torstai 28. maaliskuuta 2013

Paris, Texas


Vuonna 1967 ensimmäiset elokuvakokeilunsa tehneen saksalaisen Wim Wendersin suurimmat menestysvuodet ajoittuvat 1980-luvulle, jolloin mies kävi kokeilemassa onneaan Yhdysvalloissakin. Tulos ei kenties ollut aivan toivotun kaltainen kenenkään kantilta katsottuna, mutta matkan seurauksena syntyi kuitenkin Wendersin todennäköisesti tunnetuin elokuva. Vuonna 1984 valmistunut Paris, Texas voitti aikoinaan mm. Cannesin elokuvajuhlien Kultaisen Palmun sekä koko joukon muita pienempiä palkintoja.

Travis Henderson (Harry Dean Stanton) on ollut kateissa neljän vuoden ajan, kun hän yhtäkkiä astelee autiomaasta sivistyksen pariin. Hän päätyy Los Angelesissa asuvan veljensä Waltin (Dean Stockwell) hoiviin. Travisin menneisyys on hämärän peitossa, selvää on vain se, että hänen poikansa Hunter (Hunter Carson) asuu Waltin ja tämän Anne-vaimon (Aurore Clement) luona. Kun Travis saa hieman elämäänsä järjestykseen, hän päättää jäljittää vaimonsa Janen (Nastassja Kinski), joka asuu tietojen mukaan Teksasissa.

Sam Shepardin käsikirjoittama Paris, Texas on mysteeri. Se aukaisee sisällöllisen arkkunsa vähitellen, aivan kuin kiusoitellakseen katsojaa ja varmistaakseen, että tämän mielenkiinto pysyy yllä. Henkilöiden taustoja ja menneiden vuosien tapahtumia ripotellaan esille pikkuhiljaa siten, että katsojalla on riittävästi aikaa solmia tarinan pätkiä yhteen. Tällainen käsittelytapa ei ole lainkaan huono, vaan sopii Wendersin kaltaisen ohjaajan teokseen erinomaisesti. Rauhallisesta etenemistavasta huolimatta Paris, Texas imaisee katsojan välittömästi mukaansa eikä mielenkiinnon herpaantumisesta ole huolta, sen verran kiinnostavalta tarinan henkilöiden mysteerit vaikuttavat.

Vaikka kyseessä on tutun oloinen ihmissuhdedraama, jonka keskeisessä osassa on vanhojen suhteiden lämmittäminen ja menetetyn ajan takaisin voittaminen, ei elokuva kuitenkaan mene sieltä missä aita on matalin. Se ei esitä kadoksissa olleen henkilön paluuta ainoastaan hyvänä asiana, vaan ennemminkin ristiriitaisena tapauksena, joka sekoittaa monen ihmisen tasapainoisen arjen. Travisin paluun myötä Waltin ja Annen suhde muuttuu, sillä jälkimmäinen pelkää menettävänsä ottopoikansa. Hunterin elämä puolestaan järkkyy, kun hän ei tiedä kuinka suhtautua henkilöön, josta hänellä on vain hataria muistikuvia. Herkimmässä kohtauksessa Travis ja kumppanit katsovat vanhoja kotivideoita ajalta, jolloin kaikki oli vielä hyvin. Tarinan opetuksena voisi pitää sitä, että vaikka ajan parantava voima on valtava, ei se pysty kaikkia haavoja parantamaan – tämän Travis ymmärtää kaikkein parhaiten.


Tarina on mielenkiintoinen, mutta ei sovi väheksyä tuotantopuoltakaan. Robby Müllerin kuvaus on erittäin kaunista ja monin paikoin värisommittelut suorastaan loisteliaita. Elokuvan esittämä maailma on luotu yksinkertaisen karheaksi ja siten elokuvan tyylille uskolliseksi. Lopullisen silauksen teokselle antaa Ry Cooderin musiikki, joka paitsi sopii elokuvan tapahtumiin täydellisesti, myös elävöittää kerrontaa ja värittää sen henkilöhahmoja. Cooderin musiikki on tässä elokuvassa aivan yhtä tärkeässä osassa kuin mitä Ennio Morriconen säestykset Sergio Leonen westerneissä.

Paris, Texas on wendersmäiseen tapaan erittäin hyvin näytelty elokuva. Harry Dean Stanton on pääosassa loistava, hänessä on rooliin vaadittavaa herkkyyttä, rosoisuutta ja karismaa. Ensiesiintymisensä tehnyt Hunter Carson osoittaa, että Wendersin käsittelyssä lapsinäyttelijät pystyvät muuhunkin kuin olemaan viehättäviä. Dean Stockwellin, Aurore Clementin ja Nastassja Kinskin näyttelemistaitoja tuskin tarvitsee sen enempää korostaa.

