Peili

Muistot. Mitä ne ovat ja mitä ne kertovat meistä, ajatuksistamme ja asenteistamme? Millaisia ne ovat ja kuinka ne syntyvät – ovatko ne todellisia vai toisten kertomusten pohjalta luotuja kuvitelmia? Miksi emme muista kaikkea, vaan ainoastaan valikoituja jaksoja sieltä täältä? Miksi aika tuntuu kultaavan etenkin lapsuusmuistomme? Miksi sirpaleista ei voi koota ehjää kokonaisuutta?

Neuvostoliittolaisen elokuvan suuri mestari ja monen tuntemani elokuvaharrastajan suosikkiohjaaja, vain 54-vuotiaana keuhkosyöpään kuollut Andrei Tarkovski ohjasi vuonna 1975 omaelämäkerrallisen Peilin (Zerkalo). Tarkovskin lyhyeksi jääneen uran keskimmäinen kokoillan tuotanto sai ilmestyessään hyvin ristiriitaisen vastaanoton, mutta tätä nykyä se tunnustetaan kiistattomasti yhdeksi elokuvataiteen suurista teoksista. Avoimesti pohdiskeleva ja kysymyksiä herättävä Peili onkin kertakaikkisen kiehtova elokuva.

Peili alkaa kohtauksella, jossa nuori mies pystyy hypnoosin avulla voittamaan änkytyksensä. Tästä siirrytään maaseudulle, aikaan ennen toista maailmansotaa. Näemme aidalla istuvan naisen ja häntä lähestyvän miehen. Mies keskustelee naisen kanssa hetken, kunnes jatkaa taas matkaansa. Siirtymä nykyaikaan ja elokuvan päähenkilön Aleksein puhelinkeskusteluun äitinsä kanssa. Muistoja tulvii Aleksein mieleen, osin kipeitä, osin kauniita. Läsnä ovat äiti, maa ja sen historia.

Andrei Tarkovski oli kuvien mestari, jonka jokainen otos oli äärimmäisen tarkkaan harkittu ja ehkäpä siksi Peili on niin hypnoottinen kokonaisuus. Sen jokainen kuva tuntuu elävän omaa elämää: unohtumattomat uutiskuvat mudassa rämpivistä sotilaista, paraateista, Maoa palvovista kiinalaisista ja öisistä pommituksista sodan aikana sekoittuvat surrealistisiin uninäkyihin ja realismia painottaviin jaksoihin erinomaisesti, tuntumatta missään vaiheessa itsetarkoitukselliselta hienostelulta. Vaikka kyseessä onkin hyvin omalaatuinen elokuva, jonka kohtaukset tuntuvat irrallisilta ja vaikeasti selitettäviltä, ei Peiliä pidä kuitenkaan kavahtaa. Sitä voi joko yrittää tulkita mieleisekseen tai heittäytyä vain upeiden kuvien päättymättömään virtaan.

Tarkovski oli riitautunut ennen kuvausten alkua vakituisen kameramiehensä Vadim Jusovin kanssa ja valinnut kuvaajakseen ensimmäistä kertaa Georgi Rerbergin. Rerbergin pitkät kamera-ajot, luonnonvalon ennakkoluuloton käyttö sekä väri- ja mustavalkoisen filmin täydellinen hallinta osoittavat Tarkovskin tienneen tarkoin, mitä haluaa ja mitä Rerberg hänelle pystyy antamaan. Kuvien voimaa alleviivaa tarkoin harkittu äänen käyttö, jossa sekoittuvat autenttiset äänitehosteet ja klassinen musiikki. Kertojan käyttö otettiin mukaan vasta elokuvan loppuvaiheessa ja se antaa Peilille entistä henkilökohtaisemman vireen.

Andrei Tarkovskin Peili on yksi elokuvahistorian suurista teoksista sanan täydessä merkityksessä. Se ei välttämättä olisi sitä perinteisellä tavalla toteutettuna, mutta sirpaleisena ja surrealistisena se toimii täysillä. Elokuva lienee vaikuttanut myös David Lynchin ja Terrence Malickin teoksiin ja niiden kuvamaailmaan. Kannattaa katsoa avoimin mielin, vaikka kokeellinen elokuva muuten tuntuisikin vieraalta.

”Sielu lentää kohti taivasta, yhdessä lintujen kanssa ja kuulee elävän vankilansa lävitse metsien ja niittyjen, merien ja järvien äänet. Ilman kehoa sielu on alaston, vailla ajatuksia, inspiraatioita, sanoja. Kysymys vailla vastausta: kuka voi palata tanssilattialta, jolta kukaan ei ole palannut?” 

