Ihmisen kohtalo

”Vanhanaikaisessa sodankäynnissä sotilaille maksettiin sotimisesta ja he taistelivat, koska he halusivat tehdä niin. Nykyään ei keneltäkään kysytä, miltä tuntuu mennä rintamalle kuolemaan… Kenelläkään ei tulisi olla oikeutta päättää toisen ihmisen elämästä.”

Näin lausui ranskalainen Abel Gance tehtyään pasifistisen suurelokuvansa Minä syytän! (J’accuse, 1919). Samanlaiset ajatukset olivat mielessä myös Masaki Kobayashilla hänen tehdessään 9,5 tuntista sotaeepostaan Ihmisen kohtalo (tunnetaan myös nimellä Paljain jaloin läpi helvetin / Ningen no joken, 1959-1961). Rintamalla itsekin kauhuja kokeneen ohjaajan mukaan häntä kiinnosti erityisesti ”tragedia miehistä, jotka vastoin tahtoaan pakotetaan sotaan”. Tästä lähtökohdasta kasvoi neljävuotisen tuotannon myötä yksi suurimmista elokuvan keinoin koskaan kerrotuista tarinoista ihmisestä ja hänen pahuudestaan.

Jumpei Gomikawan romaaniin pohjautuvan elokuvan päähenkilö on nuori, vasemmistolaisia mielipiteitä viljelevä Kaji (loistava Tatsuya Nakadai). Pasifistina hän ei halua mennä armeijaan, vaan siirtyy mieluummin työnjohtajaksi mantšurialaiseen kaivokseen, mukaansa hän ottaa vaimonsa Michikon (Michiyo Aratama). Perillä Kaji kauhistuu työvoimana käytettyjen kiinalaisten sotavankien kohtalosta, mutta hänen mielipiteitään ei huomioida millään lailla – muut tehtaan johtajat alkavat ennemminkin miettiä, onko Kaji kenties itsekin kommunisti? Lopulta Kaji vangitaan. Kidutuksen jälkeen hänet lähetetään asepalvelukseen ja lopulta rintamalle. Vähitellen hänen idealisminsa alkaa rapistua, kun sodan kauhut saavat hänet otteeseensa.

Toisesta maailmansodasta, sen taustoista, henkilöistä ja tapahtumista on tehty tuhansittain elokuvia, mutta ainoastaan ani harva pystyy tekemään samanlaisen vaikutuksen kuin Kobayashin mammutti. Pituus on sivuseikka järkyttävässä kertomuksessa maailmasta, joka oli keskellä sairainta ja hulluinta aikakauttaan, jossa ihmisen raakuus ja häikäilemättömyys lyövät vasten kasvoja koko ajan ja jossa ainoastaan kipu osoittaa ihmiselle tämän olevan elossa. Tuossa maailmassa ystävyys ja avunanto ovat vain sanahelinää ja vain toivo auttaa jaksamaan seuraavaan päivään. Tämän Kaji saa itsekin karvaasti kokea, sillä sota on kaikkea muuta kuin kunniakasta taistelua. Se on eloonjäämistaistelu, jossa jokainen kamppailee omasta hengestään. Perinteisistä taistelukuvauksista kiinnostuneen kannattaa tietää, että tässä elokuvassa niitä ei juurikaan ole.

Ihmisen kohtalo tuo mieleen Elin Klimovin järkyttävän sotaelokuvan Tule ja katso (Idi di smotri, 1984), sillä myös Kobayashin elokuva onnistuu esittämään asiansa kiihkoilematta ja uskottavasti, mitään kuitenkaan peittelemättä tai hienostelematta. Kobayashin mukaan sota on tällaista, halusimmepa tai emme. Mitään glooriaa ei ole, jäljellä on vain hulluus. Ei liehuvia lippuja eikä paraateja, vain muta, hiki, veri, kauhu ja kuolema ovat todellisia. Kuvat sotavangeista, karkureiden teloittamisesta, rintamalta ja työleireiltä ovat ylittämättömiä. Tunnelma on kauttaaltaan raskas ja painostava, eikä toivoa paremmasta suoda missään vaiheessa. Kauniita kuvia ei ole, aivan kuin luontokin olisi sotilaita vastaan.

Kobayashin elokuvan perintö on nähtävissä monissa myöhemmissä sotaelokuvissa, eikä vähiten Stanley Kubrickin ohjaamassa Full Metal Jacketissa (1987). Paitsi dramaturgisesti samankaltainen, myös monet kohtauksista ovat selkeästi velkaa Ihmisen kohtalolle: Kajin ja Obaran suhde on kuin Matthew Modinen (Jokeri) ja Vincent D’Onofrion (Pyle) vastaava, Obaran simputus ja lopullinen ratkaisu ovat niin ikään lainattu suoraan Kubrickin Vietnam-teokseen. Tässä ei ole kuitenkaan mitään väärää, ainahan elokuvantekijät ovat lainanneet toisiltaan ja kun sen tekee vielä niinkin tyylikkäästi kuin Kubrick, on lopputulos ennemminkin kunnianosoitus esikuvalleen kuin ideoiden kierrättämistä.

Kolmeen osaan (Ei suurempaa rakkautta, Tie ikuisuuteen, Sotilaan rukous) ja kuuteen jaksoon jaettu Ihmisen kohtalo on elokuva, joka jokaisen tulisi joskus nähdä. Se on ahdistava ja armoton, raaka ja kaunistelematon, mutta ei pituudestaan huolimatta missään nimessä raskas tai pitkäveteinen, vaan pikemmin paljastava ja palkitseva. Elokuvan dramaattinen lopetus on yksi vaikuttavimmista, mitä olen koskaan nähnyt.

NINGEN NO JOKEN, 1959-1961 Japani
Tuotanto: Shochiku Tuottajat: Shigeru Wakatsuki, Tatsuo Hasoya, Masaki Kobayashi Ohjaus: Masaki Kobayashi Käsikirjoitus: Zenzo Matsuyama, Masaki Kobayashi (Jumpei Gomikawan romaanista) Kuvaus: Yoshio Miyajima Lavastus: Kazue Hirataka Leikkaus: Keiishi Uraoka Musiikki: Chuji Kinoshita
Näyttelijät: Tatsuya Nakadai (Kaji), Michiyo Aratama (Michiko), So Yamamura (Okijima), Eitaro Ozawa (Okazaki), Akira Ishihama (Chen), Keiji Sada (Kageyama), Hideo Kisho (Kudo), Kunie Tanaka (Obara), Jun Tatara (Hino), Taketoshi Naito (Tange), Keijiro Morozumi (Hironaka), Yusuke Kawazu (Terada)

Ihmeellinen on elämä

“Remember, no man is a failure who has friends.”

Aina joulun aikaan on hyvä pysähtyä hetkeksi miettimään omaa olemassaolon tarkoitusta sekä tuudittautua uskoon, että lopulta hyvä voittaa aina pahan. Näistä kahdesta perusasiasta syntyi 1940-luvun puolivälissä elokuva, joka jäi valmistumisvuotenaan ohjaajansa kuuluisuuden huomioon ottaen yllättävänkin vähälle huomiolle, mutta on sittemmin kasvanut amerikkalaisen elokuvan rakastetuimpien teosten joukkoon. Niin Yhdysvalloissa kuin täällä Suomessakin tämä elokuva symboloi vahvasti joulun henkeä ja taikaa ja mikäpä on symboloidessa onhan Frank Capran Ihmeellinen on elämä (It’s a Wonderful Life, 1946) hyvän mielen lähettiläs vailla vertaa.

Elokuvan kertomus sijoittuu Bedford Fallsin pikkukaupunkiin. Heti alussa katsojalle selviää, että on jouluaatto ja muuan George Bailey on ajautunut pahoihin vaikeuksiin — jopa niin, että hän toivoo, ettei olisi edes syntynyt. Mutta ennen kuin saamme nähdä kuinka tähän tilanteeseen on tultu ja millaista elämä olisi, mikäli George Bailey ei olisi todellakaan koskaan syntynyt, tehdään pitkä aikamatka tämän itsensä kironneen miehen lapsuudesta tähän jouluun.

Ei ole varmaankaan sattumaa, että ohjaaja oli amerikkalaista elämänmenoa edellisellä vuosikymmenellä menestyksekkäästi kuvannut Capra ja aiheena pienen rivikansalaisen kovat ajat alati vaikeammaksi käyvässä maailmassa. Capra, joka oli Chaplinin ohella aikakautensa harvoja rivikansalaisten tarinoiden kuvittajia, saattoi sodan käyneenä hyvinkin huomata mihin maailma oli luisumassa, ja halusi osoittaa sen myös katsojille. Maailma oli ahneuden ja häikäilemättömyyden, ei George Baileyn kaltaisten hyväuskoisten ja haaveilevien hölmöjen. Kaikki tämä tuntuu valitettavan todelta tänäänkin, ainoastaan Capran teoksen loppuhuipentumaa lienee turha odottaa.

Hollywoodissa on usein päästy parhaimpiin lopputuloksiin silloin, kun on kuvattu aikakausia ja paikkoja, joita ei tosiasiassa ole ollut olemassakaan. Näissä tapauksissa — D. W. Griffithin ja Henry Kingin Amerikka, Erich von Stroheimin Wien, John Fordin Irlanti — on toisinaan melkoista imelyyttäkin, mutta elokuvakieleen sovitettuna moiset seikat on valmis antamaan anteeksi. Sitä paitsi nuo maailmat ajavat ensiluokkaisesti asiansa kadonneina unelmina ja haaveina.

Tällainen on myös Bedford Falls, George Baileyn kotikaupunki, jossa talvet tuntuvat olevan aina runsaslumisia ja jossa kaatosadekaan ei varmasti saa hytisemään kylmästä. Suurin osa kaupungin asukkaista on rehtejä ja hyväntahtoisia, ainoa pahansuopa hahmo tuntuu olevan Lionel Barrymoren huikeasti tulkitsema pankkiiri Henry F. Potter, johon on saatu sisällytettyä rahanahneen miljonäärin kaikki paheet. Näistä kieltämättä hieman kliseisistä aineksista huolimatta Ihmeellinen on elämä on toimiva ja monia katselukertoja kestävä kokonaisuus.

Capran mestariteos on kahden aikakautensa suuriin tähtiin lukeutuneen näyttelijän voimannäyte. Jo mykkäkaudella kannuksensa hankkinut Barrymore sopii rooliinsa täydellisesti ja mies tuntuu suorastaan nauttivan olostaan. Loistava on myös George Baileyta esittävä, jo edellisellä vuosikymmenellä lukuisia upeita rooleja tulkinnut James Stewart. Baileyn rooli lukeutuu Stewartin menestyksekkään uran hienoimpiin saavutuksiin ja on myös se, josta suurin osa elokuvayleisöstä hänet muistaa. Myös muu casting on ensiluokkaista: Donna Reed, Thomas Mitchell, Beulah Bondi, Henry Travers, Ward Bond, Gloria Grahame, H. B. Warner… Rakastettuja ja tuttuja Hollywood-kasvoja laidasta laitaan.

Tällaiselle elokuvalle on nykyään helppo nauraa ja vähätellä sen jokaiselle ahdingossa olevalle toivoa antavaa loppua. Mutta mikäli vaivautuu heittämään ennakkoluulot romukoppaan, heittäytymään elokuvan kertomukseen mukaan ja samalla sukeltaa siihen edes hiemankin syvemmälle huomaa, kuinka ajatuksia herättävä ja koskettava teos on kyseessä. Ikiklassikko.

