Etsijät

Vuonna 1836 joukko intiaaneja kidnappasi yhdeksänvuotiaan teksasilaistytön Cynthia Ann Parkerin ja asetti hänet comancheheimon pariin asumaan. Tyttö sai intiaaninimekseen Naduah ja vuosien saatossa hänestä tuli erään comanchien sotapäällikön vaimo. Tyttö saatiin vuosia kestäneiden etsintöjen jälkeen kiinni vuonna 1860 ja hänet palautettiin valkoisten pariin. Intiaanien elämäntavoille oppinut Naduah ei kuitenkaan enää sopeutunut valkoisten yhteisöön, vaan hän kuoli pian kiinniottonsa jälkeen. Tarina olisi kenties voinut jäädä vain osaksi rajaseutujen historiaa, ellei hänen pojastaan olisi kasvanut yksi kuuluisimmista comancheintiaanien sotapäälliköistä, Quanah Parker.

Tämän tarinan toi John Fordin tietoisuuteen tuottaja Merian C. Cooper, joka oli ostanut oikeudet Alan LeMayn kahta vuotta aikaisemmin kirjoittamaan, edellä mainituista tapahtumista kertovaan lännenromaaniin. Ford, jolle lännenelokuvien teko oli kaikki kaikessa, innostui aiheesta oitis – tarjoutuihan hänelle näin mahdollisuus palata lajityypin pariin ensimmäistä kertaa sitten ratsuväkitrilogian päätösosan, Rio Granden (1950). Näin syntyi Etsijät (The Searchers, 1956), yksi amerikkalaisen lännenelokuvan hienoimmista luomuksista ja Fordin filmografian arvostetuin ja kuuluisin elokuva.

Teksas 1868. Ethan Edwards, etelävaltioiden riveissä palvellut sotilas palaa veljensä Aaronin kotitilalle oltuaan teillä tietymättömillä kolme vuotta aiemmin päättyneestä sodasta lähtien. Maailma, jonne vähäsanainen Edwards palaa, on muuttunut täysin – tästä osoituksena ovat lähialueen autioituneet karjatilat, joiden asukkaat ovat muuttaneet muualle paremman elämän toivossa. Muutenkin vaikeaa ja niukkaa elämää varjostavat lähistöllä partioivat intiaanit.

Pian saapumisensa jälkeen Edwards osallistuu etsintäpartioon, jonka tarkoituksena on häätää intiaanit alueelta. Tosiasiassa jatkuvat karjavarkaudet ovat intiaanien juoni houkutella miesväki pois karjatiloilta, jolloin niiden kimppuun on helpompi hyökätä. Kun etsintäpartio palaa takaisin, heitä odottaa lohduton ja julma näky: Aaronin tila on poltettu ja sen asukkaat tapettu – kidnapattuja tyttäriä lukuun ottamatta. Pikaisten hautajaisten jälkeen partio lähtee uudelleen intiaanien perään.
       

Etsijät muistetaan ennen kaikkea silmiä hivelevän hienosta kuvauksesta, jossa Fordin huikea kuvallinen ilmaisu saavuttaa tason, jota Hyökkäys erämaassa (Stagecoach, 1939), Apassilinnake (Fort Apache, 1948) sekä Keltainen nauha (She Wore a Yellow Ribbon, 1949) olivat jo enteilleet. Jokainen otos on tarkkaan harkittu ja huolella toteutettu: koskaan aiemmin ei Monument Valleyn karunkaunista maisemaa ole tallennettu filmille yhtä onnistuneesti. Ihme onkin, ettei mikään palkintoraati katsonut aiheelliseksi muistaa kuvaajana toiminutta Winton C. Hochia edes minkäänlaisin ehdokkuuksin. Hienoa ja onnistunutta on toteutus myös muiltakin osin. Max Steinerin säveltämä musiikki soi jylhänä ja kauniina, Frank S. Nugentin käsikirjoitus on tiivis ja hyvin rytmitetty, Jack Murrayn napakka leikkaus pitää puolestaan huolen siitä, että kaikki vähänkin ylimääräinen on jäänyt leikkaamon lattialle.