ZERKALO, 1975 Neuvostoliitto
Tuotanto: Mosfilm Tuottaja: Erik Vajsberg Ohjaus: Andrei Tarkovski Käsikirjoitus: Aleksandr Misarin, Andrei Tarkovski Kuvaus: Georgi Rerberg Lavastus: Nikolai Dviguvski, A. Merkulov Leikkaus: Ljudmila Feiginova Musiikki: Eduard Artemjev (J. S. Bachin, Henry Purcellin ja G. B. Pergolesin sävellyksiä) Puvustus: N. Fomina Tehosteet: Juri Potapov Kertoja: Innokenti Smoktunovski (Andrei Tarkovski lausuu itse omat runonsa)
Näyttelijät: Margarita Terehova (äiti/Natalia), Ignat Daniltsev (Aleksei, kertoja lapsena/Ignat, kertojan poika), Oleg Jankovski (kertojan isä), Filip Jankovski (Aleksei 5-vuotiaana), Alla Demidova (Lisa), Anatoli Solonitsyn (oikeuslääkäri), Nikolai Grinko (kirjapainon johtaja)

Lumikki ja seitsemän kääpiötä

Elokuvatuottajan uransa jo 1920-luvun alussa aloittanut Walt Disney nousi suuruuteen vuosikymmenen lopulla paitsi Mikki Hiiren, myös kekseliäiden ja hauskojen Silly Symphonies -lyhytelokuvien myötä. Kunnianhimoinen Disney ei halunnut jäädä kuitenkaan tuleen makaamaan, vaan varsin pian ensimmäisen värianimaationsa Kukkia ja puita (Flowers and Trees, 1932) jälkeen hän alkoi suunnitella seuraavaa askelta, täyspitkän piirrosanimaation tekoa. Jopa oma lähipiiri piti suunnitelmaa tuhoon tuomittuna, mutta Disney ei antanut periksi. Hän oli valmis riskeihin, vaikka epäonnistuessaan se merkitsisi Disney-yhtiön päätöstä.

Grimmin veljesten satuun pohjautuva Lumikki ja seitsemän kääpiötä (Snow White and the Seven Dwarfs, 1937) oli jo tekovaiheessaan jotain ennennäkemätöntä. Sen piirtämiseen osallistui yli 700 animaattoria, jotka työstivät yli 2 miljoonaa piirrosta. Rahoitusvaikeuksista kärsineen elokuvan kokonaishinnaksi tuli 1,5 miljoonaa dollaria ja kaiken kaikkiaan tuotantoon käytettiin aikaa kolme vuotta. Uhkapeli kuitenkin kannatti, sillä elokuvasta tuli valtaisa yleisö- ja arvostelumenestys. Se sai pelkästään ensi-iltakierroksellaan siihen sijoitetut rahat moninkertaisesti takaisin ja on edelleenkin yksi parhaiten koskaan tuottaneista elokuvista. Lumikki ja seitsemän kääpiötä poiki Disneylle myös varsin erikoisen Oscar-palkinnon: perinteisen patsaan ympärille oli sijoitettu seitsemän pientä patsasta.

Jonkin verran Grimmin sadusta muunneltu elokuvaversio kertoo nuoresta tytöstä, jonka äitipuoli, ilkeä kuningatar määrää surmattavaksi – tyttö nimittäin on taikapeilin mukaan äitipuoltaan kauniimpi. Tappokäskyn saanut metsästäjä kuitenkin peräytyy viime hetkellä ja päästää Lumikin pakenemaan. Jonkin aikaa metsässä harhailtuaan tyttö saapuu seitsemän kääpiön asuttamalle metsämökille. Kääpiöiden luona Lumikki on turvassa aina siihen saakka, kun äitipuoli saa tietää tytön olevan elossa.

Elokuvan vuosikymmenten mittainen suosio ei nojaa pelkästään sen edelläkävijäasemaan, sillä Lumikki ja seitsemän kääpiötä on kaikin puolin toimiva kokonaisuus. Perinteisen näytelmäelokuvan rakenteeseen sijoitettu tarina on mukaansa tempaava ja toteutukseltaan tiivis – siinä ei ole yksinkertaisesti mitään turhaa. Hahmogalleria on täynnä persoonallisuuksia ja varsinkin paha äitipuoli, joka on valmis tappamaan Lumikin oman turhamaisuutensa vuoksi, on Disneyn julmureiden ehdotonta parhaimmistoa. Romantiikan, kauhun ja lukuisten musiikki- ja lauluesitysten yhdistelmä toimii erittäin hyvin (elokuvan ainoa kauneusvirhe: päätähden esittäjän, Adriana Caselottin falsettiääni) ja menestyksiksi nousseet laulut ”Ain’ laulain työtäs tee / Whistle When You Work” sekä ”Hei hoo / Heigh Ho” jäävät tuntikausiksi päähän pyörimään.