Paris, Texas on tasapainoinen ja vahva ihmissuhdedraama, jonka kohdalla lukuisat ylistyslaulut ovat oikeutettuja. Siinä on tunnelmaa, siinä on mielenkiintoa ja siinä on erinomainen näyttelijäkaarti, joista jokainen tietää kuinka tulee toimia. Ry Cooderin melankolinen musiikki liittää palapelin palat saumattomasti yhteen. Upea elokuva.

PARIS, TEXAS, 1984 Yhdysvallat/Länsi-Saksa/Ranska/Iso-Britannia
Tuotanto: Road Movies Filmproduktion, Argos Films, Westdeutscher Rundfunk, Channel Four Films, Project Filmproduktion Tuottajat: Don Guest, Anatole Dauman Ohjaus: Wim Wenders Käsikirjoitus: Sam Shepard, L. M. Kit Carson Kuvaus: Robby Müller Lavastus: Kate Altman Leikkaus: Peter Przygodda Maskeeraus: Karoly Balazs Musiikki: Ry Cooder Puvustus: Birgitta Bjerke
Näyttelijät: Harry Dean Stanton (Travis Henderson), Dean Stockwell (Walt Henderson), Aurore Clement (Anne Henderson), Hunter Carson (Hunter Henderson), Nastassja Kinski (Jane Henderson)

keskiviikko 20. maaliskuuta 2013

Afrikan kuningatar


Kahden täysin erilaisen henkilön laittaminen samaan tilaan on elokuvahistorian käytetyimpiä ideoita. Ei ihme, sillä tarjoaahan tällainen kosolti mahdollisuuksia tarinan ja henkilöiden kehittämiseen. Mutta vaikka idea onkin käytetty, on siitä mahdollista saada irti silti vaikka mitä, kunhan kaikki palaset vain loksahtavat kohdalleen. Näistä lähtökohdista on syntynyt yksi elokuvahistorian rakastetuista klassikoista, C. S. Foresterin samannimiseen romaanin perustuva Afrikan kuningatar (The African Queen, 1951).

Elokuva sijoittuu vuoteen 1914. Humphrey Bogart esittää pienen jokilaivan kuljettajaa, itäisessä Afrikassa työskentelevää Charlie Allnutia. Hänen toiminta-alueellaan on pieni brittiläisten lähetyssaarnaajien asema, jota asuttavat sisarukset Rose ja Samuel Taylor (Katharine Hepburn, Robert Morley). Kun ensimmäinen maailmansota ulottaa lonkeronsa Afrikkaan ja saksalaiset hyökkäävät lähetyssaarnaajien asemalle surmaten Samuelin, tulee Charlielle ja Roselle kiire päästä pois saksalaisjoukkojen tieltä. Mutta matka jokea pitkin on pitkä ja vaarallinen, eivätkä Charlie ja Rose oikein tahdo tulla toimeen keskenään.

Afrikan kuningatar oli ilmestymisvuotensa menestyselokuvia. Se sai neljä Oscar-ehdokkuutta (paras ohjaus, käsikirjoitus, miespääosa, naispääosa), josta voittoon ylsi ainoastaan Humphrey Bogart, jolle palkinto jäi uran ainoaksi. Palkintoja tärkeämpää oli yleisön ja kriitikoiden suosio, joka ei ole sammunut vielä nykyäänkään – tästä osoituksena sijoittuminen kahdenkymmenen parhaan elokuvan joukkoon American Film Instituten parhaat amerikkalaiset elokuvat –äänestyksessä vuonna 1998. Afrikan kuningatar onkin hyvä esimerkki siitä, kuinka yksinkertaisista lähtökohdista voidaan koostaa tarvittaessa mitä tahansa.


Afrikan kuningatar toimii monella tasolla, kiitos John Hustonin taitavan ohjauksen sekä James Ageen, Hustonin ja Peter Viertelin kekseliään käsikirjoituksen. Se on ennen kaikkea viihdyttävä ja vauhdikas, aikuismaisesti toteutettu seikkailuelokuva kuohuvine koskineen ja huimine vesiputouksineen. Siinä on riittämiin draamaa ja vastapainona nappiin osuvaa komediaa nasevan dialogin muodossa. Romantiikkaakaan ei ole unohdettu saati hyveellistä opetusta siitä, kuinka tärkeää on puhaltaa tiukan paikan tullen yhteen hiileen, sillä ilman yhteispeliä vastuksista on vaikea selviytyä.

Monien mutkien, vaikeuksien ja viivytysten kautta valmistunut Afrikan kuningatar on kahden aikakautensa suuren elokuvanäyttelijän suurta näytöstä. Humphrey Bogart kyynisenä ja viinaanmenevänä jokilaivan kapteenina ja Katharine Hepburn lähetyssaarnaajana ovat loistava parivaljakko, joka täydentää toisiaan mestarillisesti. Heidän hahmoissaan on luonnollisuutta ja näyttelemisessään eloisuutta ja vaikka kuvaukset eivät aivan kohdalleen menneetkään (ainakaan Hepburnin kohdalla), niin kaksikko näyttää kuitenkin nauttivan olostaan ja toistensa seurasta. Tällaista yhteenkuuluvuutta ja kemioiden täydellistä kohtaamista on elokuvan historiassa nähty harvoin.

