Kummisetä I-III

”Pidä ystävät lähellä, mutta viholliset vielä lähempänä.”

Ei ole mitenkään epätavallista, että menestyneet ja rakastetut elokuvat ovat syntyneet monien vaikeuksien ja vastoinkäymisten kautta. Epätavallista on sen sijaan se, että 1970-luvun alkupuolella valmistui kaksi kuolemattomaksi laskettavaa klassikkoa, joiden syntyyn ei alun perin tuntunut uskovan oikein kukaan. Toinen on Milos Formanin ohjaama, viisi tärkeintä Oscar-palkintoa voittanut Yksi lensi yli käenpesän (One Flew Over the Cuckoo’s Nest, 1975), jonka filmausoikeuksia palloteltiin puolelta toiselle ennen kuin Forman tarttui ohjaksiin. Toinen on tietenkin Francis Ford Coppolan suurmiesluokkaan nostanut Kummisetä (The Godfather, 1972) kaksine jatko-osineen.

Kolmeosaiseksi paisunut elokuvasarja käynnistyi pienen budjetin toimintaelokuvana. Sen ohjaajaksi kiinnitettiin monien mutkien kautta nuori ja toistaiseksi vielä ilman menestyselokuvaa ollut Coppola, jota pidettiin kuitenkin taustojensa puolesta oikeana valintana tehtävään. Hän itse ei pitänyt elokuvaa ensi alkuun juuri minään, mutta innostui lopulta aiheesta siinä määrin, että hänestä tuli sen todellinen mestarismies, joka esitti rohkeasti vaatimuksia kaikkialle aina näyttelijävalintoja myöten: perheen päätä esittänyttä Marlon Brandoa pidettiin jo sammuneena tähtenä, eikä Michael Corleonen rooliin valittu Al Pacino vakuuttanut ensi alkuun ketään. Coppolan vaisto osui oikeaan, eikä mainittuihin rooleihin pysty näin jälkikäteen kuvittelemaan ketään muita.

Elokuva alkaa maailmansodan jälkeisestä New Yorkista. Päähenkilö Don Vito Corleone (Brando) on suuren mafiaperheen johtaja, jonka puoleen kaikki apua tarvitsevat yleensä kääntyvät. Hänen edustamansa maailman ylle on laskeutunut kuitenkin tummia pilviä, sillä huumekauppiaat ovat tunkemassa järjestäytyneen rikollisuuden alueelle, eikä Corleone katso sitä hyvällä. Välienselvittelyt johtavat väkivaltaisuuksiin, joissa hän loukkaantuu vakavasti. Tällöin perheen nuorin poika Michael (Pacino) ottaa kostotoimet hoitaakseen ja kun hänen vanhin veljensä Sonny (James Caan) tapetaan, siirtyy Michael askel askeleelta lähemmäs isänsä valtaistuinta ja perheen pään paikkaa.

Coppolan taito luoda intiimiä elokuvaa suuren, oopperamaisesti toteutetun spektaakkelin keskelle on ihailtavaa. Hän aloittaa kronikkansa romantisoituna ja nostalgisena perhekuvauksena näennäisen kunniakkaiden miesten aikakaudesta ja kasvattaa sen massiiviseksi visioksi maailmasta, jossa raha näyttelee kaikkein suurinta osaa ja ihmishenki on täysin arvoton. Paitsi kuvaus menestyksestä, Kummisetä on myös kuvaus menetyksestä, siitä, kuinka kaiken keskipisteenä ollut perheidylli murenee väärien ratkaisujen, itsekkyyden ja muuttuvan maailman puristuksessa. Vanhat arvot väistyvät uuden, häikäilemättömän toiminnan tieltä, kun yhä useampi haluaa osalliseksi rikkauksista ja on valmis menemään äärimmäisyyksiin ne saavuttaakseen.

