Punaiset kengät

Michael Powellin ja Emeric Pressburgerin yhteistyö oli hedelmäisimmillään 1940-luvulla, jolloin monet heidän elokuvistaan nauttivat suurta kansainvälistä suosiota. Erityisesti kaksi elokuvaa ihastuttaa katsojia edelleen: vuonna 1946 valmistunut Kysymys elämästä ja kuolemasta (A Matter of Life and Death) sekä kaksi vuotta myöhemmin ensi-iltansa saanut, H. C. Andersenin sadun ideoima Punaiset kengät (The Red Shoes), jota pidetään varsin yleisesti kaikkien aikojen hienoimpana balettielokuvana.

Victoria Page (Moira Shearer) on nuori ja lupaava tanssijatar, joka saa mahdollisuuden nousta tähtiin, kun maineikas baletti-impressaari Boris Lermontov (Anton Walbrook) ottaa hänet siipiensä suojaan. Samaan aikaan Lermontov antaa työtilaisuuden myös nuorelle säveltäjälle, Julian Crasterille (Marius Goring). Heidän avullaan Lermontov luo suurmenestykseksi kasvavan baletin Punaiset kengät. Pian kulissien takana alkaa kuitenkin kuohua, sillä Lermontov saa kuulla nuorten suojattiensa romanssista. Hän ei voi hyväksyä sitä, sillä baletin on oltava tanssijalleen kaikki kaikessa, eikä mikään saa mennä sen edelle.

Punaisten kenkien filmaussuunnitelma oli ollut olemassa jo yli vuosikymmenen, ennen kuin se lopulta konkretisoitui valkokankaalle. Alun perin sitä kaavaili itselleen tuottajasuuruus Alexander Korda, mutta lopulta ajatus hautautui sodan ajaksi palatakseen pinnalle seuraavan vuosikymmenen puolivälissä. Pressburgerin kymmenen vuotta vanha käsikirjoitus kirjoitettiin osin uudelleen, sillä ohjaajaksi kiinnitetty Powell halusi siirtää tarinan fokuksen balettiin, pois alkuperäisideasta, romanttisesta draamasta. Ratkaisu saattoi olla hyvinkin merkittävä elokuvan onnistumisen kannalta, sillä tarinan kieltämättä erikoisen kolmiodraaman – Lermontov, Page, Craster – rinnalle nousee nyt taide.

Punaisten kenkien keskipisteenä on rakkaus. Rakkaus taiteeseen, toiseen ihmiseen, elämään. Jos rakkaus voi luoda taidetta, voiko se myös tuhota sen samalla tavalla kuin se voi tuhota ihmisenkin? Voiko taidetta rakastaa yhtä voimakkaasti kuin ihmistä? Molemmissa tapauksissa tehdään uhrauksia, itsekkäitä vaatimuksia ja kompromisseja parhaan lopputuloksen saavuttamiseksi. Punaisissa kengissä rakkaus on kaikkea, äärimmäisyyksistä toiseen.

Harvassa ovat ne musikaalit ja tanssielokuvat joissa ei ole ainoatakaan väärää koreografiaa tai virheellistä nuottia – itse tiedän tämän lisäksi vain yhden, Stanley Donenin ja Gene Kellyn kuolemattoman Hollywood-tarinan Laulavat sadepisarat (Singin’ in the Rain, 1952). Silti senkään upeat musiikkiesitykset eivät vedä vertoja tämän taideteoksen pitkälle nimibaletille, jossa yhdistyvät musiikki, tanssi, teatteri, elokuva ja fantasia mitä lumoavimmalla tavalla. Jack Cardiffin Technicolor-kuvaus erikoistehosteineen, Reginald Millsin leikkaus ja Hein Heckrothin kekseliäs lavastus muodostavat ytimen, jonka Brian Easdalen musiikki viimeistelee kuolemattomaksi. Jo pelkästään tämän jakson vuoksi Punaiset kengät kannattaa pyrkiä näkemään isolta kankaalta, sillä vain siten se pääsee täysin oikeuksiinsa.

Punatukkainen Moira Shearer tekee debyyttiroolissaan ensiluokkaista jälkeä. Hän on juuri niin luonnollinen, aito ja vilpitön, kuin mitä hänen roolinsa vaatii. Marius Goring on vakuuttava hänkin, mutta heidän molempien yläpuolelle nousee kuitenkin Anton Walbrook, jonka baletti-impressaarissa on ripaus demonisuutta, hyppysellinen tukahdutettua (fyysistä) rakkautta ja aimo annos luovaa hulluutta, joka nostaa hänet kaikkien tähtiensä yläpuolelle. Walbrookin esittämän Lermontovin hahmon kerrotaan perustuvan venäläiseen Sergei Diaghileviin, mutta näin elokuvaharrastajana haluan nähdä hänessä myös hitusen suurta Erich von Stroheimia, jonka tinkimättömyys ja egoismi tekivät yhtä paljon hyvää kuin pahaakin hänen työryhmässään. Sivuosissa nähdään koko joukko The Royal Balletin suuria nimiä.