John Hustonin mestariteos ei suotta ole alansa valioita. Siitä on erittäin vaikeaa, ellei jopa mahdotonta löytää heikkoa kohtaa. Tarina on toimiva, afrikkalaisen miljöön käyttö luontevaa ja näyttelijät erinomaisia. Afrikan kuningatar on laatuelokuva, joka viihdyttänee myös hieman nuorempiakin sukupolvia.

THE AFRICAN QUEEN, 1951 Iso-Britannia/Yhdysvallat
Tuotanto: Horizon Productions, Romulus Films Ltd. Tuottaja: Sam Spiegel Ohjaus: John Huston Käsikirjoitus: James Agee, John Huston, Peter Viertel (C. S. Foresterin romaanista) Kuvaus: Jack Cardiff Lavastus: Wilfred Shingleton Leikkaus: Ralph Kemplen Maskeeraus: George Frost Musiikki: Allan Gray
Näyttelijät: Humphrey Bogart (Charlie Allnut), Katharine Hepburn (Rose Sayer), Robert Morley (pastori Samuel Sayer), Peter Bull (Louisan kapteeni), Theodore Bikel (ensimmäinen perämies), Walter Gotell (toinen perämies), Peter Swanwick (Shonan ensimmäinen perämies), Richard Marner (Shonan toinen perämies)

torstai 14. maaliskuuta 2013

Tokyo Story


Vaikka katsonkin suurimman osan elokuvista kotiteatterilla, pidän oikeaa elokuvateatteria ainoana todellisena elokuvien katselupaikkana. Tämän totesin taas helmikuun lopulla, jolloin kävin Helsingissä Orionissa katsomassa Yasujiro Ozun mestariteoksen Tokyo Story (tunnetaan myös nimillä Ensimmäinen matka ja Tokio tarina / Tokyo monogatari, 1953). Printin roskaisuudesta, ääniraidan häiriöistä ja vajavaisista suomennoksista huolimatta tunne teatterissa oli taianomainen. Peter von Baghin toteamukseen, jonka mukaan Tokyo Storyn voi nähdä ja tuntea kunnolla ainoastaan teatterissa, on helppo yhtyä. Tämä kokemus ei hevin unohdu.

Tokyo Storyn juoni on yksinkertainen. Iäkäs, pienessä japanilaisessa satamakaupungissa elelevä pariskunta (Chishu Ruy, Chieko Higashiyama) aikoo matkustaa Tokioon tapaamaan kahta vanhinta lastaan, lääkärinä työskentelevää Koichia (So Yamamura) sekä kauneussalonkia ylläpitävää Shigea (Haruko Sugimura). Hyvillä mielin matkaan lähteneille vanhemmille aika jälkikasvun parissa osoittautuu kuitenkin pettymykseksi, sillä kummallakaan lapsista ei ole heille aikaa, vaan he ovat pikemminkin vain taakkana näiden yrittäessä parhaansa mukaan luovia työn ja perhe-elämän ristipaineissa. Ainoa, joka heidät huomioi, on sodassa kaatuneen pojan leski Noriko (Setsuko Hara). Mutta koska hänenkään pienessä asunnossaan ei ole vieraille tarpeeksi tilaa, kustantavat lapset heidät kylpylään. Ele on ystävällinen, mutta vanhukset huomaavat pian sen vain olleen ratkaisu saada heidät pois jaloista.

Tokyo Story, Ozun vuonna 1949 aloittaman Noriko-trilogian päätösosa on ensi katsomalta elokuva, jossa ei tapahdu juuri mitään, mutta tosiasiassa siinä tapahtuu koko ajan. Sen rauhallisen pinnan alla elää erittäin rikas ja antoisa tarina, joka on kuin elettyä elämää itseään. Tärkeintä ei Ozulle ole miljöö saati sitten juoni, vaan henkilöiden väliset tapahtumat ja jännitteet ja ainakin allekirjoittaneen mielestä Tokyo Story on hienoimpia ja todellisimpia koskaan elokuvan keinoin esitettyjä kertomuksia lasten ja vanhempien välisestä suhteesta, jossa kummatkaan eivät enää tunne toisiaan. Kun juopotteluun ennen muinoin taipuvainen isä juo yhtenä iltana itsensä umpihumalaan, ovat lapset heti ojentamassa ja neuvomassa häntä siltä varalta, etteivät vanhat paheet taas nostaisi päätään – vaimo sen sijaan ottaa tilanteen tyynesti, sillä hän tietää, ettei isä enää sorru moiseen. Vastaavasti isä taas vähättelee ystävälleen poikansa olevan vain lähiölääkäri. Sukupolvien välinen kuilu on syvä ja ihmiset toisistaan etääntyneitä: tämä tulee parhaiten esille äidin hautajaisten jälkeen, jolloin lapsille tärkeintä tuntuu olevan mahdollisimman pikainen paluu omien intressiensä pariin sen sijaan, että he jäisivät pidemmäksi aikaa isän seuraksi – lähtöä ennen tosin ehditään miettiä mukaan otettavaa äidin jäämistöstä.


