Karkuri

Hollywoodiin 1930-luvun puolessa välissä saapuneen Fritz Langin ura uudessa kotimaassaan alkoi räväkästi, niin hyvässä kuin pahassakin. Hyvässä siinä mielessä, että heti hänen ensimmäinen ohjaustyönsä, vuonna 1936 valmistunut Kiihko (Fury) menestyi paremmin kuin kukaan osasi odottaa. Pahassa siksi, että tuotannon aikaisissa riidoissa Lang onnistui suututtamaan paitsi näyttelijänsä, myös puolet studion henkilökunnasta. Kuten monet muutkin Euroopasta saapuneet elokuvantekijät, myös Lang oli tottunut olemaan yksinvaltias kuvauspaikoilla, toisin kuin Hollywoodissa oli tapana. Niinpä hänen toisen elokuvansa tuottikin itsenäisesti toiminut Walter Wanger perinteisen studiotuotannon sijaan.

Yhdysvaltoihin siirtymisen myötä Lang aloitti uuden vaiheen urallaan. Taakse jäivät suureelliset studiofantasiat ja tilalle astuivat tiiviit rikoselokuvat ja westernit, joille yhtenäisiä nimittäjiä olivat korkealaatuinen toteutus, vahvat ja tasapainoiset näyttelijäsuoritukset sekä ajatuksia herättävät, yksilöihin painottuvat tarinat. Jostain syytä Langin pitkän uran tätä ajanjaksoa on aina pidetty vähempiarvoisena kuin hänen Saksan kauttaan, mutta siitä huolimatta hänen saavutuksensa unelmakaupungin elokuvateollisuudessakin ovat varsin vaikuttavat.

Langin toinen amerikkalainen ohjaustyö, tammikuussa 1937 ensi-iltansa saanut Karkuri (You Only Live Once) on kertomus Eddie Taylorista, taparikollisesta, joka on vihdoin ja viimein päättänyt aloittaa uuden elämän iänikuisen vankilakierteen sijaan. Hän menee naimisiin mielitiettynsä Joanin kanssa ja ryhtyy rekkakuskiksi. Mutta menneisyys on taakka, jota Eddie ei pysty karistamaan harteiltaan ja kun lähistöllä tapahtuu rahankuljetusauton ryöstö, osoittaa syyttävä sormi häneen. Eddie tuomitaan sähkötuoliin.

Vaikka elokuvan suomenkielisestä nimestä voisi päätellä toisin, on Karkuri paljon muutakin kuin pelkkä pakoelokuva – olkoonkin, että viimeinen puolituntinen mennään Bonnien ja Clyden hengessä. Perinteistä pakoilua enemmän Karkuri on vahvasti yhteiskuntaa kritisoiva teos, joka osoittaa kuinka ennakkoluuloista ja armotonta lainkuuliaisten kansalaisten käyttäytyminen on. Kerran roisto, aina roisto -periaate on tuttuakin tutumpi, eikä tästä mielipiteestä lipsuta missään nimessä. Kuten Eddie toteaa ennen pidätystään, on itsensä puolesta puhuminen toivotonta, sillä kukaan ei kuitenkaan usko entistä rikollista. Eddie tuomitaan siis käytännössä jo ennen oikeudenkäyntiä, sen hän tietää itsekin.

Karkuri on myös kertomus rakkaudesta, eriskummallisesta tunteesta, joka pahimmillaan syrjäyttää järjen ja saa meidät toimimaan mitä oudoimmilla tavoilla. Joan, Eddien rakastettu, tekee lupaavaa lakimiesuraa, mutta on kuitenkin valmis hylkäämään menestyksekkään elämän miehen vuoksi. Vaikka tutut varoittelevatkin Joania tulevaisuudesta, muuttaa hän tulevan miehensä kanssa yhteen. Kun Eddie tuomitaan, on hän valmis jopa kuljettamaan aseen vankilan muurien sisäpuolelle ja auttamaan miehensä pakosalle. Mitä tahansa Eddie tekeekin, on Joan valmis seisomaan hänen rinnallaan.

Henry Fonda oli näyttelijä, joka ei tainnut tehdä ainoatakaan heikkoa roolisuoritusta. Hän liikkui uskomattoman laajalla skaalalla ja pystyi tulkitsemaan vakuuttavasti niin hauraita elämän murjomia hahmoja kuin täysin kylmäkiskoisia mielipuoliakin. Karkuri ei ole poikkeus ja Fondan upeaa roolisuoritusta Eddie Taylorina on ilo katsoa. Loistava on myös Joania esittävä Sylvia Sidney, joka tosin saa riittävästi liikkumatilaa vasta viimeisen puolituntisen myötä, siihen saakka tarinan painopiste on Fondassa. Näyttelijöiden työskentely on kaiken kaikkiaan erinomaista, eikä heidän joukossaan ole yhtään vähempiarvoista suoritusta.

