Perjantai 13.

John Carpenterin mainion Halloweenin (1978) maailmanmenestys poiki paitsi lukuisia jatko-osia, myös runsaasti jäljittelijöitä ja pian amerikkalaisteinejä lahdattiin valkokankaalla mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla. Tunnetuin Halloweenin menestyskonseptia hyödyntäneistä teinislashereista on Perjantai 13. –elokuvasarja, joka esitteli katsojille uuden kestävän kauhufiguurin, jääkiekkomaskia käyttävän Jason Vorheesin.

Sarjan avauselokuva alkaa vuodesta 1958. Joukko nuoria on viettämässä kesälomaa Crystal Laken kauniissa leirikeskuksessa. Rakkauden täyteiset kesäillat saavat karmean päätöksen, kun kaksi leiriohjaajaa löydetään raa’asti murhattuina. Tulevien vuosien aikana leirillä tapahtuu onnettomuuksia toisensa jälkeen ja Crystal Lake joudutaan sulkemaan.

Tästä siirrytään kesään 1980. ”Verileiri”, kuten paikalliset Crystal Lakea kutsuvat, aiotaan avata uudelleen ja paikalle on kutsuttu kuusi aloittavaa leiriohjaajaa. Varsin pian käy kuitenkin selväksi, ettei Crystal Lake ole päässyt eroon verisestä menneisyydestään murhaajan alkaessa harventaa nuorten rivejä tehokkaasti.

Ennakko-odotukseni eivät olleet korkealla tämän elokuvan kohdalla, onhan Perjantai 13. –sarja mielletty aina verihurmeiseksi Halloween-klooniksi, josta perinteiset kauhuelementit ovat vähissä. Käsikirjoittaja Victor Miller onkin avoimesti kertonut matkineensa Halloweenia ja muita menestyselokuvia luodakseen mahdollisimman toimivan konseptin. Tämä kyllä näkyykin kaikkialla, sillä Perjantai 13. (tv-esityksessä nimellä Perjantai 13. päivä, 1980) on kliseenippu vailla vertaa: roolihahmot ovat hölmöjä, esiaviollista seksiä harrastavat joutuvat oitis murhaajan tappolistalle, paikallinen kylähullu latelee pelottavia ennustuksiaan, yksi ohjaajista on nähnyt enneunta jostain karmivasta, myrsky nousee päälle hieman ennen kuin yö laskeutuu… Listaa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkälle.

Homma toimii kaikesta huolimatta erittäin hyvin. Tunnelmaa riittää ja paitsi kekseliäät murhatavat, myös murhaajan henkilöllisyyden salassapito pitää katsojan mielenkiinnon yllä. George A. Romeron zombie-elokuvissa nimeä luoneen Tom Savinin erikoisefektit ovat vieläkin vaikuttavia ja Barry Abramsin kuvaus toimivaa – se, että kamera näyttää tapahtumia suurimman osan ajasta murhaajan silmin nähtynä, on erittäin onnistunut ratkaisu. Viimeinen parikymmenminuuttinen tosin verottaa muuten taitavasti koottua elokuvaa, mutta ei kuitenkaan latista sitä täysin. Tiivistämällä tästä olisi saatu todellinen kauhuelokuvahelmi.

Sean S. Cunninghamin ohjaama Perjantai 13. oli tekijöilleen todellinen kultakaivos. Neljässä viikossa kuvattu ja puoli miljoonaa dollaria maksanut teinislasher tienasi yli 50 miljoonaa dollaria. Kaiken kaikkiaan elokuva on poikinut jatko-osien (10 kpl) ja uusintafilmatisoinnin (Friday the 13th, 2009, O: Marcus Nispel) lisäksi myös mm. tv-sarjan, sarjakuvalehden sekä tietysti myös tietokonepelin, jollaista muistan itsekin 1980-luvulla pelailleeni. Ei lainkaan huonosti kriitikoiden haukkumalta kliseenipulta.

FRIDAY THE 13TH, 1980 Yhdysvallat
Tuotanto: Georgetown Productions Inc., Sean S. Cunningham Films Tuottaja: Sean S. Cunningham Ohjaus: Sean S. Cunningham Käsikirjoitus: Victor Miller (Sean S. Cunninghamin, Ron Kurzin ja hänen itsensä tarinasta) Kuvaus: Barry Abrams Lavastus: Virginia Field Leikkaus: Bill Freda Maskeeraus: Tom Savini (hiukset: Katharine Vickers) Musiikki: Harry Manfredini Puvustus: Caron Coplan Äänitys: Richard Murphy
Näyttelijät: Betsy Palmer (rva Pamela Vorhees), Adrienne King (Alice Hardy), Jeannine Taylor (Marcie Cunningham), Robbi Morgan (Annie), Kevin Bacon (Jack Burrel), Harry Crosby (Bill), Laurie Bartram (Brenda), Mark Nelson (Ned Rubinstein), Peter Brouwer (Steve Christy)

Katsotut elokuvat: toukokuu 2014

Don Siegel: Kourallinen dynamiittia (Two Mules for Sister Sara)
Clint Eastwoodin esittämä ratsumies tapaa autiomaassa nunnan (Shirley MacLaine) ja matkaa tämän kanssa ranskalaislinnoitukseen, jonka Eastwood on aikeissa pyyhkäistä maan tasalle. Rauhallisesti etenevä elokuva on hitusen pitkäveteinen, eivätkä pääosien esittäjien kemiat toimi parhaalla mahdollisella tavalla. Kaikin puolin vaatimaton elokuva.

Anton Podworsky: Suomen suojeluskuntajärjestö
Kaikille Suomen historiasta kiinnostuneille tarkoitettu dokumentti, jonka tarkoituksena on ollut nostaa kansakunnan ylpeyttä ja kansallismielialaa.

Gustavo Serena: La signora delle camelie
Vaatimaton näkemys Dumas nuoremman klassikkoromaanista. Staattinen, samalla etäisyydellä kohtauksesta toiseen seisova kamera ja hengettömät roolisuoritukset tekevät tästä elokuvasta pitkäveteistä katsottavaa.

Géla Babluani: 13 – Thirteen (13)
Nuori mies ottaa kuolleen miehen identiteetin ja osallistuu alamaailman julmaan peliin, jossa häviäjät ratkaistaan venäläisen ruletin tapaan siten, että ampuja on hänen takanaan seisova peluri. Sivussa seisovat rahamiehet ja ”valmentajat” koettavat psyykata kisailijoita parhaansa mukaan ja tehdä rahaa heidän kohtaloillaan. En tiedä, yrittääkö elokuva olla trilleri vai toiminta vai mikä lie, mutta hyvä se ei ainakaan ole.

Howard Hawks: Viikunalehti (Fig Leaves)
Amerikkalaisen mestariohjaajan toinen oma ohjaustyö on hauska avioliittokomedia, jonka tarkoituksena on osoittaa, kuinka vähän yhteiselon pelisäännöt ovatkaan muuttuneet sitten Eedenin. George O’Brienin ja Olive Bordenin kemiat toimivat erinomaisesti ja Phyllis Haver ujuttaa sulosäärtään heidän väliinsä.

