Etäisten laaksojen mies

”A gun is a tool, no better or worse than any other tool.”

Lännentarinat ovat täynnä yksinäisiä ratsastajia, jotka tulevat jostain, suorittavat tehtävänsä ja jatkavat matkaa vuoristojen ja preerioiden hiljaisuuteen. Myös elokuvissa on nähty tällaisia vähäpuheisia matkamiehiä jo aikojen alusta. Nykykatsojille tutuin on todennäköisesti Clint Eastwood, kun taas kaikkein rakastetuin lienee Alan Laddin esittämä Shane, nimihahmo George Stevensin Amerikka-trilogian keskimmäisessä elokuvassa Etäisten laaksojen mies (Shane, 1953). Trilogian muut osat ovat Paikka auringossa (A Place in the Sun, 1951) sekä Jättiläinen (Giant, 1956).

Karjankasvattajien ja maatilallisten väliset hiertymät ovat lännenelokuvien perusaineistoa, eikä Etäisten laaksojen mies vaikuta lähtökohdiltaan mitenkään poikkeavalta. Se on kuitenkin enemmän kuin kulunut lännentarina: siinä on viittauksia Johnson Countyn karjasotaan, jossa ryhmä karjaparoneja päätti ottaa häikäilemättömät keinot käyttöön päästäkseen eroon tilallisista (Michael Ciminon upea Portti ikuisuuteen/Heaven’s Gate kertoo tämän tarinan vielä Stevensiäkin rujommin ja vaikuttavammin). Se on yleismaailmallisesti kertomus rahamiesten yrityksestä pistää ensin koko yhteisö polvilleen ja nousta sitten asemansa myötä myös lain ja järjestyksen yläpuolelle. Viittaukset kommunismiinkaan eivät ole kaukaa haettuja, tuohan vähemmistön nujertamista havitteleva karjaparoni mieleen Yhdysvaltoja tuohon aikaan piinanneiden kommunistivainojen pääsyyttäjän Joseph McCarthyn.

Elokuvaa on pidetty myös kuvauksena Yhdysvaltojen asuttamisesta. Maa on rakennettu väkivallalla ja siellä missä ei ole ollut lakia tarjolla, on kuudestilaukeava sanellut toiminnan säännöt ja määritellyt kunkin miehen aseman yhteisössä. Ne, joilla on rahaa, eivät likaa käsiään tappohommissa ja ne, joilla ei rahaa ole, ovat useimmiten kärsivien joukossa – harvassa ovat ne pistoolisankarit, jotka laittavat henkensä peliin ruoka-annosta tai yösijaan vastaan, kun voivat saada siitä kunnon korvauksenkin. Siksi taivaanrannasta saapuva Shane on tilallisille kuin taivaan lahja, herran enkeli, joka on tullut auttamaan vähäosaisia.

1950-luku oli poliittisten elokuvien aikaa ja monet westerneistäkin käsittelivät arkaluontoisia asioita. Fred Zinnemannin Sheriffiä (High Noon, 1952) pidetään selkeänä viittauksena Korean sotaan, jossa Yhdysvallat koki yhden pahimmista sotilaallisista takaiskuistaan. Nicholas Rayn Johnny Guitar (1954) on puolestaan selkeä kuvaus Yhdysvaltojen kommunistivainoista. Jos politiikan haluaa liittää Etäisten laaksojen mieheen, siinä on nähtävissä yhtymäkohtia Israelin valtion syntyyn: maanviljelijät edustavat israelilaisia, jotka tunkeutuvat karjankasvattajien eli palestiinalaisten alueille. Elokuvan laidunmaita lohkova kasvoton hallitus on puolestaan YK, jonka toimia karjankasvattajat eivät tyydy katsomaan sivusta, ja kun muita vaihtoehtoja ei enää lopulta ole, he tarttuvat aseisiin puolustaakseen oikeuksiaan aivan kuten Lähi-idässäkin kävi. Näkemys voi olla täydellisen väärä, mutta katselunautintoni mielenkiintoa se lisää kummasti.

Elokuvan keskipiste on aseen kotelossaan loppuun asti tiukasti pitävä Shane, joka pyrkii rauhallisella olemuksellaan osoittamaan, ettei väkivalta ole ainoa vaihtoehto. Alun perin ohjaaja halusi kiinnittää rooliin Montgomery Cliftin, joka olisi ollut kieltämättä mielenkiintoinen valinta, mutta eipä huono ole myöskään Alan Ladd. Perinteisistä pistoolisankareista jo pelkän ulkoisen olemuksensa puolesta poikkeava Ladd antaa elokuvan loppuhuipentumalle kirpeän pikku lisän osoittamalla, että sulavakäytöksisemmänkin miehen sydämessä on tarvittaessa tilaa väkivallalle – hieman samalla tavalla kuin Ryan Gosling muutaman vuoden takaisessa elokuvassa Drive (2011).

Emile Meyerin esittämä karjaparoni Rufus Ryker on rakennettu onnistuneesti. Pikaisella silmäyksellä hän näyttää lännenelokuvien tyypilliseltä roistolta, joka ajaa vain omia etujaan. Tosiasiassa hän on pitkän uran tehnyt ja nyt häviölle jäävä yrittäjä, jonka oikeuksia kavennetaan mielivaltaisesti, viivoitinta ja karttaa apuna käyttäen. Siksi ei olekaan yllätys, että hän hankkii tappamisesta elinvoimansa saavan Jack Wilsonin ajamaan etujaan. Sivistyksen pyörää ja kehityksen kulkua ei voi kuitenkaan pysäyttää, sen saavat molemmat vastaan haraavat miehet karulla tavalla huomata.

Muistikuvani Etäisten laaksojen miehestä olivat varsin hatarat ja niiden perusteella pidin elokuvaa vuosien ajan vaatimattomana, yliarvostettuna klassikkona. Uusintakatselu osoitti sen olevan kuitenkin kaikkea muuta, joten olen varma, että palaan sen pariin vielä monta kertaa: paitsi että kyseessä on erittäin nautittava western, se antaa myös paljon pohtimisen aihetta niin aikalaisviittaustensa kuin elokuvallisten (mm. Taksikuski/Taxi Driver, 1976) kytköstensä vuoksi.

