torstai 29. elokuuta 2013

Berliinin taivaan alla

Maailma on täynnä enkeleitä, mutta me emme vain näe niitä. Olemme liian kiireisiä ja keskittyneitä tekemisiimme, ettei meillä ole aikaa havainnoida mitä ympärillämme tapahtuu. Tämän lisäksi olemme turruttaneet aistimme ja sielumme, sillä ainoastaan puhtaimmat ja vilpittömimmät voivat nähdä enkeleitä. Sellaisia ovat vain lapset ja kuolevat.

Wim Wendersin elokuvista tutuimmat ovat 1980-luvun teoksia, sillä yleensä esille nostetaan joko vuonna 1984 valmistunut Paris, Texas tai kolme vuotta myöhemmin ensi-iltansa saanut Berliinin taivaan alla  (Der Himmel über Berlin, 1987), joka lukeutuu mielestäni viime vuosikymmenten parhaimpien eurooppalaisten elokuvien joukkoon. Berliinin taivaan alla saikin monia erilaisia palkintoja ja kunnianosoituksia ympäri maailmaa ja vaikka se ei Kultaista palmua Cannesissa voittanutkaan, sai Wenders sentään Ranskasta parhaan ohjaajan palkinnon.

Berliinin taivaan alla on kertomus kahdesta enkelistä, Damielista (Bruno Gantz) sekä Cassielista (Otto Sander). He tarkkailevat ihmisten elämää, mutta eivät sivustakatsojina voi osallistua heidän tekemisiinsä. Vähitellen Damiel huomaa haluavansa kuitenkin enemmän – hän haluaa olla, elää ja tuntea kuin ihmiset.

Wendersin upea elokuva on kymmenistä ohikiitävän hetken esillä olevista hahmoista huolimatta erittäin intiimi ja lämminhenkinen teos. Se on kertomus olemassaolosta, unelmista, kohtaloista ja elämästä ylipäätään. Se heittää ilmoille filosofisia pohdintoja tarkoitusperistämme, teoistamme ja motiiveistamme. Samalla se kertoo selkeästi, kuinka sukupolvi toisensa jälkeen toistaa samoja asioita eikä ihminen ole koskaan täysin tyytyväinen saavuttamaansa. Näistä synkeistäkin ajatuksista huolimatta Wenders antaa katsojalle toivon paremmasta osoittamalla, kuinka lapsen vilpittömyys voi olla tie parempaan.


Wenders nostaa laajasta hahmokatraasta muutaman lähempään tarkasteluun. Enkeleiden lisäksi erityishuomion saa kaunis trapetsitaiteilija Marion (Solveig Dommartin), joka ei ole koskaan antautunut rakkaudelle avoimin sydämin ja on siksi onneton. Iäkäs runoilija (Curt Bois) puolestaan haikailee jo vuosikymmeniä sitten kadonnutta Berliiniään – sen hevoskärryjä, katukahviloita ja ihmisvilinää – ja tuskailee, missä kunnossa ennen niin kaunis kaupunki on tätä nykyä. Kolmas keskeinen hahmo on ulkomaalainen näyttelijä (Peter Falk), joka on tullut kaupunkiin filmaamaan sota-ajasta kertovaa elokuvaa. Näyttelijä on varsin arvoituksellinen henkilö, kuten enkelit tulevat ennen pitkää huomaamaan.

Berliinin taivaan alla on tietenkin myös mielenkiintoinen tutkimusmatka tuolloin vielä muurin jakamaan metropoliin, sen syrjäkujille ja likaisille takapihoille, jonne turistin kameran etsin harvemmin löytää. Vaikka suurkaupunki näyttääkin elokuvassa pääosin vähemmän yleviä puoliaan, on Wendersin ote kohteestaan kuitenkin lämmin ja pehmeä. Vastakohtana tälle karulle kauneudelle näytetään myös hätkähdyttäviä otoksia sodan runtelemasta Berliinistä.

Erityismaininnan ansaitsevat kuvaaja Henri Alekan, jonka kamerankäyttö on taiturimaista ja musiikista vastaava Jürgen Knieper. Enkeleiden maailman mustavalkoisuus on silmiä hivelevän kauniisti toteutettu ja oikeanlaisten suodattimien avulla Alekan on saanut siihen loihdittua aimo annoksen sadunomaisuutta. Knieperin vähäeleinen säestys sopii tähän fantasiaan täydellisesti antaen sille hienon ja tunnelmallisen loppusilauksen.

Berliini on miljoonien asukkaiden ja vielä useampien tarinoiden tyyssija, joka rujoudestaan huolimatta on sisältä kaunis ja elinvoimainen – ainakin tässä Wim Wendersin hienossa kaupunkifantasiassa. Elokuvana Berliinin taivaan alla on koskettava ja tunnelmallinen, toteutukseltaan hillitty ja rauhallisesti etenevä. Jos Wendersin aiempien teosten tempo ei ole miellyttänyt, tuskin miellyttää tämäkään, mutta jos haluaa tutustua hienoon eurooppalaiseen taide-elokuvaan, on Berliinin taivaan alla hyvä valinta. Nicolas Cagen ja Meg Ryanin tähdittämä Enkelten kaupunki (City of Angels, 1998) on Wendersin teoksen uusintafilmatisointi.

DER HIMMEL ÜBER BERLIN, 1987 Saksa/Ranska
Tuotanto: WDR – Westdeutscher Rundfunk, Road Movies Filmproduktion, Argos Films Tuottajat: Anatole Dauman, Wim Wenders Ohjaus: Wim Wenders Käsikirjoitus: Wim Wenders, Peter Handke Kuvaus: Henri Alekan Lavastus: Heidi Lüdi Leikkaus: Peter Przygodda Musiikki: Jürgen Knieper
Näyttelijät: Bruno Ganz (Damiel), Solveig Dommartin (Marion), Otto Sander (Cassiel), Curt Bois (Homer), Peter Falk (oma itsensä), Hans Martin Stier (kuoleva mies), Elmar Wilms (surullinen mies)

keskiviikko 21. elokuuta 2013

Wagonmaster - rajarosvojen voittaja

John Ford ohjasi Keltaisen nauhan (She Wore a Yellow Ribbon, 1948) ja ratsuväkitrilogian päättävän Rio Granden (1950) välissä kaksi pienimuotoista elokuvaa, joista ensimmäiseksi valmistunut Sankari harhateillä (When Willie Comes Marching Home, 1949) on painunut tyystin unholaan, kun taas Wagonmaster – rajarosvojen voittaja (Wagon Master, 1950) on vuosien saatossa kerännyt arvostusta varmasti odotettua enemmän. Nykypäivänä monet elokuvakriitikot laskevat Wagonmasterin jopa Fordin suurten teosten joukkoon. Ei ihme, sillä Wagonmaster on hyvin erikoinen elokuva, sellainen, jollaista ei pysty dollarinkuvat silmissä luomaan.

