Big Fish

Lueskelin äskettäin Facebookissa erään elokuvaryhmän keskusteluketjua, jossa pohdittiin kenen tunnetun nykyohjaajan ura on kääntynyt menestysvuosien jälkeen täydelliseen alamäkeen ja vieläpä mahdollisimman nopeasti. Ykköseksi tuntui nousevan ranskalainen Luc Besson, jonka menestyselokuvat Leon (1994) ja The Fifth Element – puuttuva tekijä (The Fifth Element, 1997) antoivat odottaa merkittävää kansainvälistä uraa, mutta jonka nykyiset ohjaustyöt tunnutaan sivuuttavan pelkällä olankohautuksella. Heti hänen perässään tuli amerikkalainen Tim Burton…

Hetkinen. Siis sama Tim Burton, joka teki Johnny Deppin kanssa Saksikäsi Edwardin (Edward Scissorhands, 1990) ja Ed Woodin (1994), ohjasi kaksi ensimmäistä – ja samalla parasta – uuden ajan lepakkomiestä (Batman, 1990 ja Batman – paluu / Batman Returns, 1992) ja onnistui puhaltamaan Hammer-yhtiön hengen Sleepy Hollown legendaan Päättömässä ratsumiehessä (Sleepy Hollow, 1999)? Sama Tim Burton, jonka lähes taivaassa solmittu ja päättymättömältä tuntuva yhteistyöputki Johnny Deppin kanssa toi elokuva toisensa jälkeen runsaasti kilisevää tuotantoyhtiöiden kassakoneisiin? Kyllä, sama Tim Burton, joka tuntuu jääneen omien erikoisten maailmojensa vangiksi ja tarpoo nyt polviaan myöten suossa, josta ei taida olla poispääsyä.

Burtonin toistaiseksi viimeisen suuren elokuvan, vuonna 2003 valmistuneen Big Fishin päähenkilö Edward Bloom (Albert Finney/Ewan McGregor) on aina ollut seikkailuiden ja suurten tarinoiden mies. Useimmat ovat rakastaneet hänen värikkäitä juttujaan, mutta pojalleen Williamille (Billy Crudrup) isä on jäänyt aina etäiseksi, sillä Williamin mukaan tämän elämä on silkkaa valhetta alusta loppuun ilman ainoatakaan totuuden sanaa. Heidän suhteensa on lopulta ajautunut kolmen vuoden puhumattomuuteen, mutta isän hautaan vievä syöpä saa pojan palaamaan kotiinsa ja yrittämään luoda käsitystä siitä, mitä isän elämässä on oikeasti tapahtunut ja mikä on pelkkää sepitettä.

Big Fishissä kiteytyy koko Burtonin ura. Hän on aina ollut satujenkertoja, omia omituisia polkujaan kulkeva runoilija, jonka karamellivärein väritetyissä ja humoristisissa elokuvissa on ollut tekemisen riemua ja luomisen nautintoa. Sittemmin Burton on vajonnut itsetarkoituksellisuuteen ja uudistumattomuuteen, mutta Big Fishin kohdalla rappio ei ollut vielä ulottanut lonkeroitaan hänen tekemisiinsä. Edward Bloomin ihmeellinen seikkailu noitineen, jättiläisineen, sotamuistoineen ja ukkosmyrskyineen on toteutettu rakkaudella ja sadunkerronnan perinteitä vaalien. Bloomin hahmon voikin nähdä jos nyt ei ohjaajan omakuvana, niin jonkin sortin kaksoisolentona kuitenkin.

