tiistai 6. joulukuuta 2016

Katsotut elokuvat: marraskuu 2016

G. W. Pabst: Der Schatz (engl. The Treasure)
Pabstin esikoisohjaus pohjautuu vanhaan legendaan turkkilaisten maahantunkeutujien piilottamasta aarteesta. Tukahduttavan tiiviiksi sommitellut kuvat, ahtaat huoneet sekä päättymättömältä tuntuvat portaikot ja käytävät luovat lähes klaustrofobisen tunnelman, eikä moraalista opetustakaan jätetä käyttämättä. Lopputulos on silti laimea.

Ernst Lubitsch: Osteriprinsessa (Die Austernprinzessin)
Aatelisen aviomiehen itselleen haluava amerikkalaispohatan tytär Ossi on tottunut saamaan kaiken haluamansa, joten isän ei auta kuin etsiä hänelle riittävän maineikas aviomies. Lubitsch esittää rikkaat kaiken saaneina, todellisuudesta täysin vieraantuneina henkilöinä, mutta ei jätä ivailuaan tähän, vaan sivaltaa säilällään joka puolelle. Lubitsch piti tätä hienoa farssia ensimmäisenä työnään, jossa löysi selvästi jäsentyneen tyylin.

Fjodor Otsep: Zemlja v plenu (engl. The Yellow Ticket)
Karun realistinen kuvaus kohtalon riepottelemasta avioparista. Jakov ja Maria saavat rikkaalta maanomistajalta pienen tilkun viljeltäväkseen, mutta kun tila ei oikein menesty, on Marian lähdettävä hakemaan töitä kaupungista. Suurkaupungin vaaroista ja ihmisten häikäilemättömyydestä muistuttava elokuva ihastuttaa vähäeleisyydellään ja liioittelemattomuudellaan.

Henrik Martin Dahsbakken: Cave
Norjalainen jännityselokuva kolmesta luolasukeltajasta. Dahlsbakkenin kirjoittama juoni on tiivis ja yllätyksellinen ja klaustrofobian tunne hiipi katsojan iholle asti. Night Visionsissa nähtyä.

Menahem Golan: Enter the Ninja
Night Visionsissa nähty outo ja lapsellinen, Filippiineille sijoittuva ninjailu, jossa pääosaa esittää Franco Nero. Ei tosikoille.

Sam Raimi: Kauhun riivaamat (The Evil Dead)
Raimin nerokas splatterirstailu, tällä kertaa isolta kankaalta ja 35 mm filmiltä. Missä? Night Visionsissa tietysti.

John Carpenter: Pahan kehä (They Live)
Kasariklassikko, jossa rakennustyömies saa haltuunsa erikoiset aurinkolasit, joiden avulla näkee yhteiskuntaan pesiytyneet ajatusten manipuloijat. Viihdyttävä toimintajyräys, Night Visionsin ohjelmistoa.


Corey Asraf & John Swab: Let Me Make You a Martyr
Night Visionsissa nähty, Amerikan syrjäseuduille sijoittuva kostojännäri, jossa kotikyläänsä palannut nuorukainen aikoo tasoittaa tilit rikollisisänsä kanssa. Juoni venähtää hieman liian pitkäksi ja koukeroiseksi, mutta amerikkalaisen yhteiskunnan syrjäpolkujen kuvaaminen on onnistunutta. Marilyn Manson esittää sarjamurhaajaa.

Wes Craven: Painajainen Elm Streetillä 7: Uusi painajainen (Wes Craven’s New Nightmare)
Freddy Krueger on kuollut ja kuopattu, eikä kauhusaagan tunnetulla pelottelijalla ole enää tulevaisuutta. Vai onko? Kun elokuvaryhmä alkaa valmistella uutta jaksoa Freddyn tarinaan, oudot sattumukset saavat tilanteen tuntumaan todelliselta, aivan kuin unien hirviö olisi astunut todelliseen maailmaan. Hölmö elokuva.

Jean Grémillon: Maldone
Porvarillisen elämän värittömyyttä ja ilottomuutta on harvoin kuvattu yhtä alleviivaavasti ja vakavasti kuin Jean Grémillonin ensimmäisessä kokoillan fiktioelokuvassa - siksi lopputulos on ulkoisesta kauneudestaan huolimatta kuiva ja väritön.

Nino Oxilia: Rapsodia satanica (engl. Satan’s Rhapsody)
Lyda Borelli loistaa oopperamaisessa Faust-mukaelmassa, jossa iäkäs kreivitär saa paholaiselta nuoruutensa takaisin, mikäli lupaa olla rakastumatta keneenkään. Isolla rahalla tuotettu Rapsodia satanica on kaikin puolin näyttävä teos ja kohtaamiset paholaisen kanssa lukeutuvat italialaisen mykkäelokuvan taianomaisimpiin hetkiin. Värikopio ja oopperasäveltäjä Pietro Mascagnin upea alkuperäismusiikki kohottavat lopputulosta vielä tavanomaistakin korkeammalle.

Fritz Lang: Hämähäkit (Die Spinnen)
Louis Feuilladen sarjafilmien hengessä tehty kaksiosainen seikkailuelokuva kertoo amerikkalaisesta miljonääristä, joka lähtee selvittämään kadonneeksi ilmoitetun professorin kohtaloa kauas inkojen maahan. Ensimmäinen osa (Kultajärvi, 1919) on upea, toiminnantäyteinen ja lennokas seikkailuelokuva, kun taas jälkimmäisessä (Briljanttilaiva, 1920) vauhti hiipuu, kekseliäisyys katoaa ja kokonaisuudesta tulee väkisin puserretun oloinen.

Robert Hossein: Haudat vailla nimeä (Une corde, un Colt…)
Vaatimaton spaghettiwestern, jossa nainen palkkaa pistoolisankarin tappamaan miehensä murhaajat.

Ronny Yu: Freddy vs. Jason
Helvetissä kärsivä Freddy haluaa takaisin ihmisten ilmoille ja käyttää apunaan teinien lahtaamisesta nauttivaa Jason Vorheesia – aina siihen saakka, kunnes Freddy tulee kateelliseksi Jasonin teoille ja päättää tasoittaa tilit tämän kanssa. Kummajaisten lopputappelu on näkemisen arvoinen.

Wolfram Junghans: Maija Mehiläisen ihmeelliset seikkailut (Die Biene Maja und ihre Abenteuer)
Maija Mehiläisen ihmeelliset seikkailut on uniikki teos, jonka pääosia ”näyttelevät” aidot hyönteiset. Opettavainen tarina osoittaa, että suuna päänä maailmalle rientäminen voi viedä viattomimmankin turmioon, mutta muistuttaa samalla, että ystävällisyydellä pääsee pitkälle ja pahimmatkin vastoinkäymiset ovat voitettavissa yhteispelillä ja urheudella. Elokuvan restauroinnin pohjana on käytetty Suomen elokuva-arkiston hallussa ollutta nitraattiprinttiä.

Katja Gauriloff: Kuun metsän Kaisa
Dokumentti ohjaajan isoäidin äidistä, kolttasaamelaisesta Kaisasta ja hänen elämästään. Elokuva esittää kiihkottomasti kolttasaamelaisten niukkaa elämää ja vaikeuksia: kuinka sota vaikutti heidän elämäänsä, joka olisi hyvinkin voinut päättyä onnettomasti, ellei eräs Englannissa asunut sveitsiläismies olisi alkanut auttaa heitä. Mukaan liitetyt animoidut jaksot antavat Kaisan kertomille tarinoille mielenkiintoisen lisävivahteen.

sunnuntai 6. marraskuuta 2016

Katsotut elokuvat: syys- ja lokakuu 2016

Karl Grüne: Mustasukkaisuutta (Einfersucht)
”Kukaan järkevä mies ei ole tänä päivänä niin mustasukkainen, että kuristaisi vaimonsa” toteaa umpirakastunut Georges näytelmäkirjailijaystävälleen. Ei aikaakaan, kun Georgesin vaimo saa suuren kukkalähetyksen salaperäiseltä ystävältä ja mustasukkaisuuden siemen kylvetään heidän avioliittoonsa. Kiinnostava, saksalaisen kamarielokuvan ylväs edustaja.

E. A. Dupont: Varietee (Varieté)
Dupontin kuuluisin elokuva kertoo sirkustaiteilijasta, joka hylkää vaimonsa nuoren ja kauniin naisen vuoksi, tulee tämän pettämäksi, sortuu hirveyksiin ja joutuu vankilaan. Varietee elää ja hengittää toteutuksensa ansiosta: Karl Freundin ja Carl Hoffmannin kamera on yhtä lailla kotonaan takahuoneissa, huvipuistoissa, yökerhoissa kuin trapetseillakin. Emil Jannings on pääosassa loistava, Lya De Putti muodostaa hänelle uskottavan vastapuolen ja Warwick Wardin kylmän viileä olemus tuo kolmikkoon oivaa kontrastia.

Jean Renoir: Le bled
Renoirin viimeisen mykkäelokuvan tapahtumat sijoittuvat Algeriaan, jossa setänsä maatilalle työskentelemään matkaava Pierre tapaa kauniin perijättären Claudien, rakastuu tähän ja lopulta vielä pelastaa ahneen, rikokseen taipuvaisen sukulaisen kynsistä. Teknisesti moitteettomassa, amerikkalaiseen tyyliin toteutetussa Le bledissä on hetkensä, mutta kokonaisuus on silti ponneton ja persoonaton.

Renny Harlin: Painajainen Elm Streetillä 4 – Unien valtias (A Nightmare on Elm Street 4: The Dream Master)
Kuolleista taas kerran heräävä Freddy lahtaa nuorisoa mitättömässä ja unettavassa jatko-osassa.

Joe Dante: Riiviöt (Gremlins)
Näppärä ja paikoin ihan hauskakin kauhukomedia, jossa söpöäkin söpömpi mogwai-olento muuttuu epäonnisen sattuman myötä rienaavien ja rymistelevien riiviöpeikkojen emoksi. Riiviöt karkaavat kaupungille ja pistävät sen sekaisin. Mainion alun jälkeen juttu lähtee käsistä ja tapahtumat muuttuvat turhan ennalta-arvattaviksi.


Clint Eastwood: Sully
Tom Hanks esittää lentokapteenia, joka tekee pakkolaskun Hudson-jokeen ja joutuu vastaamaan oikeudessa teostaan, vaikka pelasti siten matkustajiensa hengen. Vakaasti toteutettu, kaunistelemattoman yksinkertainen draama tuo mieleen Howard Hawksin elokuvat, joiden hahmot halusivat useimmiten vain tehdä työnsä kunnolla. Hanks on roolissaan mainio ja Aaron Eckhart komppaa häntä onnistuneesti.

Stephen Hopkins: Painajainen Elm Streetillä 5 – Painajaisten lapsi (A Nightmare on Elm Street 5: The Dream Child)
Sarjan toistaiseksi surkein osa liittää mukaan Freddyn äidin tarinan ja laskee unihirviön mellastamaan unimaailmaan elokuvan pääosanesittäjän syntymättömän lapsen kautta. Mitä pidemmälle sarja etenee, sitä typerämmiksi muuttuvat Freddyn vitsit.

Hanns Schwarz: Ihmellinen valhe (Die Wunderbare Lüge der Nina Petrowna)
Ufan viimeinen mykän kauden suurtuotanto sijoittuu tsaarinajan Venäjälle ja kertoo kurtisaanista, joka joutuu valitsemaan arvovaltaisen rakastajansa tai nuoren kornetin väliltä. Antti Alanen kuvaa elokuvaa ”hehkuvaksi hyvästijätöksi liikkuvan kameran kulta-ajalle” ja näyttävä se onkin. Sulavasti kulkeva tarina toimii erinomaisesti aina viimeisille metreille asti, mutta loppuhuipentumaan johtavat juonenkäänteet tuntuvat liian äkkinäisiltä ja yksinkertaisilta ollakseen uskottavia.

Michelangelo Antonioni: Seikkailu (L’avventura)
Maailman parhaiden elokuvien listalla vielä takavuosina esiintynyt italialaisdraama kertoo Välimerellä matkaavasta nuorisoryhmästä, jonka yksi jäsen katoaa yllättäen. Etsintä ei tuota tulosta, mutta vaikuttaa merkittävästi hänen ystäviinsä. Elokuvan mahtavuus ei auennut ainakaan ensimmäisellä kerralla, joten se täytynee ottaa piakkoin uudelleen katsottavaksi.

Yasujiro Ozu: Sovinnon kukka (Higanbana)
Perhedraama, jossa äiti ja isä vääntävät kättä tyttärensä sulhasehdokkaasta: äiti hyväksyy tämän, isä ei. Lopulta isä antaa kuitenkin periksi. Hienostunut ja ironinen kuvaus japanilaisesta perhe-elämästä.