Martin Campbell: 007 ja kultainen silmä (GoldenEye)
Pierce Brosnanin ensimmäinen Bond-elokuva on vauhdikas seikkailu itänaapurissamme, jossa kehitellään uudenlaista satelliittiasetta. Se joutuu kuitenkin väärien henkilöiden käsiin, jolloin Bond saa tehtäväkseen hoitaa homma parhain päin. Vauhdikas elokuva, jonka parissa ei tarvitse pitkästyä. Brosnan oli hyvä valinta salaisen agentin rooliin. Famke Janssenin roolihahmo on tullut kuuluisaksi tavastaan musertaa miehiä reisiensä väliin.

Ernst Lubitsch: Meyer Berliinistä (Meyer aus Berlin)
Lubitschin esittämä aviomies on kyllästynyt arkielämäänsä ja kaipaa vaihtelua. Niinpä hän pukee vuorikiipeilijän asusteet ylleen ja suuntaa Tiroliin. Siellä hän tapaa erään varatun naisen ja alkaa piirittää tätä parhaansa mukaan. Herra Meyer tekee vuorikiipeilyretken aikana kaikkensa saadakseen hurmattua seuralaisensa, mutta aamulla heitä odottaa yllätys. Perushauskaa mykkäkomediaa.

Allen & Albert Hughes: From Hell
Tyylitelty ja vaikuttava kertomus Viiltäjä-Jackista. Johnny Depp esittää huumeisiin mieltynyttä etsivä Abberlinea, Heather Graham häneen rakastuvaa ilotyttöä, Robbie Coltrane poliisiosaston päällikköä ja Ian Holm kuningashuoneen lääkäriä – kaikilla heillä on tärkeä osansa tarinassa. En pitänyt elokuvasta teatterikierroksen aikana, mutta nyttemmin mielipiteeni on muuttunut radikaalisti.

Roger Spottiswoode: 007 – Huominen ei koskaan kuole (Tomorrow Never Dies)
Yllättävää kyllä, nyt ei jahdata pommeja, satelliitteja tai myrkkyjä, vaan Bondin tehtävänä on pysäyttää William Randolph Hearstin kaltainen maailmaa pyörittävä mediamoguli, joka ei tietystikään kaihda mitään keinoja uutistensa luomisessa. Ei parasta mutta ei myöskään heikointa Bondia.

Alan Crosland: The Unbeliever
Ensimmäiseen maailmansotaan sijoittuva mykkäelokuva kertoo rikkaasta amerikkalaisnuorukaisesta, joka kokee velvollisuudekseen pysäyttää saksalaisten eteneminen Euroopassa ja pelastaa näin koko maailma. Keskivertoa parempi sotaelokuva, joskin propagandassaan selkeästi aikakautensa tuote. Erich von Stroheim esittää sadistista saksalaisupseeria, joka ei epäröi ampua niin naisia, lapsia kuin aseettomiakin.

Victor Heerman & Albert Austin: Chaplinin poika omilla teillään (My Boy)
Häpeilemätön yritys rahastaa Chaplinin pojan (1921) myötä maailmanmaineeseen nousseen Jackie Cooganin suosiolla. Tällä kertaa pikkumies on orvoksi jäänyt, Amerikkaan saapuva siirtolainen, joka päätyy asumaan vanhan merikarhun luokse. Samaan aikaan häntä etsivät niin siirtolaisviranomaiset kuin maassa jo asuva rikas täti, joka aikoo ottaa pojan luokseen asumaan. Vaatimaton tapaus, jonka hienous lepää vain ja ainoastaan Cooganin hennoilla harteilla.

Raoul Walsh: Maanalainen New York (Regeneration)
Rakkaus voi muuttaa paatuneimmankin rikollisen elämän, kuten tässä Raoul Walshin komeassa gangsteridraamassa todistetaan. Hienoa miljöökuvausta, komeita näyttelijäsuorituksia ja vakuuttavaa teknistä osaamista. Kannattaa tutustua.

Maurice Tourneur: The Wishing Ring
Ranskalaismestarin hieno, idylliseen Englantiin sijoittuva kertomus nuoresta hulivilimiehestä, joka on kaikkea muuta kuin mitä hänen iäkäs isänsä toivoo. Niinpä poika ajetaan maailmalle oppimaan elämää. Lopputuloksena on ”koruton, raikas ja lämmin komedia, jossa hulvaton pelleily yhdistyy kevään ja nuoruuden magiaan.” (Peter von Bagh).

William Desmond Taylor: Tom Sawyer
Kaunis, joskin kuvitetun klassikon oloinen näkemys Mark Twainin suositusta nuortenkirjasta. Näyttelijävalinnat ovat osuneet nappiin ja kokonaisuutena elokuva saavuttaa hienosti Twainin romaanin hengen ja tunnelman ollen mitä kauneinta americanaa, mutta silti jotain jää puuttumaan.

Waldemar Wohlström: Kahden tanssin välillä
Muu maailma oli jo äänielokuvan pauloissa, kun pitkän linjan teatteri- ja elokuvanäyttelijä Wolhström ohjasi esikoisteoksensa. Romantiikkaa, puukauppajuonitteluja ja toimintaa sisältävä mykkäelokuva kärsii tasapaksuisuudesta, mutta on siitä huolimatta ihan kepeää seurattavaa.

Alfred Hitchcock: Viidennen kolonnan mies (Saboteur)
Lentokonetehtaalla tapahtuu tulipalo, jossa muuan työntekijä saa surmansa. Hieman yllättäen syyllisenä pidetään hänen ystäväänsä, joka päättää ottaa jalat alleen ja selvittää oikean syyllisen. Komea mustavalkokuvaus ja paikoin jännittäväksi äityvät takaa-ajotilanteet ovat elokuvan parasta antia. Hitchcockin ensimmäinen Yhdysvalloissa tekemä ohjaustyö.

Ernst Lubitsch: Kohlhiesels Töchter
Tuntemattomampaa Lubitschia, vaikka olikin ilmestyessään varsinainen yleisömagneetti. Simppeli variointi äkäpussin kesyttämisestä esittelee Emil Janningsin, Gustav von Wangenheimin ja Henny Portenin avioliittofarssissa, joka ei aineksistaan huolimatta nouse missään vaiheessa aivan potentiaalinsa tasalle.

Naisen tie

Three Cedarsin pikkukylä Arkansasissa. Hannah Jessop (Henrietta Crosman) asuttaa pientä taloaan yhdessä poikansa Jimmyn (Norman Foster) kanssa. Yhteiselo on ollut auvoista aina viime aikoihin asti, mutta Jimmyn alettua tapailemaan naapuritalon Marya (Marian Nixon), ovat äidin ja pojan välit viilenneet – äiti näet pelkää Jimmyn hylkäävän hänet tytön vuoksi.

Vuosi 1933 oli ensimmäinen ”suuri menestysvuosi” John Fordille sitten mykän kauden. Ford oli viettänyt edellisvuoden kiertolaisena tehden elokuvat niin Universalille kuin M-G-M:llekin, kunnes palasi takaisin Foxille kahden lupaavan aiheen innostamana. Ensimmäinen, kesällä 1933 ensi-iltansa saanut melodraama Naisen tie kertoo maailmansotaan liittyvän amerikkalaisnuorukaisen kovapintaisesta ja ylpeästä äidistä, joka itsekkyydellään aiheuttaa paljon harmia ja surua niin itselleen kuin läheisilleenkin.

