian ja menetyksen myötä heidän ajatusmaailmansa selkenee ja he ovat valmiita saavuttamaan keskinäisen ymmärryksen.

Sana on myös elokuva siitä hetkestä, jolloin eri sukupolville tärkeät asiat ja näkemykset kohtaavat ja joutuvat uudelleen arvioitaviksi. Vanha Morten, joka itse on joutunut taistelemaan elämänkatsomuksensa vuoksi vuosikymmeniä aiemmin sekä kylän asukkaita että kirkkoa vastaan, huomaa etteivät pojat toistakaan hänen opetuksiaan. Isä toteaakin alistuneesti Andreaksen suunnitelmista kuultuaan, ettei Borgenin tila ole enää entisensä. Myös kylän uusi pastori ajattelee nykyaikaisesti ja ilmoittaa raamatullista yksinpuhelua pitävälle Johannekselle, ettei ihmeitä enää tapahdu. Johanneksen asenne moiseen kiteyttää koko uskonyhteisön suurimman ongelman: ‘teiltä puuttuu uskoa’. Kun ihmisellä on tarpeeksi uskoa ja puhdas, vilpitön mieli, mitä vain voi tapahtua – sen elokuvan henkilöt tulevat huomaamaan yllättävässä, mielipiteitä jakavassa loppuhuipentumassa.

Kuten aina, myös tällä kertaa Dreyerin näyttelijät ovat erittäin hyviä ja heidän hillittyä ja antaumuksellista työskentelyään on ilo katsoa. Varsinkin vanhaa Mortenia esittävä, 82-vuotias Henrik Molberg on kuin luotu rooliinsa. Vihan päivässä esiintynyt Preben Lerdoff Rye loistaa Johanneksena, vaikka en hänen roolihahmostaan erityisemmin pidäkään. Birgitte Federspiel Mikkelin Inger-vaimona jää myös hyvin mieleen – hänestä on myös tehty elokuvan helpoimmin lähestyttävä hahmo. Muusta ryhmästä ei ketään voi nostaa muiden edelle, niin vakuuttavaa työtä kaikki tekevät.

ORDET, 1955 Tanska
Tuotanto: Palladium Tuottajat: Carl Th. Dreyer, Erik Nielsen, Tage Nielsen Ohjaus: Carl Th. Dreyer Käsikirjoitus: Carl Th. Dreyer (Kaj Munkin näytelmästä) Kuvaus: Henning Bendtsen Lavastus: Erik Aaes Leikkaus: Edith Schlüssel Musiikki: Poul Schierbeck Puvustus: N. Sandt Jensen Äänitys: Knud Kristensen, Henning Moller, Kaj Larsen
Näyttelijät: Henrik Malberg (Morten Borgen), Emil Hass Christensen (Mikkel), Preben Lerdoff Rye (Johannes), Cay Kristiansen (Anders), Birgitte Federspiel (Inger), Ejnar Federspiel (räätäli Peter), Sylvia Eckhausen (Kristine, hänen vaimonsa)

Katsotut elokuvat: helmikuu 2014

Valentin Vaala: Niskavuoren naiset
Nuori Ilona Ahlgren saapuu kansakoulun opettajaksi Niskajärvelle ja ihastuu Niskavuoren isäntään, Aarneen: ”Olen liiaksi puusta veistetty ja kivestä hakattu”, avioliitossaan riutuva Aarne tuumii ja valloittaa nuoren opettajattaren sydämen. Juoruämmät saavat tilanteesta vihiä ja skandaali on valmis. Vaala hallitsee kuvat, sanailu on paikoin hyvinkin rohkeaa ja tarina toimii moitteetta. Tauno Palo ja Sirkka Sari ovat loistopari, myös Niskavuoren emäntää esittävä Olga Tainio on erinomainen.

Yasujiro Ozu: Haha o kowazuya (engl. A Mother Should Be Loved)
Ozun tuntemattomampi mykkäelokuva kertoo kahdesta nuorukaisesta, joista toiselle selviää vanhemmalla iällä, ettei hänen äidiksi luulemansa nainen olekaan hänen biologinen äitinsä. Se saa aikaan kriisin ja välien rikkoutumisen lapsen ja äidin välillä, mutta onneksi elämässä on aina sijaa myös anteeksiannolle. Ozumaisen vähäeleinen draama ihastuttaa luonnollisuudellaan ja teeskentelemättömyydellään.