Kaiken keskipisteenä on tietysti Michael Corleone, isänsä paikan perinyt sotasankari, jonka tarkoituksena ei ole ollut edes heittäytyä mafian maailmaan. Hänestä tulee silti kylmäverisempi ja vallanhimoisempi kuin lähes koko New Yorkia taskussaan pitänyt isänsä: Michaelille ei riitä pelkkä suurkaupunki, hän haluaa laajentaa imperiuminsa kaikkialle maailmaan. Se tarkoittaa tarvittaessa murhaamista, mikä ei ole hänelle ongelma – henkensä menettävät lopulta niin lähisukulaiset kuin tuntemattomatkin. Ironista, mutta ei suinkaan yllättävää, että valtansa huipulla Michael on yksinäisempi ja eristäytyneempi kuin koskaan.

Kummisetää on aina kehuttu sekä miljöö- että tapainkuvauksensa osalta. Niitä hienompaa on kuitenkin henkilökuvaus, kuinka Coppola ja Puzo ovat onnistuneet tekemään jokaisesta ruudulla vilahtavasta henkilöstä tärkeän, lihaa ja verta olevan hahmon, joiden tavat ja repliikit jäävät pitkäksi aikaa katsojan mieleen. Vahvan panoksen antavat tietysti monet tutut näyttelijät, joita putkahtelee esiin milloin mistäkin. Viimeistä osaa lukuun ottamatta Coppola tuntuu valinneen ryhmänsä onnistuneesti ja siinäkin oikeastaan vain Andy Garcia erottuu muuta ryhmää heikompana – aivan kuin hän kävisi jatkuvasti ylikierroksilla ja tulkitsisi roolinsa innostumisen vuoksi roimasti heikommin kuin mihin taitojensa puolesta pystyisi.

Coppola on aina ollut parhaimmillaan suurten aiheiden kuvaajana, eikä Kummisetä-trilogia ole poikkeus. Ne ovat mestariteoksia paitsi yksittäisinä elokuvina, myös trilogiana yksi elokuvahistorian parhaista. Se on kauttaaltaan vahvasti luotu kokonaisuus, jota ei edes viimeisen osan heikkoudet pysty kaatamaan. Kerronta on laajasta aikajänteestään huolimatta tiivistä ja mukaansa tempaavaa, hahmot ja rooleihin valitut näyttelijät ensiluokkaisia, ajankuva huolella luotu ja Nino Rotan mestarillinen musiikki kuorruttaa herkullisesti koko komeuden.

”Perhettä ei voi ikinä menettää…”

THE GODFATHER (1972) – THE GODFATHER PART II (1974) – THE GODFATHER PART III (1990), Yhdysvallat
Tuotanto: Alfrand Productions (I), Coppola Company (II), Zoetrope Studios (III). Tuotannonjohto: Robert Evans (I), Francis Ford Coppola (II), Fred Fuchs, Nicholas Cage (III). Tuottajat: Albert S. Ruddy (I), Francis Ford Coppola (II, III). Ohjaus: Francis Ford Coppola. Käsikirjoitus: Mario Puzo, Francis Ford Coppola (Puzon romaanin pohjalta). Kuvaus: Gordon Willis. Lavastus: Dean Tavoularis. Leikkaus: William Reynolds (I), Peter Zinner, Barry Malkin, Richard Marks (II), Barry Malkin, Lisa Fruchtman, Walter Murch (III). Musiikki: Nino Rota (I, II), Carmine Coppola (III). Puvustus: Anna Hill Johnstone (I), Theadora Van Runkle (II), Milena Canonero (III).
Näyttelijät: Al Pacino (Michael Corleone), Marlon Bradon (Don Vito Corleone), Robert De Niro (Vito Corleone nuorena), James Caan (Sonny Corleone), John Cazale (Fredo Corleone), Talia Shire (Connie), Diane Keaton (Kay Adams), Richard Castellano (Clemenza), Robert Duvall (Tom Hagen), Sterling Hayden (komisario McCluskey), Richard Conte (Barzini), Al Lettieri (Sollozzo), Alex Rocco (Moe Greene), Lenny Montana (Luca Brasi), Lee Strasberg (Hyman Roth), Andy Garcia (Vincent Mancini), Eli Wallach (Don Altobello), Joe Mantegna (Joey Zasa), Bridget Fonda (Grace Hamilton), Sofia Coppola (Mary Corleone).