Ford kuvasi useassa elokuvassaan perhettä, jonka ylläpitävä voima ja sisältä säteilevä lämpö olivat lähtöisin perheen äidistä – kukapa ei muistaisi Neljän pojan (Four Sons, 1928), Vihan hedelmien (Grapes of Wrath, 1940) tai Vihreä oli laaksoni (How Green Was My Valley, 1941) klassikoiden äitihahmoja? Jo pelkästään tämän vuoksi Naisen tie on mielenkiintoinen tuttavuus, sillä siinä äiti esitetään kaikkea muuta kuin ylväänä ja sydämellisenä hahmona. Hannah Jessop on aikuistuvaan poikaansa itsepintaisesti takertuva vanhus, joka kertoo poikansa rakastetulle jopa ”näkevänsä Jimmyn ennemmin kuolleena kuin tämän kanssa”.

Fordin varhainen äänielokuvatuotanto on jäänyt suhteellisen vähälle huomiolle, ensimmäisinä merkittävinä elokuvina tunnutaan usein pitävän Will Rogersin kanssa filmattuja kolmea tarinaa (Doctor Bull, Tuomari Priest/Judge Priest, Jokilaiva/Steamboat Round the Bend). Tämä on harmillista, sillä varsinkin Naisen tie on vahva ja tasapainoinen kokonaisuus, joka vain korostaa Fordin mainetta usean lajityypin taiturina. Kerronnan tempo lipsahtaa paikoittain hieman pitkästyttäväksi, mutta George Schneidermanin ensiluokkaiset kuvasommitelmat sekä William Darlingin hoitama lavastuspuoli kompensoivat kerronnan pikkuvirheitä oivasti.

Moitteen sanaa ei ole näyttelijöissäkään. Ford halusi pääosaan vanhan ystävänsä Mae Marshin, mutta studion mielestä mykän kauden tähtiin lukeutunut Marsh ei ollut sopiva rooliin, joten pääosa annettiin Henrietta Crosmanille. Hän on loistava valinta, sillä Crosmanissa on rooliin vaadittavaa kovapintaisuutta ja sitkeyttä, jota Marshin kaltainen pehmeämpiä arvoja edustava näyttelijä ei välttämättä olisi saanut uskottavasti tuotua julki. Hienon roolisuorituksen tehneen Crosmanin rinnalle nousevat Marian Nixon Jimmyn rakastettuna sekä Lucille La Verne (Orpolapset/Orphans of the Storm, 1921) kolme poikaansa sodassa menettäneenä rouva Hatfieldina. Naisen tie on niin kokonaisvaltaisesti naiselokuva, että vähäisissä sivuosissa esiintyvistä miesnäyttelijöistä ei ole näiden kolmen taiturin haastajiksi.

PILGRIMAGE, 1933 Yhdysvallat
Tuotanto: Fox Film Corporation Ohjaus: John Ford Käsikirjoitus: Philip Klein, Barry Connors (I. A. R. Wylien novellista) Dialogi: Dudley Nichols Kuvaus: George Schneiderman Lavastus: William Darling Leikkaus: Louis R. Loeffler Musiikki: R. H. Bassett Puvustus: Earl Luick Äänitys: Eugene Crossman
Näyttelijät: Henrietta Crosman (Hannah Jessop), Heather Angel (Suzanne), Norman Foster (Jim Jessop), Marian Nixon (Mary Saunders), Maurice Murphy (Gary Worth), Lucille La Verne (rva Tally Hatfield), Charles Grapewin (isä Saunders), Hedda Hopper (rva Worth), Betty Blythe (Janet Prescot), Robert Warwick (majuri Albertson), Frances Ford (pormestari Elmer Briggs)

Katsotut elokuvat: huhtikuu 2014

Adolf Lindroos: Polyteekkarifilmi

Suomen olympiajoukkue on lähdössä Pariisin olympialaisiin, mutta koska matka on kallis, päättävät Polyteekkarit järjestää mainoskulkueen urheilijoiden matkakassan kartuttamiseksi. Yllättäen kreikkalaiset jumalat Hermes ja Afrodite saapuvat Helsinkiin. Mitä ihmettä oikein tapahtuu? Suomalaisen mykkäelokuvan kummajainen ei ole niin hyvä kuin mitä voisi luulla, mutta silti ihan mielenkiintoinen tuttavuus.

Neiti nimismies

Tamperelaisten harrastelijoiden vuonna 1929 tekemä puolituntinen takaa-ajotarina, jossa iäkkään ja jo laiskaksi muuttuneen nimismiehen tytär hoitaa isänsä tehtäviä tämän keskittyessä mieluummin sikarin poltteluun. Näppärän ja toimivan elokuvan ”vierailevana tähtenä” nähdään Helge Ranin, joka luovuttaa ammattimiehen tavoin valkokankaan itse tarinalle, eikä lähde sooloilemaan missään vaiheessa.

Toivo Hämeranta: Pajasta palatsiin

Suomalaisen elokuvan festivaalin avausteos, turhapuromaisiin sfääreihin lopussa nouseva kertomus tavallisesta duunarista, joka onnistuu monen mutkan kautta valloittamaan tehtailijan tyttären sydämen ja nousemaan jopa ministeriksi. Ihan mukava pätkä.

Matti Kassila: ”Varsovan laulu”

Salakuljetusta ja ihmissuhdekiemuroita synkän, mustavalkoisen maailman keskellä. Åke Lindman yrittää hoitaa viinalastin ohella maahan myös kapakkaruusun, joka kuitenkin ihastuu miehen ystävään. Tämä ei tietenkään pääty hyvin, kuten ei viinarallikaan. Komean näköinen ja lähestulkoon kaikin puolin toimiva rikosjännäri, mutta ”kansainvälisten jaksojen” kompurointi verottaa lopputulosta. Alleviivaavuudestakin voisi tietysti valittaa, mutta se kuuluu jotenkin ajan henkeen.

Roland af Hällström: Pikajuna pohjoiseen

Sekalainen ihmisjoukko matkustaa yöjunalla pohjoiseen. Jokaisella tuntuu olevan jotain salattavaa tahollaan, mutta kun iäkkään vuorineuvoksettaren kallis taskukello katoaa, on aika paljastaa kortit. Kaksi kolmasosaa toimii ihan mukavasti, mutta loppu on aivan liian melodramaattinen ollakseen toimiva.

Veikko Itkonen: Silmät hämärässä

Aikajanalla hyppimistä, takaumia, takauman takaumia – vähemmästäkin menee väsynyt katsoja sekaisin. Kiinnostava, mutta vaatisi lopullisen arvosanan antamiseksi toisenkin katselukerran.

Sam Taylor: Punainen myrsky (Tempest)

John Barrymore on tsaarin armeijassa luutnantiksi noussut Ivan Markov. Hänen uransa katkeaa, kun hän rakastuu tsaarin tyttäreen, joka on myös erään hänen kollegansa rakastettu. William Cameron Menziesin lavastus ja Charles Rosherin kuvaus ovat ensiluokkaisia, mutta itse tarina on silkkaa huttua ja vaikka lopulta rakkaus voittaakin, ei se pelasta enää mitään. Barrymore näyttelee paikoin hyvin vaatimattomasti ja katsoja huomaa miettivänsä, kuinka suurella sydämellä tähtikään on projektissa mukana?