Animaatio on niin ikään taiturimaista. Visuaaliset vitsit ovat kekseliäitä ja piirrosjälki on toisen maailmansodan jälkeisiin Disney-elokuviin verrattuna pehmeämpää ja pyöreämpää, joka vetoaa ainakin allekirjoittaneeseen. Luonnon inhimillistäminenkään ei ole Disneyn myöhempien animaatioiden lailla mautonta, vaikka läheltä menee useammankin kerran. Vitsejä ja kekseliäitä yksityiskohtia on mukana vaikka kuinka, mutta ne eivät kuitenkaan leviä elokuvan perustarkoitukseksi eli niillä ei yritetä peittää tarinan mahdollisia heikkouksia. Monet elokuvan jaksoista ovat edelleen vaikuttavia ja mieleenpainuvia – varsinkin Lumikin matka yöllisen metsän halki sekä loppuhuipentuma kallionrinteellä edustavat kekseliäisyyttä ja värienhallintaa parhaimmillaan.

On olemassa animaatioelokuvaa ennen ja jälkeen Lumikin, eikä kehitys ollut enää käännettävissä. Walt Disney oli keksinyt keinon tehdä suuret summat rahaa pitkillä piirroselokuvilla ja tätä keinoa hän käyttikin suvereenisti useiden vuosien ajan. Lumikissa on runsaasti sellaista aitouden ja vilpittömyyden tuntua, joka puuttuu monista yhtiön myöhäisemmistä elokuvista. Vähitellen Disneyn animaatiot alkoivat muodostua hieman liian rutiininomaisiksi ja tarinoiltaan valmiiksi pureskelluiksi kokonaisuuksiksi, joissa sisältö yritetään haudata näyttävyyden alle siinä kuitenkin epäonnistuen. Antti Alasen mukaan Lumikki on ensimmäinen suomeksi puhuttu pitkä mainstream-fiktioelokuva, ensimmäinen kokonaan digitaalisesti restauroitu elokuva sekä ensimmäinen elokuva, jonka musiikista julkaistiin soundtrack-albumi.

SNOW WHITE AND THE SEVEN DWARFS, 1937 Yhdysvallat
Tuotanto: Walt Disney Productions Tuottaja: Walt Disney Ohjaajat: David Hand (sekä William Cottrell, Wilfred Jackson, Larry Morey, Perce Pearce, Ben Sharpsteen) Käsikirjoittajat: Ted Sears, Richard Creedon, Otto Englander, Dick Rickard, Earl Hurd, Merrill De Maris, Dorothy Ann Blank, Webb Smith (Wilhelm ja Jacob Grimmin sadusta) Animointi: Hamilton Luske, Vladimir Tytla, Fred Moore, Norman Ferguson Musiikki: Frank Churchill, Larry Morey, Paul J. Smith, Leigh Harline
Näyttelijät: Adriana Caselotti (Lumikki), Harry Stockwell (prinssi), Lucille La Verne (kuningatar), Stuart Buchanan (metsästäjä), Roy Atwell (Viisas), Pinto Colvig (Jörö/Unelias), Otis Harlan (Lystikäs), Billy Gilbert (Nuhanenä), Scotty Mattraw (Ujo), Eddie Collins (Vilkas)

Räsynukke

”It’s a hard world for little things.”

Veteraaninäyttelijä Charles Laughton kuvasi ainoaksi ohjaustyökseen jäänyttä Räsynukkea (The Night of the Hunter, 1955) ”painajaismaiseksi hanhiemon saduksi” ja sellaiseksi se lopulta hänellekin muodostui. Laughtonin ohjaustyö luetaan tänä päivänä oikeutetusti suurten klassikoiden joukkoon, mutta ilmestyessään se sai varsin ristiriitaisen vastaanoton, monin paikoin elokuva poljettiin jopa maanrakoon. Laughton masentui saamastaan kritiikistä niin, ettei katsonut enää aiheelliseksi palata kameran taakse.