Lewis Gilbert: Elät vain kahdesti (You Only Live Twice)
Avaruudessa tapahtunut konflikti vie Bondin Tokioon selvittelemään tapahtunutta. Siellä hän on haluttua riistaa niin roistojen kuin naistenkin taholta, mutta lopulta kaikki selviää ja kolmannen maailmansodan syttyminen onnistutaan estämään. Tylsääkin tylsempi Bond alkaa räväkästi, mutta hyytyy ensimetrien jälkeen pahoin. Gilbertin ohjaus on laiskaa ja lopputaistelu aivan liian pitkä.

Pirjo Honkasalo: Betoniyö
Kaunis, karu ja kylmä. Tarina yhteiskunnan laitamille ajautuneesta perheestä, jonka vanhempi poika on menossa vankilaan ja viettää viimeisiä päiviään veljensä seurassa, on visuaalisesti tyylitellyintä suomalaiselokuvaa. Toteutus on muilta osin sen verran taiteellinen, että jätti ainakin minut kylmäksi – toisaalta, elokuva ansaitsisi toisenkin katselukerran.

Kenji Mizoguchi: O’Haru – naisen tie (Saikaku ichidai onna)
Edellinen katselukerta kesäkuulta 2013, jolloin olin sitä mieltä, että koko tarina on vedetty hieman liiaksi yli – ei kenelläkään voi olla yhtä paljon epäonnea kuin Kinuyo Tanakan esittämällä nimihenkilöllä. Nyt tarina ei tuntunut lainkaan liioitellulta, joten siksi O’Haru – naisen tie saa ties kuinka monennen katselukerran jälkeen viisi tähteä.

A. W. Sandberg: Nedbrudte Nerver (engl. The Hill Park Mystery)
Erik Brandt on rikosmysteereihin erikoistunut toimittaja, joka alkaa omin päin tutkia asuntonsa ikkunasta näkemäänsä murhaa. Kaikki ei kuitenkaan ole sitä miltä näyttää. Sandbergin elokuva on hauska ja toimiva, vaikka itse tarina onkin nähty useaan otteeseen.

Yasujiro Ozu: Rakudai wa shita keredo (engl. I Flunked, But…)
Ozun mykkäkomedia kertoo viiden kaverin ryhmästä, joka opiskelee yliopistossa vaihtelevalla menestyksellä. Elokuvan esikuvana on toiminut Harold Lloydin Keltanokka (The Freshman, 1925), mutta japanilaismestari liittää mukaan Lloydia tummempaa draamaa – jopa siinä määrin, että komediaksi luokittelu on tämän elokuvan kohdalla melkoinen virhe.

Heorhii Tasin: Yökuski (Nichnyi viznyk)
Iäkkään miehen tytär lyöttäytyy bolshevikkianarkistien joukkoihin. Isä ilmiantaa vahingossa tyttärensä ja tämä tapetaan, jolloin surusta murtunut isä päättää kostaa. Järisyttävä, aivan liian vähälle huomiolle jäänyt ukrainalaisklassikko.

Jean-Marc Vallée: Dallas Buyers Club
Matthew McConaugheyn esittämä Ron Woodroof sairastuu AIDSiin 1980-luvun puolivälissä, aikana, jolloin tautia pidettiin vain homojen ja narkkareiden vitsauksena. Hän alkaa taistella elämästään ja etsiä tietoa oikeasta lääkityksestä. Lisäksi hän myy lääkkeitä muillekin sairastuneille ja saa näin Valtion lääkeliiton kimppuunsa. Tarinassa on paljon tutunoloista ”pieni ihminen vastaan suuri koneisto” -materiaalia, mutta kokonaisuus on silti raikas ja toimiva. McConaughey ja hänen homotuttavaansa näyttelevä Jared Leto ovat mahtavassa vedossa. Näin tehdään toimivaa ja koskettavaa draamaa ilman alleviivaamista, säälittelyä tai moralisointia.

Peter R. Hunt: Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa (On Her Majesty’s Secret Service)
George Lazenbyn ainoaksi jäänyt Bond-elokuva on mainettaan parempi kokonaisuus, olkoonkin, että leikkauksessa ja tappelukohtausten toteuttamisessa olisi ollut huomattavasti parannettavaa. Pääkonnaa tässä Sveitsiin sijoittuvassa seikkailussa esittää Telly Savalas, Bond-tyttönä hurmaa puolestaan Diana Rigg.

Yasujiro Ozu: Shukujo to hige (engl. The Lady and The Beard)
Parrakas kendomestari Kiichi Okajima saa huomata olevansa partoineen liian vanhanaikainen modernisoituvaan Japaniin, kun ympäriltä katoavat niin naiset kuin työpaikatkin. Muuttaako parranajo hänen mahdollisuutensa? Lincoln eilen ja tänään -vitsi on kekseliäs. Pieni ja helposti unohdettavissa oleva elokuva japanilaismestarilta. Pääosan esittävä Tokihiko Okada kuoli kolme vuotta myöhemmin tuberkuloosiin.

