M - kaupunki etsii murhaajaa

Fritz Langilla oli käsittämätön kyky tallentaa ajan ja paikan jännitteet ja siirtää ne toimivaksi myös valkokankaalle. 1920-luvun alussa valmistunut Tri Mabuse – Ihmispeto (Dr. Mabuse, der Spieler, 1922) oli kuvaus kaaokseen ajautuneesta yhteiskunnasta ja viisi vuotta myöhemmin valmistunut Metropolis (1927) taas kauhuskenaario siitä, mihin koneellistumisen huumassa kulkeva maailma oli matkalla. Vieläkin lohduttomamman näkemyksen Lang tarjosi ensimmäisessä äänielokuvassaan M - kaupunki etsii murhaajaa (M, 1931), jota pidetään selkeänä läpileikkauksena aikakautensa levottomuuksiin, nousussa olleen natsipuolueen yleistyneeseen terroriin, kasvottomaan väkivaltaan, epäilyksiin ja vainoharhaisuuksiin. M:ää ei tosin tarvitse tulkita näinkään syvälle, vaan siitä voi nauttia pesunkestävänä rikoselokuvaklassikkonakin.

Elokuvan tapahtumat sijoittuvat Berliiniin, joka on täydellisen kauhun vallassa. Elsie Beckmann katoaa koulumatkalla ja löydetään pitkällisten etsintöjen jälkeen raa’asti murhattuna. Kyseessä on sarjamurhaajan yhdeksäs uhri, mutta kenelläkään ei ole aavistustakaan murhaajan henkilöllisyydestä. Poliisin suorittamat suuretsinnät ja ratsiat saavat alamaailman hermostumaan, häiritseväthän ne heidän liiketoimiaan. He aloittavat oman ihmisjahtinsa murhaajan kiinnisaamiseksi.

M on tyyliltään täydellinen vastakohta Langin mykkäelokuville, sillä se on riisuttu kaikesta ylimääräisestä. Tyylittely ja suureellisuus ovat vaihtuneet yksinkertaisuuteen, väkijoukot kutistuneet minimiin ja tarinankerronta muuttunut kompleksisemmaksi. M:stä puuttuu monien muiden varhaisten äänielokuvien kömpelyys, sillä Langin kamera liikkuu tarvittaessa yhtä sulavasti kuin mykkäkaudellakin. Elokuvaan ei ole sävelletty musiikkia, vaan niukka ääniraita koostuu murhaajan epävireisesti viheltämästä sävelestä ja yleisistä hälyäänistä. Ratkaisu on erittäin onnistunut, sillä vaikka M on selkeästi kuvattu studiossa, siitä syntyy onnistuneesti illuusio todellisista tapahtumista.

Lang tarkkailee kohdettaan kaukaa. Murhaaja paljastetaan vähitellen, mikä lisää tapahtumien jännitettä. Väkivalta on ajan hengen mukaisesti kulissien takaista, mutta hyvä niin, sillä Elsie Beckmannin brutaalin murhan näyttämisellä olisi tuskin mitään lisättävää elokuvan tehoon – seikka, joka nykyohjaajilta on ajat sitten unohtunut. Tarinassa ei ole rahtuakaan sentimentaalisuutta, kenties Lang on halunnut tällä tavoin osoittaa maailman lohduttomuuden? Melankolisuus on muutenkin läsnä kaikkialla yhteiskunnassa, joka käy selviytymiskamppailua, eikä aihetta iloon juuri ole. Loppukohtaus, jossa Elsie Beckmannin äiti toteaa, että ”Meidän on pidettävä parempaa huolta lapsistamme” vain painottaa maailman ja olosuhteiden harmautta. Sen sijaan historiallisessa valossa tarkasteltuna lause on sen sijaan silkkaa kauhua.

Alfred Hitchcockin ensimmäinen äänielokuva Puhtauden lunnaat (Blackmail, 1930) alkaa jaksolla, joka esittelee poliisit työssään. Hyvin samanlainen jakso liittyy myös M:ään, mutta toisin kuin Hitchcock, Lang liittää tutkimustyön oleelliseksi osaksi kokonaisuutta. Ohjaaja tutki lukuisia asiakirjoja ja raportteja sekä värväsi apulaisikseen oikeita alamaailman tekijöitä saadakseen pienimmistäkin detaljeista uskottavia. Omasta mielestäni juuri tällainen todenmukaisuus on yksi M:n kantavia voimia.

Puhumattakaan Peter Lorresta, joka oli elokuvaa tehdessään täydellisen tuntematon, mutta tämän jälkeen pysyvästi kiinnitetty elokuvan historiaan. Pyöreäkasvoinen, pelokkaasti ympärilleen pälyilevä Lorre tekee kertakaikkisen loistavan roolityön pakkomielteisenä sarjamurhaajana, ja huipentaa roolisuorituksensa alamaailman tuomioistuimen edessä pitämäänsä järisyttävään puolustuspuheeseen: hän hikoilee, nyyhkyttää, vääntelehtii ja kirkuu avuttomana tietäen, että hänen kohtalonsa ei ole enää omissa käsissä. Otto Wernicke (komisario Lohmann) ja Gustav Gründgens (Schränker) tekevät myös laatutyötä, mutta jäävät kaikesta huolimatta Lorren varjoon, sen verran hyytävä hänen suorituksensa on.

M-kaupunki etsii murhaajaa on jo iäkäs teos, mutta siitä huolimatta se pyyhkii pöydän suurimmalla osalla sarjamurhaajaelokuvia. Lohduton maailma, viileä ja kiihkoilematon toteutus, ajan hengen tarkka tavoittaminen ja Peter Lorren mahtava roolityö Fritz Langin ammattitaitoiseen ohjaukseen yhdistettynä luovat kokonaisuuden, jota Langkaan ei enää pystynyt ylittämään. Seuraavaksi valmistunut Tohtori Mabusen testamentti (Das Testament des Dr. Mabuse, 1933) oli jo niin selkeä viittaus natsien toimiin, että Joseph Goebbelsin ehdottamasta valtakunnan ohjaajan paikasta huolimatta Lang katsoi viisaimmaksi paeta maasta, ensin Ranskaan ja sieltä Yhdysvaltoihin. Hän palasi Saksaan vasta 1950-luvun lopussa.