Lermontov: Sorrow will pass, believe me. Life is so unimportant. And from now onwards, you will dance like nobody ever before.

THE RED SHOES, 1948 Iso-Britannia
Tuotanto: The Archers Production, Independent Producers Tuottajat: Michael Powell, Emeric Pressburger Ohjaus: Michael Powell, Emeric Pressburger Käsikirjoitus: Michael Powell, Emeric Pressburger, Keith Winter (H. C. Andersenin tarinasta) Kuvaus: Jack Cardiff Lavastus: Hein Heckroth Leikkaus: Reginald Mills Musiikki: Brian Eansdale Musiikin johto: Brian Easdale, Sir Thomas Beecham Koreografia: Robert Helpmann Tehosteet: George Dunn, D. Hague
Näyttelijät: Moira Shearer (Victoria Page), Marius Goring (Julian Craster), Anton Walbrook (Boris Lermontov), Robert Helpmann (Ivan Boleslawsky), Leonide Massine (Grischa Ljubov), Albert Basserman (Sergei Ratov), Ludmila Tcherina (Irina Boronskaja), Esmond Knight (Livy), Jean Short (Terry), Gordon Littman (Ike), Austin Trevor (professori Palmer), Eric Berry (Dimitri), Irene Brown (lady Neston)

Ja aurinko paistoi

Taiteilijoilla on usein erikoisia mielipiteitä ainakin mitä omiin tuotantoihin tulee. He nostavat nimittäin ani harvoin jalustalle sellaisia teoksia, jotka keräävät eniten palkintoja ja arvostusta. Päinvastoin, heidän omat suosikkinsa tuntuvat poikkeuksetta olevan niitä, jotka eivät ole syystä tai toisesta saavuttaneet tekijöidensä odottamaa tai kaipaamaa suosiota. John Ford ei ollut poikkeus, sillä hänen rakkain elokuvansa oli vuonna 1953 valmistunut Ja aurinko paistoi (The Sun Shines Bright), joka toi päätökseen kaksi vuosikymmentä aikaisemmin aloitetun Tuomari Priestin (Judge Priest, 1934) tarinan. Se, että Ford piti teoksestaan ei tosin auttanut sen enempää lippuluukuilla kuin kriitikoiden arvosteluissakaan, vaan elokuva epäonnistui kaupallisesti niin pahoin, että Fordin lyhyt aika itsenäisenä tuottajana tuli päätökseen.

Ja aurinko paistoi sijoittuu pieneen kentuckyläiseen Fairfieldin kaupunkiin. Tarinan päähenkilö on ikääntynyt tuomari Priest (Charles Winninger), omalaatuinen mutta ehdottoman tasapuolinen ja suvaitsevainen lain palvelija. Tuomari Priestin ura alkaa lähestyä loppuaan, mutta hän on päättänyt asettua vielä kerran ehdokkaaksi piirituomarin virkaan. Vastapelurina hänellä on Horace K. Maydew (Milburn Stone). Aivan pelkkää vaalitaistelua ei elokuva sentään ole, sillä kaupungin näennäisen rauhallisen pinnan alla on vaiettuja salaisuuksia, kuohuntaa, poliittisia ristiriitoja ja kaikenlaisia näkemyseroja. Kun jännitteet lopulta laukeavat, on tuomari Priestin kokemuksella ja ihmissuhdetaidoilla kysyntää enemmän kuin koskaan.

Ja aurinko paistoi on erittäin kaunis elokuva, täydellinen matka siihen kadotetun Etelän unikuvaan, joka tuntuu jättäneen jälkensä moneen aikakaudesta kertovaan taiteilijaan ja heidän teoksiinsa. Aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta, banjo soi iloisesti, ihmiset ovat huoliteltuja ja hyväkäytöksisiä ja jokainen – niin valkoinen kuin värillinenkin – tietää paikkansa. Fordin elokuvassa menneiden aikojen Etelä ei ole koskaan näyttäytynyt yhtä rikkaana, kauniina ja epätodellisena.

Elokuva ei jää kuitenkaan pelkäksi kauniiksi kuvaelmaksi, vaan sillä on paljonkin sanottavaa. Suvaitsevaisuuden perään kuuluttavan teoksen päähenkilö, suoraselkäinen tuomari Priest edustaa niitä vanhoillisia hyveitä, joista sodasta selvinnyt maailma tuntui olevan jo luopumassa. Tuomari tekee käytöksellään prostituoidun hautajaisista ylvään tapahtuman ja osoittaa samalla, että kaikki ovat samanarvoisia kuoleman hetkellä. Kun vihainen väkijoukko aikoo lynkata mustan nuorukaisen, vaatii tuomari Priest lisätodistuksia esitettäväksi. Jopa jenkkiupseeri on valmis myöntämään konfederaation riveissä sotineen tuomarin suuruuden. Valitettavasti Fordin suvaitsevaisuussanoma, jota hän julisti kommunistivainojen keskellä, jäi yleisöltä näkemättä – elokuvaa lyhennettiin yli puolella tunnilla, eikä se päässyt kaikkialla edes ensi-iltalevitykseen. Täysimittainen versio esitettiin Yhdysvalloissa ensimmäisen kerran vuonna 1990.

