Manfred Noa:
Nathan der Weise (engl. Nathan the Wise)
Näyttävä, mutta raskassoutuinen suurelokuva kolmannen ristiretken ajoilta. Keskipisteenä on hyveellinen ja anteeksiantava juutalaisvanhus Nathan, joka on menettänyt sodissa koko perheensä, mutta selviää vastoinkäymisistään uskontonsa voimalla. Juutalaisuutta ihannoivaksi ja sen paremmuutta korostavaksi katsottu elokuva joutui monin paikoin sensuurin kynsiin ja katosi lopulta vuosikymmeniksi, kunnes sen tiettävästi ainoa olemassa oleva kopio löydettiin Gosfilmofondin arkistosta vuonna 1996.
Mauritz Stiller:
Siivet (Vingarne)
Herman Bangin romaaniin perustuva filmatisointi kunnioitetusta taiteilijasta, joka menettää suosikkimallinsa ja rakastajansa Mikaelin kauniin ruhtinattaren matkaan. Carl Th. Dreyerin versiota (
Naisen orja, 1924) arkisempi ja huolettomampi versio elää ja hengittää erinomaisten näyttelijäsuoritusten kautta, sillä tarinan draama ei kasva aivan täyteen loistoonsa - elokuvahistorioitsija Robin Hoodin (oik. Bengt Idestam-Almquist) mukaan Stillerin ”tekniikka ei ollut vielä kypsynyt hallitsemaan tämän herkän kolmiodraaman psykologisia nyansseja”.
Abbas Kiarostami:
Iltapäivä Toscanassa (Certified Copy)
Juliette Binoche ja William Shimell esittävät avioparia, jonka yhteiselo näyttää vähintäänkin erikoiselta – yhden iltapäivän aikana heidän parisuhteensa käydään läpi tavalla, joka paitsi kiehtoo, myös hämmentää katsojaa.
Satyajit Ray:
Mahapurush (engl. The Holy Man)
Henkisesti eksyksissä oleva rikas mies joutuu häikäilemättömän, hengenmieheksi esittäytyvän huijarin kynsiin. Pyhä mies kertoo mielettömiä juttuja vuosituhansia kestäneen elämänsä varrelta – hän on muun muassa tavannut Jeesuksen ja Buddhan ilmielävänä, käyskennellyt muinaisessa Babyloniassa sekä opettanut Albert Einsteinia. Siksi Jeesuksen ristiinnaulitseminenkaan ei ole crucifiction vaan crucifact, onhan hän nähnyt sen omin silmin. Helposti unohdettava välityö.
Alberto Cavalcanti:
Le Capitaine Fracasse (engl. Captain Fracasse)
Ennen niin rikkaan ja vaikutusvaltaisen suvun viimeinen edustaja hylkää rappeutuneen kotilinnansa ja lähtee kiertävän näyttelijäseurueen matkassa kohti Pariisia ja seikkailuja. Romantiikkaa, jännitystä, toimintaa ja huumoria sopivin annoksin tarjoileva
Le Capitaine Fracasse tempaa mukaansa heti alkumetreillä ja kulkee vaivatta maaliin saakka.
Zack Snyder:
Watchmen
Näyttävä, joskin aavistuksen liian pitkä supersankarielokuva, jossa toisistaan erkaantuneet sankarit yrittävät laittaa kaaokseen ajautuneen maailman vielä kerran raiteilleen. Positiivinen yllätys, hienoja tehosteita ja mukavaa viihdettä.
Gerhard Lamprecht.
Unter der Laterne (engl. Under the Latern)
Saksalaista synkkyyttä edustavimmillaan. Ankariin kasvatusmenetelmiin uskova isä lukitsee tottelemattoman tyttärensä kodin ulkopuolelle ja käynnistää epäonnekkaiden sattumien sarjan, jonka seurauksena tytär ajautuu lopulta prostituutioon ja kuolemaan. Melodraamaa riittää yllin kyllin, mutta samalla elokuva vaikuttaa hyvinkin uskottavalta kuvaukselta lama-ajan Saksasta.
Joe May:
Das Indische Grabmal (Teil 1: Die Sendung des Yoghi + Teil 2: Der Tiger von Eschnapur)
Intiaan sijoittuva suuren budjetin draama yhdistää toimintaa, seikkailua ja romantiikkaa höystäen sen annoksella itämaista mystiikkaa ja eksotiikkaa. Kokonaisuus olisi kaivannut tiivistämistä, sillä vähäpätöinen tarina julmaa kostoa hautovasta maharadjasta etenee alusta alkaen liian verkkaisesti, eikä pysty säväyttämään edes loppuhuipentumallaan. Nimekkäät näyttelijät katoavat suurten ja näyttävien lavasteiden kätköihin ja ainoastaan Conrad Veidt saa aikaan jotain muistettavaa. Tänä päivänä
Unelmien temppeli 1-3 muistetaankin parhaiten elokuvana, joka rikkoi Joe Mayn ja uraansa aloitelleen Fritz Langin välit lopullisesti.