M, 1931 Saksa
Tuotanto: Nero-Film AG Tuottaja: Seymour Nebenzal Ohjaus: Fritz Lang Käsikirjoitus: Fritz Lang, Thea von Harbou (Egon Jacobsonin artikkelin pohjalta) Kuvaus: Fritz Arno Wagner, Gustav Rathje, Karl Vash Lavastus: Karl Vollbrecht, Emil Hasler Leikkaus: Paul Falkenberg Musiikki: Fritz Langin viheltämiä otteita Edvard Griegin Peer Gyntistä Äänitys: Adolf Jansen
Näyttelijät: Peter Lorre (Franz Beckert), Otto Wernicke (komisario Karl Lohmann), Gustav Gründgens (Schränker), Theodor Loos (poliisitarkastaja Gröber), Georg John (sokea kauppias), Theo Lingen (Bauernfänger), Fritz Gnass (murtovaras), Ellen Widmann (rouva Beckmann), Inge Landgut (Elsie Beckmann), Ernst Stahl-Nachbaur (poliisipäällikkö), Paul Kemp (taskuvaras), Rosa Valetti (klubin emäntä)

Arpinaama

Kun Yhdysvaltojen hallitus päätti asettaa maahan kieltolain tammikuussa 1920, tuskin kukaan osasi pahimmissa painajaisissaankaan aavistaa, mitä tuleman pitää. Spriikauppa, salaviinanmyynti ja salakapakat nousivat kukoistukseen ja jo aiemminkin yhteiskunnallisena ongelmana ollut järjestäytynyt rikollisuus levisi räjähdysmäisesti. Alkoholin myynti siirtyi täysin alamaailman haltuun ja niinpä sen välittämisestä tulikin yksi gangstereiden tärkeimmistä tulonlähteistä. Rahakkaat markkinat johtivat puolestaan siihen, että alamaailman välienselvittelyistä saatiin lukea säännöllisesti sanomalehtien etusivuilta.

Rikollisten saaman julkisuuden sekä hieman yllättäenkin esiin nousseen ihannoinnin seurauksena heistä alettiin kertoa pian varsin romantisoituja tarinoita, aivan kuten villin lännen pyssysankareista aikoinaan. Tämän seurauksena aina ajan hermolla oleva elokuva-ala huomasi aiheessa piilevän markkinaraon. Aiemmin varsin vähäiselle huomiolle jääneen gangsterielokuvan nousukiitoa siivitti myös hetkeä aiemmin läpimurtonsa tehnyt äänielokuva, jonka ansiosta valkokankaalla saatettiin esittää entistä realistisempaa toimintaa. Polttopullot lentelivät ja konepistooli nakutti kalmansäveltään kaikkialla, kun jokainen kynnelle kykenevä elokuvayhtiö yritti ottaa lajityypistä kaiken mahdollisen irti.

1930-luvun alun tunnetuin gangsterielokuva valmistui jo vuonna 1930, mutta sai ensi-iltansa erilaisten sensuuririitojen vuoksi vasta kaksi vuotta myöhemmin. Armitage Trailin (pseudonyymi 28-vuotiaana sydänkohtaukseen kuolleelle Maurice Coonsille) romaaniin perustuva Arpinaama (Scarface, 1932), moralisoivalta alaotsikoltaan Kansakunnan häpeä, on Al Caponen elämää mukaileva kertomus. Sen päähenkilö on niin ikään chicagolainen gangsteri Tony Camonte, joka raivaa tiensä gangsteripomon henkivartijasta koko kaupungin kuninkaaksi.

Arpinaaman taustalla oli kivikova kolmikko: öljymiljonääri, sittemmin vaihtelevalla menestyksellä elokuvia ohjannut ja tuottanut Howard Hughes, vakuuttavaa jälkeä Hollywoodissa jo muutaman vuoden ajan tehnyt Howard Hawks sekä Chicagossa kieltolain aikana lehtimiehenä toiminut Ben Hecht, joka jo taustojensa vuoksi tiesi gangstereista enemmän kuin tavanomaiset elokuvakäsikirjoittajat. Hecht oli näyttänyt kyntensä genren parissa jo muutamaa vuotta aikaisemmin käsikirjoittamalla Josef von Sternbergin klassikkoelokuvan Underworld (1927), joten aihepiiri oli hänelle tuttu jo elokuvienkin saralla. Tukenaan heillä oli koko joukko Hollywoodin tuotannoissa kannuksensa hankkineita taitureita.

Arpinaama on olemukseltaan kaunistelematon, jopa brutaali. Underworldin tyylitelty, miltei unenomainen gangsterimaailma on saanut väistyä karun ja realistisemman ilmaisun tieltä. Väkivaltaa on mukana ennennäkemättömän paljon ja aihetta lähestytään muutenkin todentuntuisesti. Elokuva ei pyri selittelemään päähenkilöidensä motiiveja millään muulla kuin rahan- ja vallanhimolla, joten ei ihme, että sensuuri otti Arpinaaman kouriinsa. Se piti elokuvaa gangsterismia ihannoivana, joten siihen piti lopulta lisätä moraalinen prologi, kuvata uusia kohtauksia sekä muuttaa elokuvan loppuratkaisu rikollisuutta tuomitsevammaksi. Tämän seurauksena Hawksin alkuperäislopetus näki päivänvalon Amerikassa vasta vuonna 1979.

Sensorit kauhistelivat Arpinaaman väkivaltaa, mutta eivät nähneet laajempaa kokonaisuutta. Hawks itse piti gangstereita naurettavina pikkupoikina ja sellaisina hän heidät elokuvassaan myös esittää. Parhaimpina esimerkkeinä ovat paitsi Camonten idioottimainen, kirjoitustaidoton sihteeri, myös nimihahmo itse. Camonte on äkkipikaisena, huomionhaluisena ja uhittelevana gangsterina kuin parodia valtansa huipulla olleista rikollispomoista. Arpinaama on siis myös elokuva, jossa naurullakin on sijaa. Muutamat kriitikot ovatkin luokitelleet sen jopa komediaksi, niin yli kaikki on parhaimmillaan vedetty.