Karkuri on kauttaaltaan hieno teos, joka lukeutuu aivan Fritz Langin Hollywood-uran kärkipäähän. Vahva ja ajatuksia herättävä tarina syyllisyydestä ja syyttömyydestä, upea tekninen toteutus, erinomaiset näyttelijäsuoritukset ja Langin taito rakentaa sekä koskettavaa draamaa että intensiivistä toimintaa tekevät tästä elokuvasta amerikkalaisen rikoselokuvan klassikon.

YOU ONLY LIVE ONCE, 1937 Yhdysvallat
Tuotanto: Walter Wanger Productions Tuottaja: Walter Wanger Ohjaus: Fritz Lang Käsikirjoitus: Graham Baker, Gene Towne Kuvaus: Leon Shamroy Lavastus: Alexander Toluboff Leikkaus: Daniel Mandell Musiikki: Alfred Newman Puvustus: Helen Taylor
Näyttelijät: Sylvia Sidney (Joan Graham), Henry Fonda (Eddie Taylor), Barton MacLane (Stephen Whitney), Jean Dixon (Bonnie Graham), William Gargan (isä Dolan), Jerome Cowan (tohtori Hill), Chic Sale (Ethan), Margaret Hamilton (Hester), Guinn "Big Boy" Williams (Roger), Ward Bond (Casey)

Portti ikuisuuteen

Olen viime aikoina huomannut saaneeni takaisin sen elokuvien keräämisestä ja katsomisesta syntyvän ilon, jonka tunsin osittain jo kadottaneeni. Tämä ei tarkoita, että olisin missään vaiheessa menettänyt mielenkiintoani itse elokuviin, mutta jotenkin vain tuntui pitkän aikaa siltä, ettei oikein mitään uutta ja kiinnostavaa tullut vastaan. Dvd-julkaisuiden tasokin tuntui laskevan kuin lehmän häntä, vaikka todennäköisesti näin ei oikeasti käynytkään. Siirtyminen uuteen tekniikkaan toi muutoksen: kaikki alueet toistava Blu-ray soitin ja amerikkalaisen Criterionin julkaisut antoivat uuden sysäyksen koko elokuvaharrastukselle.

Yksi eniten odottamistani julkaisuista oli Criterionin viime vuoden lopulla markkinoille tuoma westerneepos Portti ikuisuuteen (Heaven’s Gate, 1980), joka on kirvoittanut tämän kevään aikana useampiakin kirjoituksia (Filmihullu, Ruudinsavu, Hannu Salmen blogi…). Hyvä niin, sillä kyllä tällaiset elokuvat ansaitsevat huomiota vähintään yhtä paljon kuin multiplekseissä pyörivät popcornjyrätkin. Ollaanpa tästä Michael Ciminon elokuvasta loppujen lopuksi mitä mieltä tahansa, niin tuskin se ketään täysin kylmäksi jättää. Itseäni ei ainakaan, sillä parin katselukerran jälkeen olen valmis nostamaan tämän väärinymmärretyn westernin lajityyppinsä suurimpien mestariteosten joukkoon.

Portti ikuisuuteen sijoittuu kolmen vuosikymmenen mittaiselle ajanjaksolle alkaen vuodesta 1870, jolloin Harvardissa opiskellut James Averill (Kris Kristofferson) viettää valmistujaisjuhliaan. Maailma on avoin ja täynnä suuria seikkailuja, mutta vuosien saatossa Averill päätyy lainvalvojaksi Johnson Countyyn, karjatilallisten asuinmaille. Rikkaat karjaparonit alkavat suunnitella häiriöksi muodostuneiden siirtolaisjoukkojen eliminoimista, jolloin Averill huomaa joutuneensa pahaan välikäteen. Hän tietää, että laki on karjamiesten puolella, mutta hänen sydämensä vaatii häntä asettumaan köyhien maahanmuuttajien rinnalle.

”It’s getting dangerous to be poor in this country.”

Kuten moni varmasti tietää, Portti ikuisuuteen oli valtava taloudellinen katastrofi, joka tuhosi paitsi Ciminon uran, ajoi myös vuodesta 1919 toimineen United Artistsin konkurssiin. Nöyryytyksen kruunasi Razzie-palkinto vuoden huonoimmasta ohjauksesta. Näin Portti ikuisuuteen on saanut kyseenalaisen kunnian toimia esimerkkinä siitä, kuinka Hollywoodin koneisto on pystynyt pistämään kerta toisensa jälkeen suurimmatkin kauhukakaransa polvilleen: Ciminon kohtalo tuo mieleen D. W. Griffithin, Rex Ingramin ja Erich von Stroheimin tapaukset. Tähän väliin on kuitenkin todettava, etten ole nähnyt alkuperäistä 149 minuutin mittaista leikkausta, vaan ohjaajan hyväksymän 216 minuuttia pitkän version, joten en pysty arvioimaan, millaisena aikalaiset saivat tämän elokuvan nähdä.