David Grubbin samannimisen romaanin (1953) pohjalta filmatun elokuvan alussa perheenisä Ben Harper saapuu kotitalolleen poliisit perässään. Hän on ryöstänyt pankin ja murhannut samalla kaksi ihmistä. Saaliikseen saamansa 10 000 dollaria hän piilottaa tyttönsä räsynukkeen ja vannottaa lapsia pitämään rahakätkön salaisuuden omana tietonaan. Mies vangitaan ja tuomitaan kuolemaan. Sellissään Harper tutustuu Harry Powelliin, hurjamoraaliseen saarnamieheen, jonka sormiin tatuoidut LOVE ja HATE kuvastavat hyvin uskonmiehen kieroutunutta ajatusmaailmaa. Powell saa vihiä rahoista ja vapauduttuaan rientää tapaamaan Harperin perhettä.

Räsynukke on vielä näin vuosikymmentenkin jälkeen kiehtova ja magneetin lailla puoleensa vetävä teos, jonka saamaa vähättelyä on mahdoton ymmärtää. Se on täydellisen omaperäinen, monen eri lajityypin sekoitus, jonka unen ja todellisuuden välimaastossa tasapainoileva tunnelma kietoo pauloihinsa hämähäkinseitin lailla. Tapahtumaympäristö on kuin mikä tahansa D. W. Griffithin, John Fordin tai Henry Kingin kuvaama kyläpahanen, mutta tarinaltaan ja toteutukseltaan elokuva on yllättävän eurooppalainen – aivan kuin Grimmin veljekset olisivat olleet mukana kehittelemässä tarinaa paholaismaisesta hengenmiehestä, joka vainoaa leskiä ja ottaa heidän rahansa ja henkensä.

Elokuvassa on vahva raamatullinen painotus, joka ilmenee jo alkuteksteissä Lillian Gishin varoittaessa uskomasta vääriin profeettoihin. Tämä ei kuitenkaan ole heikkous, sillä Laughton ei saarnaa, vaan pitää yhteneväisyydet hyvän maun rajoissa osoittaen samalla, mitä kaikkea uskon varjolla voikaan tehdä. Aivan kuten Erich von Stroheim kairasi keskivertoamerikkalaisen sielun pimeää puolta paljastaen tämän rahanhimon elokuvassa Ahneus (Greed, 1925), näyttää Laughton rahan ja uskonnollisen fanaattisuuden, seksin ja tekopyhyyden liiton kaikessa kaunistelemattomuudessaan. Tämä saattaa olla hyvinkin yksi syy siihen, miksi amerikkalaiset eivät elokuvalle lämmenneet.

”I come not with peace but with a sword.” Harry Powell

Siellä missä on pimeyttä, on myös valoa ja lopulta pahuuden yläpuolelle nousee lempeys. Jossain kaukana lasten kotoa odottaa turvapaikka hyveellisen Rachel Cooperin luona. Kyynisesti maailman menoon suhtautuva Cooper on kuin Jeesus-hahmo, joka sallii lasten tulla luokseen ja tarjoaa heille turvan, jota heillä ei ole aiemmin ollut. Elokuvan viimeisessä kolmanneksessa on itse asiassa niin paljon hellyyttä ja hyvyyttä, että heikommat tekijät olisivat helposti lipsahtaneet siirappisuuden puolelle. Laughtonin ammattitaito on kuitenkin sen verran vahva, että loppuhuipentuma lähentelee suuruudessaan jopa Frank Capran jouluklassikon Ihmeellinen on elämä (It’s a Wonderful Life, 1946) tasoa. Suuri kunnia tästä kuuluu tietysti myös mahtavasti näyttelevälle Lillian Gishille, joka on nappivalinta Rachel Cooperin rooliin.

Räsynukke on vahva paitsi tarinaltaan, myös tuotannoltaan. Kuvaajana toimineen Stanley Cortezin työpanosta on syystäkin kehuttu, sen verran näyttävää jälkeä hän on tehnyt. Räsynukke on täynnä toinen toistaan hienompia kuvia, joihin Cortez luo hämmentäviä valojen ja varjojen yhdistelmiä. Erityisen komea on Harry Powellin ja hänen vaimonsa Willan viimeinen yhteinen hetki, jonka terävät varjot tuovat välittömästi mieleen saksalaiset mykkäelokuvat. Outoa surrealismia on puolestaan kohtauksessa, jossa joen pohjassa kasvavien vesikasvien keskellä istuu ruumis autoon köytettynä. Puhumattakaan lasten pakomatkasta öisellä joella, jonka ”luonto pursuaa ihmeitä ja hiukan pullistuneita eläimiä, kaikkea vallitsee lempeä runous, samalla kun kaikki on perverssillä tavalla uhattuna, katkolla totaalisesti” (Peter von Bagh).

