Sana

Ruotsissa valmistuneen Kaksi ihmistä (Två människor, 1944) -elokuvan saama murskakritiikki päätti Carl Th. Dreyerin uran kansainvälisellä tasolla. Ohjaaja palasi vähin äänin kotimaahansa Tanskaan, jossa kului jälleen yli kymmenen vuotta ennen kuin hän ohjasi uuden pitkän elokuvan. Tuona aikana Dreyer työsti tosin muutamia lyhytelokuvia, joista varsinkin vuonna 1948 valmistunut, pikimustalla huumorilla höystetty Matka lautalle (De nåede færgen) lukeutuu kategoriansa tyylikkäimpiin teoksiin.

Tanskalainen pastori Kaj Munk oli kirjoittanut 1920-luvun puolessa välissä Juutinmaalle sijoittuvan näytelmän, jossa hän kuvasi paikallisen väestön uskonnollista elämää. Dreyer, jolla uskonasiat näyttäytyvät keskeisenä teemana läpi hänen uransa, oli nähnyt Munkin näytelmän sen ensiesityksessä vuonna 1932 ja alkanut mielessään hahmotella sen elokuvaversiota. Aikaa kului kuitenkin yli kaksikymmentä vuotta ennen kuin hän sai mahdollisuuden sen filmaamiseen. Tarina oli tuona aikana siirretty elokuvaksi jo kertaalleen Ruotsissa (O: Gustaf Molander, 1943), mutta se ei Dreyeriä haitannut. Pitkä suunnitteluaika osoittautui hyväksi, sillä vuoden 1954 lopulla valmistunutta Sanaa (Ordet) pidetään yleisesti Dreyerin parhaana äänielokuvana ja se palkittiin seuraavana vuonna myös Venetsian elokuvafestivaalien pääpalkinnolla.

Elokuvan keskipisteenä on Borgenin vanha maalaistalo, jossa vanha Morten-isä asuu kolmen poikansa ja yhden kälynsä kanssa. Usko on aina ollut perheessä keskeisellä sijalla, vaikka pojat suhtautuvatkin asioihin isästään poiketen: perheen vanhin poika Mikkel ei usko Jumalaan, häntä nuorempi Johannes puolestaan kulkee mielenvikaisena ympäri taloa Raamattua siteeraten. Kaikkein suurin huoli aiheutuu kuitenkin nuoren Andreaksen taholta, joka haluaisi mennä naimisiin räätälin tyttären Annen kanssa. Ongelmaksi asian tekee se, etteivät Morten ja Annen isä Peter pidä nuoria toisilleen sopivina nimenomaan uskonasioiden aiheuttamien näkemyserojensa vuoksi. Elämä uskonnollisessa kyläyhteisössä ei ole kenellekään helppoa.

Dreyerin elokuvat ovat kauttaaltaan erittäin mielenkiintoisella tavalla toteutettuja, eikä Sana muodosta tässä suhteessa poikkeusta. Ohjaajan elokuva elokuvalta rauhallisemmaksi äityvä kerronta saavuttaa Sanassa täydellisyyden: erittäin pitkät, Vihan päivääkin (Vredens dag, 1943) pidemmät otokset ovat elokuvan kivijalka. Kamera seuraa henkilöitä ja heidän tekemisiään tiiviisti, yhtäjaksoisesti ja usein usean minuutin kerrallaan. Nopeammaksi kerronta muuttuu ainoastaan silloin, kun Johannes karkaa yöhön ja kyläläiset alkavat etsiä häntä. Dreyerin toteutustapa ei kuitenkaan tunnu itsetarkoitukselliselta hienostelulta, vaan sopii sekä elokuvan teemaan että rytmiin täydellisesti. Kaikkia ei moinen varmastikaan miellytä, joten jos Vihan päivä tuntui kerronnaltaan liian hitaalta, kannattaa Sanaan suhtautua melkoisella varauksella – pitkät vuoropuhelukohtaukset voivat hyvinkin tuntua ylitsepääsemättömiltä esteiltä.