John Glen: Octopussy – mustekala (Octopussy)

Ydinaseita, salaisia kultteja, Fabergé-munia… James Bond saa jälleen vastaansa pahaa tarkoittavat neuvostoliittolaiset, jotka suunnittelevat Euroopan pistämistä polvilleen. Perusvarma agenttiseikkailu niistä pitävälle.

Milos Forman: Amadeus

En ole koskaan vaivautunut katsomaan alkuperäistä teatterileikkausta, sen verran hyvin tämä ohjaajan versiokin potkii. Mozartin ja Salierin aikaiseen Wieniin sijoittuva tarina on paitsi koukuttava, myös loistavasti näytelty, lavastettu ja säestetty – todellinen pukuelokuva siis kaikin puolin. Elokuva, jonka pariin palaa mielellään uudelleen.

John Glen: 007 ja kuoleman katse (A View to a Kill)

Roger Mooren viimeinen Bond-elokuva kertoo rikkaasta itäsaksalaisesta liikemiehestä, joka on natsien ihmiskokeiden tulos, entinen neuvostoliittolainen agentti ja psykopaatti. Hänen suunnitelmanaan on tuhota Piilaakso, mutta onneksi James ehtii ajoissa apuun ja vesittää aikeet. Christopher Walken on hyvä valinta ikääntyneen Roger Mooren vastapeluriksi ja Tanya Roberts täyttää paikkansa Bond-tyttönä.

Jean Renoir: Yöperhonen (La Chienne)

Renoirin toinen äänielokuva kertoo ikääntyvästä toimistotyöntekijästä, joka ihastuu rikolliseen naiseen ja ajautuu tämän seurauksena kaltevalle pohjalle. Fritz Lang ohjasi aiheesta huomattavasti useammin esitetyn version nimellä Punainen katu. Yöperhosta pidetään Renoirin ensimmäisenä mestariteoksena ja komea elokuva onkin kyseessä.

Clarence Badger: ”Jokin” (It)

Clara Bow yrittää liehitellä tavaratalon nuorta päällikköä menevässä flapper-komediassa, jota pidetään yhtenä parhaista aikakautensa kuvaajista. Maailma on nuorten, maailma on kauniiden, eikä muille ole siinä sijaa. Elokuva perustuu Elinor Glynin samannimiseen romaaniin ja vilahtaapa kirjailija elokuvassa itsekin. Samoin tekee lehtimiestä esittävä Gary Cooper, joka aloitteli noihin aikoihin elokuvauraansa.

F. W. Murnau: Tabu – tarina Etelämereltä (Tabu: A Story of the South Seas)

Murnaun viimeiseksi jäänyt elokuva sijoittuu Bora-Boralle, valkoisen hiekan, turkoosin meren ja sinisen taivaan muodostamaan maanpäälliseen paratiisiin, jossa ihmiset elävät täydellisessä harmoniassa luonnon kanssa. Vapauden hinta on kuitenkin kova ja aivan kuten luomiskertomuksessakin, myöskään tässä paratiisi ei ole ikuinen. Mereltä saapuva vene tuo mukanaan synkän viestin, joka rikkoo hetkessä kaiken kauniin ja erottaa tarinan rakastavaiset toisistaan. Murnau ei päässyt koskaan nauttimaan Tabun menestyksestä, sillä hän kuoli auto-onnettomuudessa viikko ennen elokuvansa ensi-iltaa, ainoastaan neljäkymmentäkaksivuotiaana.

Nikolai Shpirovski: Khlib (engl. Bread)

Ukrainalainen avantgarden mestariteos kertoo rintamalta palaavasta miehestä, joka ei antaudu kotikylänsä köyhyydelle, vaan ryhtyy toimiin ruoan saamiseksi. Ukrainan vilja-aitan valjastaminen vain muutamien hyväosaisten käyttöön ei tule kuuloonkaan, mutta toisen alueelle tunkeutuminen aiheuttaa väistämättä ongelmia. Dovzhenkomaisen lyyrinen elokuva on kuin voimakkaan yksinkertaistetuin viivoin maalattu taulu: ihmisen ja luonnon ykseyttä sekä elämän perusasian, ruoan, tärkeyttä on harvoin kuvattu samanlaisella kauneudella ja hartaudella. Kuva, jossa aura halkaisee tarkasti rajatut pellot, on unohtumaton.

John Glen: 007 vaaran vyöhykkeellä (The Living Daylights)

Roger Mooren jätettyä agenttiseikkailut nuoremmilleen tilalle astui Timothy Dalton, jonka tulkitsemana hurmaava tiedustelupalvelun mies muuttui astetta kyynisemmäksi ja kylmemmäksi. Kylmän sodan tunnelmia käsittelevä toimintaelokuva ei ole aivan sarjansa parhaimmistoa, mutta Dalton sopii rooliinsa erittäin hyvin. 

Len Wiseman: Die Hard 4.0 (Live Free or Die Hard)

Elokuva, joka olisi saanut jäädä tekemättä. Myötähäpeän ruumiillistuma, mutta erityisesti lopun ”yippee-ki-yay, motherfucker” oli rimanalitus miltä kantilta tahansa katsottuna.

Teuvo Puro: Meren kasvojen edessä

Uusintakatselu, edellinen kerta tammikuussa. Edelleen komea ja hyvin toimiva kotimainen mysteerimykkis.

Aleksandr Dovzhenko: Arsenal

Loud Silentsin antia. Kaikkien aikojen vaikuttavimpia neuvostoelokuvia. Ensimmäisen maailmansodan jälkitunnelmiin ja Ukrainan sisällissotaan sijoittuvan tarinan päähenkilö on työläinen Tymish, joka palaa rintamalta sekasortoiseen kotikaupunkiinsa. Dovzhenkon ohjauksessa on sekä vimmaa että kauneutta ja erityisesti rintamakuvat ovat hätkähdyttävän rajuja.

F. W. Murnau: Viimeinen mies (Der Letzte Mann)

Loud Silentsissa nähty tämäkin. Murnaun mestariteos kertoo iäkkäästä ovimiehestä, joka siirretään miestenhuoneen hoitajaksi. Samalla kun hän menettää virkansa, hän menettää myös ihmisarvonsa ja joutuu kotikorttelissaan asuvien ihmisten naurun ja pilkan kohteeksi. Lähestulkoon ilman välitekstejä kerrottu elokuva on yksi mykän kauden vaikuttavimmista teoksista.

John Glen: 007 ja lupa tappaa (License to Kill)

Kylmä sota on jäänyt taa ja Neuvostoliittoa ei kiinnosta lännen tekemiset – hetkinen, onko nyt oikeasti kyse Bond-elokuvasta? On ja tällä kertaa James koettaa pysäyttää huumepomo Sanchezia (Robert Davi). Aiempaakin kyynisempi ja kylmäverisempi Bond jäi Daltonin viimeiseksi, eikä tämä edellisen tasolle ylläkään.

