Ran

Mitä merkitystä on lupauksilla, kauniilla sanoilla ja lipevällä kielellä, jos ajatukset toteutetaan kuitenkin miekalla ja musketilla? Entä uskolla, jos siihen ei voi kuitenkaan luottaa eikä siitä ole pelastajaksi? Entä lojaalius, onko se minkään arvoista jos se vaihtelee sen mukaan ketä kulloinkin palvelee?

William Shakespearen Kuningas Leariin sekä vanhaan japanilaiseen legendaan perustuva Ran (1985) oli ohjaajansa Akira Kurosawan viimeinen suuri samuraieepos. Sotapäällikkö Hidetora Ichimonjista (Tatsuya Nakadai) ja hänen vallanhimoisista pojistaan (Akira Terao, Jinpachu Nezu, Daisuke Ryû) kertova suurteos osoittaa, että taide ja sen tekijä kasvavat sitä paremmiksi, mitä vanhemmiksi ne tulevat. Kurosawa oli Rania tehdessään jo hyvän matkaa yli seitsemänkymmenen, mutta silti hän on onnistunut lataamaan sen täyteen nuoruutensa voimaa.

Suurella rahalla (Ran oli valmistuessaan kallein japanilainen elokuva) ja suurella vaivalla (elokuvaa suunniteltiin kymmenen vuoden ajan) toteutettu Ran on ulkoisilta avuiltaan ällistyttävän komea teos. Se on alusta loppuun silkkaa värien käytön taituruutta ja kuva-alan täydellistä hallintaa. Upeita silkkisiä pukuja, jylhiä linnoja ja käsin valmistettuja haarniskoita. Massiivisia joukkokohtauksia ja mahtavasti toteutettuja taistelujaksoja – Kolmannen linnan hävitys ja Hidetoran lopullinen kukistuminen on sotaelokuvaa parhaimmillaan. Ran oli Oscar-ehdokkaana parhaasta lavastuksesta, kuvauksesta ja ohjauksesta, mutta palkinnon se sai kuitenkin ainoastaan puvustuksesta (Emi Wada).

Komea ulkokuori ei tee kuitenkaan vielä elokuvaa, mutta Ran on vahva sisällöltäänkin. Se on kertomus vallanhimosta, joka tuhoaa helposti läheisetkin ihmissuhteet ja sokaisee käyttäjänsä, mikäli sitä ei osaa kanavoida oikein. Se on myös kertomus arvostuksesta ja kunniasta, kuinka niitä saadaan ja kuinka ne ansaitaan. Jokaisella on mahdollisuutensa kohota maineeseen, mutta siellä pysyminen onkin jo vaikeampaa. Se on myös tarina kostosta, sen ikuisesti palavasta liekistä, jonka kaiken polttavaa tehoa ei käy aliarvioiminen. Eikä pidä unohtaa sitä, että lojaaleinkin henkilö on ostettavissa sopivan tilaisuuden tullen.

Ranin päähenkilöt, sotapäällikkö Hidetoran jälkeläiset epäonnistuvat vallanhallinnassaan ja maa ajautuu kaaokseen ja veriseen sotaan. Toisaalta, mitä muutakaan voi odottaa, kun isäkin on luonut valtakuntansa samalla tavalla? Ainoa, joka veljeksistä tuntuu ajattelevan toisin, on isän silmissä petturi, joka on ajettava maanpakoon. Viimein isäkin huomaa virheensä, mutta silloin on jo liian myöhäistä.

Akira Kurosawan Ran on visuaalisesti huikaiseva, verellä kasteltu eepos, jonka pääteemoja ovat ahneus, vallanhimo, petos ja kosto ja toteuttamistapoina sotiminen ja murhaaminen. Vaikka kokonaisuus kärsiikin paikoin raskassoutuisuudesta, jaksaa tämän suurteoksen silti katsoa vaivatta läpi pitkästä kestostaan huolimatta.