G. W. Pabst: Harhateillä (Abwege)
Nuori porvariperheen vaimo kyllästyy arjen harmauteen ja rikkaan miehensä alituiseen työntekoon, lähtee suurkaupungin yöhön ja pian hänen avioliittonsa natisee liitoksissaan. Siegfried Kracauerin mukaan elokuva olisi mitätön ilman sen yökerhokohtauksia, mutta ei tämä nyt sentään niin huono ole, vaikka loppuhuipentuma onkin latteudessaan amerikkalaisempi kuin mihin amerikkalaisetkaan olisivat pystyneet.

Allan Dwan: The Half-Breed
Douglas Fairbanks on Lo Dorman, cherokee-naisen ja valkoisen miehen poika, joka yrittää sopeutua valtaväestön maailmaan siinä kuitenkaan onnistumatta. Ahdasmielisyys, tekopyhyys ja rasismi hallitsevat tarinaa ja elokuvan kuvaamat rotujen väliset suhteet olivat ilmestyessään rohkeita. Lopputulos ei ole kuitenkaan aivan osiensa summa.

Allan Dwan: Ratsastavat hurjat (Silver Lode)
Joukko lainvalvojia saapuu pikkukaupunkiin mukanaan syyte juuri naimisiin menossa olevan sulhasen tekemästä rikoksesta. Äkkiseltään asia näyttää selvältä, mutta epäillyn kaivaessa hieman pintaa syvemmältä alkaa selvitä, että kyseessä on huijaus ja kosto. Aineksia olisi parempaankin, mutta nyt tarina pyörii oman napansa ympärillä ja venytetty loppuratkaisu jättää valjun maun.


Charles Chaplin: Chaplinin poika (The Kid)
Chaplinin ensimmäinen pitkä elokuva on kertomus ystävyydestä, vanhemmuudesta ja kasvamisesta. Kulkuri löytää pienen, hylätyn poikalapsen ja ryhtyy hänen ottoisäkseen. Tuloksena on iloa, surua, riemua ja kyyneleitäkin. Chaplinin alkuperäissäestyksen esittämisestä vastasi Kymi Sinfonietta ja lopputulos oli loistelias - itse elokuvahan on maailman paras.

Samuel Fuller: Alamaailma USA (Underworld U. S. A.)
Nuori rikollisenalku näkee, kuinka hänen isänsä piestään kuoliaaksi ja päättää omistaa elämänsä kostolle. Vuosien saatossa hän pääsee gangstereiden sisäpiiriin ja alkaa muokata nyt jo päälliköiksi kohonneiden vihollistensa välejä mieleisekseen. Näppärä gangsterielokuva, johon olisi kaivannut hieman lisää tiiviyttä.

Rachel Thalalay: Viimeinen painajainen Elm Streetillä: Freddyn kuolema (Freddy’s Dead: The Final Nightmare)
Kun edellisessä osassa selviteltiin Freddyn äidin taustoja, tässä tutkitaan itse pääpirun tekemisiä. Hölmö kuin mikä.

William Friedkin: Killer Joe
Nuori huumediileri palkkaa poliisin murhaamaan äitinsä, jonka henkivakuutusrahoilla voisi maksaa velkansa. Keikka ei mene kuitenkaan niin kuin on suunniteltu. Tiivis ja hyvin tuotettu tarina hyytyy loppumetreillä, kun tapahtumia aletaan kelata liikaa auki. Juno Templen ja Matthew McConaugheyn roolisuoritukset ovat hienoja.

Arthur von Gerlach: Grieshuusin tarina (Zur Chronik von Grieshuus)
1600-luvun Saksaan sijoittuva kertomus epäonnisesta rakkaudesta ja veljesvihasta jäi tekijänsä viimeiseksi elokuvaksi. Visuaalisesti vaikuttava, paikoin turhan melodramaattinen tarina kompastelee loppua kohden, mutta kokonaisuus on silti valtavan hieno.

Lupu Pick: Sylvester (Sylvester. Tragödie einer Nacht)
Lupu Pickin ja Carl Mayerin kamarielokuvatrilogian toinen osa alkaa Baabelin tornin sanoilla ja päättyy kuun valaisemalle merelle. Väliin mahtuu traaginen kertomus iäkkäästä äidistä, vaimosta ja heidän väliinsä pusertuneesta kahvilanpitäjästä, joka ei näe onnettomassa tilanteessaan kuin yhden, peruuttamattoman ulospääsytien. Pitkään vain lyhennelminä esitetyn elokuvan lähes täydellinen kopio löytyi Japanista vuonna 1992.


PORDENONE 1.10. – 8.10.
Alexander Hertz: Ludzie bez jutra (engl. People with No Tomorrow) **½
Jean Vigo: Nizzasta puheenollen (Á propos de Nice) ****½
Fred Niblo: Salaperäinen nainen (The Mysterious Lady) **½
Ryszard Ordynski: Janko muzykant (engl. Janko the Musician) ****½
Raoul Walsh: Tukkikuninkaan poika (Kindred of the Dust) **½
Henryk Szaro: Zew morza (engl. The Call of the Sea) **½
Hans Werckmeister: Algol (Algol. Tragödie der Macht) ****
Adalberto Kemeny & Rudolpho Rex Lustig: Sao Paulo, A Symphonia da Metrópole **½
Esfir Shub: Romanovien dynastian tuho (Padenije dinastii Romanovyh) ****½
Camillo De Riso: Nana ****
George Fitzmaurice: Kolme elävää “kuollutta” (Three Live Ghosts) ***½
Jean Renoir: Nana ****½
John H. Collins: The Cossack Whip ***½
Sinclair Hill: The Guns of Loos ***
Ernst Wendt: Die Weisse Wüste *
Ryszard Ordynski: Pan Tadeusz (engl. Lord Thaddeus) ****
John H. Collins: The Girl without a Soul ****
Henri Fescourt: Monte Christon kreivi (Monte-Cristo) ***½
Vojin Djodjevic: Beograd – Prestonica Kraljevine Jugoslavije (engl. Belgrade – the Capital of the Kingdom of Yugoslavia) **½
Vladimir Strizhevsky: Der Adjutant des Zaren (engl. The Adjutant of the Czar) ****
Irvin V. Villat: Behind the Door ****
John H. Collins: Blue Jeans ****
Max Reinhardt: Venetianische Nacht ****
Mauritz Stiller: Erotikon ****



keskiviikko 7. syyskuuta 2016

Katsotut elokuvat: elokuu 2016

John Landis: Ihmissusi Lontoossa (An American Werewolf in London)
Hienoilla tehosteilla tehty kauhukomedia, jossa kaksi Skotlantiin lähtenyttä amerikkalaisnuorukaista kohtaavat ihmissuden ja vain toinen heistä jää henkiin – hänkin kirouksen kantajana. Muodonmuutosjakso on syystäkin kuuluisa, mutta valitettavasti tarinassa on jonkin verran tyhjäkäyntiä.

Peter Weir: Master and Commander: Maailman laidalla (Master and Commander: The Far Side of the World)
Isolla rahalla tehty meriseikkailu, jossa ei valitettavasti ole samanlaista railakasta seikkailun tuntumaa kuin vanhoissa klassikoissa. Toimintakohtaukset ovat kuitenkin sen verran mainioita, että kyllä tämän pariin kertaan katsoo.

F. W. Murnau: Suurherttuan raha-asiat (Die Finanzen des Großherzogs)
Murnaun ainoan komedian päähenkilö on pienellä saarellaan valtaa pitävä, taloudellisessa pinteessä kärvistelevä Don Ramon XXII, joka menettää saarensa velkojilleen, mikäli ei pysty maksamaan heille rahoja kolmen päivän kuluessa. Hyvistä lähtökohdista huolimatta lopputulos on mahalasku, sillä juoni on puolihuolimattomasti kyhättyä sekamelskaa.

John S. Robertson: Tohtori Jekyllin salaisuus (Dr. Jekyll and Mr. Hyde)
John Barrymoren valkokangaskarisman unohtumattomasti vangitsevaa Tohtori Jekyllin salaisuutta pidetään amerikkalaisen kauhuelokuvan kulmakivenä. Ei aiheetta, sillä vaikuttava se on edelleen. Barrymore lataa hahmonsa täyteen hurmosta, muodonmuutokset ovat erityisen onnistuneita ja mitä sairaammaksi Jekyll kokeiluidensa vuoksi tulee, sitä hurjemmaksi käy myös varjoissa hiiviskelevän Hyden maskeeraus. Hyden esittäminen bordelleissa viihtyvänä seksuaalisena olentona on poikkeuksellisen rohkeasti esitetty.

G. M. Bolvary: The Wrecker
United Coast Lines -rautatieyhtiö on paniikissa, sillä joku sabotoi heidän matkustajajuniaan aiheuttaen tuhoisia onnettomuuksia. Tapauksien tutkinta annetaan menestyneelle krikettitähdelle, joka saakin ystäviensä kanssa roiston lopulta paljastettua. Tyylitietoinen rikoselokuva, joka on syyttä jäänyt tunnetumpien aikalaistuotantojen varjoon.

Dongshan Shi: Yinhan shuan xing (engl. Two Stars in the Milky Way)
Menneisyyden kunniallinen lupaus kamppailee sydämen ääntä vastaan elokuvamaailmaan sijoittuvassa tuotannossa, jossa nuori neito kokee elämänsä romanssin tähtinäyttelijän kanssa. Miehen avioliitto asettaa esteen nuoren parin onnelle ja lopulta jokaisen on tehtävä kipeitä ratkaisuja tulevaisuutta ajatellen. Tuotantopuolessa ei ole valittamista, mutta amerikkalaisia melodraamoja selkeästi seuraavaan juoneen olisi kaivannut lisää omaperäisyyttä.

Alfred Hitchcock: Vuokralainen (The Lodger: A Story of the London Fog)
Samaan aikaan kun salaperäinen Kostaja tappaa vaaleahiuksisia kaunottaria Lontoon kaduilla, saa pieni perhemajoitus vuokralaisekseen oudon vieraan, joka liikkuu mieluiten iltaisin eikä siedä vaaleiden kaunottarien kuvia huoneensa seinillä. Lasikattokohtauksesta muistettu Vuokralainen varioi onnistuneesti 40 vuotta aikaisemmin riehuneen Viiltäjä-Jackin tapausta ja Hitchcock pitää syyllisen taitavasti piilossa loppuun asti.

Jafar Panahi: Dayereh (engl. The Circle)
Koruton kuvaus naisen asemasta muslimivaltiossa on paikoin turhankin koruton ja alleviivaava. Ilmaisun yksinkertaisuus on ihailtavaa ja näyttelijät mainioita, mutta olisin kaivannut tähän edes pientä toivonkipinää paremmasta huomisesta.


Fred C. Newmeyer, Sam Taylor: Turvallisuus viimeiseksi! (Safety Last!)
Harold Lloyd esittää pikkukaupungista metropoliin muuttanutta nuorukaista, joka kehuskelee rakastetulleen menestyksestään. Temppu toimii niin kauan kun mielitietty pysyy poissa, mutta ongelmia syntyy heti, kun tämä saa päähänsä tulla tapaamaan Haroldia. Pitkä kiipeilyjakso tornitalon seinällä on aina yhtä jännittävä ja hauska.

Fritz Lang: Vaeltava pyhäinkuva (Das wandernde Bild)
Elämäänsä kyllästynyt nainen pakenee menneisyytensä haamuja vuorille, mutta joutuu kohtaamaan ne vielä kertaalleen ennen kuin tilit on tehty selviksi. Juoni on hengetön, sillä São Paulosta vuonna 1986 löydetystä kopiosta puuttui hieman alle kolmannes. Langin ensimmäinen ohjaustyö, jonka hän käsikirjoitti yhdessä tulevan vaimonsa Thea von Harboun kanssa.

Miklós Jancsó: Kotiinpaluu (Így jöttem)
Nuori mies selviää sodasta ja sotavankeudesta pitkälti onnensa ja periksi antamattomuutensa ansiosta, mutta kokee omien maanmiestensä taholta kauheita, kun sota on päättynyt. Lakoninen tyyli sopii elokuvan aiheeseen erinomaisesti, mutta pitkä vankeusjakso nuoren miehen lammasfarmilla olisi kaivannut tiivistämistä. Ensimmäinen näkemäni Jancsón elokuva, mutta toivottavasti ei viimeinen.

Stanley Kubrick: Kunnian polut (Paths of Glory)
Loistava sotaelokuva.

Sadao Yamanaka: Tange Sazen yowa: Hyakuman ryô no tsubo (engl. Tange Sazen: The Million Ryo Pot)
Veijarimainen komedia vanhaa, mutta erittäin kallisarvoista ruukkua jahtaavista ihmisistä.

Jack Sholder: Painajainen Elm Streetillä 2 – Freddyn kosto (A Nightmare on Elm Street 2: Freddy’s Revenge)
Edellisessä jaksossa jonnekin tuonpuoleiseen kadonnut unimurhaaja tekee paluun ja nappaa hallittavakseen Elm Streetille muuttaneen nuorukaisen. Yhden kerran tuttavuus, sillä vetelä yleisilme ei juuri jännitystä tarjoa.