Wagonmaster kertoo Harry Carey Jr.:n ja Ben Johnsonin esittämistä hevosmiehistä, jotka pestautuvat länteen matkaavan mormoniseurueen oppaiksi. Matka San Juanin jokilaaksoon on vaivalloinen ja vaarallinen paitsi luonnonolosuhteiden, myös lain kouraa pakenevien roistojen ja metsästysmaitaan vartioivien intiaanien vuoksi. Mahdollisista vaaroista huolimatta kukaan ei halua jäädä ryhmästä pois.

Fordin omiin suosikkielokuviin lukeutunut Wagonmaster on lämpimällä, jopa isällisellä otteella toteutettu teos, jonka myötä ohjaaja lisää jälleen luvun entistä länttä kuvaavaan historiikkiinsa. Ford oli kuvannut nuorempana preerioiden yli levittäytyvästä rautatiestä kertovan Rautahevon (The Iron Horse, 1924), mutta länteen matkaavat karavaanit olivat jääneet James Cruzen (Karavaani / The Covered Wagon, 1923) ja Raoul Walshin (Suuri lännen tie / The Big Trail, 1930) huoleksi. Wagonmasterin myötä tämä tyhjiö tuli täytettyä ja vieläpä varsin hienolla tavalla. Fordin elokuva toimi pohjana tv-sarjalle Wagon Train (1957-1965).


Jos Fordin ohjaama Pako yli aavikon (3 Godfathers, 1948) oli vertauskuvallinen kertomus kolmesta viisaasta itämaan tietäjästä, on Wagonmaster sen sisarteos, eeppinen tarina urheudesta, uskosta ja periksiantamattomuudesta – aivan kuten Mooses johdatti kansansa luvattuun maahan, tekee pastori Wiggs (Ward Bond) samoin omalle joukolleen. Näinkään syvälliseksi ei tosin tarvitse heittäytyä elokuvasta nauttiakseen, vaan sen voi katsoa vanhana kunnon seikkailuelokuvanakin, kuvauksena ihmisestä, joka sisältään kumpuavan voiman kautta on valmis tekemään kaikkensa saavuttaakseen tavoitteensa ja löytämään onnen ja rauhan.

Wagonmaster on erilainen Ford-western jo senkin vuoksi, ettei siinä ole suurimpia tähtiä (John Wayne, Henry Fonda) mukana lainkaan – itse asiassa kumpikaan heistä ei olisi sopinut tähän elokuvaan. Ward Bond on sen sijaan mukana ja hänen esittämänsä äkkipikainen pastori, jonka suusta kuullaan muutakin kuin hengellistä sanomaa, on elokuvan hahmoista kaikkein paras. Harry Carey Jr. on pätevä hieman hömelönä hevosmiehenä, Ben Johnson tekee niin ikään tyylikästä työtä. Pienemmissä osissa nähdään koko joukko Fordin luottonäyttelijöitä.

Fordin teos ei välttämättä löydä kaikupohjaa nykykatsojassa, sillä siinä ei ole toimintaa juuri nimeksikään. Matkaa taitetaan rauhallisesti ja vaikka rosvojoukko lyöttäytyy mukaan ja intiaanejakin tavataan, ei ruudinsavua puhallella ennen kuin pakollisessa loppuhuipentumassa. Mutta Wagonmasterin vahvuudet ovatkin juuri kaikessa muussa kuin kuudestilaukeavien laulussa. Se on tunnelmantäyteinen, mestarillinen kokonaisuus, jonka kaikki palaset loksahtavat saumattomasti toisiinsa.

WAGON MASTER, 1950 Yhdysvallat
Tuotanto: Argosy Pictures Tuottajat: John Ford, Merian C. Cooper Ohjaus: John Ford Käsikirjoitus: Frank Nugent, Patrick Ford (John Fordin aiheesta) Kuvaus: Bert Glennon Lavastus: James Basevi Leikkaus: Jack Murray Maskeeraus: Don Cash Musiikki: Richard Hageman Äänitys: Clem Portman, Frank Webster
Näyttelijät: Ben Johnson (Travis Blue), Joanne Dru (Denver), Harry Carey Jr. (Sandy Owens), Ward Bond (pastori Wiggs), Charles Kemper (Shiloh Clegg), Alan Mowbray (tri A. Locksley Hall), Jane Darwell (sisar Ledeyard), Ruth Clifford (Fleurette Phyffe)

keskiviikko 14. elokuuta 2013

Viimeinen isku

On erikoista, kuinka latteita suurin osa urheiluelokuvista onkaan. Mahdollisuuksia olisi vaikka mihin, mutta lopputulos on liian usein siirappista, periamerikkalaisia ”ryysyistä rikkauksiin” tai ”vaikeuksien kautta voittoon” -tarinoita toistavia mitättömyyksiä, joiden ainoa olemassaolon syy on tähtinäyttelijä tai pari, jotka eivät edes yritä kätkeä leveitä virnistyksiään marssiessaan palkkashekkinsä kanssa pankkiin. Nämä elokuvat joko unohtuvat nopeammin kuin ovat valmistuneet tai sitten ne päätyvät kaapelikanavilla loputtomasti pyörivän kuonan joukkoon.