Tekniseltä toteutukseltaan Arpinaama esiintyy selvästi muista aikalaisistaan edukseen – jopa siinä määrin, että elokuva voisi hyvinkin olla muutaman vuosikymmenen nuorempi. Aikana, jolloin kamera oli palannut jälleen staattisen sivustakatsojan rooliin mykän kauden huikeiden kuvausratkaisuiden jälkeen, on Lee Garmesin ja L. W. O’Donnellin työskentely erityisen ihailtavaa. Varhaisen äänielokuvan kömpelyydestä ei ole jälkeäkään, vaan kamera elää alusta loppuun tarinan ehdoilla tehden pitkiä ajoja ja laajoja panorointeja tilanteen mukaan. Edward Curtissin leikkaus on puolestaan jouhevaa ja napakkaa, eikä kohtauksiin ole jäänyt mitään ylimääräistä. Harry Oliverin lavastus on myös erittäin onnistunutta ja Arpinaaman maailma saavuttaakin 1920-luvun amerikkalaisen suurkaupungin olemuksen hienosti.

Vaikka Hughes muistetaankin miljoonistaan, ei Arpinaamaan kiinnitetty ajan supertähtiä voittojen maksimoimiseksi, vaan Hughesin päätöksellä osat jaettiin suhteellisen tuntemattomille b-elokuvien näyttelijöille sekä elokuvamaailman ulkopuolisille henkilöille. Ratkaisu oli onnistunut, sillä suuren maailman tähtien mukanaolo olisi hyvinkin voinut latistaa hahmojen luonnollisuutta ja uskottavuutta. Kaavoihinsa kangistumattomat näyttelijät tekevätkin kauttaaltaan laatutyötä. Nimiroolin tulkinneelle Paul Munille elokuva osoittautui matkalipuksi tähteyteen, samoin kävi Arpinaaman pyssymiestä näyttelevälle George Raftille, joka oli elokuvaa tehtäessä vielä pikkurikollinen. M-G-M:n statistina esiintynyt Ann Dvorak ja Frankensteinin hirviönä muistettu Boris Karloff saivat niin ikään Arpinaamasta nostetta uralleen. Arpinaaman osajaosta kertoo paljon se, että tunnetuin elokuvakasvo, Erich von Stroheimin mykkäelokuvissa esiintynyt Tully Marshall on ainoastaan pienessä sivuosassa sanomalehden päätoimittajana.

Arpinaama on paitsi yksi lajityyppinsä timanteista, myös amerikkalaisen elokuvan kulmakiviä. Sen teknisen toteutuksen ensiluokkaisuus ja uskottava aikakauden kuvaus sekä laadukkaat näyttelijäsuoritukset tekevät siitä iättömän, nautittavan ja lukuisia katselukertoja kestävän elokuvan. Al Caponekin ihastui elokuvaan siinä määrin, että tiedetään hänen katselleen sen useampaankin otteeseen. Brian De Palma ohjasi aiheesta modernisoidun uusintaversion vuonna 1983, jossa tapahtumat oli siirretty Miamiin ja päätähtenä esiintyi Al Pacino.

SCARFACE, 1932 Yhdysvallat
Tuotanto: The Caddo Company Tuottajat: Howard Hughes, Howard Hawks Ohjaus: Howard Hawks Käsikirjoitus: Ben Hecht, Seton I. Miller, John Lee Mahin, W. R. Burnett, Fred Pasley (Armitage Trailin romaanista) Kuvaus: Lee Garmes, L. William O'Connell Lavastus: Harry Oliver Leikkaus: Edward Curtiss Musiikki: Adolph Tandler, Gustav Arnheim Äänitys: William Snyder
Näyttelijät: Paul Muni (Tony Camonte), Ann Dvorak (Cesca), Karen Morley (Poppy), Osgood Perkins (Johnny Lovo), C. Henry Gordon (Ben Guarino), George Raft (Guino Rinaldo), Vince Barnett (Angelo), Boris Karloff (Tom Gaffney), Purnell Pratt (kustantaja), Tully Marshall (päätoimittaja), Inez Palange (Tonyn äiti), Edwin Maxwell (poliisipäällikkö), Harry J. Vejar (Louie Costillo)

Iivana Julma I - II

Sergei Eisensteinin Iivana Julma (Ivan Groznyi I – II, 1944/1946) on varhaisimpia televisioon liittyviä muistojani. Olin kuusivuotias, kun Yle esitti sen lokakuun lopussa vuonna 1980. Jostain syystä olen katsonut tätä klassikkoelokuvaa, sillä mieleni sopukoihin jäi kohtaus, jossa Iivana (Nikolai Tsherkasov) antaa epähuomiossa vaimolleen Anastasijalle (Ljudmila Tselikovskaja) tätinsä Jefrosinjan (Serafima Birman) sekoittaman myrkyllisen juoman. Koska Yle ei elokuvaa uusinut yli kolmeenkymmeneen vuoteen, jouduin odottamaan paluuta Eisensteinin mestariteoksen maailmaan dvd:lle asti. Sen jälkeen Iivana Julma onkin tullut katsottua muutamaan otteeseen, eli odotukseni todella palkittiin.

Harvan elokuvaohjaajan ura on ollut samanlaista vuoristorataa kuin latvialaissyntyisen Eisensteinin, 20-luvun arvostettujen ja ihailtujen mykkäelokuvien tekijän, joka seuraavalla vuosikymmenellä joutui puolueen johtoportaan epäsuosioon ja sai valmiiksi ainoastaan yhden elokuvan, vuonna 1938 valmistuneen Aleksanteri Nevskin (Aleksandr Nevski). Eisensteinin asema oli koko vuosikymmenen ajan epävakaa ja kuuluisan väittämän mukaan hänen henkensä oli täysin Josif Stalinin varassa. Aleksanteri Nevski onnistui kuitenkin palauttamaan ainakin osan neuvostojohtajien luottamuksesta ja niinpä Stalin antoi Eisensteinille tehtäväksi filmata suurelokuva maan kansallissankarista, 1500-luvulla hallinneesta Iivana IV:stä, joka tunnetaan paremmin Iivana Julmana. Eisenstein paneutui aiheeseen valtavalla innolla ja antaumuksella ja loi elokuvan, joka saattaa hyvinkin olla hänen parhaansa.

Alun perin kolmiosaiseksi tarkoitettu, mutta Eisensteinin yllättävän kuoleman vuoksi kaksiosaiseksi jäänyt elokuva kertoo Iivana Julman tarinan aina niihin päiviin asti, jolloin hän alkoi raivata tieltään pahimpia poliittisia kilpailijoitaan. Heidän joukossaan on myös Iivanan vähä-älyinen serkku Vladimir (Pavel Kadotshnikov), jonka äiti Jefrosinja tekee kaikkensa, että hänen poikansa pääsisi valtaistuimelle. Seitsemäntoistavuotiaana itsensä tsaariksi kruunauttaneen Iivanan kunniakas ja kunnianhimoinen valtakausi on muuttumassa aina vain verisemmäksi ja hän on tehnyt jo selväksi, mistä on saanut liikanimensä.