Ei pidä kuitenkaan luulla, että Tokyo Story olisi yksinkertainen kertomus pahoista ja itsekeskeisistä lapsista ja hellämielisistä vanhemmista, sillä tällainen vastakkainasettelu latistaisi koko tarinan. Ozu ei ole lähtenyt rakentamaan mitään kliseillä vuorattua kertomusta, vaan kysymys on yksinkertaisesti elämän valinnoista, ajasta ja kaiken katoavaisuudesta – olemassaolosta. Näiden perusasioiden puristuksessa jokainen yrittää selviytyä parhaalla katsomallaan tavalla ja tehdä ratkaisuja, olivatpa ne kuinka raastavia ja itsekkään oloisia tahansa. Tokyo Story asettaa myös katsojan pohtimaan näitä peruskysymyksiä.

Viimeisen silauksen tälle suurenmoiselle elokuvalle antavat sen näyttelijäsuoritukset. Itseäni on toisinaan häirinnyt erityisesti Akira Kurosawan elokuville tyypillinen teatraalisuus, mutta Tokyo Story on aivan toista maata. Ozu ohjaa näyttelijöitään todella hienovaraisiin tulkintoihin ja heidän työskentelyssään onkin kyse ennemmin roolin elämisestä kuin näyttelemisestä. Jokainen tekee yhdenveroista, ensiluokkaista työtä, eikä näin ollen ketään voi nostaa toisten yläpuolelle.

Yasujiro Ozun Tokyo Story on erittäin koskettava ja katsojaa puhutteleva elokuva. Siinä ei ole mitään keinotekoista, vaan sen on kuin tallenne elämästä itsestään. Se on puoleensavetävä mestariteos, joka vain kasvaa katselukertojen myötä entistä suuremmaksi. Tälle elokuvalle on erittäin vaikeaa hakea haastajaa ainakaan valmistusmaansa rajojen sisäpuolelta ja siksipä Tokyo Story ansaitseekin paikan jokaisen elokuvaharrastajan kokoelmissa.

TOKYO MONOGATARI, 1953 Japani
Tuotanto: Shochiku-Ofuna Tuottaja: Takeshi Yamamoto Ohjaus: Yasujiro Ozu Käsikirjoitus: Kogo Noda, Yasujiro Ozu Kuvaus: Yuharu Atsuta Lavastus: Tatsuo Hamada Leikkaus: Yoshiyasu Hamamura Musiikki: Kojun Saito Puvustus: Taizu Saito Äänitys: Yoshisaburo Sueo
Näyttelijät: Chishu Ryu (Shukichi Hirayama), Chiego Higashiyama (Tomi Hirayama), Setsuko Hara (Noriko), Haruko Sugimura (Shige Kaneko), Nobuo Nakamura (Kaneko), So Yamamura (Koichi Hirayama), Kuniko Miyake (Fumiko), Nobuo Nakamura (Kurazo Kaneko), Kyoko Kagawa (Kyoko)

keskiviikko 6. maaliskuuta 2013

Papin päiväkirja


”Älä lausu väärää todistusta lähimmäisestäsi” ja ”Kohtele muita niin kuin haluaisit itseäsi kohdeltavan” ovat käskyjä, joita noudattamalla elämän pitäisi olla helppoa. Näin ei kuitenkaan ole, sen saa huomata nuori, ranskalaiseen kyläpahaseen nimitetty pappi, joka hyvistä yrityksistä huolimatta ei saa minkäänlaista otetta seurakuntalaisiinsa, jotka kääntävät hänelle välittömästi selkänsä. Seuraa juoruilua ja kylmäkiskoisuutta ja alussa hyvin optimistisen nuorukaisen kasvot muuttuvat pian surullisiksi, askel raskaaksi ja olemus hävinneeksi. Jumala tuntuu hylänneen lapsensa, joka on voimaton niin hengessä kuin ruumiissakin.

Ranskalaisen Robert Bressonin ura ei ollut nimikkeiden määrässä mitattuna mitenkään suuri (13 pitkää elokuvaa 40 vuodessa), mutta laadultaan sitäkin tasokkaampi ja rikkaampi. Aivan kuten tanskalainen kollegansa Carl Th. Dreyer, myös Bresson löysi jo varhain oman tyylinsä, josta hän piti kiinni loppuun asti. Ensimmäisenä todellisena Bresson-elokuvana pidetty Papin päiväkirja (tunnetaan myös nimellä Maalaispapin päiväkirja / Journal d’un curé de campagne, 1951) esittää ohjaajan tavaramerkeiksi muodostuvat ominaisuudet: minimalistisuuden, realistisuuden, rauhallisuuden ja pohdiskelevuuden. Varsin valmiiksi hiottu kokonaisuus ei varmastikaan ole kaikille katsojille mieleen, mutta itse ihailen Bressonin persoonallisen ilmaisun vakautta ja järkähtämättömyyttä suuresti.