Siksi onkin erittäin palkitsevaa löytää elokuva, joka välttää kliseet ja seisoo vielä vuosikymmentenkin jälkeen omilla jaloillaan ilman, että sen tarvitsee antaa nuoremmille lajityyppinsä edustajille minkäänlaista tasoitusta sen enempää tarinan kuin toteutuksenkaan osalta. Tällainen teos on Robert Wisen viimeinen RKO Picturesille tekemä ohjaustyö, vuonna 1949 valmistunut Viimeinen isku (The Set-Up), Martin Scorsesen nyrkkeilyklassikon Kuin raivo härkä (Raging Bull, 1980) ja Darren Aronofskyn vapaapainin maailmaan sijoittuvan The Wrestlerin (2008) selkeä esikuva.

Viimeinen isku vie katsojansa parrasvalojen ulkopuolelle, maailmaan joka on täynnä mahdollisuuttaan ikuisesti odottavia nuorukaisia ja naama jauhelihaksi hakattuja kehäraakkeja, joille ei urasta jäänyt lopulta käteen kuin orastava Parkinsonin tauti. Sen päähenkilö on 35-vuotias Bill ”Stoker” Thompson (kertakaikkisen loistava Robert Ryan), jonka ura on lasketellut alamäkeä jo jonkin aikaa. Siitä huolimatta Bill uskoo itseensä ja on varma, että pystyy lyömään tämäniltaisen vastustajansa (Hal Fieberling) kanveesiin. Sitä hän ei tosin tiedä, että hänen valmentajansa on sopinut paikallisen rikollisen kanssa Billin häviävän ottelun.


Monta lajityyppiä hallinneen Wisen teos on kokonaisvaltaisesti vahva elokuva, jossa film noir ja nyrkkeilyelokuva paiskaavat onnistuneesti kättä. Hieman yli tunnin mittaisesta, reaaliajassa kulkevasta tarinasta on riisuttu kaikki ylimääräinen pois ja jäljellä on vain tiukkaan muottiin puserrettu, napakka kokonaisuus. Roolihahmojen määrä on supistettu minimiin, joten jokaisesta keskeisestä hahmosta saadaan rakennettua persoonallinen henkilö, jolla on oma tärkeä paikkansa tapahtumien kulussa. Rytmitys on metronomintarkkaa ja jokainen kuva viimeisen päälle harkittu.

Nyrkkeilymaailman ”katutaso” esitellään uskottavasti, aivan kuin se olisi ohjaajalle läpikotaisin tuttu miljöö. Pukuhuone on ahdas ja hikinen, yleisö verenhimoista ja itse ottelut kuin viimeisiä tuomioita – voittajalla on mahdollisuudet nousta nyrkkeilymaailman tikapuilla jälleen pari askelta ylemmäs, kun taas häviäjän tulevaisuus on pahimmassa tapauksessa ohi. Yhtä koruttomasti Wise kuvaa otteluita, joista puuttuvat tyystin tehokeinot: jäljellä ovat vain veri, hiki ja kipu. Ainoa, mistä elokuvan ikä on selkeästi nähtävissä, liittyy otteluiden toteutukseen: kun Scorsese vei kameran kehään ja näytti lähikuvassa, kuinka Robert De Niro sai nyrkistä naamaansa, on Wise jättäytynyt köysien ulkopuolelle eikä vie kameraa aivan iholle. Taitavat kuvakulmat ja napakka leikkaus tekevät lopputuloksesta silti lähes scorsesemaisen iskujenvaihtobaletin.

Siellä missä on urheilua, on myös vedonlyöntiä ja missä on vedonlyöntiä, on myös rikollisuutta – tämänhän olemme saaneet lähivuosina kokea myös meillä Suomessa. Ja missä onkaan parempi tehdä rahaa kuin vähän pienemmissä piireissä, joita ei valvota samalla tavalla kuin suuria ja merkittäviä kilpakenttiä. Rikoksen liittäminen tarinaan tuo elokuvalle vielä lisää nostetta, sillä tällä tavoin intensiteetti säilyy vielä kongin kumahdettuakin. Loppuhuipentuma on lohduton, mutta kaikesta huolimatta odotettu.

THE SET-UP, 1949 Yhdysvallat
Tuotanto: RKO Radio Pictures Tuottaja: Richard Goldstone Ohjaus: Robert Wise Käsikirjoitus: Art Cohn (Joseph Moncure Marchin runosta) Kuvaus: Milton Grasner Lavastus: Albert S. D’Agostino, Jack Okey Leikkaus: Roland Gross Äänitys: Phil Brigandi, Clem Portman
Näyttelijät: Robert Ryan (Bill ”Stoker” Thompson), Audrey Totter (Julie), Goerge Tobias (Tiny), Alan Baxter (Little Boy), Wallace Ford (Gus), Percy Helton (Red), Hal Fieberling (Tiger Nelson), Darryl Hickman (Shanley)

keskiviikko 7. elokuuta 2013

Päiväni murmelina

”Entä jos huomista ei olekaan?”

Aikajanalla leikkiminen on kiinnostanut ihmisiä aina, aivan meitä taviksiakin. Kuinka hauskaa olisi matkustaa kauas tulevaisuuteen ja nähdä, onko maailma sellainen kuin tieteistarinoista saamme lukea. Miltä näyttäisivätkään historian tapahtumat ja olisiko niihin mahdollista kenties itse vaikuttaa, muuttaa historian kulkua? Tai sitten vain eläisi jonkun tietyn päivän tai hetken uudelleen ja nauttisi siitä täysin siemauksin.

Entäpä jos tapahtuisikin niin, että jäisimme tahtomattamme aikalukkoon, josta pois pääseminen olisi vaikeaa, lähes mahdotonta? Mitä tahansa tekisimmekin, aamulla kaikki olisi ennallaan ja sama toistuisi kerta toisensa jälkeen. Näin käy ylimieliselle ja itsekeskeiselle meteorologille, Phil Connorsille (Bill Murray), joka matkustaa työtehtävän vuoksi Punxsutawneyn pikkukaupunkiin raportoimaan metsämurmelin suorittamasta perinteisestä sääennustuksesta. Apunaan hänellä on aloitteleva tuottaja Rita (Andie MacDowell) ja kameramies Larry (Chris Elliott). Paluumatkalla seuruetta odottaa ikävä yllätys, sillä lumimyrsky on tukkinut tien ja heidän on palattava Punxsutawneyhin odottamaan sään lauhtumista. Mutta kun Phil seuraavana aamuna herää, on taas murmelinpäivä…