Charles Winninger on elokuvan suuri tähti, siitä ei ole epäilystäkään, sen verran keskeisessä asemassa hän on. Mies hoitaa roolinsa tyylikkäästi, vaikka aivan aiemmassa versiossa loistaneen Will Rogersin veroiseen suoritukseen hän ei ylläkään. Stepin Fetchitin esittämän Jeffin hahmo on saanut paljon kritiikkiä osakseen, eikä täysin aiheetta, sen verran karikatyyrimäiseksi tummaihoinen Jeff on luonnosteltu. Muu näyttelijäryhmä, josta löytyy monia Fordin elokuvista tuttuja kasvoja, onnistuu työssään hienosti. John Russell on ryhmän heikoin lenkki, hänen näyttelemisensä on pelkkää patsastelua.

Fordin isänmaallinen, mennyttä aikaa ja sen hyveitä korostava Ja aurinko paistoi on lämminhenkinen ja suurella ammattitaidolla luotu kokonaisuus. Muutama kauneusvirhe elokuvasta löytyy, mutta vastavuoroisesti loppuhuipentuma lukeutuu tunnerikkaudessaan Fordin uran hienoimpiin. Katsomisen arvoinen teos, joka palkinnee ainakin jokaisen John Fordin elokuvien ystävän.

THE SUN SHINES BRIGHT, 1953 Yhdysvallat
Tuotanto: Argosy Pictures Tuottajat: Merian C. Cooper, John Ford Ohjaus: John Ford Käsikirjoitus: Laurence Stallings (Irwin S. Cobbin tarinoista) Kuvaus: Archie Stout Lavastus: Frank Hotaling, John McCarthy Jr., George Milo Leikkaus: Jack Murray Maskeeraus: James R. Barker Musiikki: Victor Young Puvustus: Adele Palmer
Näyttelijät: Charles Winninger (tuomari William Pittman Priest), Arleen Whelan (Lucy Lee Lake), John Russell (Ashby Corwin), Stepin Fetchit (Jeff Poindexter), Russell Simpson (tri Lewt Lake), Ludwig Stossel (Herman Felsburg), Francis Ford (Feeney), Jane Darwell, Jack Pennick, Mae Marsh

Olen vainottu kahlekarkuri

Mervyn LeRoyn nimi ei säihky enää niin kirkkaana kuin kenties olisi syytä, sillä LeRoy oli ohjaajauransa alkuvuosina varsin kova tekijä. 1930-luvun menestysvuodet poikivat kelpo määrän tunnettuja nimikkeitä, joista suosituin lienee Edward G. Robinsonin tähdittämä gangsterielokuva Pikku Caesar (Little Caesar, 1930). Vieläkin paremmaksi ohjaaja laittoi kaksi vuotta myöhemmin elokuvalla Olen vainottu kahlekarkuri (I am a Fugitive from a Chain Gang, 1932), jonka voi varauksetta nostaa aivan parhaimpien 30-luvun (rikos)elokuvien joukkoon – sääli vain, että LeRoyn mestariteoksen tunnettavuus ei ole sen ansaitsemalla tasolla.

James ”Jim” Allen (Paul Muni) on ensimmäisen maailmansodan veteraani, joka kotiin palattuaan ei tahdo jäädä vanhaan työpaikkaansa, vaan päättää lähteä etsimään onnea muualta. Elämä ei kuitenkaan hymyile Jimille suotuisasti, vaan pian alkaa köyhyys kaivella taskunpohjia. Hän ajautuu väärään seuraan ja tuomitaan ryöstöstä vankileirille. Jim onnistuu kuitenkin pakenemaan ja rakentamaan menestyksekkään elämän toisaalla, mutta menneisyys ei jätä häntä rauhaan.

Tositapahtumiin pohjautuva Olen vainottu kahlekarkuri on hätkähdyttävän rankka ja koruton elokuva vielä tänäkin päivänä. Realistisesti toteutetut vankityöleirijaksot, joissa sadistiset vartijat kohtelevat kahleisiin kahlittuja vankeja hyvinkin brutaalisti, eivät ole menettäneet tehoaan lainkaan – elokuva oli osaltaan myötävaikuttamassa kahlejengien lakkauttamiseen muutamaa vuotta myöhemmin. Vaikka aiheesta tehtäisiin tänä päivänä varmastikin brutaalimpi, saa ohjaaja näinkin tuotua selkeästi esille, millaisissa olosuhteissa vangit tuolloin elivät.

Olen vainottu kahlekarkuri on napakka ja jännittävä draama, jossa nousee esille myös se, kuinka pieni ja mitätön pelinappula ihminen onkaan suuren poliittisen koneiston rattaissa. Lupaukset osoittautuvat valheiksi ja kansan myötätunto yhdentekeväksi, kun Jimistä päätetään tehdä esimerkki kaikille vankikarkureille. LeRoy pitää tarinan tiiviinä ja tunnelman intensiivisenä aina huikeaan loppuun asti, joka on lohduttomimpia ja synkimpiä Hollywood-elokuvissa näkemiäni lopetuksia.