Toinen ohjaajaan viittaava hahmo on Danny De Viton esittämä sirkustirehtööri Amos Calloway, jonka alaisuuteen Edward Bloom on pestautunut kolmeksi vuodeksi vain saadakseen riittävästi tietoja tulevasta vaimostaan. Kummallisuuksia vilisevä sirkus on kuin Burtonin filmien mielikuvitukselliset hahmogalleriat, jossa ei koskaan tiedä mitä tulee vastaan. Steve Buscemin tulkitsemaa runoilijasuuruus Norther Winslow puolestaan muistuttaa meitä kaikkia taiteen luomisen vaikeudesta – 12 vuotta työn alla olleessa runossa on vain kolme riviä, sillä täydellisyyden etsiminen on saanut taiteilijan takalukkoon. ”Tältä odotetaan paljon. En halua pettää ihailijoitani”, toteaa omahyväinen Norther uteliaalle Edwardille.

Big Fish on moneen suuntaan haarautuva, monta teemaa sisältävä elokuva. Paitsi omaelämäkerrallinen teos ja värikäs kertomus sodanjälkeisestä Amerikasta, Big Fish on myös suuri rakkauselokuva. Edward Bloom on rakastanut elämässään kahta asiaa: ensin elämää itseään, sen jälkeen vaimoaan Sandraa (Jessica Lange/Alison Lohman). Siitä hetkestä lähtien kun hän näki ohimennen vaimonsa sirkuksessa, hän on raatanut rakkautensa eteen ja vaalinut sitä kaikin mahdollisin keinoin. Hän on kestänyt sotaoperaation vaikeudet, päättymättömän työnteon seikkailuineen ja lopulta jopa kuoleman odotuksen, koska hänen rinnallaan on seissyt vahva ja rakastava vaimo, jolle hän on pysynyt uskollisena elämänsä kaikissa käänteissä.

Eikä pidä tietystikään unohtaa isän ja pojan alusta alkaen vaikeaksi osoittautuneen suhteen läpikäymistä. William on pitänyt isäänsä aina valehtelijana, jonka tarinat nolostuttavat lähipiiriä ilman että isä edes huomaa sitä. Mutta voiko isää kuitenkaan pitää huijarina, kuten William syyttää? Eikö elämä rakennukin muistoista ja tarinoista, joita meistä itse kukin värittää kulloisenkin tarpeen mukaan – onpa se ärsyttävää tai ei. Eikä Edward Bloom tee sitä koskaan pahantahtoisesti, vaan viihdyttääkseen kuulijoitaan. Niinpä katsoja saa itse pohdiskella, onko Williamin syntymä mielenkiintoisempi Edwardin versiona kuin virallisena selontekona. ”Jos teillä on faktat ja legenda, painakaa legenda” todettiin jo John Fordin lännenelokuvassa Mies joka ampui Liberty Valancen (The Man Who Shot Liberty Valance, 1962) ja juuri sitähän viihdyttäminen pohjimmiltaan on. Sellaisena Tim Burton oli parhaimmillaan loistava.

”Mies kertoo tarinoitaan niin monesti, että muuttuu tarinoikseen. Ne elävät hänen jälkeensä ja siten hänestä tulee kuolematon.”

BIG FISH, 2003 Yhdysvallat
Tuotanto: Jinks/Cohen Company, The Zanuck Company. Tuottajat: Richard D. Zanuck, Bruce Cohen, Dan Jinks. Ohjaus: Tim Burton. Käsikirjoitus: John August (Daniel Wallacen romaanista). Kuvaus: Philippe Rousselot. Lavastus: Roy Barnes, Jean-Michel Ducourty, Robert Fechtman, Jack Johnson, Richard L. Johnson. Leikkaus: Chris Lebenzon. Musiikki: Danny Elfman. Puvustus: Colleen Atwood. Tehosteet: Stan Winston, Stan Parks.
Näyttelijät: Ewan McGregor (Edward Bloom nuorena), Albert Finney (Edward Bloom vanhana), Billy Crudup (William Bloom), Jessica Lange (Sandra Bloom vanhana), Alison Lohman (Sandra Bloom nuorena), Helena Bonham Carter (Jenny nuorena ja vanhana/noita), Hailey Anne Nelson (Jenny lapsena), Robert Guillaume (tri Bennett vanhana), Karlos Walkes (tri Bennett nuorena), Marion Cotillard (Josephine Bloom), Matthew McGrory (Karl), Steve Buscemi (Norther Winslow), Danny De Vito (Amos Calloway), Miley Cyrus (Ruthie).