Katsotut elokuvat: maaliskuu 2017

Přemysl Pražský: Batalion (engl. Battalion)
Löyhästi tositapahtumiin perustuva tarina arvostetusta lakimiehestä, jonka elämä romahtaa hänen saadessaan tietää vaimonsa salasuhteesta. Lakimies päättää unohtaa menneen elämänsä ja siihen liittyneet ihmiset kertaheitolla ja katoaa Prahan alamaailmaan. Batalionia pidetään kotimaansa elokuvan monitoimimiehenä muistetun Pražskýn ohjaajanuran kohokohtana.

Satyajit Ray: Yksinäinen nainen (Charulata)
Menestyvällä päätoimittajalla ei ole aikaa kotona päivänsä viettävälle vaimolleen, joten mies pyytää joukon sukulaisiaan vierailulle. Yksi heistä herättää vaimon mielenkiinnon, mutta kiellettyä tilannetta ei sovi päästää liian pitkälle. Vähäeleinen ja rauhallinen elokuva vaatinee katselukerran jos toisenkin auetakseen kunnolla. Rayn oma suosikki.

Boris Barnet: Laitakaupunki (Okraina)
Kehuttu neuvostoliittolaisen äänielokuvan varhainen edustaja kertoo pienen venäläiskylän vaiheista ensimmäisen maailmansodan vuosina. Sain tällä toisella katselukerralla irti enemmän kuin ensimmäisellä, mutta en vieläkään täysin ymmärrä tämän suuruutta.

Fritz Lang: Vakoilija (Spione)
Thea von Harboun romaaniin perustuva jännityselokuva mestaririkollisesta, joka ryöstää joukkoineen hallitusten salaisia dokumentteja ja lakaisee säälimättömästi kaikki todistajat tieltään. Louis Feuilladen sarjafilmien hengessä tehty Vakoilija on lennokkuudestaan huolimatta tylsähkö ja moneen suuntaan haarautuvat juonenkäänteet kasvattavat kestoa liiaksi.

Rex Ingram: Sydänverta (The Magician)
Hämäräperäinen okkultisti alkaa vainota kaunista amerikkalaista kuvanveistäjää juoneltaan heppoisessa, mutta tunnelmaltaan mainiossa mykkäelokuvassa.

Satyajit Ray: Kansanvihollinen (Ganashatru)
Kunnianarvoisa lääkäri huomaa, että läheisen temppelin juomavesi sairastuttaa ihmiset. Kun hän yrittää tuoda asian julki, hän saa vastaansa sekä paikalliset poliitikot että temppelin ylläpitäjät. Mitä voi sanoa julkisuudessa ja mitä jättää sanomatta, siinä Rayn upean elokuvan sisältö tiivistettynä.

Boris Barnet: Sinisen meren rannalla (U samogo sinego morja)
Kaksi merimiestä pelastuu syrjäiselle saarelle ja rakastuu samaan naiseen, mikä aiheuttaa ennen pitkää ongelmia heidän välilleen. Arkirealismi ja runollisuus kulkevat käsi kädessä kohti loppuhuipentumaa, joka on lopulta ainoa sopiva tähän tarinaan. Tyylikäs tuttavuus.

Rex Ingram: Meremme (Mare Nostrum)
Ingramin ensimmäinen Nizzassa ohjaama elokuva pohjautui Ibáñezin kertomukseen espanjalaisesta merikapteenista, joka sodan aikana Napolissa vieraillessaan ajautuu ulkomaisen agentin pauloihin ja sen seurauksena moraaliseen vastuuseen suuren matkustaja-aluksen upottamisesta. Välimeren kauniissa maisemissa kuvattu elokuva yhdistelee vakoilijatarinaa, romantiikkaa ja kostoelementtejä, mutta tekee sen kaiken hallitusti ja vaivatta.