SHANE, 1953 Yhdysvallat
Tuotanto: Paramount Tuottaja: George Stevens Ohjaus: George Stevens Käsikirjoitus: A. B. Guthrie Jr., Jack Sher (Jack Schaeferin romaanista) Kuvaus: Loyal Griggs Lavastus: Hal Pereira, Walter Tyrer Leikkaus: William Hornbeck, Tom McAdoo Maskeeraus: Wally Westmore Musiikki: Victor Young Puvustus: Edith Head Äänitys: Gene Garvin, Harry Lindgren
Näyttelijät: Alan Ladd (Shane), Jean Arthur (Marian Starrett), Van Heflin (Joe Starrett), Brandon De Wilde (Joey Starrett), Jack Palance (Jack Wilson), Emile Meyer (Rufus Ryker), Ben Johnson (Chris Calloway), Edgar Buchanan (Fred Lewis), Elisha Cook Jr. (Stonewall Torrey)

Vertigo - punainen kyynel

Alfred Hitchcockin filmografia on varsinkin 1950-luvun kohdalla huikeaa luettavaa: Muukalaisia junassa (Strangers on a Train, 1951), Takaikkuna (Rear Window), Täydellinen rikos (Dial M for Murder), Varkaitten paratiisi (To Catch a Thief), Mutta… kuka murhasi Harryn? (The Trouble with Harry, kaikki 1954), Mies joka tiesi liikaa (Man Who Knew Too Much, 1955), Väärä mies (The Wrong Man, 1956) – mestariteoksia tai vähintäänkin hienoja elokuvia toinen toisensa jälkeen. Takaikkunaa lukuun ottamatta tosin yksikään näistä ei vedä vertoja vuosikymmenen kahdelle viimeiselle teokselle, vuonna 1958 valmistuneelle Vertigolle ja vuotta myöhemmin ensi-iltansa saaneelle Vaaralliselle romanssille (North by Northwest, 1959). Hitchcockin uran kultaisen vuosikymmenen saavutuksiin on tänä päivänä erittäin vaikea yltää.

Vertigo – punainen kyynel on tätä nykyä niin kriitikoiden kuin yleisönkin lempilapsi. American Film Institute valitsi sen kaikkien aikojen parhaiden elokuvien listalle yhdeksänneksi (2007) ja Sight & Soundin kriitikkoäänestyksessä (2012) Vertigo kampesi äänestyksen kestosuosikin, Orson Wellesin Citizen Kanen (1941), kärkipaikalta ja jätti lehtimogulista kertovan elokuvan ensimmäistä kertaa pois mestaruuspallilta sitten vuoden 1952. Ilmestyessään tällaisesta menestyksestä ei ollut tietoakaan, sillä Vertigo sai osakseen vältteleviä arvosteluja eikä yleisökään oikein lämmennyt Hitchcockin teokselle. Vuosikymmenet ovat kuitenkin kääntäneet asiat päälaelleen, kuten monen muunkin elokuvan kohdalla olemme saaneet todeta.

Vertigo on kertomus etsivä John ”Scottie” Fergusonista (James Stewart), joka vetäytyy ammatistaan korkean paikan kammonsa vuoksi. Kauan ei Fergusonin tarvitse levätä laakereillaan, sillä hänen vanha opiskelukaverinsa Gavin Elster (Tom Helmore) pyytää häntä vakoilemaan kaunista vaimoaan (Kim Novak). Elster kertoo epäilevänsä vaimonsa mielenterveyttä, mutta haluaa Fergusonin selvittävän asiaa hieman lisää. Tämä tekee työtä käskettyä, mutta ajautuu itse pian kurimukseen, jossa hänen maailmansa sekoittuu pahemman kerran.

Hitchcock oli suunnitellut San Franciscoon sijoittuvan murhamysteerin filmaamista jo vuosikymmenen alussa, mutta vasta ranskalaisten Pierre Boileaun ja Thomas Narcejackin romaani D’entre les morts (1954) tarjosi hänelle mahdollisuuden siihen – väitetään, että kirjoittajat olisivat tehneet tarinansa nimenomaan Hitchcockin kiinnostusta silmällä pitäen. Oli miten oli, Hitchcock tarttui syöttiin ja elokuvan suunnittelu saattoi alkaa. Monien käsikirjoitus- ja tuotantovaiheiden jälkeen Vertigo saatiin kuvattavaksi James Stewartin ja Kim Novakin liityttyä mukaan tuotantoryhmään.

Vertigo on elokuva, joka tarraa otteeseensa heti alkumetreistä lähtien. Saul Bassin suunnittelemat pahaenteiset alkutekstit ja Bernard Herrmanin tunnelmaa ensiluokkaisesti virittelevä score antavat odottaa huikeaa elokuvaelämystä, eikä turhaan. Elokuvan monitasoisessa tarinassa riittää sulateltavaa pidemmäksikin aikaa, mutta silti sen twistit eivät tunnu missään vaiheessa keinotekoisilta, vaan kokonaisuus pysyy kiinnostavana ja kiehtovana koko kahden tunnin kestonsa ajan. Juuri tällaisen runsauden vuoksi Vertigo onkin elokuva, jonka pariin palaa mielellään kerta toisensa jälkeen.

”Vertigo on uusilla katsomisilla aina läpitunkemattomampi, muodoiltaan uusiutunut teos.” (Peter von Bagh).

Vahvan tarinan ja loisteliaan teknisen toteutuksen kruunaavat huikeat pääosasuoritukset. Hitchcockin luottonäyttelijä Stewart, jota pidettiin ikänsä puolesta liian vanhana elokuvaan, on kertakaikkisen onnistunut valinta etsivä Fergusonin rooliin. Stewart, joka monesti mielletään perihyveellisen amerikkalaismiehen prototyypiksi, on tässä elokuvassa mieleltään sairas mies, jonka epätoivo ja menneeseen takertuminen riipaisevat katsojaakin. Naispääosaan Hitchcock halusi Vera Milesin, joka joutui kuitenkin jäämään syrjään raskautensa vuoksi. Huono ei ole toisena vaihtoehtona mukaan valittu Kim Novak, jossa on sekä etäännyttävää viileyttä että palavaa intohimoa. Avoimen eroottinen ja muodokas Novak on pirteä poikkeus muiden Hitchcock-naisten joukossa.

