tiistai 13. tammikuuta 2015

Punainen virta

Howard Hawksin Rio Bravo (1959) on ollut papereissani aina se kaikkein suurin western – ja jos tarkkoja ollaan, yksi kaikkein suurimmista elokuvista ylipäätään – mutta sen ympärillä ei ole koskaan ollut Punaisen virran (Red River, 1948) kaltaista myyttistä sädekehää. Syykin on selvä: tätä Peter von Baghin Elämää suuremmissa elokuvissa esittelemää lännenklassikkoa ei esitetty televisiossa kuin ani harvoin ennen vuosituhannen vaihdetta ja kun kotimaista julkaisuakaan ei ollut, joutui tavallinen katsoja vain tyytymään kohtaloonsa. Sittemmin tilanne on parantunut huimasti ja Punaisen virran ihaileminen käy teräväpiirtoformaatilta kotisohvalla löhöillen – joskin olen ehdottomasti sitä mieltä, että tämän elokuvan ainoa oikea katseluympäristö on elokuvateatteri.

Kaksi vuosikymmentä elokuvia jo tuolloin ohjanneen Hawksin debyyttiwestern on paitsi suurta lännenelokuvaa, myös kertomus kansakunnan rakentamisesta ja maailmankuvan laajenemisesta: kotinurkat eivät ole enää tarpeeksi, menestystä saavuttaakseen on matkustettava pidemmälle kuin koskaan aiemmin. HMS Bountyn kapinaa (1789) varioivat tapahtumat on sijoitettu preerialle, merimiehet vaihtuneet kuudestilaukeavia kantaviksi karjapaimeniksi, kapteenin ja perämiehen välinen konflikti isän ja kasvattipojan väliseksi. Näistä aineksista syntyy nautittava western, josta ei puutu mitään mitä tällaiselta elokuvalta sopii odottaa ja vaatia.

Punainen virta kertoo omasta karjatilasta uneksivasta Thomas Dunsonista (John Wayne), joka kesken karavaanimatkan suuntaa ystävänsä Grootin (Walter Brennan) kanssa omille poluilleen. Lähtiessään hän hyvästelee naisensa ja antaa tälle muistoksi rannerenkaan luvaten palata hakemaan häntä, kun on saanut karjatilansa rakennettua. Samana iltana intiaanit hyökkäävät miesten kimppuun ja Dunson huomaa yhden tappamansa intiaanin ranteessa tutun rannerenkaan. Nainen on kuollut ja unelma yhteisestä tulevaisuudesta sirpaleina.

Neljätoista vuotta myöhemmin Dunsonilla on valtava karjatila. On suuren karjanajon aika, jota varten hän palkkaa kaikki kynnelle kykenevät karjanajajat painottaen, ettei kenelläkään ole oikeutta jättää työtä kesken, olipa tilanne kuinka paha tahansa. Tuekseen hän saa Grootin ja kasvattipoikansa Matthewn (Montgomery Clift). Tuhannen mailin mittainen karjanajo alkaa hyvin, mutta vähitellen Dunsonin diktaattorimainen johtamistyyli aiheuttaa eripuraa miehistössä ja Matthewn on aika ottaa ohjat käsiinsä.


Punainen virta on yhtä aikaa sekä suurta spektaakkelia että intiimiä, elämänmakuista draamaa. Päähenkilöt ja heidän persoonansa on luotu huolella ja tarinan konfliktit ovat vääjäämättömiä seurauksia aiemmista tapahtumista. Vaatimattomista lähtökohdista menestykseen nousseen Dunsonin elämä on ajautunut itse rakennettuun kuplaan, jossa nähdään vain omien tekojen oikeellisuus ja josta ei ole ulospääsyä – hän on kuin villin lännen Charles Foster Kane. Vastapuolenaan Dunsonilla on pehmeämpi ja sopeutuvampi Matthew, joka on tekijämiehenä kuitenkin aivan samaa tasoa – hän vain uskoo asioiden toimivan vähemmillä konflikteilla. Jos haluaa linkittää elokuvan sisällön poliittisiin tapahtumiin, voi siinä helposti nähdä kaikuja toisen maailmansodan jälkeisten yhteiskuntien jälleenrakentamisesta ja tulevista linjanvedoista.