Dimitri Buchowetzki:
Sappho
Viktoriaaninen melodraama naisesta, jota miehet eivät voi unohtaa, mutta joka lopulta joutuu itsekin kokemaan suuren rakkauden synnyttämän tuskan. Tavanomainen tarina ihastuttaa visuaalisella ulkoasullaan ja Pola Negrin intensiivisellä roolisuorituksella.
Richard Oswald:
Anders als die Andern (engl. Different from the Others)
Asiallinen ja kiihkoton kuvaus homoseksualismista ja homoseksuaalien kokemista vaikeuksista viime vuosisadan vaihteen Saksassa.
Anders als die Andern onnistuu esittämään vakuuttavasti tuskan ja paineen, jota poikkeavan seksuaalisuutensa kanssa eläneet ihmiset joutuivat kokemaan. Conrad Veidt tekee erittäin riipaisevan roolisuorituksen nurkkaan ajettuna pianistina, jonka kaikki teot ja saavutukset hylätään vain hänen poikkeavuutensa vuoksi. Melankolisen elokuvan ainoa moite liittyy kiristäjän hahmoon, joka on korostetun paha aina maskeerausta myöten.
Robert Siodmak, Edgar G. Ulmer:
Ihmisiä sunnuntaina (Menschen am Sonntag)
Pääosin yhden sunnuntai-iltapäivän ajalle sijoittuva elokuva kertoo neljän berliiniläisnuoren vapaa-ajan vietosta. Sunnuntai on ilon juhlaa, sillä arjen rutiineihin on vielä aikaa, eikä niitä sovi murehtia juuri nyt. Samalla elokuvassa on kuitenkin samankaltaista viimeisen kesäpäivän kaihoa kuin Jean Renoirin mestariteoksessa
Virta (1936): tämän päivän jälkeen elämä ei ole enää entisellään. Loppu jää tyylikkäästi avoimeksi: tapaavatko nuoret enää toisiaan, muuttaako tuleva viikko seuraavalle viikonlopulle sovitut suunnitelmat?
Ernst Lubitsch:
Ich möchte kein Mann sein (engl. I Don’t Want to Be a Man)
Lempeä ja lennokas kolminäytöksinen komedia, jossa nuori nainen pukeutuu mieheksi saadakseen tehdä kaikkea, mikä häneltä sukupuolensa vuoksi muuten kielletään. Lubitschmaisen tarkkanäköisesti sukupuolirooleja kuvaava elokuva sisältää ristiinpukeutumista ja hivenen homoerotiikkaakin, mutta hyvällä maulla toteutettuna. Ossi Oswalda on roolissaan tuttuun tapaan mainio.
Victor Fleming:
Tuulen viemää (Gone with the Wind)
Suuri pukuelokuva, suuri rakkauselokuva, suuri sotaelokuva, suuri ihmissuhde-elokuva… Suuri elokuva kaikin tavoin.
Stuart Gordon:
Re-Animator
Nuori lääkäri on kehittänyt seerumin, joka herättää kuolleet henkiin. Huonostihan siinä lopulta käy, sillä henkiin herätetyistä tulee riettaita ja väkivaltaisia. Outo ja pähkähullu kauhusekoilu.
Kurt Bernhardt:
Arvoituksellinen nainen (Die Frau, nach der man sich sehnt)
Täydellisen epäuskottava kertomus nuoresta miehestä, joka näkee ohimennen junassa erään kaunottaren, hylkää rakastettunsa junan makuuvaunuun ja syöksyy päätä pahkaa ihastuksensa perään. Tyhjänpäiväinen draama huipentuu yllätykselliseen, mutta silti ainoaan oikeaan loppuratkaisuun, mutta muilta osin tarinassa ei ole juuri tarttumapintaa ja ilman Marlene Dietrichiä tätä tuskin edes muistettaisiin.
Edvin Laine:
Niskavuoren Aarne
Viehättävillä maaseutukuvilla alkava, mutta pian puisevaksi ja jäykäksi muuttuva draama, jossa Niskavuoren tila on vaarassa joutua vieraiden käsiin.
