Katsotut elokuvat: marraskuu 2013

Aleksi Mäkelä: V2 – jäätynyt enkeli
Yksityisetsivä Jussi Vares saa toimeksiannon vanhalta tutultaan, porilaiselta autokauppiaalta, joka haluaa Vareksen selvittävän erään murhan ja samalla puhdistavan hänen nimensä. Mieshän on niljakas kuin mikä ja pian Vares huomaa, ettei kyseessä ole vain yhden ilolinnun murha, vaan paljon enemmän. Eihän tämä mikään kaksinen elokuva ole, mutta kyllä näissä Mäkelän Vares-elokuvissa oli sentään vielä yritystä Törhösen surkeuksiin verrattuina.

Renny Harlin: The Dyatlov Pass Incident
Pseudodokumentaarinen survivalkauhistelu, jossa viisi amerikkalaista nuorta lähtee Venäjälle tutkimaan vuonna 1959 tapetun retkikunnan kohtaloa – he kun ovat sitä mieltä, ettei varsinaista totuutta tapahtumista ole koskaan kerrottu. Elokuva hukkaa kaiken vähänkään onnistuneen viimeisen puolituntisen aikana, joka on kyllä niin tökeröä ja typerää, ettei ihan vähään aikaan ole vastaavaa tullut eteen.

Edgar Wright: The World’s End
Viisi kaverusta lähtee viettämään iltaa kotikaupunkiinsa, mutta jokin on pikkukaupungissa muuttunut. Ns. Cornetto-trilogian (muut osat Shaun of the Dead ja Hot Fuzz) päätösosa on railakas, vauhdikas ja hauska scifikomedia. Osuvat heitot nykymaailman menosta osuvat kerta toisensa jälkeen maaliinsa ja koko homman kuorruttaa loistavat näyttelijäsuoritukset.

Adrián García Bogliano: Ahí va el diablo (engl. Here Comes the Devil)
Meksikolaisperheen jälkikasvu lähtee kiipeämään läheiselle kukkulalle ja kun he palaavat, jokin on oudosti muuttunut. Boglianon riivaajakauhistelu tarjoaa muutamia kekseliäitä tuokioita, mutta kokonaisuus on aivan liian tylsä.

Walerian Borowczyk: Tohtori Jekyllin naiset (Docteur Jekyll et les femmes)
Räävitön, arvaamaton ja erikoinen – eikä välttämättä sillä parhaalla mahdollisella tavalla. Onhan se mukavaa nähdä joskus muitakin kuin perihollywoodilaisia näkemyksiä, mutta tässä lipsahdettiin turhan usein niin taiteellisuuden kuin koomisuudenkin puolelle. Udo Kier on pätevä Jekyll, eikä Hydeä esittävä Gérard Zalcberg häviä hänelle juuri lainkaan. Alkukuvana esitetty Mrs Meitlemeihr oli pääelokuvaa kiinnostavampi.

Ryszard Ordynski: Mogila nieznanego zolnierza (engl. The Tomb of the Unknown Soldier)
Alkujaan varmasti hyvinkin eeppinen ja vaikuttava, mutta kuvamateriaalin tuhoutumisen ja katoamisen seurauksena epätasapainoinen ja hyppivä kertomus ensimmäiseen maailmansotaan osallistuvasta upseerista ja hänen perheestään. Muutamat kohtauksista ovat erinomaisia, useimmiten mennään kuitenkin korkeintaan keskiverron mykkäelokuvan tasolla. Ei mikään suuren suuri puolalaiselokuva, kiinnostanee korkeintaan mykkäelokuvaentusiasteja.

Luchino Visconti: Maa järisee (La terra trema)
Suuri elokuva kaikilla mittapuilla, järisyttävä kertomus sisilialaisen kalastajakylän elämästä. Uusi aika koittaa ja ahneet bisnesmiehet alkavat hallita kalastajien työtä ja kaupankäyntiä. Osa suostuu uusiin työehtoihin, osa ei. Voiko rahan mahtia vastustaa vai jyrääkö se lopulta rehdimmänkin miehen alleen? Yksinkertainen, karu, kaunistelematon, voimakas, tunnerikas, dramaattinen.

Clint Eastwood: Ruoska (High Plains Drifter)
Nimetön ratsumies saapuu Jumalan hylkäämään kylään, ampuu pari pyssymiestä ja saa kyläläisten ihailun osakseen. Kun nämä pyytävät miestä heidän aseelliseksi suojelijakseen, voi muukalainen tehdä mitä haluaa ja sen hän myös tekee. Eastwoodin väkivaltainen western on ihan mukiinmenevä, mutta hienoisesta tyhjäkäynnistä ja päättömyydestä kärsivä kokonaisuus.

Freddie Francis: Frankensteinin rikos (The Evil of Frankenstein)
Persoonaton ja tylsä kertomus paroni Frankensteinista, joka tekee ties monennenko kerran kokeitaan ihmisruumiilla. Peter Cushingia on aina ilo katsella, mutta kuutiopäistä hirviötä ei. Yhden katselukerran ihme.

Richard Boleslawski: Cud nad Wisla (engl. Miracle at the Viestula)
Puolalainen mykkäelokuva, jossa ollaan – yllätys, yllätys – keskellä sotaa. Tämäkin teos on menettänyt runsaasti kuvamateriaalista, joten lopputulos on hyppivä ja sekava.

Antoni Bednarczyk: Dla ciebie, Polsko (engl. For You, Poland)
Häpeilemättömän propagandistinen ja alleviivaava puolalaismykkis, joka kertoo Vilnan kaupungin valtauksesta vuonna 1919. Asetelma on raju: puolalaiset ovat puhdassydämisiä ja urheita, bolshevikit viinaa vetäviä ja murhanhimoisia. Viihdyttävä kokemus kaikesta huolimatta, eikä vähiten puolen välin loisteliaan rintamajakson ansiosta.

Apichatpong Weerasethakul: Setä Boonmeen edelliset elämät (Loonk Boonmee raleuk chat)
Filosofinen, pohdiskeleva ja rauhallisesti etenevä, täysin musiikiton Setä Boonmee on erikoinen tuttavuus, sillä perinteinen juoni on heitetty syrjään ja jäljellä on vain kertomus miehestä, joka muistelee edellisiä elämiään. Kuvat ovat kauniita ja elokuvassa on muutamia todella mielenkiintoisia näkemyksiä maailman menosta ja sen vaikutuksesta tekemisiimme, mutta lopputulos on kaikesta huolimatta aavistuksen junnaava ja väritön. Toinen katselukerta saattaisi parantaa kokonaiskuvaa, mutta sitä ei välttämättä tule.

David Lynch: Straight Story
Sympaattinen, hyvin epätyypillinen Lynch-elokuva miehestä, joka lähtee tapaamaan veljeään satojen mailien päähän. Matkantekovälineenä hänellä on ruohonleikkuri ja edessä onkin melkoinen seikkailu, ennen kuin hän yhyttää veljensä tämän kotitalolla. Pienimuotoinen hyvän tuulen elokuva, jossa ei ole oikeastaan mitään liikaa eikä myöskään liian vähän. Lynchin parhaita.

Tim Burton: Frankenweenie
Näpsäkkä Frankenstein-muunnelma nuoresta Victorista, jonka rakas koira jää auton alle. Kekseliäs nuorimies herättää lemmikkinsä henkiin, mutta teolla on odottamattomat seuraukset. Ei Burtonin paras animaatio, mutta piristävä yllätys viime vuosina varsin laimeiksi jääneiden elokuvien joukossa. Kauneusvirhe: kyttyräselkäisen pojan pitäisi olla nimeltään Ygor eikä Edgar.

Frank Borzage: Rakkauden virta (The River)
Mykän elokuvan hienoimpia rakkauselokuvia, kertomus nuoren, kokemattoman miehen (Charles Farrell) ja kauniin, kaiken nähneen naisen (Mary Duncan) yhteiselosta talven ajaksi hylätyllä sahalla. Vaikka elokuvasta on kadonnut kolmanneksen verran materiaalia, on se silti mestariteos. Kuvallinen kerronta on ohjaajalle ominaiseen tapaan silkkaa taituruutta ja pääparin kemiat toimivat loistavasti.

Masaki Kobayashi: Harakiri (Seppuku)
Kobayashin kehuttu samuraieepos kertoo Tatsuya Nakadain esittämästä roninista, isännättömästä samuraista, joka saapuu rikkaan ruhtinaan linnoitukseen saadakseen luvan itsemurhaan, harakiriin. Miehen saapumiseen on myös toinen syy, kostaa hänen vävynsä kiduttaminen. Komean näköinen elokuva, jossa ei ole periaatteessa mitään vikaa, mutta vaatii ehdottomasti toisen katselukerran, jotta tarinan ja henkilöiden motiivit aukeavat kokonaisvaltaisesti.

King Vidor: Suuri paraati (The Big Parade)
Vidorin sotaelokuva on iästään huolimatta edelleen vaikuttava teos, josta on vaikea löytää mitään valittamisen aihetta. John Gilbert ja Renée Adorée loistavat pääosissa, taistelukohtaukset ovat huikeita ja melodraama koskettavaa. Warnerin julkaisema Blu-ray on ensiluokkainen ja antaa elokuvalle vieläkin enemmän lisää nostetta – jos se ylipäätään on mahdollista.

Abel Gance: Napoléon (Napoléon vu par Abel Gance)
Lontoon Royal Festival Hallissa järjestetty suuresitys keräsi paikalle lähes kolmetuhatta katsojaa, eikä tapahtuma jättänyt varmaankaan ketään kylmäksi. Gancen suurelokuvasta puuttuu edelleen materiaalia, mutta tällaisena se on nähtävä, eikä minään dvd-tallenteena.  Yli viisi ja puoli tuntia pitkä versio on saanut lihaa luidensa ympärille ja monet aiemmista versioista tutut juonenkäänteet ja tapahtumat selkiytyvät kummasti. Carl Davisin säestys on komeaa ja restauroitu printti näyttävä. Loppuhuipentuma, kolmelle kankaalle heijastettu triptyykki, sai kylmät väreet kulkemaan selkää pitkin.

Korppi

Bela Lugosin ja Boris Karloffin ensimmäisen yhteisen elokuvan, Edgar G. Ulmerin ohjaaman Mustan kissan (The Black Cat, 1934) saama vastaanotto oli sen verran hyvä, että Universal päätti liittää nämä kauhuikoninsa yhteen uudemmankin kerran. Myös uuden yhteistyön kohdalla aihe otettiin Edgar Allan Poelta, mutta melkeinpä siihen yhtäläisyydet kirjailijan tekstiin jäävätkin. Se ei kuitenkaan haittaa, sillä vuonna 1935 valmistunut Korppi (The Raven) on kaikesta huolimatta omilla jaloillaan seisova, pienimuotoinen ja näppärä kauhuelokuva, jolle toivoisi kieltämättä hieman enemmän huomiota kuin mitä se on tähän mennessä saanut.

Lugosi esittää kuuluisaa kirurgia, tohtori Richard Vollinia, joka pystyy tekemään leikkauspöydällä mitä tahansa. Kun tuomari Thatcherin tytär joutuu auto-onnettomuuteen, pelastaa Vollin hänen henkensä. Vollinilla ei ole kuitenkaan intoa käyttää taitojaan hyviin asioihin, vaan tällä Poe-fanaatikolla on varsin sadistiset aikeet suunnitteilla. Niissä häntä saa auttaa vaarallinen rikollinen (Karloff), jonka tehtävänä on kaapata tuomari Thatcherin tytär.

Vaikka Poen kuuluisaa runoa siteerataankin elokuvan alussa varsin tiuhaan, on Korppi kaikesta huolimatta varsin perinteinen kertomus mielenvikaisesta tohtorista, joka valitsee lopulta pimeän puolen palveltavakseen. Se miksi tohtori toimii tällä tavalla jää perustelematta – kuten moni muukin asia – mutta moinen ei kuitenkaan tässä tapauksessa haittaa, sillä tärkeintä on tarinan kokonaistoimivuus ja tunnelma, jossa ei ole valittamista. Tohtori Vollinin kellariinsa rakentama kidutuskammio kaikkine mahdollisine Poen tarinoista tuttuine välineistöineen on mielenkiintoinen ja kekseliäs idea.

Kuten arvata saattaa, tämänkin elokuvan suurin teho lepää nimekkäiden pääosanesittäjiensä harteilla. Lugosi on loistava vinksahtaneena tohtori Vollinina, jossa on pirullisuutta vaikka muille jakaa. Karloff puolestaan saa yllättävän paljon eloa paperinohueen hahmoonsa, mutta ei yllä kuitenkaan Lugosin tasolle – toisaalta hänen hahmonsa on huomattavasti epäkiinnostavampi. Sivuosan esittäjien tehtävänä on täyttää tarinan puuttuvat palaset ja siinä he onnistuvat kelvollisesti joskaan eivät mieleen jäävästi.

Kaksi kelpo elokuvaa vuoden sisään antoivat olettaa, että Universal tarjoaisi tätä herkkua runsaasti tulevaisuudessakin. Niin ei kuitenkaan käynyt, sillä vaikka Lugosin ja Karloffin seuraava yhteistyö The Invisible Ray valmistuikin jo seuraavana vuonna, niin kokonaisuutena kaksikkoa nähtiin valitettavan harvoin yhdessä – ehkäpä Universal laski, että erillään tähdillä olisi enemmän imua lippuluukuilla? Joka tapauksessa Louis Friedlanderin ohjaama Korppi lukeutuu parivaljakon yhteisten töiden parhaimmistoon ja se kiinnostanee jokaista Universalin kauhuelokuvien ystävää.