Katsotut elokuvat: maaliskuu 2014

Victor Fleming: Tuulen viemää (Gone with the Wind)
Tupaten täydessä Bio Rexissä, josta lähes sata katsojaa jäi vielä ilman lippua. Uusi, Vivien Leighin satavuotissyntymäpäivän kunniaksi tehty restaurointi ei ollut aivan niin tajunnan räjäyttävä kuin odotin, mutta elokuva itsessään oli taas kerran täyttä rautaa. Moni katsojista tuntui ottavan tämän enemmän komediana kuin draamana, sen verran paljon yleisössä naurettiin. Erikoista.

Ivan Kavaleridze: Perekop
Ukrainalaista avant-gardea, tällä kertaa aiheena sisällissota. Elokuvan lopussa eräs iäkäs mies lähettää poikansa matkaan: tule takaisin Euroopan kanssa. Kuulostaako tutulta?

Virpi Suutari: Eedenistä pohjoiseen
Ensikosketukseni Forssan uusittuun Elävienkuvien teatteriin tapahtui tämän puolidokumentaarin kautta. Kertomus kuudesta suomalaisesta pariskunnasta, joiden elämän yhteinen keskipiste on – enemmän tai vähemmän – puutarhanhoito. Alku oli todella hauska ja muutamat sarkastisesti heitetyt parisuhdekommentit jäivät hyvin mieleen, mutta loppua kohden meno alkoi jo väsyttää. Ihan mukava tuttavuus, mutta tuskin tulee katsottua toistamiseen.

Guy Hamilton: 007 ja kultainen ase (The Man with the Golden Gun)
Kun Roger Moore on Bondina, Christopher Lee pahiksena ja Britt Ekland Bond-tyttönä, on lupa odottaa paljon. Odotukset eivät täysin täyttyneet, vaikka keskivertoa parempi agenttiseikkailu onkin kyseessä. Lee esittää palkkatappaja Scaramangaa, joka lähettää Bondin työpaikalle hänen numerosarjallaan kaiverretun luodin. Tämähän ei käy laatuun, joten Bond lähtee ottamaan selvää kuuluisasta murhamiehestä. Thaimaassa kuvatun elokuvan keskipisteenä toiminut saari on kuulemma suosittu turistikohde.

Mark Neveldine & Brian Taylor: Crank
Jason Statham on kova kundi, joka yritetään tappaa ruiskuttamalla häneen tunnissa manan majoille vievää myrkkyä. Ainoa keino, jolla hän voi pelastaa nahkansa, on pitää veren adrenaliinitaso niin korkealla, ettei myrkky pääse vaikuttamaan. Siispä tapellaan, kaahaillaan, naidaan, ammutaan ja taas tapellaan – välillä vitsaillaan siihen malliin, ettei tiedä oikein itkeäkö vai nauraa. Turboahdettu, ADHD-tyylillä leikattu, videopelimäinen toimintaelokuva on silkkaa rienausta kaikin puolin.

Lewis Gilbert: 007 rakastettuni (The Spy Who Loved Me)
Bond saa tehtäväkseen tutkia, minne on kadonnut joukko ydinsukellusveneitä. Jäljet johtavat rikkaan meritutkijan luo, jonka tarkoituksena on tuhota maapallon populaatio ja luoda uusi, vedenalainen sivilisaatio. Kokonaisuus tuntuu sarjalta kohtauksia, jotka liittyvät toisiinsa kohtalaisesti tai eivät ollenkaan. Vedenalainen auto on mainio, Rautahammas ei niinkään.

Alfred Hitchcock: Epäilyksen varjo (Shadow of a Doubt)
Charlie-eno on mitä mukavin mies ja piakkoin hän on tulossa sisarensa perheen luo kyläilemään. Kaikki ovat onnellisia, mutta he eivät tiedä, että Charlie on etsintäkuulutettu kolmen lesken murhasta. Kun tilanne selviää perheen vanhemmalle tyttärelle, ei Charlie-eno olekaan enää niin mukava. Mestariteos viimeistä pariakymmentä minuuttia lukuun ottamatta. Joseph Cotten on loistava enon roolissa.

Clarence Brown: Kullan mahti (The Trail of ’98)
Sekalainen joukko onnenonkijoita matkaa Klondikeen kultaryntäyksen vuonna 1897. Matkalla ystävystytään, ihastutaan, rakastutaan, petytään, petetään, kuollaan ja murhataan. Kullan himo saa otteen viattomimmastakin ja on lopulta ainoa tavoittelemisen arvoinen asia yhteisössä, jossa ihmisen henki on pienen keltaisen hipun arvoinen. Tarina on tavanomainen, mutta spektaakkelijaksot kullankaivajien matkasta rikkauksien luo ovat kertakaikkisen loisteliaasti tehtyjä. M-G-M:n suurelokuva valmistui mykän kauden lopulla, jolloin yleisön kiinnostus alkoi olla jo toisaalla.

Julien Duvivier: Poir de carotte
Hieno ja vaikuttava kertomus Lepicin perheen nuorimmaisesta, ”Porkkanapäästä”, jonka äiti halveksuu häntä ja isä ei vain välitä. Lapsen ongelmia, rakkauden puuttumisen tuskaa ja elämänhalun katoamista käsittelevä elokuva on yksi mykän kauden suurista tuntemattomista mestariteoksista. Loppu on tunnerikas, mutta ei kuitenkaan lattea.

Viktor Turin: Teräksinen tie (Turksib)
Komea dokumentti Turkestanin radan rakentamisesta. Mieleenpainuvimmassa kohtauksessa paimentolaiset ratsastavat arolle saapuvan veturin kanssa kilpaa. Kuvien virta on valtava ja vauhti paikka paikoin lähes huimaava, mutta lopputulos on silti hienostunut, humoristinen ja harmoninen.

Mack Sennett: Suuri romanssi (Tillie’s Punctured Romance)
Ensimmäinen amerikkalainen kokoillan komedia valmistui suositun teatterinäytelmän pohjalta. Pääosaan kiinnitettiin teatteritähti Marie Dressler, jota tukivat Keystonen tunnetuimmat koomikot Charles Chaplin ja Mabel Normand. Lopputulos on slapstick-rymistely, jossa on monin paikoin enemmän vauhtia kuin järkeä.

Lewis Gilbert: Kuuraketti (Moonraker)
Kuka varasti amerikkalaisen Drax Companyn valmistaman kuuraketin ja syöksi samalla jumbojetin tuhoon? Bond lähtee selvittämään asiaa ja johtolangat vievät hänet yhtiön omistajan suuruudenhullujen suunnitelmien luo. Lukuisat elokuvaviittaukset piristävät kokonaisuutta, joka ei ole kuitenkaan millään muotoa omaperäinen tai kekseliäs – pelkkä loppukliimaksin muuttaminen merimaailmasta avaruuteen ei vain riitä.

Jalmari Lahdensuo: Pohjalaisia
Toinen ja kuuluisampi mykän kauden pohjalaiselokuva (ensimmäinen, Suursalon häät, ei ole enää esityskelpoinen) kertoo kieron vallesmannin (Thorild Bröderman) ja pienen pohjalaiskylän miesten välisistä eripuraisuuksista. Kun Hangan Antti (Einar Rinne) pistetään vankilaan varsin mitättömin perustein, täyttyy kylän väkevimmän miehen (Oiva Soini) mitta ja hän alkaa vaatia muutoksia vallesmannin toimintatapoihin. Komean näköinen, mutta juoneltaan hieman sekava elokuva on saanut osakseen loistavan dvd-julkaisun.