Vaikka Punainen virta tarjoaa monia nautittavia kohtauksia aina vauhdikkaista karjanajojaksoista syvällisiin keskustelutuokioihin, pidän elokuvan kauneimpana tuokiona viimeistä aamua Red River D:n ranchilla. Kaikki on valmista lähtöön ja Dunson katsastaa tilanteen vielä kerran. Kamera panoroi täydet 360 astetta esittäen tilanteen koko komeudessaan. Jotain aiemmin kokematonta on alkamassa, miehet odottavat vain johtajansa käskyä lähteä liikkeelle. Kohtauksessa on mielestäni hyvin paljon samanlaista legendan tuntua kuin John Fordin samana vuonna kuvaaman Aavikon lain (My Darling Clementine, 1946) kuuluisassa aamunkoitteessa juuri ennen O. K. Corralin tulitaistelun päivää.

Hawksin tiedetään suunnitelleen Gary Cooperia Thomas Dunsonin rooliin, mutta päätyneen sitten Wayneen. Valinta on onnistunut, sillä Waynen roolisuoritus on yksi hänen uransa suurimmista. Dunsonin hahmosta olisi voinut helposti tehdä yksiulotteisemman tyrannin, mutta Wayne onnistuu esittämään tämän ristiriitaisena, kovasta ulkokuoresta huolimatta herkkänä ja hyvin yksinäisenä hahmona. Ensimmäisen Hollywood-roolinsa tehnyt Montgomery Clift kantaa myös roolinsa kunnialla ja sopii kuin nakutettu Waynen rinnalle, vaikka tämä nuorukaisen lahjoja alkuun epäilikin. Heidän välissään seisoo Walter Brennanin unohtumattomasti tulkitsema Groot, avarakatseinen tarkkailija ja järjen ääni, jolla on rohkeutta sanoa Dunsonille asiat kuten ne ovat. Sivuosissa nähdään monia Fordin elokuvista tuttuja kasvoja (Hank Worden, Harry Carey, Harry Carey Jr., Joanne Dru).

Itsenäisenä tuottajana toiminut Hawks kohtasi kuvausten jälkeen vastoinkäymisiä, sillä levitysongelmat United Artistsin kanssa viivästyttivät elokuvan ensi-iltaa yli vuodella. Tämän lisäksi hän joutui riitelemään vanhan yhteistyökumppaninsa Howard Hughesin kanssa, jonka mielestä Hawks oli plagioinut kohtauksia hänen elokuvastaan Lainsuojaton (The Outlaw, 1941). Kaikki kääntyi lopulta lähestulkoon parhain päin ja Punaisesta virrasta tuli yksi ilmestymisvuotensa suurimmista menestyksistä. Lännenelokuviin yleensä varsin nuivasti suhtautuva Elokuva-akatemia asetti Punaisen virran ehdolle kahteen Oscar-palkintoon (käsikirjoitus, leikkaus), joista se ei tosin voittanut kumpaakaan. Hawks kertoi myöhemmin elokuvan tekemisen olleen tuhatpäisen karjalauman kanssa sen verran raskasta, että päätti keskittyä vastedes työskentelemään vain ihmisten kanssa.

RED RIVER, 1948 Yhdysvallat
Tuotanto: Monterey Productions/United Artists Tuottajat: Charles K. Feldman, Howard Hawks Ohjaus: Howard Hawks Käsikirjoitus: Borden Chase, Charles Schnee (Chasen jatkokertomuksen “The Chisholm Trail” pohjalta) Kuvaus: Russell Harlan Lavastus: John Datu Arensma Leikkaus: Christian Nyby Musiikki: Dimitri Tiomkin Tehosteet: Donald Stewart, Allan Thompson Äänitys: Richard DeWeese, Vinton Vernon
Näyttelijät: John Wayne (Thomas Dunson), Montgomery Clift (Matthew Garth), Walter Brennan (Groot Nadine), Joanne Dru (Tess Millay), Coleen Gray (Fen, Dunsonin morsian), John Ireland (Cherry Valance), Noah Beery Jr. (Buster), Harry Carey Jr. (Dan Latimer), Harry Carey (karjakauppias), Mickey Kuhn (Matthew poikana), Paul Fix (Teeler), Hank Worden (Slim)

sunnuntai 4. tammikuuta 2015

Katsotut elokuvat: joulukuu 2014

Vittorio De Sica: Sciuscià – viattomat (Sciuscià)
Kaksi kaverusta joutuu nuorisovankilaan italialaisohjaajan koskettavassa ja hyvin rakennetussa draamassa. Nuoret näyttelijät tekevät laatutyötä ja ainoastaan loppuratkaisu jäi kaivelemaan: pitikö tämän todella päättyä näin?