Papin päiväkirja on erikoinen elokuva. Toimintaa siinä ei ole oikeastaan nimeksikään, vaan pääosin se koostuu vuoropuheluista ja mietiskelyistä, kun päiväkirjaa kirjoittava pappi lukee ääneen ajatuksiaan. Siitä huolimatta se on kuin koukuttavin jännityskertomus, jota ei voi laskea kädestään ennen kuin viimeinenkin sivu on luettu loppuun. Yhden henkilön sielunelämästä ja kamppailusta arjen kanssa kertova elokuva onnistuu koskettamaan katsojaa juuri henkilökohtaisuudellaan, sillä elämäänsä ja ratkaisujaan pohdiskeleva pappi voisi periaatteessa – ainoastaan ammattinimikettä vaihtamalla – olla kuka tahansa meistä. Vaikka tarina liikkuukin suurimmalta osin uskon parissa, ovat Papin päiväkirjan esittämät kysymykset silti yleismaailmallisia.


Georges Bernanosin samannimiseen romaanin perustuva elokuva tuo tyyliltään mieleen paitsi Dreyerin, myös Ingmar Bergmanin ja Aki Kaurismäen, joka onkin tunnustautunut avoimesti Bressonin ihailijaksi. Léonce-Henri Burelin mustavalkokuvaus eri valaisuratkaisuineen antaa papin hahmolle milloin arvokkuutta, milloin pehmeyttä mutta toisinaan myös alakuloa, jopa synkkyyttä ja kauhua. Kameran rauhallinen liikehdintä, kerronnan rytmi, dialogin pehmeys ja näyttelijöiden vähäeleisyys luovat harmonian, josta ei löydy heikkoa lenkkiä. Ääniraitaa käytetään oivaltavasti ja Jean-Jacques Grünenwaldin musiikki tukee elokuvan tapahtumia hienosti.

Kuten nimikin kertoo, kyseessä on yhden miehen tarina. Se mies on kylän pappi, jokaisessa kohtauksessa läsnä oleva, mutta silti alusta loppuun asti ulkopuoliseksi jäävä mies, jonka kutsumustyö muuttuu lähes painajaiseksi ja elämä pettymykseksi. Tällaista roolia luulisi tulkitsevan ammattinäyttelijän, mutta belgialainen Claude Laydu oli kaikkea muuta kuin ammattilainen. Bressonin uhkapeli osoittautui kuitenkin kannattavaksi, sillä Laydu on lopulta se henkilö, joka puhaltaa kaiken henkiin - tunnetun ammattilaisnäyttelijän ei olisi välttämättä onnistunut saavuttaa sitä luonnollisuutta ja vilpittömyyttä, mitä tuntematon kasvo katsojille tarjoaa.

Papin päiväkirja oli merkittävä teos Bressonin uralla ja sen saamat palkinnot ja tunnustukset antoivat ohjaajalle runsaasti mainetta myös ulkomailla. Eikä aiheetta, sillä kyseessä on kertakaikkisen hieno elokuva, joka puhuttelee katsojaa henkilökohtaisella tasolla, aivan kuten kaikki suuret elokuvat tekevät.

JOURNAL D’UN CURÉ DE CAMPAGNE, 1951 Ranska
Tuotanto: Union Générale Cinématographique (UGC) Tuottaja: Pierre Gérin Ohjaus: Robert Bresson Käsikirjoitus: Robert Bresson (Georges Bernanosin romaanista) Kuvaus: Léonce-Henri Burel Lavastus: Pierre Charbonnier Leikkaus: Paulette Robert Musiikki: Jean-Jacques Grünenwald Äänitys: Jean Rieul
Näyttelijät: Claude Laydu (Ambricourtin pappi), Léon Arvel (Fabregard), Jean Danet (Olivier), Jeanne Etiévant (siivoojatyttö), Nicole Maurey (Louise), André Guibert (Torcyn pappi), Nicole Ladmiral (Chantal), Jean Riveyre (kreivi), Antoine Balpêtré (tri Delbende)

perjantai 1. maaliskuuta 2013

Katsotut elokuvat: helmikuu 2013


Charles Laughton: Räsynukke (The Night of the Hunter)
Robert Mitchumin esittämä mielipuoli saarnamies saa tietää leskirouvan lasten rahakätköstä ja yrittää kaikin keinoin saada rahat itselleen. Visuaalisesti huikean ja tarinaltaan raamatullisen elokuvan kruunaavat hienot näyttelijäsuoritukset, etenkin Mitchum ja Lillian Gish ovat hurjassa vireessä.