Robert Wiene: Orlacs Hände
Mestaripianisti menettää kätensä junaonnettomuudessa ja saa siirrännäisinä murhaajana teloitetun miehen kädet. Ei aikaakaan, kun hänen mielenterveytensä alkaa järkkyä ja hän uskoo, että kädet pakottavat hänet murhaamaan. Frankensteinin tarinaa, perisaksalaisia mielenjärkkymisen ja identiteetin menettämisen teemoja sekä ensimmäisen maailmansodan jälkeisen plastiikkakirurgian synnyttämiä moraalikysymyksiä pohtiva elokuva kantaa vaivattomasti meidän päiviimme asti.

Todd Phillips: War Dogs
Kaksi nuorukaista alkaa myydä USA:n armeijalle aseita tositapahtumiin pohjautuvassa elokuvassa. Mikäli toinen heistä ei olisi ollut niin ahne ja itsekeskeinen, kaverusten elämä voisi olla tänä päivänä hyvin erilaista. Traileri lupasi komediaa, mutta sitä on loppujen lopuksi yllättävän vähän. Scorsesemaisuutta sen sijaan paikoin liiaksikin.

Alexandre Volkoff: Edmond Kean (Kean ou Désordre et génie)
Suurella vaivalla ja kuluja säästämättä tuotettu näyttelijäelämäkerta Edmund Keanista (elokuvassa Edmond), aikansa arvostetuimmasta Shakespearen tulkitsijasta. Montaasijaksot ovat vaikuttavia ja Mozzhuhin suorastaan säkenöi nimiroolissa, mutta pitkä loppuhuipentuma koettelee katsojan kärsivällisyyttä.


Richard Oswald: Unheimliche Geschichten (engl. Eerie Tales)
Kehyskertomuksiin ja viiteen eritasoiseen tarinaan jaettu kauhufantasia. Kolme ensimmäistä kertomusta ovat kukin erinomaisia ja täynnä erittäin omaperäistä, paikoin hyytävääkin tunnelmaa, kun taas kaksi viimeistä jäävät huomattavasti näitä heikommiksi. Veidt, Schünzel ja Berber näyttelevät pääosia kaikissa tarinoissa.

Yoshitaro Nomura: Suna no utsuwa (engl. Castle of Sand)
Japanilainen rikoselokuva, jossa kaksi etsivää koettaa selvittää, kuka murhasi pikkukylän suositun ja kaikille ystävällisen konstaapelin. Ensimmäinen puolitoista tuntia menee kuin siivillä, mutta murhaajan taustojen selvittämiseen uhrattu tunti on turhan jahkailevaa ja perinpohjaista.

Sidney Franklin: Hyvä maa (The Good Earth)
Yli kaksituntinen kertomus köyhästä kiinalaisesta maanviljelijästä, joka saavuttaa onnen ja ahkeruuden ansiosta suunnattomat rikkaudet, mutta menettää samalla yhteyden perheeseensä ja ystäviinsä. MGM:n studioille luotu viime vuosisadan alun Kiina on yhtä epäuskottava kuin yhtiön tekemän Anna Kareninan (1935) Venäjäkin, mutta se ei liiemmin haittaa, sillä tuskin kukaan näiltä elokuvilta autenttisuutta odottaakaan. Hyvä maa jäi Irving Thalbergin viimeiseksi työksi, sillä hän kuoli kesken kuvausten.

Stellan Rye: Prahan ylioppilas (Der Student von Prag)
Kaksoisolentoteemaa ja identiteetin menettämisen pelkoa käsittelevä Prahan ylioppilas on aavemainen kertomus peilikuvansa omituiselle velholle luovuttavasta opiskelijasta, Balduinista. Vastineeksi Balduin saa suuren summan rahaa, jonka avulla hän pääsee ihailemansa kreivittären seurapiireihin ja tämän suosioon. Elokuva on tekniikkaa tarkasteltuna tyypillinen aikakautensa tuote puoli- ja kokokuvineen, mutta Prahassa suoritettujen kuvausten ansiosta siihen on tarttunut ainutlaatuista kadonneen maailman tunnelmaa.

Paul Leni: Kissa ja kanarialintu (The Cat and the Canary)
Kummitustaloelokuvien perusteoksia, kertomus yöstä, rikkauksista, perijöistä, myrskystä ja varjoissa piilevästä murhaajasta. Harva kauhuelokuva alkaa yhtä tunnelmaa nostattavasti kuin Lenin amerikkalainen esikoisteos: Gilbert Warrentin kamera liikkuu täysin vapautuneesti vanhan kartanon käytävillä, portaikossa ja kellarissa ja kerrontaa elävöitetään vielä erilaisin linssein, efektein ja animoiduin välitekstein. Ekspressionistiset varjoleikit ja kekseliäät kuvakulmat viimeistelevät näyttävän kokonaisuuden. Valitettavasti meno hyytyy kalkkiviivoilla, kun synkän kartanon ympärillä kuljeskelevan mielisairaalan asukin henkilöllisyys paljastetaan. En myöskään pidä elokuvan laimeasta huumorista, jolla suotta kevennetään muuten ensiluokkaista ja painostavaa tunnelmaa.

Jean Epstein: Usherin talon häviö (La Chute de la maison Usher)
Poen kuuluisaan novelliin nojaava mykkäelokuva on Epsteinin suuruuden ajan hienoimpia teoksia, Murnaun Nosferatun (1922) kaltainen kauhistelu, jonka jokaisessa kuvassa on jotain pahaenteistä ja uhkaavaa. Luis Buñuel toimi Epsteinin apulaisohjaajana. Vuoden 1928 Poe-filmatisoinneista kuuluisampi, mutta ei sovi myöskään väheksyä James Sibley Watsonin ja Melville Webberin kokeellista lyhytelokuvaa The Fall of the House of Usher.

Benjamin Christensen: Seven Footprints to Satan
Tunnetuksi tutkimusmatkailijaksi haluava rikas perijä ja hänen kaunis rakastettunsa päätyvät suureen kartanoon, jonka kellarissa on Saatanalle omistettu palvontapaikka, jossa kymmenet ihmiset odottavat hänen saapumistaan. Paikoin hyvin erikoisia sävyjä saava mysteeri on kaikessa outoudessaan David Lynchin elokuvien kaukainen sukulainen: kartanon käytävillä liikkuvissa hahmoissa ei tunnu olevan mitään järjellä selitettävää eikä kukaan ole sitä miltä mahdollisesti näyttää. Aika on luonnollisesti syönyt elokuvan jännitystehoja, mutta viihteenä tämä on mitä mainiointa ajanvietettä.

Paul Wegener, Carl Boese: Golem: miten hän tuli maailmaan (Der Golem, wie er in die Welt kam)
Wegenerin kuuluisin teos valmistui alan osaavimpien tekijöiden kanssa ja lopputulos on saksalaista studiofantasiaa parhaimmillaan. Lotte H. Eisnerin mukaan ”Wegener käyttää Golemissa kaikkia Max Reinhardtilta oppimiaan valaisutekniikoita, mutta hienostuneesti ja täysin elokuvan ehdoilla”. Varjopuolena ovat sen sijaan elokuvantekijöiden antisemitistiset, edelleenkin vastalauseita synnyttävät viittaukset salatieteitä harjoittavista juutalaisista. Tästä huolimatta kyseessä on lajityyppinsä upea virstanpylväs, ”jolla on aina paikka saksalaisen elokuvan pantheonissa”. (Noah Isenberg).

Henrik Galeen: Prahan ylioppilas (Der Student von Prag)
Suurella budjetilla ja nimekkäällä tekijäryhmällä toteutettu Prahan ylioppilas on vuoden 1913 versiota näyttävämpi, mutta vähemmän tunnelmallinen ja omaperäinen. Tällä kertaa kyseessä on enemmänkin nainen kuin raha: vasta kun Balduin rakastuu kauniiseen kreivittäreen, hän antautuu Scapinellin pyyntöihin ja luovuttaa tälle peilikuvansa. Kaikki huipentuu mahtavasti toteutettuun myrskyjaksoon: siinä Balduinin peilikuva ahdistaa isäntänsä tämän entiseen asuntoon, jossa käydään lopullinen välienselvittely.

Chuck Russell: Painajainen Elm Streetillä 3 – Unien soturit (A Nightmare on Elm Street 3: Dream Warriors)
Freddy Krueger vainoaa psykiatrisessa sairaalassa olevia nuoria mitä kekseliäimmillä keinoilla. Paikalle saapuva unitutkija, Freddyn kynsistä ensimmäisessä osassa selviytynyt Nancy kohtaa vanhan vihollisensa uudelleen, mutta onko hänestäkään mielipuolen murhaajan pysäyttäjäksi? Väsynyt, edellisosista tuttuja kömpelyyksiä toistava elokuva. Mukana menossa Patricia Arquette ja Laurence Fishburne.

sunnuntai 7. elokuuta 2016

Katsotut elokuvat: heinäkuu 2016

Albert Capellani: Le Chevalier de Maison Rouge (engl. The Reign of Terror)
Ranskan vallankumoukseen sijoittuva mykkäelokuva on tuotantoarvoiltaan ensiluokkainen, mutta kokonaisuutena hengetön, jopa tylsä. Roolihahmoja ei kehitellä juuri lainkaan, toimintaa ei ole nimeksikään ja suurin osa ajasta kuluu pelkkään patsastelemiseen ja juonitteluun. Keskivertoa heikompaa Capellania.

Germaine Dulac: Hymyilevä rouva Beudet (Le Souriante Madame Beudet)
Dulac kuvaa avioliiton tyhjyyttä ja henkilöiden toisiaan kohtaan tuntemaa halveksuntaa loistavasti ja saa yhytettyä neljäänkymmeneen minuuttiin valtavasti sisältöä, jota hän värittää impressionistisilla tehokeinoilla ja runsailla vertauskuvilla. Näyttelijäsuoritukset ovat ensiluokkaisia ja lohduton loppuratkaisu kruunaa unohtumattoman katselukokemuksen.

Carl Th. Dreyer: Vampyr
Dreyerin omaperäinen, Murnaun Nosferatun ja Epsteinin Usherin talon häviön perinteitä jatkava tunnelmallinen kauhuelokuva elämästä ja kuolemasta, kesäisen yön kauneudesta ja kauhuista.

Ivan Mozzhuhin: Eriskummallinen klubi (Le brasier ardent)
Mozzhuhinin ainoa ohjaustyö on ”dekkarikomedia, psykoanalyyttinen fantasia, visuaalisesti art nouveaun ja art decon välissä” (Peter von Bagh). Eriskummallinen klubi teki vaikutuksen moniin intellektuelleihin ja Jean Renoir kertoi myöhemmin sen olleen yksi hänen elokuvauransa pääinnoittajista, mutta suurelle yleisölle se ei auennut toivotulla tavalla. Elokuvasta tuli paha taloudellinen epäonnistuminen ja sen myötä Mozzhuhinin ohjaajanura päättyi lyhyeen.

Charles Brabin: Katutanssijatar (Twinkletoes)
Kepeä romanttinen leikittely muuntuu synkkien juonenkäänteiden kautta katsojalle hyvän mielen jättäväksi kokonaisuudeksi, jossa oikeudenmukaisuus vie voiton ja kaikki onnensa ansaitsevat sen myös saavat. Colleen Mooren ihastuttaa kuten aina.

Raymond Bernard: Le Joueur d’Eches (The Chess Player)
Patrioottinen puolalaisnuorukainen johdattaa kansansa venäläisten valloittajien kimppuun vuoden 1776 Vilnassa. Hänen päästään luvataan palkkio, jolloin neuvokas, mekaanisia laitteita valmistava keksijä luo erikoisen shakkikoneen, jonka avulla nuorukainen on tarkoitus saattaa pois maasta. Suurella rahalla tuotettu ”Shakinpelaaja” on myös Bernardin paras mykkäkauden elokuva.

Albert Capellani: Quatre-vingt-treize
Vuonna 1914 kuvattu, mutta maailmansodan jälkeen vasta seitsemän vuotta myöhemmin valkokankaille päässyt vallankumouselokuva. Lähes kolmetuntinen spektaakkeli pitää sisällään suuria joukkokohtauksia ja taisteluita, mutta myös ajoittaista tyhjäkäyntiä, jonka vuoksi katsoja huomaa äkkiä vilkuilevansa kelloaan.

Anthony Mann: Maa vuorten takana (Bend of the River)
Jykevä peruswestern, jossa menneisyytensä tekoja paikkaileva erämies saa tehtäväkseen johdattaa uudisasukasjoukon vuoren yli kohti parempia laidunmaita. Lähistöllä puhjennut kultakuume vaikuttaa yhden jos toisenkin tekemisiin, mutta lopulta suoraselkäisyys ja kunniallisuus palkitaan.


