Ugetsu - kalpean kuun tarinoita

O’Haru – naisen tie (Saikaku ichidai onna, 1952) nosti japanilaisveteraani Kenji Mizoguchin länsimaisen elokuvayleisön tietoisuuteen ja seuraavana vuonna valmistunut Ugetsu – kalpean kuun tarinoita (Ugetsu monogatari, 1953) sementoi hänet lopullisesti suurnimien joukkoon myös kotimaansa ulkopuolella. Ugetsu keräsi suitsutusta ympäri maailmaa ja Mizoguchi sai ohjauksesta Hopeisen leijonan Venetsian elokuvajuhlilla. Sittemmin teos on nostettu japanilaisen elokuvan virstanpylväiden joukkoon, mikä ei olekaan ihme, sillä niin vakuuttavasta saavutuksesta Ugetsun kohdalla on kyse.

Elokuva sijoittuu 1500-luvulle, Omin maakunnan pieneen kylään. Sen päähenkilöt ovat köyhä savenvalaja Genjurô (Masayki Mori), joka haaveilee maallisista rikkauksista sekä naapurissa asuva Tobei (Sakae Ozawa), jonka unelmana on puolestaan samurain ura. Käynnissä olevasta sisällissodasta huolimatta he uskaltautuvat vaimoineen myyntimatkalle kaupunkiin. Matkan aikana he hylkäävät vaimonsa omien tarkoitusperiensä hyväksi ja joutuvat ennen pitkää maksamaan itsekkyydestään kovan hinnan.

Ugetsu on visuaalisesti huikaiseva elokuva, kuin valtava maalaus, jossa jokainen siveltimenveto on täydellisesti suunniteltu. Ensimmäisenä huomio kiinnittyy Kisaku Iton luomaan maailmaan, jonka kauneus hakee vertaistaan: soutumatka usvaisella järvellä, matka aavenaisen palatsiin, kylpykohtaus metsän siimeksessä – kuvat hakevat vertaistaan jopa Mizoguchin tuotannossa. Seuraava ihailemisen aihe on Kazuo Miyagawan kuvaus, joka pitkine otoksineen, tarkkaan rajattuine kuvineen ja ennakkoluulottomine valaisuratkaisuineen sopii täydellisesti tarinan henkeen ja sisältöön. Näyttävyyden kruunaa huolellisesti historiankirjojen mukaan sommitellut puvut, eikä unohtaa sovi myöskään säästeliäästi käytettyä, tunnelmaa vahvasti korostavaa musiikkiakaan.

Ugetsu on musertava kertomus ahneudesta ja itsekkyydestä, johon varsinkin miehet sortuvat. Se osoittaa, kuinka turhamaisia ja itsekeskeisiä miehet voivat pahimmillaan olla. Molemmilla päähenkilöillä on kotona kaikki mitä he tarvitsevat, mutta silti he haluavat enemmän: Genjurô vaurautta ja Tobei mainetta. Vaikka sota riehuu ympärillä ja huolimatta siitä, että sotilaat ovat jo tehneet hyökkäyksiä heidän kotikyläänsäkin, unohtavat miehet kaiken muun ympärillään. Vaikka molemmat saavuttavatkin haluamansa, nousee esille kysymys siitä, mikä elämässä on loppujen lopuksi tärkeintä ja mitä kannattaa uhrata minkäkin vuoksi. Miehet oppivat kyllä läksynsä, mutta onko kaikki ollut kuitenkaan tavoittelemisen arvoista?

Ugetsun mieleenpainuvin jakso tapahtuu kuvankauniin aavenaisen Wakasan (Mashiko Kyô) luona. Genjurô, joka on humaltunut paitsi ansaitsemistaan rahoista myös naisen huomionosoituksista ja kauneudesta, unohtaa kaiken muun ympärillään – hetkeen hän ei edes muista, että hänellä on kotikylässä vaimo ja pieni lapsi odottamassa. Seuraa yltäkylläisen koreita kohtauksia, joissa Genjurô ja Wakasa nauttivat toistensa seurasta täysin siemauksin. Mutta kuten mies on tähänkin saakka ajanut takaa saavuttamatonta unelmaa, osoittautuu tämäkin houreeksi. Kauneudestaan huolimatta koko jakson yllä leijuu sanoinkuvaamaton, kuolemaa ennakoiva lumous.