THE RAVEN, 1935 Yhdysvallat
Tuotanto: Universal Pictures Tuottaja: Stanley Bergerman  Ohjaus: Louis Friedlander (= Lew Landers) Käsikirjoitus: David Boehm (Edgar Allan Poen runon “Korppi” ja novellin “Kuilu ja heiluri” pohjalta) Kuvaus: Charles Stumar Lavastus: Albert S. D’Agostino Leikkaus: Albert Akst Maskeeraus: Jack P. Pierce Musiikki: Clifford Vaughan
Näyttelijät: Boris Karloff (Edmond Bateman), Bela Lugosi (tri Richard Vollin), Lester Matthews (tri Jerry Halden), Irene Ware (Jean Thatcher), Samuel S. Hinds (tuomari Thatcher), Spencer Charters (eversti Bertram Grant), Inez Courtney (Mary Burns), Ian Wolfe (Geoffrey “Pinky” Burns)

Taru sormusten herrasta

J. R. R. Tolkienin vuonna 1954 loppuun saattamaa Taru sormusten herrasta -trilogiaa pidetään 1900-luvun suosituimpana ja luetuimpana kirjana heti Raamatun jälkeen. Ensimmäisen maailmansodan juoksuhaudoissa hahmoteltu ja paljon myöhemmin romaaniksi muuntunut tarina houkuttelee jatkuvasti uusia lukijoita pariinsa ja syystäkin trilogiaa voi pitää fantasiagenren suurena yksinäisenä. Itse en koe kiinnostusta kirjalliseen versioon, mutta sen pohjalta tehtyjä elokuvia katselen kyllä mielelläni.

Uusiseelantilainen Peter Jackson oli haaveillut Tolkienin eepoksen filmaamisesta jo vuosien ajan, mutta pitkään näytti siltä, että mielikuvituksellisen Keski-Maan siirtäminen valkokankaalle näytelmäelokuvan keinoin olisi mahdotonta toteuttaa. Toisaalta, alkuperäistekstin nimiin vannovat fanaatikot ovat todennäköisesti sitä mieltä, ettei mikään elokuva voisi tehdä tarpeeksi kunniaa Tolkienin näkemyksille ja keksinnöille, joten sellaista ei olisi ollut tarpeenkaan tehdä (Ralph Baksin vuonna 1978 ohjaama animaatio on sen verran pienen piirin teos, että sen olemassaolo on helppo unohtaa). Jackson ei antanut kuitenkaan periksi ja lopulta hänen onnistui löytää sekä rahoitus että työryhmä elokuvaa varten. Tästä oli tosin vielä pitkä matka lopulliseen trilogiaan, joka huipentui Kuninkaan paluun (The Lord of the Rings. The Return of the King) saadessa ensi-iltansa joulukuussa 2003.

Taru sormusten herrasta alkaa D. W. Griffithin Suvaitsemattomuuden (Intolerance, 1916) tavoin pienenä purona, haarautuen sitten koskiksi, jotka laskevat lopulta valtamereen, jonka taivaanrannan taa haltioidenkin purret lopulta katoavat. Keski-Maan Konnussa asustelevan iäkkään Bilbo Reppulin syntymäpäiväjuhlilta alkava seikkailu johdattaa sankarijoukon paholaismaista Sauronia ja tämän armeijaa vastaan. Jännittävänä retkenä alkanut valtasormuksen tuhoaminen johtaa tilanteeseen, jossa on kyseessä koko Keski-Maan kohtalo.

Elokuvateattereissa kahdeksaan tuntiin supistettu, mutta ohjaajan virallisina versioina lähes kymmentuntinen sormustrilogia on suurta seikkailuelokuvaa heti ensimmäistä ruuduista lähtien (itse pidän pitkiä versioita huomattavasti parempina ja toimivampina vaihtoehtoina). Se iskeytyy niin syvälle ja voimalla aiheeseensa, että tämän jälkeen kenenkään ei ole helppoa siirtää Keski-Maan tarinaa valkokankaalle. Vaikka taistelut ja muut suuret joukkokohtaukset ovat runsaasti esillä, on Jacksonilla taitoa luoda myös rauhallisempia tuokioita ja antaa todelliset kasvot kertomuksen sankareille, sormuksen ritareille, jotka taistelevat henkeään uhaten ylivoimaiselta tuntuvaa vihollista vastaan. Tässäkin kohtaa tulee mieleen Griffith: sormustrilogiassa ei ole niin suurta kahakkaa, etteikö Jackson pystyisi poimimaan massojen keskeltä yhtä ainoaa henkilöä ja nostaa hänet hetkeksi esille aivan kuin kyseessä olisi kohtauksen kannalta tärkeä tekijä. Hahmot ovat jatkuvasti katsojan lähellä, joten siksi niiden kohtaloista on helppo välittää.

Jackson hallitsee työryhmineen myös erikoistehosteet, pienoismallit ja muut kommervenkit: pitkälti tietokoneella luotu avausjakso massiivisine taisteluineen on tehostetaidetta parhaimmillaan. Toisin kuin efektejään jatkuvasti esille tuova, mutta elokuvanteon kosketuksen kadottanut George Lucas, Jackson tietää, kuinka ne valjastetaan vain ja ainoastaan elokuvaa palveleviksi (tämän taidon tosin Jacksonkin tuntuu kadottaneen rymisyttäessään Hobitin tarinaa päättömällä vauhdilla sinne tänne). Olipa kyseessä sitten verinen ja väkivaltainen kahakka Sarumanin örkkien kanssa, sormuksen ritarien pako Morian kaivoksista tai tavallinen arkipäivä kiireettömässä Konnussa, kaikessa on nähtävissä ennemminkin minimalismi kuin liioittelevaisuus. Tietokoneella luoduista hirviöistä upein on varjoista noussut Balrog, enkä voi vähätellä Andy Serkisin mallintamaa Klonkkuakaan, vaikka en kyseisestä hahmosta liiemmin pidäkään. Elokuvan komein jakso on puolestaan Enttien viimeinen marssi, tietokoneella luotua illuusiota sekin.

Alkuperäistarinalle omistautuneet katsojat voivat huoletta kinastella käsikirjoittajaryhmän ratkaisuista, itse miellän kokonaisuuden tältäkin osin varsin onnistuneeksi. Tarinan rytmitys on pitkälti kunnossa, Tolkienin mielikuvituksellinen maailma vilisee toinen toistaan kiinnostavampia hahmoja, jokainen kokonaisuuden kannalta keskeinen henkilö saa kosolti esilläoloaikaa ja tulee näin katsojalle tutuksi. Hahmot eivät ole yksioikoisen tyypiteltyjä, vaan tarinan edetessä yhdestä jos toisestakin paljastuu piirteitä, jotka yllättävät niin hyvässä kuin pahassa. Tarinan opetus, jonka mukaan suuria saavutuksia voidaan saada aikaan vasta sitten, kun jokainen meistä on valmis toimimaan yhteisen edun hyväksi, ei tunnu lainkaan teennäiseltä, vaan kaksi maailmansotaa kokeneen, jo iäkkään miehen viisaalta opetukselta.

Suurta moitittavaa trilogiassa ei ole ennen kuin vasta viimeisessä osassa. Kun ensimmäiset kaksi jaksoa esittelevät elokuvan moitteettomasti mallinnetun maailman, sen kiehtovimmat hirviöt ja muut luomukset sekä Helmin syvänteen taistelun ja luovat kohtaus kohtaukselta suuren seikkailun henkeä, on sanomattakin selvää, että päätösosaan on vaikea keksiä mitään uutta ja kiinnostavaa. Itselleni viimeinen osa on trilogian selkeästi heikoin lenkki, sillä vaikka Frodon ja Samin matka jatkuukin kohti Tuomiovuorta ja sormuksen tuhoamista, jää lähes neljätuntisesta Kuninkaan paluusta mieleen ensisijaisesti vain sotiminen ja muu rymistely. En myöskään pidä turhan pitkäksi venytetystä, sormuksen lopullisesta tuhoamisjaksosta, jossa Klonkku tekee vielä kaikkensa estääkseen ystävysten aikeet. Pidän epäonnistuneina myös liian usein käytettyjä ”Frodon ja Samin puolesta” -hengennostatuksia, joten trilogian viimeisestä osasta jää kerta kerralta yhä karvaampi jälkimaku. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että se olisi aivan katselukelvoton – ei suinkaan, mutta kahta aiempaa osaa selkeästi heikompi kuitenkin.

Roolitus on kaikin puolin kohdillaan. Elokuviin ei valittu suuren suuria tähtiä, mikä on loppujen lopuksi vain hyvä asia: nyt katsojan on helpompi seurata hahmoa kuin näyttelijää. Lopputulos on todella onnistunut – joidenkin tapauksessa ehkä liiankin – sillä esimerkiksi Elijah Woodia on todella vaikea mieltää tänä päivänä mihinkään muuhun kuin Frodo Reppulin rooliin. Oikeastaan kaikki muut ovat onnistuneet jo aikapäiviä sitten luomaan nahkansa uudelleen ja heidän tapauksessaan Taru sormusten herrasta -trilogia on vain työ muiden suurten teosten joukossa. Woodin puolustukseksi on tosin sanottava, ettei reaktio ole mitenkään ainutkertainen, en usko nimittäin näkeväni Daniel Radcliffeakaan minään muuna kuin Harry Potterina.

Peter Jacksonin elokuvatrilogia nousi alkuvaikeuksien jälkeen elokuvahistorian suurten menestyjien joukkoon. Se voitti kaiken kaikkiaan 17 Oscar-pystiä, valtavasti kaikenlaisia muitakin palkintoja ja keräsi massiivisesta budjetistaan huolimatta voittoakin satoja miljoonia dollareita. Onko trilogia lopulta kaiken tämän väärti, on tietysti jokaisen itsensä päätettävissä, mutta varmaa on ainakin se, että seuraavalla Sormustrilogian filmauksesta haaveilevalla on pirunmoinen vuori kiivettävänään, jos hän aikoo Jacksonin mammutin edes jollain tavalla syrjäyttää.

THE LORD OF THE RINGS: THE FELLOWSHIP OF THE RING (2001) - THE TWO TOWERS (2002) - THE RETURN OF THE KING (2003), Yhdysvallat/Uusi-Seelanti/Saksa
Tuotanto: New Line Cinema, Wignut Films, Lord Zweite Productions Deutschland, Lord Dritte Productions Deutschland Filmproduktion Tuottajat: Barrie Osborne, Peter Jackson, Frances Walsh, Tim Sanders Ohjaus: Peter Jackson Käsikirjoitus: Frances Walsh, Peter Jackson, Philippa Boyens, Stephen Sinclair (J. R. R. Tolkienin romaanista) Kuvaus: Andrew Lesnie Kuvalliset tehosteet: Jim Rygiel, Joe Letteri, Randall William Cook, Mark Stetson Digitaaliset tehosteet: Weta Digital FX Pienoismallit: Alex Funke Veistokset: Sam Genet, Brigitte Wuest Lavastus: Grant Major, Joe Bleakley, Robin Outterside, Phil Ivey, Mark Robins, Dan Hennah, Alan Lee Leikkaus: Jamie Selkirk, John Gilbert Maskeeraus: Peter Owen, Peter King Musiikki: Howard Shore Puvustus: Ngila Dickson, Richard Taylor Äänitys: David Farmer, Ethan van der Ryn
Näyttelijät: Elijah Wood (Frodo Reppuli), Ian McKellen (Gandalf), Viggo Mortensen (Aragorn), Liv Tyler (Arwen), Sean Astin (Sam), Billy Boyd (Pippin), Dominic Monaghan (Merry), Orlando Bloom (Legolas), John Rhys-Davies (Gimli), Christopher Lee (Saruman), Hugo Weaving (Elrond), Sean Bean (Boromir), Ian Holm (Bilbo Reppuli), Cate Blanchett (Galadriel), Miranda Otto (Eowyn), Brad Dourif (Grima), Karl Urban (Eomer), Andy Serkis (Klonkku), Bernard Hill (kuningas Theoden), David Wenham (Faramir)

Katsotut elokuvat: lokakuu 2013

Roberto Rossellini: Saksa vuonna nolla (Germania anno zero)
Rossellinin sotatrilogian viimeinen osa on kuin D. W. Griffithin Isn’t Life Wonderful? (1924) potenssiin kymmenen, mutta vailla Griffithin tarjoamaa toivon pilkahdusta. Elämää sodan raunioittamassa Berliinissä tarkastellaan pienen pojan kautta ja lopputuloksena on yksi vaikuttavimmista toisen maailmansodan jälkeistä aikaa kuvaavista elokuvista.

George A. Romero: Dawn of the Dead
Romeron zombi-trilogian toinen osa. Epidemia on edelleen päällä ja tällä kertaa pääosanesittäjät linnoittautuvat eläviä kuolleita kihisevään ostoskeskukseen. Tylsä kuin mikä, olkoon yhteiskuntakriittisyyttä tai ei.

Harry Roeck-Hansen & Erkki Kivijärvi: Murtovarkaus
Minna Canthin näytelmään perustuva suomalaismykkis. Ei korkeinta kotimaista laatuluokkaa, mutta silti katsomisen arvoinen teos.

Valentin Vaala: Gabriel, tule takaisin
Tarmo Manni huijaa ikääntyvää naiskaksikkoa Mika Waltarin tekstiin pohjautuvassa klassikkoelokuvassa vuodelta 1951. Vai huijaako, sillä joku taitaa olla vielä häntäkin häikäilemättömämpi. Näyttelijät tekevät laatutyötä kautta linjan ja Vaala ohjaa taidokkaasti.

Jaakko Korhonen: Aatamin puvussa ja vähän Eevankin
Agapetuksen romaanin ensimmäinen filmatisointi on ikääntynyt, mutta silti varsin hauska kertomus kahdesta kaveruksesta, jotka juoksentelevat vaatteitta ympäri maita ja mantuja ja joutuvat erinäisiin selkkauksiin. Elokuvaa mainostettiin aikoinaan äänielokuvana, mutta kyseessä on ennemminkin part talking -tuote, muutamalla laulunlurituksella ja äänitehosteella varustettu mykkäelokuva.

Thomas H. Ince: The Heart of an Indian
Intiaanit ovat kyllästyneet heidän maillaan asuviin uudisasukkaisiin ja päättävät häätää nämä kauas pois. Kun eräs intiaani varastaa maanviljelijän lapsen, valkoiset lähtevät kostoretkelle ja tuhoavat lähes koko heimon. Incen kriittinen lännenelokuva on toteutukseltaan primitiivinen, mutta sanomaltaan kaunistelematon: näin se taisi olla todellisessakin elämässä.