Hienona maalaiskuvauksena muistettu Sana on siis kertomus uskonnosta ja uskonnollisesta yhteisöstä. Vaikka uskovat usein ylistävätkin suvaitsevaisuutta ja anteeksiantoa, näyttää Dreyer myös kolikon toisen puolen: omahyväisyyden, suvaitsemattomuuden ja itsekeskeisyyden. Elokuvan kahden nuoren välisen onnen esteenä ovat heidän isiensä ja perheidensä erilaiset uskon tulkintatavat. Toisen usko ei ole toisen arvoista, toinen uskoo väärällä tavalla ja vääriin asioihin, vaikka kyseessä on sama Jumala ja samat perusopit – uskonasioista kiistellessään vanhukset ajautuvat jopa käsirysyyn. Vasta tragedian ja menetyksen myötä heidän ajatusmaailmansa selkenee ja he ovat valmiita saavuttamaan keskinäisen ymmärryksen.

Sana on myös elokuva siitä hetkestä, jolloin eri sukupolville tärkeät asiat ja näkemykset kohtaavat ja joutuvat uudelleen arvioitaviksi. Vanha Morten, joka itse on joutunut taistelemaan elämänkatsomuksensa vuoksi vuosikymmeniä aiemmin sekä kylän asukkaita että kirkkoa vastaan, huomaa etteivät pojat toistakaan hänen opetuksiaan. Isä toteaakin alistuneesti Andreaksen suunnitelmista kuultuaan, ettei Borgenin tila ole enää entisensä. Myös kylän uusi pastori ajattelee nykyaikaisesti ja ilmoittaa raamatullista yksinpuhelua pitävälle Johannekselle, ettei ihmeitä enää tapahdu. Johanneksen asenne moiseen kiteyttää koko uskonyhteisön suurimman ongelman: ‘teiltä puuttuu uskoa’. Kun ihmisellä on tarpeeksi uskoa ja puhdas, vilpitön mieli, mitä vain voi tapahtua – sen elokuvan henkilöt tulevat huomaamaan yllättävässä, mielipiteitä jakavassa loppuhuipentumassa.

Kuten aina, myös tällä kertaa Dreyerin näyttelijät ovat erittäin hyviä ja heidän hillittyä ja antaumuksellista työskentelyään on ilo katsoa. Varsinkin vanhaa Mortenia esittävä, 82-vuotias Henrik Molberg on kuin luotu rooliinsa. Vihan päivässä esiintynyt Preben Lerdoff Rye loistaa Johanneksena, vaikka en hänen roolihahmostaan erityisemmin pidäkään. Birgitte Federspiel Mikkelin Inger-vaimona jää myös hyvin mieleen – hänestä on myös tehty elokuvan helpoimmin lähestyttävä hahmo. Muusta ryhmästä ei ketään voi nostaa muiden edelle, niin vakuuttavaa työtä kaikki tekevät.

ORDET, 1955 Tanska
Tuotanto: Palladium Tuottajat: Carl Th. Dreyer, Erik Nielsen, Tage Nielsen Ohjaus: Carl Th. Dreyer Käsikirjoitus: Carl Th. Dreyer (Kaj Munkin näytelmästä) Kuvaus: Henning Bendtsen Lavastus: Erik Aaes Leikkaus: Edith Schlüssel Musiikki: Poul Schierbeck Puvustus: N. Sandt Jensen Äänitys: Knud Kristensen, Henning Moller, Kaj Larsen
Näyttelijät: Henrik Malberg (Morten Borgen), Emil Hass Christensen (Mikkel), Preben Lerdoff Rye (Johannes), Cay Kristiansen (Anders), Birgitte Federspiel (Inger), Ejnar Federspiel (räätäli Peter), Sylvia Eckhausen (Kristine, hänen vaimonsa)

Katsotut elokuvat: helmikuu 2014

Valentin Vaala: Niskavuoren naiset
Nuori Ilona Ahlgren saapuu kansakoulun opettajaksi Niskajärvelle ja ihastuu Niskavuoren isäntään, Aarneen: ”Olen liiaksi puusta veistetty ja kivestä hakattu”, avioliitossaan riutuva Aarne tuumii ja valloittaa nuoren opettajattaren sydämen. Juoruämmät saavat tilanteesta vihiä ja skandaali on valmis. Vaala hallitsee kuvat, sanailu on paikoin hyvinkin rohkeaa ja tarina toimii moitteetta. Tauno Palo ja Sirkka Sari ovat loistopari, myös Niskavuoren emäntää esittävä Olga Tainio on erinomainen.

Yasujiro Ozu: Haha o kowazuya (engl. A Mother Should Be Loved)
Ozun tuntemattomampi mykkäelokuva kertoo kahdesta nuorukaisesta, joista toiselle selviää vanhemmalla iällä, ettei hänen äidiksi luulemansa nainen olekaan hänen biologinen äitinsä. Se saa aikaan kriisin ja välien rikkoutumisen lapsen ja äidin välillä, mutta onneksi elämässä on aina sijaa myös anteeksiannolle. Ozumaisen vähäeleinen draama ihastuttaa luonnollisuudellaan ja teeskentelemättömyydellään.