Frank Capran kuolemattoman jouluelokuvaklassikon Ihmeellinen on elämä (It’s a Wonderful Life, 1946) lopussa on jakso, jossa itsemurhaa yrittänyt George Bailey (James Stewart) saa suojelusenkelinsä (Henry Travers) toimesta nähtäväksi kotikaupunkinsa Bedford Fallsin sellaisena, kuin se olisi ilman hänen syntymäänsä. Hyviä tekoja tehnyt ja ystävällisyyttä ympärilleen jakanut Bailey näkee kauhukseen, että ahneus ja itsekkyys ovat muuttaneet hänen kaupunkinsa paheiden pesäksi, jossa kenelläkään normaalilla henkilöllä ei ole hyvä olla. Hän järkyttyy ja pyytää päästä takaisin kotiin. Loppukohtaus, jossa kaupunkilaiset pelastavat epäitsekkyydellään George Baileyn pahasta pinteestä, kruunaa Capran tunnetuimman elokuvan ikimuistoisesti.


Ohjaajana, käsikirjoittajana ja toisinaan myös näyttelijänä viihtyvän Harold Ramisin ohjaama Päiväni murmelina (Groundhog Day, 1993) sisältää runsaasti capramaisia aineksia. Sen päähenkilö, Phil Connors, voisi hyvinkin olla Capran teoksen ilkeän pankkiirin, herra Potterin (Lionel Barrymore) jälkikasvua, sen verran itsekkäästi ja ilkeästi hän toimii laukoen samalla piikikkäitä kommenttejaan puoleen jos toiseenkin. Herra Potter ei muuta Capran elokuvassa tapojaan, mutta Ramisin elokuvassa Phil Connors ymmärtää vähitellen, että mikäli hän ei ole valmis muuttamaan asennettaan muita kohtaan ja muuttumaan samalla itsekin, hänen elämänsä jatkuu murmelinpäivänä täältä ikuisuuteen. Helppoa se ei ole ja Phil joutuukin viettämään Punxsutawneyssä varsin kauan, ennen kuin hän on jättänyt pahat tapansa pysyvästi taakseen.

Myös elokuvan tapahtumapaikka tuo mieleen Capran. Punxsutawneyn pikkukaupunki on Bedford Fallsin selkeä sisarus, paikka, jossa kaikki tuntevat toisensa ja jonka asukkaat suorastaan pursuavat ystävällisyyttä, avuliaisuutta ja avoimuutta. Siksi Philin onkin mahdollista sulattaa kaupunkilaisten sydämet käytöksellään, sillä kyllä maailmaan hyvyyttä mahtuu - ystävyys ja toisten huomioon ottaminen eivät välttämättä muuta maailmaa pysyvästi, mutta tuovat ne ainakin iloa ja hyvää mieltä kaikille. Elokuvan loppu, jossa kaupunki on kietoutunut murmelinpäivän jälkeisenä aamuna kaiken peittävään lumivaippaan, on hyvin vanhanaikainen, joskin toimiva tyylikeino, jolla viitataan Hollywoodin kulta-ajan elokuviin. Mykkäkaudelle mennään puolestaan siinä kohtaa, kun rahankuljetusfirma kantaa Keystonen nimeä aina logoa myöten vanhan kunnon Mack Sennettin yhtiön mukaan.

Päiväni murmelina on hyvin pitkälti yhden miehen näytöstä. Bill Murray on muutakin kuin loistava koomikko, kuten rooli Lost in Translationissa (2003) todisti. Murrayn monipuolisuus tulee tässäkin elokuvassa erittäin hyvin esille hänen muuntautuessaan itsekkyyden ja kyynisyyden perikuvasta ensin turhautuneeksi ja ahdistuneeksi ja lopulta humaaniksi, muita auttavaksi joka äidin unelmavävyksi. Pirteä ja hyväntuulinen Andie MacDowell asettuu Murrayn rinnalle moitteetta ja kaksikon kemiat toimivat erinomaisesti. Muista rooleista mainittakoon Stephen Tobolowskyn esittämä hömelö vakuutuskauppias Ned Ryerson, johon Phil törmää kerta toisensa jälkeen.

Romanttiset komediat – varsinkaan viimeisten vuosikymmenten aikana tehdyt viritykset – eivät ole ominta alaani, mutta Päiväni murmelina viihdyttää kerta toisensa jälkeen. Ramis pitää paketin tiukasti koossa, näyttelijät ovat mainiota eikä tarinassa ole sen enempää tyhjäkäyntiä kuin latteita vitsejäkään, jotka heikentäisivät lopputulosta. Hyvän tuulen elokuva.

”Eilinen oli pitkä päivä.”

GROUNDHOG DAY, 1993 Yhdysvallat
Tuotanto: Columbia Pictures Tuottajat: Harold Ramis, Trevor Albert Ohjaus: Harold Ramis Käsikirjoitus: Danny Rubin, Harold Ramis (Rubinin tarinasta) Kuvaus: John Bailey Lavastus: David Nichols Leikkaus: Pembroke J. Herring Maskeeraus: Deborah J. Dee  Musiikki: George Fenton Puvustus: Jennifer Butler Äänitys: Les Lazarowitz
Näyttelijät: Bill Murray (Phil Connors), Andie MacDowell (Rita), Chris Elliott (Larry), Stephen Tobolowsky (Ned Ryerson), Brian Doyle-Murray (Buster), Marita Geraghty (Nancy Taylor), Angela Paton (rva Lancaster), Rick Ducommun (Gus), Rick Overton (Ralph), Robin Duke (Doris), Les Podewell (vanhus), Peggy Roeder (pianonsoiton opettaja), David Pasquesi (psykiatri), Harold Ramis (neurologi)

torstai 1. elokuuta 2013

Katsotut elokuvat: heinäkuu 2013

Luchino Visconti: Bellissima
Roomassa järjestetään lapsikatselmus, jonka voittaja saa mahdollisuuden elokuvasopimukseen. Anna Magnanin esittämä työläisperheen äiti näkee tässä mahdollisuuden olla jotain ja tekee kaikkensa, että hänen tyttärensä voittaisi kilpailun – vain huomatakseen, ettei menestys olekaan lopulta tavoittelemisen arvoista. Erinomainen, näkemyksellinen draama, jonka iskuvoima on vahva vielä tänäänkin.