James Cruze: Ponipikalähetti (The Pony Express)
Sacramenton kaupungin senaattori Glen haluaa irrottaa Kalifornian liittovaltiosta, mutta paikalle saapuva nuori korttihai sotkee hänen suunnitelmansa perusteellisesti. Hollywoodilaisittain huoliteltu ajankuvaus jokilaivoineen, karavaaneineen ja lännenkaupunkeineen ihastuttaa, mutta lopputuloksesta puuttuvat ne aitouden aspektit, jotka tekivät ohjaajansa edellisestä lännenelokuvasta, Karavaanista (1923), lajityyppinsä merkkiteoksen.

Kenneth Lonergan: Manchester by the Sea
Väkevä draama nuoresta miehestä, joka palaa monen vuoden jälkeen kotikonnuilleen huoltamaan sydänkohtaukseen kuolleen veljensä teini-ikäistä poikaa ja kohtaa samalla monet menneisyyden haamuista. Tasapainoinen, erittäin hyvin näytelty ja toteutettu elokuva osoittaa, ettei elämässä kaikki mene aina suunnitelmien mukaan, vaikka kuinka niin haluaisi.

Marshall Neilan: M’liss
Höperön ja alkoholisoituneen isänsä sekä tämän lemmikkikanan kanssa asuva temperamenttinen rasavillityttö rakastuu kotikylänsä komearaamiseen opettajaan, asettuu tämän rinnalle isänsä murhaa käsittelevässä oikeudenkäynnissä ja voittaa lopulta myös miehen sydämen. ”Vertaansa vailla oleva kaunotar”. (Kevin Brownlow).

David Yates: Tarzanin legenda (The Legend of Tarzan)
Yllättävän toimiva viidakkoseikkailu eikä lainkaan niin tietokonepelimäinen kuin olin odottanut. Loppu oli turhankin hutaistun oloinen, mutta ehkä isolta kankaalta katsottuna olisi toiminut paremmin?

Danny Boyle: Sunshine
Maasta lähetetty tutkimusalus törmää edeltäjäänsä ja löytää sieltä jotain, mitä ei kaiken järjen mukaan pitäisi enää edes olla. Komean näköinen ja mielenkiintoinen scifi-pätkä.

Hans Karl Breslauer: Die Stadt ohne Juden (engl. The City without Jews)
Fiktiivinen kuvaus Utopia-nimisestä valtiosta, joka päättää häätää kaikki maassa asuvat juutalaiset muualle. Elokuvan parasta antia ovat Wienin kadulla kuvatut mielenosoitukset ja marssit, minkä lisäksi mukaan on yhytetty myös kaikuja saksalaisesta ekspressionismista. Loppua kohden meno hyytyy kuitenkin pahasti.

F. W. Murnau: Matka yöhön (Der Gang in die Nacht)
Murnaun varhaisimman säilyneen ohjaustyön päähenkilö on arvostettu tohtori Börne, joka jättää viehättävän tanssijattaren vuoksi vaimonsa ja muuttaa tämän kanssa pieneen merenrantakylään. Rakastavaisten onni ei kestä kauan, sillä nainen rakastuu tohtorin parantamaan taidemaalariin. Saksalainen alakulo ja skandinaavinen luonnonlyriikka sulautuvat hienosti toisiinsa hurjan loppuhuipentuman omaavassa draamassa.

Lois Weber: Too Wise Wives
Tarina kahdesta hyvin toimeentulevasta amerikkalaisesta pariskunnasta, joista toisessa vaimo haluaa miehensä nauttivan niistä asioista joista hän itsekin pitää, kun taas toisessa vaimo on valmis miellyttämään miestään kaikin tavoin saadakseen vastaisuudessakin nauttia tämän paksusta shekkivihosta. Muuten pätevää keskitasoa, mutta lopun moraalinen opetus tuntuu liian vaivattomalta ja yllätyksettömältä.