Vertigo on elokuvahistorian peruspilareita, joka ansaitsee paikkansa jokaisen elokuvafanin hyllyssä tai ainakin se on kertaalleen nähtävä. Monitasoinen juoni, ensiluokkainen ja paikoin painajaismainenkin tunnelma, Hitchcockin taitava tarinankerronta sekä pääosakaksikon hienot roolisuoritukset takaavat nautinnollisen elokuvaelämyksen.

VERTIGO, 1958 Yhdysvallat
Tuotanto: Paramount/Alfred J. Hitchcock Productions Tuottaja: Alfred Hitchcock Ohjaus: Alfred Hitchcock Käsikirjoitus: Alec Coppel, Samuel Taylor (Pierre Boileaun ja Thomas Narcejacin romaanista) Kuvaus: Robert Burks Lavastus: Hal Pereira, Henry Bumstead, Sam Comer, Frank McKelvy Leikkaus: George Tomasini Maskeeraus: Wally Westmore Musiikki: Bernard Herrmann Puvustus: Edith Head
Näyttelijät: James Stewart (John "Scottie" Ferguson), Kim Novak ("Madeleine Elster"/Judy Barton), Barbara Bel Geddes (Midge Wood), Tom Helmore (Gavin Elster), Henry Jones (kuolemansyyn tutkija), Raymond Bailey (lääkäri), Ellen Corby (johtajatar)

Katsotut elokuvat: kesäkuu 2014

Lee Tamahori: Kuolema saa odottaa (Die Another Day)
James Bond on tällä kertaa pohjoiskorealaisten roistojen perässä, joiden tavoitteena on piskuisen valtion laajentaminen vähemmän ystävällisin keinoin. Sen lisäksi hänen toimiaan vaikeuttaa katala miljonääri, jolla on sotatoimissa sormensa pelissä. Sekava, turboahdettu agenttiseikkailu, joka menestyi erinomaisesti lippuluukuilla. Brosnanin viimeinen Bond.

André Antoine: La terre
Ranskalaisen mykkäelokuvan suuri teos, vaikuttava King Lear -muunnelma. Kun iäkäs maamies antaa maansa kolmelle lapselleen sopien, että saa asua vaimonsa kanssa talossaan heidän kuolemaansa saakka, hän tuskin aavistaa, kuinka lapset hänen perintöään kohtelevat. Kuvat ovat yhtä karuja kuin elokuvan esittämä maailma, eikä yksikään hahmoista ole millään muotoa sympaattinen. Loistava elokuva.

Julien Duvivier: Au bonheur des dames
Emile Zolan romaaniin perustuva, vaikuttavasti toteutettu, mutta sisällöltään kovin melodramaattine kertomus olemassaolosta, joka rinnastuu pienen vaatekaupan ja luksustavaratalon väliseen kilpailuun asiakkaista ja heidän rahoistaan. Kumpi jää henkiin, kumpi siirtyy historiaan? Tarinan keskipisteessä ovat vaatekaupan omistajan sukulaistyttö, tavarataloon pestautuva Denise, joka rakastuu työpaikkansa toimitusjohtajaan. Tästä syntyy ristiriitaisuus jos toinenkin. Duvivierin viimeinen mykkäelokuva.

Arthur Rosson: You’d Be Surprised
Hauska Raymond Griffith -komedia, jossa tähti esittää miljonäärin kuolemaa tutkivaa etsivää. Näppärää sanailua ja hauskaa murhamysteerillä leikkimistä, jonka huipentaa maaliinsa osuva tilannekomiikka.

Valentin Vaala: Laveata tietä
Vaala-Tugai -kaksikon kolmas ja viimeinen mykkäelokuva on samalla heidän parhaansa. Tugai esittää Pariisissa asuvaa, Helsingissä vierailevaa viulutaituria, joka viettelee naisen kuin naisen ja jättää sitten heidät kuin nallin kalliolle. Tarina on kaikkea muuta kuin uskottava, mutta Vaalan tyylitietoinen ohjaus ja Tugain hieno pääosasuoritus tekevät tästä yhden kotimaisen mykkäelokuvan viihdyttävimmistä teoksista.

Guy Ritchie: Snatch – hävyttömät (Snatch)
Vaatimaton, joskin varsin suosittu toimintakomedia, jota allekirjoittanut odotti vanhana jalkapallofanina jos ei muun niin Vinnie Jonesin roolisuorituksen vuoksi. Vihreän veran entinen luunmurskaaja ei pettänyt odotuksia, mutta muilta osin elokuva jäi höyhensarjaan. Nimivahvan näyttelijäryhmän työskentelyä on kuitenkin ilo seurata.

Martin Campbell: Casino Royale
Daniel Craigin esittämä Bond on aiempaa kyynisempi, kylmäverisempi ja etäisempi, mikä ei mielestäni sovi Bond-kuvioon lainkaan. Vanha tyyli on poissa ja tilalla on perinteisempää – joskin mahtipontisempaa – toimintaelokuvaa. Turhan pitkähän tämä on ja Venetsia-episodin loppuhuipentuma on liioitellun epäuskottava, mutta kyllä Casino Royalen mieluummin katsoo kuin sarjan seuraavan elokuvan, Quantum of Solacen.

Marc Forster: Quantum of Solace
Craigin toinen Bond on sillisalaatti vailla järjen häivää. Elokuvasta on tehty myös konsolipeli, jota lienee esitetty elokuvana, sen verran pelimäiseltä elokuva näyttää. Surkein. Bond. Ikinä.