Peter Jackson: Taru sormusten herrasta: Sormuksen ritarit (The Lord of the Rings: The Fellowship of the Ring)
Frodo ja Sam lähtevät kuljettamaan mahtisormusta kohti Tuomiovuoren laavaa. Matkalla he saavat kokea pahojen voimien mahdin, kun Sauron lähettää Mustat ratsastajat heidän peräänsä. Elrondin haltiakaupungissa pidetyn kokouksen jälkeen sormuksen saattoväki on kasvanut jo yhdeksään. Tästä alkaa huikea seikkailu, jossa ratkaistaan Keski-Maan kohtalo. Katsottavana nimenomaan erikoisversiot.

Peter Jackson: Taru sormusten herrasta: Kaksi tornia (The Lord of the Rings: The Two Towers)
Sormusryhmän matka jatkuu, nyt kolmessa joukossa: Frodo ja Sam tekevät edelleen matkaa Tuomiovuorelle, kun taas Aragornin johtama kolmikko mukanaan Gimli ja Legolas koettavat pelastaa örkkien vangiksi joutuneet Merrin ja Pippinin. Trilogian paras osa, eikä vähiten Helmin syvänteen taistelun ja enttien viimeisen marssin ansiosta.

John Flynn: Katujen laki (Out for Justice)
Steven Seagal on Gino, New Yorkin italialaiskortteleiden kasvatti, josta on sittemmin tullut toimintaa kaihtamaton poliisi. Nyt hän on erityisen pahalla tuulella, sillä hänen lapsuudenystävänsä on tapettu raukkamaisesti. Gino päättää selvittää tapahtuneen taustat ja laittaa roistot maksamaan teostaan. Toiminta on räväkkää – luita murtuu ja miehiä lakoaa – mutta muilta osin meno on haparoivaa ja laiskaa. ”Fuck you cop” oli toimintarymistelyn parasta antia.


Peter Jackson: Taru sormusten herrasta: Kuninkaan paluu (The Lord of the Ring: Return of the King)
Jackson punoo langat kelvollisesti yhteen lähes nelituntisessa mammutissa, joka kärsii liiallisesta rymistelystä ja taistelemisesta. Tarinan rytmitys ei ole kahden ensimmäisen osan veroista: pitkien taistelujaksojen jälkeen siirrytään takaisin Frodon ja Samin tarinaan, jota kuitenkin hidastellaan ja venytetään liikaa. Onneksi elokuvasta on jätetty pois kirjan viimeiset juonenkäänteet. Tunnelmaa nostattavat kohtaukset toimivat paikoin erinomaisesti, paikoin vaivaannuttavasti. Kokonaisuutena Sormus-trilogia on kaikesta huolimatta ensiluokkainen, enkä näe tämän filmaamiselle tarvetta ihan vähään aikaan.

Hannu Leminen: Valkoiset ruusut
Tauno Palo esittää naisia pyörittävää kirjailijaa Arvo Helavaa, johon Helena Karan näyttelemä Auli on rakastunut korviaan myöten. Pari viettääkin ikimuistoisen hetken yhdessä, mutta sen jälkeen Arvo unohtaa seuralaisensa tyystin. Aulin kuoltua hän saa syntymäpäivälahjaksi tämän päiväkirjan, jossa Auli kertoo tunteistaan Arvoa kohtaan. Kokonaisuudesta puuttuu täysin monelle suomalaiselle elokuvalle tuttu kömpelyys, eikä näyttelijöissäkään ole valittamista.

Dalton Trumbo: Sotilaspoika (Johnny Got His Gun)
Metallican One-videosta tuttu kertomus sotilaasta, joka vammautuu kranaatti-iskussa ja pystyy kommunikoimaan häntä hoitavien lääkäreiden kanssa vain morsettamalla. Sen sijaan että mies päästettäisiin piinastaan, häntä pidetään lääketieteellisistä syistä hengissä. Mielenkiintoisen ja puhuttelevan aiheen toteutus on melko vaatimaton, musiikkivideon nähtyään on oikeastaan nähnyt kaiken tarpeellisen.

Steven Seagal: Vaarallisella alueella (On Deadly Ground)
Steven Seagal esittää öljynporaustornien tulipalojen sammutusten erikoismiestä, joka saa tietää, ettei öljyimperiumin johtajalla (Michael Caine) ole puhtaita jauhoja pussissaan. Räjähdyksiä, lahtauksia ja väkivaltaa – niistä on tämä toimintapätkä tehty. Seagalin vuorilla sijaitseva piilopirtti on näkemisen arvoinen.

Ernest B. Schoedsack & Irving Pichel: Zaroffin koirat (The Most Dangerous Game)
Joel McCrea pelastautuu salaperäiselle saarelle, jolla asuu vielä salaperäisempi kreivi Zaroff (Leslie Banks). Koska molemmat ovat suuria metsämiehiä, kääntyvät miesten tarinat nopeasti metsästämisen puoleen. Kreivi Zaroff kertoo saavansa erityistä tyydytystä uudesta metsästämisen lajista, mutta ei kerro mistä. Hieman aiemmin saarelle haaksirikkoutuneen Even (Fay Wray) pahimmat epäilykset käyvät toteen, kun Zaroff ilmoittaa heidän olevan hänen seuraavaa riistaansa. Erikoinen ja tarinaltaan hyvin rohkea elokuva valmistui samoissa lavasteissa ja lähes samoilla näyttelijöillä kuin King Kong (1933), mutta on suotta jäänyt aina pikkuveljen asemaan. Kannattaa katsoa.

Gore Verbinski: The Lone Ranger
Suosittuun vanhan ajan kuunnelmaan pohjautuva länkkäri, jossa nuhteettomasta lakimiehestä tulee The Lone Ranger, Yksinäinen ratsastaja, jonka vierellä ratsastaa omapäinen intiaani Tonto. Ihan mukavaa menoa aina viimeiselle puolituntiselle, jolloin homma leviää typerästi käsiin, kuten Verbinskin Pirates of the Caribbean -sarjan kolmannessa osassakin. En myöskään voi sanoa pitäväni siitä, että elokuvan käsittelemä vakava asia (rautatien tulo ja intiaanien tuho) hävitetään hölmön komedian keskelle.