Moittimista ei ole toteutuksessakaan. Leikkaus on saumatonta ja hienosti eteenpäin soljuvaa, eikä varhaisten äänielokuvien ongelmista ole tietoakaan. Sal Politon kuvaus on komeaa ja varsinkin yölliset jaksot vankityöleiriltä ovat maininnan arvoisia. Unohtaa ei sovi myöskään Jack Okeyn niukan realistista lavastusta, jonka ansiosta katsoja kokee aivan kuin olevansa todistamassa oikeiden kahlejoukkojen vankileirielämää. Realismin korostamiseksi elokuvassa ei ole sävellettyä musiikkia lainkaan, vaan äänimaailma koostuu ainoastaan taustamelusta.

1930-luvun suuriin Hollywood-tähtiin lukeutunut Paul Muni piirtää ikimuistoisen kuvan nuoresta miehestä, joka astuu kaltevalle pinnalle ja vaikka kuinka yrittää pysyä pinnalla, ajautuu yhä syvemmälle kurimukseen. Munin roolisuorituksessa on herkkyyttä, raivoa, epätoivoa, elämäniloa – kaikki yhteen pakettiin siististi niputettuna. Tony Camonten rooli Arpinaamassa (Scarface, 1932) on varmasti kuuluisampi, mutta väitän että tässä elokuvassa Muni on vielä astetta parempi.

I AM A FUGITIVE FROM A CHAIN GANG, 1932 Yhdysvallat
Tuotanto: Warner Bros. Tuottaja: Hal B. Wallis Ohjaus: Mervyn LeRoy Käsikirjoitus: Sheridan Gibney, Howard J. Green, Brown Holmes (Robert E. Burnsin omaelämäkerrasta) Kuvaus: Sol Polito Lavastus: Jack Okey Leikkaus: William Holmes Puvustus: Orry-Kelly
Näyttelijät: Paul Muni (James Allen), Glenda Farrell (Marie), Helen Vinson (Helen), Noel Francis (Linda), Preston Foster (Pete), Allen Jenkins (Barney Sykes), Berton Churchill (tuomari), Louise Carter (äiti)

Evil Dead

Silloin kun aloittelin elokuvaharrastustani – mikä tapahtui varsin myöhään, koska meillä ei ollut videoita ennen kuin ostin ne kesätyörahoillani – ainoat mahdollisuudet Sam Raimin Evil Deadin (The Evil Dead, 1981) näkemiseen olivat umpisurkeat ulkomaiset kasettikopiot tai läheiseltä huoltoasemalta vuokrattu, sensuurin toimesta pilalle saksittu vuokravideo. Siksipä ilo olikin melkoinen, kun dvd:n myötä lähes kaikki tuli saataville ja myös Evil Dead saapui lähimarketin hyllylle, vieläpä varsin komeaan digipackiin pakattuna. Tämä julkaisu on hyllyssä edelleen, enkä koe tarpeelliseksi päivittää sitä edistyneempään formaattiin.

Evil Dead (tunnetaan myös nimellä Kauhun riivaamat) kertoo viidestä nuoresta, jotka ovat vuokranneet viikonlopuksi mökin vuoristosta. Tunnelma metsän keskellä sijaitsevassa mökissä on jo valmiiksi painostava, mutta todellinen helvetti riistäytyy irti siinä vaiheessa, kun he löytävät kellarista kelanauhurin ja Kuolleiden kirjan, joiden avulla he herättävät metsässä uinuvan demonin henkiin.

Vaatimattomalla 375 000 dollarilla toteutettu Evil Dead on jälleen yksi osoitus siitä, ettei hyvän elokuvan tekemiseen tarvita sen enempää miljoonia kuin nimekkäitä näyttelijöitäkään, tärkeintä ovat ideat ja ennakkoluulottomuus. Italialaisia zombie-elokuvia ja 1970-luvun survival-kauhua yhdistelemällä Raimi loi teoksen, joka kliseistään ja lapsuksistaan huolimatta on toimiva ja tuore. Lopputulos on kuorrutettu mustalla, erittäin kierolla huumorilla, joka paitsi keventää tapahtumia, tekee ne vieläkin absurdimman oloisiksi.

Pidän tavasta, kuinka Raimi käsittelee hahmoja. Vaikka he ovatkin nuoria, ei heistä ole tehty nykyelokuvien tavoin ärsyttäviä, seksin ja pilven perässä sinne tänne päättömästi säntäileviä tyhjäpäitä, vaan pikemminkin sympaattisia kaupunkilaistolloja, joille jo pelkkä mökkiä ympäröivä metsä riittäisi aiheuttamaan pelkoa. Erittäin onnistunut seikka on myös se, että kaikki heistä tuntevat toisensa ja ovat hyvissä väleissä keskenään. Näin riivatuiksi joutuneiden tuhoaminen on tavallista vaikeampaa, sillä kukapa haluaisi sahata tyttöystävänsä palasiksi, olipa tämä kuinka riivattu tahansa?