RAN, 1985 Japani/Ranska
Tuotanto: Greenwich Film Productions, Herald Ace, Nippon Herald Films Tuottajat: Masato Hara, Serge Silberman Ohjaus: Akira Kurosawa Käsikirjoitus: Akira Kurosawa, Hideo Oguni, Masato Ide (William Shakespearen näytelmästä) Kuvaus: Asakazu Nakai, Takao Saitô, Shôji Ueda Lavastus: Shinobu Muraki, Yoshirô Muraki Leikkaus: Akira Kurosawa Maskeeraus: Tameyuki Aimi, Chikako Naito, Noriko Takamizawa, Shoshichiro Ueda (hiukset: Yoshiko Matsumoto, Noriko Sato) Musiikki: Tôru Takemitsu Puvustus: Emi Wada Äänitys: Shôtarô Yoshida, Fumio Yanoguchi
Näyttelijät: Tatsuya Nakadai (lordi Hidetora Ichimonji), Akira Terao (Taro Takatora Ichimonji), Jinpachu Nezu (Jiro Masatora Ichimonji), Daisuke Ryû (Saburo Naotora Ichimonji), Mieko Harada (Lady Kaede), Yoshiko Miyazaki (Lady Sue), Hisashi Igawa (Shuri Kurogane), Pîtâ (Kyoami), Masayuki Yui (Tango Hirayama), Kazuo Katô (Kageyu Ikoma), Norio Matsui (Shumenosuke Ogura), Toshiya Ito (Mondo Naganuma)

Viimeinen yhteys: The Dead Zone

Kuvittele, että saisit mahdollisuuden nähdä tulevaisuuteen. Olisiko kyseessä siunaus vai kirous, käyttäisitkö lahjaasi vain omien tarkoitusperiesi hyödyntämiseen vai haluaisitko palvella sen avulla jokaista avuntarvitsijaa, olipa hänen ongelmansa mikä tahansa? Voiko ihminen todella muuttaa tulevaisuutta, jos hänellä on siihen mahdollisuus? Tällaisia kysymyksiä meille tarjoilee Stephen King romaanissaan Kosketus (ilm. 1979, suom. 1989), joka on kääntynyt elokuvaksi nimellä Viimeinen yhteys: The Dead Zone (The Dead Zone, 1983).

John Smith (Christopher Walken) on pikkukaupungissa asuva äidinkielenopettaja, jonka suhde kollegaansa Sarahiin (Brooke Adams) on täydellinen. Rakastavaiset suunnittelevat jo häitä, kunnes kohtalo puuttuu julmasti peliin ja tempaisee heidät erilleen: John ajaa kolarin ja vajoaa viideksi vuodeksi koomaan. Hänen herätessään mikään ei ole kuin ennen. Sarah on löytänyt uuden miehen ja perustanut perheen, työpaikka on mennyt ja jalatkin ovat miltei murskana. John on saanut sen sijaan tilalle erikoisen kyvyn, hän voi toista ihmistä koskettamalla nähdä tämän menneisyyteen ja tulevaisuuteen – sekä tietysti mahdollisuuden vaikuttaa tuleviin tapahtumiin.

Stephen Kingin parhaimmat romaanit (Se, Painajainen, Tarpeellista tavaraa, Cujo) ovat harvemmin kääntyneet onnistuneesti elokuviksi, kun taas hänen heikompaa materiaaliaan (Dolores Claiborne, Carrie) on siirretty valkokankaalle varsin mallikkaasti. Suurin syy King-filmatisointien epäonnistumiseen on mielestäni se, ettei elokuvissa ole päästy hahmojen pään sisään, vaan lopputulos on jäänyt pelkiksi sarjoiksi kuvia ja tapahtumia. Viimeinen yhteys on poikkeus, sillä se on paitsi romaanina Kingin parhaimmistoa, myös filmatisointina erinomainen, siitä pitävät ohjauksesta vastannut David Cronenberg ja käsikirjoituksen tehnyt Jeffrey Boam huolen.