Martin Scorsese: The Wolf of Wall Street
Vimmaisen hauska kuvaus Wall Streetin pörssimaailman porsasteluista. Leonardo DiCaprio tekee loistoroolin rahaa, naisia, valtaa ja taas rahaa himoavana pörssimiljonääri Jordan Belfordina, mutta myös muu näyttelijäosasto on loistokas.

Roland Emmerich: Independence Day: Resurgence
Suurella rahalla tuotettu, hölmöäkin hölmömpi scifi-kalkkuna, jonka tehosteetkaan eivät hurmaa – edes isolta kankaalta nähtynä.

George Stevens: Etäisten laaksojen mies (Shane)
Hieno peruswestern, jossa salaperäinen muukalainen saapuu keskelle maanviljelijöiden ja karjankasvattajien kiistoja. Jack Palancen esittämästä pyssysankarista tuli myöhemmin Lucky Luke -sarjakuvalehden palkkatappaja Phil Defer.

Abel Gance: Minä syytän! (J'accuse)
Minä syytän! on kolmiodraaman kautta kerrottu kuvaus maailmansodan eri vaiheista. Ensimmäinen tunti on puuduttavaa melodraamaa, mutta vauhtiin päästyään elokuva vyöryy päälle kuin kuvaamansa sota aina vaikuttavaan loppuun asti. Juonessa on kömpelyyksiä, mutta kuvalliselta anniltaan Gancen elokuva ihastuttaa edelleen: sodanjulistusjuhlat muuttuvat luurankojen piirileikiksi, pasifistinen runo viikatemiehen työkaluksi, sodan päättymisen kunniaksi järjestetyt paraatit kotiin palaavien vainajien marssiksi. Gance ohjasi aiheesta uusintaversion vuonna 1938.

Benjamin Christensen: Paholaisen sirkus (The Devil’s Circus)
Christensenin ensimmäinen amerikkalainen ohjaustyö kertoo pikkurikollisen ja orvon nuoren naisen vaikeuksien sävyttämän rakkaustarinan. Visuaalinen puoli on kunnossa, sirkusmiljöö hienosti toteutettu ja pääosakaksikon kemiat toimivat, mutta juonen osalta Paholaisen sirkus jää keskinkertaisen Hollywood-melodraaman tasolle.

Paul Thomas Anderson: There Will Be Blood
Suuri amerikkalainen elokuva rahasta, öljystä ja uskonnosta. Rakenteeltaan kuin Kubrickin 2001: Avaruusseikkailu, juoneltaan kuin Stroheimin Ahneus tai Stevensin Jättiläinen. Pitkä kesto korreloi väkevien ja vaikuttavien kuvien kanssa täydellisesti ja muodostaa kokonaisuuden, jossa ei ole mitään heikkoa.

John Ford: Upstream
Vuosikymmeniä kateissa ollut, Uudesta-Seelannista vuonna 2009 löydetty John Ford -elokuva kertoo newyorkilaisesta teatterikommuunista ja sen värikkäistä asukkaista. Kokonaisuus ei ole lähellekään osiensa summa, sillä tekijät eivät tunnu tietävän tehdäkö komediaa vai draamaa. Niinpä elokuvasta tulee väritön läpijuoksu.

John Ford: Sinitakkeja (The Blue Eagle)
Laivaston unohdetuille sankareille omistettu Sinitakkeja kertoo kahdesta kilpailevan jengin johtajasta, joiden on unohdettava hetkeksi keskinäinen vihanpitonsa ja tehtävä poliisin kanssa yhteistyötä kotikulmia piinaavan huumeongelman selvittämiseksi. Kepeällä huumorilla silattu toimintadraama lukeutuu Fordin vähäpätöisimpiin rutiinitöihin, eikä edes George O’Brienin ja Janet Gaynorin mukanaolo pysty hilaamaan lopputulosta kuiville.

John Gilling: Haudasta nousseet (The Plague of the Zombies)
Hammerin hieno zombie-elokuva.

Paul Feig: Ghostbusters
Harmiton, mutta samalla myös täydellisen hengetön efektirymistely. Näyttelijät hyviä, mutta hahmoista puuttuu alkuperäisversion persoonallisuus. Originaalin näyttelijöiden bongaamisesta ja elokuvaviittauksista plussaa. Aikansa voi viettää huonomminkin, mutta varmasti myös paremminkin. Jatko-osaa vihjataan, mutta tuskin tulee.


Frank Borzage: The Circle
The Circle kertoo tilanteesta, jossa aviomiehensä ja poikansa lähes 30 vuotta aikaisemmin hylännyt lady Catherine palaa nykyisen aviomiehensä kanssa tapaamaan vanhaa perhettään, vain huomatakseen poikansa ja tämän vaimon parisuhteen olevan samassa tilassa kuin hänellä oli aikoinaan. Ernst Lubitschin työstettäväksi paremmin sopinut elokuva on teatterimainen väliinputoaja, jossa ei ole sen enempää komediaa kuin draamaakaan.

Abel Gance: La roue
Intiimi, vain muutaman hahmon ympärille keskittynyt La roue kertoo työlleen omistautuneesta, alkoholiin mieltyneestä junankuljettajasta, jonka rakkaus ottotytärtään kohtaan ajaa miehen turmioon. Alun perin yli seitsentuntinen elokuva on tänä päivänä enää neljän ja puolen tunnin mittainen. Perinpohjaisesti kerrottu tarina on kärsinyt poistoista, mutta napakan ytimensä ansiosta se ei juurikaan lipsu sivuraiteille – ainoastaan viimeinen jakso Mont Blancilla ei yllä aiempien loistoon.

Larry Semon: Ihmemaa Oz (The Wizard of Oz)
Kaoottinen kuvaus rakastetusta lastenklassikosta.

J. P. McGowan: Tarzan ja kultaleijona (Tarzan and the Golden Lion)
Vaatimaton mykkä-Tarzan ei poikkea juuri edeltäjistään. Liian suoraviivainen ja sieluton juoni, kömpelösti toteutetut toimintakohtaukset ja epäkarismaattiset roistot jättävät katsojalle väkisinkin tyhjän olon, jota ei ainakaan paranna Boris Karloffin roolitus vihamielisenä wazarisoturina – tuleva kauhuelokuvatähti tuntuu olevan aivan väärässä paikassa väärään aikaan.

Roel Reiné: Pistol Whipped
Steven Seagal on entinen poliisi, joka on pelannut ja juonut rahansa. Nyt hänet houkutellaan palkkatappajaksi, jonka pääkohteena on hänen ex-vaimonsa nykyinen aviomies. Perustoimintaa ilman yllätyksen häivää.

Michael Keusch: Attack Force
Tyhjänpäiväinen Seagal-rymistely, jossa entinen valtion huippulaborantti päättää pistää Pariisin sekaisin laittamalla uutta huumetta maan vesijohtoverkostoon.

Gene Kelly & Stanley Donen: Laulavat sadepisarat (Singin’ in the Rain)
Hyvän tuulen Hollywood-musikaali, jossa parodioidaan lempeästi elokuvatähtiä ja mykän kauden viimeisiä hetkiä.

G. W. Pabst: Iloton katu (Die freudlose Gasse)
Pabstin synkkä kuvaus maailmansodan jälkeisestä Wienistä.

Albert Capellani: The Red Lantern
Rodulliset ja kulttuurilliset eroavaisuudet nousevat pääosiin boksarikapinan aikaan sijoittuvassa eksoottisessa draamassa, jossa valkoisen miehen ja kiinalaisen naisen tytär rakastuu amerikkalaiseen nuorukaiseen, mutta tulee taustansa vuoksi torjuttua tämän vanhempien taholta. Korea ulkoasu ja pääosanesittäjien karisman varaan rakennettu elokuva ei toimi kuin ajoittain, sillä Capellani ei saa eloa sen enempää nuorten romanssiin kuin poliittiseen kuohuntaankaan.

perjantai 22. heinäkuuta 2016

Haudasta nousseet

Vaikka olinkin lapsena melko herkkä ja mielikuvitukseltani vilkas, luin mielelläni kummitustarinoita ja katsoin kauhuelokuvia. Erityisen mieluisia olivat MTV:n 1980-luvun puolivälissä kesäisin esittämät kauhuelokuvasarjat – en usko olevani kovinkaan väärässä väittäessäni, että tuolloin esitetyt elokuvat ovat vaikuttaneet peruuttamattomasti monen ikäiseni elokuvaharrastajan ja miksei nyttemmin myös ammattilaisenkin elämään. Kesäiset kauhuelokuvasarjat jäivät varsin nopeasti historiaan, mutta niiden muistoa ei pysty mikään pyyhkimään pois.

Heinäkuussa 1987 esitettyjen elokuvien joukkoon kuului John Gillingin vuonna 1966 ohjaama Haudasta nousseet (The Plague of the Zombies), joka merkitsi brittiläiselle Hammer-yhtiölle uutta aluevaltausta. Yhtiö oli luonut kauhuelokuvamaineensa rohkeilla sovituksilla niin Draculasta, Frankensteinista kuin muumiostakin ja jatkanut muutamaa vuotta myöhemmin ihmissusiaiheeseen ja tohtori Jekyllin tapaukseen. Tämän lisäksi se oli marssittanut valkokankaille erilaisia kummajaisia yksi toisensa perään, joten oli vain ajan kysymys, milloin Hammer lisäisi zombiet katalogiinsa. Gillingin teoksen myötä tämäkin aukko tuli paikattua tyylillä.

Haudasta nousseet ei eroa juonensa osalta lukuisista muista Hammerin tuotannoista. Pienessä cornwallilaisessa kylässä on sattunut useita outoja kuolemantapauksia, joiden selvittämiseksi kylän lääkäri Peter Tompson (Brook Williams) pyytää apua entiseltä opettajaltaan Sir James Forbesilta (André Morell). Tämä saapuu tyttärensä Sylvian (Diane Clare) kanssa paikalle vain seuratakseen voimattomana, kuinka nuoren lääkärin kaunis vaimo Alice (Jacqueline Pearce) kuolee heidän silmiensä edessä. Kun kaksikko alkaa toden teolla selvittää tapahtumia, he huomaavat kylän hautausmaalle haudattujen ruumiiden kadonneen salaperäisesti. Johtolangat viittaavat voodoohon, mutta kuka on kaiken takana?


Haudasta nousseet on alle puolentoista tunnin kestossaan hyvin kompakti paketti, toisin kuin valtaosa yhtiön myöhemmistä tuotannoista. Katsoja viritetään oikealle taajuudelle heti ensimmäisen voodoo-jakson myötä ja vauhtia kiristetään pian lisää, kun Sir Forbes ja hänen tyttärensä osuvat hautajaisiin vain nähdäkseen, kuinka kuollut nuorukainen retkahtaa ruumisarkusta hautajaisvieraiden järkytykseksi. Tapahtumia vyörytetään tasatahdilla loppuun asti ja yhdeksi elokuvan kohokohdaksi nousee unijakso, jossa Peter joutuu hautausmaalla zombieiden ahdistelemaksi. Myös zoomaus kuollutta Alicea sylissään pitävän zombien kasvoihin lukeutuu Hammerin elokuvien tunnetuimpien kuvien joukkoon. Näyttävästi maskeeratut zombiet ovat erityismaininnan arvoisia.

Yksi kohtaus nousee kaikkien yläpuolelle, eikä vähiten siksi, että se on harvoja uniin asti tulleita kauhuelokuvakohtauksia. Välittömästi Alicen hautajaisten jälkeen sekä Peter että Sir James palaavat hautausmaalle varmoina siitä, että joku on aikeissa viedä ruumiin mennessään. Rikolliset pääsevät pakoon, mutta Alice muuttuu ystävysten silmien edessä eläväksi kuolleeksi ja nousee haudastaan uhkaamaan kaksikon henkeä. Kohtaus ei ole millään muotoa järkyttävä, eikä sellaisenaan edes Peterin hautausmaaunen veroinen, mutta niin vain se palasi seuraavana yönä hivenen muunneltuna häiritsemään nuoren elokuvafanin unta.

Haudasta nousseet valmistui ilman yhtiön suurimpia tähtiä, Christopher Leetä ja Peter Cushingia. Tämä ei kuitenkaan haittaa, sillä Morellilla on riittävästi karismaa arvostetun tohtorin rooliin, Williams on uskottava epävarmana maalaislääkärinä ja Clare hoitaa moitteettomasti kuuliaisen tyttären roolinsa. Pearcen esilläoloaika on vähäinen, mutta kohtalonsa sitäkin unohtumattomampi. Moittimista ei ole John Carsonin esittämässä kartanonomistajassakaan, joskin hänen hahmostaan on kirjoitettu turhan yksiulotteinen. Poliisia tällä kertaa esittävä Michael Ripper on oma varmaotteinen itsensä.