Yasujiro Ozu: Wakaki hi (engl. Days of Youth)
Kaksi nuorta opiskelijaa lähtee suosittuun talviurheilukeskukseen, jossa he yrittävät tehdä vaikutuksen tuntemaansa naiseen. Peli muuttuu kaverusten välillä yllättävän raadolliseksi, vahvemman nöyryyttäessä heikompaansa. Pieni tiivistys ei olisi ollut pahitteeksi, mutta satunnaisista heikkouksistaankin huolimatta Wakaki hi on Ozun parhaimpia mykkäelokuvia.

Albert Capellan: The Red Lantern
Komeasti restauroitu, mutta muuten varsin vaatimaton mykkäelokuva, jonka julkaisu on itse elokuvaa kiinnostavampi. Pääosaa esittää aina ihana Nazimova, mukana myös Noah Beery sekä Anna May Wong ensimmäisessä valkokangasesiintymisessään.

Johanna Vuoksenmaa: 21 tapaa pilata avioliitto
Käsittämättömät katsojaluvut – yli 400 000 katsojaa pelkästään elokuvateattereissa – saavuttanut mukahauska komedia, jossa sängystä toiseen hyppivä avioliittotutkija tapaa elämänsä rakkauden ja joutuu tarkistamaan kantansa naimisiinmenon ja pysyvän parisuhteen suhteen. Eipä paljon naurattanut, videokasettiaikaan tämän olisi voinut huoletta hoitaa kuvakelauksella. Riku Nieminen oli roolissaan hyvä, muiden epäonnistuminen johtui tuskin taidoista, vaan hölmöiksi kirjoitetuista roolihahmoista.

David Cronenberg: eXistenZ
Tulevaisuuden pelisuunnittelijat ovat suuria tähtiä, ainakin mikäli on uskomista Cronenbergin erikoiseen visioon. Kiinnostava, joskin satunnaisesti liian häröilyksi menevä elokuva vaatinee toisenkin katselukerran, ennen kuin lopullista arvosanaa kannattaa alkaa miettiä.

Charles Chaplin: Kultakuume (The Gold Rush)
Chaplinin kuuluisa mykkäklassikko, jossa Kulkuri seikkailee Alaskan kultaryntäyksessä. Yksi maailman parhaista elokuvista, nyt ja aina.

Nicolas Ray: Nuori kapinallinen (Rebel without a Cause)
James Dean ja kumppanit kokevat kasvukipuja Rayn kuuluisassa, arvokkaasti vanhentuneessa nuorisokuvauksessa. Mukana menossa Sal Mineo, Natalie Wood ja Dennis Hopper.

Béla Tarr: Kárhozat (engl. Damnation)
Tarrin tummanpuhuva ja iloton kuvaus erään unkarilaismiehen elämästä ja ihmissuhteista on vangitsevaa nähtävää. Tarinassa ei ole yhtä paljon tarttumapintaa kuin vaikkapa Torinon hevosessa, mutta kyllä tämä ohjaajan elokuvista kiinnostuneet pitää helposti tuolissa koko kaksituntisen kestonsa ajan.

Alan Crosland: Jazzlaulaja (The Jazz Singer)
Eli kuinka Al Jolson tuli, lausui muutama repliikin ja jäi pysyvästi elokuvan historiaan. Ensimmäisenä äänielokuvana usein mainittu Jazzlaulaja on tarinaltaan kovin tavanomainen kertomus nuoresta miehestä, joka haluaisi toteuttaa unelmansa ennemmin kuin astella isän valmiiksi viitoittamaa tietä.

Josef von Sternberg: Vaalea Venus (Blonde Venus)
Marlene Dietrich on Helen Faraday, entinen kabareetanssija, joka heittäytyy miljonäärin (Cary Grant) käsivarsille saadakseen rahaa kuolemaisillaan olevan miehensä (Herbert Marshall) sairaalahoitoa varten. Kun mies saa selville vaimonsa syrjähypyn, hän haluaa erota ja ottaa heidän pienen poikansa hoteisiinsa. Tällöin nainen karkaa lapsi mukanaan. Sternbergiläisen komea, mutta tarinaltaan varsin tavanomainen tuote, eikä loppuratkaisukaan oikein vakuuta.

Joseph L. Mankiewicz: Kaikki Eevasta (All About Eve)
Bette Davisin esittämä teatteritähti Margo ottaa nuoren ihailijansa (Anne Baxter) siipiensä suojaan, vain huomatakseen, että tämä alkaa pikkuhiljaa ottaa hänen paikkaansa parrasvaloissa. Nuori Eve ei epäile käyttää kaikkia mahdollisia keinoja noustessaan huipulle, mutta lopulta röyhkeydellekin löytyy rajat. Viimeinen kohtaus Even asunnolla oli mielestäni turha, muuten aivan erinomainen elokuva.

Gilles Bourdos: Renoir
Ei välttämättä paljoakaan tarinaa, mutta sitäkin enemmän kauneutta. Olisi kaivannut saksia siellä täällä, mutta menihän tämä helposti näinkin. Saanut paljon kritiikkiä osakseen, mutta itselleni tämä oli todella positiivinen yllätys, joka pitänee hankkia omaankin kokoelmaan.

John Ford: Upstream
Kertomus teatteriväen asuttamasta täysihoitolasta ja heidän ihmissuhteistaan. Pieni, lämminhenkinen ja viihdyttävä, joskaan ei mikään kuolematon mykkäkomedia.

Alfred Machin: La Manoir de la peur
Salaperäinen, tummiin pukeutunut muukalainen saapuu pieneen ranskalaiskylään, jota alkaa pian vaivata asuntomurtojen aalto. Onko muukalainen syyllinen vai onko kaikki vain sattumaa? Visuaalisesti suorastaan henkeäsalpaava elokuva, jonka kiinnostava juoni vesitetään tarjoamalla katsojalle ratkaisut aivan liian varhaisessa vaiheessa. KAVA:n näytöksen alkukuvana esitettiin Edouard-Emile Violet’n La Main (1920), erikoinen kertomus ammuntaa harrastavasta suurriistanmetsästäjästä, jonka seinällä roikkuu irtonainen käsi. Mies ei tohdi kertoa käden alkuperää, mutta lopulta sekin selviää, joskaan ei hänen toivomallaan tavalla.

Akira Kurosawa: Idiootti (Hakuchi)
Kumpi onkaan hölmö ja idiootti, henkilö joka pystyy rakastamaan pyyteettömästi pahintakin vihamiestään vai henkilö, jolla ei tällaista ominaisuutta ole? Kurosawan näkemys Fjodor Dostojevskin klassikkoromaanista on kunnianhimoinen ja näyttävä, mutta tuottajien saksima versio, josta puuttuu n. 100 minuuttia materiaalia on turhan hyppivä ja raskas.

August Blom: Atlantis
Vuosi Titanicin onnettomuuden jälkeen valmistunut kertomus nuoresta tiedemiehestä, joka ajautuu ihmissuhdesotkujen seurauksena Tanskasta Yhdysvaltoihin. Matkalla ihastutaan, rakastutaan, erotaan ja koetaan suuren matkustajalaivan tuhoisa haaksirikko. Ensimmäisellä katselukerralla Atlantis ei ottanut oikein tuulta alleen, mutta näin toisen katselun myötä rauhallisesti etenevä tarina ja vakuuttavasti sommiteltu ajankuva toimivat oikein mainiosti. Yksi aikansa suurimmista ja kalleimmista elokuvista.

Ugetsu - kalpean kuun tarinoita

O’Haru – naisen tie (Saikaku ichidai onna, 1952) nosti japanilaisveteraani Kenji Mizoguchin länsimaisen elokuvayleisön tietoisuuteen ja seuraavana vuonna valmistunut Ugetsu – kalpean kuun tarinoita (Ugetsu monogatari, 1953) sementoi hänet lopullisesti suurnimien joukkoon myös kotimaansa ulkopuolella. Ugetsu keräsi suitsutusta ympäri maailmaa ja Mizoguchi sai ohjauksesta Hopeisen leijonan Venetsian elokuvajuhlilla. Sittemmin teos on nostettu japanilaisen elokuvan virstanpylväiden joukkoon, mikä ei olekaan ihme, sillä niin vakuuttavasta saavutuksesta Ugetsun kohdalla on kyse.

Elokuva sijoittuu 1500-luvulle, Omin maakunnan pieneen kylään. Sen päähenkilöt ovat köyhä savenvalaja Genjurô (Masayki Mori), joka haaveilee maallisista rikkauksista sekä naapurissa asuva Tobei (Sakae Ozawa), jonka unelmana on puolestaan samurain ura. Käynnissä olevasta sisällissodasta huolimatta he uskaltautuvat vaimoineen myyntimatkalle kaupunkiin. Matkan aikana he hylkäävät vaimonsa omien tarkoitusperiensä hyväksi ja joutuvat ennen pitkää maksamaan itsekkyydestään kovan hinnan.

Ugetsu on visuaalisesti huikaiseva elokuva, kuin valtava maalaus, jossa jokainen siveltimenveto on täydellisesti suunniteltu. Ensimmäisenä huomio kiinnittyy Kisaku Iton luomaan maailmaan, jonka kauneus hakee vertaistaan: soutumatka usvaisella järvellä, matka aavenaisen palatsiin, kylpykohtaus metsän siimeksessä – kuvat hakevat vertaistaan jopa Mizoguchin tuotannossa. Seuraava ihailemisen aihe on Kazuo Miyagawan kuvaus, joka pitkine otoksineen, tarkkaan rajattuine kuvineen ja ennakkoluulottomine valaisuratkaisuineen sopii täydellisesti tarinan henkeen ja sisältöön. Näyttävyyden kruunaa huolellisesti historiankirjojen mukaan sommitellut puvut, eikä unohtaa sovi myöskään säästeliäästi käytettyä, tunnelmaa vahvasti korostavaa musiikkiakaan.

Ugetsu on musertava kertomus ahneudesta ja itsekkyydestä, johon varsinkin miehet sortuvat. Se osoittaa, kuinka turhamaisia ja itsekeskeisiä miehet voivat pahimmillaan olla. Molemmilla päähenkilöillä on kotona kaikki mitä he tarvitsevat, mutta silti he haluavat enemmän: Genjurô vaurautta ja Tobei mainetta. Vaikka sota riehuu ympärillä ja huolimatta siitä, että sotilaat ovat jo tehneet hyökkäyksiä heidän kotikyläänsäkin, unohtavat miehet kaiken muun ympärillään. Vaikka molemmat saavuttavatkin haluamansa, nousee esille kysymys siitä, mikä elämässä on loppujen lopuksi tärkeintä ja mitä kannattaa uhrata minkäkin vuoksi. Miehet oppivat kyllä läksynsä, mutta onko kaikki ollut kuitenkaan tavoittelemisen arvoista?

Ugetsun mieleenpainuvin jakso tapahtuu kuvankauniin aavenaisen Wakasan (Mashiko Kyô) luona. Genjurô, joka on humaltunut paitsi ansaitsemistaan rahoista myös naisen huomionosoituksista ja kauneudesta, unohtaa kaiken muun ympärillään – hetkeen hän ei edes muista, että hänellä on kotikylässä vaimo ja pieni lapsi odottamassa. Seuraa yltäkylläisen koreita kohtauksia, joissa Genjurô ja Wakasa nauttivat toistensa seurasta täysin siemauksin. Mutta kuten mies on tähänkin saakka ajanut takaa saavuttamatonta unelmaa, osoittautuu tämäkin houreeksi. Kauneudestaan huolimatta koko jakson yllä leijuu sanoinkuvaamaton, kuolemaa ennakoiva lumous.

Kenji Mizoguchin Ugetsu – kalpean kuun tarinoita on liioitellun kaunis teos, jonka komeita kuvia jaksaa ihailla kerta toisensa jälkeen. Myöskään tarinassa ei ole heikkouksia, vaan siinä yhdistyvät komeasti niin tosielämä vaikeuksineen kuin unimaailma kuvitelmineen ja haaveineen. Lopuksi Mizoguchi sitoo langat yhteen päättäväisesti, mutta samalla myös lempeästi: elämä jatkuu kaikesta huolimatta. Ugetsu on elokuva, joka jokaisen tulisi nähdä ainakin kerran elämässään.

UGETSU MONOGATARI, 1953 Japani
Tuotanto: Daiei Tuottaja: Masaicihi Nagata Ohjaus: Kenji Mizoguchi Käsikirjoitus: Matsutaro Kawaguchi, Yoshikata Yoda, Kenji Mizoguchi (Akinari Uedan kertomuskokoelman pohjalta) Kuvaus: Kazuo Miyagawa Lavastus: Kisaku Ito Leikkaus: Mitsuji Mayata Musiikki: Fumio Hayasaka, Ichiro Saito Puvustus: Kusune Kainosho Äänitys: Iwao Otani
Näyttelijät: Masayuki Mori (Genjurô), Kinuy Tanaka (Miyagi), Mitsuko Mito (Ohama), Sakae Ozawa (Tobei), Machiko Kyô (ruhtinatar Wakasa), Sugisaku Aoyama (vanha pappi), Kikue Nori (Ukon), Mitsusaburo Ramon (Niwa-klaanin johtaja), Ryosuke Kagawa (kylänvanhin)

Vihan päivä

Kaupallisesti epäonnistuneen, Ranskassa valmistuneen Vampyrin (1932) jälkeen Carl Th. Dreyer palasi takaisin kotimaahansa Tanskaan, jossa häneltä meni yli kymmenen vuotta, ennen kuin hän sai mahdollisuuden pitkän elokuvan tekoon. Takaisin työhön hänet palautti Palladium-yhtiö, jolle ohjaaja oli tehnyt suurenmoisen elokuvan Kunnioita vaimoasi (Du skall ære din hustru, 1925) kahta vuosikymmentä aiemmin. Uuden elokuvansa aiheeksi ohjaaja valitsi vanhan suosikkinäytelmänsä Anne Pedersdotter, jonka filmaamista hän oli suunnitellut jo mykän kauden aikana.

Vihan päivä (Vredens dag, 1943) sijoittuu 1600-luvun Tanskaan. Vanha pastori Absalon (Thorkild Roose) on ottanut itselleen uuden vaimon, nuoren ja kauniin Annen (erinomainen Lisbet Movin). Moinen on pastorin vanhan äidin (Sigrid Neiiendam) mielestä skandaalimaista, eikä hän hyväksy uutta miniää. Piristystä pappilan painostavaan elämään tuo pastorin ainoa poika Martin (Preben Lerdoff Rye) palatessaan maailmalta kotiin. Pian nuorukaisen saapumisen jälkeen Anne rakastuu tähän ja heidän välilleen syttyy romanssi.