King Vidor: Stella Dallas
Barbara Stanwyck esittää komeasti tehdastyöläisen tytärtä, joka nai rikkaan poikamiehen, mutta ei pysty kuitenkaan pitämään avioliittoaan koossa, vaan ajautuu yksinäisyyteen. Vidorin melodraamassa on tyyliä, mutta tunnepuoli jää hivenen kylmäksi. Katsomisen arvoinen 1930-luvun elokuva, mutta ei kuitenkaan aivan maineensa veroinen klassikko.

Guy Hamilton: Timantit ovat ikuisia (Diamonds Are Forever)
Conneryn viimeinen Bond on keskivertoa hitusen parempi toimintaseikkailu, mikä ei tosin ole paljon se. Tällä kertaa Bond setvii jalokivikauppaa ja tutustuu matkan varrella omituisiin akrobaattinaisiin ja erikoiseen parivaljakkoon. Bond-fanit saanevat tästä paljon enemmän irti kuin minä.

Konrad Tallroth: Rakkauden kaikkivalta – Amor Omnia
Suomalaisen mykkäelokuvan kummajainen, sukurutsaisen juonen sisältävä salonkielokuva, joka kestää koukeroistaan huolimatta hyvin koossa aivan loppua lukuun ottamatta. Puvustus on kaunista ja kuvaus komeaa. Harmi, että muita Tallrothin teoksia on niin vähän saatavilla, olisi kieltämättä mukavaa tutustua miehen muihinkin töihin.

Charles Chaplin: Kaupungin valot (City Lights)
Mestariteos. Jos et ole tätä nähnyt, omapa on häpeäsi.

Stanley Kubrick: Fear and Desire
Kubrickin esikoinen on erikoinen, tunnin mittainen kertomus neljän sotilaan toimista kuvitteellisessa sodassa. Hivenen raskassoutuinen ja pitkäveteinen, mutta silti ihan kiinnostava tuttavuus.

Asghar Farhadi: Menneisyys (Le passé)
Mies palaa entisen vaimonsa luo paitsi kirjoittamaan lopulliset avioeropaperit, myös keskustelemaan ongelmia aiheuttavan teinin käytöksestä tämän itsensä kanssa. Nopeasti hoidettavissa oleva asia paisuu paisumistaan, sillä pariskunnan menneisyydessä onkin enemmän selvitettävää kuin luulisi. Lisäselvitettävää tulee ex-vaimon uuden miehen ja tämän koomaan vajonneen vaimon tapauksesta. Vaikuttava ja ammattitaidolla tehty draama, joka osoittaa viimeistään nyt Farhadin olevan yksi modernin elokuvan mielenkiintoisimmista ohjaajista.

Mihail Kaufman: Vesnoy (engl. In Spring)
Kaunis ukrainalainen kaupunkisinfonia, jonka ensimmäinen osa, “Oodi keväälle” on mykistävää auringon ja uuden elämän juhlaa.

Guy Hamilton: Elä ja anna toisten kuolla (Live and Let Die)
Lapsuuden Bond-suosikki, joka toimii edelleen hyvin. Kolme salaista agenttia tapetaan ja 007 lähetetään ottamaan asiasta selvää. Jäljet johtavat New Yorkin Harlemiin, New Orleansiin ja lopulta San Moniquen saarelle, jota huumekaupan suurhallitsijaksi pyrkivä, salaperäinen Kananga pitää tukikohtanaan. Voodoota, veneillä käytävä pitkä takaa-ajo, Roger Moore sekä kaikkien aikojen Bond-tyttöihin lukeutuva Jane Seymour pitävät mielenkiinnon loppuun asti.

Ran

Mitä merkitystä on lupauksilla, kauniilla sanoilla ja lipevällä kielellä, jos ajatukset toteutetaan kuitenkin miekalla ja musketilla? Entä uskolla, jos siihen ei voi kuitenkaan luottaa eikä siitä ole pelastajaksi? Entä lojaalius, onko se minkään arvoista jos se vaihtelee sen mukaan ketä kulloinkin palvelee?

William Shakespearen Kuningas Leariin sekä vanhaan japanilaiseen legendaan perustuva Ran (1985) oli ohjaajansa Akira Kurosawan viimeinen suuri samuraieepos. Sotapäällikkö Hidetora Ichimonjista (Tatsuya Nakadai) ja hänen vallanhimoisista pojistaan (Akira Terao, Jinpachu Nezu, Daisuke Ryû) kertova suurteos osoittaa, että taide ja sen tekijä kasvavat sitä paremmiksi, mitä vanhemmiksi ne tulevat. Kurosawa oli Rania tehdessään jo hyvän matkaa yli seitsemänkymmenen, mutta silti hän on onnistunut lataamaan sen täyteen nuoruutensa voimaa.