Victor Sjöström: Ajomies (Körkarlen)
Ruotsalaisen mykkäelokuvan suuren mestarin kuolematon klassikko, Selma Lagerlöfin samannimiseen novelliin perustuva Ajomies on kertomus kuoleman ehdottomuudesta ja elämässä tehtyjen valintojen korjaamisesta. Kun alkoholiin mieltynyt David Holm kuolee uudenvuodenyönä, hän ei joudukaan heti tuonpuoleiseen, vaan käy sitä ennen elämänpolkunsa läpi ajomiehenä toimivan, kuolleiden sieluja keräävän ystävänsä Georgesin kanssa. Tehosteiltaan fantastinen ja tarinaltaan elämänmakuinen elokuva ei ole menettänyt vuosikymmenten saatossa rahtuakaan toimivuudestaan.

Yasujiro Ozu: Hyvää huomenta (Ohayo)
Japanilaismestarin uusintafilmatisointi mykkäklassikostaan Synnyin, mutta… (1932) kertoo kahdesta pojasta, jotka ryhtyvät mykkäkouluun, koska isä ei suostu ostamaan taloon televisiota. Pinnan alla on runsaasti myös muita merkintöjä ajankohtaisista asioista. Alkuperäinen on tummempisävyinen, enkä ole koskaan päässyt sisälle tämän elokuvan outoon pieruhuumoriin. Arkielämän kuvaus on ozumaisen tarkkaa, mutta muilta osin en pidä tätä hänen parhaiden teostensa veroisena elokuvana.


Léonce Perret: Kador kallioiden salaisuus (Le mystère des roches de Kador)
Nuoren perijättären holhooja päättää raivata tämän tieltään saadakseen naisen hallussa olevat rahat itselleen. Hänen suunnittelemansa murhayritys epäonnistuu, mutta tyttö vajoaa katatoniseen tilaan. Siitä hänet pelastaa vierasmaalainen lääkäri käyttäen psykoterapian apuna elokuvaa. Huolella toteutettu, kekseliäs rikoselokuva oli ”elokuvan ensimmäisiä kuvauksia psykoterapeuttisesta parannuksesta” (Antti Alanen).

Jean Epstein: Mauprat
Epsteinmaisen näyttävästi toteutetun historiallisen draaman kuvat ovat hengästyttävän kauniita, mutta tarinaltaan tämä historiallinen ihmissuhdedraama jää verettömäksi.

Christopher McQuarrie: Jack Reacher: Tappajan jäljillä (Jack Reacher)
Tom Cruise esittää oikeuden puolesta taistelevaa etsivää, joka ottaa tehtäväkseen syylliseksi lavastetun tarkka-ampujan maineen puhdistamisen. Kertakäyttöviihdettä, jossa toimintaa ei vedetä överiksi ja tappelukohtauksia kymmenminuuttisiksi. Cruise sopii rooliinsa mainiosti, mukana menossa myös Werner Herzog ja Robert Duvall.

Anders Nilsson: Kolmas aalto (Den tredje vågen)
Irina Björklundin esittämä sijoitusmyyjä saa vihiä miesystävänsä hämäräpuuhista ja aikoo luovuttaa tietonsa Europolille. Tämähän ei käy miehelle laatuun ja pian Irina saa kannoilleen joukon palkkamurhaajia ja rinnalleen töistä vetäytyneen poliisi Johan Falkin. Yhden katselukerran toimintaelokuva.

Akira Kurosawa: Elän pelossa (Ikimono no kiroku)
Harvemmin esille nostettu Kurosawa-elokuva kertoo sodanjälkeisessä Japanissa elävästä valimon omistajasta, joka haluaa ydinsodan pelossa muuttaa Brasiliaan. Muu perhe ei katso isännän suunnitelmia hyvällä, vaan haastaa tämän oikeuteen. Vahvasti näytelty draama on aiheeltaan niin paikallinen ja aikaan sidottu, että terävin kärki on jo tylsynyt.

Orson Welles: Kansalainen Kane (Citizen Kane)
Wellesin maailmankuulu esikoiselokuva on palapelimäinen kertomus lehtimoguli Charles Foster Kanen elämästä. Kaikin puolin loistava teos.