Iivana Julma on elokuvahistorian suurinta oopperaa, jossa yhdistyvät saksalaisten ja ruotsalaisten mykkäelokuvien estetiikka, Eisensteinin ihailema Kabuki-teatteri ja huoliteltu, länsimaisista elokuvista poikkeava äänimaailma, joka huipentuu Sergei Prokofjevin suureellisiin sävellysteemoihin. Tyyliltään se on Eisensteinin mykkäelokuvien täydellinen vastakohta. Jokainen kohtaus on kuin valtava maalaus, jota Eisenstein on työstänyt aivan kuin aavistaen, että Iivana Julma jäisi hänen viimeiseksi elokuvakseen. Jollain tapaa tästä elokuvasta tulee mieleen Michelangelon tekemät kattofreskot Sikstuksen kappeliin, sen verran ainutlaatuisesta teoksesta Iivana Julmassa on kyse. Toisen osan lopussa nähtävät värijaksot jäivät Eisensteinin ainoiksi todistuksiksi jälkipolville, että hän olisi hallinnut suvereenisti tämänkin puolen.

Stalin halusi hallitsijakuvauksen, joka sopi yhteen virallisen historian kirjoituksen kanssa. Eisensteinin käsittelyssä aiheesta tuli kuitenkin huomattavasti kompleksisempi ja siten rikkaampi kokonaisuus. Päähuomio ei ole niinkään Iivanan teoissa ja saavutuksissa, vaan hänen elokuvan edetessä melkoisesti muuttuvassa persoonassaan: suuresta uudistajasta ja kansan yhdistäjästä tulee vuosien saatossa vainoharhainen tyranni, joka kostaa kaikki kärsimänsä vääryydet verisesti eikä pysty luottamaan edes läheisimpiin neuvonantajiinsa. Iivanan muutos ei ole kuitenkaan keinotekoinen, sillä Eisenstein antaa hänelle psykologista syvyyttä osoittamalla, että tuleva tsaari on kärsinyt pajarien juonitteluista jo lapsena: hänen äitinsä on myrkytetty ja Iivanan antamia käskyjä vähätelty aina siihen saakka, kun hänen onnistuu vallata vastaan hangoitteleva Kazanin kaupunki.

Iivana on elokuvan traagisin ja luonnollisesti mieleenpainuvin hahmo, mutta lähes yhtä säväyttävä on hänen tätinsä Jefrosinja, joka kylvää vihaansa kaikkialle missä ikinä liikkuukin. Poikaansa Vladimiria sätkynukkena kohteleva Jefrosinja on elokuvahistorian häikäilemättömimpiä roistoja, joka imee ympäriltään valon ja elämänilon. Edes tsaari ei ole Jefrosinjan läheisyydessä turvassa ja ilman viekkauttaan Iivana olisikin langennut tätinsä asettamaan ansaan. Elokuvan toinen osa saa lopussa niin synkkiä sävyjä, että sitäkin suuremmalla syyllä harmittaa, ettei elokuvan kolmatta osaa saatu koskaan valmiiksi – jäljelle jäänyt lyhyt fragmentti osoittaa, että Eisensteinin visio Iivanan viimeisistä vuosista olisi ollut kaikkea muuta kuin valoisa.

Elokuvan historiassa on muutamia teoksia, joissa näyttelijä luo hahmonsa niin, että muiden on turha yrittää sitä jälkeenpäin enää ylittää. Aivan kuten Boris Karloff on ainoa oikea Frankensteinin hirviö ja Charlton Heston Mooses, on Nikolai Tsherkasov ainoa oikea Iivana Julma. Tsherkasov paneutuu Iivanan rooliin sellaisella intensiivisyydellä, että vaikka kyseessä olisi neuvostonäyttelijän ainoa valkokangasesiintyminen, lunastaisi hän tällä yhdellä roolilla paikkansa kuolemattomien näyttelijöiden joukossa. Siksi onkin pakko todeta, ettei tässä elokuvassa ole ketään, joka nousisi Tsherkasovin roolisuorituksen veroiseksi – Serafima Birman pääsee melko lähelle, mutta jää lopulta rinnanmitan Tsherkasovista.

Elokuvan ensimmäinen osa sai Stalinin palkinnon, mutta toinen osa hyllytettiin kahdeksitoista vuodeksi ja esitettiin vasta Stalinin kuoleman jälkeen. Tämä ei yllätä, sillä ei tarvitse olla kovinkaan kaksinen historiantuntija osatakseen yhdistää Iivanan hahmo ja hovin tapahtumat neuvostoajan vastaaviin. Eisenstein loi taidettaan veitsenterällä, mikä ei kuitenkaan estänyt häntä tekemästä elokuvaa, jonka rohkeus, taiteellinen hienostuneisuus ja sisällön rikkaus vaativat katsojaa palaamaan sen pariin aina säännöllisin väliajoin.

IVAN GROZNYI I - II, 1944-1946 Neuvostoliitto

Tuotanto: Alma-Atinskaja kinostudija, Mosfilm Tuottaja: Sergei Eisenstein Ohjaus: Sergei Eisenstein Käsikirjoitus: Sergei Eisenstein Kuvaus: Eduard Tisse (ulkokuvat, Agfacolor), Andrei Moskvin (sisäkuvat) Lavastus: Iosif Špinel (Eisensteinin luonnoksista) Leikkaus: Sergei Eisenstein Maskeeraus: V. Gorjunov Musiikki: Sergei Prokofjev Puvustus: Lidija Naumova (Eisensteinin luonnoksista) Äänitys: B. Bogdankevitsh, V. Volski

Näyttelijät: Nikolai Tsherkashov (tsaari Iivana Julma), Ljudmila Tselikovskaja (Anastasija Romanova), Serafima Birman (Efrosinija Staritskaja), Pavel Kadotshnikov (Vladimir Staritsky), Mihail Nazvanov (ruhtinas Andrei Kurbski), Andrei Abrikosov (Fjodor Kolytshov, myöhemmin Filip, Moskovan metropoliitta), Aleksandr Mgebrov (Pimen, Novgorodin arkkipiispa), Vladimir Balashov (Pjotr Volynets, Pimenin apulainen), Mihail Zharov (Maljuta Skuratov), Ambrosi Butshma (Aleksei Basmanov), Mihail Kuznetsov (Fjodor Basmanov), Vsevolod Pudovkin (Nikola), Maksim Mihailov (arkkidiakoni), Semjon Timoshenko (Kaspar von Oldenbock, Liivinmaan lähettiläs)