Samuel Fuller: Park Row
Kaunistelematon kuvaus sanomalehtimaailmasta, jossa pommit räjähtelevät ja reporttereista tehdään selvää hinnasta tinkimättä – pääasia on, että oma sanomalehti myy paremmin kuin naapurin aviisi.

David Cronenberg: Videodrome – tuhon ase (Videodrome)
James Woodsin näyttelemä kaapelikanavan ohjelmapäällikkö eksyy yhä rankemman materiaalin maailmaan yrittäessään tuottaa kanavalleen ohjelmaa. Huikeita tehosteita ja näkemyksen lohduttomuutta yhdistettynä Woodsin vahvaan roolisuoritukseen. Tätä elokuvaa ei suotta pidetä klassikkona.


David Cronenberg: Cosmopolis
Millaista on elämä limusiinin takapenkiltä katsottuna, kun normaali maailma on jotain jonka kanssa ei tarvitse olla tekemisissä? Robert Pattinsonin näyttelemän miljonäärinuorukaisen elämä ei ole ainakaan niin kadehdittavaa, kuin mitä voisi etukäteen kuvitella. Näennäisen pienimuotoinen draama, joka antaa kuitenkin runsaasti ajattelemisen aihetta.

Roy Ward Baker: Titanicin kohtalonyö (A Night to Remember)
Englantilaisten näkemys Titanicin haaksirikosta perustuu Walter Lordin suosittuun kirjaan. Paikoin kömpelö, mutta ehkä hieman yllättäen täysin vailla turhaa melodraamaa, johon sortuvat useimmat Titanic-filmatisoinnit. Tällä kertaa laiva on pääosassa, kuten pitääkin.

Jack Arnold: Tarantula
Valtava jättiläishämähäkki terrorisoi Arizonaa b-luokan kauhistelussa, jossa mukana myös Clint Eastwood.

Jakov Protazanov: Patarouva (Pikovaja dama)
Alexander Pushkinin novellista tehty mestarillinen elokuvasovitus, jonka tähtenä nähdään Ivan Mozzhuhin. Kaikin puolin vahvempi kuin muutamaa vuotta aikaisemmin tehty sovitus.

Dziga Vertov: Yhdestoista vuosi (Odinnadtsatyi)
Vertovin oodi Neuvostoliitolle ja teollistumiselle.

Julian Schnabel: Perhonen lasikuvussa (Le Scaphandre et le papillon)
Tositapahtumiin perustuva elokuva Ellen päätoimittajasta Jean-Dominique Baubysta, joka sai aivoinfarktin ja joutui loppuelämäkseen sairaalaan. Mies pystyi pitämään yhteyttä maailmaan ainoastaan toista silmää räpäyttämällä, mutta se ei estänyt häntä kuitenkaan sanelemasta tarinaansa kirjaksi. Vahva ja vaikuttava draama, jonka uusintakatseluarvo on kaikesta huolimatta vähäinen.

Steven Spielberg: Lincoln
Spielbergin näkemys orjuuskysymyksestä on yllättävän kiihkoilematon, mutta ehkä myös turhan väritön. Daniel Day-Lewis sai osastaan myöhemmin Oscarin, mutta niin olisivat voineet saada myös Tommy Lee Jones (miessivuosa) ja Sally Field (naispääosa). Kansan sankari on edelleen se kaikkein paras Lincoln-elokuva, mutta kyllä tämänkin voi katsoa useita kertoja.


Josef von Sternberg: Yö satamassa (The Docks of New York)
Sternbergin paras mykkäelokuva kertoo kapakkatytön ja lämmittäjän rakkaustarinan tavalla, joka ei ole turhan siirappinen, mutta silti tunnerikas ja vaikuttava. George Bancroft, Betty Compson ja Olga Baclanova tekevät loistoroolit, mutta ei sovi unohtaa Mitchell Lewista ja Gustav von Seyffertitziäkään. Yksi mykän elokuvan suurimmista teoksista.

David O. Russell: Unelmien pelikirja (Silver Linings Playbook)
Aggressiivisuudesta ja äkkipikaisuudesta kärsivä Patrizio (Bradley Cooper) pääsee mielisairaalasta kotihoitoon, mutta elämä vanhoissa ympyröissä on kaikkea muuta kuin helppoa. Erään ystävänsä luona hän tutustuu niin ikään epätasapainoiseen Tiffanyyn (Jennifer Lawrence), jolta hän pyytää apua lämmittääkseen välejä entiseen vaimoonsa Nikkiin (Brea Bee). Perusmukava elokuva, mutta katselunautinnon pilasivat takarivin häiriköt ja pari teinityttöä, joilla oli pariinkin otteeseen kiire pois salista.

Amy Heckerling: Kuumat kinkut (Fast Times at Ridgemont High)
Keskivertoa parempi yliopistokomedia, jossa mukana melkoinen määrä tulevilta vuosilta tuttuja näyttelijöitä.