IT’S A WONDERFUL LIFE, 1946 Yhdysvallat
Tuotanto: Liberty Films Tuottaja: Frank Capra Ohjaus: Frank Capra Käsikirjoitus: Frances Goodrich, Albert Hackett, Frank Capra (Philip Van Doren Sternin kertomuksen pohjalta) Kuvaus: Joseph Walker, Joseoph Biroc Lavastus: Jack Okey, Emile Kuri Leikkaus: William Hornbeck Maskeeraus: Gordon Bau Musiikki: Dimitri Tiomkin Puvustus: Edward Stevenson Äänitys: Clem Portman, Richard Van Essen
Näyttelijät: James Stewart (George Bailey), Donna Reed (Mary Hatch Bailey), Lionel Barrymore (hra Potter), Thomas Mitchell (Billy-eno), Henry Travers (Clarence, enkeli), Beulah Bondi (Georgen äiti), Frank Faylen (Ernie), Ward Bond (Bert), H. B. Warner (hra Gower), Gloria Grahame (Violet Bick)

Pelin säännöt

”Pelin säännöt ei ole spektaakkeli, se on Mozartia.” Marcel Dalio

Elokuvan historiassa on muutamia sellaisia teoksia, jotka kuuluvat sen verran tukevasti taiteenalan epäviralliseen kaanoniin, että jo pelkästään niistä kirjoittaminen on vaikeaa. Ne on vuosien saatossa paitsi analysoitu puhki, myös käännelty ja väännelty joka suuntaan niin, että niistä on mahdotonta löytää mitään uutta. Siitä huolimatta ne voivat olla suurelle yleisölle hyvinkin tuntemattomia teoksia, koska niitä ei juuri esitetä televisiossa eikä niitä ole saatavilla lähivuokraamoista.

1920-luvun puolessa välissä elokuvauransa aloittanut Jean Renoir kohosi täydelliseen mestaruuteen äänielokuvan myötä. 1930-luku olikin Renoirille menestystä alusta loppuun: Yöperhonen (La Chienne, 1931), Boudu eli miten välttyä hukkumasta (Boudu sauvé des eaux, 1932), Virta (Partie de campagne, 1936), Suuri illuusio (La Grande illusion, 1937) sekä Ihmispeto (La Bête humaine, 1938) vain muutama kehuttu elokuva mainitakseni. Renoirin huikea vuosikymmen päättyi Pelin sääntöihin (La Règle du jeu, 1939), ohjaajan omaan käsikirjoitukseen perustuvaan elokuvaan, joka on vakiinnuttanut paikkansa Sight & Soundin kriitikkoäänestysten kärkiviisikossa vuodesta 1962 lähtien ollen tänä vuonna neljäs.

Pelin säännöt alkaa lentokentältä. Nuori André Jurieu (Roland Toutain) rikkoo kaikki ennätykset lentäessään Atlantin yli alle vuorokaudessa. Kun häneltä kysytään tunnelmia, hän kertoo tehneensä urotyönsä erään naisen (Nora Grégor) vuoksi. Naisen, joka ei kuitenkaan ole paikalla häntä onnittelemassa. Andrén onneksi hänen ystävänsä Octave (Renoir itse) saa järjestetyksi hänet metsästysretkelle, josta huolehtii hänen rikas ihastuksensa miehineen (Marcel Dalio). Retki maaseudulle tulee ratkaisemaan monen tapahtumaan osallistuvan ihmissuhdekoukerot, sillä ryhmän jäsenten välillä kuplii enemmän suhteita ja salaisuuksia kuin kukaan pystyisi etukäteen kuvittelemaan.

Pelin sääntöjen saama ylistys on oikeutettua, sillä kyseessä on todella hieno elokuva. Sisällöltään se on erinomaisesti yhteen sulautettua ihmissuhdedraamaa, screwballkomediaa, rakkauselokuvaa, avioliittokomediaa, farssia ja musikaaliakin. Traaginen loppuhuipentuma, jossa viattomimmat saavat kärsiä eniten, on taidolla rakennettu. Hahmokatraan laajuus ja henkilöiden luonnollisuus – Renoir antoi näyttelijöille mahdollisuuden improvisointiin – vain lisäävät kokonaisuuden rikkautta entisestään. Dialogi on nautinnollista ja napakkaa ja näyttelijät laadukkaita. Myös tekniseltä toteutukseltaan Pelin säännöt on komea teos, tosin mikäpä Renoirin teos ei olisi.

Monia suurten kirjailijoiden teoksia aiemmin ohjannut Renoir halusi luoda Pelin säännöistä aikalaiskuvauksen, joka osoittaisi, kuinka mädäntynyttä ihmisten välinen kanssakäyminen saattoi olla. Renoirin tarkkuusammunnan kohteena oli yläluokka tyhjäntoimittajineen ja lopputulos onkin vaikuttava. Todelliset tunteet ovat harvassa eikä ihmissuhteilla tunnu olevan mitään väliä. Ihmissuhdeverkostoa levitetään joka suuntaan omaa etua tavoitellen ja kaikki perustuu valheelle pelissä, jossa ei tosiasiassa ole sääntöjä lainkaan. Toisinaan tuntuu siltä, että Renoirin kuvaaman henkisesti aution maailman meno jatkuu nykypäivänäkin.

Pelin säännöt ei ole elokuvana helpoimmasta päästä. Siinä on niin paljon henkilöitä, dialogia ja ihmissuhdekoukeroita, että kaiken sulattaminen yhdellä kertaa voi olla ylitsepääsemätön tehtävä. Elokuvalle kannattaakin antaa aikaa, sillä siten Pelin sääntöjen laajuuden, ajattomuuden ja tarkkanäköisyyden pystyy kunnolla hahmottamaan. Itse kritisoin ainoastaan brutaalin metsästysretken toteutusta, sen kun olisi voinut tehdä tyylikkäämminkin.

Kuten monien suurten klassikoiden tapauksissa tuntuu käyneen, sai Pelin säännötkin todella huonon vastaanoton. Sitä moukaroitiin kritiikillä monelta suunnalta, jonka seurauksena Renoir jopa suunnitteli jättävänsä elokuvien teon sikseen. Renoir leikkasi elokuvansa jopa tiiviimpään muotoonkin, mutta sellaisenakaan Pelin säännöt ei saavuttanut aikalaiskriitikoiden suosiota. Vasta 1950-luvulla elokuva palautettiin alkuperäiseen asuunsa ja varsin pian se alkoi saada ansaitsemaansa arvostusta osakseen. Tänä päivänä sen arvo modernin elokuvan virstanpylväänä on kiistaton.

LA RÈGLE DU JEU, 1939 Ranska
Tuotanto: La Nouvelle Édition Francaise Tuottaja: Claude Renoir Ohjaus: Jean Renoir Käsikirjoitus: Jean Renoir, Carl Koch Kuvaus: Jean-Paul Alphen, Jean Bachelet, Jacques Lemare, Alan Renoir Lavastus: Max Douy, Eugène Lourié Leikkaus: Marthe Huguet, Marguerite Houllé-Renoir Maskeeraus: Ralph Musiikki: Joseph Kosma Puvustus: Chanel Äänitys: de Bretagne
Näyttelijät: Nora Grégor (Christine de La Chesnaye), Paulette Dubost (Lisette, hänen sisäkkönsä), Mila Parély (Geneviève de Marrast), Odette Talazac (rouva de la Plante), Claire Gérard (rouva de la Bruyère), Anne Mayen (Jackie), Marcel Dalio (Robert de la Chesnaye), Julien Carette (Marceau), Roland Toutain (André Jurieux), Jean Renoir (Octave), Gaston Modot (Schumacher), Pierre Magnier (kenraali)

Vihan hedelmät

“We lived here 50 years. Same place.”

Kuudella vuosikymmenellä ohjaajana työskennellyt John Ford muistetaan ennen kaikkea kymmenistä lännenelokuvistaan, jopa siinä määrin, että hänen uransa menestyksekkäimmät vuodet ovat jääneet suurelle yleisölle usein hänen lännenelokuviensa varjoon. Vuosina 1939-1941 Ford ohjasi joukon elokuvia, jotka lukeutuvat amerikkalaisen elokuvan suuriin klassikoihin: Hyökkäys erämaassa (Stagecoach, 1939), Kansan sankari (Young Mr. Lincoln, 1939), Vihan hedelmät (The Grapes of Wrath, 1940) sekä Vihreä oli laaksoni (How Green Was My Valley, 1941). Vahvaa tuotantoaan Ford jatkoi vielä palkituilla sotadokumenteillaan ja heittäytyi vasta toisen maailmansodan jälkeen täysipainoisesti westernien pariin.

Vihan hedelmät perustuu John Steinbeckin samannimiseen, Pulitzer-palkittuun romaaniin vuodelta 1939. Tarinan päähenkilö on vankilassa neljä vuotta murhasta istunut Tom Joad (Henry Fonda) joka ehdonalaiseen päästyään aikoo palata vanhempiensa kotitilalle. Kotimatkalla hän tapaa uskonsa menettäneen, sittemmin pulloon tarttuneen saarnaaja Casyn (John Carradine), joka paremman puutteessa lyöttäytyy Tomin matkaseuraksi. Perillä heitä odottaa epämieluisa yllätys. Pankit ovat pakkolunastaneet kuivuudesta kärsivät maat ja ajaneet tilalliset kodeistaan. Niin myös Joadin perheen, jonka Tom ja Casy yhyttävät juuri ennen kuin nämä ovat aikeissa aloittaa matkansa kohti Kaliforniaa, onnen kultamaata, joka tarjoaa työtä kaikille halukkaille. Optimistisina myös Tom ja Casy päättävät lähteä matkaan.

Hollywood ei ole koskaan pitänyt oman pesän likaajista ja niinpä amerikkalaista yhteiskuntaa kriittisesti tutkiskelevien elokuvien lukumäärä onkin elokuvatuotannon määrään verrattuna todella alhainen. Jo Steinbeckin romaani oli aiheuttanut pahennusta, mutta todelliset vaikeudet alkoivat Darryl F. Zanuckin ostaessa kirjan filmausoikeudet 20th Century Foxille. Vaikka kirjaa soviteltiinkin elokuvaan sopivammaksi, oli kuvauslupien saaminen vaikeaa ja todellisten tapahtumien kanssa tekemisissä olleet järjestöt yllyttivät jäseniään boikotoimaan elokuvaa kaikin keinoin Zanuckin saadessa jopa tappouhkauksia osakseen. Elokuvan parissa työskennelleitä henkilöitä syytettiin epäisänmaallisiksi ja tilanne ajautui jopa siihen pisteeseen, että niin Steinbeck kuin Fordkin joutuivat kuulusteltaviksi mahdollisesta kommunismimyönteisyydestä, jota sekä kirja että elokuva amerikkalaispoliitikoiden mielestä osoitti. Vastustuksesta ja vastoinkäymisistä huolimatta Vihan hedelmistä muotoutui suuri elokuvaklassikko, joka sai myös kirjailijan varauksettoman ihailun osakseen.

Elokuvan osakseen saama vastustus ei hämmästytä, sillä Vihan hedelmät on erittäin vaikuttava elokuva talouskriisin aikaisesta maailmasta, jossa ihmishenki ei ollut minkään arvoinen. Ainoa mikä ratkaisee, on raha, ihmisten tulevaisuudella saati menneisyydellä ei ole mitään merkitystä. Ford esittelee kaunistelematta niin Kalifornian slummit, keskitysleirejä muistuttavat parakkikylät aseistettuine vartijoineen ja piikkilanka-aitoineen kuin työttömien ahdinkoa säälimättömästi hyväksikäyttävät työnantajatkin, joiden maksama palkka ei riitä edes ruokaan. Aiheesta saisi irti vaikka minkälaista paatosta, mutta onneksi ylilyöntejä kurjuudella mässäilyn suhteen ei tule.