THE PLAGUE OF THE ZOMBIES, 1966 Iso-Britannia
Tuotanto: Hammer Film Productions. Tuottaja: Anthony Nelson Keys. Ohjaus: John Gilling. Käsikirjoitus: Peter Bryan. Kuvaus: Arthur Grant. Lavastus: Bernard Robinson. Leikkaus: Chris Barnes. Musiikki: James Bernard. Puvustus: Roy Ashton (hiukset: Frieda Steiger). Äänitys: Ken Rawkins.
Näyttelijät: André Morell (Sir James Forbes), Diane Clare (Sylvia Forbes), Brook Williams (Peter Tompson), Jacqueline Pearce (Alice Mary Tompson), John Carson (kartanonherra Clive Hamilton), Alex Davion (Denver), Michael Ripper (ylikonstaapeli Jack Swift).

tiistai 5. heinäkuuta 2016

Katsotut elokuvat: kesäkuu 2016

Anthony Asquith & A. V. Bramble: Shooting Stars
Englantilainen näkemys elokuvamaailmasta ei esittele studioiden kulisseja, vaan keskittyy traagisesti päättyvään kolmiodraamaan. Saksalaisen ja amerikkalaisen elokuvan tyylejä onnistuneesti sekoittava, nimeltään kaksimerkityksinen Shooting Stars on toimiva myös tarinansa osalta ja näyttelijät sopivat rooleihinsa erinomaisesti.

Robert Wise: Uhkavaatimus maalle (The Day the Earth Stood Still)
Maahan laskeutuvan avaruusaluksen matkustaja tulee kertomaan, että mikäli me häiritsemme heidän planeettansa rauhaa ja levittäydymme yhä pidemmälle avaruuteen, se tulee olemaan ihmiskunnan loppu. Vaikuttava, tasapainoinen ja kiihkoilemattomasti tehty elokuva.

John Gilling: Haudasta nousseet (The Plague of the Zombies)
Rikas ja ahne maanomistaja kerää ruumiita työskentelemään kaivokselle Hammer-yhtiön parhaimmistoon kuuluvassa kauhistelussa. Lapsuuden suosikkeja ja toimii moitteetta edelleen.

D. W. Griffith: Maan ja taivaan raivotessa (One Exciting Night)
Griffithin kummitustaloelokuva on historiallisesti arvokas, mutta muilta osin horjuva sillisalaatti, jossa on liikaa kaikkea. Täydellinen ohilaukaus.

John S. Robertson: Kirottujen laiva (Captain Salvation)
Lars Hanson on uskonnollisen kotikylänsä asukkaiden tekopyhyyteen ja ahdasmielisyyteen kyllästynyt nuorukainen, joka lähtee auttamansa prostituoidun mukana merille. Näyttävän näköinen ja toiminnallinen, mutta liiallinen uskonnollisuus varjostaa elokuvan ajatonta sanomaa suvaitsevaisuudesta ja inhimillisyydestä.

David Kirkland: Rakkauden erikoistuntija (The Love Expert)
Viehättävä komedia nuoresta naisesta, jonka täytyy järjestellä ihmissuhteita mieleisikseen ennen kuin saattaa astella ihastuksensa kanssa alttarille. Constance Talmadge sopii pääosaan kuin nakutettu.

Maurice Tourneur: A Girl’s Folly
Nuori maalaisnainen lähtee elokuvaryhmän matkaan tarkoituksenaan nousta tähtiin, mutta palaa alan varjopuolet koettuaan kotiin. Tourneurin kultakauden vahva, joskaan ei kuolematon edustaja.

Marcel L’Herbier: Raha (L’Argent)
Ranskalaisen mykkäelokuvan viimeisiä suuria teoksia, Emile Zolan romaanin pohjalta valmistunut Raha on syväluotaava kuvaus pörssistä ja rahamaailmasta yleensäkin sen hallitsijoineen ja epäonnistujineen. Iätön aihe kantaa vaivatta loppuun asti, roolijako on erittäin onnistunut ja myös teknisesti elokuva edustaa aikakautensa huippua. Lopputulos on kertakaikkisen loistelias.


Theodor Luts: Noored kotkad (engl. The Young Eagles)
Tylsä ja alkeellisesti toteutettu elokuva Viron vapaussodasta.

Alexandre Volkoff: Kauhujen talo (La Maison du mystére)
Venäläisemigranttien Ranskassa työstämä yli kuusituntinen sarjaelokuva on lajityyppinsä parhaita. Syyttömänä vankilaan tuomitun miehen pako ja oikeuden tavoittelu on toteutettu tavalla, jossa ei ole mitään liikaa, mutta johon ei tarvitse mitään lisätäkään. Ivan Mozzhuhin tekee uransa varmasti huikeimman roolisuorituksen. Flicker Alleyn dvd on ehdottomasti hankkimisen arvoinen.

Budd Boetticher: Kuoleman asema (Comanche Station)
Randolph Scottin esittämä mies ostaa intiaanien kaappaaman naisen itselleen ja lähtee viemään tätä takaisin kotiin. Matkalla seuraan lyöttäytyy kaksi naisen palauttamisesta luvatun palkkion hamuajaa, jotka uhkaavat tehdä kotimatkasta ongelmallisen. Tiivis lännenelokuva, jossa ei turhia kohtauksia ole.

William Friedkin: Manaaja (The Exorcist)
Kaikkien aikojen (kauhu)elokuvia.

Edward Puchalski: Rok 1863 (engl. The Year 1863)
Vuoden 1863 kansannoususta kertova puolalainen sotaelokuva, jossa ei näytetä itse sotatapahtumia juuri lainkaan. Pääpaino on taistelussa selvinneen kapinallisen ja häntä hoitavan nuoren naisen välisessä tarinassa, johon oman mausteensa tuo kotirintaman sähköisyys. Miellyttävä tuttavuus, puolalaisen mykkäelokuvan parhaimmistoa.

Don Siegel: Varastetut ihmiset (Invasion of the Body Snatchers)
Siegelin ohjaama scifiklassikko amerikkalaiskaupungista, jonka asukkaat muuttuvat yksi kerrallaan sisältä kuolleiksi, tunteettomiksi henkilöiksi. Kommunismin pelko ja sodan jälkeinen vainoharhaisuus ovat hyvin esitettyjä ja pääparin pako öisessä maastossa on piinaavan hienosti toteutettu. Loistava elokuva.

Jacques Tourneur: Paholaisen palvelija (Night of the Demon)
Tunnelmallinen kauhuelokuva, jossa tiedemies saapuu selvittämään väitetyn paholaiskultin toimintaa. Hirviön esittäminen on aina jakanut elokuvayleisön kahteen leiriin, mutta itseäni se ei haittaa, sen verran komean näköinen monsteri on kyseessä.


D. W. Griffith: Home Sweet Home
Vaatimaton, suositun laulun pohjalta tehty episodielokuva ajalta ennen Kansakunnan syntyä ja muita suurelokuvia.

Sam Peckinpah: Viheltävät luodit (Ride the High Country)
Lapsuuden suosikkeja tämäkin, melankolinen kertomus kultakaivokselta rahaa kuljettavien miesten viimeisestä yhteisestä taipaleesta. Maailma muuttuu vinhaa vauhtia ja ikääntyneiden lännenmiesten ei auta kuin yrittää selviytyä sen mukanaan tuomista haasteista. Randolph Scottin viimeinen roolityö.

Henry King: Ase kädessä (The Gunfighter)
Gregory Peckin esittämä asesankari saapuu pikkukaupunkiin tapaamaan kauan sitten menettämäänsä naista ja heidän yhteistä lastaan. Samaan aikaan hänen perässään ovat erään tapetun nuorukaisen kostonhimoiset veljet ja kaiken lisäksi yksi kaupungin liipasinherkistä nuorukaisista haluaa kokeilla taitojaan kuuluisan pyssymiehen kanssa. Toimiva, pienen tilan ja ajan lännenelokuva lukeutuu genrensä valioihin.

Maurice Tourneur: Alias Jimmy Valentine
Karhea realismi kohtaa taiteellisen tyylittelyn rikoselokuvassa, jossa kuuluisa kassakaappivaras jättää rakastumisen myötä konnuudet sikseen ja alkaa elää kunniallista elämää. Muut mykkäkaudella kuvatut versiot (1920, 1928) ovat kadonneet.

Steven Spielberg: Tappajahai (Jaws)
Jokakesäinen perinne.

Svatopluk Innemann: Milenky starého kriminálníka (engl. An Old Gangster’s Molls)
Sekava ihmissuhdesekoilu, jossa veljenpoikaansa auttava setä ryhtyy tämän sijaiseksi ja yrittää tehdä parhaansa, että hääjuhlaa odottava morsian tulisi toisiin ajatuksiin. Näyttelijäryhmän kiinnostavin tuttavuus on Anny Ondráková, joka siirtyi pian tämän jälkeen Englantiin ja Alfred Hitchcockin elokuviin.

Louis Feuillade: Les Vampires
Sarjafilmien kuninkaan paras teos, lähes seitsentuntinen Les Vampires on vangitseva kokonaisuus, jossa jokaista lajityyppiin kuuluvaa yksityiskohtaa käytetään kekseliäästi hyväksi. Pitkä kesto ei ole ongelma, sillä tämä jos mikä tempaa mukaansa.

Yuzo Kawashima: Bakumatsu taiyôden (engl. Sun in the Last Days of the Shogunate)
Japanilainen komedia, joka pyrkii riisumaan turhan arvokkuuden ja arvostuksen kaikilta kuvaamiltaan tahoilta: samurait ovat huijareita, geishat valehtelijoita, omasta ulkoisesta arvokkuudestaan kiinni pitävät vanhemmat myyvät tyttärensä bordelliin, kekseliäisyys ja hyväuskoisten höynäyttäminen ovat tie menestykseen… Kawashiman teosta pidetään yhtenä kaikkien aikojen parhaimpana japanilaisena elokuvana, mutta ei sen suuruus ainakaan ensimmäisen katselukerran myötä itselleni auennut.

maanantai 20. kesäkuuta 2016

Kuningatar Kristiina

Kun Greta Garbo saapui Yhdysvaltoihin kesällä 1925, hän oli sikäläisille vielä täysin tuntematon elokuvanäyttelijä. Hienot roolisuoritukset Mauritz Stillerin Gösta Berlingin tarussa (Gösta Berlings saga, 1924) sekä G. W. Pabstin Ilottomassa kadussa (Die freudlose Gasse, 1925) eivät merkinneet amerikkalaisille mitään ja hetken aikaa näytti jopa siltä, ettei Garbolla tulisi olemaan lainkaan tulevaisuutta amerikkalaisessa elokuvassa. Mutta alkuvaikeuksien jälkeen asiat muuttuivat radikaalisti ja kahdessa vuodessa Garbosta sukeutui elokuvamaailman jumaloiduin naistähti. Elokuvayleisö oli haltioissaan ruotsalaisesta, jossa kaunis ulkonäkö ja eroottinen olemus yhdistyivät eleganttiin näyttelemiseen. Garbo hurmasi katsojat elokuva toisensa jälkeen ja Metro-Goldwyn-Mayerissa hykerreltiin tyytyväisinä tähden elokuvien tuotoille.

Garbo ei ollut tyytyväinen. Hän ei halunnut olla miltei sairaalloisen palvonnan kohteena oleva elokuvatähti, vaan vakavasti otettava näyttelijä, mikä miesvaltaisessa Hollywoodissa tuntui olevan mahdotonta. Eniten häntä tuskastutti se, ettei studio antanut hänelle kunnon rooleja, vaan piti hänet kohtalokkaiden naisten rooleissa elokuvasta toiseen. Garbo oli kuitenkin tietoinen asemastaan valkokankaan jumalattarena ja tiesi, että sopivan paikan tullen hän voisi sanella studiopomoille elokuviensa ehdot. Tämä mahdollisuus koitti sopimusneuvotteluiden myötä, jonka seurauksena Garbo sai täyden vapauden valita tulevien elokuviensa aiheet. Ensi töikseen Garbo valitsi tarinan Ruotsin kuningattaresta Kristiinasta (1626–1689).
 
Eletään vuotta 1632. Ruotsin kuningas Kustaa II Aadolf kuolee taistelutantereella kesken kolmekymmenvuotisen sodan. Koska kuninkaalla ei ole muuta perillistä kuin tyttärensä Kristiina, nousee tämä valtaistuimelle ainoastaan viisivuotiaana. Ensi töikseen Kristiina ilmoittaa jatkavansa isänsä jalanjäljissä sodankäyntiä.