Itsestäni tuntui pitkään erikoiselta, että juuri Cronenberg oli saanut Viimeisen yhteyden ohjattavakseen, tunnettiinhan hänet varsinkin tuohon aikaan hyvin toisenlaisista elokuvista. Kun asiaa pohtii hieman tarkemmin, huomaa, että Viimeisen yhteyden tarina on siisteydestään huolimatta hyvin cronenbergmainen. Psyyke ja ruumis, niiden muutokset ja mahdolliset vauriot ovat kanadalaisohjaajan omaa aluetta ja juuri sinne tämäkin elokuva tulevaisuuteen näkevästä, ruumistaan sisältäpäin tuhoavasta miehestä sijoittuu. Cronenberg ymmärtää kohdettaan täysin ja pystyy antamaan tarinalle sielun ja sydämen.

Indiana Jonesinkin parissa viihtyneen Jeffrey Boamin työstämä adaptaatio on parhaita, mitä Kingin romaaneista on tehty. Boam on karsinut moneen suuntaan rönsyilevästä tarinasta kaiken ylimääräisen pois ja saanut sovitettua tapahtumat alle kahteen tuntiin ilman, että mitään oleellista olisi täytynyt jättää syrjään. Kompromisseja on ollut tietysti pakko tehdä ja esimerkiksi Johnin hahmon kehittymistä on muokattu rankalla kädellä, mutta tämä ratkaisu palvelee elokuvaa onnistuneesti. Loppuratkaisun kohdalla on pystytty pitäytymään alkuperäisessä, eikä mukaan ole ympätty onnellista, alkuperäisestä poikkeavaa loppua Cujon (1983) tapaan.

Christopher Walkenin roolisuoritus on erinomainen ja onkin lähestulkoon mahdotonta kuvitella rooliin ketään toista – Stephen Kingin väläyttämä Bill Murray lienee puolihumoristinen ehdotus. Walkenin alakuloinen olemus ja surumieliset silmät ovat kuin luotu kaiken menettäneen John Smithin tulkitsemiseen. Valittamista ei ole Brooke Adamsissakaan ja myös vanhat taiturit – Martin Sheen, Herbert Lom, Tom Skerritt – työstävät roolinsa moitteetta. Heistä Sheen haastaa jopa Walkenin, sen verran vakuuttava hänen ydinsotaa suunnitteleva presidenttiehdokkaansa on.

THE DEAD ZONE, 1983 Yhdysvallat
Tuotanto: Dino DeLaurentiis Company, Lorimar Film Entertainment Tuottajat: Dino DeLaurentiis, Debra Hill Ohjaus: David Cronenberg Käsikirjoitus: Jeffrey Boam (Stephen Kingin romaanista) Kuvaus: Mark Irwin Lavastus: Carol Spier Leikkaus: Ronald Sanders Maskeeraus: Shonagh Jabour, Jenny Arbour (hiukset) Musiikki: Michael Kamen Puvustus: Olga Dimitrov
Näyttelijät: Christopher Walker (John Smith), Brooke Adams (Sarah Bracknell), Martin Sheen (Greg Stillson), Herbert Lom (tri Sam Weizak), Tom Skerritt (sheriffi Bannemann), Sean Sullivan (Herb Smith), Jackie Burrows (Vera Smith), Anthony Zerbe (Roger Stuart), Colleen Dewhurts (Henrietta Dodd), Nicholas Campbell (Frank Dodd)

Katsotut elokuvat: tammikuu 2014

Teuvo Puro: Meren kasvojen edessä
Miksi yksi saaristolaistalon ovista on lukittu, kuka tai mikä on talon historiaan sidottu Renata? Kenet Kristoffer näkee unessaan seisovan luodolla, mitä salaisuuksia piilotettuun päiväkirjaan kätkeytyy? Teuvo Puron vuonna 1926 ohjaama Meren kasvojen edessä on epätyypillinen suomalaismykkis, joka aukaisee salaisuutensa vähitellen. Saariston kuvauksellisia maisemia on käytetty onnistuneesti hyödyksi ja koko komeuden kruunaa laadukas näyttelijätyö.