Etsijöiden runsas hahmokavalkadi on täynnä traagisia henkilöitä, joille elämä ei ole ollut kovinkaan suopea ja jotka ovat menettäneet – tai menettävät elokuvan edetessä – koko joukon lähimmäisiään: etsinnän kohteena oleva Debbie perheensä, Edwardsin parina ratsastava Martin niin omat kuin ottovanhempansakin, Jorgensenit menettävät poikansa kuten myös intiaanien sotapäällikkö Scar, joka hakee päättymätöntä hyvitystä uudisasukkailta valkoihoisten tekemän murhatyön johdosta.

Keskipisteenä on kuitenkin Ethan Edwards, käsikirjoittaja Nugentin vastine 1950-luvun westernien entistä synkkämielisimmille päähahmoille. Ethan on menettänyt kaiken: intiaanit ovat tuhonneet hänen veljensä kodin ja perheen, hävitty sota on puolestaan vienyt uskon tulevaan, jonka seurauksena hän on pohjattoman katkera ja vihamielinen miltei kaikkea kohtaan. Omia sääntöjä ja näkemyksiä toteuttava Edwards on kuin jonnekin normaalin elämän ulkopuolelle jäävä yksilö, jonka on vain yritettävä sopeutua kaiken hävityksen keskelle – tai tuhouduttava. Amerikkalaisen lännenelokuvan kuuluisin loppukuva kertoo, kuinka hänen käy.

Fordin westernejä arvostellaan usein niiden avoimen rasistisuuden vuoksi, eikä läheskään aina aiheetta. Myös Etsijät sortuu tähän vanhaan Hollywoodin perisyntiin, joskaan ei yhtä yksioikoisesti kuin väitetään. Toki Ford kuvaa intiaaneja jälleen vähemmän mairittelevalla tavalla, mutta vastavuoroisesti osoittaa myös ratsuväen syyllistyvän yhtä lailla julmuuksiin, pienen intiaanikylän täydellinen tuhoaminen on tästä hyvä osoitus. Ford ei myöskään hae hyväksyntää sen enempää intiaaneja sydämensä pohjasta vihaavalle Edwardsille kuin valkoihoisia tappavalle Scarille, joka on sotajalalla kostaakseen poikiensa kuoleman.

       
Etsijät on täynnä laadukkaita näyttelijäsuorituksia aivan pienintäkin sivuosaa myöten. John Waynen näyttelijäntaitoja voi aina vähätellä, mutta ei tämän elokuvan kohdalla. Wayne esittää vaativan roolinsa erittäin vakuuttavasti ilman koomisuuden häivääkään ja Etsijöiden Ethan Edwards lukeutuukin miehen valkokangashetkien ehdottomaan parhaimmistoon. Intiaanipäällikkö Scaria esittävä Henry Brandon on pätevä tahollaan, nuorempaa sukupolvea edustavat Jeffrey Hunter Martinina sekä Natalie Wood Debbienä (lyhyestä esilläoloajastaan huolimatta) jäävät myös hyvin mieleen. Sivuosissa nähdään John Fordin vakiokasvoja Ward Bondista Harry Carey Junioriin ja Hank Wordeniin, jonka koominen Mose-hahmo on huomattavasti hienovaraisemmin toteutettu kuin monet Fordin elokuvien vastaavat.