Kaikkien vastoinkäymisten keskellä pelastukseksi nousee perhe, jota Ford vaalii tyylilleen uskollisesti hartaudella. Tapahtuipa mitä tahansa, perhe on aina tukena ja ymmärtävänä, tämän saa varsinkin Tom huomata elokuvan aikana useasti. Muutamissa kohtauksissa tosin mennään vaarallisen lähelle sentimentaalisuuden ja siirappisuuden rajaa, mutta lopulta Ford onnistuu aina luovimaan tarinan väljemmille vesille. Kirjasta täysin poikkeava loppukohtaus on Zanuckin käsialaa ja siinä konkretisoituu perheen keskinäisen yhteyden ja periksi antamattomuuden tärkeys periamerikkalaisella tavalla.

Vihan hedelmien taidokkaasta kuvauksesta huolehtii monen klassikkoelokuvan kameramiehenä toiminut Gregg Toland, jonka ilmaisussa on niin dokumentaarista voimaa (hökkelikylät, slummit) kuin F. W. Murnaulle tai Aleksander Dovženkolle ominaista kauneuttakin (tilallisen suhde viljelemäänsä maahan, appelsiinilehdot). Tolandin kuvausta tukee hienosti elokuvan tummanpuhuva, todellisen miljöön ja studiolavastuksen avulla taidokkaasti luotu maailma, joka ekspressionistisuudessaan todistaa taas kerran, että Ford oli paljon enemmän kuin pelkkä studio-ohjaaja.

Oscar-ehdokkaana roolistaan ollut Fonda on totuttuun tapaansa erinomainen, henkilökohtaisesti yllätyin erityisesti Carradinen suorituksesta saarnaaja Casyn roolissa. Kymmenissä ja taas kymmenissä sivuosissa näytellyt veteraani saa kerrankin mahdollisuuden eikä epäile käyttää sitä hyväkseen. Carradinen laadukasta työskentelyä ei valitettavasti noteerattu minkään palkintoraadin taholta, sen sijaan Joadin perheen äitiä näyttelevä Jane Darwell palkittiin osastaan sivuosa-Oscarilla. Darwellin paikoin teatraalinen näytteleminen saattaa häiritä moiseen tottumattomia, mutta tyyli oli tuon ajan elokuvissa loppujen lopuksi melko yleistä. Oscar-gaalasta jäi hyppysiin vielä parhaan ohjaajan palkinto, parhaan elokuvan palkinnon Vihan hedelmät hävisi Alfred Hitchcockin Rebeccalle.

THE GRAPES OF WRATH, 1940 Yhdysvallat
Tuotanto: Twentieth Century Fox Film Corporation Tuottaja: Darryl F. Zanuck Ohjaus: John Ford Käsikirjoitus: Nunnally Johnson (John Steinbeckin romaanista) Kuvaus: Gregg Toland Lavastus: Richard Day, Mark-Lee Kirk Leikkaus: Robert Simpson Maskeeraus: Charles Gemora, Gustaf Nolin, Myrtle Ford (kampaukset) Puvustus: Gwen Wakeling Äänitys: Roger Heman, George Leverett
Näyttelijät: Henry Fonda (Tom Joad), Jane Darwell (Ma Joad), Russell Simpson (Pa Joad), John Carradine (Casy), Charley Grapewin (isoisä), Zeffie Tilbury (isoäiti), Dorris Bowdon (Rosasharn), O. Z. Whitehead (Al), John Qualen (Muley), Grant Mitchell, Ward Bond, Mae Marsh

Kulkurin valssi

Kesä 1877, tapahtumapaikkana Pietari. Suomalainen vapaaherra Arnold (Tauno Palo) ampuu ruhtinas Avertsejevin (Uno Wikström) kaksintaistelussa ja joutuu pakenemaan takaisin Suomeen. Harhauttaakseen poliisia hän muuntautuu kulkuriksi ja onnistuu välttämään häntä etsivän virkavallan. Liityttyään ensin sirkukseen ja sen jälkeen kiertelevään mustalaisryhmään Arnold saapuu hienolle kartanolle, jossa asuu kaunis ja kopea kreivitär Helena (Ansa Ikonen). Arnold rakastuu kreivittäreen ja Helenakin tuntee ihastusta Arnoldia kohtaan – vahinko vain, että Helena on jo kihloissa rikkaan Ericin (Jorma Nortimo) kanssa ja siis lupautunut tämän vaimoksi. Moinen ei Arnoldia haittaa, sillä hän on päättänyt valloittaa Helenan itselleen keinolla millä hyvänsä.

Välirauhan aikana tammikuussa 1941 ensi-iltansa saanut, T. J. Särkän johtaman Suomen Filmiteollisuuden tuotantoa oleva Kulkurin valssi lukeutuu edelleen rakastetuimpien kotimaisten elokuvien joukkoon. Se on kautta aikojen toiseksi katsotuin ”suomifilmi” edellään vain Edvin Laineen kuolematon näkemys Tuntemattomasta sotilaasta (1955). Monesti kotimaisten elokuvien kohdalla on ollut todettava, etteivät vuodet ole kohdelleet niitä hyvin, mutta Kulkurin valssi on piristävä poikkeus ollen edelleen varsin ihastuttava ja toimiva kokonaisuus.

Kulkurin valssi (ruots. Vagabond-valsen) sai alkunsa J. Alfred Tannerin sanoittamasta ruotsalaisesta kansansävelmästä. Sen enempää ei niin tuottajana kuin ohjaajanakin toiminut Särkkä tarvinnut, vaan pestasi käsikirjoittajaksi Mika Waltarin, jonka ansiot kotimaisen elokuvan saralla olivat jo kiistattomat. Waltarin kirjoittama tarina olikin juuri sellainen, jota sodan jaloissa rimpuilevat katsojat tarvitsivat ja toivoivat: dramaattista ja teatraalista, romanttista ja herkkää, tunneskaaloja laidasta laitaan. Pukuloistoa, hulppeita ja hienoja lavasteita – täydellinen vastakohta sota-ajan pulalle ja ahdistukselle. Kulkurin valssin tekemiseen osallistui koko joukko tunnettuja tekijämiehiä, joten lopputuloskin on sen mukainen.

Kokonaisuutena Kulkurin valssi on kestänyt aikaa hienosti ja hyvällä syyllä sen voikin rankata kotimaisten elokuvien kärkijoukkoon. Muutama heikkouskin elokuvasta tosin löytyy, joista harmistuttavin on viimeisen kymmenminuuttisen epäonnistuminen – joku toinen ohjaaja olisi kenties saanut loppuhuipennuksesta tyylikkäämmän kuin mitä se nyt hieman hutiloidun makuisena on. Toinen silmiinpistävä seikka on pahasti vanhentunut romanikuvaus, jota ei nykypäivänä laskettaisi läpi missään. Näiden vastapainoksi on tosin todettava, että kotimaisten elokuvien kompastuskiveksi monta kertaa osoittautunut huumori toimii erittäin hyvin eikä lukuisissa laulunpätkissäkään ole moittimista.

Tauno Palo on suurimmillaan, Ansa Ikonen parhaimmillaan ja Regina Linnanheimo kuumimmillaan – Kulkurin valssi on alusta loppuun myös suurten näyttelijöiden juhlaa. Varsinkin Palo on mestarillisessa vedossa huoletonta ja vapaata kulkurinelämää viettävänä Arnoldina. Linnanheimo puolestaan suorastaan tihkuu villiä eroottisuutta kauniina mustalaisnaisena ja Ikonen hänen vastakohtanaan, puhdasta ja turvallista rakkautta tarjoavana Helenana täydentää kolmikon hienon työn. Särkän henkilöohjaus on kauttaaltaan onnistunutta, eivätkä näyttelijät sorru kertaakaan teatraaliseen ja pökkelömäiseen näyttelemiseen, jollaista valitettavasti tapaa vanhoissa kotimaisissa suhteellisen usein.

Kulkurin valssi osoittautui täysosumaksi lippuluukuilla keräten muutamassa vuodessa yli miljoona katsojaa. Sen oikeudet myytiin myös muutamaan Euroopan maahan ja tv-esityksiäkin elokuvalla on pitkälti toistakymmentä. Eikä aiheetta, sillä kyseessä on yksi kaikkien aikojen tyylikkäimpiä ja viihdyttävimpiä kotimaisia elokuvia.

KULKURIN VALSSI, 1941 Suomi
Tuotanto: Suomen Filmiteollisuus SF Oy Tuottaja: T. J. Särkkä Ohjaus: Toivo Särkkä Käsikirjoitus: Mika Waltari Kuvaus: Felix Forsman Lavastus: Hannu Leminen Leikkaus: Armas Vallasvuo Maskeeraus: Senja Soitso, Olavi Suominen, Hellä Laiho (hiukset) Musiikki: George de Godzinsky Puvustus: Bure Litonius Äänitys: Kurt Vilja
Näyttelijät: Tauno Palo (Arnold, vapaaherra), Ansa Ikonen (Helena), Regina Linnanheimo (Rosinka, mustalaistyttö), Elsa Rantalainen (Arnoldin äiti), Jalmari Rinne (Mirko, mustalaisäijä), Uno Wikström (ruhtinas Avertsejev), Jorma Nortimo (Eric, Helenan sulhanen)

Gertrud

“Gertrud on hulluudessaan ja kauneudessaan Beethovenin viimeisten töiden veroinen.” Jean-Luc Godard

Mitä on rakkaus ja mitä on elämä? Voiko ihminen elää rakkaudesta, voiko rakkaudetta kokea elävänsä ollenkaan? Jos rakkautta on olemassa, saako sillä leikkiä vai onko sen oltava tärkeämpää kuin elämä itse? Ovatko unelmat ja haaveet tavoittelemisen arvoisia, mikäli elämästä puuttuu rakkaus? Onko rakkaus kaikki?

Keski-ikäinen nainen ei ole etukäteen ajateltuna kovinkaan varma kassamenestyselokuvan aihe. Vielä vähemmän, jos elokuvan on tarkoitus kertoa tämän naisen rakkaussuhteista. Esittää asia pitkin vuoropuheluin, monen minuutin mittaisin otoksin rauhallisesti eteenpäin soljuen. Kuvata henkilöt viilipyttymäisen rauhallisina ja tyyliteltyinä, mutta silti erittäin luonnollisina ja aitoina. Tällaista elokuvaa on tarjolla Carl Theodor Dreyerin viimeiseksi jääneessä teoksessa Gertrud (1964), joka pohjautuu Hjalmar Söderbergin samannimiseen näytelmään.

Gertrud on neljissäkymmenissä oleva entinen laulajatar, jonka aviomies on järjestämässä juhlia hyvän ystävänsä 50-vuotissyntymäpäiviksi. Samalla aviomies aikoo juhlistaa pääsyään ministeriksi. Gertrud ei sen sijaan ole juhlatuulella, sillä hän on päättänyt jättää aviomiehensä. Gertrud on löytänyt nimittäin rakkauden, jota hänen miehensä ei ole työkiireidensä vuoksi ymmärtänyt antaa enää pitkiin aikoihin.

1900-luvun alkuun sijoittuva Gertrud on erikoinen teos Dreyerin uralla. Ohjaaja oli pitkin uraansa kuvannut elokuvissaan miesten alistamia ja sortamia naisia, mutta tämän teoksen kohdalla hän teki täyskäännöksen: Gertrud on itsenäinen, oman arvonsa tunteva ja täydellä sydämellään rakastava nainen, joka tekee mitä haluaa. Dreyerin testamentissa nainen kohoa miehen ikeen alta ja saavuttaa elämässään lopulta täydellisen rauhan ja tasapainon – mieleen jäävän loppukohtauksen harras ja lämmin tunnelma tarttuu helposti katsojaankin. Samalla se toimii myös hienona lopetuksena Dreyerin uralle, vaikka ohjaaja ei sitä varmasti sellaiseksi suunnitellutkaan.