Jaakko Korhonen: Rovastin häämatkat
Lähtökohdiltaan hyvä, mutta kokonaisuutena hyvin vaatimaton kertomus hajamielisestä rovastista, jonka kuntoutusloma ei mene aivan suunnitelmien mukaan. Korhosen toinen ja samalla viimeinen ohjaustyö.

Sam Mendes: Skyfall
Kansainvälinen superrikollinen, entinen MI6-ryhmän agentti kätyreineen varastaa MI6:n kentällä olevien agenttien henkilöllisyydet paljastavan kovalevyn, jonka Bond päättää hankkia takaisin. Mendesin ohjaus on hallittua ja tarina pysyy hyvin koossa, joten elokuvan seuraaminen on vaivatonta. Javier Bardemin esittämä katkeroitunut agentti on varsin hyvä, joskin hänen huokailuaan ja tuskailuaan olisi voinut huoletta pienentää. Craigin tähänastisista Bondeista selkeästi paras.

Dario Argento: Terror at the Opera
Salaperäinen sadisti ahdistelee nuorta oopperatähteä Argenton umpitylsässä ja tympeässä giallossa. Ikimuistoisimmissa kohtauksissa uhrin silmien alle laitetaan neuloja, jotta jokainen räpäytys tuottaisi maksimaalista tuskaa, samalla kun murhamies pakottaa uhrin seuraamaan veritöitään.

Perjantai 13.

John Carpenterin mainion Halloweenin (1978) maailmanmenestys poiki paitsi lukuisia jatko-osia, myös runsaasti jäljittelijöitä ja pian amerikkalaisteinejä lahdattiin valkokankaalla mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla. Tunnetuin Halloweenin menestyskonseptia hyödyntäneistä teinislashereista on Perjantai 13. –elokuvasarja, joka esitteli katsojille uuden kestävän kauhufiguurin, jääkiekkomaskia käyttävän Jason Vorheesin.

Sarjan avauselokuva alkaa vuodesta 1958. Joukko nuoria on viettämässä kesälomaa Crystal Laken kauniissa leirikeskuksessa. Rakkauden täyteiset kesäillat saavat karmean päätöksen, kun kaksi leiriohjaajaa löydetään raa’asti murhattuina. Tulevien vuosien aikana leirillä tapahtuu onnettomuuksia toisensa jälkeen ja Crystal Lake joudutaan sulkemaan.

Tästä siirrytään kesään 1980. ”Verileiri”, kuten paikalliset Crystal Lakea kutsuvat, aiotaan avata uudelleen ja paikalle on kutsuttu kuusi aloittavaa leiriohjaajaa. Varsin pian käy kuitenkin selväksi, ettei Crystal Lake ole päässyt eroon verisestä menneisyydestään murhaajan alkaessa harventaa nuorten rivejä tehokkaasti.

Ennakko-odotukseni eivät olleet korkealla tämän elokuvan kohdalla, onhan Perjantai 13. –sarja mielletty aina verihurmeiseksi Halloween-klooniksi, josta perinteiset kauhuelementit ovat vähissä. Käsikirjoittaja Victor Miller onkin avoimesti kertonut matkineensa Halloweenia ja muita menestyselokuvia luodakseen mahdollisimman toimivan konseptin. Tämä kyllä näkyykin kaikkialla, sillä Perjantai 13. (tv-esityksessä nimellä Perjantai 13. päivä, 1980) on kliseenippu vailla vertaa: roolihahmot ovat hölmöjä, esiaviollista seksiä harrastavat joutuvat oitis murhaajan tappolistalle, paikallinen kylähullu latelee pelottavia ennustuksiaan, yksi ohjaajista on nähnyt enneunta jostain karmivasta, myrsky nousee päälle hieman ennen kuin yö laskeutuu… Listaa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkälle.

Homma toimii kaikesta huolimatta erittäin hyvin. Tunnelmaa riittää ja paitsi kekseliäät murhatavat, myös murhaajan henkilöllisyyden salassapito pitää katsojan mielenkiinnon yllä. George A. Romeron zombie-elokuvissa nimeä luoneen Tom Savinin erikoisefektit ovat vieläkin vaikuttavia ja Barry Abramsin kuvaus toimivaa – se, että kamera näyttää tapahtumia suurimman osan ajasta murhaajan silmin nähtynä, on erittäin onnistunut ratkaisu. Viimeinen parikymmenminuuttinen tosin verottaa muuten taitavasti koottua elokuvaa, mutta ei kuitenkaan latista sitä täysin. Tiivistämällä tästä olisi saatu todellinen kauhuelokuvahelmi.

Sean S. Cunninghamin ohjaama Perjantai 13. oli tekijöilleen todellinen kultakaivos. Neljässä viikossa kuvattu ja puoli miljoonaa dollaria maksanut teinislasher tienasi yli 50 miljoonaa dollaria. Kaiken kaikkiaan elokuva on poikinut jatko-osien (10 kpl) ja uusintafilmatisoinnin (Friday the 13th, 2009, O: Marcus Nispel) lisäksi myös mm. tv-sarjan, sarjakuvalehden sekä tietysti myös tietokonepelin, jollaista muistan itsekin 1980-luvulla pelailleeni. Ei lainkaan huonosti kriitikoiden haukkumalta kliseenipulta.

FRIDAY THE 13TH, 1980 Yhdysvallat
Tuotanto: Georgetown Productions Inc., Sean S. Cunningham Films Tuottaja: Sean S. Cunningham Ohjaus: Sean S. Cunningham Käsikirjoitus: Victor Miller (Sean S. Cunninghamin, Ron Kurzin ja hänen itsensä tarinasta) Kuvaus: Barry Abrams Lavastus: Virginia Field Leikkaus: Bill Freda Maskeeraus: Tom Savini (hiukset: Katharine Vickers) Musiikki: Harry Manfredini Puvustus: Caron Coplan Äänitys: Richard Murphy
Näyttelijät: Betsy Palmer (rva Pamela Vorhees), Adrienne King (Alice Hardy), Jeannine Taylor (Marcie Cunningham), Robbi Morgan (Annie), Kevin Bacon (Jack Burrel), Harry Crosby (Bill), Laurie Bartram (Brenda), Mark Nelson (Ned Rubinstein), Peter Brouwer (Steve Christy)

Katsotut elokuvat: toukokuu 2014

Don Siegel: Kourallinen dynamiittia (Two Mules for Sister Sara)
Clint Eastwoodin esittämä ratsumies tapaa autiomaassa nunnan (Shirley MacLaine) ja matkaa tämän kanssa ranskalaislinnoitukseen, jonka Eastwood on aikeissa pyyhkäistä maan tasalle. Rauhallisesti etenevä elokuva on hitusen pitkäveteinen, eivätkä pääosien esittäjien kemiat toimi parhaalla mahdollisella tavalla. Kaikin puolin vaatimaton elokuva.