Jos sivuutetaan tämä seikka ja katsotaan Ciminon teoksen ydintä, on epäonnistumiseen nähtävissä muutama hyvinkin painokas syy – ei kuitenkaan tuhlatut miljoonat, onhan Hollywood tottunut kuorruttamaan turhempiakin spektaakkeleita kullalla ja kimalluksella. Ensimmäiseksi tulee mieleen historiallinen epätarkkuus, joka tällaisissa elokuvissa on monesti ratkaisevassa asemassa. Cimino on ottanut runsaasti vapauksia niin tapahtumien kuin henkilöidenkin suhteen, mikä on varmasti herättänyt monissa närkästystä. Toinen syy voi olla elokuvan epäwesternmäisyys: Portti ikuisuuteen ei ole sillä tavoin vauhdikas ja viihdyttävä länkkäri, millaisiksi amerikkalaiset tuotannot poikkeuksetta mielletään, vaan omalla painollaan rauhallisesti ja pohdiskelevasti etenevä western, jossa hahmot puhuvat, toimivat ja elävät kuin tavalliset ihmiset ainakin. Kolmas huomio kiinnittyy tarinaan rikkaiden ja köyhien yhteentörmäyksestä. Amerikkalaisena unelmana vanhalle mantereelle myyty maailma onkin todellisuudessa ahneuden, rahan, väkivallan ja verenvuodatuksen valtakunta, jossa köyhillä ei ole toivoa paremmasta. Aivan kuten Erich von Stroheim Ahneudessa (Greed, 1925), myös Cimino näyttää amerikkalaisen unelman toisen, harvemmin esitetyn puolen – sillä erotuksella, että hänen tapauksessaan hallitus ja presidentti siunaavat rahamiesten toimet.

Portti ikuisuuteen on tuotannollisesti erittäin korkealaatuinen western. 1950-luvulta alkaneen lännenromantiikan romuttaminen saavuttaa lakipisteensä tässä elokuvassa, jossa ei ole ainoatakaan ylevää hahmoa, vaan jossa jokainen ajaa omia etujaan parhaaksi näkemällään tavalla. Nämä elämänmakuiset hahmot on puvustettu ja maskeerattu vakuuttavasti, minkä lisäksi elokuvassa kuuluva eri kielten sekamelska lisää aitouden tuntua entisestään. Vilmos Zsigmondin maalaukselliset kuvasommitelmat tuovat mieleen John Fordin teokset ja kohtaus, jossa kamera kohoaa hitaasti näyttäen Casperin kaupungin kaikessa loistossaan, on lännenelokuvien aatelia. Lavastuksen pikkutarkkuus ja autenttisuuteen pyrkiminen tuovat mieleen Stroheimin teokset ja kokonaisuuden kruunaa tunnelmaan erinomaisesti sopiva musiikki.

Elokuva huipentuu parikymmenminuuttiseen verenvuodatusspektaakkeliin. Dynamiittipötköt räjähtelevät, ihmisiä ammutaan säälimättömästi, eikä kukaan voi olla varma kohtalostaan jaksossa, joka hakee westernien saralla vertaistaan. Tämän jakson ansiosta viimeiset kuvat, joissa hypätään taas kymmenen vuotta eteenpäin ja nähdään Averill ikääntyneenä oman purjeveneensä kannella, saavat valtavasti voimaa ja syvyyttä. Ensi alkuun lyhyt epilogi saattaa tuntua yllättävältä lopetukselta, mutta loppujen lopuksi elokuvaa ei olisi voinut päättää vaikuttavammin.

Karismaattinen ja vaikuttava Kris Kristofferson on elementissään sheriffi Averillin roolissa, eikä hänen kilpakumppaninaan toimiva Christopher Walken häviä hänelle juuri lainkaan. Karjaparonien joukosta erottuvat selkeimmin Sam Waterston häikäilemättömyydellään ja John Hurt sarkastisuudellaan. Useat tahot tuntuvat pitävän Isabelle Huppertin esittämää prostituoitua ydinryhmän heikoimpana lenkkinä, mutta itse en koe asiaa samoin, vaikka kieltämättä hänen roolihahmostaan olisi saanut tehdä hieman karaistuneemman. Sivuosissa nähdään useita tuttuja kasvoja Jeff Bridgesistä Joseph Cotteniin, Mickey Rourkesta Terry O’Quinniin ja Brad Dourifiin.

