Peter von Bagh (1943-2014)

”Elokuvat eivät muutu. Ihmiset muuttuvat.”

Jotensakin näin sanoi suuri Stanley Donen Mark Cousinsin tv-sarjassa Elokuvan tarina, eikä hän olisi voinut olla enempää oikeassa. Donenin toteamus siirtää ajatukseni edesmenneeseen Peter von Baghiin, jonka kuolema jättää valtavan aukon kotimaisen elokuvan ja elokuvakirjoittamisen kenttään. Kuten kaikki suuret persoonat, myös von Bagh jakoi mielipiteitä, enkä ollut läheskään aina samaa mieltä sanan säilällä sivaltaneen elokuvaprofessorin mielipiteiden kanssa. Siitä huolimatta en yritäkään kiistää etteikö hän olisi ollut yksi tärkeimmistä vaikuttajista elokuvaharrastuksessani.

Ensimmäisen kerran tein tuttavuutta von Baghiin, kun hän esitteli televisiossa kuukauden westernejä. Hieman yli kymmenvuotiaana mikään ei olisi voinut olla minusta raivostuttavampaa kuin kuunnella pitkiä, silloin joutavan tuntuisia alustuksia, jotka tietysti siirsivät elokuvien alkamista. Vanhemmiten aloin kaivata von Baghia takaisin, mutta paluuta ei enää ollut. Tänä päivänä, kun meillä ei ole enää välttämättä edes tv-kuuluttajia, von Baghin alustusten aikakausi tuntuu todella kaukaiselta.

Vähitellen nuo elokuvat jäivät taakse ja niiden mukana myös von Bagh. Hän ei herättänyt suuria tuntemuksia puoleen jos toiseenkaan, kenties siksi että kiinnostukseni suuntautui teini-iässä kauhuelokuviin, joista von Baghilla ei yleensä ollut juuri sanottavaa. Elämää suuremmat elokuvat tuli toki kahlattua läpi kerran jos toisenkin, mutta koska niissä esiteltyjä elokuvia ei voinut ainakaan Lappeenrannassa nähdä, jäi lukeminen enemmän pintapuoliseksi selailemiseksi.

Joululahjaksi vuonna 2002 saamani järkälemäinen Elokuvan historia oli käännekohta lähestulkoon kaikessa. Monisatasivuinen ylistävien adjektiivien sarjatuli upposi otolliseen maaperään ja yhtäkkiä elokuva, jota olin harrastanut suhteellisen aktiivisesti ja nimenomaan viihteenä, aukesi paljon laajemmin. Erityisen innostavana koin von Baghin tekstin mykkäelokuvien kohdalla, tuskin kukaan on kirjoittanut yhtä mukaansatempaavasti D. W. Griffithin, Thomas H. Incen ja muiden varhaisten mestareiden töistä kuin hän. Noiden rivien myötä sain ”nähdä” Victor Sjöströmin ja Mauritz Stillerin tärkeimmät teokset ensimmäisen kerran, uppoutua neuvostoliittolaisen elokuvan klassikoihin ja oppia tuntemaan Carl Th. Dreyerin taiteen läpikotaisin. Von Baghin entusiasmin myötä koin jonkinlaisen valaistumisen: näistä elokuvista on puhuttava ja ne on palautettava takaisin ihmisten tietoon. Ilman Peter von Baghia olisin tuskin kirjoittanut riviäkään elokuvista ainakaan julkiseen levitykseen.

En tavannut Peter von Baghia koskaan silmästä silmään ja tänä päivänä minua harmittaa entistä enemmän, että jätin ensimmäisen Sodankylän vierailuni ensi kesään. Onneksi sain kuitenkin kuunnella hänen kattavia alustuksiaan niin Forssassa (2008) kuin Lahden Sibeliustalossakin (2006, 2010). Kirjat, dokumentit ja radiokuunnelmat elävät kuitenkin ikuisesti ja niiden myötä myös Peter von Baghin perintö jää pysyvästi suomalaisen taiteen historiaan.

O'Haru - naisen tie

Iäkäs nainen istuu kadulla ja laulaa. Kauneus on kadonnut hänen kasvoiltaan ja ilo hänen silmistään. Jos hänet näkisi nyt ensimmäisen kerran, ei varmasti uskoisi hänen olleen joskus aatelinen, keisarillisessa palatsissa asuva nuori nainen, jonka elämä ajautui epäsovinnaisen rakkaussuhteen seurauksena kurimukseen. Nyt hän on hylätty ja halveksittu kerjäläinen.

Yasujiro Ozu kuvasi japanilaista perhe-elämää ja sen tyynen pinnan alla kyteviä ristiriitaisuuksia, jotka liittyivät usein eri sukupolvien välisiin tunne- ja näkemyseroihin. Akira Kurosawa muistetaan ennen kaikkea komeista samuraielokuvistaan, vaikka mies ohjasi myös hienoja draamoja ja rikoselokuvia. Japanilaisen elokuvan kolmannen suuren nimen, Kenji Mizoguchin, ominta alaa olivat elämän kaltoin kohtelemien naisten tarinat. Hänen ylittämättömin teoksensa tällä saralla on vuonna 1952 valmistunut, Venetsian elokuvajuhlien pääpalkinnon voittanut O’Haru – naisen tie (Saikaku ichidai onna).

Kokeneet elokuvahistorioitsijat ovat löytäneet tarinasta yhtymäkohtia mykän elokuvan teoksiin. Peter von Baghin mukaan O’Haru tuo mieleen Victor Sjöströmin vavahduttavan Ingeborg Holmin (1913), Antti Alanen nostaa puolestaan esille Febo Marin Ceneren (1917), jossa teatterilegenda Eleanor Duse tekee ainoan elokuvaroolinsa. Kaikki kolme elokuvaa kertovat naisista, jotka ovat tahtoen tai tahtomattaan menettäneet lapsensa ja koettaneet sittemmin saada yhteyttä heihin. Äidin tuskaa on harvoin kuvattu valkokankaalla yhtä vakuuttavasti kuin näissä kolmessa työssä.

Nämä elokuvat ovat myös kolmen hienon naisnäyttelijän taidonnäytteitä. On sääli, ettei Eleanor Duse tehnyt enempää elokuvia, sillä hänellä olisi varmasti ollut paljon annettavaa teatterinäyttelijöiden vielä tuohon aikaan selkeästi vähättelemälle taiteenalalle. Hilda Borgström loisti Ingeborg Holmin lisäksi myös muissa elokuvissa, mutta tuskin koskaan yhtä unohtumattomasti kuin vieläkin katsojaan vaikuttavassa sosiaalidraamassa. Mizoguchin vakionäyttelijä Kinuyo Tanaka on niin ikään lukuisien elokuvien ja hienojen roolien veteraani, mutta tällä kertaa hän antaa itsestään vielä pisaran verran enemmän tehden roolisuorituksen, joka hakee vertaistaan japanilaisen elokuvan naisnäyttelijöiden joukossa. Luisuminen yhteiskunnan yläoksilta katuojaan on toteutettu sekä ohjauksen että näyttelemistyön osalta todella vakuuttavasti.

O’Haru – naisen tie kertoo epäoikeudenmukaisuudesta, naisen alistamisesta ja hyväksikäyttämisestä. Samalla se on myös kertomus rahasta ja vallasta, korkean aseman tuomasta koskemattomuudesta ja etuoikeuksista, joiden varjolla voidaan tehdä mitä tahansa. Naisen asema on mitätön ja hänen velvollisuudekseen koetaan vain miesten toiveiden täyttäminen ja kun nainen on käytetty loppuun, hänet voi hylätä katuojaan. Nämä naiset saavat toimia varoituksena tuleville sukupolville elämän vaaroista, vaikka miehet samalla valheellisesti muistuttavatkin, että naisen valinnat ovat aina olleet hänen omiaan: Mizoguchin elokuvissa naiset kärsivät aina eniten.