Anton Podworsky: Suomen suojeluskuntajärjestö
Kaikille Suomen historiasta kiinnostuneille tarkoitettu dokumentti, jonka tarkoituksena on ollut nostaa kansakunnan ylpeyttä ja kansallismielialaa.

Gustavo Serena: La signora delle camelie
Vaatimaton näkemys Dumas nuoremman klassikkoromaanista. Staattinen, samalla etäisyydellä kohtauksesta toiseen seisova kamera ja hengettömät roolisuoritukset tekevät tästä elokuvasta pitkäveteistä katsottavaa.

Géla Babluani: 13 – Thirteen (13)
Nuori mies ottaa kuolleen miehen identiteetin ja osallistuu alamaailman julmaan peliin, jossa häviäjät ratkaistaan venäläisen ruletin tapaan siten, että ampuja on hänen takanaan seisova peluri. Sivussa seisovat rahamiehet ja ”valmentajat” koettavat psyykata kisailijoita parhaansa mukaan ja tehdä rahaa heidän kohtaloillaan. En tiedä, yrittääkö elokuva olla trilleri vai toiminta vai mikä lie, mutta hyvä se ei ainakaan ole.

Howard Hawks: Viikunalehti (Fig Leaves)
Amerikkalaisen mestariohjaajan toinen oma ohjaustyö on hauska avioliittokomedia, jonka tarkoituksena on osoittaa, kuinka vähän yhteiselon pelisäännöt ovatkaan muuttuneet sitten Eedenin. George O’Brienin ja Olive Bordenin kemiat toimivat erinomaisesti ja Phyllis Haver ujuttaa sulosäärtään heidän väliinsä.

Martin Campbell: 007 ja kultainen silmä (GoldenEye)
Pierce Brosnanin ensimmäinen Bond-elokuva on vauhdikas seikkailu itänaapurissamme, jossa kehitellään uudenlaista satelliittiasetta. Se joutuu kuitenkin väärien henkilöiden käsiin, jolloin Bond saa tehtäväkseen hoitaa homma parhain päin. Vauhdikas elokuva, jonka parissa ei tarvitse pitkästyä. Brosnan oli hyvä valinta salaisen agentin rooliin. Famke Janssenin roolihahmo on tullut kuuluisaksi tavastaan musertaa miehiä reisiensä väliin.

Ernst Lubitsch: Meyer Berliinistä (Meyer aus Berlin)
Lubitschin esittämä aviomies on kyllästynyt arkielämäänsä ja kaipaa vaihtelua. Niinpä hän pukee vuorikiipeilijän asusteet ylleen ja suuntaa Tiroliin. Siellä hän tapaa erään varatun naisen ja alkaa piirittää tätä parhaansa mukaan. Herra Meyer tekee vuorikiipeilyretken aikana kaikkensa saadakseen hurmattua seuralaisensa, mutta aamulla heitä odottaa yllätys. Perushauskaa mykkäkomediaa.

Allen & Albert Hughes: From Hell
Tyylitelty ja vaikuttava kertomus Viiltäjä-Jackista. Johnny Depp esittää huumeisiin mieltynyttä etsivä Abberlinea, Heather Graham häneen rakastuvaa ilotyttöä, Robbie Coltrane poliisiosaston päällikköä ja Ian Holm kuningashuoneen lääkäriä – kaikilla heillä on tärkeä osansa tarinassa. En pitänyt elokuvasta teatterikierroksen aikana, mutta nyttemmin mielipiteeni on muuttunut radikaalisti.

Roger Spottiswoode: 007 – Huominen ei koskaan kuole (Tomorrow Never Dies)
Yllättävää kyllä, nyt ei jahdata pommeja, satelliitteja tai myrkkyjä, vaan Bondin tehtävänä on pysäyttää William Randolph Hearstin kaltainen maailmaa pyörittävä mediamoguli, joka ei tietystikään kaihda mitään keinoja uutistensa luomisessa. Ei parasta mutta ei myöskään heikointa Bondia.

Alan Crosland: The Unbeliever
Ensimmäiseen maailmansotaan sijoittuva mykkäelokuva kertoo rikkaasta amerikkalaisnuorukaisesta, joka kokee velvollisuudekseen pysäyttää saksalaisten eteneminen Euroopassa ja pelastaa näin koko maailma. Keskivertoa parempi sotaelokuva, joskin propagandassaan selkeästi aikakautensa tuote. Erich von Stroheim esittää sadistista saksalaisupseeria, joka ei epäröi ampua niin naisia, lapsia kuin aseettomiakin.

Victor Heerman & Albert Austin: Chaplinin poika omilla teillään (My Boy)
Häpeilemätön yritys rahastaa Chaplinin pojan (1921) myötä maailmanmaineeseen nousseen Jackie Cooganin suosiolla. Tällä kertaa pikkumies on orvoksi jäänyt, Amerikkaan saapuva siirtolainen, joka päätyy asumaan vanhan merikarhun luokse. Samaan aikaan häntä etsivät niin siirtolaisviranomaiset kuin maassa jo asuva rikas täti, joka aikoo ottaa pojan luokseen asumaan. Vaatimaton tapaus, jonka hienous lepää vain ja ainoastaan Cooganin hennoilla harteilla.