Kenji Mizoguchin Ugetsu – kalpean kuun tarinoita on liioitellun kaunis teos, jonka komeita kuvia jaksaa ihailla kerta toisensa jälkeen. Myöskään tarinassa ei ole heikkouksia, vaan siinä yhdistyvät komeasti niin tosielämä vaikeuksineen kuin unimaailma kuvitelmineen ja haaveineen. Lopuksi Mizoguchi sitoo langat yhteen päättäväisesti, mutta samalla myös lempeästi: elämä jatkuu kaikesta huolimatta. Ugetsu on elokuva, joka jokaisen tulisi nähdä ainakin kerran elämässään.

UGETSU MONOGATARI, 1953 Japani
Tuotanto: Daiei Tuottaja: Masaicihi Nagata Ohjaus: Kenji Mizoguchi Käsikirjoitus: Matsutaro Kawaguchi, Yoshikata Yoda, Kenji Mizoguchi (Akinari Uedan kertomuskokoelman pohjalta) Kuvaus: Kazuo Miyagawa Lavastus: Kisaku Ito Leikkaus: Mitsuji Mayata Musiikki: Fumio Hayasaka, Ichiro Saito Puvustus: Kusune Kainosho Äänitys: Iwao Otani
Näyttelijät: Masayuki Mori (Genjurô), Kinuy Tanaka (Miyagi), Mitsuko Mito (Ohama), Sakae Ozawa (Tobei), Machiko Kyô (ruhtinatar Wakasa), Sugisaku Aoyama (vanha pappi), Kikue Nori (Ukon), Mitsusaburo Ramon (Niwa-klaanin johtaja), Ryosuke Kagawa (kylänvanhin)

Vihan päivä

Kaupallisesti epäonnistuneen, Ranskassa valmistuneen Vampyrin (1932) jälkeen Carl Th. Dreyer palasi takaisin kotimaahansa Tanskaan, jossa häneltä meni yli kymmenen vuotta, ennen kuin hän sai mahdollisuuden pitkän elokuvan tekoon. Takaisin työhön hänet palautti Palladium-yhtiö, jolle ohjaaja oli tehnyt suurenmoisen elokuvan Kunnioita vaimoasi (Du skall ære din hustru, 1925) kahta vuosikymmentä aiemmin. Uuden elokuvansa aiheeksi ohjaaja valitsi vanhan suosikkinäytelmänsä Anne Pedersdotter, jonka filmaamista hän oli suunnitellut jo mykän kauden aikana.

Vihan päivä (Vredens dag, 1943) sijoittuu 1600-luvun Tanskaan. Vanha pastori Absalon (Thorkild Roose) on ottanut itselleen uuden vaimon, nuoren ja kauniin Annen (erinomainen Lisbet Movin). Moinen on pastorin vanhan äidin (Sigrid Neiiendam) mielestä skandaalimaista, eikä hän hyväksy uutta miniää. Piristystä pappilan painostavaan elämään tuo pastorin ainoa poika Martin (Preben Lerdoff Rye) palatessaan maailmalta kotiin. Pian nuorukaisen saapumisen jälkeen Anne rakastuu tähän ja heidän välilleen syttyy romanssi.