O’Haru – naisen tie on tätä nykyä suurin suosikkini Mizoguchin vaikuttavassa tuotannossa. Ensimmäisellä kerralla minua vaivasi tarinan julmuus, en voinut pitää mahdollisena, että elämä kohteli jotakin niin rankalla kädellä. Alkuperäisessä, 1600-luvulta olevassa romaanissa kerrotaan olleen onnellinen loppu, mutta Mizoguchi on muuttanut tältä osin tarinaa ja halunnut kenties osoittaa, ettei sellainen ole oikeassa elämässä mitenkään mahdollinen. Onko ratkaisu oikea? Mielestäni on, sillä toisenlainen lopetus olisi tarpeeton.

SAIKAKU ICHIDAI ONNA, 1952 Japani
Tuotanto: Shin Toho Tuottaja: Hideo Koi Ohjaus: Kenji Mizoguchi Käsikirjoitus: Yoshikata Yoda (Saikaku Iharan romaanista Kirsikkatyttö) Kuvaus: Yoshimi Hirano Lavastus: Hiroshi Mizutani Leikkaus: Toshio Gotô Musiikki: Ichiro Saito
Näyttelijät: Kinuyo Tanaka (O’Haru), Toshiro Mifune (Katsunosuke), Masao Shimizu (Kikuoji), Ichiro Sugai (Shinzaemon), Tsukue Matsuura (Tomo), Toshiaki Konoe (lordi Harutaka Matsudaira), Hisako Yamane (lady Matsudaira)

Katsotut elokuvat: elokuu 2014

John S. Robertson: The Enchanted Cottage
Kahden maailman murjoman nuoren tarina todistaa rakkauden ihmeellistä voimaa. Sen päähenkilöt ovat sodassa rampautunut Oliver Bashforth sekä köyhä ja ruma Laura Pennington, jotka löytävät toisistaan elämänilon ja rakkauden. Maailman ansiottomasti unohtama Richard Barthelmess tekee yhden uransa suurista roolisuorituksista, myös May McAvoy hänen vastanäyttelijänään on suurenmoinen. John S. Robertson pitää kokonaisuuden imelyyksien ulkopuolella, eivätkä vahvat kärjistyksetkään – köyhät ja syrjäytyneet ovat aidompia ja rakastavampia kuin rikkaat – heikennä oleellisesti lopputulosta.

Fritz Lang: Ihmismetsästys (Man Hunt)
Langin tyylikäs jännäri, jossa Hitlerin tähtäimeensä saanut metsästäjä jää natsien vangiksi, mutta onnistuu pakenemaan takaisin kotimaahansa. Natsikätyrit lähtevät hänen peräänsä, jolloin miehen ei auta kuin paeta – brittien hallitus kun on ollut täydellisen tietämätön tämän tekemisistä, eikä näin ollen tarjoa hänelle tukeaan. Tasapainoinen kokonaisuus ei liiemmin horjahtele ja niinpä Ihmismetsästystä voikin suositella kaikille vanhoista jännäreistä pitäville.

Nicholas Ray: Peilin takana (Bigger Than Life)
Hohdon (1980) tavoin ydinperheen turvallisen figuurin, isän, mielen hajoamista vakuuttavasti käsittelevä elokuva, jossa James Masonin esittämä opettaja saa vakavasti sairastuttuaan lääkkeeksi kortisonia. Opettaja jää lääkkeeseen koukkuun ja alkaa terrorisoida perhettään. Lopussa hitusen yli lyövä draama, jonka katsoo mielellään toiseenkin kertaan.

Jack Sholder: 12 Days of Terror – kauhu nousee syvyyksistä (12 Days of Terror)
Yhdysvaltojen itärannikon haihyökkäyksistä kesällä 1916 kertova tosipohjainen elokuva ei ole lähellekään sitä, mitä se voisi olla. Hain hyökkäykset ovat todella halpahintaisia, eikä ajankuvankaan tallentamisessa ole onnistuttu parhaalla mahdollisella tavalla. Kertakäyttöviihdettä, jos sitäkään.

Sadao Yamanaka: Ninjo kami fusen (engl. Humanity and Paper Balloons)
1700-luvun elämää ja ihmissuhteita kuvaava, vasta viime vuosina esiin nostettu elokuva. Tapahtumaympäristö on rikollisjengin hallitsema köyhälistökortteli, jossa asuu myös isännätön samurai, ronin. Vaatimattoman elämän kuvaus on hienoa, mutta kokonaisuus on turhan jaaritteleva eivätkä hahmotkaan ole loppujen lopuksi kiinnostavia.

Tobe Hooper: The Funhouse
Neljä nuorukaista päättää jäädä huvipuiston kummitusjunaan yöksi, mikä osoittautuu pahaksi virheeksi. Kummitusjunassa pitää nimittäin majaansa koneenkäyttäjän pahasti epämuodostunut poika, joka sattuu kaiken lisäksi tekemään nuorten silmien edessä murhan. Tästä alkaa kujanjuoksu, sillä nuoret eivät pääse kummitusjunasta ulos, mutta murhaaja kyllä sisään. Vaatimattoman säikyttelyn parasta antia ovat Psykoa (1960) kopioiva suihkukohtaus sekä ”kirves päässä kummitusjuna-ajelu”.

Frank Capra: Vahva mies (The Strong Man)
Harry Langdonin menestynein mykkäelokuva kertoo belgialaisesta sotilaasta, joka saa rintamalle lemmentäyteisiä kirjeitä amerikkalaiselta tytöltä. Kun sota päättyy, sotilas päätyy Yhdysvaltoihin ja päättää etsiä tytön käsiinsä. Capramaista draamaa ja langdonmaista komiikkaa näppärästi yhdistelevä elokuva, joka on saattanut olla Chaplinin mielessä hänen tehdessään Kaupungin valoja (1931).

Roger Spottiswoode: Kauhun kiskot (Terror Train)
Jamie Lee Curtisilla, David Copperfieldillä ja Ben Johnsonilla myyvä, pirun tylsä slasherhölmöily, jossa opiskelijajoukon junamatkalle ilmestyy vuosia aiemmin nolattu, murhanhimoinen nuorukainen. Ei paljasta pintaa, ei verta, ei suolenpätkiä – ei mitään.

John Sturges: Viimeinen juna Gun Hillistä (Last Train from Gun Hill)
Kirk Douglas ja Anthony Quinn ovat vahvassa vedossa lain kirjaimen noudattamista painottavassa länkkärissä, jossa jälkimmäisen poika raiskaa ja tappaa ensin mainitun vaimon. Kun Douglas tulee hakemaan poikaa tuomittavaksi, isä-Quinn haraa vastaan ja entisten ystävysten ei auta kuin ottaa kuudestilaukeava käteen ja katsoa, kumpi selviytyy voittajana.

Monta Bell: Herttakuningas (The King on Main Street)
Pienimuotoinen romanttinen draama, jossa rahavaikeuksiin ajautuneen Molvanian kuningas Sergi IV lähtee Yhdysvaltoihin hankkimaan rahoitusta valtionsa velkoihin. Ongelmaksi muodostuu se, ettei kuningas ole kovinkaan kiinnostunut jäykästä pokkuroinnista ja politikoinnista, vaan hän haluaa tutustua tavallisiin ihmisiin ja heidän tapoihinsa – asiaa edesauttaa muuan kaunis nainen, jolle hän on menettänyt sydämensä. Adolphe Menjou ja Bessie Love sopivat pääosiin mainiosti ja Monte Bellin ohjaus pitää varsin tutunomaisen tarinan verevänä ja raikkaana. Ei tästä klassikoksi ole, mutta miellyttäväksi ajanvietteeksi kylläkin.