Katsotut elokuvat: kesäkuu 2017

Kathryn Bigelow: The Hurt Locker
Pahimmat sotaelokuvakliseet onnistuneesti väistävä kuvaus Irakissa työskentelevästä pomminraivaajaryhmästä ja sen jäsenistä. Tarinaltaan tasapainoinen ja otteessaan pitävä, hyvin ohjattu ja näytelty elokuva nappasi aikoinaan kuusi Oscar-pystiä, eikä ihan aiheetta.

Tri. Arnold Fanck: Alppien salaisuus (Der Heilige Berg)
Natsiyhteyksistään muistetun Leni Riefenstahlin ensimmäinen pääosasuoritus. Alpeille sijoitettu kolmiodraama ei voi ylpeillä juonellaan, mutta yltäkylläinen ja rikas kuvasto ihastuttaa edelleen.

Kenji Mizoguchi: O’Haru – naisen tie (Saikaku ichidai onna)
Elokuva, jonka pariin tulee palattua parin vuoden välein. Kinuyo Tanakan esittämän naisen elämä on yhtä helvettiä aina siitä lähtien, kun hänet ja hänen perheensä häädetään kielletyn suhteen vuoksi keisarillisesta palatsista ja heidän nimensä vedetään lokaan. Mizoguchin kypsin ja täydellisin elokuva, todellinen viiden tähden valio.

E. A. Dupont: Yökahvila Piccadilly (Piccadilly)
Dupontin viimeinen mykkäelokuva kertoo Lontoon suosituimpaan yökerhoon sijoittuvan ihmissuhdekuvion, jossa tähtitanssijansa naispartnerin vietellyt omistaja rakastuu keittiössä työskentelevään neitoon ja päättää tehdä tästä paikkansa vetovoimaisimman nimen. Saksalaisilla tyyliratkaisuilla varustettu tarina kulkee varmaotteisesti kohti loppuhuipentumaa, johon on varattuna onnistunut ja yllättävä juonenkäänne.

Max Reichmann: Das Blumenwunder
Kolme vuotta tuotannossa ollut, erikoinen ja omaperäinen taideteos, jossa kukat ja kasvit heräävät henkiin tanssin ja heleästi soivan musiikin tahdissa. Toteutus muistuttaa monin paikoin paitsi Disneyn fantastisia animaatioita, myös Hanns Walter Kornblumin avaruuselokuvaa Luomakunnan ihmeitä (1925), lopputuloksen ollessa raikas ja ihastuttava.

Vincenzo Natali: Kuutio (Cube)
Ryhmä ihmisiä herää oudossa huoneessa, josta on ulospääsy joka suuntaan – ongelmana on vain se, että ainoastaan yksi suunta on turvallinen. Huoneita tuntuu olevan loputtomiin ja ryhmä harventuu yksi toisensa jälkeen ulospääsyä etsiessä. Idea on hyvä ja toteutus mallikelpoinen, mutta henkilöt kärsivät persoonattomuudesta ja näyttelijät karismattomuudesta.

Alfred Hitchcock: Rebecca
Nuori nainen menee naimisiin rikkaan, leskeksi jääneen miehen kanssa ja muuttaa tämän hienoon kartanoon, jota tuntuu hallitsevan edesmenneen vaimon muisto. Goottilaishenkinen elokuva on komeasti kuvattu ja lavastettu, mutta itse juoni tarvitsee vielä vähän sulateltavaa.

Delmer Daves: Armoton ase (3:10 to Yuma)
Uusintafilmatisointiaan tiukempi ja tummasävyisempi kertomus roistokoplan johtajasta, joka joutuu virkavallan vangitsemaksi. Köyhyydessä asuva pientilallinen lupaa viedä roiston juna-asemalle vankilakuljetusta odottamaan, vaikka tietää perässään olevan liipaisinherkkiä pyssynheiluttajia. Hyvät näyttelijät, tihenevä jännitys, komea mustavalkokuvaus sekä Glenn Fordin ja Van Heflinin vahvat roolisuoritukset tekevät Armottomasta aseesta pienimuotoisen klassikon.