Gerhard Lamprecht:
Viides sääty (Die Verrufenen)
Tinkimätön ja asiallinen kuvaus vankilasta vapautuneesta insinööristä, joka menettää tuomionsa vuoksi niin vaimonsa kuin kotinsakin, ajautuu yhteiskunnan pohjalle, mutta säilyttää silti omanarvontuntonsa ja nousee periksi antamattomuudellaan takaisin jaloilleen ja kohti parempaa tulevaisuutta. Lopun yhteiskunnallinen sanoma olisi monen muun ohjaajan elokuvassa pelkkää sanahelinää, mutta Lamprecht ei leiki vakavalla aiheella: ”Köyhyys ja kurjuus, paheet ja alkoholi sysäävät ihmisen niin sanottuun ’viidenteen kastiin’. On ihmisiä, jotka eivät pysty pakenemaan kohtaloaan. Se on oma maailmansa, jota kohtaan me hyökkäämme korjaamisen sijaan.”
Uwe Jens Krafft:
Bergenstoget plyndret i natt (Schneeschuhbanditen)
Norjalais-saksalainen romanttinen rikoselokuva, jossa rikkaan rautatiepohatan tyttäreen ihastunut nuori mies päättää ystäviensä kanssa ryöstää Bergenistä Osloon matkalla olevan matkustajajunan. Todella vaatimattoman elokuvan ihastuttavimpana hetkenä voi pitää lyhyttä kohtausta, jossa Tom Heiberg ihailee nyttemmin kadonneeksi merkityn Tom Mix -elokuvan
Aaveratsastaja (1924) mainosjulistetta.
Joachim Rønning, Espen Sandberg:
Pirates of the Caribbean: Salazar’s Revenge
Chaplinin Kaupungin valojen alkukohtausta varioiva huumoripitoinen jaksokaan ei pelasta tämän saagan viidettä osaa, jossa on kyllä vauhtia, mutta myös kosolti tyhjänpäiväisyyksiä. Kahden tunnin mitassaan silti varsin vaivattomasti läpi istuttava elokuva.
Kenji Mizoguchi:
Ristiinnaulitut rakastavaiset (Chikamatsu monogatari)
Epäsovinnaiseen rakkaussuhteeseen tai aviorikokseen syyllistyneet naulitaan koko kansan ihailtaviksi ja sama kohtalo on odotettavissa nuorella printterillä ja hänen työnantajansa vaimolla, jolla väitetään olevan suhde. Pakomatkasta muodostuu vastoinkäymisten sävyttämä, sillä rehellisimpiinkään ihmisiin ei tällaisissa tapauksissa voi luottaa. Perusvarma draama, jota Mizoguchin tyylitietoinen ohjaus vain korostaa.
Satyajit Ray:
Seemabaddha (engl. Company Limited)
Kalkutta-trilogian keskimmäinen osa (ja samalla myös ainoa länsimaissa julkaistu osa) kertoo tuuletin- ja valaisintehtaan myyntipäälliköstä, joka havittelee nousua johtoportaaseen. Nuori mies on valmis toimimaan oikein ja kunniallisesti, mutta saadakseen haluamansa hänen on turvauduttava epärehellisyyteen. Vahva, joskin verkkaisesti etenevä elokuva sopii teemoiltaan minne tahansa.
Bob Rafelson:
Rajut kuviot (Five Easy Pieces)
Jack Nicholsonin vahva roolityö kannattelee tarinaa, jossa musiikilliset ambitionsa hylännyt nuori mies elää keskivertoa elämää pikkukaupungissa. Paluu kotikonnuille tulee isän sairastumisen myötä ajankohtaiseksi, mutta millaisena hän näkee menneisyytensä tänään? Neljästä Oscar-ehdokkuudesta (elokuva, miespääosa, naispääosa, alkuperäiskäsikirjoitus) ei tarttunut hyppysiin ainoatakaan.
Ernst Lubitsch:
Sumurun
Suuriin ja näyttäviin puitteisiin luotu näyttämöpantomiimin elokuvaversio esittelee koko joukon saksalaisen elokuvan tunnetuimpia näyttelijöitä, mutta ei missään vaiheessa kasva osiensa summaksi. Eroottisesti viritetyt ihmissuhdekuviot ovat sotkuisia ja aikansa eläneitä, eikä kerronnassakaan ole samanlaista kepeyttä kuin Lubitschin elokuvissa yleensä.
Arthur Robison:
Ilmiantaja (The Informer)
Huomattavalla budjetilla toteutetun, kansainvälisellä tekijäryhmällä varustetun draaman tapahtumat sijoittuvat 1920-luvun alun poliittisesti kuohuvaan Dubliniin, jossa eri ääripäät tarttuvat hanakasti myös aseisiin. Kuvaus on komeaa ja varjot tanssivat seinillä kuin film noireissa konsanaan, joskin studioon luotu Dublin on turhan steriilin ja keinotekoisen oloinen. John Fordin kuusi vuotta myöhemmin ohjaama, neljän Oscar-palkinnon arvoinen versio on tätä näkemystä taiteellisempi ja onnistuneesti dramaattisempi.