Tämän lyhyen, tarinan taustoja hahmottavan esittelyn jälkeen siirrytään ajassa kuusitoista vuotta eteenpäin, uuden aikakauden alkuun. Sotaa janoavat kenraalit ja uskon varjolla sotaa haluavat kirkonmiehet joutuvat peräytymään, kun voimakastahtoinen ja uudistusmielinen Kristiina (Garbo) päättää lopettaa sotatoimet ja alkaa rakentaa uudelleen suhteita muihin Euroopan maihin. Eri maiden diplomaattien joukossa hoviin saapuu myös joukko kosijoita. Yksi tällainen on Espanjan kuninkaan lähettiläs Don Antonio de la Prada (John Gilbert), joka on tullut pyytämään kuningatarta maansa hallitsijan puolisoksi. Don Antonion tehtävä kääntyy kuitenkin päälaelleen, kun hänen ja Kristiinan välille syntyy niin hovia kuin kansaakin kuohuttava epäsovinnainen romanssi.
       
Garbo oli elokuvasta todella innostunut, sillä Kristiinan rooli oli kuin hänelle luotu. Molempia yhdistivät lukuisat elämänkaarien samankaltaisuudet, mutta tähden pettymykseksi elokuvaa ei tehtykään täysin historialliseksi henkilökuvaukseksi. MGM tiesi, että sellaisena kassamenestystä oli turha odottaa, joten amerikkalaiseen tapaan tarinaan lisättiin sepitteellinen romanssi. Lisäys on elokuvalla hyväksi, koska pelkästään historiallisiin faktoihin pohjautuvana elokuvasta olisi helposti voinut tulla jähmeä pukudraama, joka ei loppujen lopuksi kiinnostaisi kuin täydellisiä Garbo-fanaatikkoja. Vaikka Kristiinan hallitsijauran kiemurat jäävätkin taka-alalle, ei tärkeimpiä yksityiskohtia ole kuitenkaan unohdettu, vaan katsojalle tarjoillaan mielenkiintoinen – joskin hieman siloiteltu ja väritetty – historiikki edesmenneestä kuningattaresta. Runsaasti huumoria, dramatiikkaa ja suuria tunteita tarjoava tarina vilisee myös viitteitä Garbon omaan elämään, joten tietyllä tapaa Kuningatar Kristiinaa (Queen Christina, 1933) voi pitää jopa eräänlaisena Garbon omakuvana.

"I have grown up in a great man's shadow. All my life, I've been a symbol. A symbol is eternal, changeless… an abstraction. I'm tired of being a symbol. I long to be a human being."


MGM sijoitti Garbon elokuviin aina kiitettävät summat rahaa, tällä kertaa hivenen edeltäjiään enemmän. Kuningatar Kristiina oli yli miljoona dollaria maksaneena Garbon sen astisen uran kallein elokuva. Näyttävyydestä huolimatta elokuva ei ole pelkästään häikäisevää glamouria, vaan se onnistuu saavuttamaan kuvaamansa aikakauden ja tapahtumat uskottavasti. Garbon hovikuvaajana toimineenWilliam Danielsin kuvaus on totuttuun tapaan erittäin kaunista ja ohjaaja Rouben Mamoulianin ideoima loppukohtaus yksi Garbon uran suurimmista hetkistä. Jos jotain olisi voinut tehdä vieläkin paremmin, niin elokuvan musiikki olisi voinut olla vielä täyteläisempää ja tapahtumien tunnelmia maalailevaa. Tämä on tosin vain kauneusvirhe.
       
Garbo osoitti mahtinsa myös näyttelijöiden valinnassa. Alkuperäinen miespääosanesittäjä Laurence Olivier sai väistyä, kun Garbo ilmoitti haluavansa vastanäyttelijäkseen entisen rakastajansa John Gilbertin. MGM oli systemaattisesti ajanut alas tämän mykän elokuvan suuren tähden uraa, mutta Garbon edessä heidänkin oli taivuttava. Gilbert oli lopulta erittäin hyvä valinta rooliin, sillä hän saa stereotyyppiseen roolihahmoonsa eloa eikä jää millään muotoa statistiksi, kuten monet Garbon vastanäyttelijät. Kaiken lisäksi heidän keskinäisissä kohtauksissaan on vielä aitoa tunnetta aivan kuten kuuluisimmassa yhteisessä elokuvassaan Himo (Flesh and the Devil, 1926). Ian Keith on erinomainen mustasukkaisen kilpakosijan roolissa ja muut pienempien roolien esittäjät täyttävät paikkansa mainiosti.

Kaiken yläpuolelle kohoaa kuitenkin Garbo, jonka roolisuoritus on silkkaa kauneutta. Pettymyksestä tarinan suhteen ei ole jälkeäkään, vaan hän piirtää erittäin hienostuneen tulkinnan yksityiselämän paineiden kanssa kamppailevasta kuningattaresta. Tällä kertaa Garbolla on ympärillään laadukas näyttelijäkaarti, joten hänen ei tarvitse kannatella yksin koko elokuvaa. Garbon suuruuden näyttelijänä ja hänen olemuksensa vetovoiman huomaa luonnollisesti parhaiten elokuvan muiden naisnäyttelijöiden seurassa – he kuihtuvat suorastaan olemattomiin.

Erittäin hyvin lippuluukuilla menestynyt Kuningatar Kristiina on kaikin puolin laadukas romanttinen draama, joka on uhmannut ajan hammasta kiitettävästi. Elokuvan suosio lujitti entisestään Garbon asemaa Hollywoodissa, mutta John Gilbertiä se ei pelastanut. Pahasti katkeroitunut ja alkoholiin mieltynyt entinen näyttelijäsuuruus kuoli sydänkohtaukseen kolme vuotta myöhemmin. Kuningatar Kristiina jäi hänen toiseksi viimeiseksi elokuvakseen.

QUEEN CHRISTINA, 1933 Yhdysvallat
Tuotanto: Metro-Goldwyn-Mayer Tuottaja: Walter Wanger Ohjaus: Rouben Mamoulian Käsikirjoitus: H. M. Harwood, Salka Viertel (Viertelin ja Margaret P. Levinon tarinasta) Kuvaus: William Daniels Lavastus: Alexander Toluboff Leikkaus: Blanche Sewell Musiikki: Herbert Stothart Puvustus: Adrian Äänitys: Douglas Shearer
Näyttelijät: Greta Garbo (Kristiina), John Gilbert (Antonio), Ian Keith (Magnus), Lewis Stone (Axel Oxenstierna), Elizabeth Young (Ebba), C. Aubrey Smith (Aage), Reginald Owen (Charles), David Torrence (arkkipiispa), Gustav Von Seyffertitz (kenraali)

Arvostelu on alun perin julkaistu DVDPlazalla.

lauantai 4. kesäkuuta 2016

Katsotut elokuvat: toukokuu 2016

Charles Swickard: Hell’s Hinges
William S. Hart esittää pikkukaupungin kovanaamaa, joka rakastuu kaupunkiin saapuvan pastorin sisareen ja muuttaa elämänsä suunnan kertaheitolla. Loppuhuipentuma tuo mieleen Clint Eastwoodin Ruoskan (1973).

John Ford: Bucking Broadway
Kaupunkilaisluikuri viettelee maalaistytön ja ottaa mukaansa maailman humuun. Petetyksi tullut tyttö hälyttää entisen karjapaimenpoikaystävänsä apuun ja tämä saapuukin ystäviensä kanssa pelastamaan armastaan. Hyvävauhtinen, lopussa suorastaan lennokkaaseen ravintolatappeluun päättyvä western osoittaa Fordin olleen hyvä tarinankertoja jo uransa varhaisessa vaiheessa.

Martin Scorsese: Alice ei asu enää täällä (Alice Doesn’t Live Here Anymore)
Aliarvostettu ja aivan liian tuntematon mestariteos Scorseselta. Elämänmakuinen kertomus yksinhuoltajaksi jäävästä Alicesta ja hänen pojastaan, jotka yrittävät asettua aloilleen ja löytää paikkansa maailmassa. Ellen Burstyn ja Kris Kristofferson loistavat rooleissaan.

Allan Dwan: The Good Bad Man
Varhainen Douglas Fairbanks -länkkäri on lennokas ja hyvän tuulen western, jossa tähden esittämä ”Passin’ Through” -niminen desperado ryöstää rikkailta ja jakaa saaliinsa köyhien, usein isättömien lasten kesken. Kuvaajana toiminut Victor Fleming tallentaa cowboyn sielunmaisemaa kuin John Ford parhaissa elokuvissaan.

Albert Capellani: Germinal
Kertomus terästehtaan työntekijästä, joka riitautuu työnantajansa kanssa ystävänsä kohtelun vuoksi ja saa potkut. Miehen tie vie kaivokselle, mutta ei aikaakaan, kun työläisten oloja poljetaan ja he ryhtyvät lakkoon. Tinkimätön, työtaistelujaksoissaan hätkähdyttävän kaunistelematon elokuva kompastelee juonen tyhjäkäynnin ja kuvailmaisun staattisuuden alueilla, mutta elokuvan yleismaailmallinen sanoma kantaa vaivatta loppuun asti.


Jean Cocteau: Orfeus (Orphée)
Cocteaun kehutun elokuvan päähenkilönä on Jean Marais’n tulkitsema Orfeus, jonka yhteys tuonpuoleiseen hallitsee hänen elämäänsä ja muodostuu taiteensa perustaksi. Hyvin erikoinen elokuva, joka vaatii ainakin toisen katselukerran avautuakseen kunnolla.

Keisuke Kinoshita: Narayama-bushi Ko (engl. The Ballad of Narayama)
Useaan otteeseen filmattu tarina iäkkäästä rouvasta, jonka on vanhan tradition mukaisesti matkattava 70-vuotisjuhliensa jälkeen eräälle vuorelle kuolemaan. Iäkästä rouvaa tulkitseva Kinuyo Tanaka on roolissaan totutun hyvä, mutta muilta osin elokuva on laahaava ja pitkäveteinen.

Adalberto Kemeny & Rudolf Rex Lustig: São Paulo, Sinfonia da Metrópole
Walther Ruttmannin Berliinin (1927) hengessä tehty kaupunkisinfonia on näyttävä, mutta valitettavan pintapuolinen teos.

Clint Eastwood: Ratkaiseva isku (Sudden Impact)
Nuori kuvataiteilija ja hänen sisarensa on raiskattu vuosia aiemmin eräässä pikkukaupungissa. Kun nainen palaa kaupunkiin, alkaa raiskaajien ryhmä salaperäisesti harventua ja San Franciscon poliisista ties monettako kertaa muihin tehtäviin siirretty Harry Callahan alkaa tutkia tapauksia, vaikka paikallinen poliisipäällikkö ei hänestä niin välitäkään. Ennalta-arvattavaa ja vaatimatonta viihdettä.

Charles Tutelier: La Belgique martyre (engl. The Martyrdom of Belgium)
Belgialaisten ennen Versaillesin rauhansopimusta tekemä sotaelokuva näyttää yksipuolisesti, mutta samalla myös vaikuttavasti saksalaisjoukkojen toimet maassa ensimmäisen maailmansodan aikana.

Martin Scorsese: Mafiaveljet (GoodFellas)
Scorsesen dynamiittinen kuvaus New Yorkin mafiaryhmästä ja sen toimista. Loistavasti roolitettu ja energisesti ohjattu klassikko.


Max Ophüls: Kirje tuntemattomalta naiselta (Letter from an Unknown Woman)
Silmiä hivelevän kauniisti toteutettu kertomus konserttipianistiin rakastuvasta naisesta, joka ei saa rakkaudelleen täyttymystä. Elokuva pohjautuu samaan tarinaan kuin Hannu Lemisen Valkoiset ruusut (1943).

Buddy Van Horn: Likainen Harry ja murhapooli (The Dead Pool)
Kuka murhaa julkkiksia San Franciscossa? Saako murhaaja ideansa b-luokan kauhuelokuvista ja onko niiden ohjaajalla mitään tekemistä murhien kanssa? Onko elokuvaryhmän kehittämällä kuolevien julkkisten listalla yhteyttä murhiin? Sarjan viimeinen elokuva on jämäkkä viihdepala, vaikka ei ensimmäisen tasolle ylläkään. Jim Carrey vetää lyhyen roolituokionsa hienosti.

Raymond Bernard: Susi-ihme (Le Miracle des loups)
Hienosti toteutettu, mutta tarinaltaan jähmeä historiallinen eepos Ludwig XI:n hovin juonitteluista. Valmistumisvuotensa (1924) menestynein ranskalaiselokuva.

Rasmus Breistein: Brudeferden i Hardanger (engl. The Bridal Party in Hardanger)
Nuoruudenrakkautensa hylkäävä Anders nai varakkaan naisen, jonka kanssa hänellä ei ole mitään henkistä yhteyttä. Samaan aikaan hänen hylkäämänsä Marit nai rikkaan talon pojan ja saa elämänsä huomattavasti Andersia parempaan tasapainoon. Kauniilla kuvilla höystettyä elämänmakuista draamaa, joka ei kuitenkaan lunasta potentiaaliaan kuin osittain: aikajana nuoruuden päivistä vanhuuden viimeisiin hetkiin on liian pitkä kuljettavaksi alle kahdessa tunnissa.