Elokuvan vangitsevasta musiikista ja hartaista, kehtolauluja muistuttavista kappaleista vastasi Walter Schumann. Toisin kuin useimmissa tapauksissa, säveltäjä ei astunut mukaan elokuvan jo valmistuttua, vaan oli läsnä kuvauksissa lähes joka päivä. Tämä on aistittavissa myös lopputuloksesta, sillä Schumannin musiikki istuu täydellisesti elokuvaan aivan ensimmäisistä sävelistä lähtien. Al Spencerin ja Hilyard Brownin rakentama lavastus viimeistelee ensiluokkaisen kokonaisuuden ja osa jokijakson hienoudesta on tietysti myös heidän ansiotaan.

Laughton halusi saarnamiehen rooliin Gary Cooperin, joka kuitenkin kieltäytyi kunniasta. Ajatus Cooperista on kieltämättä kiehtova, mutta näin jälkikäteen on mahdotonta kuvitella rooliin ketään muuta kuin Robert Mitchumia, jonka viekas ja pirullisesti hymyilevä Harry Powell on kuin isäpuoli suoraan helvetistä. Hänen vastanäyttelijänsä, George Stevensin Paikka auringossa (A Place in the Sun, 1951) -elokuvassa hieman samanlaista rassukkaa tulkinnut Shelley Winters ansaitsee myös kehuja. Mitchumin vähättely Wintersin näyttelijäntaitoja kohtaan tuo heidän roolihahmojensa välille ylimääräistä jännitettä, ja se tuntuu olevan läsnä koko ajan. Sivuosista nousee parhaiten esille Evelyn Varden, jonka esittämälle Iceylle on valittu muutama todella mehukas repliikki. Lapsinäyttelijät Billy Chapin ja Sally June Bruce tekevät myös hienot roolisuoritukset.

Charles Laughtonin Räsynukke on yksi parhaista koskaan tehdyistä elokuvista. Se on yhtä aikaa sekä ihastuttava että myös pelottava. Toteutuksen ammattitaito, tarinan rytmitys ja eri nyanssit sekä näyttelijöiden loistavat roolisuoritukset muodostavat kokonaisuuden, jonka pariin on palattava säännöllisin väliajoin. Eikä elokuva menetä uusintakatseluiden myötä rahtuakaan tehostaan, vaikka sen osaakin ulkoa alusta loppuun.

THE NIGHT OF THE HUNTER, 1955 Yhdysvallat
Tuotanto: United Artists Tuottaja: Paul Gregory Ohjaus: Charles Laughton Käsikirjoitus: James Agee, Charles Laughton (Davis Grubbin romaanista) Kuvaus: Stanley Cortez Lavastus: Al Spencer, Hilyard Brown Leikkaus: Robert Golden Musiikki: Walter Schumann
Näyttelijät: Robert Mitchum (saarnamies Harry Powell), Billy Chapin (John Harper), Sally June Bruce (Pearl Harper), Shelley Winters (Willa Harper), Lillian Gish (Rachel Cooper), Evelyn Varden (Icey Spoon), Don Beddoe (Walt Spoon), Peter Graves (Ben Harper), James Gleason (Birdie-setä), Gloria Castillo (Ruby), Mary Ellen Clemons (Clary), Cheryl Callaway (Mary)

Myöhäinen kevät

Yasujiro Ozu aloitti vuonna 1949 kolmen elokuvan mittaisen sarjan, josta tuli monien mielestä hänen hienoin ja ehein saavutuksensa. Noriko-trilogia, kertomuksia tavallisesta japanilaisesta elämästä ja ihmisistä huipentui mestariteokseen Tokyo story (1953), jonka varjo tuntuu langenneen elokuvasarjan ylle jopa siinä määrin, että sitä edeltäviä elokuvia ei oikein tahdota muistaa, saati edes tietää. Siksipä onkin hyvä tutustua myös Ozun omaan suosikkiin, Myöhäiseen kevääseen (Banshun, 1949).