E. A. Dupont: Moulin Rouge
Dupontin mykkäelokuva on lähes Varieteen tasoinen, teknisesti yhtä vaikuttava mutta näyttelijät eivät pysty aivan samaan kuin Jannings ja kumppanit. Kunnollista versiota odotellessa.

George Roy Hill: Puhallus (The Sting)
Robert Redford ja Paul Newman rakentavat nerokkaan ansan uhkapeliä harrastavalle pankkiirille (Robert Shaw). Loppu on huikea ja kokonaisuus kestää monta katselukertaa. Newman nousee roolissaan eniten esiin, mutta myös muut ovat loistavia.


Rouben Mamoulian: Dr. Jekyll and Mr. Hyde
Todennäköisesti se kaikkein kuuluisin versio usein filmatusta aiheesta epäonnistuu vain Hyden maskin osalta: kuka kumma on päättänyt murhamiehen olevan apinan näköinen? Kamera liikkuu kuin mykkäelokuvissa konsanaan, eikä varhaisen äänielokuvan ongelmista ole tietoakaan. Fredric March ja Mirian Hopkins tekevät pääosissa rautaiset roolisuoritukset.

P. T. Anderson: Mestari (The Master)
Joaquin Phoenix esittää Freddie Quelliä, toisen maailmansodan veteraania, jonka yksityiselämä muuttuu silkaksi ajelehtimiseksi paikasta ja ihmissuhteesta toiseen. Kun hän tapaa miellyttäväkäytöksisen uskonlahkon johtajan Lancaster Doddin (Philip Seymour Hoffman), hän tuntee ensimmäistä kertaa olevansa tervetullut johonkin. Mutta onko Lancaster Dodd kuitenkaan sellainen henkilö, jota Freddie Quell haluaa ja tarvitsee? Elokuva nostaa esiin enemmän kysymyksiä kuin antaa vastauksia ja vaatii vielä katselukerran jos toisenkin.

Terry Gilliam: Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa (Fear and Loathing in Las Vegas)
Johnny Depp ja Benicio del Toro sekoilevat Las Vegasissa viinan ja aineiden kanssa. Hauskasta ideasta huolimatta lopputulos on pitkäpiimäinen ja melko yhdentekevä, yhden katselukerran elokuva. Mukana menossa myös Tobey Maguire ja Christina Ricci.

David Fincher: Seitsemän (Se7en)
Kevin Spacey esittää Brad Pittin ja Morgan Freemanin esittämien poliisien takaa-ajamaa sarjamurhaajaa, joka listii uhrinsa seitsemän kuolemansynnin perusteella. Kliseisistä lähtökohdista kasvaa toimiva rikostrilleri, jossa on melkoisesti myös kauhua. Loppuhuipentuma on lohduton ja yllättävä, mutta vielä usean katselukerrankin jälkeen tuntuu siltä, että tästä puuttuu jotain. Vielä kun tietäisi mitä.

Matti Kassila: Sininen viikko
Nuori poikamies ja naimisissa oleva nainen viettävät intohimoisen viikon kesäisessä saaressa. Matti Oravisto on nuoren Uken roolissa paikoin turhan teatraalinen ja kankea, Gunvor Sandkvist on hänen vastanäyttelijään huomattavasti luonnollisempi. Suomalaisen elokuvan hienoja teoksia.

David Lean: Arabian Lawrence (Lawrence of Arabia)
Maailman parhaimpien elokuvien joukkoon lukeutuva Arabian Lawrence on lähes neljätuntinen seikkailumammutti, jossa ei ole kuitenkaan yhtään turhaa hetkeä. Fantastisen komean näköisen aavikkoeepoksen mukana Peter O’Toole, Alec Guinness, Anthony Quinn ja Omar Sharif. Tämän kun näkisi joskus isolta kankaalta…

Joseph Sargent: Tappajahain kosto (Jaws – The Revenge)
Turhaakin turhempi haielokuva, jossa iso valkoinen saapuu Ellen Brodyn perässä Bahamalle. Kaksi toimivaa kohtausta (ensimmäinen uhri, Ellen Brodyn painajainen) on liian vähän puolitoistatuntisessa elokuvassa.


Boris Barnet: Laitakaupunki (Outskirts)
Kehuttu neuvostoliittolaisen äänielokuvan varhainen edustaja kertoo pienen venäläiskylän vaiheista ensimmäisen maailmansodan vuosina. Ei huono, mutta ei mikään maata mullistavakaan, yhden katselukerran filmi.

Robert Bresson: Papin päiväkirja (Journal d’un curé de campagne)
Nuori mies kamppailee terveytensä, uskonvaikeuksiensa ja pienen kylän asukkaiden asenteellisuuden kanssa Bressonin mestariteoksessa, jossa minimalistisuus, rauhallisuus, pohdiskelevuus ja realismi lyövät kättä unohtumattomalla tavalla.

Michael Bay: Transformers
Kotiteatterielokuva, jossa hyvät ja pahat robotit ottavat mittaa toisistaan maan kamaralla.