Max Linder: Ainoastaan naisille (Be My Wife)
Linderin toisen Hollywoodin matkan kliseinen, mutta onnistunut kuvaus seurustelun ja avioliiton eri vaiheista. Kekseliäimmät vitsit sijoittuvat muotimaailmaan: ensin Max kuvittelee muotinäytöksen yleisöä mallien esittämiin vaatteisiin ja myöhemmin näemme, kuinka muotisalonki muuttuu nappia painamalla intiimiksi tapaamistilaksi ja päinvastoin.

Roy Ward Baker: Vampyyrit – eroottinen painajainen (The Vampire Lovers)
Karnstein-trilogian ensimmäinen osa alkaa erittäin hienosti, mutta taantuu varsin nopeasti kevyen eroottiseksi lesbovampyyrielokuvaksi.

sunnuntai 8. toukokuuta 2016

Katsotut elokuvat: huhtikuu 2016

Yimou Zhang: Punainen pelto (Hong gao liang)
Kahmalokaupalla palkintoja kerännyt kiinalaiselokuva kertoo nuoresta naisesta, joka lähetetään vaimoksi viinitilaa pitävälle, lepraa sairastavalle miehelle. Miehen kuoltua nainen ottaa tilan haltuunsa ja saa sen kukoistamaan, kunnes japanilaiset miehittäjät saapuvat alueelle. Näyttävästi toteutettu, mutta ainakin yhden katselukerran perusteella myös hivenen liian tylsä elokuva.

Sun Yu: Ti yu huang hou (engl. Queen of Sports)
Nuori nainen saapuu maaseudulta kaupunkiin ja sen kuuluisaan urheilukouluun tarkoituksenaan nousta maan parhaiden pikajuoksijoiden joukkoon. Menestys tuo mukanaan myös varjopuolia ja lopussa naisen on päätettävä mikä elämässä on kaikkein tärkeintä. Mukavasti eteenpäin kulkeva, urheilemisen ja liikunnan tärkeyttä sopivasti alleviivaava tarina ja hienosti rooleihinsa eläytyneet näyttelijät Lili Lin johdolla tekevät tästä elokuvasta mielenkiintoisen haastajan vastaaville amerikkalaiselokuville ja siksi sen parissa onkin helppo viihtyä.

Boris Barnet: Tyttö ja hatturasia (Devuška s korobkoi)
Barnetin ensimmäinen oma ohjaustyö on viihdyttävä, romantiikalla silattu kertomus itänaapuristamme ja sen suurkaupunkien asunto-ongelmista. KAVI:n erikoistutkija Antti Alanen tietää elokuvan olleen niin epäpoliittinen, että ”politrukkikriitikot arvostelivat sitä liiallisesta tasapuolisuudesta”.

Aarne Tarkas: Älä nuolase…
Kaksi bensa-aseman työntekijää voittaa veikkauksessa summan rahaa. He haluavat päästä rikkaisiin naimisiin, joten he uskottelevat kaikille olevansa amerikkalaisia öljymiljonäärejä. Huijaus toimii aikansa, mutta pikkuhiljaa kaverukset kietoutuvat niin syvälle sen pauloihin, että ulospääsy alkaa näyttää mahdottomalta. Hauska, joskin aivan liian pitkä elokuva. Leo Jokela on vahvassa iskussa.


Matti Kassila: Hilmanpäivät
Kepeästi rullaava kirkonkyläkomedia, jossa ihmissuhteita puidaan puoleen jos toiseenkin. Kassilan ohjauksessa on rentoutta, tarinassa ilmavuutta ja hienot näyttelijäsuoritukset kruunaavat kokonaisuuden. Kotimaisen elokuvan parhaimmistoa.

Vsevolod Pudovkin: Äiti (Mat)
Yksi kaikkien aikojen hienoimmista elokuvista, järisyttävä kertomus vallankumouksen hengestä ja sen liekin ikuisesta palosta. Loppuhuipentuma on täynnä emotionaalista voimaa.

Teuvo Puro: Sylvi
Vanhin kotimainen näytelmäelokuvamme on viimein saatu restauroitua niin täydelliseen muotoon kuin vain mahdollista. Materiaalia on edelleen kateissa, mutta puuttuvat kohdat on selitetty välitekstien avulla. Suotta vähätelty elokuva haastaa tasapäisesti monet muut kuuluisammat aikalaistuotannot, onhan Sylvi kuitenkin kuvattu jo vuonna 1911, kaksi vuotta ennen ensi-iltaansa. Tämän vuoden suurimpia ja hätkähdyttävimpiä elokuvakokemuksia, sen voin sanoa jo nyt.

Tod Browning: The Wicked Darling
Priscilla Dean esittää kovaksikeitettyä katunaista melodraamassa, jossa hänen rakkautensa ja syvällä sydämessä sykkivä rehellisyytensä pelastaa talousvaikeuksiin ajautuneen miehen ja lopulta myös hänet itsensä. Juoni on vaatimaton ja kaikin puolin ennalta-arvattava, mutta oivallinen valohämyn käyttö ja sopivan rosoiseksi luotu toimintaympäristö pelastavat paljon.

Tod Browning: Outside the Law
San Franciscon kiinalaiskortteleihin sijoittuva rikoselokuva, jossa peliluolien kuningas lavastetaan syylliseksi poliisin murhaan, jotta toiset gangsterit saavat enemmän tilaa hämäräpuuhilleen. Lon Chaney on pätevä gangsterina, mutta hänen toinen roolisuorituksensa kiinalaispalvelijana tuntuu vain tähden maskeeraustaitojen esittelemiseltä. Kreditoimaton Anna May Wong vilahtaa kiinalaistytön roolissa.

Teinosuke Kinugasa: Jûjiro (engl. Crossroads)
Kertomus köyhästä, väärään geishaan rakastuvasta nuorukaisesta ei ole aivan yhtä hypnoottinen kuin kaksi vuotta aiemmin valmistuneen Kurutta ippêjin (1926) mielisairaalakuvaus, mutta kyseessä on silti erittäin mielenkiintoinen tuttavuus.

Vittorio De Sica: Polkupyörävaras (Ladri di biciclette)
De Sican suurin mestariteos kertoo roomalaisesta mainostenliimaajasta, jonka työpaikka on riippuvainen polkupyörästä. Kun se varastetaan, alkaa lohduton etsintä: kuinka helppoa on löytää polkupyörä suurkaupungin väenpaljoudesta. Vähäeleinen ja kaunistelematon, uskomattoman hienojen näyttelijäsuoritusten siivittämä elokuva.

Nelo Cosimi: La quena de la muerte
Kaupungissa asuvat rakastavaiset matkustavat maalle ja punovat romanssijuoniaan paikallisten kanssa kiusatakseen toisiaan. Rotujen välisten rakkauskohtausten kuvaaminen on rohkeaa, mutta kokonaisuutena juoni on varsin yllätyksetön. Harvoja yleisessä jakelussa olevia argentiinalaisia mykkäelokuvia.

Akira Kurosawa: Seittien linna (Kumonosu-jo)
Tarinaa vallanhimosta ja kateudesta pidetään yhtenä parhaista Shakespeare-muunnelmista. Macbethiin pohjautuva elokuva on kerronnaltaan vahva ja visuaalisesti loistelias, mutta olisin kaivannut siihen Ranin (1985) kaltaista jykevyyttä. Siitä huolimatta kaikin puolin vahva ja hieno teos.


lauantai 23. huhtikuuta 2016

Mies joka kutistui

Amerikkalaisen tieteiselokuvan suuri vuosikymmen ajoittuu 1950-luvulle, teknologiakehityksen, ydinkokeiden ja avaruusmatkailun varhaisiin vuosiin. Näistä kolmesta perusasiasta saatiin aineksia kymmeniin elokuviin, joissa toistuivat samat teemat: ulkoavaruuden muukalaiset saapuivat maahan tehdäkseen selvää sen asukeista, mielipuoliset tai kokeilunhaluiset tiedemiehet loivat laboratorioissaan mitä eriskummallisimpia outouksia ja ydinkokeiden seurauksina syntyi koko joukko tuhoa ympärilleen kylväviä mutaatioita. Hienoja elokuvia löytyy joka osa-alueelta, yhtenä parhaimmista Jack Arnoldin ohjaama Mies joka kutistui (The Incredible Shrinking Man, 1957).

Jack Arnold on mielenkiintoinen nimi elokuvan historiassa. Vaikka hän ohjasi neljän vuosikymmenen aikana liki seitsemänkymmentä elokuvaa ja tv-sarjajaksoa, muistetaan hänet käytännössä ainoastaan viidestä Universalille tekemästään 1950-luvun tuotoksesta. Vieraat ulkoavaruudesta (It Came from Outer Space, 1953), Mustan laguunin hirviö (Creature from the Black Lagoon, 1954), Hirviön kosto (Revenge of the Creature, 1955) sekä Tarantula (Tarantula!, 1955) ovat saaneet toimia nyt esittelemäni elokuvan lisäksi todisteena miehen taidoista. Hyvin Arnoldin elokuvat ovat katsojiin uponneetkin, sillä mies on monin paikoin nostettu Tod Browningin, James Whalen ja Terence Fisherin rinnalle yhtenä "vanhan koulukunnan" kauhuelokuvamaestroista.
     
Elokuvan tapahtumat alkavat Tyyneltämereltä. Scott Carey on yhdessä vaimonsa Louisen kanssa purjehtimassa, kun yhtäkkiä taivaanrannasta kohoaa paksu pilvilautta. Vene kulkee pilven lävitse, joka katoaa horisonttiin yhtä nopeasti kuin mitä ilmestyikin. Tapahtuma hämmentää heitä, mutta pyyhkiytyy pian mielistä. Puoli vuotta kuluu. Eräänä päivänä töihin lähtiessään Scott tekee oudon havainnon: hän on alkanut kutistua. Lähipiiri, vaimo mukaan luettuna, pitää tapahtunutta ohimenevänä ilmiönä, mutta kun miehen muodonmuutos vain jatkuu kiihtyvällä tahdilla, joutuvat tiedemiehetkin ymmälleen.


Mies joka kutistui on piristävä poikkeus 1950-luvun tieteiselokuvien joukossa jo pelkästään lähtökohtiensakin puolesta, sillä Richard Mathesonin omaan novelliin perustuva käsikirjoitus kääntää muista elokuvista tutut lainalaisuudet päälaelleen. Siinä missä ydinkokeiden kanssa tekemisiin joutuneista henkilöistä kasvaa yleensä tarinoiden edetessä kymmenien metrien korkuisia tuhoajia, tulee kutistuvasta miehestä olemassaolonsa puolesta kamppaileva olento, joka yrittää kaikin keinoin selviytyä jokapäiväisen elämän haasteista ja oppia hyväksymään kohtalonsa. Se ei ole helppoa, mutta vähitellen mies sopeutuu tilanteeseen. Nimestään huolimatta elokuva onkin hivenen ironisesti kasvukertomus, jossa tarinan päähenkilö oppii vähitellen ymmärtämään asemansa koko maailmankaikkeudessa. Koskettava loppukohtaus jää pitkäksi aikaa katsojan mieleen.

Elokuvan toteutus on teknologiafriikeille ja tietokonetehosteiden nimeen vannoville nykykatsojille auttamattoman vanhanaikaista, mutta avarakatseisesti vanhoihin elokuviin suhtautuville se tarjoaa runsaasti ihailtavaa myös tällä saralla. Trikkikuvat, päällekkäisotokset ja eri mittakaavoihin rakennetut lavasteet luovat toimivan illuusion, jollaista ei välttämättä nykytekniikalla onnistuttaisi saavuttamaan. Tehosteissa ei ole rahtuakaan itsetarkoituksellisuutta saati näyttämisen halua, kuten valitettavan useissa nykyelokuvissa tuntuu olevan. Ne eivät myöskään jätä itse tarinaa tai sen ihmiskohtaloa taka-alalle, vaan toimivat täysin elokuvan ehdoilla.
     
Näyttelijät eivät ole suuria nimiä, mutta tämä ei tarkoita sitä, etteivätkö he suoriutuisi rooleistaan kiitettävästi. Varsinkin pääosassa esiintyvä Grant Williams on suorastaan ilmiömäinen. Hän onnistuu esittämään uskottavasti kaikkia mahdollisia tunnetiloja ilman ylisuorittamista, eikä näin ollen b-elokuville ominaisia tahattoman koomisia hetkiä synny missään vaiheessa. Randy Stuart hänen vaimonaan jää luonnollisesti hieman taka-alalle, mutta kantaa roolinsa kunnialla hänkin. Muu näyttelijäkaarti on mukana ainoastaan täydentämässä tapahtumia.

Mies joka kutistui jäi Arnoldin uran viimeiseksi menestykseksi. Vaikka hän osoittikin olevansa suvereeni tieteiselokuvaohjaaja, ei hän itse tuntenut vetoa lajityyppiä kohtaan. Vähitellen ohjaajan taso hiipui ja pian hän huomasi olevansa televisiosarjoja työstävä rutiiniohjaaja. Arnold kuoli 75-vuotiaana vuonna 1992.