Toisin kuin elokuvan nykypäivänä nauttimasta asemasta voisi päätellä, ei Etsijöitä suinkaan otettu avosylin vastaan. Hyvistä kassatuloista huolimatta se ei täysin vakuuttanut kriitikoita, joista monet pitivät sitä vanhanaikaisena jäänteenä, tavanomaisena John Ford -elokuvana. Etsijöiden arvostus alkoi nousta kohisten vasta seuraavalla vuosikymmenellä, jolloin Martin Scorsesen, Steven Spielbergin ja George Lucasin kaltaiset ohjaajalupaukset ilmoittivat pitävänsä Fordin elokuvaa yhtenä parhaimmista. Suuren vaikutuksen se teki myös Paul Schraderiin, jonka käsikirjoittamassa ja Scorsesen ohjaamassa Taksikuskissa (Taxi Driver, 1976) on yllättävän paljon yhtäläisyyksiä Fordin elokuvaan. Amerikkalaisen elokuvan kävelevänä tietopankkina tunnettu Scorsese on tiivistänyt tuntonsa Etsijöihin näin:

"The dialogue is like a poetry. And the changes of expression are so subtle, so magnificent! I see it once or twice a year."

THE SEARCHERS, 1956 Yhdysvallat
Tuotanto: C. V. Whitney Pictures/Warner Bros. Tuottaja: Merian C. Cooper Ohjaus: John Ford Käsikirjoitus: Frank S. Nugent (Alan LeMayn romaanista, 1954) Kuvaus: Winton C. Hoch, Alfred Gilks Lavastus: Frank Hotaling, James Basevi, Victor Gangelin Leikkaus: Jack Murray Musiikki: Max Steiner (laulu: Stan Jones) Puvustus: Frank Beetson (miehet), Ann Peck (naiset) Äänitys: Hugh McDowell Erikoistehosteet: George Brown
Näyttelijät: John Wayne (Ethan Edwards), Jeffrey Hunter (Martin Pawley), Vera Miles (Laurie Jorgensen), Ward Bond (kapteeni, pastori Samuel Clayton), Natalie Wood (Debbie Edwards), John Qualen (Lars Jorgensen), Olive Carey (rouva Jorgensen), Henry Brandon (intiaanipäällikkö Scar), Ken Curtis (Charlie McCorry), Harry Carey Jr. (Brad Jorgensen), Antonio Moreno (Emilio Figueroa), Hank Worden (Mose Harper), Mae Marsh (nainen linnoituksessa)

Arvostelu on julkaistu alun perin DVDPlazalla 20.10.2006. 

Katsotut elokuvat: maaliskuu 2015

Brian Clemens: Kapteeni Kronos – vampyyrimetsästäjä (Captain Kronos – Vampire Hunter)
Brittiläinen kauhuelokuva, jossa vampyyrin uhriksi joutuneet ikääntyvät ja kuolevat äkisti. Paikalle kutsutaan maineikas vampyyrien metsästäjä Kronos, jolla on seuranaan kyttyräselkäinen apurinsa Grost ja matkalta mukaan otettu nuori nainen, Carla. Laiska, kömpelö, hutiloitu ja veretön – siinä tämä vampyyriseikkailu neljään sanaan tiivistettynä.

Oliver Stone: Syntynyt 4. heinäkuuta (Born on the 4th of July)
Tom Cruise esittää tositapahtumiin pohjautuvassa elokuvassa Vietnamissa halvaantunutta sotaveteraania, joka ymmärtää vasta sairaalavuoteella, kuinka maa huijasi poikansa sotaan ja alkaa käydä kampanjaa kohtalotoveriensa puolesta. Hieman turhan paatoksellinen elokuva vaikutti teininä pitkältä kuin nälkävuosi, mutta neljännesvuosisata myöhemmin katsottuna siihen osasi suhtautua hieman eri tavalla. Cruisen roolisuoritus on erittäin onnistunut.

Béla Balogh: Az obsitos
Miellyttävä unkarilainen mykkäelokuva joka muistuttaa aikakautensa tanskalaisia ja venäläisiä teoksia, mutta mieleen tulevat myös Teuvo Pakkalan sisällissotakuvaus Sotapolulla (1921) ja Aleksandr Dovženkon mestarillinen Arsenal (1929). Imre Kálmánin samannimiseen operettiin perustuva tarina sodassa kaatuvasta nuorukaisesta, jonka ystävä esiintyy hetken aikaa hänenä, on taitavasti ja tasapainoisesti kerrottu.