Teuvo Puro: Vaihdokas
Tehdasmiljööseen sijoittuva tarina hylätyn pojan palaamisesta äitinsä elämään on lähtökohdiltaan kiinnostava, mutta toteutukseltaan raskassoutuinen. Loppuratkaisu on turhan imelä. Kauniisti kuvattu elokuva jäi tekijänsä viimeiseksi.

Erkki Karu: Runoilija muuttaa
Mitä tapahtuu, kun pennitön runoilija huijaa rikasta enoaan kertomalla tälle olevansa aikeissa mennä naimisiin ja kohta myöhemmin tulleensa isäksi? Eno tulee tietenkin paikalle, jolloin runoilijalle tulee kiire järjestää asiat toimivalle mallille. Karun neljäs ja viimeinen lyhytkomedia ei ole täysin osiensa summa, vaikka välillä revitelläänkin hupaisasti.

Terence Young: Salainen agentti 007 ja tohtori No (Dr. No)
Ensimmäinen James Bond -elokuva on toiminnaltaan rauhallisempi kuin sarjan elokuvat keskimäärin, eikä agentilla ole vielä liiemmin erikoisia apuvälineitäkään käytössään. Myös kellistettävien naisten määrä jää pieneksi, eikä kliseeksi muodostunutta ”Oh, James” -huokaustakaan vielä kuulla. Tarinassa ei ole varsinaisesti mitään vikaa, mutta tekijöillä on ollut konsepti vielä sen verran haussa, ettei Bondeista innostumaton saa tästä läheskään kaikkia tehoja irti. Ursula Andress on edelleenkin yksi näyttävimmistä Bond-tytöistä.

Luchino Visconti: Riivaajat (Ossessione)
Tarina maata kiertävän Ginon ja iäkkään, likaisen ja lihavan kuppilanpitäjän kauniin nuoren vaimon Giovannan suhteesta, joka päättyy tämän aviomiehen kuolemaan ja lopulta rikoksen selviämiseen. Useaan otteeseen filmatun Postimies soittaa aina kahdesti -romaanin valkokangasversioista toinen (ensimmäinen tehtiin Ranskassa 1939) ja toistaiseksi näkemistäni paras. Näkymä Italiasta on rosoisen realistinen, pääosakaksikon välinen kemia käsin kosketeltavaa ja upeasti sommitellut, synkkäsävyiset kuvat viimeistelevät vaikuttavasti kerrotun tarinan.

Teuvo Puro & Jussi Snellman: Anna-Liisa
Minna Canthin näytelmän kuuluisin filmatisointi vuodelta 1922 kertoo tarinan Anna-Liisasta, tukkimieheksi lähteneen Mikon entisestä seuralaisesta, joka on salatun suhteen päätteeksi synnyttänyt lapsen ja tappanut sen metsään. Nyt nainen on menossa naimisiin, mutta pahaksi onneksi Mikko palaa maailmalta ja haluaa Anna-Liisan takaisin itselleen. Hieno elokuva.

Martin Scorsese: The Wolf of Wall Street
Newyorkilaisen pörssimeklari Jordan Belfortin omaelämäkertaan perustuva, scorsesemaisen energinen ja kaunistelematon tarina rahamiehestä, joka tienasi osakekaupoilla parhaimmillaan “vain” 49 miljoonaa dollaria vuodessa. Sittemmin hän joutui vankilaan, mutta pääsi pois jo muutaman vuoden jälkeen ja jatkaa kaupantekoa edelleen. Rakenne on kuin Mafiaveljistä tai Casinosta, mutta lopputulos on vieläkin vimmaisempi – en tosin tiedä onko parempi. Leonardo DiCaprio tekee loistoroolin, mutta väheksyä ei sovi hänen läheisintä kumppaniakaan, jota esittää Jonah Hill.

Axel Slangus & Wilho Ilmari: Tukkijoella
Teuvo Pakkalan näytelmän pohjalta tehty mykkäelokuva vuodelta 1928. Alkupuoli on sekava ja turhan pitkä, loppua kohden meno paranee huomattavasti. Suomalaista maisemaa kuvataan kauniisti, mutta kun draama – sen enempää kuin komediakaan – ei oikein tahdo toimia, jää lopputulos alle keskitason.