Hieman yli vuoden ikäisenä orvoksi jäänyt Dreyer kasvoi ankarassa, syvästi uskonnollisessa perheessä, joten hän oppi jo nuorena huomaamaan millaisilla pelisäännöillä tällä alueella toimittiin. Erityisesti tulilinjalla olivat naiset, jotka olivat usein puolustuskyvyttömiä tällaisten instituutioiden edessä. Näitä kaikuja on nähtävissä Dreyerin elokuvissa läpi hänen hienon uransa ja niinpä ohjaaja siirsi Vihan päivänkin tapahtumat noitavainojen aikaan – Dreyeriä paremmin tuntevat elokuvahistorioitsijat näkevät elokuvassa myös selviä yhteyksiä natsivallan alaiseen Tanskaan juutalaisvainoineen. Yhtä kaikki, Vihan päivän keskeisin henkilö on Anne, jonka nuoruuden ilo ja intohimo on tukahdutettu uskonnon ikeen alle. Sieltä sen vapauttaa pieneksi hetkeksi Martin, jonka kanssa Anne kokee kielletyn ja tuhoon tuomitun – mutta silti ehdottomasti kokemisen arvoisen – romanssin. Yhteisön lait ovat kuitenkin niin ankarat ja ilmapiiri suvaitsematon, ettei nuorten yhteiselosta voi tulla mitään ja niinpä se on saava traagisen päätöksen.

Vaikka Vihan päivä sijoittuukin noitavainojen aikaan, on itse vainoja kuvattu elokuvassa vähän. Alun vanhuksen kuulustelujen ja roviotuomion jälkeen elokuva keskittyy kuvaamaan uskonnon hallitsemaa maailmaa ja sen vainoharhaisuutta – yleismaailmallisesta tarinasta voi vetää yhteyksiä nykypäiväänkin. Dreyer ei kuitenkaan toimi syyttävästi tai muutenkaan osoittelevasti, vaan pikemminkin hän näyttää millainen valta eri instituutioilla – tässä tapauksessa kirkolla – on ihmisiin: he ovat sekä yhteisönsä tuotteita että sen uhreja. Pelisäännöt on saneltu ja niiden mukaan on elettävä, eikä toisin toimiville ole tilaa. Niinpä tapahtumat johtavat siihen, että muutaman onnettoman yhteensattuman ja vetovoimansa vuoksi Anne alkaa epäillä omia tarkoitusperiään ja kun anoppi lopulta syyttää häntä noidaksi, uskoo Anne tämän puheita: hän pitää itseään noitana, joka on vietellyt viattoman pappismiehen ja aiheuttanut kaikin puolin perheelle häpeää ja surua.

Kiihkoilematon ja hillitty elokuva on toteutukseltaan huippuluokkaa. Ohjaajalle tyypilliseen tapaan miljöö on todella tarkkaan suunniteltu ja toteutettu. Jokainen otos on tarkasti sommiteltu ja kuvaajana toiminut Karl Andersson on onnistunut tallentamaan mestarillisesti niin sisätilojen ahdistavuuden kuin luonnon avaruudenkin. Juuri miljööllä on elokuvassa keskeinen asema ja sen avulla peilataan henkilöiden sieluntiloja taitavasti: varjojen hallitsemassa pappilassa elämä on ahdistavaa, kun taas auringon hellimässä luonnossa rakastavaiset voivat vapautua kahleistaan. Myrsky enteilee tragediaa ja surun täyttämää, epävarmaa tulevaisuutta verhoaa sankka sumu. Luonto on yhtä tärkeässä osassa ihmiseloa kuin Alexandr Dovženkon Maassa (Zemlja, 1930).

Dreyerin elokuviin ja tyyliin tottumattomille Vihan päivän verkkainen etenemistahti ja hyvin niukkaeleinen näyttelijätyöskentely saattavat ensi alkuun tuntua vieraannuttavilta – itsekin pidin elokuvaa ensi näkemällä hieman raskaana ja paikoin tylsänäkin. Mutta kun Dreyerin kerrontatapaan tottuu, eivät miehen elokuvat enää hidastempoisina tunnukaan. Vihan päiväkin osoittautuu sulavasti eteneväksi draamaksi, joka vakuuttaa kerta kerralta enemmän. Vihan päivä on paitsi hieno epookkielokuva, myös kaunis ja inhimillinen tarina tuhoon tuomitusta rakkaudesta.