Suurella rahalla (Ran oli valmistuessaan kallein japanilainen elokuva) ja suurella vaivalla (elokuvaa suunniteltiin kymmenen vuoden ajan) toteutettu Ran on ulkoisilta avuiltaan ällistyttävän komea teos. Se on alusta loppuun silkkaa värien käytön taituruutta ja kuva-alan täydellistä hallintaa. Upeita silkkisiä pukuja, jylhiä linnoja ja käsin valmistettuja haarniskoita. Massiivisia joukkokohtauksia ja mahtavasti toteutettuja taistelujaksoja – Kolmannen linnan hävitys ja Hidetoran lopullinen kukistuminen on sotaelokuvaa parhaimmillaan. Ran oli Oscar-ehdokkaana parhaasta lavastuksesta, kuvauksesta ja ohjauksesta, mutta palkinnon se sai kuitenkin ainoastaan puvustuksesta (Emi Wada).

Komea ulkokuori ei tee kuitenkaan vielä elokuvaa, mutta Ran on vahva sisällöltäänkin. Se on kertomus vallanhimosta, joka tuhoaa helposti läheisetkin ihmissuhteet ja sokaisee käyttäjänsä, mikäli sitä ei osaa kanavoida oikein. Se on myös kertomus arvostuksesta ja kunniasta, kuinka niitä saadaan ja kuinka ne ansaitaan. Jokaisella on mahdollisuutensa kohota maineeseen, mutta siellä pysyminen onkin jo vaikeampaa. Se on myös tarina kostosta, sen ikuisesti palavasta liekistä, jonka kaiken polttavaa tehoa ei käy aliarvioiminen. Eikä pidä unohtaa sitä, että lojaaleinkin henkilö on ostettavissa sopivan tilaisuuden tullen.

Ranin päähenkilöt, sotapäällikkö Hidetoran jälkeläiset epäonnistuvat vallanhallinnassaan ja maa ajautuu kaaokseen ja veriseen sotaan. Toisaalta, mitä muutakaan voi odottaa, kun isäkin on luonut valtakuntansa samalla tavalla? Ainoa, joka veljeksistä tuntuu ajattelevan toisin, on isän silmissä petturi, joka on ajettava maanpakoon. Viimein isäkin huomaa virheensä, mutta silloin on jo liian myöhäistä.

Akira Kurosawan Ran on visuaalisesti huikaiseva, verellä kasteltu eepos, jonka pääteemoja ovat ahneus, vallanhimo, petos ja kosto ja toteuttamistapoina sotiminen ja murhaaminen. Vaikka kokonaisuus kärsiikin paikoin raskassoutuisuudesta, jaksaa tämän suurteoksen silti katsoa vaivatta läpi pitkästä kestostaan huolimatta.

RAN, 1985 Japani/Ranska
Tuotanto: Greenwich Film Productions, Herald Ace, Nippon Herald Films Tuottajat: Masato Hara, Serge Silberman Ohjaus: Akira Kurosawa Käsikirjoitus: Akira Kurosawa, Hideo Oguni, Masato Ide (William Shakespearen näytelmästä) Kuvaus: Asakazu Nakai, Takao Saitô, Shôji Ueda Lavastus: Shinobu Muraki, Yoshirô Muraki Leikkaus: Akira Kurosawa Maskeeraus: Tameyuki Aimi, Chikako Naito, Noriko Takamizawa, Shoshichiro Ueda (hiukset: Yoshiko Matsumoto, Noriko Sato) Musiikki: Tôru Takemitsu Puvustus: Emi Wada Äänitys: Shôtarô Yoshida, Fumio Yanoguchi
Näyttelijät: Tatsuya Nakadai (lordi Hidetora Ichimonji), Akira Terao (Taro Takatora Ichimonji), Jinpachu Nezu (Jiro Masatora Ichimonji), Daisuke Ryû (Saburo Naotora Ichimonji), Mieko Harada (Lady Kaede), Yoshiko Miyazaki (Lady Sue), Hisashi Igawa (Shuri Kurogane), Pîtâ (Kyoami), Masayuki Yui (Tango Hirayama), Kazuo Katô (Kageyu Ikoma), Norio Matsui (Shumenosuke Ogura), Toshiya Ito (Mondo Naganuma)

Viimeinen yhteys: The Dead Zone

Kuvittele, että saisit mahdollisuuden nähdä tulevaisuuteen. Olisiko kyseessä siunaus vai kirous, käyttäisitkö lahjaasi vain omien tarkoitusperiesi hyödyntämiseen vai haluaisitko palvella sen avulla jokaista avuntarvitsijaa, olipa hänen ongelmansa mikä tahansa? Voiko ihminen todella muuttaa tulevaisuutta, jos hänellä on siihen mahdollisuus? Tällaisia kysymyksiä meille tarjoilee Stephen King romaanissaan Kosketus (ilm. 1979, suom. 1989), joka on kääntynyt elokuvaksi nimellä Viimeinen yhteys: The Dead Zone (The Dead Zone, 1983).