Max Linder: Seitsemän vuoden onnettomuus (Seven Years Bad Luck)
Viimeistä poikamiespäiväänsä viettävä Max rikkoo suuren peilinsä ja seuraavan vuorokauden aikana kaikki menee hänen osaltaan niin pieleen kuin vain voi. Ylivertaisen alun jälkeen vitsit alkavat venyä turhan pitkiksi ja kohtausten dynamiikka särkyy. Hauska, mutta voisi olla parempikin.

Ted Wilde: Hiljaa mäissä (Speedy)
Harold Lloydin viimeinen mykkäelokuva summaa hänen suuruudenaikansa: hupailua, romantiikkaa, lloydmaisia optimismin hetkiä ja räväkkävauhtinen loppu, jossa tähti ohjastaa hevosin vedettävää raitiovaunua Manhattanin ruuhkien keskellä. Jazz-ajan henkeä ihastuttavasti toistavassa komediassa on menneen ajan ja tapojen katoamisen myötä myös hieman haikeutta. Baseballikoni Babe Ruth tekee pienen cameon.

Oliver Stone: Wall Street – rahan ja vallan katu (Wall Street)
Charlie Sheen on uraansa rahamaailmassa aloitteleva Bud Fox, joka ihailee yli kaiken bisnesmestari Gordon Gekkoa (Michael Douglas) ja haluaa tulla tämän kaltaiseksi. Bisnes vaatii kuitenkin muutakin kuin tilannetajua: se vaatii tunteettomuutta ja häikäilemättömyyttä, jotka eivät lopulta ole Budin omimpia ominaisuuksia. Hivenen hidastempoinen, eikä niin syvälle rahamaailman saloihin tunkeutuva draama kuin millaiseksi tämän olin mieltänyt.

Hugh Hudson: Tulivaunut (Chariots of Fire)
Kertomus kahdesta brittijuoksijasta, jotka valmistautuvat Pariisin olympialaisiin vuonna 1924. Ajankuva on hienosti mallinnettu, hahmot ovat persoonallisia ja Vangeliksen musiikki soi hienosti, mutta jotain jää silti uupumaan. Voitti aikoinaan kahdeksan Oscar-palkintoa, osan varmasti aiheesta.

Bob Clark: Musta joulu (Black Christmas)
Murhamies tunkeutuu joulupyhiksi opiskelijatyttöjen asuntolaan ja alkaa päästää heitä yksi kerrallaan päiviltä tylsässä slasherissa, jossa ei näytetä edes paljasta pintaa. Erikoista tarinassa on se, etteivät kaikki ”synnintekijät” saa murhaajalta palkkiotaan, kuten kymmenissä myöhemmissä teoksissa.

Andrei Tarkovski: Uhri (Offret)
Neuvostomestarin viimeinen elokuva, Ruotsissa kuvattu Uhri on filosofinen ja viipyilevä kertomus syntymäpäiväänsä viettävän Alexanderin elämästä. Pidän Tarkovskin elokuvista noin yleisesti ja Peili (1975) on yksi kaikkien aikojen suosikkejani, mutta tämän elokuvan kohdalla meno alkoi puuduttaa jo lähestulkoon alusta. Hypnoottisten kuvien tallentajana toimi Ingmar Bergmanin hovikuvaaja Sven Nykvist.

Alan Crosland: Ilveilijöiden kuningas (The Beloved Rogue)
John Barrymore on kuuluisa ranskalainen runoilija François Villon, joka lyö parhaansa mukaan kapuloita maansa poliittisen johdon rattaisiin – nämä kun suunnittelevat liittoutuvansa maahan saapuneiden burgundilaisten kanssa. Komeasti lavastettu, vauhdikas ja hauskakin, mutta tarinaltaan kovin köykäinen ja lukuisia kertoja nähty elokuva on kertakäyttökamaa. Barrymore on vahvassa vedossa ja Mack Swain ja Slim Summerville säestävät häntä hienosti.

Reginald Barker: The Bargain
William S. Hartin ensimmäinen western kertoo maantierosvo Jim Stokesista, joka haavoittuu pakomatkallaan pahoin ja pelastautuu erään kulkurin mökille. Saatuaan parasta mahdollista hoitoa kulkurilta ja tämän tyttäreltä, hän rakastuu ja päättää jättää rikollisen uransa. Kaikin tavoin tyypillinen Hart-filmi.

Ted Wilde & Co.: Pikkuveli (The Kid Brother)
Harold Lloydin paras elokuva yhdistää Henry Kingin Sukunsa sankarin (1921) ja Hal Roachin The White Sheepin (1924) lloydmaiseen, ratkiriemukkaaseen huumoriin. Tässä elokuvassa ovat kaikki palaset kohdallaan: Walter Lundinin kuvaus on mestarillista, rytmitys tarkkaa, komediajaksot Lloydin parhaimmistoa ja loppuhuipentuma hallitun tunnekylläinen olematta kuitenkaan yliampuva. Jobyna Ralstonin viimeinen rooli Lloydin rinnalla.

Albert Parker: Sherlock Holmes
Tylsä, tylsempi, Sherlock Holmes. John Barrymore esittää mestarietsivää, joka on ottanut elämäntehtäväkseen pirullisen Moriartyn (Gustaf von Seyffertitz) pysäyttämisen. Tässä mykkäelokuvassa ei ole mitään Sir Arthur Conan Doylen tarinoiden hengestä, eikä mitään, miksi se pitäisi yhden katselukerran jälkeen enää muistaa.

Jan Troell: Maastamuuttajat (Utvandrarna)
Vilhelm Mobergin romaaneihin perustuvan suurelokuvan ensimmäinen puolisko kertoo ruotsalaisista vähävaraisista, jotka lähtevät 1850-luvulla kohti uutta maailmaa, Yhdysvaltoja. Elokuva seuraa uskollisesti lähdemateriaaliaan ja hienot näyttelijäsuoritukset viimeistelevät miellyttävän katselukokemuksen.

Jack Conway: Brown Harvardista (Brown of Harvard)
Onko tämä college-elokuva nippu kliseitä vai keksikö se kaikki vastaavissa nykytuotannoissa esiintyvät hahmot ja tapahtumat: huoleton moottoriturpa, jota ei opiskelu juuri haittaa, häntä ihaileva pikkukylän kaveri, kovanaama, suorittaja ja tietysti kaunotar, jota yksi jos toinenkin halajaa. Ei mitään uutta auringon alla.

Miguel Gomes: Tabu
Portugalilaista ”taide-elokuvaa”, joka on saanut paljon kehuja ja lainaa nimensä F. W. Murnaun viimeiseltä teokselta, ei ohiteta olankohautuksella. Mustavalkoinen, kahteen osaan ja prologiin jakautuva teos kertoo epäonnisesta ja kielletystä rakkaustarinasta, joka jättää lähtemättömän jäljen kaikkiin sen osapuoliin. Elokuva lähtee liikkeelle hitaasti, jopa raskaasti, mutta nappaa kuitenkin katsojan sen verran tiukasti mukaansa, ettei tätä tahdo keskenkään jättää.