Raoul Walsh: Maanalainen New York (Regeneration)
Rakkaus voi muuttaa paatuneimmankin rikollisen elämän, kuten tässä Raoul Walshin komeassa gangsteridraamassa todistetaan. Hienoa miljöökuvausta, komeita näyttelijäsuorituksia ja vakuuttavaa teknistä osaamista. Kannattaa tutustua.

Maurice Tourneur: The Wishing Ring
Ranskalaismestarin hieno, idylliseen Englantiin sijoittuva kertomus nuoresta hulivilimiehestä, joka on kaikkea muuta kuin mitä hänen iäkäs isänsä toivoo. Niinpä poika ajetaan maailmalle oppimaan elämää. Lopputuloksena on ”koruton, raikas ja lämmin komedia, jossa hulvaton pelleily yhdistyy kevään ja nuoruuden magiaan.” (Peter von Bagh).

William Desmond Taylor: Tom Sawyer
Kaunis, joskin kuvitetun klassikon oloinen näkemys Mark Twainin suositusta nuortenkirjasta. Näyttelijävalinnat ovat osuneet nappiin ja kokonaisuutena elokuva saavuttaa hienosti Twainin romaanin hengen ja tunnelman ollen mitä kauneinta americanaa, mutta silti jotain jää puuttumaan.

Waldemar Wohlström: Kahden tanssin välillä
Muu maailma oli jo äänielokuvan pauloissa, kun pitkän linjan teatteri- ja elokuvanäyttelijä Wolhström ohjasi esikoisteoksensa. Romantiikkaa, puukauppajuonitteluja ja toimintaa sisältävä mykkäelokuva kärsii tasapaksuisuudesta, mutta on siitä huolimatta ihan kepeää seurattavaa.

Alfred Hitchcock: Viidennen kolonnan mies (Saboteur)
Lentokonetehtaalla tapahtuu tulipalo, jossa muuan työntekijä saa surmansa. Hieman yllättäen syyllisenä pidetään hänen ystäväänsä, joka päättää ottaa jalat alleen ja selvittää oikean syyllisen. Komea mustavalkokuvaus ja paikoin jännittäväksi äityvät takaa-ajotilanteet ovat elokuvan parasta antia. Hitchcockin ensimmäinen Yhdysvalloissa tekemä ohjaustyö.

Ernst Lubitsch: Kohlhiesels Töchter
Tuntemattomampaa Lubitschia, vaikka olikin ilmestyessään varsinainen yleisömagneetti. Simppeli variointi äkäpussin kesyttämisestä esittelee Emil Janningsin, Gustav von Wangenheimin ja Henny Portenin avioliittofarssissa, joka ei aineksistaan huolimatta nouse missään vaiheessa aivan potentiaalinsa tasalle.

Naisen tie

Three Cedarsin pikkukylä Arkansasissa. Hannah Jessop (Henrietta Crosman) asuttaa pientä taloaan yhdessä poikansa Jimmyn (Norman Foster) kanssa. Yhteiselo on ollut auvoista aina viime aikoihin asti, mutta Jimmyn alettua tapailemaan naapuritalon Marya (Marian Nixon), ovat äidin ja pojan välit viilenneet – äiti näet pelkää Jimmyn hylkäävän hänet tytön vuoksi.

Vuosi 1933 oli ensimmäinen ”suuri menestysvuosi” John Fordille sitten mykän kauden. Ford oli viettänyt edellisvuoden kiertolaisena tehden elokuvat niin Universalille kuin M-G-M:llekin, kunnes palasi takaisin Foxille kahden lupaavan aiheen innostamana. Ensimmäinen, kesällä 1933 ensi-iltansa saanut melodraama Naisen tie kertoo maailmansotaan liittyvän amerikkalaisnuorukaisen kovapintaisesta ja ylpeästä äidistä, joka itsekkyydellään aiheuttaa paljon harmia ja surua niin itselleen kuin läheisilleenkin.

Ford kuvasi useassa elokuvassaan perhettä, jonka ylläpitävä voima ja sisältä säteilevä lämpö olivat lähtöisin perheen äidistä – kukapa ei muistaisi Neljän pojan (Four Sons, 1928), Vihan hedelmien (Grapes of Wrath, 1940) tai Vihreä oli laaksoni (How Green Was My Valley, 1941) klassikoiden äitihahmoja? Jo pelkästään tämän vuoksi Naisen tie on mielenkiintoinen tuttavuus, sillä siinä äiti esitetään kaikkea muuta kuin ylväänä ja sydämellisenä hahmona. Hannah Jessop on aikuistuvaan poikaansa itsepintaisesti takertuva vanhus, joka kertoo poikansa rakastetulle jopa ”näkevänsä Jimmyn ennemmin kuolleena kuin tämän kanssa”.

Fordin varhainen äänielokuvatuotanto on jäänyt suhteellisen vähälle huomiolle, ensimmäisinä merkittävinä elokuvina tunnutaan usein pitävän Will Rogersin kanssa filmattuja kolmea tarinaa (Doctor Bull, Tuomari Priest/Judge Priest, Jokilaiva/Steamboat Round the Bend). Tämä on harmillista, sillä varsinkin Naisen tie on vahva ja tasapainoinen kokonaisuus, joka vain korostaa Fordin mainetta usean lajityypin taiturina. Kerronnan tempo lipsahtaa paikoittain hieman pitkästyttäväksi, mutta George Schneidermanin ensiluokkaiset kuvasommitelmat sekä William Darlingin hoitama lavastuspuoli kompensoivat kerronnan pikkuvirheitä oivasti.

Moitteen sanaa ei ole näyttelijöissäkään. Ford halusi pääosaan vanhan ystävänsä Mae Marshin, mutta studion mielestä mykän kauden tähtiin lukeutunut Marsh ei ollut sopiva rooliin, joten pääosa annettiin Henrietta Crosmanille. Hän on loistava valinta, sillä Crosmanissa on rooliin vaadittavaa kovapintaisuutta ja sitkeyttä, jota Marshin kaltainen pehmeämpiä arvoja edustava näyttelijä ei välttämättä olisi saanut uskottavasti tuotua julki. Hienon roolisuorituksen tehneen Crosmanin rinnalle nousevat Marian Nixon Jimmyn rakastettuna sekä Lucille La Verne (Orpolapset/Orphans of the Storm, 1921) kolme poikaansa sodassa menettäneenä rouva Hatfieldina. Naisen tie on niin kokonaisvaltaisesti naiselokuva, että vähäisissä sivuosissa esiintyvistä miesnäyttelijöistä ei ole näiden kolmen taiturin haastajiksi.