Yksi elokuvien harrastamisen hienouksista on siinä, että voimme lähes aina palata aiemmin näkemiemme teosten pariin ja tarkastella, mistä niissä oikein olikaan kyse. Vastaavasti voimme myös nähdä vuosikymmeniä vanhoja elokuvia ensimmäistä kertaa. Itse en ollut nähnyt tätä elokuvaa aiemmin - elokuvaa, joka on kaikkea muuta kuin ”skandaalimaisinta elokuvallista roskaa”, kuten edesmennyt amerikkalaiskriitikko Roger Ebert tätä mestariteosta kutsui.

HEAVEN’S GATE, 1980 Yhdysvallat
Tuotanto: Partisan Productions/United Artists Tuottaja: Joan Carelli Ohjaus: Michael Cimino Käsikirjoitus: Michael Cimino Kuvaus: Vilmos Zsigmond Lavastus: Tambi Larsen, Spencer Deverill, Maurice Fowler Leikkaus: Tom Rolf, William Reynolds, Lisa Fruchtman, Gerald Greenberg Maskeeraus: Ben Nye Musiikki: David Mansfield Puvustus: Allen Highfill, Laurie Riley, Sandy Berke Äänitys: James J. Klinger
Näyttelijät: Kris Kristofferson (James Averill), Christopher Walken (Nathan D. Champion), John Hurt (William C. Irvine), Sam Waterston (Frank Canton), Brad Dourif (hra Eggleston), Isabelle Huppert (Ella Watson), Joseph Cotten (pastori-tohtori), Jeff Bridges (John H. Bridges), Ronnie Hawkins (Wolcott), Terry O’Quinn (kapteeni Minardi), Mickey Rourke (Nick Ray)

Kaikki minkä taivas sallii

Olen useasti todennut, että etenkin nuorten elokuvaharrastajien tulisi olla suopeampia niin vanhoja elokuvia kuin niiden tekijöitäkin kohtaan. Näin he saattaisivat huomata, että merkittäviä elokuvia on tehty jo ennen paria viimeistä vuosikymmentä, ja ymmärtää, että maailma ei näennäisestä kehityksestään huolimatta ole muuttunut automaattisesti paremmaksi, vaan meitä kalvavat pitkälti samat ongelmat ja epäkohdat kuin edellisiä sukupolvia. Tämän todetakseen ei tarvitse kuin kääntyä Douglas Sirkin kuuluisan melodraaman Kaikki minkä taivas sallii (All That Heaven Allows, 1955) puoleen, jonka pääteemana on vanhemman naisen ja nuoren miehen rakkaussuhde.

Sirkin mestariteoksen tapahtumapaikka on Stoninghamin pikkukaupunki, jossa asuu keski-ikäinen leskirouva Cary Scott (Jane Wyman). Caryn lapset ovat muuttaneet toisaalle opiskelemaan, joten äiti viettää aikaansa erilaisilla kutsuilla ystäviään tavaten. Caryn elämään tulee radikaali muutos, kun hän rakastuu itseään huomattavasti nuorempaan Ron Kirbyyn (Rock Hudson). Cary on pitkästä aikaa onnellinen, mutta hänen pettymyksekseen muut eivät anna tälle arvoa.

Kaikki minkä taivas sallii on ulkoasultaan vanhanaikainen, karamelliväreissä ja suurissa tunteissa kylpevä melodraama, jollaisena se on ”aidompia” elokuvia etsivän katsojan helppo ohittaa. Pikaisella vilkaisulla se on myös helppo lokeroida naisille tarkoitettujen nyyhkydraamojen kategoriaan. Tämä määritelmä ei tee elokuvalle kuitenkaan oikeutta, sillä Douglas Sirk ei laskenut katsojia niin helpolla. Sirkin elokuvissa oli poikkeuksetta myös vakavampia tasoja, eikä tämä tee poikkeusta, herättäväthän valkokankaalla nähtävän romanssin kaltaiset kertomukset keskustelua edelleen.

Jokaisella yhteisöllä on omat perustansa, rakenteensa, sääntönsä ja moraalikäsityksensä, joista pyritään pitämään kiinni parhaalla mahdollisella tavalla. Tämä luo sekä turvallisuuden että yhteenkuuluvuuden tunteen, ja siinä vaiheessa, kun joku heiluttaa näitä perustuksia, näytämme todelliset kasvomme. Käännämme selkämme, vaikka meidän ei pitäisi tehdä niin. Tuomitsemme ilman parempaa tietoa. Arvostelemme, vaikka asia ei meille kuuluisikaan.