Benh Zeitlin: Beasts of the Southern Wild
Elokuva yhteisöstä, joka asuu jossain Louisianan rämealueilla. Kovasti kehuttu, mutta eipä herättänyt ainakaan minussa mitään tuntoja puoleen jos toiseenkaan. Kestoltaan tämä on vain puolitoista tuntia, mutta kyllä se tuntui huomattavasti pidemmältä.

William Desmond Taylor: Johanna Enlists
Mary Pickford esittää teini-ikäistä tyttöä, jonka vanhempien maatilan lähistölle leiriytyy koko joukko salskeita sotilaita. ”Oi herra, kun pyysin sinulta miestä, miksi lähetit minulle tuhat”, hän ihmettelee kilpakosijoiden piirittämänä. Muutama kekseliäs vitsi ei poista tosiasiaa, että Johanna Enlists on tylsä elokuva.

John Glen: Erittäin salainen (For Your Eyes Only)
Jamesilla alkaa olla kasvossa uurteita yhtä paljon kuin erään lounaissuomalaisen teollisuuskaupungin elokuvakriitikolla, mutta se ei miehen tahtia haittaa. Tällä kertaa maailma pitää pelastaa ATAC-tutkalaitetta himoitsevilta rikollisilta, jotka käyttäisivät sitä ydinaseiden laukaisemiseen. Mukana on tietysti myös aina arveluttavan Neuvostoliiton kätyrit. Ei mikään mieleen jäävä Bond, mutta ei myöskään sarjan heikoin teos.

Clint Eastwood: Lainsuojaton (The Outlaw Josey Wales)
Muistin, että tämä olisi ollut komediallisempi, mutta onneksi muistin väärin. Clint esittää perheensä menettänyttä maamiestä, joka lähtee kostoretkelle, mutta päätyykin pian itse takaa-ajetuksi. Tarina on kuin 1980-luvulla ilmestyneistä Joe Montana -lehdistä, mutta toimii silti erinomaisesti Clintin pitäessä tason korkeana koko ajan.

Lewis Milestone: The Racket
Poliisit ja gangsterit iskevät yhteen tyylikkäässä ja toimivassa noir-henkisessä mykkäelokuvassa, jonka päätähtinä esiintyvät Thomas Meighan, Louis Wolheim, Marie Prevost ja George E. Stone.

Paul Fejos: The Last Performance
Conrad Veidt esittää taikuria, joka menettää mielitiettynsä toiselle miehelle. Hän päättää kostaa ja keksiikin mitä pirullisimman tavan raivata kilpailijansa pois näyttämöltä. Erikoinen tarina toimii hyvin ja Veidt on loistava valinta pääosaan. Taikurin shown loppuhuipentuma on mieleenpainuva.

Frank Tuttle: Rakasta heitä ja jätä heidät (Love ’Em and Leave ’Em)
Evelyn Brent ja Louise Brooks esittävät sisaruksia, jotka kilpailevat samasta miehestä. Tämän pitäisi olla komedia, mutta ei tässä oikeasti mitään koomista ole. Eikä juuri muutakaan hyvää.  

George Stevens: Etäisten laaksojen mies (Shane)
Kuusi Oscar-ehdokkuutta aikoinaan kerännyt länkkäriklassikko kertoo karjaparonin ja pienviljelijöiden välisestä konfliktista. Molemmilla on riveissään pyssymies, mutta kumpi osoittautuu nopeammaksi vetäjäksi kun tosipaikka tulee? Muistikuvia parempi elokuva.

Gregory La Cava: Feel My Pulse
Tyhjänpäiväinen komedia kauniista miljoonaperijättärestä, joka matkaa parantolaan hoitoon. Paikka on kaikkea muuta kuin parantava, sillä siellä pitää majaansa salakuljettajien joukko. Tämänkin piti olla komedia, mutta kovin vähiin hauskat hetket jäivät.

Sana

Ruotsissa valmistuneen Kaksi ihmistä (Två människor, 1944) -elokuvan saama murskakritiikki päätti Carl Th. Dreyerin uran kansainvälisellä tasolla. Ohjaaja palasi vähin äänin kotimaahansa Tanskaan, jossa kului jälleen yli kymmenen vuotta ennen kuin hän ohjasi uuden pitkän elokuvan. Tuona aikana Dreyer työsti tosin muutamia lyhytelokuvia, joista varsinkin vuonna 1948 valmistunut, pikimustalla huumorilla höystetty Matka lautalle (De nåede færgen) lukeutuu kategoriansa tyylikkäimpiin teoksiin.

Tanskalainen pastori Kaj Munk oli kirjoittanut 1920-luvun puolessa välissä Juutinmaalle sijoittuvan näytelmän, jossa hän kuvasi paikallisen väestön uskonnollista elämää. Dreyer, jolla uskonasiat näyttäytyvät keskeisenä teemana läpi hänen uransa, oli nähnyt Munkin näytelmän sen ensiesityksessä vuonna 1932 ja alkanut mielessään hahmotella sen elokuvaversiota. Aikaa kului kuitenkin yli kaksikymmentä vuotta ennen kuin hän sai mahdollisuuden sen filmaamiseen. Tarina oli tuona aikana siirretty elokuvaksi jo kertaalleen Ruotsissa (O: Gustaf Molander, 1943), mutta se ei Dreyeriä haitannut. Pitkä suunnitteluaika osoittautui hyväksi, sillä vuoden 1954 lopulla valmistunutta Sanaa (Ordet) pidetään yleisesti Dreyerin parhaana äänielokuvana ja se palkittiin seuraavana vuonna myös Venetsian elokuvafestivaalien pääpalkinnolla.

Elokuvan keskipisteenä on Borgenin vanha maalaistalo, jossa vanha Morten-isä asuu kolmen poikansa ja yhden kälynsä kanssa. Usko on aina ollut perheessä keskeisellä sijalla, vaikka pojat suhtautuvatkin asioihin isästään poiketen: perheen vanhin poika Mikkel ei usko Jumalaan, häntä nuorempi Johannes puolestaan kulkee mielenvikaisena ympäri taloa Raamattua siteeraten. Kaikkein suurin huoli aiheutuu kuitenkin nuoren Andreaksen taholta, joka haluaisi mennä naimisiin räätälin tyttären Annen kanssa. Ongelmaksi asian tekee se, etteivät Morten ja Annen isä Peter pidä nuoria toisilleen sopivina nimenomaan uskonasioiden aiheuttamien näkemyserojensa vuoksi. Elämä uskonnollisessa kyläyhteisössä ei ole kenellekään helppoa.