Jan Troell: Raivaajat (Nybyggarna)
Siirtolaiset ovat päässeet perille ja elämä uudella mantereella voi alkaa. Vaikeuksia, voittoja ja menetyksiä – vuodet kaukana kotipitäjästä ovat kovia, mutta myös palkitsevia. Hienon suurelokuvan jälkimmäinen puolisko on yhtä vakuuttavaa kuin ensimmäinenkin. Max von Sydow, Liv Ullmann, Eddie Axberg, Monika Zetterlund ja Allan Edwall ovat mahtavia tahoillaan ja muutkin vähintään hyviä.

Semih Kaplanoglu: Maito (Süt)
Turkkilaisen Yusufin elämästä kertovan trilogian toinen osa. Teini-ikäinen Yusuf haaveilee runoilijan urasta, mutta joutuu kuitenkin elättämään itsensä torimyyjänä. Minimalistinen ääniraita kuvastaa askeettista elämää ja ympäristön painostavuutta onnistuneesti ja näyttelijät tekevät työnsä varmaotteisesti. Hieno elämän arjesta kertova elokuva, johon olisin kaivannut enemmän särmää joko sen tapahtumiin tai hahmoihin.

Teuvo Tulio: Rikollinen nainen
Hyvin erikoinen tarina, jossa Regina Linnanheimo menettää muistinsa ja järkensä ja joutuu naisvankilaan. Tylsä ja raskassoutuinen melodraama, joka ei saavuta Tulion parhaiden töiden tasoa kuin muutamissa kauhuelokuvamaisissa kohtauksissaan. Sekä tietysti komean kuvauksen osalta, mutta sehän onkin Tulion elokuvien vakiohyveitä.

Harry Langdon: Naistenmies (The Chaser)
Harry käyttäytyy vaimoaan kohtaan ala-arvoisesti ja joutuu asettumaan tämän asemaan kuukauden ajaksi. Hameeseen pukeutuva kotihengetär Harry masentuu ja yrittää riistää hengen itseltään, mutta päättääkin antaa asian olla ja lähtee pelaamaan ystävänsä kanssa golfia. Absurdi komedia, jonka irralliset gagit toimivat paikoin hyvin, paikoin huonosti ja näin lopputulos on harmillisen tasapainoton.

Mack Sennett: Suuri romanssi (Tillie’s Punctured Romance)
Marie Dressler, Charles Chaplin ja Mabel Normand rymistelevät Keystone-komediassa, jossa Chaplinin ja Normandin tavoitteena on putsata Dressler käteisvaroistaan. Aikakautensa tuote, joka hymyilyttää vieläkin.

Sam Taylor: Taivaan tähden (For Heaven’s Sake)
Vauhdikas Harold Lloyd -komedia, jossa miljonääriä esittävä päätähti rakastuu katusaarnaajan tyttäreen ja päättää viedä tämän vihille. Lloyd itse ei pitänyt elokuvasta, mutta kyllä tämä esim. Tohtori Jackin (1922) päihittää.

Gustaf Molander: Poliisi Paavalin pääsiäispamaus (Polis Paulus påskasmäll)
Majakan ja Perävaunun syrjähyppy Ruotsiin on letkeä komedia, jossa kaksikko ottaa kiinni hiihtokeskuksessa majailevat salakuljettajat. Talvista luontoa hyödynnetään hyvin ja poliisikoira Spej viimeistelee mukavan elokuvaelämyksen.

Clarence Badger: Rahat tai henki! (Hands Up!)
Raymond Griffith esittää kekseliästä etelävaltioiden agenttia, joka saa tehtäväkseen kaapata pohjoisen hallussa olevat kultavarat itselleen ja kuljettaa ne omien rajalinjojen taa. Turhan tuntematon komediahelmi, Keatonin Kenraalin (1927) veroinen sisällissotaelokuva.

Charles Chaplin: Nainen Pariisista (Woman of Paris)
Chaplinin tunnetuista elokuvista tuntemattomin kertoo nuoresta Mariesta (Edna Purviance), joka muuttaa pikkukaupungista Pariisiin ja päätyy rikkaan poikamiehen (Adolphe Menjou) rakastajattereksi. Pikkutarkka, hyvien näyttelijäsuoritusten siivittämä draama, jossa on tietysti hivenen myös keventävää komiikkaa.

Charles Chaplin: Kaupungin valot (City Lights)
Elämää suurempi elokuva ja elämää suurempi lopetus.

Katsotut elokuvat: heinäkuu 2014

George Melford: Young Romance
Kaksi samassa tavaratalossa työskentelevää nuorta, Nellie ja Tom, päättävät heittäytyä seikkailuun ja teeskennellä viikon ajan raharikkaita väärää identiteettiä käyttäen. Nellie majoittuu luksusluokan hotelliin, kun taas Tom asuu vaatimattomammin, mutta pitää silti miljonäärin roolia yllä. Kommellus seuraa toistaan, eikä väärinkäsityksiltäkään vältytä, ennen kuin kaikki selviää asianosaisille parhaalla tavalla. Elokuva lupaa enemmän kuin antaa, mutta kenties vika onkin meissä nykyajan katsojissa, jotka olemme nähneet ja lukeneet kymmenittäin vastaavanlaisia tarinoita.

John Ford: Riley the Cop
Hyvän poliisin tunnistaa suorittamattomista pidätyksistä, joten konstaapeli Rileya voi pitää todellisena taiturina, eihän hän ole pidättänyt 20 vuotta kestäneellä urallaan ketään. Sanavalmis ja nokkela Riley joutuu yllättävään tilanteeseen, kun hänet määrätään noutamaan Saksassa pidätetty amerikkalaisnuorukainen takaisin kotiin. Matkassa on omat vaikeutensa, mutta lopulta Rileyn onnistuu päästä suojattinsa kanssa kotimaahan matkustavaan laivaan. Yksinkertainen tarina elää ja hengittää konstaapeli Rileyn kautta, jota Fordin mykkäkauden vakionäyttelijä J. Farrell MacDonald tulkitsee onnistuneesti. Kokonaisuutena elokuva on kuitenkin vaatimaton, kaukana ohjaajansa parhaista töistä. Movietone-ääniraitakaan ei tarjoa ihmeitä.

Yasujiro Ozu: Myöhäinen syksy (Akibiyori)
Joukko keski-iän ylittäneitä miehiä kokoontuu ystävänsä muistotilaisuuteen ja alkaa miettiä sopivaa sulhasehdokasta tämän tyttärelle, joka ei itse ole asiasta kovinkaan innostunut. Sen lisäksi pitäisi naittaa vielä ystävän leskikin. Ozumaisen leppoisa, paljon puhetta ja pohdintaa sisältävä, syksyn tunnelmissa kylpevä kaunokainen.

William Worthington: The Dragon Painter
Rakkaus voi olla yhtälailla siunaus kuin kirouskin, sen saa kokea taitava, mutta mielipuolena pidetty Tatsu, joka suree tuhat vuotta aiemmin menettämäänsä morsiantaan ja maalaa siksi outoja kuvia. Kun tokiolainen mestaritaiteilija Kano Indara johdattaa Tatsun kaipuunsa luo, tämä kokee jotain yllättävää: hän menettää halun maalata. Halu palaa monen mutkan kautta, mutta ovatko kuvat enää samoja kuin ennen? Ennakkoluulottomasti kuvattu ja valaistu elokuva on kuin maalaus, joka hehkuu pieteetillä tehdyn restauroinnin myötä kauneutta hätkähdyttävällä tavalla. Hayakawan intensiivistä roolityöskentelyä ei voi kuin ihailla. Upea elokuva, joka väreilee elämää joka kuvallaan ja saavuttaa kadonneen maailman ja sen outojen tarinoiden lumon yhtä vakuuttavasti kuin Kenji Mizoguchi parhaissa teoksissaan.