Hieman yli vuoden ikäisenä orvoksi jäänyt Dreyer kasvoi ankarassa, syvästi uskonnollisessa perheessä, joten hän oppi jo nuorena huomaamaan millaisilla pelisäännöillä tällä alueella toimittiin. Erityisesti tulilinjalla olivat naiset, jotka olivat usein puolustuskyvyttömiä tällaisten instituutioiden edessä. Näitä kaikuja on nähtävissä Dreyerin elokuvissa läpi hänen hienon uransa ja niinpä ohjaaja siirsi Vihan päivänkin tapahtumat noitavainojen aikaan – Dreyeriä paremmin tuntevat elokuvahistorioitsijat näkevät elokuvassa myös selviä yhteyksiä natsivallan alaiseen Tanskaan juutalaisvainoineen. Yhtä kaikki, Vihan päivän keskeisin henkilö on Anne, jonka nuoruuden ilo ja intohimo on tukahdutettu uskonnon ikeen alle. Sieltä sen vapauttaa pieneksi hetkeksi Martin, jonka kanssa Anne kokee kielletyn ja tuhoon tuomitun – mutta silti ehdottomasti kokemisen arvoisen – romanssin. Yhteisön lait ovat kuitenkin niin ankarat ja ilmapiiri suvaitsematon, ettei nuorten yhteiselosta voi tulla mitään ja niinpä se on saava traagisen päätöksen.

Vaikka Vihan päivä sijoittuukin noitavainojen aikaan, on itse vainoja kuvattu elokuvassa vähän. Alun vanhuksen kuulustelujen ja roviotuomion jälkeen elokuva keskittyy kuvaamaan uskonnon hallitsemaa maailmaa ja sen vainoharhaisuutta – yleismaailmallisesta tarinasta voi vetää yhteyksiä nykypäiväänkin. Dreyer ei kuitenkaan toimi syyttävästi tai muutenkaan osoittelevasti, vaan pikemminkin hän näyttää millainen valta eri instituutioilla – tässä tapauksessa kirkolla – on ihmisiin: he ovat sekä yhteisönsä tuotteita että sen uhreja. Pelisäännöt on saneltu ja niiden mukaan on elettävä, eikä toisin toimiville ole tilaa. Niinpä tapahtumat johtavat siihen, että muutaman onnettoman yhteensattuman ja vetovoimansa vuoksi Anne alkaa epäillä omia tarkoitusperiään ja kun anoppi lopulta syyttää häntä noidaksi, uskoo Anne tämän puheita: hän pitää itseään noitana, joka on vietellyt viattoman pappismiehen ja aiheuttanut kaikin puolin perheelle häpeää ja surua.

Kiihkoilematon ja hillitty elokuva on toteutukseltaan huippuluokkaa. Ohjaajalle tyypilliseen tapaan miljöö on todella tarkkaan suunniteltu ja toteutettu. Jokainen otos on tarkasti sommiteltu ja kuvaajana toiminut Karl Andersson on onnistunut tallentamaan mestarillisesti niin sisätilojen ahdistavuuden kuin luonnon avaruudenkin. Juuri miljööllä on elokuvassa keskeinen asema ja sen avulla peilataan henkilöiden sieluntiloja taitavasti: varjojen hallitsemassa pappilassa elämä on ahdistavaa, kun taas auringon hellimässä luonnossa rakastavaiset voivat vapautua kahleistaan. Myrsky enteilee tragediaa ja surun täyttämää, epävarmaa tulevaisuutta verhoaa sankka sumu. Luonto on yhtä tärkeässä osassa ihmiseloa kuin Alexandr Dovženkon Maassa (Zemlja, 1930).

Dreyerin elokuviin ja tyyliin tottumattomille Vihan päivän verkkainen etenemistahti ja hyvin niukkaeleinen näyttelijätyöskentely saattavat ensi alkuun tuntua vieraannuttavilta – itsekin pidin elokuvaa ensi näkemällä hieman raskaana ja paikoin tylsänäkin. Mutta kun Dreyerin kerrontatapaan tottuu, eivät miehen elokuvat enää hidastempoisina tunnukaan. Vihan päiväkin osoittautuu sulavasti eteneväksi draamaksi, joka vakuuttaa kerta kerralta enemmän. Vihan päivä on paitsi hieno epookkielokuva, myös kaunis ja inhimillinen tarina tuhoon tuomitusta rakkaudesta.

Elokuva sai ensi-iltansa natsihallinnon aikana, mutta onnistui kuitenkin välttämään sensuurin – joko natsit eivät osanneet yhdistää noitavainoja juutalaisvihaan, tai sitten he eivät vain välittäneet puuttua moiseen. Vaikka Vihan päivä nykyään tunnustetaankin mestariteokseksi, ei se saanut kotimaassaan kovinkaan mairittelevia arvosteluja osakseen. Ulkomailla se otettiin huomattavasti paremmin vastaan, jonka seurauksena Svensk Filmindustri kutsui Dreyerin Ruotsiin tekemään elokuvaa. Tältä matkalta syntynyt Kaksi ihmistä (Två människor, 1945) oli suuri pettymys niin ohjaajalle, tuottajalle kuin yleisöllekin.

VREDENS DAG, 1943 Tanska
Tuotanto: Palladium Productions Tuottajat: Carl Theodor Dreyer, Tage Nielsen Ohjaus: Carl Theodor Dreyer Käsikirjoitus: Carl Theodor Dreyer, Poul Knudsen, Mogens Skot-Hansen, Paul La Cour (hymnit) (Hans Wier-Jenssenin näytelmästä Anne Pedersdotter) Kuvaus: Karl Andersson Lavastus: Erik Aaes Leikkaus: Anne Marie Petersen, Edith Schlüssel Musiikki: Poul Schierbeck Puvustus: Karl Sandt Jensen, Olga Thomsen Äänitys: Erik Rasmussen
Näyttelijät: Preben Lerdoff Rye (Martin), Thorkild Roose (pastori Absalon Pedersson), Lisbet Movin (Anne Pedersdotter), Preben Neergard (Degn), Sigrid Neiiendam (Merete, Absalonin äiti), Albert Høeberg (piispa), Olaf Ussing (Laurentius), Anne Svierkier (Herlofs Marte)

Katsotut elokuvat: syyskuu 2013

Teuvo Puro & Jussi Snellman: Anna-Liisa
Kotimainen mykkäelokuva vuodelta 1922 kertoo tarinan Anna-Liisasta, tukkimieheksi lähteneen Mikon entisestä seuralaisesta, joka on salatun suhteen päätteeksi synnyttänyt lapsen ja tappanut sen metsään. Nyt nainen on menossa naimisiin, mutta pahaksi onneksi Mikko palaa maailmalta ja haluaa Anna-Liisan takaisin itselleen. KAVA:n restauroima printti oli kansainvälistä huippuluokkaa ja Forssan Mykkäelokuvafestivaaleilla tallennettu säestys tuki tapahtumia vahvasti. Yksi kotimaisen mykkäelokuvan suurista teoksista.

Carl Th. Dreyer: Glomdahlin morsian (Glomdalsbruden)
Dreyerin tuntemattomimmassa mykkäelokuvassa kaksi nuorta rakastaa toisiaan, vaikka tytön isä yrittääkin laittaa kapuloita nuorten suhteeseen. Yksinkertainen, kuvallisesti kaunis pastoraalidraama, josta puuttuu kuitenkin jotain oleellista: tunne.

Urban Gad: Die Arme Jenny
Uusintakatselu. Saksalaisdraama vuosimallia 1912 kertoo köyhän perheen tyttärestä, joka antautuu rikkaalle elostelijalle ja tulee tapahtuneen seurauksena ajettua ulos kodistaan. Värisyttävä ja vaikuttava draama, eikä vähiten naispääosan esittäneen Asta Nielsenin karisman vuoksi. Unohtaa ei tietysti sovi Urban Gadin hienoa ohjaustakaan. Erinomainen elokuva.

Victor Sjöström: Ingeborg Holm
Vuosi Die Arme Jennyn jälkeen valmistunut sosiaalidraama kertoo kauppiaan vaimosta, joka menettää miehensä äkillisen kuoleman myötä liikkeensä, kotinsa, lapsensa ja lopulta jopa järkensä. Karu ja kaunistelematon kuvaus naisen romahduksesta ei ole menettänyt iästään huolimatta lainkaan tehoaan.

Peter von Bagh: Kreivi
Kertomus kuuluisasta naisten huijaajasta, Pertti Ylermi Lindgrenistä, on kieltämättä erikoinen ja valtavirrasta poikkeava, mutta tarinaltaan pidemmän päälle valitettavan tylsä. Miehen menestystä naismaailmassa ei kyllä tämän perusteella tarvitse ihmetellä, sen verran sanavalmis kaveri taisi olla kyseessä. Kyllähän tämän katsoo ihan uteliaisuudesta, mutta tuskin tarvitsee Kreivin pariin enää palata.

Valentin Vaala: Laveata tietä
Mustalaishurmaajan (1929) romanimaailmasta on siirrytty salonkeihin ja kabinetteihin, joissa Theodor Tugain esittämä viulistikuuluisuus Antti Larto hurmaa kauniita naisia yksi toisensa jälkeen. Edeltäjäänsä parempi kokonaisuus, jossa Tugain tyylikäs pääosasuoritus nousee keskeiseen asemaan. Mukava, useamman katselukerran kestävä tuttavuus.

Peter Greenaway: The Pillow Book
Visuaalisesti rohkea ja kekseliäs tarina nuoresta naisesta (Vivian Wu), joka etsii partnereikseen miehiä, jotka osaavat kirjailla hänet kauniisti japanilaisten kirjoitusmerkkien peittoon. Samalla hän yrittää kirjoittaa kirjaa, joka kuitenkin palautetaan kustantajalta bumerangina takaisin: teksti ei ole edes sille käytetyn paperin arvoista. Niinpä nainen alkaa kirjoittaa kirjaa miesystävänsä vartalolle… Erikoinen teos.

Jevgeni Bauer: Kuoleva joutsen (Umirajushtshi lebed)
Bauerin eriskummallisista elokuvista eriskummallisin, kertomus mykästä ballerinasta (Vera Karalli), joka epäonnistuttuaan rakkaussuhteessaan heittäytyy täysillä tanssin maailmaan ja herättää erikoisen taiteilijan (Andrei Gromov) mielenkiinnon. Taiteilija pyytää naista malliksi maalaukseen, jonka on tarkoitus tavoittaa täydellinen kuoleman hetki. Hieno elokuva, Bauerin parhaimmistoa.

King Vidor: Ilveilijät (Show People)
Vidorin tarkkanäköinen Hollywood-satiiri pikkukaupungin tytöstä, josta tulee suuri tähti, mutta joka hukkaa siinä sivussa kaiken hienon ja ylvään, jota hänessä on koskaan ollut. Mykän kauden paras unelmakaupunkikuvaus.

Kon Ichikawa: Burmalainen harppu (Biruma no tategoto)
Tarina sotilaasta, joka jää sotatoimien päätyttyä ennemmin hautaamaan rintamalla kaatuneita tovereitaan kuin palaa kotiin. Rauhallinen, viipyilevä ja surumielinenkin kuvaus elämän kadottamisesta. Ihastuttaa etenkin henkisen puolen harmoniallaan, mutta jättää runsaasti pohdittavaa myös toista katselukertaa varten.

Aleksi Mäkelä: Vares – yksityisetsivä
Mäkelän ensimmäinen Vares-elokuva pesee Törhösen liukuhihnatuotokset mennen tullen ja Veijonen on Vareksena huomattavasti Reiniä vakuuttavampi. Toiminta on uskottavampaa ja tarinaan on panostettu myöhäisempiä elokuvia enemmän. Sivuosissa nähdään koko joukko kotimaisen elokuvan nimekkäitä näyttelijöitä, joista Kari Hietalahti on kaikkein hauskin. Ei tämä silti mikään klassikko ole, mutta voisi sitä aikansa hölmömminkin viettää kuin tämän parissa.

Yasujiro Ozu: Hogaraka ni ayume (engl. Walk Cheerfully)
Draamoistaan parhaiten muistetun Ozun gangsterielokuva on vaatimaton, toimintaa kaihtava draama rikollispomosta, joka rakastuu kauniiseen naiseen ja jättää entisen elämänsä tullakseen hyväksi ihmiseksi. Ozun urasta kiinnostuneet saanevat tästä enemmän irti kuin ne, joita japanilaismestarin elokuvat eivät ole ennenkään vakuuttaneet.

Herbert Brenon: …ja naiset rakastavat heitä (Dancing Mothers)
Naisen itsenäisyys tuntuu olevan miehille kova pala purtavaksi, sillä niin kauan kuin Ethel Westcourt kyhjöttää yksin kotona ja antaa miehensä juosta vieraissa ja tyttärensä notkua ravintoloissa, kaikki on hyvin. Kun äiti saa lopulta tarpeekseen ja lähtee itsekin irrottelemaan, on ihmissuhdesotku valmis. Hyvin roolitettu elokuva – etenkin Alice Joyce ja Clara Bow ovat mahtavia – joka päättyy juuri sellaiseen finaaliin kuin pitääkin.

Charles Chaplin: Ritari Siniparta (Monsieur Verdoux)
Chaplinin nerokas musta komedia naisia murhaavasta pankkivirkailijasta, joka lyödään lopulta rautoihin ja pistetään giljotiiniin. Elokuva, jossa kerronnan rytmi, komiikan iskevyys ja draaman koskettavuus kietoutuvat ensiluokkaisesti yhteen. Chaplinin paras äänielokuva ja parhaita koskaan tehtyjä elokuvia muutenkin.