PILGRIMAGE, 1933 Yhdysvallat
Tuotanto: Fox Film Corporation Ohjaus: John Ford Käsikirjoitus: Philip Klein, Barry Connors (I. A. R. Wylien novellista) Dialogi: Dudley Nichols Kuvaus: George Schneiderman Lavastus: William Darling Leikkaus: Louis R. Loeffler Musiikki: R. H. Bassett Puvustus: Earl Luick Äänitys: Eugene Crossman
Näyttelijät: Henrietta Crosman (Hannah Jessop), Heather Angel (Suzanne), Norman Foster (Jim Jessop), Marian Nixon (Mary Saunders), Maurice Murphy (Gary Worth), Lucille La Verne (rva Tally Hatfield), Charles Grapewin (isä Saunders), Hedda Hopper (rva Worth), Betty Blythe (Janet Prescot), Robert Warwick (majuri Albertson), Frances Ford (pormestari Elmer Briggs)

Katsotut elokuvat: huhtikuu 2014

Adolf Lindroos: Polyteekkarifilmi

Suomen olympiajoukkue on lähdössä Pariisin olympialaisiin, mutta koska matka on kallis, päättävät Polyteekkarit järjestää mainoskulkueen urheilijoiden matkakassan kartuttamiseksi. Yllättäen kreikkalaiset jumalat Hermes ja Afrodite saapuvat Helsinkiin. Mitä ihmettä oikein tapahtuu? Suomalaisen mykkäelokuvan kummajainen ei ole niin hyvä kuin mitä voisi luulla, mutta silti ihan mielenkiintoinen tuttavuus.

Neiti nimismies

Tamperelaisten harrastelijoiden vuonna 1929 tekemä puolituntinen takaa-ajotarina, jossa iäkkään ja jo laiskaksi muuttuneen nimismiehen tytär hoitaa isänsä tehtäviä tämän keskittyessä mieluummin sikarin poltteluun. Näppärän ja toimivan elokuvan ”vierailevana tähtenä” nähdään Helge Ranin, joka luovuttaa ammattimiehen tavoin valkokankaan itse tarinalle, eikä lähde sooloilemaan missään vaiheessa.

Toivo Hämeranta: Pajasta palatsiin

Suomalaisen elokuvan festivaalin avausteos, turhapuromaisiin sfääreihin lopussa nouseva kertomus tavallisesta duunarista, joka onnistuu monen mutkan kautta valloittamaan tehtailijan tyttären sydämen ja nousemaan jopa ministeriksi. Ihan mukava pätkä.

Matti Kassila: ”Varsovan laulu”

Salakuljetusta ja ihmissuhdekiemuroita synkän, mustavalkoisen maailman keskellä. Åke Lindman yrittää hoitaa viinalastin ohella maahan myös kapakkaruusun, joka kuitenkin ihastuu miehen ystävään. Tämä ei tietenkään pääty hyvin, kuten ei viinarallikaan. Komean näköinen ja lähestulkoon kaikin puolin toimiva rikosjännäri, mutta ”kansainvälisten jaksojen” kompurointi verottaa lopputulosta. Alleviivaavuudestakin voisi tietysti valittaa, mutta se kuuluu jotenkin ajan henkeen.

Roland af Hällström: Pikajuna pohjoiseen

Sekalainen ihmisjoukko matkustaa yöjunalla pohjoiseen. Jokaisella tuntuu olevan jotain salattavaa tahollaan, mutta kun iäkkään vuorineuvoksettaren kallis taskukello katoaa, on aika paljastaa kortit. Kaksi kolmasosaa toimii ihan mukavasti, mutta loppu on aivan liian melodramaattinen ollakseen toimiva.

Veikko Itkonen: Silmät hämärässä

Aikajanalla hyppimistä, takaumia, takauman takaumia – vähemmästäkin menee väsynyt katsoja sekaisin. Kiinnostava, mutta vaatisi lopullisen arvosanan antamiseksi toisenkin katselukerran.

Sam Taylor: Punainen myrsky (Tempest)

John Barrymore on tsaarin armeijassa luutnantiksi noussut Ivan Markov. Hänen uransa katkeaa, kun hän rakastuu tsaarin tyttäreen, joka on myös erään hänen kollegansa rakastettu. William Cameron Menziesin lavastus ja Charles Rosherin kuvaus ovat ensiluokkaisia, mutta itse tarina on silkkaa huttua ja vaikka lopulta rakkaus voittaakin, ei se pelasta enää mitään. Barrymore näyttelee paikoin hyvin vaatimattomasti ja katsoja huomaa miettivänsä, kuinka suurella sydämellä tähtikään on projektissa mukana?

John Glen: Octopussy – mustekala (Octopussy)

Ydinaseita, salaisia kultteja, Fabergé-munia… James Bond saa jälleen vastaansa pahaa tarkoittavat neuvostoliittolaiset, jotka suunnittelevat Euroopan pistämistä polvilleen. Perusvarma agenttiseikkailu niistä pitävälle.

Milos Forman: Amadeus

En ole koskaan vaivautunut katsomaan alkuperäistä teatterileikkausta, sen verran hyvin tämä ohjaajan versiokin potkii. Mozartin ja Salierin aikaiseen Wieniin sijoittuva tarina on paitsi koukuttava, myös loistavasti näytelty, lavastettu ja säestetty – todellinen pukuelokuva siis kaikin puolin. Elokuva, jonka pariin palaa mielellään uudelleen.