D. W. Griffith: Kansakunnan synty (The Birth of a Nation)
Griffithin järkälemäinen sisällissotaeepos kertoo pohjoisen Stonemaneista ja etelän Cameroneista ja heidän elämästään sodan molemmin puolin. Kunnioitettavasta iästään ja törkeästä rasistisuudestaan huolimatta Kansakunnan synty on edelleen vaikuttava elokuva, joka tulee katsottua lähestulkoon kerran vuodessa.

Kenji Mizoguchi: Taru viimeisestä krysanteemista (Zangiku monogatari)
Kikunosuke, menestyneen näyttelijän poika, yrittää luoda uraa teatterissa, mutta menestys karttaa häntä. Nuorukaista arvostetaan vain hänen nimensä vuoksi, minkä Kikunosuke tietää itsekin. Kun perheen palvelijana toimiva ja samalla hänen ainoa ystävänsä Otoku irtisanotaan tehtävästään, Kikunosuke jättää perheensä taakseen ja lähtee maailmalle, jossa suosion saavuttaminen on kuitenkin vaikeaa. Aikuismainen, kiihkoton toteutus antaa tilaa hahmoille, joiden luonnollisuus ihastuttaa. Pituutta on hieman liikaa, mutta silti elokuva on ehdottomasti tutustumisen arvoinen.

F. W. Murnau: Vogelödin linnassa (Schloss Vogelöd)
Carl Mayerin käsikirjoittamassa rikosdraamassa selvitellään vuosien takaista surmatyötä. Nimekkäistä tekijöistään huolimatta lopputulos on vaatimaton rutiinityö, jossa on vain siellä täällä nähtävissä tekijöidensä persoonallisuus ja visionäärisyys. Jos Murnaun ura olisi päättynyt tähän elokuvaan, hän olisi kadonnut harmaan massan syövereihin.

Gerhard Lamprecht: Kodittomat (Die Unehelichen)
Saksalaista sosiaalidraamaa, jossa juopottelevaa elämää viettävän sijaisperheen isä pahoinpitelee ja nöyryyttää kasvattilapsiaan. Kun yksi heistä kuolee kuumeeseen, saavat sosiaalityöntekijätkin lopulta tarpeekseen ja sijoittavat lapset uusiin koteihin. Vaikuttava elokuva, jonka tehoa ei syö edes turhaan mutkistettu loppujakso, jossa vuosia poissaollut isä tulee hakemaan poikaansa rakastavan kasvattiäidin luota.

Alfred Hitchcock: Perintö (Family Plot)
Hitchcockin viimeinen ohjaus on samalla hänen heikoin työnsä. Huumorilla silatussa jännityselokuvassa ei toimi oikein mikään ja kohtaus, jossa auto syöksyy vuoristotietä jarrujen rikkouduttua, on todennäköisesti Hitchcockin heikoin tekele.

Ulli Lommel: The Boogeyman – Sakset kurkulla (The Boogeyman)
Hölmöäkin hölmömpi kasarikauhistelu, johon on sijoitettu kaikki aikakautensa kliseet. ”Peilinpala silmässä” -kohtaus on ikimuistoinen.

Jacques Tourneur: Paholaisen palvelija (Night of the Demon)
Alkuperäinen, pitkä versio. Englantiin sijoittuva kauhuelokuva kertoo satanistikultista, joka raivaa sitä liian läheisesti tutkivat tahot pois tieltään. Visuaalisesti ylivertainen yöllisten pelkojen ilmentäjä on täynnä outoa tunnelmaa, tosin turhan pitkät vuoropuhelujaksot syövät hieman elokuvan tehoja.

Buster Keaton: Sherlock Jr.
Keatonin nerokas kolmevarttinen kertoo nuoresta elokuvakoneenpitäjästä, joka tempautuu unen maailmaan selvittämään paikallisen rikollisjärjestön toimintaa. Lennokkaasti toteutettu elokuva on täynnä kekseliäitä gageja ja hauskoja tilanteita. Katsoin elokuvan vaimoni kanssa lontoolaisessa Wilton’s Music Hallissa, jossa ajan patinoima miljöö antoi oivan lisäsilauksen elokuvanautinnolle.

Kenji Mizoguchi: Utamaro ja hänen viisi naistaan (Utamaro wo meguru gonin no onna)
Naiskauneutta palvovan kuvanpainaja Utamaron elämästä kertovaa elokuvaa pidetään Mizoguchin epävirallisena omaelämäkertana. Elämää ja ihmissuhteita kuvaava teos on ammattitaidolla tehty, joskin siitä puuttuu se viimeinen silaus, joka nosti Mizoguchin myöhemmät elokuvat lähes poikkeuksetta mestariluokkaan.

Satyajit Ray: Kohtalon isku (Sadgati)
Rayn kastilaitosta kritisoiva lyhytelokuva kertoo köyhästä räätälistä, joka menee paikallisen hindupapin luo pyytämään tätä vierailemaan talossaan ilmoittamassa, koska heidän tyttärensä kihlajaisjuhlat olisi mahdollista järjestää. Pappi kohtelee miestä tylysti, pistää hänet tekemään itselleen erilaisia töitä ruoatta ja kun mies lopulta kuolee, pyrkii pesemään kätensä koko jutusta. Vaikuttava kolmivarttinen.

Andrei Tarkovski: Stalker
Vaikuttava, joskin paikoin hivenen pitkäpiimäinen elokuva kertoo kolmesta miehestä, jotka matkaavat jo aikoja sitten eristetylle vyöhykkeelle. Vyöhyke on sotilaiden ympäröimä maa-alue, joka on täynnä ydintuhon tai sodan jälkeistä tavaraa, josta ihmiset ovat kadonneet eikä kukaan vyöhykkeelle matkannut ole palannut takaisin. Tarinan mukaan vyöhykkeellä on huone, jossa kaikki toiveemme toteutuvat. Esteettisesti erittäin vaikuttava, filosofinen elokuva jättää runsaasti tilaa katsojan omille merkinnöille ja tulkinnoille.

Don Sharp: Rasputin – riivattu (Rasputin: The Mad Monk)
Karismaattinen Christopher Lee esittää Venäjän tsaarin hovissa vaikuttanutta mystikkoa laiskassa Hammer-filmatisoinnissa, joka lukeutuu yhtiön heikomman tuotannon joukkoon.

William Beaudine: Tanssivat tyttäremme (Our Dancing Daughters)
Joan Crawford esittää nuorta Dianaa, railakasta juhlijaa, joka on tottunut saamaan haluamansa ja toimii siten myös miestenkin suhteen. Eräissä juhlissa hän tutustuu jalkapallotähti Beniin ja rakastuu. Ben on kuitenkin epävarma Dianan suhteen, sillä pitää tätä liian menevänä ja kokeneena. Ajaton, nuoruuden iloja ja niiden vaikutusta itse kenenkin maineeseen käsittelevä elokuva on jazz-ajan suuria teoksia, olkoonkin että loppu on muuhun elokuvaan nähden halpahintainen. Joan Crawford on roolissaan loistava.

Jean Cocteau: Kaunotar ja hirviö (La Belle et la Bête)
Elokuva, joka on yhtä aikaa maalaustaidetta, runoutta ja musiikkia. Kauhuelokuvaa, sadun fantasiaa ja romantiikkaa. Valon leikkiä ja varjojen näytöstä. Cocteau käyttää häpeilemättömästi hyväkseen kaikkia mahdollisia elokuvallisia tehokeinoja, mutta tekee sen hämmästyttävällä varmuudella, aivan kuin olisi ollut alalla jo vuosikymmeniä, vaikka tosiasiassa Kaunotar ja hirviö oli hänen ensimmäinen pitkä elokuvansa. Piikatytön ja hirviön rakkaussuhde osoittaa, että todellinen kauneus on mahdollista löytää vasta sitten, kun henkilö on valmis katsomaan pintaa syvemmälle.