Terence Young: Salainen agentti 007 Istanbulissa (From Russia with Love)
Bond lähtee Istanbuliin noutamaan salaista koodinpurkulaitetta, Lektoria. Peräänsä hän saa kylmäverisen tappajan, avukseen paikallisen liikemiehen ja rinnalleen kauniin blondin. Bond-elokuvien parasta kolmannesta, vaikkakaan ei mikään kuolematon. Martin Scorsesen mukaan tämä on turhan aliarvostettu elokuva. Vatsasyöpään kuvausten aikana sairastunut Pedro Armendáriz ampui itsensä pian kohtaustensa purkittamisen jälkeen.

Paul Sloane: The Clinging Vine
Leatrice Joy on kovan luokan bisnesnainen, jolla ei ole ollut elämässään sijaa rakkaudelle. Nyt hän on päättänyt kuitenkin yrittää ja lähtee puutarhajuhliin katsomaan, josko sieltä löytyisi seuralaista. Vaatimaton, joka käänteessä ennalta-arvattava romanttinen komedia, joka ei  pahemmin naurattanut. Yhden katselukerran elokuva.

Andrei Zvjagintsev: Karkotus (Izgnanie)
Venäläisperhe lähtee rentoutumaan maaseudulle. Parisuhteessa ei kaikki tunnu olevan kohdallaan ja pian vaimo ilmoittaakin odottavansa lasta, joskaan ei omalle aviomiehelleen. Sillä hetkellä jotain menee pysyvästi rikki, mikään ei ole enää entisellään. Mutta onko mikään ollut aiemminkaan sitä, mitä aviomies on luullut? Kaksi ja puoli tuntia pitkä, rauhallisesti etenevä ja vähäpuheinen draama ei kuulosta näin sanoin kuvailtuna kaikkein kiinnostavimmalta, mutta on loppujen lopuksi yksi tämän kuukauden positiivisimmista yllättäjistä. Hieno elokuva, jonka voisi hankkia omaankin kokoelmaan.

Paul Fejos: Kaksi nuorta sydäntä (Lonesome)
Yksinkertainen, mutta kaunis ja sydäntä lämmittävä kertomus kahdesta nuoresta ja heidän yhteisestä päivästään Coney Islandilla. Mukaan liitetyt puhejaksotkaan eivät haittaa, kun rakkaus loistaa päähenkilöiden kasvoilta. Elokuva sisältää lukuisia hienoja teknisiä oivalluksia.

Anthony Asquith: Underground
Suotta liian vähälle huomiolle jääneen brittiohjaajan ihmissuhdedraama kertoo kahdesta samaan naiseen ihastuneesta miehestä. Kun nainen katsoo vain toista heistä suopeasti, tekee tappiolle jäänyt kilpakosija halpamaisen tempun. Kerronnaltaan vahva ja teknisesti vaikuttava mykkäelokuva.

Harry Roeck Hansen: Murtovarkaus
”Minna Canthin näytelmään perustuva suomalaismykkis. Ei korkeinta kotimaista laatuluokkaa, mutta silti katsomisen arvoinen teos.” Näin kirjoitin ensimmäisen katselukerran jälkeen lokakuussa 2013 ja kyllähän mielipide varsin samana on pysynyt. Paljon, aivan liian paljon asiaa, jotta tämän kokoinen elokuva pystyisi sulattamaan kaiken.

Guy Hamilton: 007 ja Kultasormi (Goldfinger)
Bond-sarjan kolmannessa elokuvassa salaista agenttia vastassa on kullan haalimiseen erikoistunut Goldfinger, brittiläinen rikollinen, jonka tavoitteena on murtautua Fort Knoxiin, saattaa sen kultavaranto radioaktiiviseksi ja nostaa kullan hinta tällä tavoin pilviin. Meno on bondmaisempaa kuin edellisissä elokuvissa, mutta pääroisto on turhan tavallinen – olisin kaivannut erikoisempaa menoa. Jamesin naisseikkailut tuntuivat väsyttäviltä.