John Glen: 007 ja kuoleman katse (A View to a Kill)

Roger Mooren viimeinen Bond-elokuva kertoo rikkaasta itäsaksalaisesta liikemiehestä, joka on natsien ihmiskokeiden tulos, entinen neuvostoliittolainen agentti ja psykopaatti. Hänen suunnitelmanaan on tuhota Piilaakso, mutta onneksi James ehtii ajoissa apuun ja vesittää aikeet. Christopher Walken on hyvä valinta ikääntyneen Roger Mooren vastapeluriksi ja Tanya Roberts täyttää paikkansa Bond-tyttönä.

Jean Renoir: Yöperhonen (La Chienne)

Renoirin toinen äänielokuva kertoo ikääntyvästä toimistotyöntekijästä, joka ihastuu rikolliseen naiseen ja ajautuu tämän seurauksena kaltevalle pohjalle. Fritz Lang ohjasi aiheesta huomattavasti useammin esitetyn version nimellä Punainen katu. Yöperhosta pidetään Renoirin ensimmäisenä mestariteoksena ja komea elokuva onkin kyseessä.

Clarence Badger: ”Jokin” (It)

Clara Bow yrittää liehitellä tavaratalon nuorta päällikköä menevässä flapper-komediassa, jota pidetään yhtenä parhaista aikakautensa kuvaajista. Maailma on nuorten, maailma on kauniiden, eikä muille ole siinä sijaa. Elokuva perustuu Elinor Glynin samannimiseen romaaniin ja vilahtaapa kirjailija elokuvassa itsekin. Samoin tekee lehtimiestä esittävä Gary Cooper, joka aloitteli noihin aikoihin elokuvauraansa.

F. W. Murnau: Tabu – tarina Etelämereltä (Tabu: A Story of the South Seas)

Murnaun viimeiseksi jäänyt elokuva sijoittuu Bora-Boralle, valkoisen hiekan, turkoosin meren ja sinisen taivaan muodostamaan maanpäälliseen paratiisiin, jossa ihmiset elävät täydellisessä harmoniassa luonnon kanssa. Vapauden hinta on kuitenkin kova ja aivan kuten luomiskertomuksessakin, myöskään tässä paratiisi ei ole ikuinen. Mereltä saapuva vene tuo mukanaan synkän viestin, joka rikkoo hetkessä kaiken kauniin ja erottaa tarinan rakastavaiset toisistaan. Murnau ei päässyt koskaan nauttimaan Tabun menestyksestä, sillä hän kuoli auto-onnettomuudessa viikko ennen elokuvansa ensi-iltaa, ainoastaan neljäkymmentäkaksivuotiaana.

Nikolai Shpirovski: Khlib (engl. Bread)

Ukrainalainen avantgarden mestariteos kertoo rintamalta palaavasta miehestä, joka ei antaudu kotikylänsä köyhyydelle, vaan ryhtyy toimiin ruoan saamiseksi. Ukrainan vilja-aitan valjastaminen vain muutamien hyväosaisten käyttöön ei tule kuuloonkaan, mutta toisen alueelle tunkeutuminen aiheuttaa väistämättä ongelmia. Dovzhenkomaisen lyyrinen elokuva on kuin voimakkaan yksinkertaistetuin viivoin maalattu taulu: ihmisen ja luonnon ykseyttä sekä elämän perusasian, ruoan, tärkeyttä on harvoin kuvattu samanlaisella kauneudella ja hartaudella. Kuva, jossa aura halkaisee tarkasti rajatut pellot, on unohtumaton.

John Glen: 007 vaaran vyöhykkeellä (The Living Daylights)

Roger Mooren jätettyä agenttiseikkailut nuoremmilleen tilalle astui Timothy Dalton, jonka tulkitsemana hurmaava tiedustelupalvelun mies muuttui astetta kyynisemmäksi ja kylmemmäksi. Kylmän sodan tunnelmia käsittelevä toimintaelokuva ei ole aivan sarjansa parhaimmistoa, mutta Dalton sopii rooliinsa erittäin hyvin. 

Len Wiseman: Die Hard 4.0 (Live Free or Die Hard)

Elokuva, joka olisi saanut jäädä tekemättä. Myötähäpeän ruumiillistuma, mutta erityisesti lopun ”yippee-ki-yay, motherfucker” oli rimanalitus miltä kantilta tahansa katsottuna.

Teuvo Puro: Meren kasvojen edessä

Uusintakatselu, edellinen kerta tammikuussa. Edelleen komea ja hyvin toimiva kotimainen mysteerimykkis.

Aleksandr Dovzhenko: Arsenal

Loud Silentsin antia. Kaikkien aikojen vaikuttavimpia neuvostoelokuvia. Ensimmäisen maailmansodan jälkitunnelmiin ja Ukrainan sisällissotaan sijoittuvan tarinan päähenkilö on työläinen Tymish, joka palaa rintamalta sekasortoiseen kotikaupunkiinsa. Dovzhenkon ohjauksessa on sekä vimmaa että kauneutta ja erityisesti rintamakuvat ovat hätkähdyttävän rajuja.

F. W. Murnau: Viimeinen mies (Der Letzte Mann)

Loud Silentsissa nähty tämäkin. Murnaun mestariteos kertoo iäkkäästä ovimiehestä, joka siirretään miestenhuoneen hoitajaksi. Samalla kun hän menettää virkansa, hän menettää myös ihmisarvonsa ja joutuu kotikorttelissaan asuvien ihmisten naurun ja pilkan kohteeksi. Lähestulkoon ilman välitekstejä kerrottu elokuva on yksi mykän kauden vaikuttavimmista teoksista.

John Glen: 007 ja lupa tappaa (License to Kill)

Kylmä sota on jäänyt taa ja Neuvostoliittoa ei kiinnosta lännen tekemiset – hetkinen, onko nyt oikeasti kyse Bond-elokuvasta? On ja tällä kertaa James koettaa pysäyttää huumepomo Sanchezia (Robert Davi). Aiempaakin kyynisempi ja kylmäverisempi Bond jäi Daltonin viimeiseksi, eikä tämä edellisen tasolle ylläkään.