George Melford: Sheikki (The Sheik)
Rudolph Valentino ilmeilee ja koettaa siinä sivussa vallata Agnes Ayresin sydämen laahustavassa ja raskassoutuisessa mykkäelokuvassa. Kun elokuvalla on pituutta lähes puolitoista tuntia ja lähestulkoon kaikki toiminta on keskitetty viimeiselle vartille, on rytmityksessä jotain vikaa…

Mikio Naruse: Kagiri Naki Hodo (engl. Street Without End)
Uusintakatselu puolen vuoden takaa. Narusen viimeinen mykkäelokuva on hieno draama nuoresta tarjoilijattaresta, joka menee naimisiin rikkaan nuorukaisen kanssa. Avioliitto epäonnistuu pitkälti sosiaalisten eroavaisuuksien vuoksi. ”Maailmassa on asioita, joita yksin rakkauskaan ei voi korjata”, nainen sanoo hylätessään miehen. Tämä universaali totuus on myös elokuvan opetus.

Gustaf Molander: Poliisi Paavalin pääsiäispamaus (Polis Paulus påskasmäll)
Majakka ja Perävaunu seikkailevat salakuljettajien perässä hiihtokeskuksessa ja samalla setvitään myös ihmissuhdeongelmia. Perusmukava mykkähassuttelu tanskalaisparivaljakon elokuvien ystäville.

D. W. Griffith: Valkoinen ruusu (The White Rose)
Melodraaman mestarin viimeinen pieni suuri elokuva kertoo tutunomaisen tarinan nuoresta papista, joka viettelee köyhän tytön, tekee tämän raskaaksi ja häipyy ennen kuin tyttö ehtii kertoa tälle uutisen. Kun tyttö kärvistelee pienokaisen kanssa köyhyydessä ja ottaa yksinhuoltajana yhteisön iskuja vastaan lähestulkoon kaikkialla, pappi liehittelee lapsuudesta saakka tuntemaansa rikkaan perheen tytärtä ja yrittää saada tätä naimisiin kanssaan. Loppu on aivan liian pitkä ja tunnerikas, mutta Griffith onnistuu luovimaan elokuvansa jotenkin selville vesille ilman, että huomattavaa vahinkoa syntyy. Elokuva kuvattiin Louisianassa ja Floridassa ja se on ulkoasultaan kertakaikkisen vaikuttava. Mae Marshin roolisuoritus lienee hänen parhaansa.

Akira Kurosawa: Juopunut enkeli (Yodoire tenshi)
Toshiro Mifune esittää Matsunagaa, rikollista, joka saapuu alkoholisoituneen tohtorin (Takashi Shimura) vastaanotolle poistamaan naulaa kädestään. Naula osoittautuu luodiksi ja Matsunaga tuberkuloosia sairastavaksi. Tämä ei välitä lääkärin ohjeista ja varoituksista taudin suhteen, vaan ajautuu vähitellen kohti kuolemaansa. Sitä ennen hänen on kuitenkin tehtävä tilit selväksi vankilasta vapautuneen rikollispomo Okadan kanssa. Ammattitaidolla toteutettu pienimuotoinen toimintadraama on hyvin näytelty ja ohjattu, mutta tarinassa on pienoista tyhjäkäyntiä.

Etäisten laaksojen mies

”A gun is a tool, no better or worse than any other tool.”

Lännentarinat ovat täynnä yksinäisiä ratsastajia, jotka tulevat jostain, suorittavat tehtävänsä ja jatkavat matkaa vuoristojen ja preerioiden hiljaisuuteen. Myös elokuvissa on nähty tällaisia vähäpuheisia matkamiehiä jo aikojen alusta. Nykykatsojille tutuin on todennäköisesti Clint Eastwood, kun taas kaikkein rakastetuin lienee Alan Laddin esittämä Shane, nimihahmo George Stevensin Amerikka-trilogian keskimmäisessä elokuvassa Etäisten laaksojen mies (Shane, 1953). Trilogian muut osat ovat Paikka auringossa (A Place in the Sun, 1951) sekä Jättiläinen (Giant, 1956).

Karjankasvattajien ja maatilallisten väliset hiertymät ovat lännenelokuvien perusaineistoa, eikä Etäisten laaksojen mies vaikuta lähtökohdiltaan mitenkään poikkeavalta. Se on kuitenkin enemmän kuin kulunut lännentarina: siinä on viittauksia Johnson Countyn karjasotaan, jossa ryhmä karjaparoneja päätti ottaa häikäilemättömät keinot käyttöön päästäkseen eroon tilallisista (Michael Ciminon upea Portti ikuisuuteen/Heaven’s Gate kertoo tämän tarinan vielä Stevensiäkin rujommin ja vaikuttavammin). Se on yleismaailmallisesti kertomus rahamiesten yrityksestä pistää ensin koko yhteisö polvilleen ja nousta sitten asemansa myötä myös lain ja järjestyksen yläpuolelle. Viittaukset kommunismiinkaan eivät ole kaukaa haettuja, tuohan vähemmistön nujertamista havitteleva karjaparoni mieleen Yhdysvaltoja tuohon aikaan piinanneiden kommunistivainojen pääsyyttäjän Joseph McCarthyn.

Elokuvaa on pidetty myös kuvauksena Yhdysvaltojen asuttamisesta. Maa on rakennettu väkivallalla ja siellä missä ei ole ollut lakia tarjolla, on kuudestilaukeava sanellut toiminnan säännöt ja määritellyt kunkin miehen aseman yhteisössä. Ne, joilla on rahaa, eivät likaa käsiään tappohommissa ja ne, joilla ei rahaa ole, ovat useimmiten kärsivien joukossa – harvassa ovat ne pistoolisankarit, jotka laittavat henkensä peliin ruoka-annosta tai yösijaan vastaan, kun voivat saada siitä kunnon korvauksenkin. Siksi taivaanrannasta saapuva Shane on tilallisille kuin taivaan lahja, herran enkeli, joka on tullut auttamaan vähäosaisia.

1950-luku oli poliittisten elokuvien aikaa ja monet westerneistäkin käsittelivät arkaluontoisia asioita. Fred Zinnemannin Sheriffiä (High Noon, 1952) pidetään selkeänä viittauksena Korean sotaan, jossa Yhdysvallat koki yhden pahimmista sotilaallisista takaiskuistaan. Nicholas Rayn Johnny Guitar (1954) on puolestaan selkeä kuvaus Yhdysvaltojen kommunistivainoista. Jos politiikan haluaa liittää Etäisten laaksojen mieheen, siinä on nähtävissä yhtymäkohtia Israelin valtion syntyyn: maanviljelijät edustavat israelilaisia, jotka tunkeutuvat karjankasvattajien eli palestiinalaisten alueille. Elokuvan laidunmaita lohkova kasvoton hallitus on puolestaan YK, jonka toimia karjankasvattajat eivät tyydy katsomaan sivusta, ja kun muita vaihtoehtoja ei enää lopulta ole, he tarttuvat aseisiin puolustaakseen oikeuksiaan aivan kuten Lähi-idässäkin kävi. Näkemys voi olla täydellisen väärä, mutta katselunautintoni mielenkiintoa se lisää kummasti.