Cristian Mungiu & kumpp.: Tarinoita kulta-ajalta (Amintiri din epoca de aur)
Absurdeja tarinoita Nicolae Ceausescun hallitsemasta Romaniasta, jossa jokapäiväisestä elämästä selviäminen vaati kansalaisilta joskus melkoista kekseliäisyyttä. Ehkä odotin elokuvalta liikoja, sillä lopputulos oli hauskuudestaan huolimatta hivenen laimea.

Peter von Bagh: Suomi-Filmin tarina 1 (1920-1935): Ehdottomasti suomalaisia elokuvia
Hieno dokumentti Suomi-Filmin synnystä ja Erkki Karusta, yhtiön ensimmäisestä suurmiehestä, joka antoi kasvot koko 1920-luvun suomalaiselle elokuvalle. Tunnin mittainen elokuva koostui ohjaajalle ominaiseen tapaan haastatteluista, mikä antoi sille entistä vahvemman asiayhteyden. Esityksen alustajana toimi tutkijatohtori Outi Hupaniittu.

Teuvo Pakkala: Sotapolulla
Oululaislähtöisen menestyskirjailijan heikosti menestynyt elokuvakokeilu on kaikin puolin heikko kokonaisuus. Tarina hyppii ja poukkoilee, hahmot ja tapahtumat jäävät yhdentekeviksi, eikä sisällissodan tunnelmiakaan pystytä rekonstruoimaan millään muotoa. Kuriositeettitapaus, ei sen enempää.

Kalle Kaarna: Jääkärin morsian
Risto Orkon klassikkoversiota tuntemattomampi, vuonna 1931 valmistunut semi-mykkä versio, jossa pääosia esittävät Tauno Brännäs ja Hanna Taini. Kerronnaltaan vakuuttava, mutta hivenen hengetön teos oli sittemmin Tauno Palona tunnetun Brännäsin ensimmäinen elokuvarooli, eikä mies olisi voinut osastaan juuri paremmin selviytyä. Eihän tämä Orkon versiolle pärjää, mutta on pienistä heikkouksistaan huolimatta kelpo tuttavuus jokaiselle suomalaisen elokuvan ystävälle.

Terence Young: Pallosalama (Thunderball)
James Bond -sarjan neljäs elokuva on tylsä agenttiseikkailu, joka ei ydinaseen, Karibian merimaisemien, erikoistehosteiden, vaarallisten ihmissyöjähaiden, lukuisten toimintakohtausten ja viettelevien naisten läsnäolosta huolimatta lähde käyntiin missään vaiheessa.

Victor Fleming: Tri Jekyll & Mr Hyde (Dr. Jekyll and Mr. Hyde)
Hollywoodin kultakauden viimeinen tulkinta Stevensonin romaanista on komeasti lavastettu ja puvustettu, mutta aivan liian siloiteltu ollakseen millään muotoa uskottava kuvaus viktoriaanisen ajan Lontoosta. Spencer Tracy on selkeästi yli-ikäinen kaksoisrooliin, mutta ärisee silti uskottavasti. Ingrid Bergman on pätevä Ivyna, mutta Lana Turnerin paikan olisi voinut täyttää kuka tahansa. Syy ei ole kuitenkaan näyttelijän, vaan hänelle kirjoitetun hahmon, jonka ainoa tehtävä on näyttää kauniilta. Sen suhteen Turnerissa ei tosin ole moittimista. Kyllä tämän vaivatta katsoo, mutta muistin jonkin verran paremmaksi.

Mikio Naruse: Kagirinaki hodou (engl. Street without End)
Hieno draama nuoresta tarjoilijattaresta, joka menee naimisiin rikkaan nuorukaisen kanssa. Avioliitto epäonnistuu pitkälti sosiaalisten eroavaisuuksien vuoksi. ”Maailmassa on asioita, joita yksin rakkauskaan ei voi korjata”, nainen sanoo hylätessään miehen. Tämä universaali totuus on myös elokuvan opetus.