Grigori Stabovoi: Kaksi päivää (Dva dnja)
Ukrainan sisällissotaan sijoittuva draama kertoo iäkkäästä talonmiehestä, joka saa huomata kiittämättömyyden olevan maailman palkka ja hyvien tekojen arvottomia. Kamarielokuvamaisen intiimissä elokuvassa on dokumentaarista uskottavuutta ja näytelmäelokuvan juonenkäänteitä. Elokuva menestyi hyvin myös kansainvälisesti.

A. W. Sandberg: Ilveilijä (Klovnen)
Aiheen ensimmäistä versiota (Klovnen, 1917) näyttävämpi, ulkoisilta avuiltaan vahvaa kansainvälistä tasoa oleva elokuva. Kauniisti kuvattu, rauhallisesti etenevä ja hyvillä näyttelijöillä varustettu Ilveilijä kaatuu kuitenkin omaan suuruuteensa. Väkisinkin tulee mieleen, että Sandberg tietää tekevänsä suurta elokuvaa ja jälki on sen mukaista: lopputulos on liian hiottu ja särmätön, välitekstejä myöten jopa laskelmoidun oloinen.

Charles Giblyn: Kulkuri-prinssi (The Vagabond Prince)
Cecil B. DeMillen Kuningasten kuninkaassa (1927) Jeesuksen roolin unohtumattomasti tulkinnut H. B. Warner esittää tällä kertaa Bothalian kuningaskunnan nuorta prinssiä, joka kaipaa rakkautta elämäänsä ja päättää jättää palatsin ja sen elämän taakseen. Helppo katsoa, helppo unohtaa.

A. W. Sandberg: Klovnen
A. W. Sandbergin ensimmäinen versio sirkusmaailmaan sijoittuvasta kolmiodraamasta on vuoden 1926 uusintafilmatisointia (Ilveilijä) rosoisempi, persoonallisempi ja aidomman oloinen. Tarina on tiivis ja vaikka hahmot jäävät jälkimmäistä versiota ohuemmiksi, ei mitään oleellista jää puuttumaan. Valdemar Psilander tekee pääroolissa hienoa työtä.

Michael Cimino: Portti ikuisuuteen (Heaven’s Gate)
Johnson Countyn karjasotaa on väritetty ja muunneltu elokuvallisesti sopivammaksi, mutta se ei poista tosiasiaa, että Ciminon suurwestern on yksi kaikkien aikojen hienoimmista lännenelokuvista. Kuluissa ei säästelty, minkä ansiosta 1800-luvun loppupuolen Yhdysvallat vaikuttaa juuri niin aidolta kuin oli tarkoituskin – tuotantoyhtiötä se ei kuitenkaan pelastanut, sillä tämän elokuvan myötä United Artists meni konkurssiin. Viiden tähden valio.

Clint Eastwood: American Sniper
Kaikkien aikojen parhaan amerikkalaisen tarkka-ampujan tarina valkokankaalle siirrettynä. Irakin sodassa ”kunnostautuneen” Chris Kylen tarinassa ei hurskastella saati kiihkoilla, vaan näytetään yksinkertaisesti mitä sota tekee sotilaalle, olipa tämä kuinka pätevä ja vakaamielinen tahansa. Bradley Cooper sopii nimirooliin loistavasti. Eastwoodin ehyimpiä ohjaustöitä.

Jörn Donner: Armi elää!
Mikkelin Kinolinnassa katsomani moderni metaelokuva Marimekon perustajasta ja luojasta, Armi Ratiasta. Minna Haapkylä tekee pääroolissa hienoa työtä, mutta kokonaisuus ei jaksa aivan loppuun asti: muutama minuutti lopusta pois ja naps, käsissä olisi ensiluokkainen elokuva. Tällaisenaankin toki piristävämpi kuin suurin osa kotimaisista tuotannoista. Kannattaa katsoa.