Murders in the Rue Morgue

Robert Floreyn menetettyä paikkansa Frankensteinin tuotannossa, tarjosi Universal hänelle ja Frankensteinista yli jääneelle näyttelijäryhmälle toista kauhuelokuvaa filmattavaksi. Edgar Allan Poen samannimiseen novelliin pohjautuvasta Murders in the Rue Morguesta (1932) muodostui, jos nyt ei aivan parhaiden Universal-klassikoiden veroinen teos, niin kelpo lisä yhtiön kauhukavalkadiin kuitenkin. Valitettavasti vain tämäkin elokuva on hautautunut yhtiön suurimpien tuotosten alle ja toivottavasti joskus koittaakin päivä, jolloin markkinoille tuodaan myös tuntemattomampia Universalin kauhuelokuvia.

Vuoden 1845 Pariisiin sijoittuva elokuva kertoo Draculana muistetun Bela Lugosin esittämästä tiedemiehestä, tohtori Miraklesta. Mirakle tekee salaisessa laboratoriossaan kauhistuttavia ihmiskokeita, joihin hän tarvitsee nuorten naisten verta. Apunaan hänellä on koulutettu gorilla, joka hankkii hänelle uhreja. Lopulta poliisi saa vihiä Miraklen hämäräpuuhista.

Robert Florey ei ollut elokuvantekijänä yhtä perinteisiin nojaava kuin Draculasta (1931) ja Frankensteinista (1931) vastanneet Tod Browning ja James Whale, joten Murders in the Rue Morgue onkin  näitä kauhuklassikoita huomattavasti tyylitellympi teos. Tummanpuhuva, vahvasti ekspressionistinen Pariisi on luotu vaikuttavan näköiseksi ja teknisen puolen kokeilut antavat elokuvalle raikkaan vivahduksen. Tarina on paketoitu tiiviisti, joskin paikoin vauhtia olisi sopinut hiljentää, sillä tällaisenaan se ei pohjusta sen enempää hahmoja kuin tapahtumiakaan. Toisaalta hieman yli tunnin mittaisen kauhuelokuvan tuskin odotetaankaan tarjoavan sen syvällisempää. Aikalaissensorit leikkasivat elokuvasta kohtauksen, jossa Mirakle tekee kokeitaan nuorella naisella, mutta poistettu kuvamateriaali on sittemmin palautettu elokuvaan.

Kun mukana on Bela Lugosin kaltainen kauhuikoni, on virheet helppo antaa anteeksi. Lugosi onkin roolissaan tutun pirullinen ja hänen mielipuoli tohtorinsa lukeutuu tähden parhaiden valkokangasroolien joukkoon. Samaa ei voi sanoa muusta näyttelijäryhmästä, joka on tasaisen harmaata massaa alusta loppuun – edes vanhan kunnon Brandon Hurstin (Nauruihminen, 1928) lyhyt esilläolo ei nouse huomattavaan asemaan. Florey ja Universal olisivat saaneet kieltämättä panostaa näyttelijöiden valintaan enemmän.

Heikkouksistaan huolimatta Murders in the Rue Morgue on hyvä elokuva, jonka parissa viihtyy vaivattomasti sen tunnin mittaisen keston ajan. Ulkoasu on tyylikäs, tarina vauhdikas ja Lugosi voimissaan – mitä muuta vanhojen kauhuelokuvien ystävä enää tarvitsee? No, ehkäpä kunnollinen loppuhuipentuma olisi ollut suotavaa. Tarinasta on olemassa ainakin kaksi myöhempää elokuvaversiota (Phantom of the Rue Morgue, 1954 ja Murders in the Rue Morgue, 1971).

MURDERS IN THE RUE MORGUE, 1932 Yhdysvallat
Tuotanto: Universal Pictures Tuottaja: Carl Laemmle Jr. Ohjaus: Robert Florey Käsikirjoitus: John Huston, Robert Florey, Ethel M. Kelly, Tom Reed, Dale Van Every (Edgar Allan Poen tarinasta) Kuvaus: Karl Freund Lavastus: Charles D. Hall Leikkaus: Milton Carruth Maskeeraus: Jack P. Pierce Musiikki: Heinz Roemheld Äänitys: C. Roy Hunter
Näyttelijät: Bela Lugosi (tri Mirakle), Sidney Fox (nti Camille L’Espanaye), Leon Ames (Pierre Dupin), Bert Roach (Paul), Betty Ross Clarke (rva L’Espanaye), Brandon Hurst (poliisipäällikkö)

Katsotut elokuvat: elokuu 2013

Edmund Goulding: Turvattomat (Sparrows)
Jossain rämeiden keskellä on ilkeän herra Grimesin johtama lapsifarmi, jonka asukit alistetaan pakkotyöhön ja tarvittaessa vaikka upotetaan suonsilmäkkeeseen. Farmin vanhin asukki Molly (Mary Pickford) päättää paeta ja viedä muut lapset mukaansa. Karkumatka halki vaarallisen, alligaattoreita vilisevän rämeen on Pickfordin elokuvien tunnetuimpia jaksoja eikä aiheetta. Gustav von Seyffertitz on loistava herra Grimesin roolissa. Loppuhuipentuma on turhan siirappinen, siitä pieni miinus muuten erinomaiseen elokuvaan.

David Cronenberg: The Brood
”Body-horrorin” erikoismiehen alkupään teoksia, omaperäinen ja kekseliäs kertomus psykiatrista, joka saa potilaansa purkamaan henkiset patoumansa fyysiseen muotoon. Niinpä Samantha Eggarin esittämä Nola alkaa synnyttää erikoisia lapsia, jotka pyrkivät ottamaan hengiltä hänen inhoamiaan ihmisiä. Ei välttämättä aukene yhdellä katselukerralla, kuten eivät muutkaan Cronenbergit.

Don Siegel: Pako Alcatrazista (Escape from Alcatraz)
Robert Bressonin mestariteoksen Kuolemaantuomittu on karannut (1956) jälkeen paras vankilapaosta kertova elokuva luo katseensa ainoisiin henkilöihin, jotka oletettavasti onnistuivat pakenemaan Alcatrazin vankilasaarelta. Tiivis ja viihdyttävä paketti, jossa ei ole mitään turhaa.