Mikio Naruse: Nasanu naka (engl. No Blood Religion)
Nuori näyttelijätär palaa kuuden vuoden jälkeen takaisiin kotiin mukanaan roppakaupalla menestystä. Lähtiessään hän on hylännyt niin miehensä kuin tyttärensäkin, joista jälkimmäisen hän haluaisi takaisin luokseen. Se ei ole kuitenkaan helppoa, sillä tytär on jo kiintynyt sijaisäitiinsä, joka ei myöskään halua luopua tyttärestään. Tarinaltaan toimiva, mutta toteutukseltaan turhan kikkaileva draama ei ole Narusen paras elokuva, mutta ainakin mykän kauden japanilaisesta elokuvasta kiinnostuneen kannattaa katsastaa tämä teos.

Alexandra Leclère: Siskoni ja minä (Les soeurs fâchées)
Louise (Catherine Frot) saapuu tapaamaan Pariisissa asuvaa sisartaan Martinea (Isabelle Huppert). Kahden täysin erilaisen sisaruksen muutamasta yhteisestä päivästä tulee konfliktien sävyttämä, sillä jäykkä ja totinen Martine ei voi sietää vilpittömän ja avoimen Louisen tekemisiä ja sisarusten välit kiristyvätkin lopulta äärimmilleen. Elokuvaa on markkinoitu komediana, mutta koomiset osuudet ovat oikeasti todella vähissä – ellei jotakuta sitten naurata jatkuva ilkeily ja kylmäkiskoisuus. Catherine Frot on roolissaan oikein sympaattinen, aivan kuten Isabelle Huppertkin ilkeä. Toisenlainen loppuratkaisu olisi ollut mielestäni parempi.

Russ Meyer: Beneath the Valley of the Ultra-Vixens
Amerikkalaisessa pikkukaupungissa elävällä pariskunnalla on ongelma: nymfomaanivaimo ei saa mieheltään tyydytystä, koska tällä on halu tehdä temput väärään paikkaan. Mies on siis parannettava ja onneksi läheiseltä uskonnolliselta radioasemalta löytyy konstit tietävä vaaleaverikkö. Nainen ottaa sillä aikaa ilon irti kylän muista miehistä. Hölmö seksikomedia, joka ei naurattanut kertaakaan.

Kenji Mizoguchi: Osakan elegia (Naniwa ereji)
”Mizoguchin viides äänielokuva ja samalla hänen ensimmäinen mestariteoksensa” (Antti Alanen). Rahahuolissa rypevän perheen nuori tytär ajautuu työnantajansa rakastajattareksi tarinassa, joka ei ainakaan ensi katsomalta täysin täyttänyt siihen asettamiani odotuksia. Loppu on lohduton, epäoikeudenmukainenkin.

Michael Curtiz: Mildred Pierce – amerikkalainen nainen (Mildred Pierce)
Joan Crawford esittää yksinhuoltajaa, joka uhraa kaikkensa lapsilleen, nousee ravintolayrittäjänä ryysyistä rikkauksiin, mutta ei saa tyttäreltään ansaitsemaansa rakkautta. Curtizin taiturimainen ohjaus, naisnäyttelijöiden huikeat roolisuoritukset (Crawfordin lisäksi Eve Arden ja Ann Blyth ovat loistavia) ja tarinan lukuisat toimivat käänteet muodostavat todellisen elokuvanautinnon. Perustuu James M. Cainin romaaniin, jonka päähenkilön esikuvana toimi puolestaan kirjailijan suomalainen anoppi. Miksiköhän Curtizia ei noteerata missään ohjaajaäänestyksissä?


Mihail Kalatozov: Älä odota kirjettä (Neotpravlennoje pismo)
Neljä arkeologia matkaa Siperiaan tutkimaan, löytyykö alueelta timantteja. Yksi heistä on nainen, mikä antaa odottaa tarinalta perinteisiä draamaratkaisuja, mutta lopulta tarjolla on jotain aivan muuta. Vahva ja napakka, vähäeleinen draama pitää vaivattomasti otteessaan ja innostaa palaamaan elokuvan pariin mitä pikimmiten uudelleen.

Tom Hooper: Kuninkaan puhe (King’s Speech)
Mitä voi saada aikaan änkyttävän kuningas Yrjö VI:n tarinasta, varsinkin, kun fokus on miehen puheviassa ja sen korjaamisessa? Erinomaisen draaman, nimittäin Tom Hooperin elokuva on epäilyttävistä lähtökohdistaan huolimatta yksi viime vuosien parhaista draamoista: aito, tasapainoinen ja koskettava. Näyttelijät tekevät laatutyötä ja etenkin Colin Firth on kuninkaan roolissa loistava.

Malcolm St. Clair: Maailmannainen (A Woman of the World)
Pola Negrin esittämä kreivitär saa tarpeekseen rakastettunsa kieroiluista ja päättää lähteä toiselle puolelle maailmaa, kauas pois tutusta elinympäristöstään. Hän saapuu serkkunsa luo amerikkalaiseen pikkukaupunkiin ja aiheuttaa skandaalin jos toisenkin, ennen kuin asiat alkavat sujua luonnollisella tavalla. Romanttinen komedia, joka kärsii jonkin verran epäuskottavista juonenkäänteistä. Negri pitää pakan koossa ja osoittaa, ettei puolalainen suotta ollut suuri tähti Hollywoodissakin.

Clarence Brown: Rikoksen varjossa (The Goose Woman)
Mary Holmes on alkoholisoitunut, poikaansa vihaava entinen oopperalaulaja, jonka talon läheisyydessä tapahtuu murha. Mary esiintyy yhtenä tapahtuneen todistajana, sillä näin hän saa mahdollisuuden palata parrasvaloihin, olkoonkin, että hänen todistuksena on sepitettä ja saattaa hänen lähipiirinsä vaikeuksiin. Louise Dresserin roolisuoritusta ei voi kylliksi ylistää ja ainoastaan lopun turha sentimentaalisuus estää tätä liian tuntematonta melodraamaa kohoamasta suureksi amerikkalaiseksi klassikoksi. Nimivahvassa näyttelijäryhmässä mukana Jack Pickford, Constance Bennett, Gustav von Seyffertitz, Kate Price ja George Nichols.