Ivan Kavaleridze: Perekop
Avantgardistinen kuvaus Ukrainan sisällissodasta. Kuvat ovat vaikuttavia, mutta niiden välinen yhteys ei toimi aina parhaalla mahdollisella tavalla. Kun ukrainalaismies pyytää nuorta sotilasta palaamaan Euroopan kanssa, teos muuttuu profeetalliseksi.

Alfred Lind: Den flyvende cirkus (engl. The Flying Circus)
Kertomus kaupungin pormestarin tyttäreen rakastuneesta nuorallakävelijästä, joka toteuttaa kertakaikkisen hullun trapetsinäytöksen todistaakseen rakastettunsa isälle olevansa tämän tytön arvoinen. Hillitysti ja huolitellusti rakennetussa draamassa on jännitystä, romantiikkaa sekä toimiva loppuhuipentuma. Lili Beck näyttelee sirkusryhmän äkkipikaista romanikaunotarta.

Tommy Lee Jones: The Homesman
Hilary Swank ja Tommy Lee Jones ovat keskilännestä Iowaan matkaava parivaljakko, joiden tarkoituksena on viedä kolme henkisesti häiriintynyttä naista takaisin turvallisiin oloihin pois ankealta preerialta. Maalauksellisen kaunis ja hienosti näytelty, mutta tarinaltaan turhankin verkkaisesti etenevä lännenelokuva.

Bud Boetticher: Pettämätön pistooli (The Tall T)
Randolph Scott esittää entistä karjatilan päällysmiestä, joka on vetäytynyt leipätyöstään ja kasvattaa nyt karjaa omalla tilallaan. Hän jää epäonnekkaiden sattumien seurauksena postivaunuryöstäjien vangiksi, eikä tilanteesta ole pakotietä kuin aseita käyttämällä. Reilusti alle puolitoistatuntinen western ei käytä aikaa jahkailuun, vaan juoksuttaa tapahtumat nopeasti ja kursailematta ruudulle – silti tästä ei puutu yhtään mitään. Ei mikään klassikko, mutta loistavaa ajanvietettä kuitenkin.

Alfred Lind: Bjørnetæmmeren (engl. The Bear Tamer)
Kiertävään sirkukseen kiinnitetään karhunkesyttäjä, joka rakastuu ryhmän romanikaunottareen. Pian vietetään häitä, mutta ei aikaakaan kun tuore morsian alkaa vilkuilla muita miehiä. Napakka ja tyylikäs tanskalaisdraama maan elokuvan suuruuden vuosilta.

Klaus Härö: Miekkailija
Viron Haapsaluun sijoittuva tosipohjainen tarina KGB:tä pakoilevasta neuvostoliittolaisesta nuorukaisesta, joka perustaa uuteen kotikaupunkiinsa miekkailuseuran ja johdattaa valmentajana sen Neuvostoliiton mestaruuteen. Niukasti toteutettu, vähäeleinen ja hahmoihinsa tukeutuva draama ei yllä aivan Härön parhaiden teosten rinnalle, mutta on silti nautittava ja katsojaa syvältä koskettava elokuva. Erityismaininnan Härö ansaitsee erinomaisesta lasten ohjaamisesta: heidän roolisuorituksissaan ei ole mitään teennäistä tai ylituotettua.

A. W. Sandberg: Hermoromahduksen partaalla (Nedbrudte Nerver)
Väärinkäsitykset ja virhetulkinnat saavat aikaan todellisen sekasotkun, johon Dagens Expressin kunnianhimoinen rikostoimittaja Erik Brandt uppoaa kaulaansa myöten. Sandberg esittelee teoksessaan kuin ohimennen 1910-luvun rantamuotia, sanomalehden tekoa, stop motion -animaatiota ja elokuvantekoa. Näppärä ja varsin hauska rikospala.