Elokuvan keskipiste on aseen kotelossaan loppuun asti tiukasti pitävä Shane, joka pyrkii rauhallisella olemuksellaan osoittamaan, ettei väkivalta ole ainoa vaihtoehto. Alun perin ohjaaja halusi kiinnittää rooliin Montgomery Cliftin, joka olisi ollut kieltämättä mielenkiintoinen valinta, mutta eipä huono ole myöskään Alan Ladd. Perinteisistä pistoolisankareista jo pelkän ulkoisen olemuksensa puolesta poikkeava Ladd antaa elokuvan loppuhuipentumalle kirpeän pikku lisän osoittamalla, että sulavakäytöksisemmänkin miehen sydämessä on tarvittaessa tilaa väkivallalle – hieman samalla tavalla kuin Ryan Gosling muutaman vuoden takaisessa elokuvassa Drive (2011).

Emile Meyerin esittämä karjaparoni Rufus Ryker on rakennettu onnistuneesti. Pikaisella silmäyksellä hän näyttää lännenelokuvien tyypilliseltä roistolta, joka ajaa vain omia etujaan. Tosiasiassa hän on pitkän uran tehnyt ja nyt häviölle jäävä yrittäjä, jonka oikeuksia kavennetaan mielivaltaisesti, viivoitinta ja karttaa apuna käyttäen. Siksi ei olekaan yllätys, että hän hankkii tappamisesta elinvoimansa saavan Jack Wilsonin ajamaan etujaan. Sivistyksen pyörää ja kehityksen kulkua ei voi kuitenkaan pysäyttää, sen saavat molemmat vastaan haraavat miehet karulla tavalla huomata.

Muistikuvani Etäisten laaksojen miehestä olivat varsin hatarat ja niiden perusteella pidin elokuvaa vuosien ajan vaatimattomana, yliarvostettuna klassikkona. Uusintakatselu osoitti sen olevan kuitenkin kaikkea muuta, joten olen varma, että palaan sen pariin vielä monta kertaa: paitsi että kyseessä on erittäin nautittava western, se antaa myös paljon pohtimisen aihetta niin aikalaisviittaustensa kuin elokuvallisten (mm. Taksikuski/Taxi Driver, 1976) kytköstensä vuoksi.

SHANE, 1953 Yhdysvallat
Tuotanto: Paramount Tuottaja: George Stevens Ohjaus: George Stevens Käsikirjoitus: A. B. Guthrie Jr., Jack Sher (Jack Schaeferin romaanista) Kuvaus: Loyal Griggs Lavastus: Hal Pereira, Walter Tyrer Leikkaus: William Hornbeck, Tom McAdoo Maskeeraus: Wally Westmore Musiikki: Victor Young Puvustus: Edith Head Äänitys: Gene Garvin, Harry Lindgren
Näyttelijät: Alan Ladd (Shane), Jean Arthur (Marian Starrett), Van Heflin (Joe Starrett), Brandon De Wilde (Joey Starrett), Jack Palance (Jack Wilson), Emile Meyer (Rufus Ryker), Ben Johnson (Chris Calloway), Edgar Buchanan (Fred Lewis), Elisha Cook Jr. (Stonewall Torrey)

Vertigo - punainen kyynel

Alfred Hitchcockin filmografia on varsinkin 1950-luvun kohdalla huikeaa luettavaa: Muukalaisia junassa (Strangers on a Train, 1951), Takaikkuna (Rear Window), Täydellinen rikos (Dial M for Murder), Varkaitten paratiisi (To Catch a Thief), Mutta… kuka murhasi Harryn? (The Trouble with Harry, kaikki 1954), Mies joka tiesi liikaa (Man Who Knew Too Much, 1955), Väärä mies (The Wrong Man, 1956) – mestariteoksia tai vähintäänkin hienoja elokuvia toinen toisensa jälkeen. Takaikkunaa lukuun ottamatta tosin yksikään näistä ei vedä vertoja vuosikymmenen kahdelle viimeiselle teokselle, vuonna 1958 valmistuneelle Vertigolle ja vuotta myöhemmin ensi-iltansa saaneelle Vaaralliselle romanssille (North by Northwest, 1959). Hitchcockin uran kultaisen vuosikymmenen saavutuksiin on tänä päivänä erittäin vaikea yltää.

Vertigo – punainen kyynel on tätä nykyä niin kriitikoiden kuin yleisönkin lempilapsi. American Film Institute valitsi sen kaikkien aikojen parhaiden elokuvien listalle yhdeksänneksi (2007) ja Sight & Soundin kriitikkoäänestyksessä (2012) Vertigo kampesi äänestyksen kestosuosikin, Orson Wellesin Citizen Kanen (1941), kärkipaikalta ja jätti lehtimogulista kertovan elokuvan ensimmäistä kertaa pois mestaruuspallilta sitten vuoden 1952. Ilmestyessään tällaisesta menestyksestä ei ollut tietoakaan, sillä Vertigo sai osakseen vältteleviä arvosteluja eikä yleisökään oikein lämmennyt Hitchcockin teokselle. Vuosikymmenet ovat kuitenkin kääntäneet asiat päälaelleen, kuten monen muunkin elokuvan kohdalla olemme saaneet todeta.

Vertigo on kertomus etsivä John ”Scottie” Fergusonista (James Stewart), joka vetäytyy ammatistaan korkean paikan kammonsa vuoksi. Kauan ei Fergusonin tarvitse levätä laakereillaan, sillä hänen vanha opiskelukaverinsa Gavin Elster (Tom Helmore) pyytää häntä vakoilemaan kaunista vaimoaan (Kim Novak). Elster kertoo epäilevänsä vaimonsa mielenterveyttä, mutta haluaa Fergusonin selvittävän asiaa hieman lisää. Tämä tekee työtä käskettyä, mutta ajautuu itse pian kurimukseen, jossa hänen maailmansa sekoittuu pahemman kerran.

Hitchcock oli suunnitellut San Franciscoon sijoittuvan murhamysteerin filmaamista jo vuosikymmenen alussa, mutta vasta ranskalaisten Pierre Boileaun ja Thomas Narcejackin romaani D’entre les morts (1954) tarjosi hänelle mahdollisuuden siihen – väitetään, että kirjoittajat olisivat tehneet tarinansa nimenomaan Hitchcockin kiinnostusta silmällä pitäen. Oli miten oli, Hitchcock tarttui syöttiin ja elokuvan suunnittelu saattoi alkaa. Monien käsikirjoitus- ja tuotantovaiheiden jälkeen Vertigo saatiin kuvattavaksi James Stewartin ja Kim Novakin liityttyä mukaan tuotantoryhmään.

Vertigo on elokuva, joka tarraa otteeseensa heti alkumetreistä lähtien. Saul Bassin suunnittelemat pahaenteiset alkutekstit ja Bernard Herrmanin tunnelmaa ensiluokkaisesti virittelevä score antavat odottaa huikeaa elokuvaelämystä, eikä turhaan. Elokuvan monitasoisessa tarinassa riittää sulateltavaa pidemmäksikin aikaa, mutta silti sen twistit eivät tunnu missään vaiheessa keinotekoisilta, vaan kokonaisuus pysyy kiinnostavana ja kiehtovana koko kahden tunnin kestonsa ajan. Juuri tällaisen runsauden vuoksi Vertigo onkin elokuva, jonka pariin palaa mielellään kerta toisensa jälkeen.

”Vertigo on uusilla katsomisilla aina läpitunkemattomampi, muodoiltaan uusiutunut teos.” (Peter von Bagh).