Toivo Särkkä: Sylvi
Helena Kara ihastuttaa lähtökohdiltaan kiinnostavassa, mutta toteutukseltaan puisevassa Minna Canth -filmatisoinnissa. Muut keskeiset roolit on jaettu Leif Wagerin ja Edvin Laineen kesken, mutta ei heistäkään ole tämän elokuvan pelastajiksi.

Alfred Hitchcock: Downhill
Nuori yliopistosankari saa potkut opinahjostaan, koska hänen väitetään saattaneen eräs nuori nainen raskaaksi. Isä ei usko pojan puolustuspuheita, vaan heittää tämän ulos kodistaan. Keskivertoa parempi Hitchcock-mykkis, etenkin Ivor Novello on vahvassa vireessä.

Marcel Carné: Paratiisin lapset (Les Enfants du Paradis)
Kolmituntinen ranskalaiseepos taiteesta ja rakkaudesta. Neljä miestä rakastavat kaikki samaa naista, joka hylkää heidät yksi toisensa jälkeen. Upeasti lavastettu ja puvustettu, vahvasti kerrottu ja mestarillisesti näytelty elokuva on yksi ranskalaisen elokuvan mahtavimmista saavutuksista. Elokuvan suurin tähti on Arletty, jonka esittämä Garance ”on vapautuneen modernin naisen perikuva ja samalla symboli Ranskan hengestä, jota ei voi koskaan valloittaa” (Antti Alanen). Paratiisin lapset on klassikko isolla K:lla.


Kon Ichikawa: Syksyn tuulet (Sasame-yuki)
Neljä japanilaissisarta yrittää mukautua perinteiden murtumiseen: kuka menee naimisiin, kenen kanssa ja missä järjestyksessä? Kumpi on tärkeämpää, vanhat tavat vai oma tahto? Puhutteleva elokuva, jonka perisyntinä on turha jaarittelu ja jahkailu.

Yasujiro Ozu: Ensimmäinen matka (Tokio monogatari)
Elokuvat ovat aina parhaimmillaan teatterissa, sen sain kokea taas kerran, kun kävin katsomassa tämän mestariteoksen KAVA:n esityssarjassa. Vaikka printti oli heikompi kuin uusille formaateille julkaistut versiot, käännökset vajavaisia ja ääniraita rahiseva, oli lopputulos silti silkkaa taikuutta. Ozun mestariteos ei ole vielä koskaan tuntunut näin voimakkaalta, vaikka olen katsonut sen kotioloissa monen monituista kertaa.

Jacques Audiard: Luihin ja ytimiin (De rouille et d’os)
Nuori, epämääräisistä oloista poikansa kanssa siskonsa helmoihin muuttava mies ja jalkansa onnettomuudessa menettänyt miekkavalaiden kesyttäjä tutustuvat, ihastuvat ja lopulta myös rakastuvat ranskalaisdraamassa, jonka tunneskaala ulottuu laidasta toiseen. Vahvojen näyttelijäsuoritusten elokuva on paitsi kuvaus miehen ja naisen ajatusmaailmojen erilaisuudesta, myös toimiva kasvutarina, jossa molempien on annettava ja otettava haluttuun lopputulokseen pääsemiseksi.

Mario Bava: Paholaisen naamio (La maschera del demonio)
Bavan upea goottilaiskauhistelu kertoo keskiajalla tuhotusta noidasta ja hänen apulaisestaan, jotka onnettoman sattuman kautta päätyvät takaisin maailmaan. Tarina on visuaalisen tykityksen rinnalla toissijainen, mitään näin kaunista en muista kauhuelokuvien saralla nähneeni.


Alfred Hitchcock: Pelastusvene (Lifeboat)
Tiivis, yhteen ainoaan pelastusveneeseen sijoittuva draama, jossa jokainen on tarpeen tullen valmis unohtamaan periaatteensa ja vakaumuksensa, mikäli tarvetta tälle ilmenee.

Jevgeni Bauer: Harhakuvia (Grezy)
Hullu melodraama, jossa vaimonsa menettänyt mies poimii kadulta uuden naisystävän ja alkaa muokata tästä vaimonsa kaltaista. Vertigon edelläkävijä, ei kuitenkaan aivan parasta Baueria.

Jevgeni Bauer: Elämä elämästä (Zhizn za zhizn)
Kaksi nuorta naista rakastaa samaa miestä, tuhlailevaa prinssiä, joka tuhlaa molempien rahat, mutta saa toisen naisen rakkauden. Loistelias toteutus aina viimeistä piirtoa myöten tekee tästä elokuvasta vahvan kandidaatin Bauerin parhaaksi työksi.

George Loane Tucker: Traffic in Souls
Kertomus naiskaupasta 1910-luvun New Yorkissa. Kiihkoilematon ja vähäeleinen draama, jossa olisi saanut olla hieman enemmän toimintaa. Katsomisen arvoinen kuitenkin.