Myöhäinen kevät kertoo piakkoin kolmekymmentä vuotta täyttävästä Norikosta (Setsuko Hara), joka asuu vielä kotona professori-isänsä (Chishu Ryu) kanssa. Monet Norikon tuttavista ja varsinkin hänen tätinsä (Haruko Sugimura) ovat sitä mieltä, että neidon olisi mentävä jo kiireesti naimisiin, mutta Noriko itse vastustaa ajatusta: kuka sitten pitäisi huolta ikääntyvästä isästä? Lopulta kaikkeen löytyy ratkaisu, vaikka sen toteutumiseen tarvittaisiinkin pieni valkoinen valhe.

Dramaattinen, mutta ei kuitenkaan tosikkomainen, vaan hienovaraisella huumorilla kevennetty kertomus ikääntyvästä neidosta merkitsi uuden yhteistyön alkua Ozulle ja hänen pitkäaikaiselle käsikirjoittajakumppanilleen Kôgo Nodalle. Edellisen kerran kaksikko oli tehnyt yhteistyötä neljätoista vuotta aiemmin, ja palattuaan jälleen yhteen miesten tiet eivät enää eronneet, vaan Noda toimi Ozun käsikirjoittajana kaikissa hänen viimeisissä elokuvissaan. Parivaljakon juopottelutuokiot ovat syystäkin kuuluisia, mutta ehkäpä juuri niiden ansiosta he onnistuivat luomaan koko joukon japanilaisen elokuvan hienoimpia teoksia.

Tavallisen japanilaisen elämän kuvaamisen mestarina pidetyn Ozun ensimmäinen sodan jälkeinen elokuva Nagaya shinshiroku (1947) näytti, kuinka huonossa asemassa lapset saattoivat useasti olla sodan runtelemassa Tokiossa. Noriko-trilogian päätösteos Tokyo story puolestaan käsitteli perinteisen perhejärjestelmän hajoamista. Myöhäisen kevään aihe on pyhimmistä pyhin, avioliitto. Instituutio, joka liittää perheet toisiinsa, perinne, jonka myötä ihmiset kasvavat lopulta aikuisiksi, irrottautuvat vanhasta ja luovat uuden elämän. Ajat kuitenkin muuttuvat ja se mikä oli itsestäänselvyys sotaa edeltäneille sukupolville, ei ollut sitä enää sodan jälkeen.

Ozu käsittelee aihetta sekä Norikon että hänen isänsä kautta. Norikolle avioliitto ei merkitse paljoakaan, hän voisi huoletta elää ilman aviomiestäkin. Isästään huolehtiva Noriko haluaa vain olla kotona, isän lähettyvillä. Tämä on kuitenkin sitä mieltä – tädistä puhumattakaan – että tyttären on aika irrottautua ja päästää irti menneistä, vaikka se ei aluksi hyvältä ratkaisulta tuntuisikaan. Isä muistaa, että omakin liitto on alkuvuosina ollut melkoista kamppailua, mutta on silti sitä mieltä, että naimisiinmeno on ainoa oikea ratkaisu vielä naimaikäiselle tyttärelle. Loppuratkaisussa on yksinkertaista voimaa.

Avioliitto ei ole kuitenkaan Norikolle helppo asia, sillä vaikka hän on monen asian suhteen moderni, on tässä asiassa hänen mielipiteensä hyvin jyrkkä. Hän ei hyväksy järjestettyjä avioliittoja, sillä ilman rakkautta avioliitto on tuhoon tuomittu. Ero ei ole hyväksyttävä asia ja kun hänen setänsä menee toisen kerran naimisiin, pitää Noriko sitä luonnottomana. Vähitellen Noriko alkaa kuitenkin ymmärtää myös toisten henkilöiden näkökantoja, mutta vielä silloinkaan ratkaisujen tekeminen ei ole helppoa.

Ensimmäistä kertaa Ozun elokuvissa esiintyvä Setsuko Hara piirtää hienon kuvan Norikosta, joka kamppailee paitsi omien tunteidensa ja mielipiteidensä, myös ulkopuolisten paineiden kanssa. Haran näytteleminen on ihailtavan luonnollista ja vähäeleistä, eli hyvin Ozun perinteisiin muotteihin sopivaa. Chishu Ryu on ikääntyvän isän roolissa totutun pätevä, eikä huomauttamista ole Haruko Sugimurankaan roolisuorituksessa. Taattua Ozu-laatua aina pienintä sivuosaa myöten.

Noriko-trilogian avausosa on tasapainoinen ja toimiva kokonaisuus. Toteutus on ozumaiseen tapaan niukkaa, mutta silti ihailtavan tyylikästä. Tarina on mielenkiintoinen ja näyttelijäsuoritukset – varsinkin Hara – upeita. Ainoa huomauttamisen aihe liittyy kestoon, sillä tämän elokuvan kohdalla muutaman minuutin mittainen tiivistäminen olisi muovannut siitä täydellisen elokuvahelmen, nyt siitä jäädään niukasti.