Näin tapahtuu myös Stoninghamissa, jonka luokkatietoiset kansalaiset ovat kaikkea muuta kuin suvaitsevaisia, sillä he tietävät asemansa ja arvonsa ja muidenkin tulisi tehdä niin. Kun onnesta hehkuvan Caryn ystävät saavat tietää hänen suhteestaan, näyttää ystäväpiiri todelliset kasvonsa: alkaa juoruilu, joka paljastaa henkilöiden kateuden, itsekkyyden ja ilkeyden kuin Tim Burtonin Saksikäsi Edwardissa (Edward Scissorhands, 1990) konsanaan. Cocktailtilaisuus, jossa Cary esittelee Ronin ystävilleen, päättyy käsirysyyn ja pian Cary huomaa, että suhde on vaarassa sulkea hänet yhteisön ulkopuolelle – eihän varakkaan lesken sovi tapailla itseään nuorempaa miestä, joka sattuu olemaan vieläpä puutarhuri.

Vielä ehdottomampia ovat Caryn lapset (William Reynolds, Gloria Talbott), jotka vaalivat edesmenneen isänsä mainetta ja kunniaa ja katsovat äidin vetävän koko perheen nimen lokaan. He haluavat suhteen päättyvän mahdollisimman nopeasti, eivätkä ota äidin tunteita lainkaan huomioon. Elokuvan kuuluisimmassa kohtauksessa jouluksi kotiin tulleet lapset ovat ostaneet äidilleen lahjaksi television. Silkkaa hyvyyttäänkö? Ei, vaan siksi, että television avulla äiti pysyy kotona kuten kunniallisen lesken kuuluukin, eikä hänen tarvitse etsiä seuraa sopimattomilta tahoilta. Pian tämän jälkeen lasten onkin hyvä ilmoittaa, että jo ennestään vähäinen yhdessäolo vähenee entisestään, sillä oma elämä odottaa toisaalla.

Kaikki minkä taivas sallii on kaikin puolin vaikuttava melodraama. Vahvan ja ajatuksia herättävän tarinan sekä näyttävän toteutuksen lisäksi nostan esille vielä laatutyötä tekevän näyttelijäryhmän. Jos elokuvassa on jotain moitittavaa, niin ehkäpä loppu on turhan selittelevä ja alleviivaava. Se on kuitenkin pieni virhe muuten nautittavassa kokonaisuudessa. Rainer Werner Fassbinder teki aiheesta oman versionsa nimellä Pelko jäytää sieluja (Angst essen Seele auf, 1974), jossa hän vaihtoi puutarhurin arabimieheen.

ALL THAT HEAVEN ALLOWS, 1955 Yhdysvallat
Tuotanto: Universal International Pictures Tuottaja: Ross Hunter Ohjaus: Douglas Sirk Käsikirjoitus: Peg Fenwick (Edna L. Leen ja Harry Leen tarinasta) Kuvaus: Russell Metty Lavastus: Alexander Golitzen, Eric Orbom Leikkaus: Frank Gross, Fred Baratta Maskeeraus: Bud Westmore, Joan St. Oegger Musiikki: Frank Skinner Puvustus: Bill Thomas Äänitys: Leslie I. Carey, Joe Lapis
Näyttelijät: Jane Wyman (Cary Scott), Rock Hudson (Ron Kirby), William Reynolds (Ned Scott), Gloria Talbott (Kay Scott), Agnes Moorehead (Sara Warren), Conrad Nagel (Harvey), Virginia Grey (Alida), Charles Drake (Mick Anderson), Hayden Rorke (tri Hennessy)

Vampyr

Tanskalainen  Carl Theodor Dreyer ehti ohjata elokuvia kotimaansa lisäksi Ruotsissa, Norjassa sekä Saksassa ennen saapumistaan Ranskaan 1920-luvun puolivälin jälkeen. Siellä hänet otettiin sydämellisesti vastaan antamalla hänelle vapaat kädet haluamaansa elokuvaa varten. Vaikka Dreyerin ensimmäinen ranskalaiselokuva, vuonna 1928 valmistunut Jeanne d’Arcin kärsimys (La Passion de Jeanne D’Arc) ei menestynytkään aivan studion toivomalla tavalla, sai Dreyer siitä huolimatta yrittää uudemman kerran. Tuloksena oli Vampyr (tunnetaan myös nimellä Vampyr - Der Traum des Allan Grey, 1932), Dreyerin ensimmäinen äänielokuva ja samalla yksi omalaatuisimmista ja mielenkiintoisimmista koskaan tehdyistä kauhuelokuvista.