Gertrud on ihmeellinen elokuva. Se voi tuntua juoneltaan mitättömältä ja toteutukseltaan tylsältä, mutta syvällä sisimmässään se tarjoaa runsaasti pohdittavaa ja ajateltavaa. Sen elämänmakuiset hahmot ovat yhtä tosia kuin kuka tahansa todellinen henkilö: uralleen urautunut runoilija (Ebbe Rode), työnsä vuoksi vaimoaan laiminlyövä aviomies (Bendt Rothe), valloituksillaan kehuskeleva nuori huippupianisti (Baard Owe). Sekä tietenkin Gertrud (Nina Pens Rode), joka omistamisenhalussaan ja itsekkyydessään vaatii vastapuolta tekemään valintoja rakkauden puolesta tai sitä vastaan. Yasujiro Ozun mestariteoksen Tokyo story (Tokyo monogatari, 1953) tavoin ihmissuhteiden ja henkilöiden luonnollisuus on kerta kaikkiaan ihailtavaa.

Dreyer teki elokuvansa aina omalla pettämättömällä tavallaan. Gertrudin kohdalla Dreyerin tyyli ja alati rauhallisemmaksi muuttunut tempo saavuttavat huippunsa, sillä liki kaksituntisesta kestostaan huolimatta elokuvassa ei ole sataakaan otosta. Suurin osa kohtauksista tapahtuu sisätiloissa, teatterimaisesti sovitetut pitkät keskustelujaksot seuraavat toinen toisiaan ja ensi katsomalta saattaakin tuntua, että Gertrudissa ei oikeastaan tapahdu juuri mitään. Tästä huolimatta Gertrud ei ole raskas elokuva saati keinotekoisen oloinen, vaan rytmikäs, kiinnostavasti luotu ja tasapainoinen kokonaisuus, jonka pinnan alta löytyy enemmän asiaa kuin monesta muusta tunnetummasta ”dialogielokuvasta”.

Tällaisena se ei kuitenkaan esittäytynyt 1960-luvun katsojille, jotka vannoivat ranskalaisen elokuvan uuden aallon ja spagettiwesternien nimeen. Heille Gertrud oli auttamattoman vanhanaikainen teos, joka todisti Dreyerin pudonneen uusien tyylisuuntien kelkasta. Vaikka elokuva saikin mm. Venetsian elokuvajuhlien pääpalkinnon vuonna 1965, jäi sen menestys keskinkertaiseksi eikä suuri yleisö ole vieläkään valmis nostamaan sitä Vihan päivän (Vredens dag, 1943) tai Sanan (Ordet, 1954) rinnalle, Jeanne d’Arcin kärsimyksestä (La passion de Jeanne d’Arc, 1928) tai Vampyrista (1932) puhumattakaan. Tämä on valitettavaa, sillä kyseessä on eräs kauneimmista ja humanistisimmista draamoista elämästä, rakastamisesta ja tämän kaiken sekamelskan vaikeudesta.

“Rakkaus on kaikki.” Gertrud

Tuotanto: Palladium Film Tuottaja: Jørgen Nielsen Ohjaus: Carl Theodor Dreyer Käsikirjoitus: Carl Theodor Dreyer (Hjalmar Söderbergin näytelmästä) Kuvaus: Henning Bendtsen, Arne Abrahamsen Lavastus: Kai Rasch Leikkaus: Edith Schlüssel Maskeeraus: Bodil Overbye Musiikki: Jørgen Jersild Puvustus: Berit Nykjær, M. G. Rasmussen, Fabielle (Gertrudin puvut), Winnie (Gertrudin hatut) Äänitys: Knud Kristensen
Näyttelijät: Nina Pens Rode (Gertrud Kanning), Bendt Rothe (Gustav Kanning), Ebbe Rode (Gabriel Lidman), Baard Owe (Erland Jansson), Axel Strøbye (Axel Nygen), Vera Gebuhr (Kanningien palvelijatar), Anna Mahlberg (Gustavin äiti)

L'Atalante

29-vuotiaana tuberkuloosiin kuolleen Jean Vigon elokuvaura hakee traagisuudessaan vertaistaan – lähimmäksi häntä pääsee suomalainen Nyrki Tapiovaara, joka kaatui talvisodassa ainoastaan 28-vuotiaana. Molemmat olivat kuollessaan nuoria, nopeasti menestyneitä ohjaajia, joilla olisi ollut varmasti elokuvataiteelle paljon annettavaa. Tapiovaaran ura jäi viiden elokuvan mittaiseksi, Vigo ehti luoda yhden teoksen vähemmän. Siitä huolimatta molempia pidetään mestareina ja onpa Vigon mukaan nimetty ranskalaisohjaajille luovutettava palkintokin, Prix Jean Vigo.

Itse en ole onnistunut Vigon suuruutta täysin käsittämään. Vuonna 1934 valmistunut L’Atalante on eittämättä mestariteos, mutta muut Vigon elokuvat eivät mielestäni nouse samalle tasolle – ei edes paljon kehuttu Nolla käytöksessä (Zéro de conduite, 1933), vaikka mielenkiintoinen teos kieltämättä kyseessä onkin. Uskon tosin olevani melko yksin mielipiteeni kanssa, joten jokaisen kannattaa ottaa asiasta itse selvää ja mistäpä se olisi helpointa aloittaa kuin miehen joutsenlaulusta, L’Atalantesta.

L’Atalante alkaa kahden nuoren, Jeanin (Jean Dasté) ja Julietten (Dita Parlo) häistä. Kuherruskuukautta tai mitään merkittävää häämatkaa ei nuoripari ehdi kuitenkaan viettää, sillä miehen työ jokiproomulla jatkuu heti juhlien loputtua. Rakastavaisten lisäksi proomulla matkustavat nuori laivapoika (Louis Lèvebre) sekä omaperäinen, romua keräävä ja kissoja rakastava merikarhu Jules (Michel Simon).

Elämä ahtaalla proomulla ei tarjoa luksusta, mutta kun parhaansa yrittää, niin sopukin saadaan syntymään. Arki astuu kuvaan kuitenkin varsin nopeasti ja vähitellen Jeanin ja Julietten välille tulee erimielisyyksiä: tyttö haluaisi päästä nauttimaan Pariisin iloista, kun Jean puolestaan haluaisi ottaa rauhallisemmin. Pian tapahtuu väärinkäsitys, joka on suistaa molempien elämän raiteiltaan.

L’Atalante on elokuva, jota on vaivaton lähestyä ja johon on helppo tutustua, mutta sen tunteminen on yllättävän vaikeaa – aivan kuin se avaisi salaisuuttaan vähitellen, kerta kerralta hivenen enemmän. Konstailemattomasti ja liioittelemattoman tarkasti luotu kertomus menneestä maailmasta ja kadonneesta elämäntyylistä on sen verran magneettinen kokonaisuus, että sen pariin on palattava tietyin väliajoin. L’Atalante on kannuksensa ansainnut.

Katsojan huomio kiinnittyy ensimmäiseksi elokuvan luonnollisuuteen ja todenmukaisuuteen. L’Atalante kuvattiin aidossa miljöössä, joten siihen saatiin tarttumaan niin vanhan ranskalaisen maaseudun kiireettömyys kuin Pariisin karu ja ruuhkainen maailmakin keskellä kovinta pulakautta. Myös elämä jokiproomulla on onnistuttu tallettamaan ihailtavasti ja se osoittautuu juuri niin askeettiseksi ja vaikeaksi kuin mitä kuvitella saattaa. Yksinkertaisesta ja niukasta ulkoasustaan huolimatta L’Atalante on kaunis kokonaisuus, mutta ei perinteisillä tehokeinoilla esitettynä: siinä ei ole koristeltuja kuvia, ei kauniita ihmisiä maskeerattuine kasvoineen ja pehmeine lähikuvineen, ei heleää ja romanttista musiikkia. Näin jäljelle jää vain aito, luonnollinen ja tyylittelemätön tunnelma.

Tarinaltaan L’Atalante on varsin perinteisiä kaavoja noudattava rakkauselokuva. Rakastuminen on helppoa, mutta rakastaminen vaikeaa, sen Jean ja Juliettekin tulevat huomaamaan yrittäessään tarrautua elämän pieniin ilon aiheisiin arjen keskellä. Pelkkä traditionaalinen romanttisuus muuttuu ennakkoluulottoman peittelemättömäksi himoksi kuuluisassa kaipauskohtauksessa, jossa molemmat haaveilevat tahollaan toisen läsnäolosta ja kosketuksesta. Loppuhuipentuma on kaikessa lyhykäisyydessäänkin erittäin toimiva.

Vaikka elokuvassa ei ole kuin kolme keskeistä hahmoa, on niiden luonnosteluun käytetty selvästi aikaa, niin aidoilta ja todenmukaisilta ne tuntuvat. Pääosanäyttelijöiden hienoista roolisuorituksista huolimatta parhaiten mieleen jää persoonallinen Jules. Omassa sekaisessa hytissään asusteleva, menneisyyttä mukanaan raahaava merimies on sympaattinen ja suuri sydämeltään. Simon eläytyy rooliinsa täydellisesti ja luo kenties jopa parhaan roolinsa. Laivapoikaa esittävä Louis Lèvebre jää ydinkolmikon keskeisen aseman vuoksi taustalle, mutta valittamista ei ole hänenkään suorituksessaan.

Elokuvahistorian suuren pienen elokuvan, Jean Vigon L’Atalanten suuruutta ei tänä päivänä kiistä kukaan, mutta kuten arvata saattaa, ilmestysvuonna tilanne oli aivan toinen. Se ei saanut osakseen kovinkaan kaksista vastaanottoa ja niinpä rahoittajat leikkelivät sitä oman mielensä mukaan saadakseen siitä taloudellisesti kannattavamman. Vigon versio sai tehdä tilaa uusille näkymille ja niinpä L’Atalantea on alkuperäisessä muodossaan tuskin enää olemassakaan.

L'ATALANTE, 1934 Ranska

Tuotanto: Gaumont Tuottaja: Jacques-Louis Nounez Ohjaus: Jean Vigo Käsikirjoitus: Jean Guinée, Albert Riéra, Jean Vigo Kuvaus: Jean-Paul Alphen, Louis Berger, Boris Kaufman Lavastus: Francis Jourdain Leikkaus: Louis Chavance Maskeeraus: Acho Chakatouny Musiikki: Maurice Jaubert Äänitys: Lucien Baujard, Marcel Royné

Näyttelijät: Jean Dasté (Jean), Dita Parlo (Juliette), Michel Simon (Jules), Louis Lefebre (laivapoika), Gilles Magaritis (kulkukauppias), Fanny Clar (Julietten äiti), Maurice Gilles (konttoripäällikkö), Raphaël Diligent (Raspoutine)

Valkoinen koira

Vuonna 1997 kuollut Samuel Fuller ei ollut amerikkalaisille elokuvakriitikoille koskaan helppo pala purtavaksi, Fuller kun ei sortunut teoksissaan halpahintaiseen populismiin tai muuhunkaan mielistelyyn. Fuller teki elokuvia rankoista aiheista, esitti ne kaunistelematta ja vaikka hänen elokuvansa näyttävätkin paikoin viimeistelemättömiltä tai hieman hutaisten tehdyiltä, löysivät hänen teoksensa aina kuitenkin kaikupohjaa. Monen rakastaman, mutta kenties vieläkin useamman vihaaman Samuel Fullerin elokuvat ovat aina olleet hyvä vastapaino tavanomaiselle Hollywood-kaunistelulle.

Fullerin kuuluisiin ”kirottuihin” elokuviin lukeutuva Valkoinen koira (White Dog, 1982) on kertomus kauniista valkoisesta saksanpaimenkoirasta, joka jää öisellä maantiellä nuoren näyttelijättären (Kristy McNichol) auton alle. Nainen ottaa koiran hoiviinsa, mutta huomaa varsin pian siinä piilevän aggressiivisuuden. Hän vie koiran kuuluisan eläintenkouluttajan luokse, joka tunnistaa sen ”valkoiseksi koiraksi” – eläimeksi, joka on koulutettu hyökkäämään mustien kimppuun tappamistarkoituksessa.