Edwin S. Porter: Tess of the Storm Country
Ryysyläistytön ja rikkaan miehen teologiaa opiskelevan pojan rakkaus siivittää hänen köyhiä vihaavan isänsä maailmankatsomuksen muuttumiseen elokuvassa, jonka menestys pelasti konkurssin partaalla keikkuneen tuotantoyhtiön. Tarinankuljetus on juohevaa ja hökkelikylä karhean realistisen oloinen, mutta kuvaustekniikan osalta Porter on jäänyt edelliselle vuosikymmenelle: muutamista komeista ulkoilmaotoksista huolimatta kuvista puuttuu syvyys ja teatterimaisesti lavastetut kohtaukset on lähes poikkeuksetta kuvattu yhdestä suunnasta ja yhtä kuvakokoa käyttäen.

Svatopluk Innemann: Lásky Kačenky Strnadové (engl. The Loves of Kacenka Strnadova)
Ihmissuhdekomedia, jossa kaksi toisiinsa rakastunutta maalaisnuorta muuttaa suurkaupunkiin. Amerikkalaishenkisesti toteutettu, hassunkurisiin tilanteisiin ja hömelöihin hahmoihin nojaava elokuva toimii oikeastaan vain komedian osalta: slapstick-henkiset jaksot tuovat mieleen vanhat kunnon Mack Sennett -rymistelyt, ehdotonta huolellisuutta kaikessa vaativa kenraali on kekseliäs luomus ja hyvällä maulla toteutettu rohkea kylpyhuonekohtaus on varmasti kirvoittanut mielipiteen jos toisenkin.

Joseph L. Mankiewicz: Kummitus ja rouva Muir (The Ghost and Mrs. Muir)
Ihastuttava mustavalkoelokuva naisesta, joka muuttaa merenrantahuvilaan ja saa pian seurakseen sitä ennen asuttaneen merikapteenin aaveen. Edellinen katselukerta oli talvelta 1981, enkä muistanut siitä kuin naurukohtauksen portaikossa – luulen tosin, ettei tällainen romanttinen melodraama olisi kuusivuotiaan kohdalla oikein toiminut.

John W. Brunius: Kustaa Waasa 1-2 (Gustaf Wasa del 1 + Gustaf Wasa del 2)
Sankarikuninkaana pidetyn Kustaa Vaasan elämästä ja teoista kertova suurelokuva valmistui historiallisiin aiheisiin mieltyneen Bruniuksen toimesta. Hänen edellinen ohjaustyönsä Vänrikki Stoolin tarinat (1926) oli varsin onnistunut näkemys Johan Ludvig Runebergin samannimisestä balladikokoelmasta (ilm. 1848 ja 1860). Tällä kertaa lopputulos jää kaikista sijoituksistaan huolimatta kauas ohjaajansa merkittävimmistä töistä.

Carl Th. Dreyer: Presidentti (Præsidenten)
Vuonna 1912 käsikirjoittajana aloittaneen Dreyerin ensimmäinen ohjaustyö kertoo maineikkaasta tuomarista, joka saa tuomittavakseen lapsenmurhasta syytetyn nuoren naisen. Tuomari järkyttyy pahoin, sillä hän tunnistaa syytetyssä tyttärensä, jonka äidin hän on hylännyt lähes kaksi vuosikymmentä aikaisemmin. Tasapainoinen debyytti.

Yasujiro Ozu: Perhetarina (Kohayagawa-ge no aki)
Iäkäs mies alkaa salaa tapailla entistä rakastajatartaan ja saa perheensä ymmälleen. ”Se alkaa kevyenä komediana, mutta synkät pohjasävyt alkavat kohoilla esiin ja elokuva päättyy ruumissaattoon ja polttohautaukseen.” (Antti Alanen). Haikeassa teoksessa on vahva tunnelataus, joka purkautuu milloin ilon, milloin surun keinoin.