BANSHUN, 1949 Japani
Tuotanto: Shochiku Tuottaja: Takeshi Yamamoto Ohjaus: Yasujiro Ozu Käsikirjoitus: Kôgo Noda, Yasujiro Ozu (Kazuno Hirotsun romaanista) Kuvaus: Yuharu Atsuta Lavastus: Tatsuo Hamada Leikkaus: Yoshiyasu Hamamura Musiikki: Senji Ito Äänitys: Yoshisaburo Senoo
Näyttelijät: Chishu Ryu (Shukichi Somiya), Setsuko Hara (Noriko Somiya), Yumeji Tsukioka (Aya Kitagawa), Haruko Sugimura (Masa Taguchi), Hohi Aoki (Katsuyoshi), Jun Usami (Shuichi Hattori), Kuniko Miyake (Akiko Miwa)

Katsotut elokuvat: tammikuu 2013

Ville Suhonen, Kim Saarniluoto: Metsän tarina (2012)

Kaunis ja kiinnostava, sopivan mittainen elokuva suomalaisesta metsästä, sen eläimistä ja metsään liittyvistä uskomuksista.

Erkki Karu: Muurmanin pakolaiset (1927)

Joukko saksalaisia sotavankeja pakenee venäläiseltä vankileiriltä ensimmäisessä maailmansodassa ja pyrkii Lapin kautta Ruotsiin turvaan. Melko väsynyttä ja hengetöntä menoa, kaukana Karun parhaista elokuvista.

Aku Louhimies: Vuosaari (2012)

Episodielokuva vuosaarelaisista surkimuksista. Ainoastaan koulukiusatun pojan tarina kosketti jollain tasolla, Mikko Koukin esittämä laihduttaja oli surkuhupaisa ilmestys – hahmon repliikit olivat myös elokuvan typerimmät.

Timo Vuorensola: Iron Sky (2012)

Yllättävän hauska kertomus kuussa asustavasta natsipopulaatiosta, joka päättää palata maahan valloittaakseen sen. Suomalaiseksi tuotannoksi poikkeuksellisen komean näköinen. Tämän voisi katsoa joskus uudelleen.

Dome Karukoski: Napapiirin sankarit (2010)

Odysseuksen harharetket Lapissa: kolme kaverusta lähtee ostamaan yhdelle digiboksia, muuten tämän puoliso lähtee uuteen osoitteeseen. Puoleenväliin asti hyvä, mutta sitten pakka alkaa levitä, kun kaikista kohtauksista pitää rakentaa hauskoja. Jasper Pääkkösen monologi parisuhteesta on oikein hauska.

Nikolai Larin: Kauppias Bashkirovin tytär (Dotsh kuptsa Bashkirova, 1913)

Venäläisen mykkäelokuvan pääosassa on rikkaan miehen tytär, jonka isä ei hyväksy sulhasehdokasta, vaan valitsee omasta mielestään paremman. Tyttären rakastettu kuolee tapaturmaisesti ja perheen renki auttaa pääsemään ruumiista eroon – hinta vain on paljon korkeampi, kuin tytär kuvittelee. Elokuva ei ole enää täydellisessä muodossaan, mutta on siitä huolimatta vahva osoitus venäläisen mykkäelokuvan korkeasta tasosta.

Dziga Vertov: Maailman kuudennes (Shestaja tshast mira, 1926)

Kaunis mykkädokumentti 1920-luvun Neuvostoliitosta.

Steven Spielberg: Sotahevonen (War Horse, 2011)

Vaikuttava ja koskettava kertomus englantilaisesta hevosesta ensimmäisen maailmansodan melskeissä. Spielbergin kumarrus vanhoja studiotuotantoja kohtaan on samalla miehen paras elokuva sitten Schindlerin listan. Sopii muillekin kuin heppatytöille.

Konrad Tallroth: Amor Omnia – rakkauden kaikkivalta (1922)

Epäsuomalainen kartanodraama toimii hienosti. Viimeinen silaus jää uupumaan, mutta kyllä tämä keskivertojen suomalaismykkisten yläpuolelle nousee.