Vampyrin tapahtumat sijoittuvat pieneen ranskalaiseen Courtempierren kylään, jonne saapuu paholaisen palvontaa ja vampirismia tutkiva nuorukainen, Allan Grey (Julian West). Hän asettuu paikalliseen majataloon ja vaistoaa, ettei kylässä ole kaikki aivan kohdallaan. Keskellä yötä hänen huoneeseensa saapuu tuntematon mies, joka jättää hänen huomaansa paketin ja painottaa, ettei sitä saa avata ennen hänen kuolemaansa. Allanin vilkas mielikuvitus herää tapahtuman myötä ja hän lähtee seuraamaan miestä kuulaaseen suviyöhön. Kun mies saa vielä samana yönä surmansa, Allan tempautuu mukaan eriskummallisen tuntuisen kylän tapahtumiin.

Vampyr poikkeaa täysin Dreyerin edellisestä elokuvasta. Siinä missä Jeanne d’Arc on energinen, äänielokuvan tapaan vuoropuheluun ja sen myötä nopeaan leikkaukseen nojaava mykkäelokuva, on Vampyr ääniraidastaan huolimatta enemmän mykkäelokuvaa kuin äänielokuvaa. Kolmella eri kielellä (englanti, saksa, ranska) toteutetun elokuvan dialogi on karsittu aivan minimiin ja elokuvan tapahtumia kerrotaan monin paikoin välitekstien avulla. Tarinan kuljetus on puolestaan viipyilevää, ehkä hivenen hidastempoistakin. Jeannen nojautuessa todenmukaisuuteen, on Vampyr kuin kiehtova painajaisuni, johon kerran sukellettuaan ei tahdo irrottautua. Ranskalainen avantgarde ja saksalainen ekspressionismi yhdistyvät kiehtovalla tavalla skandinaaviseen luonnontuntemukseen ja kesäisen yön kauhutarina pysyykin aina yhtä tuoreena katselukerroista riippumatta. Henkilökohtaisesti sijoitan Vampyrin vanhojen keskeisten kauhuelokuvien joukkoon F. W. Murnaun Nosferatun (1922) sekä Jean Epsteinin Usherin talon häviön (La Chute de la maison Usher, 1928) rinnalle – näissä kaikissa kolmessa elokuvassa ovat kuolema ja tuonpuoleisen viileä henkäys alati läsnä.

Vampyyriaiheiset elokuvat menettävät usein osan tehostaan siinä vaiheessa, kun pahan konkretisoituma ilmestyy valkokankaalle torahampaineen. Myös Dreyerin elokuvassa vampyyri näytetään, mutta hienostuneesti: se on vain yössä ohimennen näyttäytyvä hahmo. Elokuvan suurimmat kauhut syntyvätkin katsojan mielikuvituksessa, jota ruokkivat tehokkaasti Herrmann Warmin lavastus, Rudolph Matén kuvaus sekä erinomaisesta, tunnelmaa luovasta säestyksestä huolehtinut Wolfgang Zeller.

Ensimmäistä kertaa elokuvaa katsovalle ja sen taustoja tietämättömälle on kerrottava, että sameasta kuvastaan ja ylivalottuneisuudesta huolimatta elokuva ei ole viallinen. Kyseessä on vahingossa syntynyt tehokeino, joka syntyi, kun elokuvan ensimmäinen kela sai liikaa valoa Matén huolimattomuuden johdosta. Dreyer kuitenkin ihastui näkemäänsä siinä määrin, että halusi käyttää moista keinoa koko elokuvan ajan.

Dreyerin työtahti hiipui Vampyrin jälkeen. Hän palasi takaisin kotimaahansa vain huomatakseen, että elokuvien teko oli monien syiden vuoksi huomattavasti vaikeampaa kuin hänen aloitellessaan uraansa. Kun Dreyer oli siihen mennessä hieman yli kymmenen vuotta kestäneen uransa aikana tehnyt kymmenen pitkää elokuvaa, viimeisten vuosikymmenten aikana elokuvia valmistui ainoastaan neljä, joista viimeisenä Gertrud vuonna 1964.