John Smith (Christopher Walken) on pikkukaupungissa asuva äidinkielenopettaja, jonka suhde kollegaansa Sarahiin (Brooke Adams) on täydellinen. Rakastavaiset suunnittelevat jo häitä, kunnes kohtalo puuttuu julmasti peliin ja tempaisee heidät erilleen: John ajaa kolarin ja vajoaa viideksi vuodeksi koomaan. Hänen herätessään mikään ei ole kuin ennen. Sarah on löytänyt uuden miehen ja perustanut perheen, työpaikka on mennyt ja jalatkin ovat miltei murskana. John on saanut sen sijaan tilalle erikoisen kyvyn, hän voi toista ihmistä koskettamalla nähdä tämän menneisyyteen ja tulevaisuuteen – sekä tietysti mahdollisuuden vaikuttaa tuleviin tapahtumiin.

Stephen Kingin parhaimmat romaanit (Se, Painajainen, Tarpeellista tavaraa, Cujo) ovat harvemmin kääntyneet onnistuneesti elokuviksi, kun taas hänen heikompaa materiaaliaan (Dolores Claiborne, Carrie) on siirretty valkokankaalle varsin mallikkaasti. Suurin syy King-filmatisointien epäonnistumiseen on mielestäni se, ettei elokuvissa ole päästy hahmojen pään sisään, vaan lopputulos on jäänyt pelkiksi sarjoiksi kuvia ja tapahtumia. Viimeinen yhteys on poikkeus, sillä se on paitsi romaanina Kingin parhaimmistoa, myös filmatisointina erinomainen, siitä pitävät ohjauksesta vastannut David Cronenberg ja käsikirjoituksen tehnyt Jeffrey Boam huolen.

Itsestäni tuntui pitkään erikoiselta, että juuri Cronenberg oli saanut Viimeisen yhteyden ohjattavakseen, tunnettiinhan hänet varsinkin tuohon aikaan hyvin toisenlaisista elokuvista. Kun asiaa pohtii hieman tarkemmin, huomaa, että Viimeisen yhteyden tarina on siisteydestään huolimatta hyvin cronenbergmainen. Psyyke ja ruumis, niiden muutokset ja mahdolliset vauriot ovat kanadalaisohjaajan omaa aluetta ja juuri sinne tämäkin elokuva tulevaisuuteen näkevästä, ruumistaan sisältäpäin tuhoavasta miehestä sijoittuu. Cronenberg ymmärtää kohdettaan täysin ja pystyy antamaan tarinalle sielun ja sydämen.

Indiana Jonesinkin parissa viihtyneen Jeffrey Boamin työstämä adaptaatio on parhaita, mitä Kingin romaaneista on tehty. Boam on karsinut moneen suuntaan rönsyilevästä tarinasta kaiken ylimääräisen pois ja saanut sovitettua tapahtumat alle kahteen tuntiin ilman, että mitään oleellista olisi täytynyt jättää syrjään. Kompromisseja on ollut tietysti pakko tehdä ja esimerkiksi Johnin hahmon kehittymistä on muokattu rankalla kädellä, mutta tämä ratkaisu palvelee elokuvaa onnistuneesti. Loppuratkaisun kohdalla on pystytty pitäytymään alkuperäisessä, eikä mukaan ole ympätty onnellista, alkuperäisestä poikkeavaa loppua Cujon (1983) tapaan.

Christopher Walkenin roolisuoritus on erinomainen ja onkin lähestulkoon mahdotonta kuvitella rooliin ketään toista – Stephen Kingin väläyttämä Bill Murray lienee puolihumoristinen ehdotus. Walkenin alakuloinen olemus ja surumieliset silmät ovat kuin luotu kaiken menettäneen John Smithin tulkitsemiseen. Valittamista ei ole Brooke Adamsissakaan ja myös vanhat taiturit – Martin Sheen, Herbert Lom, Tom Skerritt – työstävät roolinsa moitteetta. Heistä Sheen haastaa jopa Walkenin, sen verran vakuuttava hänen ydinsotaa suunnitteleva presidenttiehdokkaansa on.