Elokuva sai ensi-iltansa natsihallinnon aikana, mutta onnistui kuitenkin välttämään sensuurin – joko natsit eivät osanneet yhdistää noitavainoja juutalaisvihaan, tai sitten he eivät vain välittäneet puuttua moiseen. Vaikka Vihan päivä nykyään tunnustetaankin mestariteokseksi, ei se saanut kotimaassaan kovinkaan mairittelevia arvosteluja osakseen. Ulkomailla se otettiin huomattavasti paremmin vastaan, jonka seurauksena Svensk Filmindustri kutsui Dreyerin Ruotsiin tekemään elokuvaa. Tältä matkalta syntynyt Kaksi ihmistä (Två människor, 1945) oli suuri pettymys niin ohjaajalle, tuottajalle kuin yleisöllekin.

VREDENS DAG, 1943 Tanska
Tuotanto: Palladium Productions Tuottajat: Carl Theodor Dreyer, Tage Nielsen Ohjaus: Carl Theodor Dreyer Käsikirjoitus: Carl Theodor Dreyer, Poul Knudsen, Mogens Skot-Hansen, Paul La Cour (hymnit) (Hans Wier-Jenssenin näytelmästä Anne Pedersdotter) Kuvaus: Karl Andersson Lavastus: Erik Aaes Leikkaus: Anne Marie Petersen, Edith Schlüssel Musiikki: Poul Schierbeck Puvustus: Karl Sandt Jensen, Olga Thomsen Äänitys: Erik Rasmussen
Näyttelijät: Preben Lerdoff Rye (Martin), Thorkild Roose (pastori Absalon Pedersson), Lisbet Movin (Anne Pedersdotter), Preben Neergard (Degn), Sigrid Neiiendam (Merete, Absalonin äiti), Albert Høeberg (piispa), Olaf Ussing (Laurentius), Anne Svierkier (Herlofs Marte)

Katsotut elokuvat: syyskuu 2013

Teuvo Puro & Jussi Snellman: Anna-Liisa
Kotimainen mykkäelokuva vuodelta 1922 kertoo tarinan Anna-Liisasta, tukkimieheksi lähteneen Mikon entisestä seuralaisesta, joka on salatun suhteen päätteeksi synnyttänyt lapsen ja tappanut sen metsään. Nyt nainen on menossa naimisiin, mutta pahaksi onneksi Mikko palaa maailmalta ja haluaa Anna-Liisan takaisin itselleen. KAVA:n restauroima printti oli kansainvälistä huippuluokkaa ja Forssan Mykkäelokuvafestivaaleilla tallennettu säestys tuki tapahtumia vahvasti. Yksi kotimaisen mykkäelokuvan suurista teoksista.

Carl Th. Dreyer: Glomdahlin morsian (Glomdalsbruden)
Dreyerin tuntemattomimmassa mykkäelokuvassa kaksi nuorta rakastaa toisiaan, vaikka tytön isä yrittääkin laittaa kapuloita nuorten suhteeseen. Yksinkertainen, kuvallisesti kaunis pastoraalidraama, josta puuttuu kuitenkin jotain oleellista: tunne.

Urban Gad: Die Arme Jenny
Uusintakatselu. Saksalaisdraama vuosimallia 1912 kertoo köyhän perheen tyttärestä, joka antautuu rikkaalle elostelijalle ja tulee tapahtuneen seurauksena ajettua ulos kodistaan. Värisyttävä ja vaikuttava draama, eikä vähiten naispääosan esittäneen Asta Nielsenin karisman vuoksi. Unohtaa ei tietysti sovi Urban Gadin hienoa ohjaustakaan. Erinomainen elokuva.

Victor Sjöström: Ingeborg Holm
Vuosi Die Arme Jennyn jälkeen valmistunut sosiaalidraama kertoo kauppiaan vaimosta, joka menettää miehensä äkillisen kuoleman myötä liikkeensä, kotinsa, lapsensa ja lopulta jopa järkensä. Karu ja kaunistelematon kuvaus naisen romahduksesta ei ole menettänyt iästään huolimatta lainkaan tehoaan.

Peter von Bagh: Kreivi
Kertomus kuuluisasta naisten huijaajasta, Pertti Ylermi Lindgrenistä, on kieltämättä erikoinen ja valtavirrasta poikkeava, mutta tarinaltaan pidemmän päälle valitettavan tylsä. Miehen menestystä naismaailmassa ei kyllä tämän perusteella tarvitse ihmetellä, sen verran sanavalmis kaveri taisi olla kyseessä. Kyllähän tämän katsoo ihan uteliaisuudesta, mutta tuskin tarvitsee Kreivin pariin enää palata.