Lewis Gilbert: Elät vain kahdesti (You Only Live Twice)
Avaruudessa tapahtunut konflikti vie Bondin Tokioon selvittelemään tapahtunutta. Siellä hän on haluttua riistaa niin roistojen kuin naistenkin taholta, mutta lopulta kaikki selviää ja kolmannen maailmansodan syttyminen onnistutaan estämään. Tylsääkin tylsempi Bond alkaa räväkästi, mutta hyytyy ensimetrien jälkeen pahoin. Gilbertin ohjaus on laiskaa ja lopputaistelu aivan liian pitkä.

Pirjo Honkasalo: Betoniyö
Kaunis, karu ja kylmä. Tarina yhteiskunnan laitamille ajautuneesta perheestä, jonka vanhempi poika on menossa vankilaan ja viettää viimeisiä päiviään veljensä seurassa, on visuaalisesti tyylitellyintä suomalaiselokuvaa. Toteutus on muilta osin sen verran taiteellinen, että jätti ainakin minut kylmäksi – toisaalta, elokuva ansaitsisi toisenkin katselukerran.

Kenji Mizoguchi: O’Haru – naisen tie (Saikaku ichidai onna)
Edellinen katselukerta kesäkuulta 2013, jolloin olin sitä mieltä, että koko tarina on vedetty hieman liiaksi yli – ei kenelläkään voi olla yhtä paljon epäonnea kuin Kinuyo Tanakan esittämällä nimihenkilöllä. Nyt tarina ei tuntunut lainkaan liioitellulta, joten siksi O’Haru – naisen tie saa ties kuinka monennen katselukerran jälkeen viisi tähteä.

A. W. Sandberg: Nedbrudte Nerver (engl. The Hill Park Mystery)
Erik Brandt on rikosmysteereihin erikoistunut toimittaja, joka alkaa omin päin tutkia asuntonsa ikkunasta näkemäänsä murhaa. Kaikki ei kuitenkaan ole sitä miltä näyttää. Sandbergin elokuva on hauska ja toimiva, vaikka itse tarina onkin nähty useaan otteeseen.

Yasujiro Ozu: Rakudai wa shita keredo (engl. I Flunked, But…)
Ozun mykkäkomedia kertoo viiden kaverin ryhmästä, joka opiskelee yliopistossa vaihtelevalla menestyksellä. Elokuvan esikuvana on toiminut Harold Lloydin Keltanokka (The Freshman, 1925), mutta japanilaismestari liittää mukaan Lloydia tummempaa draamaa – jopa siinä määrin, että komediaksi luokittelu on tämän elokuvan kohdalla melkoinen virhe.

Heorhii Tasin: Yökuski (Nichnyi viznyk)
Iäkkään miehen tytär lyöttäytyy bolshevikkianarkistien joukkoihin. Isä ilmiantaa vahingossa tyttärensä ja tämä tapetaan, jolloin surusta murtunut isä päättää kostaa. Järisyttävä, aivan liian vähälle huomiolle jäänyt ukrainalaisklassikko.

Jean-Marc Vallée: Dallas Buyers Club
Matthew McConaugheyn esittämä Ron Woodroof sairastuu AIDSiin 1980-luvun puolivälissä, aikana, jolloin tautia pidettiin vain homojen ja narkkareiden vitsauksena. Hän alkaa taistella elämästään ja etsiä tietoa oikeasta lääkityksestä. Lisäksi hän myy lääkkeitä muillekin sairastuneille ja saa näin Valtion lääkeliiton kimppuunsa. Tarinassa on paljon tutunoloista ”pieni ihminen vastaan suuri koneisto” -materiaalia, mutta kokonaisuus on silti raikas ja toimiva. McConaughey ja hänen homotuttavaansa näyttelevä Jared Leto ovat mahtavassa vedossa. Näin tehdään toimivaa ja koskettavaa draamaa ilman alleviivaamista, säälittelyä tai moralisointia.

Peter R. Hunt: Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa (On Her Majesty’s Secret Service)
George Lazenbyn ainoaksi jäänyt Bond-elokuva on mainettaan parempi kokonaisuus, olkoonkin, että leikkauksessa ja tappelukohtausten toteuttamisessa olisi ollut huomattavasti parannettavaa. Pääkonnaa tässä Sveitsiin sijoittuvassa seikkailussa esittää Telly Savalas, Bond-tyttönä hurmaa puolestaan Diana Rigg.