Mustaihoinen Paul Winfield esittää eläintenkouluttaja Keysiä, joka ottaa tehtäväkseen kitkeä verenhimo valkoisesta koirasta. Keysin hahmon kautta annetaan asialle myös laajempaa perspektiiviä: hyvinvoiva valkoinen keskiluokka on täysin tietämätön ”valkoisten koirien” olemassaolosta, kun taas mustat tietävät niitä olleen käytössä jo orjuudenkin aikoihin.

Tositapahtumiin pohjautuva Valkoinen koira sai ilmestyessään tyrmäävän vastaanoton. Tuotantoyhtiö Paramount ei oikein osannut päättää mitä tehdä elokuvalla, joka poikkesi täysin heidän katalogistaan ja lopulta Valkoinen koira hautautui arkistojen kätköihin. Harvat kriitikot, jotka elokuvan näkivät, vähättelivät sen ansioita. Fuller oli tyrmistynyt elokuvansa saamasta kohtelusta eikä asiaa parantanut se, ettei Valkoinen koira menestynyt televisiossakaan. Aika ei ollut oikea rasismia suorasukaisesti käsittelevälle elokuvalle, jonka täytyi lopulta odottaa esiinnousuaan yli kymmenen vuotta.

1990-luvun alussa lopulta levitykseen päässyt Valkoinen koira on kaunistelematon ja hätkähdyttävä elokuva, joka esittää asiansa tehokkaammin kuin monet kuuluisammat virkaveljensä. Fuller ei kiertele todetessaan, ettei rasismi ole kaikista yrityksistä huolimatta kadonnut Yhdysvalloista mihinkään – eikä tule katoamaankaan, vaikka puhuisimme kuinka kauniita ja lupaisimme minkälaista tulevaisuutta tahansa. Tämä tulee selkeästi ilmi kohtauksessa, jossa koiran alkuperäiset omistajat tulevat hakemaan eläintään kotiin.

Fullerin ohjaus on taitavaa ja tarinankerronta juohevaa. Paikoin hän tosin sortuu liialliseen alleviivaamiseen, mutta se ei kuitenkaan latista elokuvan tehoa. Karu ulkoasu – Los Angelesissa olemisesta huolimatta elokuvassa ei ole tippaakaan loistoa tai glamouria, ei edes kauniita kuvia – tuo tarinaan lisää karheutta ja uskottavuutta. Näyttelijäsuoritukset ovat juuri sopivia tällaiseen elokuvaan, hieman rosoisia, mutta ehdottoman aitoja.

Valkoinen koira on vahva elokuva ja koska se on viimeinkin päässyt suuren yleisön ulottuville, olisi suotavaa, että se myös saisi osakseen ansaitsemansa huomion ja arvostuksen. Ei tämä välttämättä Samuel Fullerin paras teos ole, mutta parhaimpia aihepiirinsä elokuvia kuitenkin. Kannattaa katsoa.

WHITE DOG, 1982 Yhdysvallat

Tuotanto: Paramount Pictures Tuottaja: Jon Davison Ohjaus: Samuel Fuller Käsikirjoitus: Samuel Fuller, Curtis Hanson (Romain Garyn tarinasta) Kuvaus: Bruce Surtees Lavastus: Brian Eatwell Leikkaus: Bernard Gribble Maskeeraus: Adelbert Acevedo, Barbara Lorenz Musiikki: Ennio Morricone Äänitys: Robert Gravenor

Näyttelijät: Kristy McNichol (Julie Sawyer), Paul Winfield (Keys), Burl Ives (Carruthers), Jameson Parker (Roland Grale), Lynne Moody (Molly), Marshall Thompson (johtaja), Bob Minor (Joe), Vernon Weddle (Vet), Samuel Fuller (Charlie Felton), Samantha Fuller (Helen)

The Struggle

Vuosikymmenten ajan eri lähteet ovat vakuutelleet, kuinka D. W. Griffith oli täydellisen muuntautumiskyvytön äänielokuviin ja kuinka hänen kaksi elokuvaansa – Abraham Lincoln (1930) ja The Struggle (1931) – olivat heikkotasoisia teoksia kaikin puolin. Kiitos dvd:n, itse kullakin on tätä nykyä mahdollisuus tarkistaa, vastaavatko elokuvahistorioitsijoiden mielipiteet omiamme. Monet epäonnistuneiksi arvostellut elokuvat ovat nousseet uusien katsojasukupolvien myötä arvostuksessa korkeammalle ja saman toivoisin näkeväni myös Griffithin viimeisen ohjaustyön The Struggle kohdalla: se kun on huomattavasti mainettaan parempi elokuva.

Griffith oli The Strugglea tehdessään jo lähes kuudenkymmenen. Normaalistihan tuo ei ole ikä eikä mikään, mutta siinä vaiheessa kun lukuisat edelliset ohjaustyöt ovat epäonnistuneet ja viimeisestä menestyselokuvastakin on kymmenen vuotta (Läpi myrskyn / Way Down East, 1920), ikä tuo tiettyjä esteitä ja paineita. Niinpä Griffithin oli vaikeaa löytää rahoittajaa tarinalleen kieltolain aikaisesta Amerikasta, joten hänen ei auttanut kuin rahoittaa elokuva itse. Aikalaisvastaanotto oli murskaava ja lopetti Griffithin neljännesvuosisadan kestäneen elokuvauran tähän.

The Struggle muistuttaa pitkälti Griffithin Biographin ajan teoksia. Tarina, jossa kunniallisessa työssä oleva perheenisä Jimmie (Hal Skelly) ajautuu alkoholin myötä kurimukseen ja lopulta itsemurhan partaalle, on karu ja kaunistelematon. Aivan kuten kaksikymmentä vuotta aiemmin, jolloin Griffithiä pidettiin koko elokuvamaailman suurimpana ohjaajana, ei ohjaaja suostu sievistelyyn tai lisää joukkoon keventävää huumoria. Loppuratkaisua edeltävä jakso, jossa rakastettavasta perheenisästä on tullut raivohullu, itsekseen mumiseva ihmisraunio, joka ei tunnista edes omaa tytärtään, on griffithiläistä realismia parhaimmillaan. Tällaisenaan se taisi vain olla liian rankkaa laman kourissa kamppaileville aikalaisille, jotka olisivat halunneet ennemmin paeta arkea elokuviin kuin nähdä sitä siellä.

Ei elokuvaa voi väittää teknisestikään heikoksi. Päinvastoin, erityisesti äänen käyttö on edistyksellistä. Dialogia on moitittu toisinaan latteaksi, mutta vaikka se sitä olisikin, sen esittäminen on silti luontevaa. Henkilöt puhuvat toistensa päälle, musiikki ja taustahäly limittyvät dialogikohtauksiin luonnollisesti ja näyttelijöiden artikulointi on selkeää. Jimmien ja hänen perheensä kurimusta tuetaan myös lavastein, jotka peilaavat päähenkilön yhä ahdistavammaksi ja tuskaisemmaksi käyvää tilannetta oivasti. Griffithin mykkäelokuville ominaisia leikkausvirheitäkään ei esiinny. Loppuhuipentumassa nähdään vanhan mestarin tavaramerkki, rinnakkaisleikkaus, kun perheenäiti Florrie (Zita Johann) rientää pelastamaan tytärtään mielipuolisen Jimmien kynsistä.

Griffithin taito luoda voimakkaita kohtauksia suurten tapahtumavirtojen keskelle ihastuttaa edelleen. The Strugglen avainkohtaus on mielestäni se, kun päiviä juomaretkillään ollut Jimmie päättää palata kotiin. Hän nousee hitaasti rappusia, saapuu kotiovelleen, mutta ei astukaan sisään. Sen sijaan hän alkaa hitaasti perääntyä kohti rappukäytävää, pelokas katse kiinnittyneenä oveen. Lopulta hän katoaa portaikkoon, eikä paluuta entiseen ole – seuraavan kerran kun Jimmie yrittää paluuta, on perhe jo häädetty asunnosta.

Ainoa merkittävä virhe on osajako. Taloudellisiin vaikeuksiin ajautuneella Griffithillä ei ollut varaa palkata nimekkäitä näyttelijöitä, vaan pikemminkin ottaa niitä, joita sai. Broadwaylla esiintyneen Hal Skellyn valinta miespääosaan on onnistunut, mutta Universalin Muumiossakin (The Mummy, 1932) esiintynyttä Zita Johannia on pakko pitää harhalaukauksena, sen verran heikkolahjaisesta näyttelijästä on kyse. Edna Hagen heidän tyttärenään on lähes yhtä vaatimatonta tasoa.

The Struggle on pienistä virheistään huolimatta kaikkea muuta kuin ”veltto ja säälittävän hölmö saarna” (Time) tai ”herra Griffithin oma vanhentunut esityksensä” (Sun), vaan aikaansa edellä ollut, rohkea ja kaunistelematon melodraama, joka paremmilla näyttelijävalinnoilla olisi voinut olla mestariteos.

THE STRUGGLE, 1931 Yhdysvallat

Tuotanto: United Artists Tuottaja: D. W. Griffith Ohjaus: D. W. Griffith Käsikirjoitus: Anita Loos, John Emerson Kuvaus: Joseph Rutternberg, Nick Rogalli Leikkaus: Barney Rogan

Näyttelijät: Hal Skelly (Jimmie Wilson), Zita Johann (Florrie), Charlotte Wynters (Nina), Evelyn Baldwin (Nan Wilson), Jackson Halliday (Johnnie Marshall), Edna Hagan (Mary), Claude Cooper (Sam), Arthur Lipson (Cohen)

Blue Velvet - ja sinisempi oli yö

Meitä elokuvakeräilijöitä pidetään usein hieman erikoisina ja etenkin siinä vaiheessa, kun kokoelmamme käsittävät satoja nimikkeitä, monen ymmärrys loppuu. Vuokraamisen, televisioesitysten ja nettilataamisen nimiin vannovat eivät ole selvästikään ymmärtäneet oman kokoelman merkitystä: paitsi että se sisältää vain ne itselle kaikkein tärkeimmät ja parhaimmat elokuvat, se mahdollistaa myös palaamisen niin vanhojen suosikkien kuin uusinta-arvioinninkin tarvitsevien teosten pariin. Ilman keräilyintoa olisin todennäköisesti hylännyt Citizen Kanen (1941), Rashomonin (1950), Mies joka ampui Liberty Valancen (The Man Who Shot Liberty Valance, 1962) ja Taksikuskin (Taxi Driver, 1976) kaltaiset mestariteokset, jotka aukesivat omalla kohdallani vasta useamman katselukerran myötä.

Tähän joukkoon lukeutuu myös David Lynchin kuuluisimpiin elokuviin lukeutuva Blue Velvet – ja sinisempi oli yö (Blue Velvet, 1986), johon tutustuin ensimmäisen kerran jo videokasettiaikana. Kuten tuohon aikaan oli tapana, elokuva oli leikattu väärään kuvasuhteeseen. Kiinnostava, mutta tuolloin vielä kylmäksi jättänyt Blue Velvet tuli ajankohtaiseksi jälleen dvd:n myötä, jolloin sen sai viimein nähtäväksi oikealla kuvasuhteella. Katselukerta toisensa jälkeen elokuva alkoi avautua yhä paremmin ja tätä nykyä sen pariin on palattava säännöllisin väliajoin. Ainakin toistaiseksi Blue Velvet on itselleni se kaikkein suurin David Lynchin elokuva.

Jeffrey Beaumont (Kyle MacLachlan) palaa kotiin kesken opintojensa isänsä sydänkohtauksen vuoksi. Käytyään tapaamassa isäänsä (Jack Harvey) sairaalassa, Jeffrey löytää pellolta ihmisen korvan ja toimittaa sen poliisiasemalle. Asia alkaa kiinnostaa nuorukaista ja pian hän huomaa ajautuneensa keskelle mysteeriä, joka paljastaa, ettei Lumbertonin idyllinen kaupunki olekaan ulkokuorensa alla sellainen kuin voisi kuvitella.