THE INCREDIBLE SHRINKING MAN, 1957 Yhdysvallat
Tuotanto: Universal International Pictures. Tuottaja: Albert Zugsmith. Ohjaus: Jack Arnold. Käsikirjoitus: Richard Matheson (omasta romaanistaan). Kuvaus: Ellis W. Carter (Erikoiskuvaus: Clifford Stine). Lavastus: Alexander Golitzen, Robert Clatworthy. Leikkaus: Al Joseph. Maskeeraus: Bud Westmore, Joan St. Oegger. Optiset tehosteet: Roswell A. Hoffman, Everett H. Broussard. Äänitys: Leslie I. Carey, Robert Pritchard.
Näyttelijät: Grant Williams (Scott Carey), Randy Stuart (Louise Carey), April Kent (Clarice), Paul Langton (Charlie Carey), Raymond Bailey (tohtori Thomas Silver), William Schallert (tohtori Arthur Bramson).

torstai 7. huhtikuuta 2016

Katsotut elokuvat: maaliskuu 2016

Terence Davies: Syvänsininen meri (The Deep Blue Sea)
Romanttinen, toisen maailmansodan jälkeiseen Englantiin sijoittuva brittidraama, jossa kylmettyneessä avioliitossa elävä vaimo lähtee nuoren lentäjän matkaan. Hillitty ja huolitellusti tehty, mutta tarina olisi vaatinut hitusen enemmän tunteiden paloa.

Marshall Neilan: Kaikki hauska kielletty (Rebecca of Sunnybrook Farm)
Mary Pickfordin ihastuttava mykkäelokuva viime vuosisadan alun Amerikasta korostaa ystävällisyyden ja anteeksiantavaisuuden teemoja. Pickfordin parhaimmistoa.

Mauritz Stiller: Juha (Johan)
Stillerin upea mykkäfilmi Juhani Ahon romaanista on ”valon oodi, jonka kompositio perustuu auringon ja veden loistoon.” (Antti Alanen).

Robert Bresson: Naisen kosto (Les dames du Bois les Bologne)
Bressonilaisen vähäeleinen – joskaan ei aivan hänen askeettisinta tyyliään – kertomus miehestä, joka rakastuu entiseen prostituoituun tietämättä tämän ammattia.

Dearden & Cavalcanti & Crichton & Hamer: Dead of Night
Hieno, episodimalliin puettu kauhuelokuva suoraan Englannista, jossa majataloon saapuva mies tuntee paikallaolijat yllättävän tutuiksi. Kun heidän tarinoitaan aletaan käydä läpi, moni asia sekoittuu erikoisella tavalla.

Franz Osten: Prapancha Pash (engl. Throw of Dice)
Kaksi kilpailevaa kuningasta rakastaa samaa naista intialaisessa draamassa, joka tarjoaa aivan liian paljon stereotypioita ja ennalta-arvattavia juonenkäänteitä, jotta siitä voisi nauttia täysin siemauksin.

Tod Browning: West of Zanzibar
Lon Chaney on entinen taikuri Phroso, jonka ystävä on pettänyt hänet vuosia sitten. Phroso on valmistellut hirveää kostoaan vuosien ajan, mutta kun sen aika lopulta koittaa, hän saa tietää jotain todella dramaattista. Browningin hienoin mykkäelokuva on tunnelmallinen jännityselokuva, jossa Chaney tekee suorastaan pirullisen roolisuorituksen.




Yu Sun: Dalu (engl. The Big Road)
Kiinalainen mykkäelokuva, jossa kuusi nuorukaista matkustaa pohjoisen tietyömaille. Neuvostoliittolaisten elokuvien hengessä tehty kuvaus nuoruudesta, onnen ja yhteenkuuluvuuden hetkistä, jossa sukupolvien välisen kuilun kuvaaminen on onnistunut oivallisesti. Suurtuotanto, johon kiinnitettiin monia aikansa suurimpia tähtiä.

Louis Delluc: Nainen ei-mistään (La femme de nulle part)
Mies, nainen, pieni lapsi ja suuri kartano. Näennäisesti kaikki on hyvin, mutta ei kuitenkaan ole: aviomies aavistaa, että hänen vaimonsa suunnittelee perheensä hylkäämistä ja heittäytymistä nuoren miehen käsivarsille. Ranskalaisen mykkäelokuvan tuntemattomia helmiä ja erityisen ajankohtainen nykypäivän kertakäyttösuhteiden aikakaudella.

Louis Delluc: L’inondation (engl. The Flood)
Ikääntynyt isä raivaa tyttärensä onnen tiellä olevan esteen Reinin laakson pikkukaupunkiin sijoittuvassa draamassa, joka jäi ohjaajansa viimeiseksi elokuvaksi. Luonto on aktiivinen ja kekseliäästi käytetty osa tapahtumia, symboloihan kaupunkia ympäröivä tulva myös päähenkilönsä mielentilaa. Delluc tavoittaa rapistuneen kaupungin tunnelman hienosti ja kuvaukseltaan elokuva on huippuluokkaa, mutta tarina ei oikein tahdo riittää koko elokuvan mittaan.

Aarne Tarkas: Villi pohjola
Hupaisa, pohjoiseen sijoittuva parodia, jossa Tapio Rautavaaran esittämä Tundra-Tauno puhdistaa nimensä murhasyytteistä ja kaappaa kainaloonsa vielä häntä syyttävän kaunottarenkin.

Léonce Perret: L’enfant de Paris (engl. The Child of Paris)
Ranskalaisen elokuvan varhaisiin mestareihin lukeutuneen Léonce Perret’n suurteos on yhdistelmä David Copperfieldiä ja Oliver Twistiä. Isänsä ja setänsä sodassa menettänyt tyttö sijoitetaan koulukotiin, josta hän kuitenkin karkaa ja päätyy rikollisten kynsiin. Hänen ainoa ystävänsä on rikollisjoukkoon kuuluva nuorukainen, joka lupaa saattaa tytön takaisin kotiinsa. Tarina kulkee kevyesti eteenpäin ja vaikka se sisältääkin muutamia uskomattomia juonenkäänteitä ja yllätyksiä, on se silti toimiva. Ilmestymisvuotensa 1913 hienoimpia teoksia Victor Sjöströmin Ingeborg Holmin rinnalla.

lauantai 19. maaliskuuta 2016

Laitakaupungin valot

Jos joku tässä maailmassa on yksinäinen ja ulkopuolinen, niin yövartija Koistinen (Janne Hyytiäinen): työkaverit eivät puhu kuin korkeintaan kiusatakseen, esimiehet ovat kylmäkiskoisia ja naisetkin karttavat häntä. Takaiskuista huolimatta Koistinen jaksaa tehdä työtä ja haaveilla paremmasta huomisesta oman yrityksen muodossa. Ainoa, joka häneen suhtautuu luonnollisesti, on grillimyyjä Aila (Maria Heiskanen).

Eräänä päivänä Koistisen elämään astuu kaunis nainen, vaaleatukkainen Mirja (Maria Järvenhelmi). Koistiselle Mirja on kuin unelmien täyttymys ja hän olisi siltä istumalta valmis menemään naimisiinkin. Mirja ei kuitenkaan ole sitä mitä Koistinen toivoo, vaan hän on paikallisen rikollispomon (Ilkka Koivula) apuri, jonka tehtävänä on höynäyttää Koistista rikollisissa merkeissä.

"Koistinen on uskollinen kuin koira, romanttinen hölmö. Sen ymmärtämisessä piilee minun nerouteni."

Mitä kylmemmäksi ja armottomammaksi maailma muuttuu, sitä kyynisemmäksi tuntuu muuttuvan myös Aki Kaurismäki, jonka Laitakaupungin valot (2006) on erittäin lohduton kuvaus vinksalleen nytkähtäneestä yhteiskunnastamme. Kaikkivoipa raha sanelee elämän valtapelin ehdot ja toimii pohjana valheelle perustuville ihmissuhteille, joiden tehtävänä tuntuu olevan vain vähempiosaisten ja hyväuskoisten huijaaminen ja nöyryyttäminen. Kaurismäen teoksesta puuttuu miltei tyystin kahden aiemman suomitrilogian osan (Kauas pilvet karkaavat, 1996 sekä Mies vailla menneisyyttä, 2002) toivoa antava optimismi ja lämminhenkinen huumori – tällä kertaa päähenkilölle ei anneta kuin kalpea toivonkipinä paremmasta tulevaisuudesta. Osittain tämän vuoksi Laitakaupungin valot sai hyvin ristiriitaisen vastaanoton. Kriittisesti elokuvaa arvostelevien mielestä Kaurismäen uutukainen on aivan liian synkkä elokuva ja ohjaaja itse täysin maneeriensa vangiksi jäänyt tekijä, kun taas elokuvaa puolustavien tahojen mielestä tämä osoittaa jälleen suuruutensa nimenomaan pienten ihmisten kuvaajana.


Henkilökohtaisesti pidän Laitakaupungin valoja ohjaajansa ehdottomaan parhaimmistoon lukeutuvana elokuvana. Vaikka toteutukseltaan se onkin entistä vähäeleisempi ja yksinkertaisempi – jopa siinä määrin, että mieleen tulee tässä suhteessa ylittämätön mestariteos Tulitikkutehtaan tyttö (1989) – on se sisällöltään kuitenkin erittäin rikas ja antoisa elokuva. Elämä Suomessa ei ole joka taholla niin hienoa kuin annetaan olettaa ja tämän yhteiskunnan ulkopuolisen maailman kuvaajana Kaurismäki on ensiluokkainen. Elokuvan pääteema, yksinäisyys, kantaa vahvasti läpi koko tarinan, ja osansa saavat myös työpaikkakiusaaminen sekä väkivallan raaistuminen. Sarkastisia heittoja ohjaaja nakkelee sinne tänne aina nykyään muodissa olevista pika-avioliitoista tupakkalakihysteriaan.

Kaurismäen työryhmä on saanut aikaiseksi hienoa jälkeä. Erityismaininta pitää antaa hänen vakiokuvaajalleen Timo Salmiselle, joka on jälleen kerran tehnyt erinomaista työtä. Salminen ei tarvitse tarinan kertomiseen erikoisia kuvakulmia tai muutakaan epäolennaista, vaan yksinkertaisesti toteutetut kuvasommitelmat toimivat tämänkin elokuvan kohdalla moitteettomasti – valaistuksen suhteen on sen sijaan siirrytty elokuvan tematiikan mukaisesti edellisistä elokuvista poikkeavampaan, tummanpuhuvampaan suuntaan. Lavastus sekoittelee perinteisen mallin mukaan eri aikakausia toisiinsa onnistuneesti ja musiikkivalinnat tukevat elokuvan tapahtumia ja tunnelmia oivasti.

Kaurismäki hyllytti tämän elokuvan kohdalla miltei koko vanhan näyttelijäseurueensa, ainoastaan Kati Outinen tekee lyhyen visiitin kaupan kassana. Uusista yrittäjistä huolimatta näyttelijäsuoritukset ovat pääsääntöisesti hyviä ja varsinkin Hyytiäinen on roolissaan loistava. Koivula on pätevä rikollispomona, mutta itse en aivan täysin ole päässyt sinuiksi Järvenhelmen näyttelemiseen, jotenkin hänen olemuksensa ei vain nouse muiden päähenkilöiden tasolle, joten siitä miinus.

Laitakaupungin valot on erittäin hieno elokuva kaikilta osa-alueiltaan. Sen tarina kantaa vaivatta alusta loppuun, toteutus on ohjaajansa näköinen ja näyttelijät roolissaan pääsääntöisesti hyviä. Alakuloisuus ja lohduttomuus tekevät elokuvasta jonkin verran vaikeammin lähestyttävän kuin mitä trilogian kaksi aiempaa osaa olivat, mutta katselukerta toisensa jälkeen tämäkin teos alkaa avautua entistä paremmin.

LAITAKAUPUNGIN VALOT, 2006 Suomi
Tuotanto: Sputnik Oy. Tuottaja: Aki Kaurismäki. Ohjaus: Aki Kaurismäki. Käsikirjoitus: Aki Kaurismäki. Kuvaus: Timo Salminen (Valot: Olli Varja). Lavastus: Markku Pätilä. Leikkaus: Aki Kaurismäki. Maskeeraus: Nadja Delcos. Puvustus: Outi Harjupatana. Äänitys: Jouko Lumme, Tero Malmberg.
Näyttelijät: Janne Hyytiäinen (Koistinen), Maria Järvenhelmi (Mirja), Ilkka Koivula (Lindholm), Maria Heiskanen (Aila), Sulevi Peltola (esimies), Antti Reini, Neka Haapanen, Santtu Karvonen, Sesa Lehto, Jukka Rautiainen, Jukka Salmi (vartijoita).