Terrence Malick: To the Wonder
Tree of Lifen tavoin tehty, sirpaleinen kertomus amerikkalaismieheen rakastuvasta yksinhuoltajasta, joka muuttaa Ranskasta uudelle mantereelle ja kokee siellä parisuhteen onnen, arjen ja epäonnistumisen. Aavistuksen liian pitkä, mutta silti katsomisen arvoinen – ainakin jos pitää Malickin tyylistä. On tosin helppo ymmärtää myös sellaista katsojaa, jolle tämä(kin) Malickin elokuva esittäytyy tekotaiteellisena…

Tom Ford: A Single Man
Colin Firth esittää loistavasti amerikkalaisen yliopiston homoseksuaalista opettajaa, jonka pitkäaikainen miesystävä on kuollut auto-onnettomuudessa. Opettaja yrittää päästä surunsa yli ja elää jokapäiväistä arkeaan mahdollisimman onnistuneesti, mutta se ei ole aina niin helppoa. Keskiverto, yhden katselukerran elokuva.

Gustavo Serena: Assunta Spina
Varhaisen italialaisen elokuvan mestariteoksiin laskettu kertomus naisesta, jonka mies heitetään vankilaan ja tämän poissa ollessa nainen alkaa tapailla varatuomaria. Kun mies palaa naisen luo, on suhdesoppa valmis. Assunta Spinan suuruus ei auennut ainakaan ensimmäisellä katselukerralla, sillä draama tuntuu melko köykäiseltä ja kerronnassakin olisi parantamisen varaa. Naispääosan esittävä Francesca Bertini oli aikansa suuria tähtiä.

Jean Epstein: Kolmitahoinenpeili (La glace à trois faces)
Epsteinin mestariteos kertoo millaisena kolme eri yhteiskuntaluokassa elävää naista näkee nuoren rakastajansa. Nuorukaisen persoona jää arvoitukseksi, niin paljon henkilöiden mielipiteet vaihtelevat. Teknisesti varmaotteinen, kerronnaltaan piristävän poikkeava mykkätuotanto, joka pitäisi näyttää kaikille niille, joiden mielestä mykkäelokuvat ovat vain vanhanaikaista kerrontaa ja kankeaa, teatraalista näyttelemistä.

Ágnes Hranitzy & Béla Tarr: The Man from London
Sataman työntekijä näkee murhan. Huomatessaan, ettei voi auttaa uhria, hän pelastaa tämän matkalaukun, joka on täynnä rahaa. Mies päättää pitää rahat, mutta vähitellen omatunto alkaa soimata häntä, eikä mikään ole enää entisellään. Viipyilevä, pitkillä kohtauksilla ladattu rikoselokuva ei ole tekijöidensä absoluuttista parhaimmistoa, sillä jotenkin tuntuu, että tyyli menee tässä tapauksessa tarinan edelle. Silti mielenkiintoinen ja ainakin Tarrin elokuvista pitävien kannattaa katsoa tämä.

Yasujiro Ozu: Sono yo no tsuma (engl. That Night’s Wife)
Ozun ensimmäinen gangsterielokuva oli vaatimaton, mutta toinen on jo tasokkaampi, vaikka tämänkään kohdalla ei voida puhua mestariteoksesta. Dramaturgisesti ehyt, yhden vuorokauden ajalle sijoittuva kertomus köyhästä perheenisästä, joka tekee ryöstön saadakseen rahaa kuolemansairaan tyttärensä hoitoon, on yksinkertainen ja toimiva. Ozu hallitsee draaman ja sen syntymiseen vaikuttavat pienet yksityiskohdat suvereenisti.

William Wellman: Beggars of Life
Louise Brooksin esittämä orpo surmaa sadistisen ottoisänsä ja pakenee paikalle saapuvan Richard Arlenin kanssa lain pitkää kouraa. Kaksikon määränpää on Kanada, jossa he uskovat olevansa turvassa. Matka ei ole kuitenkaan helppo, sillä sen lisäksi että heidän on piileskeltävä poliiseilta, myös muut maankiertäjät aiheuttavat vaivaa. Erityisen ongelmallinen on muuan Oklahoma Red (Wallace Beery), joka on päättänyt ottaa Brooksin esittämän neitokaisen omakseen. Vauhdikas ja taidokkaasti toteutettu elokuva, jonka toivoisi näkevän joskus paremmalta lähdemateriaalilta kuin Grapevinevideon dvd-r:ltä.

Yasujiro Ozu: Hijosen no onna (engl. Dragnet Girl)
Ozun viimeinen gangsteritarina kertoo pikkurikollisesta, joka rakastuu nuoren jengitulokkaansa sisareen ja saa näin tyttöystävänsä näkemään punaista. Tämänkin elokuvan kohdalla voidaan puhua ennemminkin draamasta kuin perinteisestä gangsterielokuvasta, mutta se ei estä Hijosen no onnasta nauttimista, sen verran laadukkaasta elokuvasta on kyse.

Paul A. Kaufman: Return to the Batcave: The Misadventures of Adam and Burt
Televisiolle tehty hölmöily, jossa Adam West ja Burt Ward saavat kutsun autonäyttelyyn, jonka vetonaulana on alkuperäinen Batmobile. Kaara varastetaan kaksikon silmien alla ja niin alkaa huima takaa-ajo, jonka aikana palataan muisteloissa myös alkuperäisen Batman-sarjan pariin. Saattaa naurattaa yhden katselukerran verran, mutta todennäköisesti ei sitäkään.

Ilmari Unho: Härmästä poikia kymmenen
Poika nousee isäänsä vastaan ja uusi aika syrjäyttää vanhan tässä suomiklassikossa, jonka on ohjannut Ilmari Unho. Kertomus Pohjanmaan räyhähengistä, puukkojunkkareista, elää pitkälti hienojen maisemakuviensa ja miesnäyttelijöidensä (Tauno Palo, Yrjö Kantoniemi, Kalervo Nissilä) varassa. Kerronnan epätasaisuus ja runsas laulujen käyttö syövät kokonaisuutta, joka jää kuitenkin elämään vahvana kuvauksena menneen ajan tapahtumista.

René Clair: Eikä yksikään pelastunut (And Then There Were None)
Agatha Christien klassikkoromaanin ehkäpä kuuluisin filmatisointi on eloisa, näppärä ja huolella rakennettu, mutta samalla myös hieman pitkäpiimäinen ja sieluton. Kepeää sunnuntaiviihdettä, ei sen enempää.

Jacques Becker: Rakastajatar (Casque d’Or)
Rakkaus voi pelastaa miehen tai sitten syöstä hänet kadotukseen, kuten hyvin tiedämme. Tässä elokuvassa tapahtuu jälkimmäinen, sillä siitä hetkestä lähtien kun puuseppä menettää sydämensä kauniille kurtisaanille, hänen elämänsä lähtee laskettelemaan kohti tuhoa – olkoonkin, että hän saa sitä ennen kokea lyhyen onnen hetken rakastettunsa seurassa. Kauniisti kerrottu tarina, hienot roolisuoritukset ja vaikuttava ajankuvaus ovat tämän ranskalaisklassikon parasta antia.

M - kaupunki etsii murhaajaa

Fritz Langilla oli käsittämätön kyky tallentaa ajan ja paikan jännitteet ja siirtää ne toimivaksi myös valkokankaalle. 1920-luvun alussa valmistunut Tri Mabuse – Ihmispeto (Dr. Mabuse, der Spieler, 1922) oli kuvaus kaaokseen ajautuneesta yhteiskunnasta ja viisi vuotta myöhemmin valmistunut Metropolis (1927) taas kauhuskenaario siitä, mihin koneellistumisen huumassa kulkeva maailma oli matkalla. Vieläkin lohduttomamman näkemyksen Lang tarjosi ensimmäisessä äänielokuvassaan M - kaupunki etsii murhaajaa (M, 1931), jota pidetään selkeänä läpileikkauksena aikakautensa levottomuuksiin, nousussa olleen natsipuolueen yleistyneeseen terroriin, kasvottomaan väkivaltaan, epäilyksiin ja vainoharhaisuuksiin. M:ää ei tosin tarvitse tulkita näinkään syvälle, vaan siitä voi nauttia pesunkestävänä rikoselokuvaklassikkonakin.

Elokuvan tapahtumat sijoittuvat Berliiniin, joka on täydellisen kauhun vallassa. Elsie Beckmann katoaa koulumatkalla ja löydetään pitkällisten etsintöjen jälkeen raa’asti murhattuna. Kyseessä on sarjamurhaajan yhdeksäs uhri, mutta kenelläkään ei ole aavistustakaan murhaajan henkilöllisyydestä. Poliisin suorittamat suuretsinnät ja ratsiat saavat alamaailman hermostumaan, häiritseväthän ne heidän liiketoimiaan. He aloittavat oman ihmisjahtinsa murhaajan kiinnisaamiseksi.

M on tyyliltään täydellinen vastakohta Langin mykkäelokuville, sillä se on riisuttu kaikesta ylimääräisestä. Tyylittely ja suureellisuus ovat vaihtuneet yksinkertaisuuteen, väkijoukot kutistuneet minimiin ja tarinankerronta muuttunut kompleksisemmaksi. M:stä puuttuu monien muiden varhaisten äänielokuvien kömpelyys, sillä Langin kamera liikkuu tarvittaessa yhtä sulavasti kuin mykkäkaudellakin. Elokuvaan ei ole sävelletty musiikkia, vaan niukka ääniraita koostuu murhaajan epävireisesti viheltämästä sävelestä ja yleisistä hälyäänistä. Ratkaisu on erittäin onnistunut, sillä vaikka M on selkeästi kuvattu studiossa, siitä syntyy onnistuneesti illuusio todellisista tapahtumista.

Lang tarkkailee kohdettaan kaukaa. Murhaaja paljastetaan vähitellen, mikä lisää tapahtumien jännitettä. Väkivalta on ajan hengen mukaisesti kulissien takaista, mutta hyvä niin, sillä Elsie Beckmannin brutaalin murhan näyttämisellä olisi tuskin mitään lisättävää elokuvan tehoon – seikka, joka nykyohjaajilta on ajat sitten unohtunut. Tarinassa ei ole rahtuakaan sentimentaalisuutta, kenties Lang on halunnut tällä tavoin osoittaa maailman lohduttomuuden? Melankolisuus on muutenkin läsnä kaikkialla yhteiskunnassa, joka käy selviytymiskamppailua, eikä aihetta iloon juuri ole. Loppukohtaus, jossa Elsie Beckmannin äiti toteaa, että ”Meidän on pidettävä parempaa huolta lapsistamme” vain painottaa maailman ja olosuhteiden harmautta. Sen sijaan historiallisessa valossa tarkasteltuna lause on sen sijaan silkkaa kauhua.

Alfred Hitchcockin ensimmäinen äänielokuva Puhtauden lunnaat (Blackmail, 1930) alkaa jaksolla, joka esittelee poliisit työssään. Hyvin samanlainen jakso liittyy myös M:ään, mutta toisin kuin Hitchcock, Lang liittää tutkimustyön oleelliseksi osaksi kokonaisuutta. Ohjaaja tutki lukuisia asiakirjoja ja raportteja sekä värväsi apulaisikseen oikeita alamaailman tekijöitä saadakseen pienimmistäkin detaljeista uskottavia. Omasta mielestäni juuri tällainen todenmukaisuus on yksi M:n kantavia voimia.

Puhumattakaan Peter Lorresta, joka oli elokuvaa tehdessään täydellisen tuntematon, mutta tämän jälkeen pysyvästi kiinnitetty elokuvan historiaan. Pyöreäkasvoinen, pelokkaasti ympärilleen pälyilevä Lorre tekee kertakaikkisen loistavan roolityön pakkomielteisenä sarjamurhaajana, ja huipentaa roolisuorituksensa alamaailman tuomioistuimen edessä pitämäänsä järisyttävään puolustuspuheeseen: hän hikoilee, nyyhkyttää, vääntelehtii ja kirkuu avuttomana tietäen, että hänen kohtalonsa ei ole enää omissa käsissä. Otto Wernicke (komisario Lohmann) ja Gustav Gründgens (Schränker) tekevät myös laatutyötä, mutta jäävät kaikesta huolimatta Lorren varjoon, sen verran hyytävä hänen suorituksensa on.

M-kaupunki etsii murhaajaa on jo iäkäs teos, mutta siitä huolimatta se pyyhkii pöydän suurimmalla osalla sarjamurhaajaelokuvia. Lohduton maailma, viileä ja kiihkoilematon toteutus, ajan hengen tarkka tavoittaminen ja Peter Lorren mahtava roolityö Fritz Langin ammattitaitoiseen ohjaukseen yhdistettynä luovat kokonaisuuden, jota Langkaan ei enää pystynyt ylittämään. Seuraavaksi valmistunut Tohtori Mabusen testamentti (Das Testament des Dr. Mabuse, 1933) oli jo niin selkeä viittaus natsien toimiin, että Joseph Goebbelsin ehdottamasta valtakunnan ohjaajan paikasta huolimatta Lang katsoi viisaimmaksi paeta maasta, ensin Ranskaan ja sieltä Yhdysvaltoihin. Hän palasi Saksaan vasta 1950-luvun lopussa.

M, 1931 Saksa
Tuotanto: Nero-Film AG Tuottaja: Seymour Nebenzal Ohjaus: Fritz Lang Käsikirjoitus: Fritz Lang, Thea von Harbou (Egon Jacobsonin artikkelin pohjalta) Kuvaus: Fritz Arno Wagner, Gustav Rathje, Karl Vash Lavastus: Karl Vollbrecht, Emil Hasler Leikkaus: Paul Falkenberg Musiikki: Fritz Langin viheltämiä otteita Edvard Griegin Peer Gyntistä Äänitys: Adolf Jansen
Näyttelijät: Peter Lorre (Franz Beckert), Otto Wernicke (komisario Karl Lohmann), Gustav Gründgens (Schränker), Theodor Loos (poliisitarkastaja Gröber), Georg John (sokea kauppias), Theo Lingen (Bauernfänger), Fritz Gnass (murtovaras), Ellen Widmann (rouva Beckmann), Inge Landgut (Elsie Beckmann), Ernst Stahl-Nachbaur (poliisipäällikkö), Paul Kemp (taskuvaras), Rosa Valetti (klubin emäntä)

Arpinaama

Kun Yhdysvaltojen hallitus päätti asettaa maahan kieltolain tammikuussa 1920, tuskin kukaan osasi pahimmissa painajaisissaankaan aavistaa, mitä tuleman pitää. Spriikauppa, salaviinanmyynti ja salakapakat nousivat kukoistukseen ja jo aiemminkin yhteiskunnallisena ongelmana ollut järjestäytynyt rikollisuus levisi räjähdysmäisesti. Alkoholin myynti siirtyi täysin alamaailman haltuun ja niinpä sen välittämisestä tulikin yksi gangstereiden tärkeimmistä tulonlähteistä. Rahakkaat markkinat johtivat puolestaan siihen, että alamaailman välienselvittelyistä saatiin lukea säännöllisesti sanomalehtien etusivuilta.