Elokuvaa voi katsoa monelta kantilta, mutta siitä nauttii myös ilman sen suurempia ajatusleikkejäkin. Lynch on mestari luomaan outoja ja kieroutuneita maailmoja ja tunnelmia, eikä heti ensimmäisillä kuvillaan lumoava Blue Velvet ole poikkeus. Angelo Badalamentin dramaattisen synkkä musiikki ja sinisellä sametilla pohjustetut alkuruudut johdattavat korostetun voimakkailla väreillä kuvattuun esikaupunki-idylliin, jossa valkoisten säleaitojen, huoliteltujen puutarhojen ja siististi katua ylittävien koululaisten elämänmenoa säestää Bobby Vintonin esittämä tunnelmallinen tunnuskappale. Tunnelma rikkoutuu äkisti miehen saadessa sydänkohtauksen: ääniraita rikkoutuu kameran tunkeutuessa ruohomaton alle, kovakuoriaisten ja muurahaisten maailmaan. Matka John Fordin, Frank Capran ja Douglas Sirkin kuvaamien lähiöidyllien pimeälle puolelle voi alkaa.

Blue Velvet on vahva kokonaisuus. Lynchin käsikirjoittama tarina on suoraviivainen ja helposti lähestyttävä, eikä mukaan ole tällä kertaa liitetty ohjaajalle tyypillisiä unijaksoja tai muita outouksia. Lynchin kanssa ensimmäistä kertaa yhteistyötä tehneen Badalamentin musiikki ja erinomaiset kappalevalinnat luovat outoa, painostavaa tunnelmaa, jota Frederick Elmesin kuvaus rohkeine valaisuratkaisuineen entisestään korostaa. Kaunistelematon väkivalta, kierot ihmissuhdekuviot ja erinomaiset näyttelijät viimeistelevät loistavan kokonaisuuden.

Kyle MacLachlanin Jeffrey ja Laura Dernin Sandy ovat pääosissa rikosvyyhtiä ratkaisevina nuorina, mutta estradin valloittaa pitkän linjan veteraani Dennis Hopper, jonka esittämä Frank Booth on paitsi tämän elokuvan mieleenpainuvin hahmo, kenties koko Lynchin uran kiinnostavin luomus. Isabella Rossellinin esittämää yökerholaulajatarta Dorothya tiukasti otteessaan pitävä Frank on psykopaatti ja törkimys, joka tekee ihmisille aivan mitä haluaa. Hopperin raivoaminen on paikka paikoin vaarassa lipsahtaa koomisuuden puolelle, vaikka näin ei varmastikaan ole ollut tarkoitus. Pienemmistä rooleista huomattavin on Dean Stockwellilla, jonka esittämä Ben on kaikessa outoudessaan Frankin täydellinen sielunkumppani.

Elokuva herätti ilmestyessään sekä ihastusta että inhoa. Lynch oli ehdolla parhaan ohjauksen Oscar-palkintoon, mutta hävisi sen Oliver Stonelle (Platoon – nuoret sotilaat / Platoon, 1986). Elokuvan suosio tuntuu vuosien saatossa vain kasvaneen, joskin monet Lynchin elokuviin myöhemmin ihastuneet katsojat tuntuvat vierastavan Blue Velvetiä sen suoraviivaisuuden ja tavallisuuden vuoksi. Tämä on mielestäni turhaa, sillä yhtä vahvaa ja vaikuttavaa kuvausta amerikkalaisen idyllin rappeutumasta ei ole vielä tehty.

BLUE VELVET, 1986 Yhdysvallat

Tuotanto: DEG / De Laurentiis Entertainment Group Tuottaja: Richard A. Roth Ohjaus: David Lynch Käsikirjoitus: David Lynch Kuvaus: Frederick Elmes Lavastus: Patricia Norris, Edward ”Tantar” LeViseur Leikkaus: Duwayne Dunham Maskeeraus: Jeff Goodwin, Dean Jones, Barbara Page Musiikki: Angelo Badalamenti Puvustus: Ronald Leamon Äänitys: Frank Eulner

Näyttelijät: Kyle MacLachlan (Jeffrey Beaumont), Laura Dern (Sandy Williams), Isabella Rossellini (Dorothy Vallens), Dennis Hopper (Frank Booth), Hope Lange (rva Williams), George Dickerson (hra Williams, poliisi), Dean Stockwell (Ben), Brad Dourif (Raymond), Jack Nance (Paul), Angelo Badalamenti (pianisti)

Painajainen Elm Streetillä

Joukko Elm Streetin nuorisoa näkee toistuvasti samantyylisiä painajaisia, joissa heitä ahdistelee kasvoistaan pahasti palanut murhaaja. Pelottaviksi unet tekee se, että niiden tapahtumat tapahtuvat myös todellisuudessa – kun unessa polttaa kätensä, on niin tehnyt myös oikeastikin. Järkyttäviksi painajaiset muodostuvat, kun murhaaja alkaa listiä nuorisoa yksi kerrallaan. Kuten arvata saattaa, kukaan muu ei usko unimurhaajaan, vaan tätä pidetään nuorten keksimänä hölynpölynä.

Naamiokasvoisen Michael Myersin (Halloween - naamioiden yö / Halloween, 1978) ja jääkiekkomaskia käyttävän Jason Voorheesin (Perjantai 13. / Friday the 13th, 1980) seuraksi amerikkalaista nuorisoa teurastamaan saapui 1980-luvun puolessa välissä Fred Krueger. Tämä kauhtuneeseen villapaitaan ja virttyneeseen nahkahattuun pukeutunut unimaailman murhaaja saavutti heti ensimmäisestä elokuvasta lähtien valtavan suosion ja Kruegerin tappointoa saatiinkin seurata lukuisissa jatko-osissa (sarjan neljäs osa on Renny Harlinin ohjaama). Tarinan älytön jatkaminen äärettömyyksiin sekä kaikenlaiset muut Kruegerin ympärillä pyörineet viritelmät ovat luonnollisesti syöneet tehoja koko hahmosta, mutta eivät kuitenkaan ole onnistuneet poistamaan sitä tosiasiaa, että sarjan ensimmäinen elokuva on edelleenkin erittäin toimiva ja tasapainoinen teos.

Unen maailma on kiehtonut ihmisiä aina ja aihe on saavuttanut aikojen saatossa monenlaisia virityksiä elokuvankin taholla. Sinänsä siis Wes Cravenin käsikirjoittama ja ohjaama Painajainen Elm Streetillä (A Nightmare on Elm Street, 1984) ei ole maata mullistava teos, sellaiseksi sen tekee vasta unien ja reaalimaailman sekoittuminen. Se, että unessa tapahtuvat brutaalit väkivallanteot tapahtuvat henkilöille todellisesti, on kekseliäs ja erittäin toimiva idea, sillä untahan ei voi paeta loputtomiin ja näin ollen murhamiehen kohtaamiseltakaan ei voi välttyä.

Painajainen Elm Streetillä on tiiviiseen muottiin puristettu teinikauhuelokuva, jonka puolitoista tuntia pitkään kestoon ei ole jätetty mitään ylimääräistä – tähän voisi tietysti lisätä sarkastisesti, ettei elokuvassa ole näin ollen todennäköisesti mitään yllättävääkään. Kaikesta huolimatta Cravenin teos toimii erinomaisesti: tapahtumien suhteen ei turhia aikailla ja vaikka hahmojen pohjustaminen onkin kieltämättä hieman toisarvoista, mitään pahoja puutteita tarinassa ei esiinny. Tunnelma on tiivis ja sopivan pahaenteinen alusta loppuun ja Charles Bernsteinin onnistunut musiikki tukee tapahtumia vahvasti.

Teinikauhistelujen suurin kompastuskivi on useimmiten näyttelijöissä ja heidän olemattomissa taidoissaan. Yllättävää kyllä, tämän elokuvan kohdalla tämäkään asia ei liiemmälti häiritse. Nuoriso-osasto hoitaa asiansa onnistuneesti, mutta aikuisten puolella on annettava Cravenille hieman sapiskaa, varsinkin pääosaa esittävän Nancyn (Heather Langenkamp) vanhempia näyttelevät John Saxon ja Ronee Blakley ovat melkoisia patsastelijoita. Keskeisessä sivuosassa häärii nuori Johnny Depp, eikä elokuvadebytantin roolisuoritus ole lainkaan huono. Fred Kruegeria näytelleestä Robert Englundista tuli supertähti ja hän on esiintynyt jokaisessa Elm Street -sarjan elokuvassa, lukuun ottamatta vuonna 2010 tehtyä re-makea.

Wes Craven oli saavuttanut menestystä jo aiemminkin elokuvien The Last House on the Left (1972) sekä Yön silmät (The Hills Have Eyes, 1977) myötä, mutta vasta miljoonia ja taas miljoonia tahkonnut Painajainen Elm Streetillä nosti hänet kunnolla suuren maailman tietoisuuteen. Cravenista tuli suurnimi, mutta tätä statusta hän ei koskaan pystynyt toden teolla vaalimaan ja niinpä ainakin allekirjoittaneen mielestä Painajainen Elm Streetillä on jäänyt Cravenin suurimmaksi teokseksi.

One, two, Freddy’s coming for you.
Three, four, better lock your door.
Five, six, grab your crucifix.
Seven, eight, better stay awake.
Nine, ten, never sleep again.

A NIGHTMARE ON ELM STREET, 1984 Yhdysvallat
Tuotanto: New Line Cinema, Robert Shaye Production Tuottaja: Robert Shaye Ohjaus: Wes Craven Käsikirjoitus: Wes Craven Lavastus: Greg Fonseca, Anne Huntley Leikkaus: Rick Shaine, Pat McMahon Maskeeraus: Kathy Logan Musiikki: Charles Bernstein Puvustus: Dana Lyman Äänitys: Albert Nahmias
Näyttelijät: Robert Englund (Fred Krueger), John Saxon (Donald Thompson), Ronee Blakley (Marge Thompson), Heather Langenkamp (Nancy Thompson), Amanda Wyss (Christina "Tina" Gray), Nick Corri (Jsu Garcia), Johnny Depp (Glen Lantz), Charles Fleischer (tri King), Lin Shaye (opettaja)

Virta

Ranskalaisen elokuvan suuren mestarin, Jean Renoirin vuonna 1936 ohjaama Virta (toiselta nimeltään Retki maalle) lukeutuu elokuvahistorian eriskummallisimpiin mestariteoksiin. Erikoinen se ei ole sen enempää aiheensa kuin toteutuksensakaan vuoksi, vaan siksi, että kyseessä on keskeneräiseksi jäänyt teos. Alun perin hieman alle tunnin mittaiseksi lyhytelokuvaksi tarkoitettu Virta jäi muutamaa kohtausta vaille valmiiksi ohjaajan kiirehdittyä toisen elokuvan pariin. Loppujen lopuksi pois jääneet kohtaukset jäivät tyystin kuvaamatta ja elokuvakin ehti lojua käyttämättömänä kymmenen vuoden ajan ennen kuin se tuotettiin valmiiseen muotoon ja tuotiin julkisuuteen. Vajaanakin Virta on ehjä teos ja on erittäin vaikea kuvitella, mitä siihen tulisi enää lisätä.

Guy de Maupassantin lyhyeen novelliin perustuva Virta kertoo pariisilaisesta Dufourin perheestä, joka matkustaa päiväksi maaseudulle rentoutumaan. Perheen nautittua päivällisen päättävät isä ja mukana oleva vävykokelas suunnata läheiselle joelle ongelle, kun taas äiti ja tytär lähtevät paikallisten nuorukaisten kanssa joelle soutelemaan. Souturetkestä tulee ikimuistoinen.