John Ford: Vihreä oli laaksoni (How Green Was My Valley)
Alunperin William Wellmanille suunniteltu, mutta kuvausten alkuvaiheessa Fordille siirtynyt projekti voitti aikoinaan mm. parhaan elokuvan Oscar-palkinnon Citizen Kanen (1941) nenän edestä, mikä antaa jälkipolvillekin aihetta purnaamiseen. Vaikka Fordin elokuva ei mielestäni Wellesin taideteokselle pärjääkään, on se silti reilusti mainettaan parempi teos, lämminhenkinen katsaus walesilaiseen kaivoskylään ja maailmaan, jota ei tainnut koskaan ollakaan. Kuvaajana toimineen Arthur C. Millerin ja lavastajaryhmän taitavan yhteistyön ansiosta Vihreä oli laaksoni saavuttaa Fordin parhaiden mykkäelokuvien taian.

Norman Jewison: Yön kuumuudessa (In the Heat of the Night)
Philadelphialainen kuolinsyyekspertti Virgil Tibbs selvittää hämärää murhaa Spartassa, Mississippissä. Tumma ihonväri aiheuttaa ongelmia lähes joka paikassa, mutta Tibbsin ammattitaito painaa lopulta vaakakupissa enemmän. Viiden Oscarin voittaja on menettänyt parhaan teränsä rotupoliittisena elokuvana, mutta rikoselokuvana toimii vieläkin erinomaisesti. Rod Steiger yrmyili poliisipäällikön roolissa kultaisen pystin arvoisesti.

John Ford: 7 naista (7 Women)
Fordin viimeinen elokuva, 1930-luvun Kiinaan sijoittuva 7 naista kertoo naisten ylläpitämästä lähetysasemasta. Anne Bancroftin esittämä tohtori Cartwright on turhan radikaali kristillisten naisten seuraan, mutta on lopulta ainoa, joka pystyy pelastamaan naiset mongolihurjimusten kynsistä. Ahdasmielisessä, maailman muuttumista vastustavassa lähetysaseman johtajassa Andrewsissa (Margaret Leighton) on muutamia kiinnostavia piirteitä, jotka viittaavat selkeästi ohjaaja Fordiin. Elokuva on parempi kuin mitä annetaan ymmärtää, vaikkakaan ei mikään kuolematon klassikko.

John S. Robertson: Annie Laurie
Jos Troijan kaupungin hävitys oli kaikkien aikojen huijaus nro 1, niin vastaava arvo petturuuden saralla voitaneen myöntää Glencoen linnoituksen teurastukselle, ainakin mikäli tähän MGM:n tuottamaan suurelokuvaan on uskomista. Campbellien ja MacDonaldien väliset sukuriidat huipentanut verilöyly on näyttävä lopetus muuten keskinkertaiselle, paikoin valitettavan lattealle melodraamalle, joka olisi tarvinnut kyvykkäämmän ohjaajan ottamaan tarinasta vaadittavat tehot irti. Ulkoasu on taattua MGM-loistoa, Lillian Gish yhtä ihastuttava kuin aina ja Creighton Hale vakuuttava vertajanoavana klaanilaisena. Norman Kerry miespääosassa on sen sijaan täydellisen eksyksissä: fairbanksmaisesti virnistelevää ja Robin Hoodin kaltaisesti pukeutunutta Kerryä on vaivaannuttavaa katsoa. Annie Laurie ei menestynyt kaksisesti lippuluukuilla, mikä ei ihmetytä laisinkaan.

Sergei Eisenstein: Iivana Julma I-II (Ivan Groznyj, I-II)
Tyylitelty, oopperamainen ja mykkäelokuvien estetiikkaa huokuva kuvaus Venäjän kansallissankarista Iivana Julmasta. Rohkea teos, jossa on yhtä paljon aineksia historian kirjoista kuin Stalinin ajan Neuvostoliitostakin. Ensimmäinen osa sai Stalinin nimeä kantavan palkinnon, toinen hyllytettiin yli kymmeneksi vuodeksi. Eisensteinin tuotannon kenties hienoin elokuva.

Ivan Reitman: Päiväni murmelina (Groundhog Day, 1993)
Romanttinen komedia itsekeskeisestä meteorologista, joka jää aikalukkoon, eikä pääse pois helmikuun 2. päivästä ennen kuin muuttuu ihmisenä. Bill Murray ja Andie MacDowell näyttelevät erinomaisesti vähitellen yhteisen sävelen löytäviä televisioryhmän jäseniä, eikä tarinan opetuskaan mikään vähäinen ole.

Alfred Hitchcock: The Pleasure Garden
Tulevan mestariohjaajan ensimmäinen oma ohjaustyö on melodramaattinen, paikoin latteakin, mutta silti sulavasti kulkeva ihmissuhdedraama. Pääosassa Hollywood-tähti Virginia Valli, jonka tilalla olisi voinut olla aivan kuka tahansa.

David Lynch: Villi sydän (Wild at Heart)
Lynchmäinen rakkauselokuva kertoo Lulasta (Laura Dern) ja vankilassakin istuneesta Sailor Ripleystä (Nicolas Cage), jotka lähtevät kohti Kaliforniaa, omaa Ozin ihmemaataan. Sinne asti he eivät kuitenkaan pääse, vaan keltatiilinen tie kuljettaa heidät outojen ihmisten asuttamaan texasilaiseen kyläpahaseen. Ajoittain hieman jähmeä, yllättävän ”normaali” roadmovie, jossa maailma muuttuu sitä synkemmäksi mitä kauemmas lähtöpisteestä kuljetaan. Kysymys kuuluu, voiko nuoruutta elää ikuisesti ja villi sydän kesyyntyä ja jos voi, mitä jää jäljelle: tyhjyys vai elämä?

Maurice Tourneur: Pride of the Clan
Romanttinen draama, jossa Mary Pickford lähes menettää sydänkäpysensä suurelle maailmalle, mutta saa tämän viime hetkellä takaisin.

D. W. Griffith: Meren vankeina (The Love Flower)
Griffithin pienimuotoinen melodraama lakia pakenevasta miehestä, hänen tyttärestään, tähän rakastuneesta nuorukaisesta sekä poliisista, joka yrittää toimittaa karkulaisen vankilaan. Hitusen heikompi kuin muistinkaan, sillä tarinaa venytetään liikaa ja juonenkäänteitä riittää sinne tänne. Carol Dempsterin sukelluskohtaukset ovat huikeita, varsinkin kun ajatellaan kuinka vanha elokuva on kyseessä.