Jos aivan viimeisiä minuutteja ei oteta lukuun, ei minimaalinen budjetti näy toteutuksessa lainkaan. Raimi onnistuu luomaan tunnelmaa pienillä yksityiskohdilla, sumulla, äänillä ja erikoisilla kuvakulmilla. Metsän herätessä henkiin ja pahuuden riistäytyessä valloilleen tyyli muuttuu ja aiemmin pelkkänä tarkkailijana toimivasta kamerasta tulee oleellinen osa tapahtumia. Se ajaa nuoria takaa metsässä, tarkkailee heitä ikkunoiden takana ja tekee syöksyjä kohti mökkiä, mutta kertaakaan kameran esittämää olentoa ei näytetä – tämä tehokeino tuntuu jäävän jokaisen Evil Deadin katsoneen mieleen. Äänimaailma on kauttaaltaan erityisen onnistunut eikä Tom Sullivanin tekemää maskeeraustakaan sovi vähätellä, erityisesti kellarissa lymyilevän Cherylin maskeeraus on ihailtavaa.

Näyttelijät tekevät sen, mikä heiltä tällaisessa elokuvassa vaaditaan. Raimin koulukavereihin lukeutuneesta Bruce Campbellista tuli Evil Deadin menestyksen myötä b-elokuvien tähti, eikä miehen uralle saati suosiolle ole näkyvissä taantumista. Scottya esittävää Hal Delrichiä lukuun ottamatta myös muut ryhmän jäsenet ovat kunnostautuneet lähiaikoina elokuva-alalla, mutta Campbellin kaltaista menestystä he eivät ole saavuttaneet.

Evil Dead ei menestynyt kaksisesti teatterikierroksella, mutta kotivideosukupolvi otti sen välittömästi omakseen ja siitä sukeutui rakastettu klassikko, jota ihaillaan vieläkin. Raimi palasi Evil Deadin pariin vielä kahdesti tehden seuraavista osista huomattavasti huumoripitoisempia kuin ensimmäisestä, kauhuntäyteisestä osasta. Sittemmin Raimi on saanut ohjattavakseen jättimäisillä budjeteilla varustettuja elokuvia, jotka ovat kyllä näyttäviä, mutta jotenkin sieluttomia Hollywood-tuotantoja. Raimi voi tosin lohduttautua sillä, ettei hän ole suinkaan ainoa otteensa menettänyt, kauhuelokuvilla läpimurtonsa tehnyt ohjaaja. Vai kuka voi sanoa että Tobe Hooper on ylittänyt myöhemmissä elokuvissaan Teksasin moottorisahamurhat (The Texas Chain Saw Massacre, 1974), George Romero zombie-trilogiansa, John Carpenter Halloweenin (1978) tai Wes Craven 1970-luvun saavutuksensa? En minä ainakaan.

THE EVIL DEAD, 1981 Yhdysvallat
Tuotanto: Renaissance Pictures Tuottaja: Robert G. Tapert Ohjaus: Sam Raimi Käsikirjoitus: Sam Raimi Kuvaus: Tim Philo Leikkaus: Edna Ruth Paul Maskeeraus: Tom Sullivan Musiikki: Joe LoDuca Äänitys: Mel Zelniker
Näyttelijät: Bruce Campbell (Ashley ”Ash” J. Williams), Ellen Sandweiss (Cheryl), Hal Delrich (Scotty), Betsy Baker (Linda), Sarah York (Shelly)

Kohtalon tuomio

Pieni Twin Oaksin ruokapaikka lähellä Los Angelesia etsii yleismiestä palvelukseensa. Työtön ja rahaton Frank Chambers (John Garfield) kulkee sattumalta ohi ja tarttuu tarjoukseen. Varsin pian hän huomaa, että paikan vanhalla omistajalla (Cecil Kellaway) on erittäin viehättävä nuori vaimo, Cora (Lana Turner). Ei aikaakaan kun heillä on suhde ja pian he alkavat miettiä, kuinka raivata vanha aviomies pois tieltä ilman, että kummallekaan tulisi siitä ongelmia. Lopulta he keksivät vedenpitävän suunnitelman, ainakin omasta mielestään.

James M. Cainin The Postman Always Rings Twice (suom. Vahinko kello kaulassa) oli filmattu jo kahdesti vanhalla mantereella (Ranska 1939 ja Italia 1943) ennen kuin Hollywoodissa tartuttiin aiheeseen. Hollywoodin saamattomuus ei johtunut mielenkiinnon puutteesta, vaan siitä miten Cainin rohkeahko tarina saataisiin siirretyksi elokuvaksi ilman tiukkoja sensuurimuutoksia. Lopulta M-G-M:n käsikirjoitusryhmä onnistui tavoitteessaan ja niinpä veteraaniohjaaja Tay Garnettin kuuluisimmaksi elokuvaksi jäänyt Kohtalon tuomio sai ensi-iltansa vuonna 1946.