Pienimuotoisesti ja hienostuneesti toteutettu Virta (Partie de campagne, 1936 Ranska) on erittäin kaunis teos. Elokuva kesäisen päivän ohikiitävistä onnen ja rakkauden hetkistä, jotka eivät koskaan palaa ja jollaisia ei milloinkaan enää tule, on valtavan tunteikas ja koskettava. Jo pelkästään silmiä hivelevät otokset kesäisistä niityistä ja hiljalleen virtaavasta virrasta ovat mainitsemisen arvoisia, mutta täyteen loistoonsa elokuva nousee kauniin ulkokuoren alla elämää ja todellisuutta sykkivän sydämensä ansiosta. Joseph Kosman musiikki ilmentää mestarillisesti niin ihmisten tunnetiloja kuin tilanteen ainutlaatuisuuttakin – vaihtelut herkästä ja iloisesta musiikista haikeisiin ja koskettaviin säveliin käyvät kuin huomaamatta.

Maupassantin novelli sijoittuu 1860-luvulle, mutta elokuvassa on kaikesta huolimatta vahva valmistumisaikakautensa tuntu ja tämä tekee siitä entistä koskettavamman. Renoirin mestariteos on kuin matka kadonneeseen maailmaan, siihen viattomuuden ja kauneuden linnakkeeseen, jonka aika oli käymässä vähiin – pian pommit moukaroivat tuon idyllisen maaseudun historiaan. Taivaalle nousevat myrskypilvet, jotka vääjäämättä katkaisevat äkkinäisesti kauniin ja aurinkoisen iltapäivän, ovat näin jälkikäteen ajateltuna kuin täydellinen vertauskuva nurkan takana vaanivalle hulluudelle, sodalle.

Harvassa ovat ne kerrat, jolloin kirjallinen alkuteos häviää elokuvaversiolle, mutta tässä tapauksessa Renoirin näkemys selättää Maupassantin tekstin. Elokuva on paitsi sisällöltään rikkaampi ja kokonaisuutena ehyempi kuin alkuperäisnovelli, myös huomattavasti tunteikkaampi: siinä missä Maupassant tuntuu kiirehtivän tarinan viimeisen näytöksen, nostaa Renoir rimaa vielä aavistuksen ylemmäs ja onnistuu luomaan haikeudessaankin täydellisen loppuhuipennuksen. Elämä jatkuu, mutta muistot eivät kuole koskaan.

Myös henkilöhahmot ovat elokuvassa syvällisempiä, tästä kuuluu suuri kunnia myös taitaville ja asiansa osaaville näyttelijöille. Sylvia Bataillen roolisuoritusta perheen tyttären Henrietten roolissa on kehuttu vuosien varrella maasta taivaisiin, eikä syyttä. Erinomaisia ovat myös nuoria miehiä näyttelevät Georges D’Arnoux sekä Jacques Borel. Perheen äidin (Jeanne Marken) kikatteleva hahmo saattaa jonkun mielestä olla yliampuva ja häiritsevä, mutta varsin pian tähänkin tottuu. Ohjaaja itse tekee pienen roolisuorituksen maaseutukievarin ylläpitäjänä.

Valitettava tosiasia on, että mitä enemmän elokuvia vuosien varrella katsoo, sitä harvemmin tutustuu sellaiseen teokseen, joka sävähdyttäisi heti ensi kokemalta ja onnistuisi koskettamaan aidosti. Kun tällainen erityistapaus osuu kohdalle, on se kuin astuisi uudelleen kauan sitten kadonneelle polulle, jonka varrelta voi taas kerran löytää aivan mitä vain. Kuten vaikkapa tämän Jean Renoirin mestariteoksen.

PARTIE DE CAMPAGNE, 1936 Ranska
Tuotanto: Films du Panthéon Tuottaja: Pierre Braunberger Ohjaus: Jean Renoir Käsikirjoitus: Jean Renoir (Guy de Maupassantin novellista) Kuvaus: Claude Renoir Lavastus: Robert Gys Leikkaus: Marinette Cadix, Marguerite Houle Renoir Maskeeraus: Eugène Gaidaroff Musiikki: Joseph Kosma Äänitys: Jo De Bretagne, Marcel Courmes
Näyttelijät: Sylvia Bataille (Henriette), Jeanne Marken (rouva Juliette Dufour), Gabriello (herra Dufour), Paul Temps (Anatole), Georges Saint-Saens (Georges D'Arnoux), Jacques Borel (Rodolphe), Gabrielle Fontan (isoäiti), Jean Renoir (Puolain), Marguerite Renoir (tarjoilija), Alain Renoir (kalastava poika)

4 kuukautta, 3 viikkoa, 2 päivää

Romanialainen elokuva oli pitkään todella marginaalista tavaraa muualla Euroopassa, mutta viime vuosien aikana maan elokuvahelmet ovat alkaneet saada jalansijaa muuallakin kuin kotimaassaan. Vuoden 2007 puhutuimpiin ja kehutuimpiin teoksiin lukeutunut 4 kuukautta, 3 viikkoa, 2 päivää (4 luni, 3 saptamâni si 2 zile, 2007) on Nicolai Ceausescun hirmuhallinnon aikaiseen Romaniaan sijoittuva kertomus elämästä maassa, jossa pelisäännöt ja yhteiskuntaolot olivat usein jotain aivan muuta kuin mitä ulospäin annettiin ymmärtää.

Elokuvan tarina on yksinkertainen. Parikymppinen Gabita (Laura Vasiliu) on tullut tahtomattaan raskaaksi ja päättänyt hankkia abortin. Ongelma on se, ettei Ceausescun aikaisessa Romaniassa moinen ollut sallittua enää 1960-luvun puolenvälin jälkeen. Gabita ja hänen ystävättärensä Otilia (Anamaria Marinca) kääntyvät tuttavansa suositteleman lääkärin (Vlad Ivanov) puoleen, joka lupaakin hoitaa toimenpiteen luottamuksellisesti. Operaatio tehdään, mutta tytöt joutuvat maksamaan siitä luultua kovemman hinnan.

Tositapahtumien pohjalta syntynyt 4 kuukautta, 3 viikkoa, 2 päivää ei ole helppo elokuva. Olipa katsoja abortista mitä mieltä tahansa, niin ajatuksia Cristian Mungiun ohjaama teos varmasti herättää. Mungiu menee elokuvallaan syvemmälle kuin itse toimenpiteeseen ja nostaa pintaan myös kysymykset vastuusta, moraalista ja toisen ihmisen arvostuksesta. Vakavasta aiheesta huolimatta ohjauksen lisäksi myös käsikirjoituksesta huolehtinut Mungiu ei pääsääntöisesti alleviivaa, osoittele sormella tai moralisoi. Lopussa näytettävää toimenpiteen lopputulosta voi pitää oikeutettuna, mutta omasta mielestäni se on vältettävissä ollut kauneusvirhe. Siitä huolimatta 4 kuukautta, 3 viikkoa, 2 päivää on katsojaansa lujaa iskevä elokuva, sillä se näyttää asiat niin kuin ne ovat.

Mungiun ja kuvaajana toimineen Oleg Mutun valitsema toteutustapa on hyvin niukkaeleistä ja pelkistettyä. Kohtaukset ovat muutamaa käsivarakameralla kuvattua jaksoa lukuun ottamatta pitkiä ja viipyileviä ja taustahälynä kuullaan pääasiassa tapahtumista syntyviä ääniä mikä on omiaan lisäämään tunnelman painostavuutta. Kokonaisuudessa ei ole mitään keinotekoista, joten elokuvarealismin perään haikaileville 4 kuukautta, 3 viikkoa, 2 päivää osuu varmasti kohdalleen. Pääosakaksikon näytteleminen on erittäin vaikuttavaa, Otiliaa esittävä Anamaria Marinca on sittemmin nähty muutamissa tv-elokuvissa ja -sarjoissa myös meillä Suomessa.

Kolme kohtausta jää elämään pitkäksi aikaa vielä elokuvan päättymisen jälkeenkin. Ensimmäisenä kohtaus, jossa tohtori kertoo epätoivoisille nuorille toimenpiteensä hinnan, toisena koko pitkä jakso, jossa Otilia käy vierailemassa poikaystävänsä Adin (Alexandru Potocean) luona tämän äidin 50-vuotissyntymäpäivillä. Yhdellä otolla, yhdestä kuvakulmasta tallennettu pöytäkeskustelu osoittaa samalla sukupolvien välisen kuilun, ihmisten maantieteellisen eroavaisuuden sekä sen, ettei ylemmällä luokalla ole hajuakaan alempien yhteiskuntaluokkien elämästä. Otilian kasvoilta välittyvä epätoivo ja ahdistus on aitoa, tähänkö tyhjyyteen hänellä on mahdollisuus astua? Tilanne jatkuu vielä poikaystävän huoneessa, josta Otilia kuitenkin onnistuu lähtemään. Elokuva päättyy kohtaukseen, joka summaa kokonaisuuden peittelemättömästi ollen samalla sekä surullinen että toivoa antava.

Cannesissa Kultaisella palmulla palkittu 4 kuukautta, 3 viikkoa, 2 päivää on erinomainen kokonaisuus, joka jää varmasti katsojan mieleen. Jos haluaa nähdä valkokankaalla todellista elämää ja oikeaa lähihistoriaa sen alakuloisuudesta ja ankeudesta huolimatta, kannattaa valita tämä elokuva, sillä turhaan se ei ole palkintojaan saanut. 2000-luvun vaikuttavimpia eurooppalaisia elokuvia sekä taas yksi osoitus siitä, etteivät suuret rahamäärät ole hyvän filmin vaatimus: Mungiun mestariteos maksoi reilusti alle miljoona euroa.

4 LUNI, 3 SAPTAMÂNI SI 2 ZILE, 2007 Romania/Belgia
Tuotanto: Mobra Films Tuottaja: Cristian Mungiu, Oleg Mutu Ohjaus: Cristian Mungiu Käsikirjoitus: Cristian Mungiu, Razvan Radulescu Kuvaus: Oleg Mutu Leikkaus: Dana Bunescu Maskeeraus: Ioana Angelescu, Lidia Ivanov Puvustus: Dana Istrate Äänitys: Constantin Fleancu
Näyttelijät: Anamaria Marinca (Otilia), Laura Vasiliu (Gabriela ”Gabita” Dragut), Vlad Ivanov (herra Bebe), Alexandru Potocean (Adi Radu), Luminita Gheorghiu (Gina Radu), Adi Carauleanu (tri Radu), Eugenia Bosânceanu (Beben äiti)

Musashino fujin

Michiko Akiyama (Kinuyo Tanaka) on tokiolaisnainen, joka pakenee miehensä Tadaon (Masayaki Mori) kanssa Tokion pommituksia vanhempiensa luo maaseudulle. Hyvin pian selviää, että pariskunnan yhteiselo on rakoillut jo jonkin aikaa, mutta aivan kuin velvollisuudentunnosta he ovat edelleen yhdessä. Avioero ei tule kuitenkaan Michikon mielestä kysymykseen, sillä sen myötä he todennäköisesti menettäisivät kasvonsa muiden edessä.

Sota päättyy, Michikon vanhemmat kuolevat ja elämä muuttuu entistä vaikeammaksi. Hänen miehensä alkaa lähennellä naapurissa asuvaa Tomikoa (Yukiko Todoroki), vaikka molemmat ovat tahoillaan naimisissa. Michiko tietää menettävänsä miehensä ennen pitkää eikä aio enää laittaa asialle vastaan. Avioliittonsa sijaan hän omistautuu pienelle maatilkulleen, jota hänen sukunsa on asuttanut vuosisatojen ajan. Avukseen ja seurakseen hän saa sodasta palaavan serkkunsa Tsutomun (Akihiko Katayama) ja vähitellen kaksikko alkaa tuntea välillään muutakin kuin sukulaisuutta.