Lauri Törhönen: Vares – huhtikuun tytöt
Yksityisetsivä Jussi Vares tutkii tällä kertaa kauan sitten kuolleiden kaunottarien oletettuja murhia. Kyllä näistä Törhösen Vareksista on vaikeaa löytää mitään hyvää, vasemmalla kädellä hutaistuja leffaturhakkeita.

Steve Carver: Yksinäinen susi McQuade (Lone Wolf McQuade)
Niin 80-lukua kuin olla voi. Chuck Norris on J. J. McQuade, kovaakin kovempi Texas Ranger, joka saa vastustajakseen David Carradinen esittämän Rawley Wilkesin, aseiden salakuljettajan. Miesten välit ovat alusta alkaen kuin tulta ja tappuraa, mutta kun Wilkes kidnappaa McQuaden tyttären, on lopullinen yhteenotto selviö. Väsynyttä menoa, eikä odotettu lopputappelukaan ole osiensa summa.

George Sidney: Scaramouche – säilän sankari (Scaramouche)
Stewart Granger esittää salaperäistä miekkamiestä Scaramouchea, Mel Ferrer puolestaan häntä vainoavaa Maynesin markiisia komeannäköisessä, mutta jotenkin muovisen oloisessa swashbucklerissa, jonka miekkailukohtauksissa ei ollut puoliksikaan sellaista sähköisyyttä kuin Errol Flynnin ja Basil Rathbonen vastaavissa. Sidney ei saa elokuvaa toimimaan missään vaiheessa täydellä teholla ja siksipä Scaramouche jää yhden katselukerran tuttavuudeksi. Peter von Baghin Elämää suuremmat elokuvat –kirjoissa esitellyistä elokuvista heikoimpia.

Fred C. Newmeyer: The Perfect Clown
Larry Semon saa haltuunsa 10 000 dollaria, joista hänen pitää pitää yön yli huolta. Roistot ovat kintereillä, mutta Larryn ja hänen kaverinsa onnistuu kuitenkin harhauttamaan heitä. Newmeyer ja käsikirjoittajana toiminut Thomas J. Crizer tekivät tunnetuimmat teoksensa Harold Lloydin kanssa ja kyllä tässäkin komediassa on nähtävissä suositun rillipääkoomikon läsnäolo – liekö elokuva jopa alkujaan tarkoitettu Lloydille? No, lopputulos on kuitenkin ihan viihdyttävä, mitä kaikki Semonin teokset eivät suinkaan ole.

David Lynch: Twin Peaks – Tuli kulje kanssani (Twin Peaks: Fire Walk With Me)
Lynchin paluu tv-sarjansa maailmaan on kaikkea muuta kuin onnistunut. Twin Peaks – Tuli kulje kanssani on tyhjänpäiväinen tekele, joka selittää jo koetun mysteerin pohjamutia myöten antamatta sille kuitenkaan mitään uutta. Fiilistelypätkä, mutta ennemmin ostaisin tv-sarjaboksin ja nautiskelisin sen loisteliaisuudesta eli siihen asti, kunnes Laura Palmerin murhaaja paljastuu.

Robert Aldrich: Kiss Me Deadly
Tv-esityksessä myös nimellä Kohtalokas tapaaminen tunnettu film noir kertoo yksityisetsivä Mike Hammerista, joka alkaa selvittää arvoituksellista nuoren naisen murhaa. Synkkä, kuvastoltaan paikoin jopa kauhuelokuvamainen teos, jonka väkivalta on yllättävän brutaalia. Ei auennut ensimmäisellä katselukerralla täysin, mutta uskon palaavani tämän leffan pariin jo aivan lähiaikoina.

Wancang Bu: "Kalastajatyttö" (Tao hua qi xue ji)
Tarinan osalta moneen kertaan nähty, mutta siitä huolimatta eloisa ja koskettava melodraama maalaistytöstä ja rikkaan maanomistajan pojasta, joiden suhde ei voi päättyä kuin onnettomasti. Ruan Lingyu tekee loistavan roolityön kurjuuteen ajautuvana naisena.

Yrjö Norta & Toivo Särkkä: Tulitikkuja lainaamassa
Eli päivä, jolloin Antti Ihalainen ja Jussi Vatanen lähtivät Amerikkaan ja jättivät Ihalaisen vanhan eukon ja lapset oman onnensa nojaan… Vai mitenköhän se oikein meni? Hauska kansankomedia, joka ei selätä Maiju Lassilan nautinnollista alkuperäisromaania, mutta on silti yksi parhaista kotimaisista elokuvakomedioista koskaan.

David Cronenberg: Scanners – tappava ajatus (Scanners)
Maailmassa on 237 scanneria, henkilöä, jotka pystyvät tekemään pahoja pelkkien ajatuksien voimalla. Michael Ironsiden esittämä Darryl Revok haluaa napata maailman itselleen ja kokoaa scannereiden armeijaa, kun taas Stephen Lackin tulkitsema Cameron Vale haluaa tehdä taidoillaan hyvää ja estää Revokin kaltaisen mielipuolen suunnitelmat. Idea on hyvä, mutta toteutus jättää toivomisen varaa – pään räjähtäminen oli varsin onnistunut yllätys.

Richard Linklater: Rakkautta ennen keskiyötä (Before Midnight)
En ole nähnyt trilogian kahta aiempaa osaa, mutta odotukset olivat silti varsin korkealla, sen verran vuolaasti tätä on kehuttu. Olihan tämä hyvä, varsin todenmukainen ja uskottava kaikin puolin. Näyttelijät olivat mainioita  ja kyllähän tämän myötä edellisetkin osat täytyy katsastaa. Käytännössä ainoa asia, mikä tässä mätti, olivat päälleliimatun oloiset petileikkijutustelut - vähemmälläkin olisi varmasti pärjätty.