Rikollisten saaman julkisuuden sekä hieman yllättäenkin esiin nousseen ihannoinnin seurauksena heistä alettiin kertoa pian varsin romantisoituja tarinoita, aivan kuten villin lännen pyssysankareista aikoinaan. Tämän seurauksena aina ajan hermolla oleva elokuva-ala huomasi aiheessa piilevän markkinaraon. Aiemmin varsin vähäiselle huomiolle jääneen gangsterielokuvan nousukiitoa siivitti myös hetkeä aiemmin läpimurtonsa tehnyt äänielokuva, jonka ansiosta valkokankaalla saatettiin esittää entistä realistisempaa toimintaa. Polttopullot lentelivät ja konepistooli nakutti kalmansäveltään kaikkialla, kun jokainen kynnelle kykenevä elokuvayhtiö yritti ottaa lajityypistä kaiken mahdollisen irti.

1930-luvun alun tunnetuin gangsterielokuva valmistui jo vuonna 1930, mutta sai ensi-iltansa erilaisten sensuuririitojen vuoksi vasta kaksi vuotta myöhemmin. Armitage Trailin (pseudonyymi 28-vuotiaana sydänkohtaukseen kuolleelle Maurice Coonsille) romaaniin perustuva Arpinaama (Scarface, 1932), moralisoivalta alaotsikoltaan Kansakunnan häpeä, on Al Caponen elämää mukaileva kertomus. Sen päähenkilö on niin ikään chicagolainen gangsteri Tony Camonte, joka raivaa tiensä gangsteripomon henkivartijasta koko kaupungin kuninkaaksi.

Arpinaaman taustalla oli kivikova kolmikko: öljymiljonääri, sittemmin vaihtelevalla menestyksellä elokuvia ohjannut ja tuottanut Howard Hughes, vakuuttavaa jälkeä Hollywoodissa jo muutaman vuoden ajan tehnyt Howard Hawks sekä Chicagossa kieltolain aikana lehtimiehenä toiminut Ben Hecht, joka jo taustojensa vuoksi tiesi gangstereista enemmän kuin tavanomaiset elokuvakäsikirjoittajat. Hecht oli näyttänyt kyntensä genren parissa jo muutamaa vuotta aikaisemmin käsikirjoittamalla Josef von Sternbergin klassikkoelokuvan Underworld (1927), joten aihepiiri oli hänelle tuttu jo elokuvienkin saralla. Tukenaan heillä oli koko joukko Hollywoodin tuotannoissa kannuksensa hankkineita taitureita.

Arpinaama on olemukseltaan kaunistelematon, jopa brutaali. Underworldin tyylitelty, miltei unenomainen gangsterimaailma on saanut väistyä karun ja realistisemman ilmaisun tieltä. Väkivaltaa on mukana ennennäkemättömän paljon ja aihetta lähestytään muutenkin todentuntuisesti. Elokuva ei pyri selittelemään päähenkilöidensä motiiveja millään muulla kuin rahan- ja vallanhimolla, joten ei ihme, että sensuuri otti Arpinaaman kouriinsa. Se piti elokuvaa gangsterismia ihannoivana, joten siihen piti lopulta lisätä moraalinen prologi, kuvata uusia kohtauksia sekä muuttaa elokuvan loppuratkaisu rikollisuutta tuomitsevammaksi. Tämän seurauksena Hawksin alkuperäislopetus näki päivänvalon Amerikassa vasta vuonna 1979.

Sensorit kauhistelivat Arpinaaman väkivaltaa, mutta eivät nähneet laajempaa kokonaisuutta. Hawks itse piti gangstereita naurettavina pikkupoikina ja sellaisina hän heidät elokuvassaan myös esittää. Parhaimpina esimerkkeinä ovat paitsi Camonten idioottimainen, kirjoitustaidoton sihteeri, myös nimihahmo itse. Camonte on äkkipikaisena, huomionhaluisena ja uhittelevana gangsterina kuin parodia valtansa huipulla olleista rikollispomoista. Arpinaama on siis myös elokuva, jossa naurullakin on sijaa. Muutamat kriitikot ovatkin luokitelleet sen jopa komediaksi, niin yli kaikki on parhaimmillaan vedetty.

Tekniseltä toteutukseltaan Arpinaama esiintyy selvästi muista aikalaisistaan edukseen – jopa siinä määrin, että elokuva voisi hyvinkin olla muutaman vuosikymmenen nuorempi. Aikana, jolloin kamera oli palannut jälleen staattisen sivustakatsojan rooliin mykän kauden huikeiden kuvausratkaisuiden jälkeen, on Lee Garmesin ja L. W. O’Donnellin työskentely erityisen ihailtavaa. Varhaisen äänielokuvan kömpelyydestä ei ole jälkeäkään, vaan kamera elää alusta loppuun tarinan ehdoilla tehden pitkiä ajoja ja laajoja panorointeja tilanteen mukaan. Edward Curtissin leikkaus on puolestaan jouhevaa ja napakkaa, eikä kohtauksiin ole jäänyt mitään ylimääräistä. Harry Oliverin lavastus on myös erittäin onnistunutta ja Arpinaaman maailma saavuttaakin 1920-luvun amerikkalaisen suurkaupungin olemuksen hienosti.

Vaikka Hughes muistetaankin miljoonistaan, ei Arpinaamaan kiinnitetty ajan supertähtiä voittojen maksimoimiseksi, vaan Hughesin päätöksellä osat jaettiin suhteellisen tuntemattomille b-elokuvien näyttelijöille sekä elokuvamaailman ulkopuolisille henkilöille. Ratkaisu oli onnistunut, sillä suuren maailman tähtien mukanaolo olisi hyvinkin voinut latistaa hahmojen luonnollisuutta ja uskottavuutta. Kaavoihinsa kangistumattomat näyttelijät tekevätkin kauttaaltaan laatutyötä. Nimiroolin tulkinneelle Paul Munille elokuva osoittautui matkalipuksi tähteyteen, samoin kävi Arpinaaman pyssymiestä näyttelevälle George Raftille, joka oli elokuvaa tehtäessä vielä pikkurikollinen. M-G-M:n statistina esiintynyt Ann Dvorak ja Frankensteinin hirviönä muistettu Boris Karloff saivat niin ikään Arpinaamasta nostetta uralleen. Arpinaaman osajaosta kertoo paljon se, että tunnetuin elokuvakasvo, Erich von Stroheimin mykkäelokuvissa esiintynyt Tully Marshall on ainoastaan pienessä sivuosassa sanomalehden päätoimittajana.

Arpinaama on paitsi yksi lajityyppinsä timanteista, myös amerikkalaisen elokuvan kulmakiviä. Sen teknisen toteutuksen ensiluokkaisuus ja uskottava aikakauden kuvaus sekä laadukkaat näyttelijäsuoritukset tekevät siitä iättömän, nautittavan ja lukuisia katselukertoja kestävän elokuvan. Al Caponekin ihastui elokuvaan siinä määrin, että tiedetään hänen katselleen sen useampaankin otteeseen. Brian De Palma ohjasi aiheesta modernisoidun uusintaversion vuonna 1983, jossa tapahtumat oli siirretty Miamiin ja päätähtenä esiintyi Al Pacino.

SCARFACE, 1932 Yhdysvallat
Tuotanto: The Caddo Company Tuottajat: Howard Hughes, Howard Hawks Ohjaus: Howard Hawks Käsikirjoitus: Ben Hecht, Seton I. Miller, John Lee Mahin, W. R. Burnett, Fred Pasley (Armitage Trailin romaanista) Kuvaus: Lee Garmes, L. William O'Connell Lavastus: Harry Oliver Leikkaus: Edward Curtiss Musiikki: Adolph Tandler, Gustav Arnheim Äänitys: William Snyder
Näyttelijät: Paul Muni (Tony Camonte), Ann Dvorak (Cesca), Karen Morley (Poppy), Osgood Perkins (Johnny Lovo), C. Henry Gordon (Ben Guarino), George Raft (Guino Rinaldo), Vince Barnett (Angelo), Boris Karloff (Tom Gaffney), Purnell Pratt (kustantaja), Tully Marshall (päätoimittaja), Inez Palange (Tonyn äiti), Edwin Maxwell (poliisipäällikkö), Harry J. Vejar (Louie Costillo)

Iivana Julma I - II

Sergei Eisensteinin Iivana Julma (Ivan Groznyi I – II, 1944/1946) on varhaisimpia televisioon liittyviä muistojani. Olin kuusivuotias, kun Yle esitti sen lokakuun lopussa vuonna 1980. Jostain syystä olen katsonut tätä klassikkoelokuvaa, sillä mieleni sopukoihin jäi kohtaus, jossa Iivana (Nikolai Tsherkasov) antaa epähuomiossa vaimolleen Anastasijalle (Ljudmila Tselikovskaja) tätinsä Jefrosinjan (Serafima Birman) sekoittaman myrkyllisen juoman. Koska Yle ei elokuvaa uusinut yli kolmeenkymmeneen vuoteen, jouduin odottamaan paluuta Eisensteinin mestariteoksen maailmaan dvd:lle asti. Sen jälkeen Iivana Julma onkin tullut katsottua muutamaan otteeseen, eli odotukseni todella palkittiin.

Harvan elokuvaohjaajan ura on ollut samanlaista vuoristorataa kuin latvialaissyntyisen Eisensteinin, 20-luvun arvostettujen ja ihailtujen mykkäelokuvien tekijän, joka seuraavalla vuosikymmenellä joutui puolueen johtoportaan epäsuosioon ja sai valmiiksi ainoastaan yhden elokuvan, vuonna 1938 valmistuneen Aleksanteri Nevskin (Aleksandr Nevski). Eisensteinin asema oli koko vuosikymmenen ajan epävakaa ja kuuluisan väittämän mukaan hänen henkensä oli täysin Josif Stalinin varassa. Aleksanteri Nevski onnistui kuitenkin palauttamaan ainakin osan neuvostojohtajien luottamuksesta ja niinpä Stalin antoi Eisensteinille tehtäväksi filmata suurelokuva maan kansallissankarista, 1500-luvulla hallinneesta Iivana IV:stä, joka tunnetaan paremmin Iivana Julmana. Eisenstein paneutui aiheeseen valtavalla innolla ja antaumuksella ja loi elokuvan, joka saattaa hyvinkin olla hänen parhaansa.

Alun perin kolmiosaiseksi tarkoitettu, mutta Eisensteinin yllättävän kuoleman vuoksi kaksiosaiseksi jäänyt elokuva kertoo Iivana Julman tarinan aina niihin päiviin asti, jolloin hän alkoi raivata tieltään pahimpia poliittisia kilpailijoitaan. Heidän joukossaan on myös Iivanan vähä-älyinen serkku Vladimir (Pavel Kadotshnikov), jonka äiti Jefrosinja tekee kaikkensa, että hänen poikansa pääsisi valtaistuimelle. Seitsemäntoistavuotiaana itsensä tsaariksi kruunauttaneen Iivanan kunniakas ja kunnianhimoinen valtakausi on muuttumassa aina vain verisemmäksi ja hän on tehnyt jo selväksi, mistä on saanut liikanimensä.

Iivana Julma on elokuvahistorian suurinta oopperaa, jossa yhdistyvät saksalaisten ja ruotsalaisten mykkäelokuvien estetiikka, Eisensteinin ihailema Kabuki-teatteri ja huoliteltu, länsimaisista elokuvista poikkeava äänimaailma, joka huipentuu Sergei Prokofjevin suureellisiin sävellysteemoihin. Tyyliltään se on Eisensteinin mykkäelokuvien täydellinen vastakohta. Jokainen kohtaus on kuin valtava maalaus, jota Eisenstein on työstänyt aivan kuin aavistaen, että Iivana Julma jäisi hänen viimeiseksi elokuvakseen. Jollain tapaa tästä elokuvasta tulee mieleen Michelangelon tekemät kattofreskot Sikstuksen kappeliin, sen verran ainutlaatuisesta teoksesta Iivana Julmassa on kyse. Toisen osan lopussa nähtävät värijaksot jäivät Eisensteinin ainoiksi todistuksiksi jälkipolville, että hän olisi hallinnut suvereenisti tämänkin puolen.

Stalin halusi hallitsijakuvauksen, joka sopi yhteen virallisen historian kirjoituksen kanssa. Eisensteinin käsittelyssä aiheesta tuli kuitenkin huomattavasti kompleksisempi ja siten rikkaampi kokonaisuus. Päähuomio ei ole niinkään Iivanan teoissa ja saavutuksissa, vaan hänen elokuvan edetessä melkoisesti muuttuvassa persoonassaan: suuresta uudistajasta ja kansan yhdistäjästä tulee vuosien saatossa vainoharhainen tyranni, joka kostaa kaikki kärsimänsä vääryydet verisesti eikä pysty luottamaan edes läheisimpiin neuvonantajiinsa. Iivanan muutos ei ole kuitenkaan keinotekoinen, sillä Eisenstein antaa hänelle psykologista syvyyttä osoittamalla, että tuleva tsaari on kärsinyt pajarien juonitteluista jo lapsena: hänen äitinsä on myrkytetty ja Iivanan antamia käskyjä vähätelty aina siihen saakka, kun hänen onnistuu vallata vastaan hangoitteleva Kazanin kaupunki.

Iivana on elokuvan traagisin ja luonnollisesti mieleenpainuvin hahmo, mutta lähes yhtä säväyttävä on hänen tätinsä Jefrosinja, joka kylvää vihaansa kaikkialle missä ikinä liikkuukin. Poikaansa Vladimiria sätkynukkena kohteleva Jefrosinja on elokuvahistorian häikäilemättömimpiä roistoja, joka imee ympäriltään valon ja elämänilon. Edes tsaari ei ole Jefrosinjan läheisyydessä turvassa ja ilman viekkauttaan Iivana olisikin langennut tätinsä asettamaan ansaan. Elokuvan toinen osa saa lopussa niin synkkiä sävyjä, että sitäkin suuremmalla syyllä harmittaa, ettei elokuvan kolmatta osaa saatu koskaan valmiiksi – jäljelle jäänyt lyhyt fragmentti osoittaa, että Eisensteinin visio Iivanan viimeisistä vuosista olisi ollut kaikkea muuta kuin valoisa.