Kohtalon tuomio on tummanpuhuva kertomus intohimosta, petoksesta – ja kohtalosta. Sen peruslähtökohdat ovat tutunoloiset eikä miljöökään ole uniikki, mutta siitä huolimatta elokuvassa on voimaa ja sähköisyyttä. Aikalaisia kohauttanut eroottinen vire ei ole menettänyt vuosikymmenten aikana tehoaan ja näin vieläpä ilman, että elokuvassa tarvitsee näyttää konkreettisesti mitään. Elokuvan ainoa kritiikin kohde liittyy sen pituuteen: puolivälissä, tarinan vaihtaessa vaihdetta toiselle tasolle siinä ilmenee hienoista tyhjäkäyntiä, jota olisi voinut poistaa vähäisillä tiivistyksillä.

Garnett ohjaa elokuvaa varmaotteisesti, Sidney Wagner loihtii kamerallaan muutamia unohtumattomia kuvasommitelmia, George Bassmanin kohtalokas musiikki maalailee tapahtumia intensiivisesti – kaikki tämä toimii moitteetta, mutta jää silti energisen pääosakaksikon suoritusten varjoon. Lana Turner valkoisiin pukeutuneena kaunottarena ja John Garfield tilaisuuteen tarttuvana kiertelijänä ovat elokuvahistorian mieleen jäävimpiä parivaljakoita. Turner itse piti kohtalokkaan Coran roolia parhaimpanaan ja voi vain arvella, millaisen huomion hän on sodan jälkeisessä elokuvasukupolvessa saanut aikaan. Myös kirjailija Cain piti Turnerin roolisuorituksesta. Myös Garfield on tahollaan ensiluokkainen, vaikka jääkin hieman Turnerin varjoon. Hume Cronyn tekee niin ikään mieleen jäävän roolisuorituksen niljakkaana asianajajana.

Tay Garnettin ohjaama Kohtalon tuomio on tyylikäs film noir. Siinä on jännitettä, eroottista latausta, loistelias tekninen toteutus ja loistavat näyttelijävalinnat. Ainoastaan tarinan pituus jää vaivaamaan, sillä hienoisella tiivistyksellä elokuvassa olisi ollut ainesta viiden tähden valioksi. Mutta heikkoudestaan huolimatta tämä peittoaa monet muut nimekkäätkin aikalaisviritykset kevyesti. Bob Rafelson ohjasi aiheesta uuden, seksillä kyllästetyn näkemyksen vuonna 1981, mutta Jack Nicholsonin ja Jessica Langen mukana olosta huolimatta Rafelsonin versio ei nouse lähellekään Garnettin teosta. Aihe on sittemmin filmattu vielä ainakin Unkarissa (1998) ja Malesiassa (2004).

THE POSTMAN ALWAYS RINGS TWICE, 1946 Yhdysvallat
Tuotanto: Metro-Goldwyn-Mayer Tuottaja: Carey Wilson Ohjaus: Tay Garnett Käsikirjoitus: Harry Ruskin, Niven Busch (James M. Cainin romaanista) Kuvaus: Sidney Wagner Lavastus: Randall Duel, Cedric Gibbons Leikkaus: George White Maskeeraus: Jack Dawn Musiikki: George Bassman Äänitys: Douglas Shearer
Näyttelijät: John Garfield (Frank Chambers), Lana Turner (Cora Smith), Cecil Kellaway (Nick Smith), Hume Cronyn (Arthur Keats), Leon Ames (Kyle Sackett), Audrey Totter (Madge Gorland), Alan Reed (Ezra Liam Kennedy), Jeff York (Blair), Betty Blythe (asiakas)

Katsotut elokuvat: maaliskuu 2013

Wes Craven: Scream
Craven parodioi kauhuelokuvan konventioita keskinkertaisessa ”teinikauhistelussa”, jossa murhat ovat kuin suoraan elokuvista. Kirkumista, erilaisia kuolintapoja ja satunnaista mielenkiintoa, mutta ei sen enempää. Loppuratkaisu on kekseliäs, mutta ei toimi kuin kerran.

Andrzej Wajda: Tuhkaa ja timanttia (Popiól i diament)
Wajdan pääteoksena pidetty elokuva kertoo toisen maailmansodan päätöspäivästä, siitä hetkestä, jolloin maailma avautuu ihmisille aivan uudella tavalla. Tämän kokee myös Zbigniew Cybulskin esittämä päähenkilö Maciek, joka haluaa toisaalla pitää vanhasta kiinni, mutta kokea samalla myös jotain uutta. Ensimmäinen katselukerta ei avannut elokuvan hienouksia, pitänee kokeilla joskus uudelleen – tai sitten ei.

John Carpenter: Halloween
Kaikkien aikojen teinislasheri on edelleen monilta osin toimiva kokonaisuus, ainoastaan löysä loppukliimaksi jättää toivomisen varaa.