Luis Buñuel: Tristana
Nuori ja kaunis Tristana (Catherine Deneuve) jää äitinsä kuoltua rikkaan Don Lopen (Fernando Rey) huostaan. Iäkkään Don Lopen huolenpito saa ajan mittaan yhä omistavampia piirteitä, jolloin Tristana alkaa etsiä keinoja päästä pois miehen luota. Romanssi Horacion (Franco Nero) kanssa vie hänet muualle, mutta lopulta Tristana palaa kuitenkin Don Lopen luo. Buñuelin kuvaus ihmisyydestä kaikkine virheineen ei ole niin vimmainen, kuin voisi olettaa, mutta ei myöskään niin koskettava, kuin toivoisi. Mukava pätkä, mutta tuskin tulee katsottua uudelleen.

Jevgeni Bauer: Onnen tähden (Za stshastjem)
Tsaarinajan Venäjän suurimman ohjaajan viimeinen elokuva on erikoislaatuinen kolmiodraama, jossa äiti ja tytär rakastavat samaa miestä. Hyvistä lähtökohdista huolimatta elokuvasta ei muodostu osiensa summaa, vaan tarina jää hieman värittömäksi – lopputulos on hyvä, mutta se voisi olla loistava.

Tim Burton: Ed Wood
Burtonin pieteetillä ohjaama kertomus maailman huonoimmasta elokuvaohjaajasta, Edward D. Wood Jr:sta, jota Johnny Depp tulkitsee unohtumattomalla tavalla. Mies Glen or Glendan (1953), Bride of the Monsterin (1955) ja Plan 9 from Outer Spacen (1959) takana oli saamistaan murskakritiikeistä huolimatta avoin ja optimistinen, periksi antamaton ja itseensä uskova, toisin kuin pohjalle pudonnut kauhuelokuvatähti Bela Lugosi, jonka viimeisiksi töiksi jäivät Woodin kanssa tehdyt surkeudet. Martin Landaun näkemys Lugosista on loistava. Erityisplussaa hienosti muodostetusta ajankuvasta.

Charles Chaplin: Kaupungin valot (City Lights)
Chaplinin kuolematon mestariteos kertoo Kulkurista, joka yrittää pelastaa sokean kukanmyyjätytön köyhyydeltä ja sivussa saada tämän silmäleikkaukseen. Toisaalla on elämäänsä kyllästynyt miljonääri, joka on humalassa itse anteliaisuus, mutta selvin päin ei muista Kulkurin olemassaoloa lainkaan. Elokuvan rytmitys on loistavaa, vitsit kekseliäitä ja draama kouriintuntuvaa. Loppukohtaus on nerokas.

James Wan: Kirottu (The Conjuring)
Perhe muuttaa vanhaan idylliseen taloon, jossa on takavuosina tapahtunut vaikka mitä kauheuksia ja siksipä onkin selvää, että taloon pesiytynyt pahuus alkaa tuoda itseään julki mitä karmaisevimmilla tavoilla. Tositapahtumiin väitetysti pohjautuva kauhuelokuva luo alussa kiitettävästi tunnelmaa – vaikka ei pystykään välttämään kliseitä – mutta vetää kaiken viemäriin viimeisellä kolmanneksella, kun talon henkeä aletaan jahdata oikein toden teolla. Henkiolennon muuttaminen lihaksi ei ole koskaan hyvä asia, joten tässäkin suhteessa James Wan tekee pahan virheen. Toiminee sellaisten katselijoiden kohdalla, jotka eivät ole nähneet The Hauntingia (1963), Amityville-sarjaa tai juuri mitään muutakaan vastaavanlaista kummitustalokauhuilua.

Maurice Tourneur: Pieni rikas tyttö-rukka (The Poor Little Rich Girl)
Mary Pickfordin 1910-luvun parhaimmistoa, ajaton tarina vanhempiensa rakkautta kaipaavasta pikkutytöstä. Pickfordin eloisuus, Tourneurin ja kuvaajana toimineen James van der Broekin visuaalinen kekseliäisyys ja tarinan opettavaisuus tekevät tästä elokuvasta klassikon.

Sam Wood: Kallioiden ja salakarien ohi (Beyond the Rocks)
Gloria Swanson ja Rudolph Valentino rakastavat toisiaan epäsovinnaisella tavalla melodraamahelmessä, joka voi olla juoneltaan hömppää, mutta toteutukseltaan silkkaa Hollywoodia.

Ernst Lubitsch: Madame Dubarry
Ranskan vallankumouksen myrskyissä käytävä ihmissuhdedraamakomedia, jossa Pola Negrin esittämä hatuntekijä päätyy sosiaalisen kiipeämisen seurauksena Ludwig XV:n rakastajaksi. Kuninkaan kuoleman jälkeen elokuvan tyylisuunta muuttuu draamaksi ja samalla elokuvasta katoaa kepeys. Joukkokohtaukset ovat näyttäviä, mutta kokonaisuus häviää Faaraon vaimolle (1922).

Urban Gad: Die Arme Jenny
Saksalaisdraama vuosimallia 1912 kertoo köyhän perheen tyttärestä, joka antautuu rikkaalle elostelijalle ja tulee tapahtuneen seurauksena ajettua ulos kodistaan. Värisyttävä ja vaikuttava draama, eikä vähiten naispääosan esittäneen Asta Nielsenin karisman vuoksi. Unohtaa ei tietysti sovi Urban Gadin hienoa ohjaustakaan. Erinomainen elokuva.

Mauritz Stiller: Rakkaus ja sanomalehtitoimi (Kärlek och journalistik)
Harvemmin nähtyä Stilleriä, kepeä romanttinen – ja erittäin ruotsalainen – kertomus tutkimusmatkailijasta, joka tekee kaikkensa väistelläkseen haastatteluja mankuvia reporttereita, mutta päätyy kuitenkin lehtien sivuille, kiitos kauniin ja kekseliään reportterin. Alfred Lund sopii jo olemukseltaan arvostetun tiedemiehen rooliin, mutta todellinen tähti on pirteä ja hauska Karin Molander, liian lyhyen uran tehnyt ruotsalaisnäyttelijätär.

Yonggang Wu: "Jumalatar" (Shen nu)
Ruan Lingyu esittää yksinhuoltajaäitiä, joka myy itseään pystyäkseen elättämään pienen poikansa. Paikallinen gangsteri alkaa kuitenkin alistaa naista ja viedä hänen rahansa, jolloin tämä päättää paeta. Kun roisto seuraa perässä, eikä elämä muutenkaan ota onnistuakseen, ajautuu nainen umpikujaan, josta on vain yksi ulospääsykeino. Unohdettu ja tuntematon mykkäelokuvasuuruus, jota ei kannata missään nimessä ohittaa.