Elokuvan historiassa on muutamia teoksia, joissa näyttelijä luo hahmonsa niin, että muiden on turha yrittää sitä jälkeenpäin enää ylittää. Aivan kuten Boris Karloff on ainoa oikea Frankensteinin hirviö ja Charlton Heston Mooses, on Nikolai Tsherkasov ainoa oikea Iivana Julma. Tsherkasov paneutuu Iivanan rooliin sellaisella intensiivisyydellä, että vaikka kyseessä olisi neuvostonäyttelijän ainoa valkokangasesiintyminen, lunastaisi hän tällä yhdellä roolilla paikkansa kuolemattomien näyttelijöiden joukossa. Siksi onkin pakko todeta, ettei tässä elokuvassa ole ketään, joka nousisi Tsherkasovin roolisuorituksen veroiseksi – Serafima Birman pääsee melko lähelle, mutta jää lopulta rinnanmitan Tsherkasovista.

Elokuvan ensimmäinen osa sai Stalinin palkinnon, mutta toinen osa hyllytettiin kahdeksitoista vuodeksi ja esitettiin vasta Stalinin kuoleman jälkeen. Tämä ei yllätä, sillä ei tarvitse olla kovinkaan kaksinen historiantuntija osatakseen yhdistää Iivanan hahmo ja hovin tapahtumat neuvostoajan vastaaviin. Eisenstein loi taidettaan veitsenterällä, mikä ei kuitenkaan estänyt häntä tekemästä elokuvaa, jonka rohkeus, taiteellinen hienostuneisuus ja sisällön rikkaus vaativat katsojaa palaamaan sen pariin aina säännöllisin väliajoin.

IVAN GROZNYI I - II, 1944-1946 Neuvostoliitto

Tuotanto: Alma-Atinskaja kinostudija, Mosfilm Tuottaja: Sergei Eisenstein Ohjaus: Sergei Eisenstein Käsikirjoitus: Sergei Eisenstein Kuvaus: Eduard Tisse (ulkokuvat, Agfacolor), Andrei Moskvin (sisäkuvat) Lavastus: Iosif Špinel (Eisensteinin luonnoksista) Leikkaus: Sergei Eisenstein Maskeeraus: V. Gorjunov Musiikki: Sergei Prokofjev Puvustus: Lidija Naumova (Eisensteinin luonnoksista) Äänitys: B. Bogdankevitsh, V. Volski

Näyttelijät: Nikolai Tsherkashov (tsaari Iivana Julma), Ljudmila Tselikovskaja (Anastasija Romanova), Serafima Birman (Efrosinija Staritskaja), Pavel Kadotshnikov (Vladimir Staritsky), Mihail Nazvanov (ruhtinas Andrei Kurbski), Andrei Abrikosov (Fjodor Kolytshov, myöhemmin Filip, Moskovan metropoliitta), Aleksandr Mgebrov (Pimen, Novgorodin arkkipiispa), Vladimir Balashov (Pjotr Volynets, Pimenin apulainen), Mihail Zharov (Maljuta Skuratov), Ambrosi Butshma (Aleksei Basmanov), Mihail Kuznetsov (Fjodor Basmanov), Vsevolod Pudovkin (Nikola), Maksim Mihailov (arkkidiakoni), Semjon Timoshenko (Kaspar von Oldenbock, Liivinmaan lähettiläs)

Murders in the Rue Morgue

Robert Floreyn menetettyä paikkansa Frankensteinin tuotannossa, tarjosi Universal hänelle ja Frankensteinista yli jääneelle näyttelijäryhmälle toista kauhuelokuvaa filmattavaksi. Edgar Allan Poen samannimiseen novelliin pohjautuvasta Murders in the Rue Morguesta (1932) muodostui, jos nyt ei aivan parhaiden Universal-klassikoiden veroinen teos, niin kelpo lisä yhtiön kauhukavalkadiin kuitenkin. Valitettavasti vain tämäkin elokuva on hautautunut yhtiön suurimpien tuotosten alle ja toivottavasti joskus koittaakin päivä, jolloin markkinoille tuodaan myös tuntemattomampia Universalin kauhuelokuvia.

Vuoden 1845 Pariisiin sijoittuva elokuva kertoo Draculana muistetun Bela Lugosin esittämästä tiedemiehestä, tohtori Miraklesta. Mirakle tekee salaisessa laboratoriossaan kauhistuttavia ihmiskokeita, joihin hän tarvitsee nuorten naisten verta. Apunaan hänellä on koulutettu gorilla, joka hankkii hänelle uhreja. Lopulta poliisi saa vihiä Miraklen hämäräpuuhista.

Robert Florey ei ollut elokuvantekijänä yhtä perinteisiin nojaava kuin Draculasta (1931) ja Frankensteinista (1931) vastanneet Tod Browning ja James Whale, joten Murders in the Rue Morgue onkin  näitä kauhuklassikoita huomattavasti tyylitellympi teos. Tummanpuhuva, vahvasti ekspressionistinen Pariisi on luotu vaikuttavan näköiseksi ja teknisen puolen kokeilut antavat elokuvalle raikkaan vivahduksen. Tarina on paketoitu tiiviisti, joskin paikoin vauhtia olisi sopinut hiljentää, sillä tällaisenaan se ei pohjusta sen enempää hahmoja kuin tapahtumiakaan. Toisaalta hieman yli tunnin mittaisen kauhuelokuvan tuskin odotetaankaan tarjoavan sen syvällisempää. Aikalaissensorit leikkasivat elokuvasta kohtauksen, jossa Mirakle tekee kokeitaan nuorella naisella, mutta poistettu kuvamateriaali on sittemmin palautettu elokuvaan.

Kun mukana on Bela Lugosin kaltainen kauhuikoni, on virheet helppo antaa anteeksi. Lugosi onkin roolissaan tutun pirullinen ja hänen mielipuoli tohtorinsa lukeutuu tähden parhaiden valkokangasroolien joukkoon. Samaa ei voi sanoa muusta näyttelijäryhmästä, joka on tasaisen harmaata massaa alusta loppuun – edes vanhan kunnon Brandon Hurstin (Nauruihminen, 1928) lyhyt esilläolo ei nouse huomattavaan asemaan. Florey ja Universal olisivat saaneet kieltämättä panostaa näyttelijöiden valintaan enemmän.

Heikkouksistaan huolimatta Murders in the Rue Morgue on hyvä elokuva, jonka parissa viihtyy vaivattomasti sen tunnin mittaisen keston ajan. Ulkoasu on tyylikäs, tarina vauhdikas ja Lugosi voimissaan – mitä muuta vanhojen kauhuelokuvien ystävä enää tarvitsee? No, ehkäpä kunnollinen loppuhuipentuma olisi ollut suotavaa. Tarinasta on olemassa ainakin kaksi myöhempää elokuvaversiota (Phantom of the Rue Morgue, 1954 ja Murders in the Rue Morgue, 1971).

MURDERS IN THE RUE MORGUE, 1932 Yhdysvallat
Tuotanto: Universal Pictures Tuottaja: Carl Laemmle Jr. Ohjaus: Robert Florey Käsikirjoitus: John Huston, Robert Florey, Ethel M. Kelly, Tom Reed, Dale Van Every (Edgar Allan Poen tarinasta) Kuvaus: Karl Freund Lavastus: Charles D. Hall Leikkaus: Milton Carruth Maskeeraus: Jack P. Pierce Musiikki: Heinz Roemheld Äänitys: C. Roy Hunter
Näyttelijät: Bela Lugosi (tri Mirakle), Sidney Fox (nti Camille L’Espanaye), Leon Ames (Pierre Dupin), Bert Roach (Paul), Betty Ross Clarke (rva L’Espanaye), Brandon Hurst (poliisipäällikkö)

Katsotut elokuvat: elokuu 2013

Edmund Goulding: Turvattomat (Sparrows)
Jossain rämeiden keskellä on ilkeän herra Grimesin johtama lapsifarmi, jonka asukit alistetaan pakkotyöhön ja tarvittaessa vaikka upotetaan suonsilmäkkeeseen. Farmin vanhin asukki Molly (Mary Pickford) päättää paeta ja viedä muut lapset mukaansa. Karkumatka halki vaarallisen, alligaattoreita vilisevän rämeen on Pickfordin elokuvien tunnetuimpia jaksoja eikä aiheetta. Gustav von Seyffertitz on loistava herra Grimesin roolissa. Loppuhuipentuma on turhan siirappinen, siitä pieni miinus muuten erinomaiseen elokuvaan.

David Cronenberg: The Brood
”Body-horrorin” erikoismiehen alkupään teoksia, omaperäinen ja kekseliäs kertomus psykiatrista, joka saa potilaansa purkamaan henkiset patoumansa fyysiseen muotoon. Niinpä Samantha Eggarin esittämä Nola alkaa synnyttää erikoisia lapsia, jotka pyrkivät ottamaan hengiltä hänen inhoamiaan ihmisiä. Ei välttämättä aukene yhdellä katselukerralla, kuten eivät muutkaan Cronenbergit.

Don Siegel: Pako Alcatrazista (Escape from Alcatraz)
Robert Bressonin mestariteoksen Kuolemaantuomittu on karannut (1956) jälkeen paras vankilapaosta kertova elokuva luo katseensa ainoisiin henkilöihin, jotka oletettavasti onnistuivat pakenemaan Alcatrazin vankilasaarelta. Tiivis ja viihdyttävä paketti, jossa ei ole mitään turhaa.

John Ford: Vihreä oli laaksoni (How Green Was My Valley)
Alunperin William Wellmanille suunniteltu, mutta kuvausten alkuvaiheessa Fordille siirtynyt projekti voitti aikoinaan mm. parhaan elokuvan Oscar-palkinnon Citizen Kanen (1941) nenän edestä, mikä antaa jälkipolvillekin aihetta purnaamiseen. Vaikka Fordin elokuva ei mielestäni Wellesin taideteokselle pärjääkään, on se silti reilusti mainettaan parempi teos, lämminhenkinen katsaus walesilaiseen kaivoskylään ja maailmaan, jota ei tainnut koskaan ollakaan. Kuvaajana toimineen Arthur C. Millerin ja lavastajaryhmän taitavan yhteistyön ansiosta Vihreä oli laaksoni saavuttaa Fordin parhaiden mykkäelokuvien taian.

Norman Jewison: Yön kuumuudessa (In the Heat of the Night)
Philadelphialainen kuolinsyyekspertti Virgil Tibbs selvittää hämärää murhaa Spartassa, Mississippissä. Tumma ihonväri aiheuttaa ongelmia lähes joka paikassa, mutta Tibbsin ammattitaito painaa lopulta vaakakupissa enemmän. Viiden Oscarin voittaja on menettänyt parhaan teränsä rotupoliittisena elokuvana, mutta rikoselokuvana toimii vieläkin erinomaisesti. Rod Steiger yrmyili poliisipäällikön roolissa kultaisen pystin arvoisesti.

John Ford: 7 naista (7 Women)
Fordin viimeinen elokuva, 1930-luvun Kiinaan sijoittuva 7 naista kertoo naisten ylläpitämästä lähetysasemasta. Anne Bancroftin esittämä tohtori Cartwright on turhan radikaali kristillisten naisten seuraan, mutta on lopulta ainoa, joka pystyy pelastamaan naiset mongolihurjimusten kynsistä. Ahdasmielisessä, maailman muuttumista vastustavassa lähetysaseman johtajassa Andrewsissa (Margaret Leighton) on muutamia kiinnostavia piirteitä, jotka viittaavat selkeästi ohjaaja Fordiin. Elokuva on parempi kuin mitä annetaan ymmärtää, vaikkakaan ei mikään kuolematon klassikko.

John S. Robertson: Annie Laurie
Jos Troijan kaupungin hävitys oli kaikkien aikojen huijaus nro 1, niin vastaava arvo petturuuden saralla voitaneen myöntää Glencoen linnoituksen teurastukselle, ainakin mikäli tähän MGM:n tuottamaan suurelokuvaan on uskomista. Campbellien ja MacDonaldien väliset sukuriidat huipentanut verilöyly on näyttävä lopetus muuten keskinkertaiselle, paikoin valitettavan lattealle melodraamalle, joka olisi tarvinnut kyvykkäämmän ohjaajan ottamaan tarinasta vaadittavat tehot irti. Ulkoasu on taattua MGM-loistoa, Lillian Gish yhtä ihastuttava kuin aina ja Creighton Hale vakuuttava vertajanoavana klaanilaisena. Norman Kerry miespääosassa on sen sijaan täydellisen eksyksissä: fairbanksmaisesti virnistelevää ja Robin Hoodin kaltaisesti pukeutunutta Kerryä on vaivaannuttavaa katsoa. Annie Laurie ei menestynyt kaksisesti lippuluukuilla, mikä ei ihmetytä laisinkaan.

Sergei Eisenstein: Iivana Julma I-II (Ivan Groznyj, I-II)
Tyylitelty, oopperamainen ja mykkäelokuvien estetiikkaa huokuva kuvaus Venäjän kansallissankarista Iivana Julmasta. Rohkea teos, jossa on yhtä paljon aineksia historian kirjoista kuin Stalinin ajan Neuvostoliitostakin. Ensimmäinen osa sai Stalinin nimeä kantavan palkinnon, toinen hyllytettiin yli kymmeneksi vuodeksi. Eisensteinin tuotannon kenties hienoin elokuva.

Ivan Reitman: Päiväni murmelina (Groundhog Day, 1993)
Romanttinen komedia itsekeskeisestä meteorologista, joka jää aikalukkoon, eikä pääse pois helmikuun 2. päivästä ennen kuin muuttuu ihmisenä. Bill Murray ja Andie MacDowell näyttelevät erinomaisesti vähitellen yhteisen sävelen löytäviä televisioryhmän jäseniä, eikä tarinan opetuskaan mikään vähäinen ole.