Dreyerin elokuvat ovat kauttaaltaan erittäin mielenkiintoisella tavalla toteutettuja, eikä Sana muodosta tässä suhteessa poikkeusta. Ohjaajan elokuva elokuvalta rauhallisemmaksi äityvä kerronta saavuttaa Sanassa täydellisyyden: erittäin pitkät, Vihan päivääkin (Vredens dag, 1943) pidemmät otokset ovat elokuvan kivijalka. Kamera seuraa henkilöitä ja heidän tekemisiään tiiviisti, yhtäjaksoisesti ja usein usean minuutin kerrallaan. Nopeammaksi kerronta muuttuu ainoastaan silloin, kun Johannes karkaa yöhön ja kyläläiset alkavat etsiä häntä. Dreyerin toteutustapa ei kuitenkaan tunnu itsetarkoitukselliselta hienostelulta, vaan sopii sekä elokuvan teemaan että rytmiin täydellisesti. Kaikkia ei moinen varmastikaan miellytä, joten jos Vihan päivä tuntui kerronnaltaan liian hitaalta, kannattaa Sanaan suhtautua melkoisella varauksella – pitkät vuoropuhelukohtaukset voivat hyvinkin tuntua ylitsepääsemättömiltä esteiltä.

Hienona maalaiskuvauksena muistettu Sana on siis kertomus uskonnosta ja uskonnollisesta yhteisöstä. Vaikka uskovat usein ylistävätkin suvaitsevaisuutta ja anteeksiantoa, näyttää Dreyer myös kolikon toisen puolen: omahyväisyyden, suvaitsemattomuuden ja itsekeskeisyyden. Elokuvan kahden nuoren välisen onnen esteenä ovat heidän isiensä ja perheidensä erilaiset uskon tulkintatavat. Toisen usko ei ole toisen arvoista, toinen uskoo väärällä tavalla ja vääriin asioihin, vaikka kyseessä on sama Jumala ja samat perusopit – uskonasioista kiistellessään vanhukset ajautuvat jopa käsirysyyn. Vasta tragedian ja menetyksen myötä heidän ajatusmaailmansa selkenee ja he ovat valmiita saavuttamaan keskinäisen ymmärryksen.

Sana on myös elokuva siitä hetkestä, jolloin eri sukupolville tärkeät asiat ja näkemykset kohtaavat ja joutuvat uudelleen arvioitaviksi. Vanha Morten, joka itse on joutunut taistelemaan elämänkatsomuksensa vuoksi vuosikymmeniä aiemmin sekä kylän asukkaita että kirkkoa vastaan, huomaa etteivät pojat toistakaan hänen opetuksiaan. Isä toteaakin alistuneesti Andreaksen suunnitelmista kuultuaan, ettei Borgenin tila ole enää entisensä. Myös kylän uusi pastori ajattelee nykyaikaisesti ja ilmoittaa raamatullista yksinpuhelua pitävälle Johannekselle, ettei ihmeitä enää tapahdu. Johanneksen asenne moiseen kiteyttää koko uskonyhteisön suurimman ongelman: ‘teiltä puuttuu uskoa’. Kun ihmisellä on tarpeeksi uskoa ja puhdas, vilpitön mieli, mitä vain voi tapahtua – sen elokuvan henkilöt tulevat huomaamaan yllättävässä, mielipiteitä jakavassa loppuhuipentumassa.

Kuten aina, myös tällä kertaa Dreyerin näyttelijät ovat erittäin hyviä ja heidän hillittyä ja antaumuksellista työskentelyään on ilo katsoa. Varsinkin vanhaa Mortenia esittävä, 82-vuotias Henrik Molberg on kuin luotu rooliinsa. Vihan päivässä esiintynyt Preben Lerdoff Rye loistaa Johanneksena, vaikka en hänen roolihahmostaan erityisemmin pidäkään. Birgitte Federspiel Mikkelin Inger-vaimona jää myös hyvin mieleen – hänestä on myös tehty elokuvan helpoimmin lähestyttävä hahmo. Muusta ryhmästä ei ketään voi nostaa muiden edelle, niin vakuuttavaa työtä kaikki tekevät.

ORDET, 1955 Tanska
Tuotanto: Palladium Tuottajat: Carl Th. Dreyer, Erik Nielsen, Tage Nielsen Ohjaus: Carl Th. Dreyer Käsikirjoitus: Carl Th. Dreyer (Kaj Munkin näytelmästä) Kuvaus: Henning Bendtsen Lavastus: Erik Aaes Leikkaus: Edith Schlüssel Musiikki: Poul Schierbeck Puvustus: N. Sandt Jensen Äänitys: Knud Kristensen, Henning Moller, Kaj Larsen
Näyttelijät: Henrik Malberg (Morten Borgen), Emil Hass Christensen (Mikkel), Preben Lerdoff Rye (Johannes), Cay Kristiansen (Anders), Birgitte Federspiel (Inger), Ejnar Federspiel (räätäli Peter), Sylvia Eckhausen (Kristine, hänen vaimonsa)

Katsotut elokuvat: helmikuu 2014

Valentin Vaala: Niskavuoren naiset
Nuori Ilona Ahlgren saapuu kansakoulun opettajaksi Niskajärvelle ja ihastuu Niskavuoren isäntään, Aarneen: ”Olen liiaksi puusta veistetty ja kivestä hakattu”, avioliitossaan riutuva Aarne tuumii ja valloittaa nuoren opettajattaren sydämen. Juoruämmät saavat tilanteesta vihiä ja skandaali on valmis. Vaala hallitsee kuvat, sanailu on paikoin hyvinkin rohkeaa ja tarina toimii moitteetta. Tauno Palo ja Sirkka Sari ovat loistopari, myös Niskavuoren emäntää esittävä Olga Tainio on erinomainen.

Yasujiro Ozu: Haha o kowazuya (engl. A Mother Should Be Loved)
Ozun tuntemattomampi mykkäelokuva kertoo kahdesta nuorukaisesta, joista toiselle selviää vanhemmalla iällä, ettei hänen äidiksi luulemansa nainen olekaan hänen biologinen äitinsä. Se saa aikaan kriisin ja välien rikkoutumisen lapsen ja äidin välillä, mutta onneksi elämässä on aina sijaa myös anteeksiannolle. Ozumaisen vähäeleinen draama ihastuttaa luonnollisuudellaan ja teeskentelemättömyydellään.

Lewis Gilbert: Elät vain kahdesti (You Only Live Twice)
Avaruudessa tapahtunut konflikti vie Bondin Tokioon selvittelemään tapahtunutta. Siellä hän on haluttua riistaa niin roistojen kuin naistenkin taholta, mutta lopulta kaikki selviää ja kolmannen maailmansodan syttyminen onnistutaan estämään. Tylsääkin tylsempi Bond alkaa räväkästi, mutta hyytyy ensimetrien jälkeen pahoin. Gilbertin ohjaus on laiskaa ja lopputaistelu aivan liian pitkä.

Pirjo Honkasalo: Betoniyö
Kaunis, karu ja kylmä. Tarina yhteiskunnan laitamille ajautuneesta perheestä, jonka vanhempi poika on menossa vankilaan ja viettää viimeisiä päiviään veljensä seurassa, on visuaalisesti tyylitellyintä suomalaiselokuvaa. Toteutus on muilta osin sen verran taiteellinen, että jätti ainakin minut kylmäksi – toisaalta, elokuva ansaitsisi toisenkin katselukerran.