Christopher Nolan: Yön ritarin paluu (The Dark Knight Rises)
Nolanin Batman-trilogian päätösteos ja samalla kolmikon heikoin lenkki. Ylipitkä, lähes kolmituntinen elokuva käsittelee ilmastoasiaa, terrorismia ja nykypäivän poliittisia kiemuroita väsyneesti ja innottomasti liittäen mukaan vielä muka-syvällisiä pohdintoja Batmanin/Bruce Waynen elämästä ja urasta, eikä tarina kanna kaikesta huolimatta edes vähää alusta. Kun tähän lisää vielä koko joukon laimeaa, lapsille suunnattua toimintaa, voi vain ihmetellä, mistä elokuva on saanut tähtensä ja korkean Imdb-arvosanansa. Hormonihirviö Bane on kuin vapaapainikehästä karannut ottelija, joka yrittää öristä vakuuttavasti, mutta onneksi Batman örisee vielä vakuuttavammin. Michael Cainesta ei ole tämän kuonan kirkastajaksi.

George Mihalka: Verinen Valentine (My Bloody Valentine)
Pienessä kaivoskaupungissa on sattunut vuosikymmeniä sitten Ystävänpäivänä valitettava onnettomuus, joka on johtanut syyllisten lahtaamiseen ja yhden kaivosmiehen mielisairaalakomennukseen. Nyt on taas Ystävänpäivä ja kaupunki yrittää viimeinkin elää normaalia elämää. Pahaenteisiä viestejä alkaa kuitenkin tulla niin poliisipäällikölle kuin pormestarillekin ja näyttää siltä, että murhaaja on palannut takaisin kotikonnuilleen. Juoneltaan kepeä slasher järkyttää enemmän tylsyydellään kuin kauhulla, kertakatselun arvoinen teos.


Mikio Naruse: Kimi to wakarete (engl. Apart from You)
Keski-ikäinen yksinhuoltajaäiti työskentelee geishana ja yrittää samalla pitää huolta opiskelevasta pojastaan, joka ei kuitenkaan arvosta äitinsä ammattia, vaan pikemminkin halveksii tätä. Ohjaaja Narusen käsikirjoittama, kasvamisen kipupisteitä käsittelevä ihmissuhdedraama ei kohoa täysiin korkeuksiin, mutta antaa silti ajattelemisen aihetta nykykatsojallekin.

David Lynch: Eraserhead
Nyky-surrealismin ja painajaisnäkyjen mestarin esikoisteos on erikoinen kertomus nuoresta parista, joka saa kummallista jälkikasvua. Häiriintynyt äänimaailma ja tummanpuhuva, synkkä asumisympäristö yhdistettyinä houreisiin unijaksoihin luovat oudon kokonaisuuden, joka tuntuu samalla kiehtovalta että vaikealta käsittää – kuitenkin niin, että tämän pariin on palattava piakkoin uudelleen.

Tod Browning: Freaks
Browningin kenties paras elokuva kertoo sirkuksessa elävästä kääpiöstä Hansista, joka rakastuu kauniiseen trapetsitaiteilijaan. Tämä aikoo kuitenkin myrkyttää Hansin, viedä hänen rahansa ja lähteä matkaan voimamiehen kanssa. Vahvasti ja napakasti kerrottu, oikeiden vammaisten kanssa toteutettu Freaks on luokiteltu kauhuelokuvaksi, mutta todellisuudessa se on humaanimpi draama kuin useimmat tunnetummat virkaveljensä.

Mikio Naruse: Yogoto no yume (engl. Every-Night Dreams)
Narusen erinomainen mykkäelokuva kertoo satamakapakassa miehiä viihdyttävästä yksinhuoltajaäidistä ja hänen pienestä pojastaan, jotka perheen pää on hylännyt kolme vuotta aikaisemmin. Mies tulee kuitenkin takaisin ja perhe yrittää elää hetken aikaa normaalia elämää, vaikka se kovin vaikeaa onkin, sillä miehen tuntuu olevan mahdotonta saada töitä. Ohjaajan tyyli on hioutunut entistä varmemmaksi ja tarina kantaa hienosti aina lohduttomaan loppuun asti. Vanhempien rooleissa esiintyvät Sumiko Kurishima (Omitsu) ja Tatsuo Saitô (Mitsuhara) tekevät vahvaa jälkeä tahoillaan. Elokuva olisi kaivannut hitusen lisää pituutta, tunnissa ei ehditä hirveästi hahmoja syventämään.

Robert Siodmak: Karmiininpunainen merirosvo (The Crimson Pirate)
Burt Lancaster esittää kaapparikapteenia 1700-luvun lopun Karibialla elokuvassa, jonka maine on sisältöä suurempi. Meno on vauhdikasta, mutta paikoin liian lapsellista ja monet kohtauksista ovat turhan pitkitettyjä. Kertakatselun arvoinen elokuva, Pirates of the Caribbean -saagaan ihastuneet voinevat saada tästä paljonkin irti.


Andrew Dominik: Jesse Jamesin salamurha pelkuri Robert Fordin toimesta (The Assassination of Jesse James by the Coward Robert Ford)
Terrence Malickin elokuvia tyyliltään muistuttava western kertoo Bob Fordin, Jesse Jamesin ampujan tarinan. Jamesin veljeksiä ja heidän tekojaan ihailevasta Fordista ei tullut tekonsa ansiosta olettamaansa sankaria, vaan pikemminkin hylkiö, joka kohtasi väkivaltaisen kuoleman itsekin. Kuvaajamestari Roger Deakins sortuu paikka paikoin turhaan tyylittelyyn, mutta muilta osin tämä viipyilevä ja rauhallisesti etenevä elokuva pysyy ohjaajansa hyppysissä hienosti. 2000-luvun suurin western, joka kohoaa korkealle koko lännenelokuvan historian mittakaavassa.