VAMPYR, 1932 Saksa/Ranska
Tuotanto: Tobis-Filmkunst GmbH Tuottaja: Carl Theodor Dreyer, Julian West Ohjaus: Carl Theodor Dreyer Käsikirjoitus: Christen Jul, Carl Theodor Dreyer (J. Sheridan Le Fanun novellin Carmilla pohjalta) Kuvaus: Rudolph Maté, Louis Née Lavastus: Hermann Warm Leikkaus: Tonka Taldy Musiikki: Wolfgang Zeller Äänitys: Dr. Hans Bittman
Näyttelijät: Julian West (Allan Grey), Maurice Schutz (kartanonherra), Rena Mandel (Gisèle), Sybille Schmitz (Léone), Jan Hieronimko (kylän tohtori), Henriette Gérard (vanha nainen hautausmaalla), Albert Bras (iäkäs palvelija), N. Babanini (hänen vaimonsa), Jane Mora (hoitajatar)

Katsotut elokuvat: huhtikuu 2013

Jevgeni Bauer: Vallankumouksellinen (Revoljutsioner)
Mies karkotetaan tsaarin toimesta Siperiaan 1900-luvun alkupuolella, mutta hänen onnistuu paeta ja palata takaisin Pietariin vallankumouksen aattona. Mielenkiintoinen, joskin hieman kankeahko elokuva vuodelta 1917. Taisi olla viimeinen, josta Bauer oli yksin ohjausvastuussa.

Erkki Karu: Tukkipojan morsian
Eräänlainen synteesi Karun urasta vuonna 1931. Aku Käyhkön esittämä, viinaa tissutteleva rikkaan tilan poikamies on ajatellut tehdä vaimon kauniista Leenasta, jota liehittelee myös tukkijätkä Erkki. Teatraalinen, kömpelö ja kaikin puolin vaatimaton kotimainen melodraama, jonka näyttelijätyöskentely on parhaimmillaan kelvollista, pahimmillaan katastrofaalista. Varhainen äänielokuva on kyllästetty jatkuvilla laulelmilla, musiikilla ja dialogilla, joiden seurauksena hiljaista hetkeä ei ole - tämä tekee katsomisesta hyvin raskaan. Tappelukohtaus Urho Somersalmen esittämän Erkin tuvassa on elokuvan hauskin.

Risto Orko: Jääkärin morsian
Nimestä voisi luulla kyseessä olevan vauhdikas historiallinen sotaelokuva, mutta jääkärin ja tanssijattaren romanssiviritelmät sekä erinäiset vakoilujuonittelut vetävät pidemmän korren ja lopulta toimintaa on varsin vähän. Jääkäreiden hyökkäys on kuvattu Lappeenrannan lentokentän aukiolla, siitä plussaa. Mukana menossa Tauno Palo, Urho Somersalmi, Kullervo Kalske ja moni muu aikalaistähti.

Sam Raimi: Evil Dead (The Evil Dead)
Ikisuosikki, joka ihastuttaa edelleen. Paras Evil Dead -trilogian elokuvista, jälkimmäisissä liikaa huumoria minun makuuni.

Harry Langdon: Naistenmies (The Chaser)
Harry kohtelee vaimoaan huonosti ja joutuu avio-oikeuteen. Eron sijaan tuomari määrää Harryn astumaan kuukaudeksi vaimonsa asemaan ja palvelemaan tätä moitteetta, muuten edessä on pitkähkö vankilareissu. Kekseliäs, useita hauskoja gageja sisältävä komedia kärsii tarinan rytmityksestä, eikä onnistu kohoamaan Langdonin parhaan elokuvan, tätä ennen valmistuneen Isä avuttoman (1927) tasolle.

Béla Tarr: Torinon hevonen (A Torinói ló)
Vasta toinen katsomani Tarrin elokuva. Odotukset olivat tapissa ja etukäteen pelkäsin, pystyvätkö ne edes toteutumaan. Näin kävi lähes täydellisesti, vaikka ensi katsomalta en varmasti kaikkea vielä käsittänytkään. Vangitseva kuvaus kahdesta olosuhteiden musertamasta, omaan ankeaan elämäänsä turtuneesta maanviljelijästä, joiden elämässä ei ole nähtävissä parannusta. Lopulta, kun kaikki on jo menetetty, jää vain pimeys. Elokuva, jonka pariin haluaa palata välittömästi uudelleen.

Marco Amenta: Sisilialainen todistaja (La Siciliana Ribelle)
Tositapahtumiin perustuva, keskiverto elokuva mafiapäällikön tyttärestä, joka suostuu todistamaan isänsä ja veljensä murhannutta mafiaperhettä vastaan. Loppu yllätti, sillä tapahtumista ei ollut etukäteen mitään tietoa.

Mikko Niskanen: Kahdeksan surmanluotia
Teemalta jokin aika sitten tullut täysimittainen, neljäosainen tv-versio. Ankara, kaunistelematon ja surullinenkin, vaikka Pasi ja Reiska tuovatkin mieleen meidän suvussamme asustelevat maajussit, joille ei liiemmin sympatiaa heru. Kuvan laatu oli erittäin hyvä, mutta äänitys ei tämänkään kohdalla juuri pisteitä ansaitse. Tämä versio pitäisi saada kunnon julkaisuna maailmalle, mielellään vielä useammalla eri tekstityskielellä.