Francis Ford Coppola: Keskustelu (The Conversation, 1974)

Gene Hackman esittää salakuuntelun erikoismiestä, jonka nauhalle tarttuu keskustelu aiotusta murhasta. Vyyhti lähtee purkautumaan hitaasti ja mielenkiintoisesti, mutta kenelle lankeaa lopulta lasku maksettavaksi? Tyylikäs trilleri, joka osoittaa, kuinka kivaa leikinlasku onkaan, kunnes se osuu omalle kohdalle.

Fred Niblo: Verta ja hiekkaa (Blood and Sand, 1922)

Rudolph Valentino on härkätaistelija Vicente Blasco Ibanezin samannimiseen romaaniin perustuvassa mykkäelokuvassa. Keskivertoa parempi elokuva, mutta olisi voinut olla vieläkin enemmän. Valentinoa parhaimmillaan.

Aleksi Mäkelä: Rööperi (2009)

Kertomus kolmesta rötöksiä tekevästä kaveruksesta, joita kohtalo riepottelee oikein olan takaa. Samuli Edelmann, Kari Hietalahti ja Peter Frantzen tekevät vallan mainiot roolityöt. Yhden katselukerran viihdyttävä elokuva.

Sean S. Cunningham: Perjantai 13. (Friday the 13th, 1980)

Sarjamurhaaja listii nuorisoa kesäleirillä. Viihdyttävä, joskaan ei kovin omaperäinen. Murhatavat ovat varsin kekseliäitä.

Jack Conway: Rikoksen pyörteissä (While the City Sleeps, 1928)

Lon Chaneyn gangsterimelodraama, joka jää hyvästä yrityksestä huolimatta puolitiehen.

Alfred Hitchcock: Farmarin naimakauppa (Farmer’s Wife, 1928)

Näytelmään perustuvan elokuvan päähenkilö on uutta siippaa etsivä kartanonomistaja. Kuljettuaan lähialueita ristiin rastiin, hän huomaa, että onni on löydettävissä lähempää kuin mitä hän on ajatellutkaan. Turhan paljon välitekstejä, turhan vähän huumoria. Ilman Hitchcockin nimeä tätä tuskin edes muistettaisiin.

Quentin Tarantino: Django Unchained (2012)

Kokonaisvaltaisesti onnistunut western, jonka hienoutta heikentävät viimeinen puolituntinen sekä ällistyttävän hölmösti tehty KKK-jakso. Väkivaltaa riittämiin sitä kaipaaville, itselleni olisi riittänyt kyllä vähempikin. Tarantinomaista sanailua yllättävän vähän, mikä on vain hyvä asia. Leonardo DiCaprio tekee erinomaisen roolisuorituksen, eikä Jamie Foxx tai Christoph Waltzkaan huonoja ole. Samuel L. Jacksonia en meinannut edes tunnistaa, Don Johnsonin kylläkin.

Asghar Farhadi: Nader ja Simin: ero (Jodaeiye Nader az Simin, 2011)

Kertomus iranilaisesta, eron partaalla olevasta pariskunnasta, joka yhdistyy vielä kerran perheen isän joutuessa oikeuteen. Farhadin elokuva paljastaa hahmoistaan vähitellen enemmän ja enemmän ja lopulta ollaan tilanteessa, johon ei olisi uskonut lähtöasetelmista päätyvänsä. Loppuratkaisu on hieno, ehkä yllättäväkin.

Curtis Hanson: L. A. Confidential (1997)

Los Angelesiin sijoittuva tyylikäs rikoselokuva kertoo kaupungin poliisivoimissa rehottavasta korruptiosta.

Yasujiro Ozu: Myöhäinen kevät (Banshun, 1949)

Isä yrittää naittaa sovittuja avioliittoja vastustavaa tytärtään, joka ei myöskään halua jättää isäänsä yksin ilman hoivaa. Yksinkertainen ja kaunis elokuva, Ozun elokuvista pitävien on pakko nähdä tämä.

Maurice Elvey: Hindle Wakes (1927)

Brittiläisen mykkäelokuvan kehutuimpia teoksia, tarina nuoresta työläisnaisesta, joka viettää romanssin tehtaanjohtajan pojan kanssa, mutta ei halua alistua tämän isän vaatimuksiin avioliitosta ja yhteisestä tulevaisuudesta. Naturalistinen ja vähäeleinen, mutta kerronnaltaan turhan laahaava draama.

Thomas Bentley: David Copperfield (1913)

Ensimmäinen englantilainen kokoillan elokuva vuodelta 1913 on pahasti vanhentunut ja kömpelö, eikä pärjää millään saralla aikalaisilleen.