Lambert Hillyer: Pookkeri Bill (White Oak)
William S. Hartin suuriin teoksiin lukeutuva Pookkeri Bill sisältää lähes jokaisen lännenelokuvan juonenkäänteen ja lainalaisuuden, mutta käyttää niitä onnistuneesti ja kokonaisuuteen sopivasti.

Tri Arnold Fanck & G. W. Pabst: Valkoinen helvetti (Die Weisse Hölle vom Piz Palü)
Komea ja tasapainoinen elokuva sai innoituksensa tosielämästä, nuorten vuorikiipeilijöiden onnettomuudesta kertovasta lehtiuutisesta. Se kertoo Alpeilla lomailevista rakastavaisista, jotka auttavat heidän kanssaan samaan vuoristomajaan asettuvaa miestä löytämään tämän vuoristoon kuolleen vaimon ruumiin. Kekseliäillä kamerakulmilla luoduissa kiipeilyjaksoissa on vaaran ja jännityksen tunnetta, upeasti valaistut yökohtaukset ovat mainitsemisen arvoisia, eikä sotaveteraani Ernst Udet’n lentojaksojakaan sovi vähätellä.

G. W. Pabst: Vallankumouksen hornankattila (Die Liebe der Jeanne Ney)
Ranskalaistytön ja bolsevikkinuorukaisen yhteinen tie vie Venäjän vallankumouksen moukaroimalta Krimiltä Pariisiin, jossa häikäilemätön rikollinen on valmis tekemään kaikkensa heidän onnensa tuhoamiseksi. Liikkuva kamera tekee Pabstin ohjauksessa huomattavasti huomaamattomampaa työtä kuin Murnaun tai Dupontin kuuluisammissa teoksissa ja leikkaus on puolestaan niin sulavaa, ettei siihen kiinnitä edes huomiota. Siksi onkin sääli, että tarinassa ei ole muun elokuvan omaavaa voimaa ja painokkuutta.

G. W. Pabst: Sielun salaisuus (Geheimnisse einer Seele. Ein psychoanalytischer Film)
Naapurustossa tapahtunut raaka murha suistaa lempeän kemistin tolaltaan ja hän alkaa tuntea kammoa veitsiä kohtaan. Kaikelle kansalle ymmärrettävästi selitetty, joskin erittäin tiivistetty ja lopulta myös ennalta-arvattava sairauskertomus kiehtoo runsaan symboliikan ja kuvallisen liioittelemattomuuden ansiosta, minkä lisäksi Krauss eläytyy mieleltään järkkyneen miehen rooliin ensiluokkaisesti.

Gustav Ucicky: Café Elektric (engl. Café Electric)
Rikkaan perheen tytär heittäytyy rikollisen syliin sodanjälkeiseen Wieniin sijoittuvassa rikosdraamassa, jossa nuori Marlene Dietrich pääsee esittelemään näyttelijäntaitojaan ja seksuaalista vetovoimaansa. Juoni on vaatimaton, mutta ajan henki on saatu talletettua hyvin kuvaan.

Asghar Farhadi: The Salesman
Nuori pariskunta muuttaa uuteen vuokra-asuntoon. Yksin kotona oleva vaimo tekee kohtalokkaan erehdyksen ja päästää tunkeilijan sisään, jonka seurauksena nainen loukkaantuu. Mies selvittää vierailijan nimen ja alkaa hautoa kostoa. Intensiivinen ja eloisa, liioittelematon ja ajatuksia herättävä The Salesman jatkaa Farhadin loistavien elokuvien sarjaa.

Dan Gilroy: Nightcrawler
Jake Gyllenhaal on kaveri, joka kuvaa onnettomuuspaikkoja aamu-uutisiin. Mitä paremmin hän menestyy, sitä pidemmälle hän on valmis menemään. Gyllenhaal tekee täyttä oikeutta kierolle roolihahmolleen ja eläytyy rooliinsa loistavasti.