Valentin Vaala: Ihmiset suviyössä
Suomen suvessa rakastutaan, rakastetaan, synnytään ja kuollaan. F. E. Sillanpään tekstiin pohjautuva Ihmiset suviyössä on läpileikkaus suomalaisesta maaseudusta ja sen ihmisistä. Kamera hivelee yöttömän yön luontoa ja tarina pursuaa ihmissuhdekiemuroita tavalla, joka tuskin jättää katsojaa kylmäksi. Kadonneen maailman ja aikakauden tunnelma on tavoitettu ensiluokkaisesti. Kotimaisen elokuvan suuria teoksia.

Wilho Ilmari: Kuriton sukupolvi
Menestyvä matematiikan professori laiminlyö vuosien ajan perhettään, josta kehkeytyy varsinainen kauhistus. Mika Waltarin tekstiin pohjautuva elokuva on opetukseltaan ajaton, vaikka tyyliltään jo vanhanaikainen. Alun dramaattisuus vaihtuu onnistuneesti kepeyteen, kun professori päättää laittaa perheensä kuriin ja herran nuhteeseen. Loppu ei sen sijaan täysin vakuuta. Ystäviensä tyhjäpäistä elämänmenoa arvosteleva, mutta myöhemmin alamäkeen itse ajautuva Ansa Ikonen on ihastuttava tahollaan ja professoria esittävä Uuno Laaksokin on oikein mainio. Ei mikään kuolematon klassikko, mutta kertakatsomisen veroinen kuitenkin.

Jeff King: Driven to Kill
Steven Seagal on Ruslan, rikollisen menneisyyden hylännyt kirjailija, jonka ex-vaimo tapetaan ja tytär saatetaan teholle tämän hääpäivänä. Ruslan ei luonnollisestikaan katso tilannetta hyvällä, vaan päättää ottaa selvää, kuka on kaiken takana. Hölmö juoni, pitkitetyt toimintakohtaukset, sekava leikkaus ja tärisevä käsivarakamera tekevät lopputuloksesta lähes sietämättömän. Vain intohimoisimmille Seagal-faneille.

Wancang Bu: Yi jian mei (engl. A Spray of Plum Blossoms)
Shakespearen näytelmään pohjautuva elokuva sijoittuu 1920-luvun Kiinaan, jossa kaksi nuorta kadettia rakastaa samaa naista. Rakkaus ajaa nuoret kilpailutilanteeseen, jonka seurauksena toinen heistä menettää sotilasarvonsa ja karkotetaan tukikohdasta. Hänestä tulee bandiitti, joka aloittaa Robin Hoodin kaltaisen kamppailun köyhälistöä sortavia sotilaita kohtaan. Keskinkertainen, sekava ja hengetön draamakomedia, jossa ensin mainittua ei ole juuri lainkaan ja jälkimmäistäkin liian vähän. Tähtinäyttelijät pelastavat mitä pelastettavissa on, mutta sekään ei tahdo riittää.

Alfred Hitchcock: Takaikkuna (Rear Window)
Jännityselokuvan klassikko, jossa pyörätuolissaan istuskeleva James Stewart alkaa epäillä, että naapuritalon kauppamatkustaja on murhannut invalidisoituneen vaimonsa. Kaikki eivät usko Stewartin väitettä, mutta vähitellen totuus tulee julki. Piinaava, aidosti jännittävä elokuva, jonka ainoa kauneusvirhe on katsomiskerta toisensa jälkeen yhä enemmän ärsytystä aiheuttava Stewart. Blu-rayn kuvanlaatu oli yllättävän heikko.


Lauri Törhönen: Vares – Pimeyden tango
Voi hyvänen aika sentään, miten tyhmä elokuva. Yksityisetsivä Jussi Vares tutkii Turussa takavuosina murhatun tangolaulajan surmaa ja saa peräänsä Jussi Lammen esittämän kostajan menneisyydestä. Yksinpuhelut, heikko ohjaus, latteat juonenkäänteet ja muutamat todella vaatimattomat näyttelijäsuoritukset (mm. Lola Wallinkoski, Anna-Leena Härkönen, Jussi Lampi) tekevät kokonaisuudesta sietämättömän.

Marcel Carné: Sumujen laituri (Le quai des brumes)
Jean Gabin on Le Havreen saapuva, tukikohdastaan karannut sotilas, joka päättää karistaa Ranskan tomut jaloistaan. Michèle Morgan on puolestaan kummisetänsä Zabelin (Michel Simon) luona asuva nuori neiti, jonka elämässä on erinäisiä vaikeuksia. Gabin ja Morgan rakastuvat ja kokevat onnen hetkiä, mutta kuinka kauan ne on luotu kestämään? Runollinen, esteettisesti kaunis ja hyvillä näyttelijäsuorituksilla varustettu ranskalaisklassikko, josta jää kuitenkin puuttumaan se viimeinen silaus, joka nostaisi elokuvan suurten joukkoon.

David Cronenberg: Spider
Ralph Fiennes esittää mielenvikaista Dennis Clegiä, joka käy avohoidossa läpi lapsuutensa traumoja. Fiennesin intensiivinen roolisuoritus, riittävän vinksahtanut tarina ja Lontoon karu miljöö muodostavat vahvan perusrungon elokuvalle, jonka mysteerit tuskin aukeavat yhden katselukerran myötä.

Josef von Sternberg: Intohimojen keisarinna (The Scarlet Empress)
Sternbergiläisen erikoinen elokuva Venäjän keisarinnan Katariina Suuren elämästä hullun suuriruhtinas Pietarin rinnalla. Visuaalisesti mestarillinen, hyvin roolitettu teos, joka ei ensi katsomalta nouse kuitenkaan maineensa veroiseen kukoistukseen. Ansaitsee silti toisen jos kolmannenkin katselukerran.

Yonggang Wu: ”Jumalatar” (Shen nu)
Kiinalaisen mykkäelokuvan unohdettu mestariteos, kertomus yksinhuoltajaäidistä, joka työskentelee prostituoituna ja yrittää pärjätä päivittäisestä elämästä pienen poikansa kanssa, mutta yhteiskunta kääntää hänelle selkänsä ja sutenöörin rautainen ote tuntuu vievän lopunkin toivon tulevaisuuden suhteen. Lohduton ja kaunistelematon kuvaus langenneen naisen kohtalosta on naispääosaa esittävän Ruan Lingyun näytös.