Gustav Machatý: Erotikon (engl. Seduction)
Sähköinen melodraama hurmurinuorukaisen ongelmiin johtavista ihmissuhdeseikkailuista. Hahmoihin ja heidän motiiveihinsa olisi tietenkin voinut kiinnittää enemmän huomiota, mutta vastaavasti ihmissuhteiden kompleksisuus ihastuttaa aitoudellaan.

Andrei Zvjagintsev: Leviathan
Barentsinmeren rannalle sijoittuva draama, jossa kaupungin pormestari on päättänyt häätää paikallisen asukkaan ja tämän perheen pois uuden huvilansa tieltä. Pieni ihminen musertuu korruption ja väkivallan rattaissa, eikä ole vaikeaa arvata, kuka lopulta voittaa. Hieno, vahvasti kerrottu elokuva.

Frank Lloyd: Lady Hamiltonin lemmentarina (The Divine Lady)
Emma Hartin kauneus vie hänet aatelisen rakastajattareksi, sitten Napolin konsulin vaimoksi ja lopulta amiraali Horatio Nelsonin syliin aiheuttaen suuren skandaalin, joka vavisuttaa koko Englantia. Kepeästi kulkeva, tositapahtumien pohjalta muokattu pukuelokuva hehkuu vanhan Hollywoodin glamouria, jossa siloposkiset kaunottaret ja karismaattiset miehet puivat ihmissuhteitaan poliittisten kieroiluiden ja kaiken tuhoavan sodan keskellä.

Korda Sándor: Az aranyember (engl. Man of Gold)
Unkarissa syntyneen, mutta kotimaansa lisäksi uraa myös Itävallassa, Saksassa, Yhdysvalloissa, Ranskassa ja Isossa-Britanniassa tehneen Alexander Kordan (synt. Sándor László Kellner) varhaisin säilynyt ohjaustyö kertoo merikapteeni Timár Mihályn elämästä ja seikkailuista. Kuvamateriaalia on liikaa kateissa, jotta elokuvasta pystyisi nauttimaan täysin siemauksin.

Gustaf Molander: Ingmarin perintö (Ingmarsarvet)
Selma Lagerlöfin Jerusalem-saagaan perustuva Ingmarin perintö on kauttaaltaan hieno elokuva. Suurella budjetilla toteutettu teos jatkaa Sjöströmin ohjaamien edellisosien perintöä vahvasti. Lars Hanson, Conrad Veidt, Mona Mårtensson, Jenny Hasselqvist, Mathias Taube – nimekkäistä näyttelijöistäkään ei ole pulaa.

Carl Th. Dreyer: Rakastakaa toisianne (Die Gezeichneten)
Rakastakaa toisianne on kertomus pienen venäläiskylän asukkaista. Sen päähenkilöt ovat juutalaistyttö Hanna-Liebe, hänen veljensä Jakov ja ystävänsä Sascha, jotka jokainen tempautuvat vallankumoustapahtumien pyörteisiin. Vaikka loppukliimaksi on hurja ja väkivalta kaunistelematonta, on tasapaksusti kulkeva juoni rönsyillyt siihen mennessä liikaa ja katsojan mielenkiinto päässyt herpaantumaan.

Lloyd Kaufman & Michael Herz: Troma’s War
Joukko matkustajia selviää lentokoneen maahansyöksystä. Valitettavasti he ovat päätyneet vihamielisten asehullujen leirin lähettyville, eikä aikaakaan, kun konflikti on valmis. Tyhjäpäinen juoni, tönköt näyttelijäsuoritukset ja toinen toistaan hölmömmät repliikit takaavat varman elokuvanautinnon – jos kokee tällaiset tyhjänpäiväisyydet omikseen.