Kenji Mizoguchi: O’Haru – naisen tie (Saikaku ichidai onna)
Edellinen katselukerta kesäkuulta 2013, jolloin olin sitä mieltä, että koko tarina on vedetty hieman liiaksi yli – ei kenelläkään voi olla yhtä paljon epäonnea kuin Kinuyo Tanakan esittämällä nimihenkilöllä. Nyt tarina ei tuntunut lainkaan liioitellulta, joten siksi O’Haru – naisen tie saa ties kuinka monennen katselukerran jälkeen viisi tähteä.

A. W. Sandberg: Nedbrudte Nerver (engl. The Hill Park Mystery)
Erik Brandt on rikosmysteereihin erikoistunut toimittaja, joka alkaa omin päin tutkia asuntonsa ikkunasta näkemäänsä murhaa. Kaikki ei kuitenkaan ole sitä miltä näyttää. Sandbergin elokuva on hauska ja toimiva, vaikka itse tarina onkin nähty useaan otteeseen.

Yasujiro Ozu: Rakudai wa shita keredo (engl. I Flunked, But…)
Ozun mykkäkomedia kertoo viiden kaverin ryhmästä, joka opiskelee yliopistossa vaihtelevalla menestyksellä. Elokuvan esikuvana on toiminut Harold Lloydin Keltanokka (The Freshman, 1925), mutta japanilaismestari liittää mukaan Lloydia tummempaa draamaa – jopa siinä määrin, että komediaksi luokittelu on tämän elokuvan kohdalla melkoinen virhe.

Heorhii Tasin: Yökuski (Nichnyi viznyk)
Iäkkään miehen tytär lyöttäytyy bolshevikkianarkistien joukkoihin. Isä ilmiantaa vahingossa tyttärensä ja tämä tapetaan, jolloin surusta murtunut isä päättää kostaa. Järisyttävä, aivan liian vähälle huomiolle jäänyt ukrainalaisklassikko.

Jean-Marc Vallée: Dallas Buyers Club
Matthew McConaugheyn esittämä Ron Woodroof sairastuu AIDSiin 1980-luvun puolivälissä, aikana, jolloin tautia pidettiin vain homojen ja narkkareiden vitsauksena. Hän alkaa taistella elämästään ja etsiä tietoa oikeasta lääkityksestä. Lisäksi hän myy lääkkeitä muillekin sairastuneille ja saa näin Valtion lääkeliiton kimppuunsa. Tarinassa on paljon tutunoloista ”pieni ihminen vastaan suuri koneisto” -materiaalia, mutta kokonaisuus on silti raikas ja toimiva. McConaughey ja hänen homotuttavaansa näyttelevä Jared Leto ovat mahtavassa vedossa. Näin tehdään toimivaa ja koskettavaa draamaa ilman alleviivaamista, säälittelyä tai moralisointia.

Peter R. Hunt: Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa (On Her Majesty’s Secret Service)
George Lazenbyn ainoaksi jäänyt Bond-elokuva on mainettaan parempi kokonaisuus, olkoonkin, että leikkauksessa ja tappelukohtausten toteuttamisessa olisi ollut huomattavasti parannettavaa. Pääkonnaa tässä Sveitsiin sijoittuvassa seikkailussa esittää Telly Savalas, Bond-tyttönä hurmaa puolestaan Diana Rigg.

Yasujiro Ozu: Shukujo to hige (engl. The Lady and The Beard)
Parrakas kendomestari Kiichi Okajima saa huomata olevansa partoineen liian vanhanaikainen modernisoituvaan Japaniin, kun ympäriltä katoavat niin naiset kuin työpaikatkin. Muuttaako parranajo hänen mahdollisuutensa? Lincoln eilen ja tänään -vitsi on kekseliäs. Pieni ja helposti unohdettavissa oleva elokuva japanilaismestarilta. Pääosan esittävä Tokihiko Okada kuoli kolme vuotta myöhemmin tuberkuloosiin.

King Vidor: Stella Dallas
Barbara Stanwyck esittää komeasti tehdastyöläisen tytärtä, joka nai rikkaan poikamiehen, mutta ei pysty kuitenkaan pitämään avioliittoaan koossa, vaan ajautuu yksinäisyyteen. Vidorin melodraamassa on tyyliä, mutta tunnepuoli jää hivenen kylmäksi. Katsomisen arvoinen 1930-luvun elokuva, mutta ei kuitenkaan aivan maineensa veroinen klassikko.

Guy Hamilton: Timantit ovat ikuisia (Diamonds Are Forever)
Conneryn viimeinen Bond on keskivertoa hitusen parempi toimintaseikkailu, mikä ei tosin ole paljon se. Tällä kertaa Bond setvii jalokivikauppaa ja tutustuu matkan varrella omituisiin akrobaattinaisiin ja erikoiseen parivaljakkoon. Bond-fanit saanevat tästä paljon enemmän irti kuin minä.

Konrad Tallroth: Rakkauden kaikkivalta – Amor Omnia
Suomalaisen mykkäelokuvan kummajainen, sukurutsaisen juonen sisältävä salonkielokuva, joka kestää koukeroistaan huolimatta hyvin koossa aivan loppua lukuun ottamatta. Puvustus on kaunista ja kuvaus komeaa. Harmi, että muita Tallrothin teoksia on niin vähän saatavilla, olisi kieltämättä mukavaa tutustua miehen muihinkin töihin.

Charles Chaplin: Kaupungin valot (City Lights)
Mestariteos. Jos et ole tätä nähnyt, omapa on häpeäsi.

Stanley Kubrick: Fear and Desire
Kubrickin esikoinen on erikoinen, tunnin mittainen kertomus neljän sotilaan toimista kuvitteellisessa sodassa. Hivenen raskassoutuinen ja pitkäveteinen, mutta silti ihan kiinnostava tuttavuus.

Asghar Farhadi: Menneisyys (Le passé)
Mies palaa entisen vaimonsa luo paitsi kirjoittamaan lopulliset avioeropaperit, myös keskustelemaan ongelmia aiheuttavan teinin käytöksestä tämän itsensä kanssa. Nopeasti hoidettavissa oleva asia paisuu paisumistaan, sillä pariskunnan menneisyydessä onkin enemmän selvitettävää kuin luulisi. Lisäselvitettävää tulee ex-vaimon uuden miehen ja tämän koomaan vajonneen vaimon tapauksesta. Vaikuttava ja ammattitaidolla tehty draama, joka osoittaa viimeistään nyt Farhadin olevan yksi modernin elokuvan mielenkiintoisimmista ohjaajista.

Mihail Kaufman: Vesnoy (engl. In Spring)
Kaunis ukrainalainen kaupunkisinfonia, jonka ensimmäinen osa, “Oodi keväälle” on mykistävää auringon ja uuden elämän juhlaa.

Guy Hamilton: Elä ja anna toisten kuolla (Live and Let Die)
Lapsuuden Bond-suosikki, joka toimii edelleen hyvin. Kolme salaista agenttia tapetaan ja 007 lähetetään ottamaan asiasta selvää. Jäljet johtavat New Yorkin Harlemiin, New Orleansiin ja lopulta San Moniquen saarelle, jota huumekaupan suurhallitsijaksi pyrkivä, salaperäinen Kananga pitää tukikohtanaan. Voodoota, veneillä käytävä pitkä takaa-ajo, Roger Moore sekä kaikkien aikojen Bond-tyttöihin lukeutuva Jane Seymour pitävät mielenkiinnon loppuun asti.