Valentin Vaala: Laveata tietä
Mustalaishurmaajan (1929) romanimaailmasta on siirrytty salonkeihin ja kabinetteihin, joissa Theodor Tugain esittämä viulistikuuluisuus Antti Larto hurmaa kauniita naisia yksi toisensa jälkeen. Edeltäjäänsä parempi kokonaisuus, jossa Tugain tyylikäs pääosasuoritus nousee keskeiseen asemaan. Mukava, useamman katselukerran kestävä tuttavuus.

Peter Greenaway: The Pillow Book
Visuaalisesti rohkea ja kekseliäs tarina nuoresta naisesta (Vivian Wu), joka etsii partnereikseen miehiä, jotka osaavat kirjailla hänet kauniisti japanilaisten kirjoitusmerkkien peittoon. Samalla hän yrittää kirjoittaa kirjaa, joka kuitenkin palautetaan kustantajalta bumerangina takaisin: teksti ei ole edes sille käytetyn paperin arvoista. Niinpä nainen alkaa kirjoittaa kirjaa miesystävänsä vartalolle… Erikoinen teos.

Jevgeni Bauer: Kuoleva joutsen (Umirajushtshi lebed)
Bauerin eriskummallisista elokuvista eriskummallisin, kertomus mykästä ballerinasta (Vera Karalli), joka epäonnistuttuaan rakkaussuhteessaan heittäytyy täysillä tanssin maailmaan ja herättää erikoisen taiteilijan (Andrei Gromov) mielenkiinnon. Taiteilija pyytää naista malliksi maalaukseen, jonka on tarkoitus tavoittaa täydellinen kuoleman hetki. Hieno elokuva, Bauerin parhaimmistoa.

King Vidor: Ilveilijät (Show People)
Vidorin tarkkanäköinen Hollywood-satiiri pikkukaupungin tytöstä, josta tulee suuri tähti, mutta joka hukkaa siinä sivussa kaiken hienon ja ylvään, jota hänessä on koskaan ollut. Mykän kauden paras unelmakaupunkikuvaus.

Kon Ichikawa: Burmalainen harppu (Biruma no tategoto)
Tarina sotilaasta, joka jää sotatoimien päätyttyä ennemmin hautaamaan rintamalla kaatuneita tovereitaan kuin palaa kotiin. Rauhallinen, viipyilevä ja surumielinenkin kuvaus elämän kadottamisesta. Ihastuttaa etenkin henkisen puolen harmoniallaan, mutta jättää runsaasti pohdittavaa myös toista katselukertaa varten.

Aleksi Mäkelä: Vares – yksityisetsivä
Mäkelän ensimmäinen Vares-elokuva pesee Törhösen liukuhihnatuotokset mennen tullen ja Veijonen on Vareksena huomattavasti Reiniä vakuuttavampi. Toiminta on uskottavampaa ja tarinaan on panostettu myöhäisempiä elokuvia enemmän. Sivuosissa nähdään koko joukko kotimaisen elokuvan nimekkäitä näyttelijöitä, joista Kari Hietalahti on kaikkein hauskin. Ei tämä silti mikään klassikko ole, mutta voisi sitä aikansa hölmömminkin viettää kuin tämän parissa.

Yasujiro Ozu: Hogaraka ni ayume (engl. Walk Cheerfully)
Draamoistaan parhaiten muistetun Ozun gangsterielokuva on vaatimaton, toimintaa kaihtava draama rikollispomosta, joka rakastuu kauniiseen naiseen ja jättää entisen elämänsä tullakseen hyväksi ihmiseksi. Ozun urasta kiinnostuneet saanevat tästä enemmän irti kuin ne, joita japanilaismestarin elokuvat eivät ole ennenkään vakuuttaneet.