Albert Parker: Kohtalon kuvastin (The Love of Sunya)
Romantiikkaa, draamaa ja mystiikkaa – niistä on Gloria Swansonin ensimmäinen itsenäinen tuotanto tehty. Ulkoisesti ihan komea, mutta muilta osin höperö melodraama.

Quentin Tarantino: Kill Bill Volume 1
Tarantinon väkivaltaooppera on näennäisen kiinnostavasta kostotarinastaan huolimatta hölmösti toteutettu kokonaisuus, josta ainakaan minä en saanut mitään irti.

Anthony Asquith: A Cottage on Dartmoor
Asquithin viimeinen mykkäelokuva kertoo karanneesta vangista, joka palaa tapaamaan entistä ihastustaan. Pitkässä takaumajaksossa käydään läpi kaksikon aiemmat vaiheet ja näytetään, miksi mies on vankilaan joutunut. Vähäeleinen, teknisesti loistava ja tarinaltaan toimiva A Cottage on Dartmoor on elokuva, johon kannattaa tutustua, mikäli mahdollisuus vain tulee.

Henry King: Sukunsa sankari (Tol’able David)
Uusintakatselu monen vuoden tauon jälkeen. Richard Barthelmess esittää maalaisperheen nuorimmaista, jonka elämä muuttuu dramaattisesti kolmen vankikarkurin mukiloidessa hänen veljensä ja aiheuttaessa myös hänen isänsä kuoleman. Menneen maailman taikaa, sopivasti huumoria ja draamaa sekä yllättävän raju loppuhuipentuma tekevät tästä maalaiselokuvasta yhden mykän aikakauden suurimmista teoksista.

Quentin Tarantino: Kill Bill Volume 2
Kostojahdin toinen osa on ensimmäistä selkeämpi ja kokonaisuutena parempi, mutta silti kaukana Tarantinon kahden ensimmäisen elokuvan loistosta.

Alfred Hitchcock: Vaarallinen romanssi (North by Northwest)
Cary Grantin esittämä vakuutuspäällikkö Roger O. Thornhill tempaistaan mukaan vakoilijoiden maailmaan, jossa mikään ei tunnu olevan sitä miltä näyttää. Pian Thornhill on syytteessä murhasta ja samalla kun hän saa paeta virkavaltaa, hän joutuu myös selvittämään, mistä kaikessa on kyse. Loppuhuipentuma Mount Rushmorella on syystäkin kuuluisa. Mukana menossa myös Eva Marie Saint, James Mason ja Martin Landau. Hitchcockin parhaimmistoa.

Michael Powell & Emeric Pressburger: Ystävykset (The Life and Death of Colonel Blimp)
Lavea kertomus brittiupseerista, joka ystävystyy saksalaisen kollegansa kanssa ja pitää tämän kanssa yhtä aina kuolemaansa saakka – edes sota ja maiden väliset erimielisyydet eivät pysty rikkomaan heidän ystävyyttään. Laadukas brittidraama, joka ei kuitenkaan temmannut täysillä mukaansa. Roger Livesey, Deborah Kerr ja Anton Walbrook tekevät rooleissaan hienoa työtä.

Samuel Fuller: Pickup on South Street
Fullerin tummanpuhuva ja pirun komean näköinen kertomus taskuvarkaasta, joka nappaa haltuunsa salaista filmimateriaalia ja saa peräänsä niin filmin haltijan kuin poliisitkin. Richard Widmark on loistava miespääosassa, eikä Jean Peterskään ole hullumpi. Jännitystä ja toimintaa täynnä oleva puolitoistatuntinen ei jättänyt kylmäksi missään vaiheessa.

Don Coscarelli: Bubba Ho-Tep
Erikoinen kauhukomedia, jossa vanhainkodissa eläkepäiviään viettävä Elvis kohtaa ystävänsä kanssa egyptiläisen muumion. Ei niin kiinnostava kuin voisi luulla, mutta kertakatselun arvoinen kuitenkin.

Jevgeni Bauer: Hiljaiset todistajat (Nemyje svideteli)
Tällä kertaa hieman vaatimattomampi Bauer-elokuva, jossa kuvataan elämää pietarilaisessa porvaristotalossa 1900-luvun alussa. Ihmissuhdepeliä ja kieroilua, pettämistä ja hauskanpitoa, joka jää kulissien taakse piiloon ja jonka vain palvelijat näkevät.

Grigori Kozintsev & Leonid Trauberg: Päällystakki (Šinel)
Turhan tuntematon, Gogolin Päällysviitan (1842) ja Nevan valtakadun (1835) tarinoita yhdistelevä neuvostoklassikko tallentaa venäläisen maailman, ihmisen nöyryytyksen ja psyykeen romahtamisen tavalla, jota ei voi kuin ihailla. Gogolin tunnerikas teksti on siirtynyt valkokankaalle vaivattoman tuntuisesti ja siksipä tämä elokuva, jossa Pietarin pakkanen tuntuu kotisohvalla asti, ansaitsisikin parhaan mahdollisen julkaisun osakseen.