Vahvan tarinan ja loisteliaan teknisen toteutuksen kruunaavat huikeat pääosasuoritukset. Hitchcockin luottonäyttelijä Stewart, jota pidettiin ikänsä puolesta liian vanhana elokuvaan, on kertakaikkisen onnistunut valinta etsivä Fergusonin rooliin. Stewart, joka monesti mielletään perihyveellisen amerikkalaismiehen prototyypiksi, on tässä elokuvassa mieleltään sairas mies, jonka epätoivo ja menneeseen takertuminen riipaisevat katsojaakin. Naispääosaan Hitchcock halusi Vera Milesin, joka joutui kuitenkin jäämään syrjään raskautensa vuoksi. Huono ei ole toisena vaihtoehtona mukaan valittu Kim Novak, jossa on sekä etäännyttävää viileyttä että palavaa intohimoa. Avoimen eroottinen ja muodokas Novak on pirteä poikkeus muiden Hitchcock-naisten joukossa.

Vertigo on elokuvahistorian peruspilareita, joka ansaitsee paikkansa jokaisen elokuvafanin hyllyssä tai ainakin se on kertaalleen nähtävä. Monitasoinen juoni, ensiluokkainen ja paikoin painajaismainenkin tunnelma, Hitchcockin taitava tarinankerronta sekä pääosakaksikon hienot roolisuoritukset takaavat nautinnollisen elokuvaelämyksen.

VERTIGO, 1958 Yhdysvallat
Tuotanto: Paramount/Alfred J. Hitchcock Productions Tuottaja: Alfred Hitchcock Ohjaus: Alfred Hitchcock Käsikirjoitus: Alec Coppel, Samuel Taylor (Pierre Boileaun ja Thomas Narcejacin romaanista) Kuvaus: Robert Burks Lavastus: Hal Pereira, Henry Bumstead, Sam Comer, Frank McKelvy Leikkaus: George Tomasini Maskeeraus: Wally Westmore Musiikki: Bernard Herrmann Puvustus: Edith Head
Näyttelijät: James Stewart (John "Scottie" Ferguson), Kim Novak ("Madeleine Elster"/Judy Barton), Barbara Bel Geddes (Midge Wood), Tom Helmore (Gavin Elster), Henry Jones (kuolemansyyn tutkija), Raymond Bailey (lääkäri), Ellen Corby (johtajatar)

Katsotut elokuvat: kesäkuu 2014

Lee Tamahori: Kuolema saa odottaa (Die Another Day)
James Bond on tällä kertaa pohjoiskorealaisten roistojen perässä, joiden tavoitteena on piskuisen valtion laajentaminen vähemmän ystävällisin keinoin. Sen lisäksi hänen toimiaan vaikeuttaa katala miljonääri, jolla on sotatoimissa sormensa pelissä. Sekava, turboahdettu agenttiseikkailu, joka menestyi erinomaisesti lippuluukuilla. Brosnanin viimeinen Bond.

André Antoine: La terre
Ranskalaisen mykkäelokuvan suuri teos, vaikuttava King Lear -muunnelma. Kun iäkäs maamies antaa maansa kolmelle lapselleen sopien, että saa asua vaimonsa kanssa talossaan heidän kuolemaansa saakka, hän tuskin aavistaa, kuinka lapset hänen perintöään kohtelevat. Kuvat ovat yhtä karuja kuin elokuvan esittämä maailma, eikä yksikään hahmoista ole millään muotoa sympaattinen. Loistava elokuva.

Julien Duvivier: Au bonheur des dames
Emile Zolan romaaniin perustuva, vaikuttavasti toteutettu, mutta sisällöltään kovin melodramaattine kertomus olemassaolosta, joka rinnastuu pienen vaatekaupan ja luksustavaratalon väliseen kilpailuun asiakkaista ja heidän rahoistaan. Kumpi jää henkiin, kumpi siirtyy historiaan? Tarinan keskipisteessä ovat vaatekaupan omistajan sukulaistyttö, tavarataloon pestautuva Denise, joka rakastuu työpaikkansa toimitusjohtajaan. Tästä syntyy ristiriitaisuus jos toinenkin. Duvivierin viimeinen mykkäelokuva.

Arthur Rosson: You’d Be Surprised
Hauska Raymond Griffith -komedia, jossa tähti esittää miljonäärin kuolemaa tutkivaa etsivää. Näppärää sanailua ja hauskaa murhamysteerillä leikkimistä, jonka huipentaa maaliinsa osuva tilannekomiikka.

Valentin Vaala: Laveata tietä
Vaala-Tugai -kaksikon kolmas ja viimeinen mykkäelokuva on samalla heidän parhaansa. Tugai esittää Pariisissa asuvaa, Helsingissä vierailevaa viulutaituria, joka viettelee naisen kuin naisen ja jättää sitten heidät kuin nallin kalliolle. Tarina on kaikkea muuta kuin uskottava, mutta Vaalan tyylitietoinen ohjaus ja Tugain hieno pääosasuoritus tekevät tästä yhden kotimaisen mykkäelokuvan viihdyttävimmistä teoksista.

Guy Ritchie: Snatch – hävyttömät (Snatch)
Vaatimaton, joskin varsin suosittu toimintakomedia, jota allekirjoittanut odotti vanhana jalkapallofanina jos ei muun niin Vinnie Jonesin roolisuorituksen vuoksi. Vihreän veran entinen luunmurskaaja ei pettänyt odotuksia, mutta muilta osin elokuva jäi höyhensarjaan. Nimivahvan näyttelijäryhmän työskentelyä on kuitenkin ilo seurata.

Martin Campbell: Casino Royale
Daniel Craigin esittämä Bond on aiempaa kyynisempi, kylmäverisempi ja etäisempi, mikä ei mielestäni sovi Bond-kuvioon lainkaan. Vanha tyyli on poissa ja tilalla on perinteisempää – joskin mahtipontisempaa – toimintaelokuvaa. Turhan pitkähän tämä on ja Venetsia-episodin loppuhuipentuma on liioitellun epäuskottava, mutta kyllä Casino Royalen mieluummin katsoo kuin sarjan seuraavan elokuvan, Quantum of Solacen.

Marc Forster: Quantum of Solace
Craigin toinen Bond on sillisalaatti vailla järjen häivää. Elokuvasta on tehty myös konsolipeli, jota lienee esitetty elokuvana, sen verran pelimäiseltä elokuva näyttää. Surkein. Bond. Ikinä.

Jaakko Korhonen: Rovastin häämatkat
Lähtökohdiltaan hyvä, mutta kokonaisuutena hyvin vaatimaton kertomus hajamielisestä rovastista, jonka kuntoutusloma ei mene aivan suunnitelmien mukaan. Korhosen toinen ja samalla viimeinen ohjaustyö.

Sam Mendes: Skyfall
Kansainvälinen superrikollinen, entinen MI6-ryhmän agentti kätyreineen varastaa MI6:n kentällä olevien agenttien henkilöllisyydet paljastavan kovalevyn, jonka Bond päättää hankkia takaisin. Mendesin ohjaus on hallittua ja tarina pysyy hyvin koossa, joten elokuvan seuraaminen on vaivatonta. Javier Bardemin esittämä katkeroitunut agentti on varsin hyvä, joskin hänen huokailuaan ja tuskailuaan olisi voinut huoletta pienentää. Craigin tähänastisista Bondeista selkeästi paras.

Dario Argento: Terror at the Opera
Salaperäinen sadisti ahdistelee nuorta oopperatähteä Argenton umpitylsässä ja tympeässä giallossa. Ikimuistoisimmissa kohtauksissa uhrin silmien alle laitetaan neuloja, jotta jokainen räpäytys tuottaisi maksimaalista tuskaa, samalla kun murhamies pakottaa uhrin seuraamaan veritöitään.