David Cronenberg: Kärpänen (The Fly)
Tämä tuntui huonolta jo silloin, kun katsoin sen vanhalta videokasetilta joskus 1990-luvun alussa ja huonohan tämä oli edelleen. Raaempi, ilkeämpi ja visvaisempi kuin Kurt Neumannin versio vuodelta 1958, mutta samalla tarinasta katoaa – todennäköisesti tarkoituksellisesti – sympaattisuus. Eivätkä Kärpäsen tehosteetkaan oikein jaksa innostaa.

Cecil B. DeMille: The Whispering Chorus
Melodraama, johon DeMille upotti Kevin Brownlown mukaan ”paitsi suuren summan rahaa, myös sydämensä”. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että tästä eteenpäin suurohjaajan uran määrittelivät dollaripinot. Harmi, sillä The Whispering Chorus on kaikin puolin toimiva mykkäelokuva.

Grigori Kozintsev & Leonid Trauberg: Uusi Babylon (Novyi Vavylon)
Neuvostoliittolainen mykkäelokuva, jonka tapahtumat liittyvät Pariisin kommuunin kapinaan vuonna 1871. Näyttävähän tämäkin on, mutta asioiden taustoja tuntemattomalle kokonaisuus saattaa jäädä etäisen ja hengettömän oloiseksi.

Vsevolod Pudovkin: Äiti (Mat)
Yksi kaikkien aikojen suurimmista neuvostomykkiksistä, Gorkin kirjan pohjalta tehty sovitus vuoden 1905 kapinasta. Tekninen loisteliaisuus huipentuu emotionaalisesti järisyttävään loppuun, joka vetää vertoja Eisensteinin Panssarilaiva Potemkinille (1925).

Maurice Tourneur: Pieni rikas tyttö-parka (The Poor Little Rich Girl)
Ajaton mykkädraama rikkaan perheen pienestä tyttärestä, jonka elämässä kaikki on näennäisen hyvin: hieno koti, paljon leluja, palvelijat valmiina täyttämään tytön (lähes) kaikki toiveet. Ainoa asia joka häneltä puuttuu, on vanhempien rakkaus. Mary Pickfordin huikean 1910-luvun hienoimpia teoksia.

Satyajit Ray: Musiikkihuone (Jalsaghar)
Vavahduttava kertomus iäkkään kartanonomistajan elämästä, joka etenee menestyksen ja onnen vuosista menetyksiin ja rappioon. Toteutus ihailtavan minimalistista ja niukkaa, mutta ei pitkäveteistä.

Roman Polanski: Carnage
Kaksi pariskuntaa pyrkii selvittämään poikiensa välistä käsikähmää pienessä ja varsin paljon kehuja saaneessa, mutta omasta mielestäni turhan pitkitetyssä, lähes pelkästään yhteen huoneeseen sijoittuvassa elokuvassa.

Hiroshi Teshigahara: Dyynien daami (Suna no onna)
Kaupungista maaseudulle matkannut hyönteistenkerääjä missaa viimeisen linja-auton ja suostuu läheisten kyläläisten pyynnöstä yöpymään hiekkamontussa asuvan leskinaisen luona. Kun aamu koittaa, mies huomaa joutuneensa naisen luo vangiksi. Erikoinen, mutta kieltämättä varsin pitkäveteinen elokuva, jonka pariin en usko palaavani ihan pian uudelleen.

Michael Powell & Emeric Pressburger: Punaiset kengät (The Red Shoes)
Kaikkien aikojen balettielokuva, jonka rinnalla Darren Aronofskyn Black Swan on silkkaa vaatimattomuutta (no onhan se sitä muutenkin). Elokuvan keskipisteenä on rakkaus taiteeseen, ihmisiin, elämään. Keskivaiheen 20-minuuttinen balettijakso on yksi tanssielokuvien kohokohtia. Lukemattomia katselukertoja kestävä klassikko.

Clint Eastwood: Armoton (Unforgiven)
Eastwood ratsastaa viimeistä kertaa kuoleman enkelinä jakamaan oikeutta väärintekijöille. Tummanpuhuva elokuva, jonka synkkää loppua hallitsevat pimeys, tuuli ja sade. Loistava casting, riittävästi toimintaa ja tarpeeksi pohdittavaa väkivallasta ja sen oikeutetusta käytöstä myös kotikatsomoihin. Kertakaikkisen upea western ja samalla ehkä myös Eastwoodin hienoin elokuva sisältää myös runsaasti viittauksia vanhempiin Hollywood-länkkäreihin.