Herbert Brenon: …ja naiset rakastavat heitä (Dancing Mothers)
Naisen itsenäisyys tuntuu olevan miehille kova pala purtavaksi, sillä niin kauan kuin Ethel Westcourt kyhjöttää yksin kotona ja antaa miehensä juosta vieraissa ja tyttärensä notkua ravintoloissa, kaikki on hyvin. Kun äiti saa lopulta tarpeekseen ja lähtee itsekin irrottelemaan, on ihmissuhdesotku valmis. Hyvin roolitettu elokuva – etenkin Alice Joyce ja Clara Bow ovat mahtavia – joka päättyy juuri sellaiseen finaaliin kuin pitääkin.

Charles Chaplin: Ritari Siniparta (Monsieur Verdoux)
Chaplinin nerokas musta komedia naisia murhaavasta pankkivirkailijasta, joka lyödään lopulta rautoihin ja pistetään giljotiiniin. Elokuva, jossa kerronnan rytmi, komiikan iskevyys ja draaman koskettavuus kietoutuvat ensiluokkaisesti yhteen. Chaplinin paras äänielokuva ja parhaita koskaan tehtyjä elokuvia muutenkin.

Terrence Malick: To the Wonder
Tree of Lifen tavoin tehty, sirpaleinen kertomus amerikkalaismieheen rakastuvasta yksinhuoltajasta, joka muuttaa Ranskasta uudelle mantereelle ja kokee siellä parisuhteen onnen, arjen ja epäonnistumisen. Aavistuksen liian pitkä, mutta silti katsomisen arvoinen – ainakin jos pitää Malickin tyylistä. On tosin helppo ymmärtää myös sellaista katsojaa, jolle tämä(kin) Malickin elokuva esittäytyy tekotaiteellisena…

Tom Ford: A Single Man
Colin Firth esittää loistavasti amerikkalaisen yliopiston homoseksuaalista opettajaa, jonka pitkäaikainen miesystävä on kuollut auto-onnettomuudessa. Opettaja yrittää päästä surunsa yli ja elää jokapäiväistä arkeaan mahdollisimman onnistuneesti, mutta se ei ole aina niin helppoa. Keskiverto, yhden katselukerran elokuva.

Gustavo Serena: Assunta Spina
Varhaisen italialaisen elokuvan mestariteoksiin laskettu kertomus naisesta, jonka mies heitetään vankilaan ja tämän poissa ollessa nainen alkaa tapailla varatuomaria. Kun mies palaa naisen luo, on suhdesoppa valmis. Assunta Spinan suuruus ei auennut ainakaan ensimmäisellä katselukerralla, sillä draama tuntuu melko köykäiseltä ja kerronnassakin olisi parantamisen varaa. Naispääosan esittävä Francesca Bertini oli aikansa suuria tähtiä.

Jean Epstein: Kolmitahoinenpeili (La glace à trois faces)
Epsteinin mestariteos kertoo millaisena kolme eri yhteiskuntaluokassa elävää naista näkee nuoren rakastajansa. Nuorukaisen persoona jää arvoitukseksi, niin paljon henkilöiden mielipiteet vaihtelevat. Teknisesti varmaotteinen, kerronnaltaan piristävän poikkeava mykkätuotanto, joka pitäisi näyttää kaikille niille, joiden mielestä mykkäelokuvat ovat vain vanhanaikaista kerrontaa ja kankeaa, teatraalista näyttelemistä.

Ágnes Hranitzy & Béla Tarr: The Man from London
Sataman työntekijä näkee murhan. Huomatessaan, ettei voi auttaa uhria, hän pelastaa tämän matkalaukun, joka on täynnä rahaa. Mies päättää pitää rahat, mutta vähitellen omatunto alkaa soimata häntä, eikä mikään ole enää entisellään. Viipyilevä, pitkillä kohtauksilla ladattu rikoselokuva ei ole tekijöidensä absoluuttista parhaimmistoa, sillä jotenkin tuntuu, että tyyli menee tässä tapauksessa tarinan edelle. Silti mielenkiintoinen ja ainakin Tarrin elokuvista pitävien kannattaa katsoa tämä.