Japanilainen elokuva oli todella korkealaatuista 1950-luvulla ja näin jälkikäteen tuntuu siltä, että pelkkiä tuon vuosikymmenen tuotantoja vertailtaessa Japani saattoi hyvinkin olla aikakauden paras elokuvamaa. Akira Kurosawa, Yasujiro Ozu, Mikio Naruse ja monet muut saavuttivat tuolloin jalansijaa myös länsimaiden elokuvapiireissä ja erityisesti Euroopassa ihailtiin nousevan auringon maan edustajien korkeaa osaamista.

Myös Kenji Mizoguchi, uransa jo 1920-luvulla aloittanut veteraaniohjaaja oli hurjassa iskussa. Vaikka Mizoguchin suurimpana teoksena pidetäänkin vuonna 1953 valmistunutta Ugetsua (Kalpean kuun tarinoita), ei hänen muu tuotantonsa kalpene lainkaan tämän kuuluisan fantasiaelokuvan rinnalla. Mizoguchin viimeinen vuosikymmen on itse asiassa niin täynnä upeita elokuvia, että pelkän yhden teoksen esille nostaminen on ainakin omasta mielestäni mahdotonta. Omiin suosikkeihini lukeutuvaa Musashino fujinia (engl. The Lady of Musashino, suom. ”Rouva Musashinosta”) ei yleensä nosteta aivan Mizoguchin tuotannon kärkipäähän, mutta siitä huolimatta kyseessä on komea rakkauselokuva, jonka kauneutta ei aika ole pystynyt haalistamaan.

Elokuvan pohjana on Shohei Ookan ajankohtainen romaani, joka kuvasi japanilaisen yhteiskunnan tilaa hävityn sodan jälkimainingeissa. En ole romaania lukenut, mutta ihailtavan tarkasti ainakin Mizoguchi onnistuu asiansa esittämään: ihmisten ahdinko, moraalin rapistuminen, hetkeen takertuminen vähäisen onnen saavuttamiseksi sekä uusien ajatusmaailmojen esiintulo ovat kaikki uskottavasti ja kiihkottomasti esitettyjä. Elokuvan hahmot ovat huolellisesti luotuja ja ainoastaan muutama kokonaisuudesta poikkeava yksityiskohta estää Musashinoa saavuttamasta täydellisyyttä.

Tarinan keskipisteenä on Kinuyo Tanakan komeasti tulkitsema Michiko, vanhempiensa sukutilaa vaaliva heiveröinen nainen. Hän edustaa elokuvassa kaikkia niitä hyveitä, jotka olivat keskeisessä osassa ennen sotaa. Michiko yrittää säilyttää moraalinsa ja ylpeytensä maailmassa, jossa irtosuhteet ovat arkipäivää eikä huomiselle omisteta sen suurempia ajatuksia. Jokainen ihmissuhde on tarvittaessa kaupan, sen Michikokin tulee konkreettisesti huomaamaan.

Musashino fujin ei ole kuitenkaan mikään moraalisaarna tai sormenheristys, sellaiseen Mizoguchin kaltaisen taiturin ei tarvitse alentua. Toki Mizoguchi esittää koko joukon emotionaalisessa tyhjyydessä eläviä nautinnonhaluisia henkilöitä, mutta tuo vastavuoroisesti esille myös sen, etteivät stoalaisesti elävän Michikonkaan valinnat tuo välttämättä sen enempää onnea. Elokuvan kauneusvirhe liittyykin Michikon hahmoon, josta on tehty aavistuksen liian hyveellinen ja anteeksiantava, pienellä säröllä hänestä olisi tehty uskottavampi ja helpommin samaistuttava. Tarinan kannalta olisi ollut myös eduksi, että naapurissa asuvan Tomikon aviomies olisi päässyt enemmän esiin, näin ihmissuhteisiin olisi saatu vieläkin enemmän väriä mukaan.

Musashino fujin on toteutukseltaan pieni, mutta teemoiltaan suuri rakkauselokuva. Se ei ole aiheestaan huolimatta liian sentimentaalinen, joten rakkauselokuvia kaihtavakin voi huoletta tehdä tuttavuutta tämän kanssa. Visuaalisesti kauniista teoksesta on löydetty yhtymäkohtia niin Jean Renoirin kuin John Fordinkin elokuviin, itse liittäisin mukaan vielä D. W. Griffithin ja hänen sirot maalaisdraamansa.

MUSASHINO FUJIN, 1951 Japani
Tuotanto: Toho Company Tuottaja: Hideo Koi Ohjaus: Kenji Mizoguchi Käsikirjoitus: Yoshikada Yoda (Shohei Ookan romaanista) Kuvaus: Masao Tamai Lavastus: Takashi Matsuyama Leikkaus: Ryoji Sakato Musiikki: Fumio Hayasaka Äänitys: Shôji Kameyama
Näyttelijät: Kinuyo Tanaka (Michiko Akiyama), Masayaki Mori (Tadao Akiyama), Yukiko Todoroki (Tomiko Ono), Akihiko Katayama (Tsutomu Miyaji), Sô Yamamura (Eiji Ono), Eitarô Shindô (Shinzaburo Miyaji), Kiyoko Hirai (Tamiko Miyaji), Minako Nakamura (Yukiko Ono)

Onnellisten aika

F. W. Murnau matkusti vuonna 1928 Duluthiin, Minnesotaan kuvaamaan aineistoa elokuvaansa Suurkaupungin tyttö (City Girl, 1930). Erimielisyydet studiopäällikkö William Foxin kanssa johtivat lopulta kuitenkin Murnaun eroon ja siihen, että ainoastaan murto-osa saksalaismestarin visioista päätyi valkokankaalle. Maaseudulle sijoittuvan melodraaman hienoutta eivät tuotanto-ongelmat pystyneet vesittämään, vaikka elokuvahistorioitsijat ovatkin toisinaan pohtineet, millaiseksi Suurkaupungin tyttö olisi Murnaun ideoiden pohjalta saattanutkaan muodostua.

Amerikkalaisen elokuvan erikoisiin tekijöihin lukeutuva Terrence Malick on Murnaun veroinen visionääri, joten ehkäpä ei ole sattumaa, että hänen filmografiastaan löytyy samanhenkinen teos. Malickin toisena pitkänä elokuvana valmistunut Onnellisten aika (Days of Heaven, 1978) on Murnaun elokuvaa hillitympi ja pidättyväisempi, mutta vastaavasti siinä on kenties hivenen enemmän persoonallisuutta ja visuaalista tehoa. Lopputuloksena on kaikin puolin vaikuttava elokuva, aivan Malickin parhaimmistoa.

1910-luvun puoliväliin sijoittuva Onnellisten aika kertoo Billistä, hänen tyttöystävästään Abbysta ja sisarestaan Lindasta, jotka pakenevat Billin tekemää tappoa Chicagosta kauas keskilänteen. He saavat työpaikan sadonkorjuun ajaksi eräältä suurelta farmilta, jossa kolmikko kertoo olevansa sisaruksia keskenään. Tilanne mutkistuu, kun tilan omistaja rakastuu Abbyyn. Erikoinen kolmiodraama mutkistuu vieraiden jäädessä farmille ja Abbyn koettaessa olla mieliksi kummallekin miehelle.

Malickin kritisoijat moittivat usein ohjaajaa olemattomista juonista, jotka jäävät kauniiden kuvien rinnalla toisarvoisiksi. Myös Onnellisten aikaa on arvosteltu tästä. Itse olen toista mieltä, sillä mielestäni Malickin elokuvissa on paljonkin sanomaa kauniiden kuoriensa alla ja niin myös Onnellisten aika puhuttelee katsojaa monella tavalla. Se on yhtäällä kaunistelematon aikalaiskuvaus, joka osoittaa, ketkä maata rakensivat ja keiden selkänahasta rahamiehet ovat dollarinsa raapineet. Se on kuvaus onnesta ja sen etsinnästä: onni ja menestys ovat saavutettavissa, mutta niiden eteen on tehtävä joskus rohkeitakin uhrauksia, eikä edes raha ole niiden tae. Näiden lisäksi näkisin Onnellisten ajan vielä sopeutumattomuuden kuvauksena, jossa yhteiskunnan reunalla kulkevat jäävät helposti oman onnensa nojaan, jolloin heidän elämänsä muuttuu uuden mahdollisuuden päättymättömäksi etsinnäksi.

Kanadan Albertassa kuvattu Onnellisten aika on tyyliltään taattua Malickia, johon joko ihastuu tai kyllästyy. Oscar-palkitun Nestor Almendrosin ja Heskell Wexlerin (joka kuvasi omien sanojensa mukaan lähes puolet elokuvasta, mutta ei silti saanut palkintoa) kuvaus tuo Murnaun lisäksi mieleen myös John Fordin, jonka teoksissa luonto oli samalla tavalla keskeisessä osassa kuin tässä. Laajat panoroinnit, luonnonvalon käyttö ja syvätarkat otokset yhdistettynä kekseliäisiin lähikuviin muodostavat ihastuttavan kokonaisuuden. Malickille tyypilliset raamatulliset viittaukset toimivat myös mainiosti, vähäinen dialogi yhdistettynä kertojan käyttöön tuo mieleen mykkäelokuvat. Historialliset yksityiskohdat ovat pikkutarkkoja ja huoliteltuja. Italialaisten viihdyttäjien esittämä elokuva on Chaplinin Siirtolainen (The Immigrant, 1917).

Näyttelijöiden työskentely on hyvin vähäeleistä ja siihen saattaa olla melko vaikeaa tottua. Malick ei laske katsojaa hahmojen iholle, vaan pitää heidät tarkkailuetäisyydellä, mikä saattaa tuntua tottumattomasta katsojasta häiritsevältä. Erityisesti tämä vaivaa Bobbya esittävää Richard Gereä, joka tuntuu paitsi hahmoista etäisimmältä, myös näyttelijöistä kaikkein kankeimmalta. Olisin kaivannut Geren esittämään kiertolaiseen hieman lisää särmää, jotta hahmo olisi herännyt kunnolla eloon. Brooke Adamsin esittämä Abby ja Sam Shepardin farmari ovat rooleissaan huomattavasti Gereä lämpimämpiä ja katsojalle läheisempiä. Muissa keskeisissä osissa nähdään Linda Manz ja Robert Wilke, joista ensin mainittu toimii myös elokuvan kertojana.

Elokuvahistorian kauneimpiin teoksiin lukeutuva Onnellisten aika sai osakseen varsin hyvät arvostelut, mutta ei silti menestynyt lippuluukuilla ja tuotti lopulta vain alle miljoona dollaria voittoa – tähän vaikutti luonnollisesti myös Malickin reilusti ylittämät tuotantokustannukset. Neljästä Oscar-ehdokkuudesta (puvustus, musiikki, äänitys ja kuvaus) jäi hyppysiin vain viimeksi mainittu. Muista palkinnoista tärkeimpänä mainittakoon Malickin Cannesissa voittama Kultainen palmu ohjauksesta. Onnellisten ajan jälkeen Malick siirtyi elokuvamaailmasta syrjään ja palasi mukaan vasta 20 vuotta myöhemmin Veteen piiretyllä viivalla (The Thin Red Line, 1998).

DAYS OF HEAVEN, 1978 Yhdysvallat
Tuotanto: Paramount Pictures Tuottaja: Jacob Brackman Ohjaus: Terrence Malick Käsikirjoitus: Terrence Malick Kuvaus: Nestor Almendros, Heskell Wexler Lavastus: Jack Fisk, Robert Gould Leikkaus: Billy Weber Maskeeraus: Jamie Brown, Bertine Taylor Musiikki: Ennio Morricone Puvustus: Patricia Norris
Näyttelijät: Richard Gere (Bill), Brooke Adams (Abby), Sam Shepard (maatilan omistaja), Linda Manz (Linda), Robert Wilke (maatilan työnjohtaja), Jackie Shultis (Lindan ystävätär), Stuart Margolin (tehtaan työnjohtaja)