Boris Barnet: Tyttö ja hatturasia (Devushka s korobkoi)
Kepeä neuvostomykkis hattuja valmistavasta tytöstä ja köyhästä opiskelijasta, joiden yhteiseltä polulta ei puutu vaikeuksia ja vastoinkäymisiä. Kaiken lisäksi tilannetta sekoittaa vielä tytön saama arpajaisvoitto. Hauska ja toimiva elokuva, ei yllä kuitenkaan aikakautensa parhaiden teosten joukkoon.

Hal Roach: The White Sheep
Harold Lloydin Pikkuveljen (1927) esikuvana toiminut draamakomedia nuorukaisesta, joka peittoaa lemmenpeleissä kekseliäisyydellään väkivahvat veljensä ja pelastaa vielä yrmeän isänsäkin hirsipuusta. Paikoin hauska, paikoin pitkäveteinen mykkäelokuva.

Ben Affleck: Gone Baby Gone
Affleckin ohjausdebyytti on näppärä, mutta loppua kohden latistuva kidnappausmysteeri. En liiemmin pitänyt Casey Affleckista tai Michelle Monaghanista rooleissaan, kun taas Ed Harris onnistui yllättämään. Loppu herättänee kysymyksen, kuinka itse toimisi vastaavassa tilanteessa.

Michael Haneke: Rakkaus (Amour)
Ei minusta kyllä saa Haneken elokuvien ystävää millään. Onhan tämäkin ihan briljantisti toteutettu ja erinomaisesti näytelty, mutta tunnemaailmaltaan tyhjä - vanhusten kohtalo ei liikuttanut missään vaiheessa puoleen eikä toiseen.

Millard Webb: The Drop Kick
Richard Barthelmess esittää yliopiston jalkapallotaituria, jonka ystävä tekee itsemurhan selittämättömissä olosuhteissa. Kun ystävän vaimo päättää vampata jalkapallosankarin, on tämän äidin puututtava tapahtumien kulkuun. Vaatimaton elokuva.

Malcolm St. Clair: Mielettömiä vanhempia (Are Parents People?)
Betty Bronson, Florence Vidor ja Adolphe Menjou loistavat hauskassa avioliittokomediassa.

Sidney Franklin: The Hoodlum
Mary Pickford on pilalle hemmoteltu kakara, joka oppii kantapään kautta, kuinka paljon autuaampaa onkaan antaa kuin ottaa. Ei mitään kuolematonta Pickfordia, mutta keskitasoa parempaa kylläkin. Mukana myös Ralph Lewis ja Max Davidson.

Paul Verhoeven: Robocop
Detroitilainen poliisi ammutaan henkihieveriin, mutta lääkärit ja tutkijat onnistuvat pelastamaan miehen hengen ja rakentavat hänestä Robocopin, puoliksi koneen ja puoliksi ihmisen, josta tulee kaikkien kaupungin roistojen kauhu. Raaka, paikoin erittäin viihdyttävä mutta paikoin myös turhan paikallaan polkeva kasaritoiminta, joka on kyllä katsottava vaikka yleissivistyksen vuoksi.

William Lustig: Mielipuoli kyttä (Maniac Cop)
Hullu poliisi listii viattomia New Yorkin kaduilla ja aiheuttaa näin ongelmia Bruce Campbellin esittämälle poliisille, jota pidetään aiheetta syyttömänä. Puhdasverinen eksploitaatioelokuva, joka ei mielenkiintoisista lähtökohdistaan huolimatta saavuta kaikkea potentiaaliaan.

Michael Curtiz: Noakin arkki (Noah’s Ark)
Suureellinen part-talking -elokuva, jossa ensimmäinen maailmansota rinnastetaan Raamatun vedenpaisumukseen. Kuluissa ei ole säästelty, mutta sen minkä elokuva näyttävyydessä voittaa, sen se tarinassa häviää.

Francis Lawrence: Vettä elefanteille (Water for Elephants)
Vanhan ajan Hollywood-melodraamoja muistuttava kertomus 1930-luvun alussa Yhdysvaltoja kiertävästä sirkuksesta, jonka kulissien takana käydään sirkuksen omistajan, hänen vaimonsa ja matkalle mukaan heittäytyvän eläinlääkärinuorukaisen kolmiodraama. Mukava parituntinen, jonka yleisarvosanaa nostaa ihastuttava Rosie-norsu.

Kaneto Shindô: Onibaba – tappajat (Onibaba)
Kaksi naista yrittää selviytyä jokapäiväisestä elämästä sodan runtelemassa Japanissa. Paikalle saapuu rintamalta paennut mies, joka sekoittaa naisten arjen heistä nuoremman rakastuessa mieheen. Naisista vanhempi ei voi sulattaa tapahtunutta, vaan alkaa pelotella miniäänsä kuolleelta samurailta varastamallaan naamiolla. Omaperäinen, visuaalisesti huikaiseva kauhudraama, joka ei paljasta kaikkia salaisuuksiaan yhdellä katselukerralla.