THE DEAD ZONE, 1983 Yhdysvallat
Tuotanto: Dino DeLaurentiis Company, Lorimar Film Entertainment Tuottajat: Dino DeLaurentiis, Debra Hill Ohjaus: David Cronenberg Käsikirjoitus: Jeffrey Boam (Stephen Kingin romaanista) Kuvaus: Mark Irwin Lavastus: Carol Spier Leikkaus: Ronald Sanders Maskeeraus: Shonagh Jabour, Jenny Arbour (hiukset) Musiikki: Michael Kamen Puvustus: Olga Dimitrov
Näyttelijät: Christopher Walker (John Smith), Brooke Adams (Sarah Bracknell), Martin Sheen (Greg Stillson), Herbert Lom (tri Sam Weizak), Tom Skerritt (sheriffi Bannemann), Sean Sullivan (Herb Smith), Jackie Burrows (Vera Smith), Anthony Zerbe (Roger Stuart), Colleen Dewhurts (Henrietta Dodd), Nicholas Campbell (Frank Dodd)

Katsotut elokuvat: tammikuu 2014

Teuvo Puro: Meren kasvojen edessä
Miksi yksi saaristolaistalon ovista on lukittu, kuka tai mikä on talon historiaan sidottu Renata? Kenet Kristoffer näkee unessaan seisovan luodolla, mitä salaisuuksia piilotettuun päiväkirjaan kätkeytyy? Teuvo Puron vuonna 1926 ohjaama Meren kasvojen edessä on epätyypillinen suomalaismykkis, joka aukaisee salaisuutensa vähitellen. Saariston kuvauksellisia maisemia on käytetty onnistuneesti hyödyksi ja koko komeuden kruunaa laadukas näyttelijätyö.

Teuvo Puro: Vaihdokas
Tehdasmiljööseen sijoittuva tarina hylätyn pojan palaamisesta äitinsä elämään on lähtökohdiltaan kiinnostava, mutta toteutukseltaan raskassoutuinen. Loppuratkaisu on turhan imelä. Kauniisti kuvattu elokuva jäi tekijänsä viimeiseksi.

Erkki Karu: Runoilija muuttaa
Mitä tapahtuu, kun pennitön runoilija huijaa rikasta enoaan kertomalla tälle olevansa aikeissa mennä naimisiin ja kohta myöhemmin tulleensa isäksi? Eno tulee tietenkin paikalle, jolloin runoilijalle tulee kiire järjestää asiat toimivalle mallille. Karun neljäs ja viimeinen lyhytkomedia ei ole täysin osiensa summa, vaikka välillä revitelläänkin hupaisasti.

Terence Young: Salainen agentti 007 ja tohtori No (Dr. No)
Ensimmäinen James Bond -elokuva on toiminnaltaan rauhallisempi kuin sarjan elokuvat keskimäärin, eikä agentilla ole vielä liiemmin erikoisia apuvälineitäkään käytössään. Myös kellistettävien naisten määrä jää pieneksi, eikä kliseeksi muodostunutta ”Oh, James” -huokaustakaan vielä kuulla. Tarinassa ei ole varsinaisesti mitään vikaa, mutta tekijöillä on ollut konsepti vielä sen verran haussa, ettei Bondeista innostumaton saa tästä läheskään kaikkia tehoja irti. Ursula Andress on edelleenkin yksi näyttävimmistä Bond-tytöistä.

Luchino Visconti: Riivaajat (Ossessione)
Tarina maata kiertävän Ginon ja iäkkään, likaisen ja lihavan kuppilanpitäjän kauniin nuoren vaimon Giovannan suhteesta, joka päättyy tämän aviomiehen kuolemaan ja lopulta rikoksen selviämiseen. Useaan otteeseen filmatun Postimies soittaa aina kahdesti -romaanin valkokangasversioista toinen (ensimmäinen tehtiin Ranskassa 1939) ja toistaiseksi näkemistäni paras. Näkymä Italiasta on rosoisen realistinen, pääosakaksikon välinen kemia käsin kosketeltavaa ja upeasti sommitellut, synkkäsävyiset kuvat viimeistelevät vaikuttavasti kerrotun tarinan.

Teuvo Puro & Jussi Snellman: Anna-Liisa
Minna Canthin näytelmän kuuluisin filmatisointi vuodelta 1922 kertoo tarinan Anna-Liisasta, tukkimieheksi lähteneen Mikon entisestä seuralaisesta, joka on salatun suhteen päätteeksi synnyttänyt lapsen ja tappanut sen metsään. Nyt nainen on menossa naimisiin, mutta pahaksi onneksi Mikko palaa maailmalta ja haluaa Anna-Liisan takaisin itselleen. Hieno elokuva.