Yasujiro Ozu: Sono yo no tsuma (engl. That Night’s Wife)
Ozun ensimmäinen gangsterielokuva oli vaatimaton, mutta toinen on jo tasokkaampi, vaikka tämänkään kohdalla ei voida puhua mestariteoksesta. Dramaturgisesti ehyt, yhden vuorokauden ajalle sijoittuva kertomus köyhästä perheenisästä, joka tekee ryöstön saadakseen rahaa kuolemansairaan tyttärensä hoitoon, on yksinkertainen ja toimiva. Ozu hallitsee draaman ja sen syntymiseen vaikuttavat pienet yksityiskohdat suvereenisti.

William Wellman: Beggars of Life
Louise Brooksin esittämä orpo surmaa sadistisen ottoisänsä ja pakenee paikalle saapuvan Richard Arlenin kanssa lain pitkää kouraa. Kaksikon määränpää on Kanada, jossa he uskovat olevansa turvassa. Matka ei ole kuitenkaan helppo, sillä sen lisäksi että heidän on piileskeltävä poliiseilta, myös muut maankiertäjät aiheuttavat vaivaa. Erityisen ongelmallinen on muuan Oklahoma Red (Wallace Beery), joka on päättänyt ottaa Brooksin esittämän neitokaisen omakseen. Vauhdikas ja taidokkaasti toteutettu elokuva, jonka toivoisi näkevän joskus paremmalta lähdemateriaalilta kuin Grapevinevideon dvd-r:ltä.

Yasujiro Ozu: Hijosen no onna (engl. Dragnet Girl)
Ozun viimeinen gangsteritarina kertoo pikkurikollisesta, joka rakastuu nuoren jengitulokkaansa sisareen ja saa näin tyttöystävänsä näkemään punaista. Tämänkin elokuvan kohdalla voidaan puhua ennemminkin draamasta kuin perinteisestä gangsterielokuvasta, mutta se ei estä Hijosen no onnasta nauttimista, sen verran laadukkaasta elokuvasta on kyse.

Paul A. Kaufman: Return to the Batcave: The Misadventures of Adam and Burt
Televisiolle tehty hölmöily, jossa Adam West ja Burt Ward saavat kutsun autonäyttelyyn, jonka vetonaulana on alkuperäinen Batmobile. Kaara varastetaan kaksikon silmien alla ja niin alkaa huima takaa-ajo, jonka aikana palataan muisteloissa myös alkuperäisen Batman-sarjan pariin. Saattaa naurattaa yhden katselukerran verran, mutta todennäköisesti ei sitäkään.

Ilmari Unho: Härmästä poikia kymmenen
Poika nousee isäänsä vastaan ja uusi aika syrjäyttää vanhan tässä suomiklassikossa, jonka on ohjannut Ilmari Unho. Kertomus Pohjanmaan räyhähengistä, puukkojunkkareista, elää pitkälti hienojen maisemakuviensa ja miesnäyttelijöidensä (Tauno Palo, Yrjö Kantoniemi, Kalervo Nissilä) varassa. Kerronnan epätasaisuus ja runsas laulujen käyttö syövät kokonaisuutta, joka jää kuitenkin elämään vahvana kuvauksena menneen ajan tapahtumista.

René Clair: Eikä yksikään pelastunut (And Then There Were None)
Agatha Christien klassikkoromaanin ehkäpä kuuluisin filmatisointi on eloisa, näppärä ja huolella rakennettu, mutta samalla myös hieman pitkäpiimäinen ja sieluton. Kepeää sunnuntaiviihdettä, ei sen enempää.

Jacques Becker: Rakastajatar (Casque d’Or)
Rakkaus voi pelastaa miehen tai sitten syöstä hänet kadotukseen, kuten hyvin tiedämme. Tässä elokuvassa tapahtuu jälkimmäinen, sillä siitä hetkestä lähtien kun puuseppä menettää sydämensä kauniille kurtisaanille, hänen elämänsä lähtee laskettelemaan kohti tuhoa – olkoonkin, että hän saa sitä ennen kokea lyhyen onnen hetken rakastettunsa seurassa. Kauniisti kerrottu tarina, hienot roolisuoritukset ja vaikuttava ajankuvaus ovat tämän ranskalaisklassikon parasta antia.