Alfred Hitchcock: The Pleasure Garden
Tulevan mestariohjaajan ensimmäinen oma ohjaustyö on melodramaattinen, paikoin latteakin, mutta silti sulavasti kulkeva ihmissuhdedraama. Pääosassa Hollywood-tähti Virginia Valli, jonka tilalla olisi voinut olla aivan kuka tahansa.

David Lynch: Villi sydän (Wild at Heart)
Lynchmäinen rakkauselokuva kertoo Lulasta (Laura Dern) ja vankilassakin istuneesta Sailor Ripleystä (Nicolas Cage), jotka lähtevät kohti Kaliforniaa, omaa Ozin ihmemaataan. Sinne asti he eivät kuitenkaan pääse, vaan keltatiilinen tie kuljettaa heidät outojen ihmisten asuttamaan texasilaiseen kyläpahaseen. Ajoittain hieman jähmeä, yllättävän ”normaali” roadmovie, jossa maailma muuttuu sitä synkemmäksi mitä kauemmas lähtöpisteestä kuljetaan. Kysymys kuuluu, voiko nuoruutta elää ikuisesti ja villi sydän kesyyntyä ja jos voi, mitä jää jäljelle: tyhjyys vai elämä?

Maurice Tourneur: Pride of the Clan
Romanttinen draama, jossa Mary Pickford lähes menettää sydänkäpysensä suurelle maailmalle, mutta saa tämän viime hetkellä takaisin.

D. W. Griffith: Meren vankeina (The Love Flower)
Griffithin pienimuotoinen melodraama lakia pakenevasta miehestä, hänen tyttärestään, tähän rakastuneesta nuorukaisesta sekä poliisista, joka yrittää toimittaa karkulaisen vankilaan. Hitusen heikompi kuin muistinkaan, sillä tarinaa venytetään liikaa ja juonenkäänteitä riittää sinne tänne. Carol Dempsterin sukelluskohtaukset ovat huikeita, varsinkin kun ajatellaan kuinka vanha elokuva on kyseessä.

Lauri Törhönen: Vares – huhtikuun tytöt
Yksityisetsivä Jussi Vares tutkii tällä kertaa kauan sitten kuolleiden kaunottarien oletettuja murhia. Kyllä näistä Törhösen Vareksista on vaikeaa löytää mitään hyvää, vasemmalla kädellä hutaistuja leffaturhakkeita.

Steve Carver: Yksinäinen susi McQuade (Lone Wolf McQuade)
Niin 80-lukua kuin olla voi. Chuck Norris on J. J. McQuade, kovaakin kovempi Texas Ranger, joka saa vastustajakseen David Carradinen esittämän Rawley Wilkesin, aseiden salakuljettajan. Miesten välit ovat alusta alkaen kuin tulta ja tappuraa, mutta kun Wilkes kidnappaa McQuaden tyttären, on lopullinen yhteenotto selviö. Väsynyttä menoa, eikä odotettu lopputappelukaan ole osiensa summa.

George Sidney: Scaramouche – säilän sankari (Scaramouche)
Stewart Granger esittää salaperäistä miekkamiestä Scaramouchea, Mel Ferrer puolestaan häntä vainoavaa Maynesin markiisia komeannäköisessä, mutta jotenkin muovisen oloisessa swashbucklerissa, jonka miekkailukohtauksissa ei ollut puoliksikaan sellaista sähköisyyttä kuin Errol Flynnin ja Basil Rathbonen vastaavissa. Sidney ei saa elokuvaa toimimaan missään vaiheessa täydellä teholla ja siksipä Scaramouche jää yhden katselukerran tuttavuudeksi. Peter von Baghin Elämää suuremmat elokuvat –kirjoissa esitellyistä elokuvista heikoimpia.

Fred C. Newmeyer: The Perfect Clown
Larry Semon saa haltuunsa 10 000 dollaria, joista hänen pitää pitää yön yli huolta. Roistot ovat kintereillä, mutta Larryn ja hänen kaverinsa onnistuu kuitenkin harhauttamaan heitä. Newmeyer ja käsikirjoittajana toiminut Thomas J. Crizer tekivät tunnetuimmat teoksensa Harold Lloydin kanssa ja kyllä tässäkin komediassa on nähtävissä suositun rillipääkoomikon läsnäolo – liekö elokuva jopa alkujaan tarkoitettu Lloydille? No, lopputulos on kuitenkin ihan viihdyttävä, mitä kaikki Semonin teokset eivät suinkaan ole.

David Lynch: Twin Peaks – Tuli kulje kanssani (Twin Peaks: Fire Walk With Me)
Lynchin paluu tv-sarjansa maailmaan on kaikkea muuta kuin onnistunut. Twin Peaks – Tuli kulje kanssani on tyhjänpäiväinen tekele, joka selittää jo koetun mysteerin pohjamutia myöten antamatta sille kuitenkaan mitään uutta. Fiilistelypätkä, mutta ennemmin ostaisin tv-sarjaboksin ja nautiskelisin sen loisteliaisuudesta eli siihen asti, kunnes Laura Palmerin murhaaja paljastuu.

Robert Aldrich: Kiss Me Deadly
Tv-esityksessä myös nimellä Kohtalokas tapaaminen tunnettu film noir kertoo yksityisetsivä Mike Hammerista, joka alkaa selvittää arvoituksellista nuoren naisen murhaa. Synkkä, kuvastoltaan paikoin jopa kauhuelokuvamainen teos, jonka väkivalta on yllättävän brutaalia. Ei auennut ensimmäisellä katselukerralla täysin, mutta uskon palaavani tämän leffan pariin jo aivan lähiaikoina.

Wancang Bu: "Kalastajatyttö" (Tao hua qi xue ji)
Tarinan osalta moneen kertaan nähty, mutta siitä huolimatta eloisa ja koskettava melodraama maalaistytöstä ja rikkaan maanomistajan pojasta, joiden suhde ei voi päättyä kuin onnettomasti. Ruan Lingyu tekee loistavan roolityön kurjuuteen ajautuvana naisena.

Yrjö Norta & Toivo Särkkä: Tulitikkuja lainaamassa
Eli päivä, jolloin Antti Ihalainen ja Jussi Vatanen lähtivät Amerikkaan ja jättivät Ihalaisen vanhan eukon ja lapset oman onnensa nojaan… Vai mitenköhän se oikein meni? Hauska kansankomedia, joka ei selätä Maiju Lassilan nautinnollista alkuperäisromaania, mutta on silti yksi parhaista kotimaisista elokuvakomedioista koskaan.

David Cronenberg: Scanners – tappava ajatus (Scanners)
Maailmassa on 237 scanneria, henkilöä, jotka pystyvät tekemään pahoja pelkkien ajatuksien voimalla. Michael Ironsiden esittämä Darryl Revok haluaa napata maailman itselleen ja kokoaa scannereiden armeijaa, kun taas Stephen Lackin tulkitsema Cameron Vale haluaa tehdä taidoillaan hyvää ja estää Revokin kaltaisen mielipuolen suunnitelmat. Idea on hyvä, mutta toteutus jättää toivomisen varaa – pään räjähtäminen oli varsin onnistunut yllätys.

Richard Linklater: Rakkautta ennen keskiyötä (Before Midnight)
En ole nähnyt trilogian kahta aiempaa osaa, mutta odotukset olivat silti varsin korkealla, sen verran vuolaasti tätä on kehuttu. Olihan tämä hyvä, varsin todenmukainen ja uskottava kaikin puolin. Näyttelijät olivat mainioita  ja kyllähän tämän myötä edellisetkin osat täytyy katsastaa. Käytännössä ainoa asia, mikä tässä mätti, olivat päälleliimatun oloiset petileikkijutustelut - vähemmälläkin olisi varmasti pärjätty.

Luis Buñuel: Tristana
Nuori ja kaunis Tristana (Catherine Deneuve) jää äitinsä kuoltua rikkaan Don Lopen (Fernando Rey) huostaan. Iäkkään Don Lopen huolenpito saa ajan mittaan yhä omistavampia piirteitä, jolloin Tristana alkaa etsiä keinoja päästä pois miehen luota. Romanssi Horacion (Franco Nero) kanssa vie hänet muualle, mutta lopulta Tristana palaa kuitenkin Don Lopen luo. Buñuelin kuvaus ihmisyydestä kaikkine virheineen ei ole niin vimmainen, kuin voisi olettaa, mutta ei myöskään niin koskettava, kuin toivoisi. Mukava pätkä, mutta tuskin tulee katsottua uudelleen.

Jevgeni Bauer: Onnen tähden (Za stshastjem)
Tsaarinajan Venäjän suurimman ohjaajan viimeinen elokuva on erikoislaatuinen kolmiodraama, jossa äiti ja tytär rakastavat samaa miestä. Hyvistä lähtökohdista huolimatta elokuvasta ei muodostu osiensa summaa, vaan tarina jää hieman värittömäksi – lopputulos on hyvä, mutta se voisi olla loistava.

Tim Burton: Ed Wood
Burtonin pieteetillä ohjaama kertomus maailman huonoimmasta elokuvaohjaajasta, Edward D. Wood Jr:sta, jota Johnny Depp tulkitsee unohtumattomalla tavalla. Mies Glen or Glendan (1953), Bride of the Monsterin (1955) ja Plan 9 from Outer Spacen (1959) takana oli saamistaan murskakritiikeistä huolimatta avoin ja optimistinen, periksi antamaton ja itseensä uskova, toisin kuin pohjalle pudonnut kauhuelokuvatähti Bela Lugosi, jonka viimeisiksi töiksi jäivät Woodin kanssa tehdyt surkeudet. Martin Landaun näkemys Lugosista on loistava. Erityisplussaa hienosti muodostetusta ajankuvasta.

Charles Chaplin: Kaupungin valot (City Lights)
Chaplinin kuolematon mestariteos kertoo Kulkurista, joka yrittää pelastaa sokean kukanmyyjätytön köyhyydeltä ja sivussa saada tämän silmäleikkaukseen. Toisaalla on elämäänsä kyllästynyt miljonääri, joka on humalassa itse anteliaisuus, mutta selvin päin ei muista Kulkurin olemassaoloa lainkaan. Elokuvan rytmitys on loistavaa, vitsit kekseliäitä ja draama kouriintuntuvaa. Loppukohtaus on nerokas.

James Wan: Kirottu (The Conjuring)
Perhe muuttaa vanhaan idylliseen taloon, jossa on takavuosina tapahtunut vaikka mitä kauheuksia ja siksipä onkin selvää, että taloon pesiytynyt pahuus alkaa tuoda itseään julki mitä karmaisevimmilla tavoilla. Tositapahtumiin väitetysti pohjautuva kauhuelokuva luo alussa kiitettävästi tunnelmaa – vaikka ei pystykään välttämään kliseitä – mutta vetää kaiken viemäriin viimeisellä kolmanneksella, kun talon henkeä aletaan jahdata oikein toden teolla. Henkiolennon muuttaminen lihaksi ei ole koskaan hyvä asia, joten tässäkin suhteessa James Wan tekee pahan virheen. Toiminee sellaisten katselijoiden kohdalla, jotka eivät ole nähneet The Hauntingia (1963), Amityville-sarjaa tai juuri mitään muutakaan vastaavanlaista kummitustalokauhuilua.

Maurice Tourneur: Pieni rikas tyttö-rukka (The Poor Little Rich Girl)
Mary Pickfordin 1910-luvun parhaimmistoa, ajaton tarina vanhempiensa rakkautta kaipaavasta pikkutytöstä. Pickfordin eloisuus, Tourneurin ja kuvaajana toimineen James van der Broekin visuaalinen kekseliäisyys ja tarinan opettavaisuus tekevät tästä elokuvasta klassikon.

Sam Wood: Kallioiden ja salakarien ohi (Beyond the Rocks)
Gloria Swanson ja Rudolph Valentino rakastavat toisiaan epäsovinnaisella tavalla melodraamahelmessä, joka voi olla juoneltaan hömppää, mutta toteutukseltaan silkkaa Hollywoodia.

Ernst Lubitsch: Madame Dubarry
Ranskan vallankumouksen myrskyissä käytävä ihmissuhdedraamakomedia, jossa Pola Negrin esittämä hatuntekijä päätyy sosiaalisen kiipeämisen seurauksena Ludwig XV:n rakastajaksi. Kuninkaan kuoleman jälkeen elokuvan tyylisuunta muuttuu draamaksi ja samalla elokuvasta katoaa kepeys. Joukkokohtaukset ovat näyttäviä, mutta kokonaisuus häviää Faaraon vaimolle (1922).

Urban Gad: Die Arme Jenny
Saksalaisdraama vuosimallia 1912 kertoo köyhän perheen tyttärestä, joka antautuu rikkaalle elostelijalle ja tulee tapahtuneen seurauksena ajettua ulos kodistaan. Värisyttävä ja vaikuttava draama, eikä vähiten naispääosan esittäneen Asta Nielsenin karisman vuoksi. Unohtaa ei tietysti sovi Urban Gadin hienoa ohjaustakaan. Erinomainen elokuva.

Mauritz Stiller: Rakkaus ja sanomalehtitoimi (Kärlek och journalistik)
Harvemmin nähtyä Stilleriä, kepeä romanttinen – ja erittäin ruotsalainen – kertomus tutkimusmatkailijasta, joka tekee kaikkensa väistelläkseen haastatteluja mankuvia reporttereita, mutta päätyy kuitenkin lehtien sivuille, kiitos kauniin ja kekseliään reportterin. Alfred Lund sopii jo olemukseltaan arvostetun tiedemiehen rooliin, mutta todellinen tähti on pirteä ja hauska Karin Molander, liian lyhyen uran tehnyt ruotsalaisnäyttelijätär.

Yonggang Wu: "Jumalatar" (Shen nu)
Ruan Lingyu esittää yksinhuoltajaäitiä, joka myy itseään pystyäkseen elättämään pienen poikansa. Paikallinen gangsteri alkaa kuitenkin alistaa naista ja viedä hänen rahansa, jolloin tämä päättää paeta. Kun roisto seuraa perässä, eikä elämä muutenkaan ota onnistuakseen, ajautuu nainen umpikujaan, josta on vain yksi ulospääsykeino. Unohdettu ja tuntematon mykkäelokuvasuuruus, jota ei kannata missään nimessä ohittaa.