Martin Scorsese: The Wolf of Wall Street
Newyorkilaisen pörssimeklari Jordan Belfortin omaelämäkertaan perustuva, scorsesemaisen energinen ja kaunistelematon tarina rahamiehestä, joka tienasi osakekaupoilla parhaimmillaan “vain” 49 miljoonaa dollaria vuodessa. Sittemmin hän joutui vankilaan, mutta pääsi pois jo muutaman vuoden jälkeen ja jatkaa kaupantekoa edelleen. Rakenne on kuin Mafiaveljistä tai Casinosta, mutta lopputulos on vieläkin vimmaisempi – en tosin tiedä onko parempi. Leonardo DiCaprio tekee loistoroolin, mutta väheksyä ei sovi hänen läheisintä kumppaniakaan, jota esittää Jonah Hill.

Axel Slangus & Wilho Ilmari: Tukkijoella
Teuvo Pakkalan näytelmän pohjalta tehty mykkäelokuva vuodelta 1928. Alkupuoli on sekava ja turhan pitkä, loppua kohden meno paranee huomattavasti. Suomalaista maisemaa kuvataan kauniisti, mutta kun draama – sen enempää kuin komediakaan – ei oikein tahdo toimia, jää lopputulos alle keskitason.

Terence Young: Salainen agentti 007 Istanbulissa (From Russia with Love)
Bond lähtee Istanbuliin noutamaan salaista koodinpurkulaitetta, Lektoria. Peräänsä hän saa kylmäverisen tappajan, avukseen paikallisen liikemiehen ja rinnalleen kauniin blondin. Bond-elokuvien parasta kolmannesta, vaikkakaan ei mikään kuolematon. Martin Scorsesen mukaan tämä on turhan aliarvostettu elokuva. Vatsasyöpään kuvausten aikana sairastunut Pedro Armendáriz ampui itsensä pian kohtaustensa purkittamisen jälkeen.

Paul Sloane: The Clinging Vine
Leatrice Joy on kovan luokan bisnesnainen, jolla ei ole ollut elämässään sijaa rakkaudelle. Nyt hän on päättänyt kuitenkin yrittää ja lähtee puutarhajuhliin katsomaan, josko sieltä löytyisi seuralaista. Vaatimaton, joka käänteessä ennalta-arvattava romanttinen komedia, joka ei  pahemmin naurattanut. Yhden katselukerran elokuva.

Andrei Zvjagintsev: Karkotus (Izgnanie)
Venäläisperhe lähtee rentoutumaan maaseudulle. Parisuhteessa ei kaikki tunnu olevan kohdallaan ja pian vaimo ilmoittaakin odottavansa lasta, joskaan ei omalle aviomiehelleen. Sillä hetkellä jotain menee pysyvästi rikki, mikään ei ole enää entisellään. Mutta onko mikään ollut aiemminkaan sitä, mitä aviomies on luullut? Kaksi ja puoli tuntia pitkä, rauhallisesti etenevä ja vähäpuheinen draama ei kuulosta näin sanoin kuvailtuna kaikkein kiinnostavimmalta, mutta on loppujen lopuksi yksi tämän kuukauden positiivisimmista yllättäjistä. Hieno elokuva, jonka voisi hankkia omaankin kokoelmaan.

Paul Fejos: Kaksi nuorta sydäntä (Lonesome)
Yksinkertainen, mutta kaunis ja sydäntä lämmittävä kertomus kahdesta nuoresta ja heidän yhteisestä päivästään Coney Islandilla. Mukaan liitetyt puhejaksotkaan eivät haittaa, kun rakkaus loistaa päähenkilöiden kasvoilta. Elokuva sisältää lukuisia hienoja teknisiä oivalluksia.

Anthony Asquith: Underground
Suotta liian vähälle huomiolle jääneen brittiohjaajan ihmissuhdedraama kertoo kahdesta samaan naiseen ihastuneesta miehestä. Kun nainen katsoo vain toista heistä suopeasti, tekee tappiolle jäänyt kilpakosija halpamaisen tempun. Kerronnaltaan vahva ja teknisesti vaikuttava mykkäelokuva.

Harry Roeck Hansen: Murtovarkaus
”Minna Canthin näytelmään perustuva suomalaismykkis. Ei korkeinta kotimaista laatuluokkaa, mutta silti katsomisen arvoinen teos.” Näin kirjoitin ensimmäisen katselukerran jälkeen lokakuussa 2013 ja kyllähän mielipide varsin samana on pysynyt. Paljon, aivan liian paljon asiaa, jotta tämän kokoinen elokuva pystyisi sulattamaan kaiken.