Yasujiro Ozu: Shukujo to hige (engl. The Lady and The Beard)
Parrakas kendomestari Kiichi Okajima saa huomata olevansa partoineen liian vanhanaikainen modernisoituvaan Japaniin, kun ympäriltä katoavat niin naiset kuin työpaikatkin. Muuttaako parranajo hänen mahdollisuutensa? Lincoln eilen ja tänään -vitsi on kekseliäs. Pieni ja helposti unohdettavissa oleva elokuva japanilaismestarilta. Pääosan esittävä Tokihiko Okada kuoli kolme vuotta myöhemmin tuberkuloosiin.

King Vidor: Stella Dallas
Barbara Stanwyck esittää komeasti tehdastyöläisen tytärtä, joka nai rikkaan poikamiehen, mutta ei pysty kuitenkaan pitämään avioliittoaan koossa, vaan ajautuu yksinäisyyteen. Vidorin melodraamassa on tyyliä, mutta tunnepuoli jää hivenen kylmäksi. Katsomisen arvoinen 1930-luvun elokuva, mutta ei kuitenkaan aivan maineensa veroinen klassikko.

Guy Hamilton: Timantit ovat ikuisia (Diamonds Are Forever)
Conneryn viimeinen Bond on keskivertoa hitusen parempi toimintaseikkailu, mikä ei tosin ole paljon se. Tällä kertaa Bond setvii jalokivikauppaa ja tutustuu matkan varrella omituisiin akrobaattinaisiin ja erikoiseen parivaljakkoon. Bond-fanit saanevat tästä paljon enemmän irti kuin minä.

Konrad Tallroth: Rakkauden kaikkivalta – Amor Omnia
Suomalaisen mykkäelokuvan kummajainen, sukurutsaisen juonen sisältävä salonkielokuva, joka kestää koukeroistaan huolimatta hyvin koossa aivan loppua lukuun ottamatta. Puvustus on kaunista ja kuvaus komeaa. Harmi, että muita Tallrothin teoksia on niin vähän saatavilla, olisi kieltämättä mukavaa tutustua miehen muihinkin töihin.

Charles Chaplin: Kaupungin valot (City Lights)
Mestariteos. Jos et ole tätä nähnyt, omapa on häpeäsi.

Stanley Kubrick: Fear and Desire
Kubrickin esikoinen on erikoinen, tunnin mittainen kertomus neljän sotilaan toimista kuvitteellisessa sodassa. Hivenen raskassoutuinen ja pitkäveteinen, mutta silti ihan kiinnostava tuttavuus.

Asghar Farhadi: Menneisyys (Le passé)
Mies palaa entisen vaimonsa luo paitsi kirjoittamaan lopulliset avioeropaperit, myös keskustelemaan ongelmia aiheuttavan teinin käytöksestä tämän itsensä kanssa. Nopeasti hoidettavissa oleva asia paisuu paisumistaan, sillä pariskunnan menneisyydessä onkin enemmän selvitettävää kuin luulisi. Lisäselvitettävää tulee ex-vaimon uuden miehen ja tämän koomaan vajonneen vaimon tapauksesta. Vaikuttava ja ammattitaidolla tehty draama, joka osoittaa viimeistään nyt Farhadin olevan yksi modernin elokuvan mielenkiintoisimmista ohjaajista.

Mihail Kaufman: Vesnoy (engl. In Spring)
Kaunis ukrainalainen kaupunkisinfonia, jonka ensimmäinen osa, “Oodi keväälle” on mykistävää auringon ja uuden elämän juhlaa.

Guy Hamilton: Elä ja anna toisten kuolla (Live and Let Die)
Lapsuuden Bond-suosikki, joka toimii edelleen hyvin. Kolme salaista agenttia tapetaan ja 007 lähetetään ottamaan asiasta selvää. Jäljet johtavat New Yorkin Harlemiin, New Orleansiin ja lopulta San Moniquen saarelle, jota huumekaupan suurhallitsijaksi pyrkivä, salaperäinen Kananga pitää tukikohtanaan. Voodoota, veneillä käytävä pitkä takaa-ajo, Roger Moore sekä kaikkien aikojen Bond-tyttöihin lukeutuva Jane Seymour pitävät mielenkiinnon loppuun asti.