Nuijamiehestä ja Kino-Aulasta

Muistan lukeneeni takavuosien Filmihulluista Peter von Baghin pohdintoja elokuvateattereiden kadosta ja multiplexien yleistymisestä. Täältä itärajalta katsoen skenaario näytti kaukaiselta, ellei jopa mahdottomalta painajaiselta, sillä paikallisen elokuvateatteriyrittäjämme työ oli jatkunut sukupolvelta toiselle ja asema kaupungin elokuvapolitiikan johtotähtenä tuntui kiistattomalta. Viime ajat ovat osoittaneet tilanteen toiseksi: Finnkino tuli, näki ja tuhosi Lappeenrannan elokuvaperinnön parissa vuodessa peruttamattomasti. Merja Luotola-Maarnelan kohtaloksi tuli myydä liiketoimensa kasvottomalle kansainväliselle suuryritykselle, joka lupauksistaan huolimatta aloitti yt-neuvottelut heti mahdollisuuden tultua ja niiden päätteeksi päätti sulkea molemmat kaupungin vanhat elokuvateatterit. Tätä tekstinpätkää kirjoitettaessa sekä vuonna 1938 rakennettu Kino-Aula että vuonna 1954 rakennettu Nuijamies ovat jo tyhjillään, todennäköisesti purkua odottaen.

Torstaina 22.6.2017 viimeistä kertaa auki olleet salit ovat merkinneet minulle paljon. Omat elokuvissakäyntini ovat alkaneet vuonna 1978 tai 1979 Pelastuspartio Bernard & Biancan myötä. Seuralaisina olivat sisko ja isä, joka luki tekstit – mielikuva salissa käydystä puheensorinasta on jäänyt vuosikymmeniksi mieleeni. Sen jälkeen olen ihastellut teatterissa kymmeniä elokuvia Beverly Hills kytän yönäytöksestä Titaniciin, There Will Be Bloodista loppuunmyytyyn Indiana Jones ja viimeinen ristiretki -toimintaseikkailuun, Taru Sormusten Herrasta -trilogiasta Johnny Weissmüllerin Tarzaneihin. Huikeimpana ”saavutuksenani” pidän alkuperäisen Haamujengin katsomista Kino-Aulassa yli kymmenen kertaa, suurimpana "töppäyksenä" puolestaan Amadeuksen sivuuttamista, se kun kuulemma kertoi jonkun säveltäjän elämästä. Haamujengin kohdalla ympyrä sulkeutui jokunen vuosi sitten, kun Night of the Living Picturesissa esitettiin sen uudelleenrestauroitu 30-vuotisversio, mutta Amadeusta en ole nähnyt isolta kankaalta vieläkään.


Lappeenrannan ja Suomen entisestäänkin runnellusta elokuvateatterihistoriasta poistuu kaksi komeaa ja persoonallista salia. Finnkinon käyttämät, kauppakeskus IsoKristiinaan rakennetut salit ovat lehtikirjoittelujen mukaan vähintäänkin kansainvälistä huipputasoa, äänentoistoltaan ja kuvaltaan priimaluokkaa olevia elokuvapyhättöjä, joiden on oikeutettua syrjäyttää ummehtuneet ja vanhanaikaiset teatterit. Kukaan ei ole silti missään vaiheessa lyönyt pöytään faktoja, kuinka tavallinen katsoja erottaa näiden salien tekniikan vanhoista vai erottaako mitenkään? Ainoa tieto, jota minä olen saanut, on uusien salien korkea volyymi ja iso kangas, mutta jokainen tekniikasta vähänkään ymmärtävä tietää, ettei ne kerro laadusta yhtään mitään.

Paikallisuuden katoamisen lisäksi on vielä syytä muistaa, että Nuijamiehen ja Kino-Aulan tontille rakennettaneen asunnoista ja liikehuoneistoista koostuva elementtikaunotar, joka sopii nykyisen Lappeenrannan persoonalliseen ilmeeseen ja kansainväliseen ilmapiiriin loistavasti (tässä vaiheessa on tietämättömille syytä kertoa, että etenkin liikehuoneistoja on kauniiksi väitetyssä kaupungissamme tyhjillään jo entisestäänkin aivan kelvollinen määrä). Elokuvafaneja ei sen sijaan lohduttane tieto, jonka mukaan Finnkinolla on paikallislehden mukaan jo nyt vaikeuksia kustantaa lipputuloilla Strand-kompleksinsa vuokramenot, joten muutaman vuoden päästä Lappeenranta voi hyvinkin olla täysin ilman elokuvateattereita.

Ei tätä varmaan voi Helsingin Kino-Palatsin tuhoamiseen verrata, mutta monelle kaupunkilaiselle Nuijamies ja Kino-Aula ovat olleet viimeisiä persoonallisuuden pilkahduksia kansallisten ja kansainvälisten ketjujen runtelemassa kaupungissamme. Popcorn-helvettien tämänpäiväiset asiakkaat tästä menetyksestä tuskin piittaavat, mutta mikäli historia yhtään toistaa itseään, heidän jälkipolvensa tekevät näistä menetyksistä vielä katkeria sivuhuomautuksia. Nuijamiehestä ja Kino-Aulasta kiinnostuneiden kannattaa katsoa Jouko Aaltosen hieno dokumentti Tunteiden temppelit, jossa Lappeenrannan teatterit nostettiin parrasvaloihin varmasti viimeistä kertaa.

Näiden rivien myötä haluan kiittää Luotola-Maarnelan perhettä ja hänen alaisuudessaan työskennelleitä tekijöitä - olitte varmasti osittain tekemässä minusta leffahullua. Kino-Aulan sisääntuloaulassa oleva maalaus (kuva yllä) on Jouko Lempisen taidonnäyte 1990-luvun lopulta, alapuolen kuvassa teatterin henkilökuntaa 1930-luvun lopulta.