Guy Hamilton: 007 ja Kultasormi (Goldfinger)
Bond-sarjan kolmannessa elokuvassa salaista agenttia vastassa on kullan haalimiseen erikoistunut Goldfinger, brittiläinen rikollinen, jonka tavoitteena on murtautua Fort Knoxiin, saattaa sen kultavaranto radioaktiiviseksi ja nostaa kullan hinta tällä tavoin pilviin. Meno on bondmaisempaa kuin edellisissä elokuvissa, mutta pääroisto on turhan tavallinen – olisin kaivannut erikoisempaa menoa. Jamesin naisseikkailut tuntuivat väsyttäviltä.

Cristian Mungiu & kumpp.: Tarinoita kulta-ajalta (Amintiri din epoca de aur)
Absurdeja tarinoita Nicolae Ceausescun hallitsemasta Romaniasta, jossa jokapäiväisestä elämästä selviäminen vaati kansalaisilta joskus melkoista kekseliäisyyttä. Ehkä odotin elokuvalta liikoja, sillä lopputulos oli hauskuudestaan huolimatta hivenen laimea.

Peter von Bagh: Suomi-Filmin tarina 1 (1920-1935): Ehdottomasti suomalaisia elokuvia
Hieno dokumentti Suomi-Filmin synnystä ja Erkki Karusta, yhtiön ensimmäisestä suurmiehestä, joka antoi kasvot koko 1920-luvun suomalaiselle elokuvalle. Tunnin mittainen elokuva koostui ohjaajalle ominaiseen tapaan haastatteluista, mikä antoi sille entistä vahvemman asiayhteyden. Esityksen alustajana toimi tutkijatohtori Outi Hupaniittu.

Teuvo Pakkala: Sotapolulla
Oululaislähtöisen menestyskirjailijan heikosti menestynyt elokuvakokeilu on kaikin puolin heikko kokonaisuus. Tarina hyppii ja poukkoilee, hahmot ja tapahtumat jäävät yhdentekeviksi, eikä sisällissodan tunnelmiakaan pystytä rekonstruoimaan millään muotoa. Kuriositeettitapaus, ei sen enempää.

Kalle Kaarna: Jääkärin morsian
Risto Orkon klassikkoversiota tuntemattomampi, vuonna 1931 valmistunut semi-mykkä versio, jossa pääosia esittävät Tauno Brännäs ja Hanna Taini. Kerronnaltaan vakuuttava, mutta hivenen hengetön teos oli sittemmin Tauno Palona tunnetun Brännäsin ensimmäinen elokuvarooli, eikä mies olisi voinut osastaan juuri paremmin selviytyä. Eihän tämä Orkon versiolle pärjää, mutta on pienistä heikkouksistaan huolimatta kelpo tuttavuus jokaiselle suomalaisen elokuvan ystävälle.

Terence Young: Pallosalama (Thunderball)
James Bond -sarjan neljäs elokuva on tylsä agenttiseikkailu, joka ei ydinaseen, Karibian merimaisemien, erikoistehosteiden, vaarallisten ihmissyöjähaiden, lukuisten toimintakohtausten ja viettelevien naisten läsnäolosta huolimatta lähde käyntiin missään vaiheessa.

Victor Fleming: Tri Jekyll & Mr Hyde (Dr. Jekyll and Mr. Hyde)
Hollywoodin kultakauden viimeinen tulkinta Stevensonin romaanista on komeasti lavastettu ja puvustettu, mutta aivan liian siloiteltu ollakseen millään muotoa uskottava kuvaus viktoriaanisen ajan Lontoosta. Spencer Tracy on selkeästi yli-ikäinen kaksoisrooliin, mutta ärisee silti uskottavasti. Ingrid Bergman on pätevä Ivyna, mutta Lana Turnerin paikan olisi voinut täyttää kuka tahansa. Syy ei ole kuitenkaan näyttelijän, vaan hänelle kirjoitetun hahmon, jonka ainoa tehtävä on näyttää kauniilta. Sen suhteen Turnerissa ei tosin ole moittimista. Kyllä tämän vaivatta katsoo, mutta muistin jonkin verran paremmaksi.

Mikio Naruse: Kagirinaki hodou (engl. Street without End)
Hieno draama nuoresta tarjoilijattaresta, joka menee naimisiin rikkaan nuorukaisen kanssa. Avioliitto epäonnistuu pitkälti sosiaalisten eroavaisuuksien vuoksi. ”Maailmassa on asioita, joita yksin rakkauskaan ei voi korjata”, nainen sanoo hylätessään miehen. Tämä universaali totuus on myös elokuvan opetus.